Älä vihaa pelaajaa, vihaa peliä

Sanna Marinin kirjoitus vuodelta 2014

Sanna Marinin yrityksestään nostamien tulojen ympärillä pyörivät keskustelu tuntuu suurelta osin kummalliselta. Marin on sinänsä ilmeisesti nostanut yrityksestään merkittävästi myös tavallisen korkeasti verotettuja palkkatuloja, mutta huomio kiinnittyy tietysti ja ihan perustellustikin siihen, että tuloja on nostettu myös kevyesti verotettuna (kts. Sanna Marin nosti osinkoja juuri alle tärkeän rajan). Koska Marin on aiemmin mm. blogitekstissään kritisoinut tällaisen sallivaa järjestelmää, monet näkevät Marinin toiminnan nyt ristiriitaisena: kommenteissa Marinia syytetään moraalin muuttumisesta, selitetään kuinka demari myy periaatteensa, kun pääsee vaurastumaan tai todetaan, että hän selittää yhtä, mutta toimii eri tavalla. Mutta onko millekään näistä kommenteista perusteluja? Onko Marinin toiminnassa oikeasti yhtään mitään ristiriitaista?

Oletetaanpa, että olisi laki, jonka mukaan joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kaupungin keskustassa kokoontuvien annettaisiin osallistua arvontaan, jossa joillekin onnekkaille jaettaisiin yhteisistä verovaroista 50 000 euroa suoraan käteen. Vastustaisitko järjestelmää? Ja jos vastustaisit, osallistuisitko silti arvontaan? Jos vastaus on molempiin kyllä, onko se ristiitaista? Miten se eroaa Marinin tapauksesta? Omalta osaltanikin olen vastustanut pitkään hitas-järjestelmää, mutta olen silti osallistunut hitas-arvontaan, enkä näe siinä mitään ristiriitaista (kts. Jos et voi voittaa heitä, liity heihin).

Toki joku voisi tässä todeta, että entisen pääministerin tulisi käyttää tällaisissa asioissa enemmän harkintaa verrattuna tavikseen. Näin varmasti onkin, mutta jos tavoitteena on saada järjestelmä muuttumaan järkevämmäksi, olisiko tuon tavoitteen kannalta edes parempi vain olla käyttämättä järjestelmän tuomia mahdollisuuksia? Vai olisiko päinvastoin niin, että kun pääministeri käyttää itse kritisoimaansa “verokikkailua”, se tuo asialle enemmän näkyvyyttä ja siten enemmän myös todennäköisyyttä sille, että järjestelmää korjataan tältä osin? Yhtä asiaa olisin tosin tätä ajatellen tässä yhteydessä ehkä Marinilta toivonut: että hän olisi suoremmin todennut, että hän näkee edelleen tämänkaltaisen veroedun ongelmallisena, ja että siitä voisi olla hyvä luopua, vaikka se tarkoittaisi monien muiden hyväosaisten ohella myös hänelle korkeampia veroja.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Syntyperäisyyden merkitys politiikassa?

Arnold Schwarzenegger
Yhdysvaltain presidentiksi kuviteltuna

Ylen presidentinvaalien vaalikoneessa on yhtenä kohtana kysymys siitä, pitäisikö vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä poistaa. Halla-aho totesi tähän:

“Syntyperäisyysvaatimuksen voisi hyvin ulottaa myös ministereihin ja kansanedustajiin.”

Ajatus tuntuu monella tapaa tuhoisalta. Paitsi että se tarkoittaisi, etteivät esim. Nasima Razmyar tai vuosikymmeniä kansanedustajana toiminut Ben Zyskowicz voisikaan olla kansanedustajia, se antaisi tylyn viestin myös laajemmin. 

Kansanedustajanhan tulisi nimensä mukaisesti edustaa kansaa tai ainakin sitä kansanosaa, joka halusi äänestää kyseistä edustajaa eduskuntaan. Koko eduskunnan kansanedustajien joukon taas tulisi siten edustaa koko kansaa ja kansan tahtoa. Kun Suomen kansalaisiin kuuluu äänioikeutettuja ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet Suomessa, miten pelkästään syntyperäisille suomalaisille rajattu kansanedustajien joukko voisi kunnolla edustaa myös heitä? Jos Suomen kansalaiset jaettaisiin tällä tapaa näin selvästi kahteen kastiin, mitä hyvää siitä voisi seurata? Ja mikä järki olisi rajata politiikasta kiinnostuneet, Suomessa syntymättömät, mutta mahdollisesti hyvinkin lahjakkaat ihmiset pois siitä tehtävästä, joka heille mahdollisesti parhaiten sopisi? Luulen sinänsä, että Halla-aho on selvässä vähemmistössä ajatuksineen tämän suhteen, mutta on mielestäni ihan aiheellista todeta, miksi tuo Halla-ahon kanta tuntuu niin väärältä.

Vaan mitenkäs on tuon samaisen vaatimuksen osalta presidentin kohdalla? Katsotaanpa ensin, mitä muutkin presidenttiehdokkaat ovat vaalikoneessa väitteeseen “Vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä pitää poistaa.” vastanneet:

• Kyllä: Li Andersson, Pekka Haavisto, Jutta Urpilainen

• Ei: Mika Aaltola, Sari Essayah, Jussi Halla-aho, Harry Harkimo, Olli Rehn, Alexander Stubb

Kuusi yhdeksästä siis kannattaa nykymallia. Kantaansa perusteli tai täsmensi kommentilla kaikki muut paitsi Harry Harkimo ja Olli Rehn.

En tiedä, missä määrin presidenttiehdokkaiden kannat vastaavat kansan näkemyksiä. Toisaalta en myöskään tiedä, onko osa ehdokkaista ehkä muovannut vastaustaan siihen suuntaan, minkä arvelisi miellyttävän oikeaa äänestäjäkunnan osaa. Joka tapauksessa presidentin kohdalla syntyperäisyysvaatimuksessa on enemmän järkeä kuin mitä siinä olisi kansanedustajan kohdalla: kansanedustaja ei edusta kansaa yksin vaan 199 muun kansanedustajan kanssa, mutta presidentti tietyssä mielessä edustaa Suomea myös yksin. Ja tästä syystä ymmärrän presidentin roolin osalta molempia kantoja. 

Suomi ei ole yksin siinä, että kansanedustajuus vaatii käytännössä lähinnä kansalaisuuden, mutta presidentiksi pääsee vain syntyperäinen kansalainen. Suunnilleen näin on myös Yhdysvalloissa. Jos Yhdysvalloissa ei olisi presidentin syntyperäisyysrajoitusta, ties vaikka Arnold Schwarzenegger olisi jossain vaiheessa ollut ehdolla ja päässytkin presidentiksi! Olisiko se ollut huonompi vaihtoehto kuin mitä Yhdysvalloissa on nyt nähty?

Oli yhdysvaltojen viimeisimmistä presidenteistä tai Suomen ei-syntyperäisistä kansanedustajista mitä mieltä tahansa, olennaisinta kriteereissä lienee, että kansanedustajan tai presidentin voi todeta olevan tiukasti sitoutunut maahan. Moni ei-syntyperäinen voi olla sitoutuneempikin maahan kuin syntyperäinen, joka on vaikkapa syntyperäisyydestään huolimatta asunut ison osan elämästään muualla. Yhdysvalloissa kongressiin on itse asiassa tiukemmat kriteerit kuin Suomessa: edustajainhuoneeseen vaaditaan kansalaisuuden lisäksi vähintään 25 vuoden ikä ja vähintään 7 vuoden kansalaisuus, ja senaattiin 30 vuoden ikä ja 9 vuoden kansalaisuus. Siinä missä Suomessa kansanedustajan tai ministerinkin rooliin riittää pelkkä kansalaisuus, ehkäpä presidentin asemaan voisi soveltaa syntyperäisyysvaatimusta kevyempää, mutta kansanedustajavaatimusta tiukempaa kriteeristöä, jossa liian lyhyen aikaa kansalaisena olleet rajattaisiin pois. 

On sinänsä vaikea nähdä, että kukaan vasta muutama vuosi aiemmin Suomeen muuttanut ja vasta kansalaisuuden saanut tulisi valituksi presidenttiehdokkaaksi ja vieläpä saisi riittävän ison kannatuksen päästäkseen presidentiksi, joten siinä mielessä merkittävää suoraa käytännön merkitystä erityisemmillä rajoituksilla ei kovin helposti ole. Kyse voikin olla enemmän mielikuvista. Presidentin asema on sen verran erityinen, että jonkinlaiset kansalaisuutta erityisemmät kriteerit tuntuvat perustelluilta. Mutta on toinen asia, tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että esim. yli 50 vuotta Suomen kansalaisena ollut ja Suomessa koko tuon ajan asunut ei voisi olla ehdolla presidentiksi vain siksi, ettei ole syntyperäinen kansalainen. Uskoisin, että tästä vaatimuksesta vielä joskus luovutaan, mutta se päivä on luultavasti hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Miksi mikään puolue ei tunnu oikealta?

Mainitsin heinäkuisessa blogijutussani, että mikään puolue ei varsinaisesti tunnu oikealta. Mutta miksi ei? Tässä jutussa käyn eduskuntapuolueet läpi, ja kerron kunkin osalta, mikä puolueessa joistain hyvistä puolista huolimatta mielestäni mättää. Lista kulkee suurimmasta puolueesta pienimpään eduskunnan paikkamäärillä mitattuna.

Nykyiset eduskuntapuolueet spiraalina lähtien keskeltä suurimmasta pienimpään

 

Kokoomus

Kansainvälisen kilpailun kannalta yleinen verotusaste on ihan merkityksellinen kysymys. Korkea veroaste voi ajaa ulkomaille tai heikentää Suomeen töihin tulemisen houkuttelevuutta. En sinänsä usko, että se on maastamuuttamisen tai maahanmuuttamisen kannalta keskeisimpiä kysymyksiä, mutta yksi kysymys kuitenkin, ja siksi on hyvä vertailla ansiotuloveroastetta ja kokonaisveroastetta muihin maihin verrattuna.

En kuitenkaan usko kaikkiin argumentteihin, joilla Kokoomus tuntuu usein perustelevan verojen alentamista hyvätuloisilta. En usko, että suurituloinen tyypillisesti vähentäisi työntekoa korkeiden verojen vuoksi tai tekisi enemmän töitä, jos verot olisivat pienempiä. Ensinnäkin suurituloiset tekevät usein työtä, josta myös pitävät, eikä verotus siten monella vaikuttaisi töiden tekemisen määrään mihinkään suuntaan. Toisekseen lisärahan tuoma rajahyöty elämänlaatua ajatellen kutistuu nettotulojen kasvaessa, mikä voi johtaa kokoomuslaiseen veroaleliturgiaan nähden päinvastaiseen lopputulemaan: jos verot kevenevät, riittävä tulotaso voidaankin saavuttaa vähemmällä työllä, jolloin voidaankin ruveta osa-aikaiseksi.

Kokoomuksessa hyvänä puolena näkisin muita puolueita lujemman uskon markkinavetoisuuteen, mutta välillä myös markkinauskoisuus voi mennä liiallisuuksiin esim. julkisten palveluiden yksityistämisessä. Lisäksi usein Kokoomuksen ajama politiikka ei tunnu niinkään vain kansakunnan edun hakemiselta talouskasvun tukemisen kautta, vaan leimallisesti hyväosaisten asioiden ajamiselta. Tämä näkyy hallitusohjelmassa siinä, että ns. solidaarisuusveron alarajaa nostetaan, mikä käytännössä tarkoittaa korkeatuloisten verotuksen kevenemistä. Se ei tunnu tarpeelliselta tai perustellulta tilanteessa, jossa muuten tehdään kuitenkin kovia leikkauksia valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.

 

 

Perussuomalaiset

On tärkeää keskustella maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista. On vaikea sanoa, millaista maahanmuuttokeskustelu olisi, jos Perussuomalaisia ei olisi, mutta ainakin tässä nykytodellisuudessa keskusteluilmapiiri tuntuu perusteettoman kahtiajakautuneelta ja siltä, että maahanmuuton ongelmista olisi tullut jonkinasteinen tabu. Tuntuu, että muut puolueet eivät ongelmia halua niin esille tuodakaan, joten on hyvä, että yksi puolue niin tekee. 

Perussuomalaisten ongelma vain on se, että puolue tuntuu usein olevan niin kategorisesti kaikkea maahanmuuttoa vastaan. Fakta on, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. Kyllä, maahanmuuttoa on monenlaista, mutta Suomen kuuluu ottaa oma osuutensa myös humanitaarisesta maahanmuutosta, ja Suomeen vastaanotettavien pitää tuntea olonsa niin tervetulleiksi kuin mahdollista, ja on syytä panostaa siihen, että he integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomi tarvitsee lisäksi muitakin kuin vain huippuasiantuntijoita. Hallituksen ajama kolmen kuukauden sääntö (eli että Suomesta joutuu poistumaan kolmen kuukauden työttömyysjakson jälkeen, ellei uutta työtä ole löytynyt) on vahva esimerkki siitä, miten maahanmuuttovastaisuus ilmenee käytännön politiikassa, ja tavalla, jonka uskon olevan haitallinen paitsi niissä tapauksissa, joissa sääntöä sovellettaisiin, myös sen suhteen, minkälaisen kuvan se välittää muille maahanmuuttajille tai maahan muuttoa harkitseville.

 

SDP

Pohjoismainen yhteiskuntamalli ja hyvinvointivaltio ovat hienoja saavutuksia, ja ne ovat SDP:n ideologian ytimessä. Hyvinvointivaltion ylläpitämisen puolesta on myös tehtävä jatkuvasti työtä, eikä vähiten tällaisina haastavina inflaation, velkaantumisen ja nousseiden korkojen aikoina. 

Vaikka SDP:n yleinen filosofia tasa-arvosta lähtien onkin kannatettava, käytännön politiikka tuntuu sellaiselta, ettei se aina edistä tavoitteita kovin tehokkaalla tavalla. Jotkin hyvää tarkoittavat ohjelmat luovat vain suurelta osin tarpeetonta byrokratiaa ilman että ne välttämättä tuottavat yleistä hyötyä. Lisäksi monet esim. asuntopoliittiset ratkaisut saavat yhteiskunnan tarjoaman tuen kohdistumaan ei niinkään niihin, jotka tukea eniten tarvitsisivat, vaan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoituneisiin keskiluokan edustajiin, tai ihmisiin, jotka vain osaavat parhaiten navigoida erilaisten tukimuotojen viidakossa.

 

Keskusta

Harvaan asutun Suomen eri alueiden asuttuna pitäminen voi olla ajatuksena mukava ja turvalliselta tuntuva, mutta politiikan keskeisimpiä tavoitteita on kuitenkin pitää huolta Suomen asemasta Euroopassa ja suhteessa muuhun maailmaan. Suhtautumiseeni toki vaikuttaa varmasti osaltaan se, että oma elämäni on aina ollut pääkaupunkiseudulla, mutta en usko enkä ole vakuuttunut, että Keskustan ideologian mukaisen hajautetumman yhteiskunnan edistäminen ajaisi noita Suomen yleistä etua koskevia tavoitteita. 

 

Vihreät

Vihreiden joukosta on löytynyt useampia mielestäni järkevällä tavalla ajattelevia poliitikkoja. Esimerkiksi Osmo Soininvaara lähestyy asioita piristävän analyyttisesti siinä missä monen muun poliitikon ulostulot tuntuvat usein vain oman viiteryhmän asioiden ajamiselta varsin pintapuolisin perusteluin.

Puolueena Vihreiden ongelmana on omalta osaltani kuitenkin se, että vaikka ympäristöasiat ovatkin tärkeitä, pidän yhteiskuntarakenteeseen ja talouteen liittyviä asioita niitä tärkeämpinä. Isompiin puolueisiin verrattuna Vihreiden kohdalla on hankalampi hahmottaa, mihin suuntaan puolue pyrkii Suomea näiden kysymysten osalta viemään. 

 

Vasemmistoliitto

Sekä SDP:n että Vasemmistoliiton arvoihin ja tavoitteisiin kuuluu tasa-arvo, mutta Vasemmistoliiton käytännön politiikka on selvästi leimallisemmin nimenomaan vähäosaisten edun ajamista. Se on periaatteessa sinänsä arvostettavaa, sillä nostamalla heikoimpia voi käytännössä edistetään tasa-arvoa, ja mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sen parempi - olettaen että yhteiskunnan muut tärkeät muuttujat pysyvät vakioina. Ongelma vain on, että tasa-arvon hinta on liian kallis, jos se tarkoittaa valtion kokonaiskakun merkittävää kutistumista. Vasemmistoliittolainen politiikka vaikuttaa sellaiselta, että se veisi Suomen entistä syvemmälle velkaantumisen tielle, mikä olisi loppujen lopuksi haitaksi sekä heikko- että hyväosaisille.

 

RKP

Suomen ruotsalainen kansanpuolue lienee kaikista puolueista selvimmin yhden kansanosan oma puolue, mikä näkyy vaaleista toiseen säilyvänä vakaana noin 5%:n kannatuksena. Kun en itse ole suomenruotsalainen, enkä yleisesti ole esim. varsinaisesti kannattanut ns. pakkoruotsia (kts. yksi varhaisimmista blogijutuistani “Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi”), eikä puolue myöskään erotu muiden tärkeämpien kysymysten osalta, on vaikea löytää erityistä syytä äänestää RKP:tä.

 

Kristillisdemokraatit

Vaikka Päivi Räsänen ei olekaan enää Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, hän on ollut pitkään näkyvin vaikuttaja puolueessa. Hänen näkemyksensä mm. seksuaalivähemmistöistä ovat tuntuneet sen verran vääriltä, että ne ovat värittäneet mielikuvaa koko puolueesta, joka tuntuu muutenkin turhan konservatiiviselta.

 

Liike Nyt

Kun ottaa huomioon tämänkin blogikirjoituksen aiheen, eli sen, ettei mikään puolue tunnu aivan oikealta, on piristävää nähdä ihan eduskunnassa asti puolue, joka esiintyy vanhemmille puolueille uutena vaihtoehtona. Pienellä puolueella ei ole kovin merkittävää vaikutusvaltaa, mutta toisaalta ei sen pitäisi sellaisenaan olla este äänestämiselle, sillä ei pienen puolueen kasvaminen isommaksi ole mikään mahdottomuus. Siinä missä esim. RKP on leimallisesti yhden kansan osan puolue, Liike Nyt on kuitenkin yhteen ihmiseen eli Hjallis Harkimoon henkilöityvä puolue.

 

Liike Nytin äänestäminen on siis pitkälti Harkimon äänestämistä, ja jos juuri hän ei tunnu oikealta, ei helposti tunnu puoluekaan. Harkimolla on sinänsä pääasiassa hyvällä tavalla reipas tapa kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta toisaalta vaikka Harkimo tuntuisikin oikealta, ei se silti välttämättä riitä syyksi puolueen äänestämiseen. Hjallis itse ei ensinnäkään ole äänestettävissä kuin Uudenmaan vaalipiirissä, joten muissa vaalipiireissä tulee oleellisemmaksi hahmottaa, mitä itse puolue varsinaisesti edustaa. Puolueen tavoitteista voi toki käydä helposti lukemassa, mutta tavoitteiden kirkastuminen vie uuden puolueen kohdalla aikansa. Lisäksi pienen puolueen kohdalla tuntuu jotenkin korostuvan sen merkitys, miten suhteellinen vaalitapa saa äänet jakautumaan, ja minkälaista porukkaa puolueen ehdokasriveistä tarkemmin oikein löytyykään. Jos siis esim. puolue saisikin toisen edustajansa eduskuntaan, kenelle se annettu ääni saattaisikaan valua? 

On joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, miten vanhoja puolueita haastava puolue tästä kehittyy.

 

Miten siis äänestää?

Miten tämä kaikki omalla kohdallani vaikuttaa? No, kun mikään puolue ei tunnu täysin oikealta, oma lähestymistapani on jonkin verran enemmän henkilö- kuin puoluelähtöinen, mikä tekee minusta ainakin jossain määrin liikkuvan äänestäjän. Puolueetkin koostuvat yksilöistä, ja yksilöt vetävät puoluetta aina tietyn verran johonkin suuntaan. Äänestettävää valittaessa pitää siis vain löytää oikea henkilö puolueesta, joka tuntuu, jos nyt ei oikealta, niin ei myöskään täysin väärältä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

En halua puolueita, haluan näkemystöjä

Lintujen puolue -
vai Lintujen näkemystö?
(Budapest, heinäkuu 2013)

Mikään puolue tunnu ei tunnu oikealta. Tämä tuskin on harvinainen tuntemus (ja viime aikoina se on ollut ehkä tavallistakin yleisempi), mutta mistä se johtuu? Ehkä yksi syy piilee osin itse puolue-sanassa. Puolue-sana viittaa siihen, että puolue ajaisi nimensä mukaisesti jonkin ihmisryhmän puolta. Mutta entä jos haluaisikin, että ajettaisiin koko kansakunnan etua mahdollisimman tasapuolisesti?

En halua yksittäisten ihmisryhmien etua ajavia puolueita, haluan päättäjien ryhmiä, joilla on vain erilaiset näkemykset parhaasta tavasta hoitaa yhteisiä asioita. Kutsuttakoon näitä ryhmiä vaikka näkemystöiksi.

En halua hyväosaisten asioita ajavaa puoluetta, haluan näkemystön, joka uskoo, että yhteinen hyvä syntyy parhaiten antamalla yhteiskunnan toimia enemmän markkinaehtoisesti.

En halua heikko-osaisten asioita ajavaa puoluetta, haluan näkemystön, joka uskoo, että pitämällä parempaa huolta heikko-osaisista, koko yhteiskunta voi paremmin.

En halua maaseudun puolta ajavaa puoluetta, haluan näkemystön, joka uskoo, että maan eri osien asuttuna pitäminen on pitkälläkin tähtäimellä eduksi koko yhteiskunnalle.

En halua syntyperäisten etnisten suomalaisten etua ajavaa puoluetta, vaan näkemystön, joka uskoo, että oman maan asiat pysyvät paremmalla tolalla rajaamalla enemmän maahanmuuton edellytyksiä.

En halua puoluetta, joka haluaa määrittää, minkälaisten arvojen mukaan toisten tulisi elää, vaan näkemystön, jonka mukaan tietynlaisten arvojen mukaan toimimalla luodaan yleisesti ottaen parasta mahdollista yhteiskuntaa.

En halua puoluetta, joka ajaa kielivähemmistön asiaa, vaan näkemystön, joka uskoo, että kaksikielisyyttä tukeva politiikka on yhteiseksi hyväksi. 

Onko tämä haihattelua? Osin. On selvä, että tietynlaiset päätökset ajavat hyvin helposti ainakin enemmän joidenkin ihmisryhmien asiaa kuin toisten, eikä ole yhtä tapaa määrittää kansakunnan yhteistä etua. Voi myös kysyä, eivätkö puolueiden tavoitteet olekin pelkän oman kannattajakunnan intressien sijasta ajaa Suomea omalla tavallaan suuntaan, jonka uskotaan olevan maalle parhaaksi? Varmasti usein onkin, ja halu olisi uskoa, että tämä olisi pääasiallinen ajuri kaikessa päätöksenteossa. Käytännön politiikassa on kuitenkin nähtävissä myös muitakin sävyjä, joidenkin puolueiden kohdalla enemmän kuin toisten.

Onko poliittisista ryhmistä käytettävällä sanalla sitten merkitystä? Ei voi sanoa, että puolueet ajaisivat vain oman kannattajaryhmänsä etua, mutta ei taida olla ihan niinkään, että puolueet ajaisivat 100-prosenttisesti vain sitä, minkä kokevat parhaaksi suomalaisen yhteiskunnan ja/tai yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Kysymys on siis näiden lähtökohtien painotuksista, jotka syntyvät niin äänestäjien kuin poliitikkojenkin toiminnasta ja ajatuksista, ja näihin ajatuksiin vaikuttaa myös kieli. Ajetaanko jonkin ryhmän puolta, vai ajetaanko yhteiskuntaa tietynlaisten näkemysten mukaiseen suuntaan? En kuvittele, että puolueista käytettävää sanaa olisi mitään aikomusta vaihtaa, mutta toivon, että pelkkää oman ryhmän edun ajamista tai äänten kalastelua yleisen edun kustannuksella pyrittäisiin mahdollisimman tietoisesti välttämään poliittisessa päätöksenteossa ja viestinnässä. Ja toivon vastaavaa ajattelutapaa myös äänestäjäkunnalta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle, kun samaan aikaan pandemia vyöryi pikkuhiljaa läpi maapallon. Paljon on tapahtunut sitten vuosikymmenen vaihteen, ja tänä vuonna on ollut taas uusia murheita. Tässä tekstissä haluan kuitenkin kiinnittää huomion siihen, minkälaisia ylilyöntejä tässä matkan varrella on saattanut tapahtua, miten ne ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja kysyä, ovatko tällaiset tekijät aikakaudellemme tyypillisiä.

Lähdetään ensin pandemiasta. Pandemian käsittelyssä on jatkuvasti ollut vastakkain keskenään ristiriitaisia erilaisiin arvoihin pohjautuvia tavoitteita, ihmisten erilaisia elämäntilanteita sekä eroja siinä, miten pandemia itse ja pandemian hillitsemiseksi tehdyt toimet vaikuttavat eri ihmisiin. Kun tähän vielä yhdistetään ihmisten vaihteleva usko auktoriteetteihin ja erilaisiin teorioihin sekä tietysti se, miten pandemia on sattunut kohtelemaan henkilökohtaisella tasolla, pandemiaan liittyvät toimet ovat jakaneet kansaa ja mielipiteitä hyvin monin tavoin. Kaiken kaikkiaan on ollut mahdotonta todeta, mikä missäkin tilanteessa olisi ollut ainoa yleisesti ottaen paras etenemistapa. 

Miltä osin pandemian käsittelystä on sitten löydettävissä ylilyöntejä? Vaikka pandemiassa on tietysti lähtökohtaisesti ollut vakavammistakin asioista kysymys, yksi tarkastelun arvoinen kohta on talous, ja tässä kohtaa tarkemmin sanottuna finanssi- ja rahapolitiikka. Kun pandemia iski toden teolla myös lännessä ja nähtiin itse taudin ohella myös taudin vuoksi tehtävien rajoitustoimien vaarat, elvytyshanat alkoivat virrata vuolaana. Pandemia kohteli eri aloja eri tavoin: toiset rusentuivat rajoitusten alla kutakuinkin täysin, toiset jopa hyötyivät. Yrityksiin kohdistuneissa finanssipolitiikan tukitoimissa tämä jako näkyi kuitenkin heikosti: tuki ei ohjautunut kunnolla sinne, missä tarve olisi suurin, eikä välttämättä edes oikein sinne, missä yhteiskunnallinen vaikuttavuus olisi suurin, vaan sinne, mihin tukea oli helpointa jakaa. Lopputuloksena pandemiasta muutenkin hyötyvä yritys saattoi saada yrityksen kokoon nähden massiiviset tuet, kun taas tukea oikeasti tarvinnut jäi ilman mainittavaa tukea. Tämä herätti ihmisissä suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta, ja mielestäni hyvin pitkälti oikeutetusti.

Mutta katsotaanpa taloudellisia toimia Suomen yksittäisten alojen ja yksittäisten yritysten tukemista laajemmalti. Euroopassa euron rahavarannon kasvun kulmakerroin kasvoi pandemian iskettyä huomattavasti. Pandemiaa edeltäneellä kahden vuoden ajanjaksolla tammikuusta 2018 tammikuuhun 2020 ns. M2-rahavaranto kasvoi euroalueella noin 10%, kun taas tammikuusta 2020 tammikuuhun 2020 yli 19% (lähde statista.com). Yhdysvalloissa ero on vielä hurjempi: siinä missä nousua oli tammikuiden 2018 ja 2020 välillä noin 11%, tammikuiden 2020 ja 2022 välillä sitä oli yli 40%! M1-rahavarannoissa erot ovat vielä suurempia erityisesti Yhdysvalloissa, mutta M1 kattaa vain kaikkein likvideimmät varat, mistä johtuen se lienee vähemmän mielekäs luku vertailukohdaksi. Rahavarantotyyppien kehityksen osalta luen mielelläni kommentteja alaa paremmin tuntevilta, mutta muutoksen suunta vaikuttaa selvältä: pandemiakeväästä 2020 lähtien rahan määrä on lisääntynyt runsaasti, joten ei ole kumma juttu, että inflaatio on myös nostanut tuntuvasti päätään. Hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa on tietysti hankala ennustaa tulevaa, mutta silti voi kysyä: tarvittiinko todella näin laajasti elvyttävää rahapolitiikkaa? Osakemarkkinat sukelsivat pandemiakeväällä hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen on vastaavasti nousukin ollut hyvin vauhdikasta ja mitaltaan suurempaa, ja talous porskutti pandemian erityisen kaltoin kohdelleita aloja lukuunottamatta tähän vuoteen asti.

Yhdysvaltojen M2-rahavarannon kehitys (lähde ycharts.com)

M1-rahavaranto EU:ssa Lähde: Statista.com

Jotkin ylilyönnit voivat olla myös hyvin yksilövetoisia. Vuoden 2020 lopulla presidentinvaalit hävinnyt Donald Trump on monenlaisten ylilyöntien ruumiillistuma, jonka puheet vilisevät liioitteluja ja tuulesta hetken mielijohteesta keksittyjä arvailuja. Kaiken tämän eräänlaisena huipentumana nähtiin 2020 lopussa täyteen vauhtiin päässeet vaalivilppisyytökset sekä lopulta Trumpin agitoima vuoden 2021 alun kongressitalon valtaus. Trumpin äänestäjäkuntaa ajatellen Trumpin fanaattiseksikin mennyt kannatus tuntuu olevan yhteiskunnallisessa kehityksessä ja globalisoituneessa maailmassa paitsioon jääneiden ihmisten ylilyönti, joka on syntynyt reaktiona oman suhteellisen aseman heikkenemisestä. Lopputuloksena tilanne on mennyt niin huonoksi, että hyvin monet ovat alkaneet nähdä riskiä sisällissodankin syntymiseen (kts. More than 40% of Americans think civil war likely within a decade).

Toisaalta ylilyöntejä voi nähdä myös siinä, miten periaatteessa hyviä asioita on välillä ajettu liiankin väkisin. Ns. woke-kulttuuri ja erityisesti siihen liittyvästä cancel-kulttuurista puhuminen on nostanut päätään nimenomaan nyt pandemian aikana, mikä näkyy myös Google trends -tilastoista. Niissä hyvä tarkoitus tuntuu ottavan välillä niin absurdin ylilyöviä kierteitä, että lopputulos saattaa muistuttaa enemmänkin myrkyn kylvämistä.  Mitä taas tulee koronanvastaiseen taisteluun, kanadalaispoliitikko Danielle Smith väitti koronaa vastaan rokottamattomien aseman syrjityimmäksi mitä hän on nähnyt elämänsä aikana (lähde). Tämä on kova väite, ja näkemys saattaa kertoa osaltaan siitä, ettei Smith vain ole omasta etuoikeutetusta asemastaan nähnyt sitä, minkälaista syrjintää muut ihmisryhmät ovat saaneet kokea. Erilaisia ylilyöntejä on silti varmasti tapahtunut ihan yhteiskuntienkin tasolla. Onko esimerkiksi Itävallan rokotepakko ja sakotuskäytäntö ollut perusteltu (kts. Itävalta kertoi ensimmäisenä EU-maana ottavansa käyttöön rokotepakon)? Tai onko Kiina vetänyt rajoitustoimissaan liian pitkälle siinä missä se vuoden 2019 lopussa pyrki alkuun hyssyttelemään koko ongelmaa?

“Cancel culture”-hakusanojen suhteellinen yleisyys viimeisen 5 vuoden ajalta.

Nyt vuonna 2022 on taas eletty uudenlaisessa kriisissä, jonka henkilökeskiössä on Trumpin sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putin. Vaikka Venäjällä on saattanut olla joitakin perusteltujakin syitä kritisoida lännen harjoittamaa geopolitiikkaa, ja Ukrainassa on ollut ongelmia venäläisvähemmistön aseman suhteen erityisesti maan itäosissa, on vaikea nähdä laajamittaista Ukrainaan kohdistunutta hyökkäystä ja sotaa minään muuna kuin äärimmäisenä ylilyöntinä. 

Yhteiskuntien toimet ovat saaneet aikaan erilaisia ruohonjuuritason erikoisia vastareaktioita. Suomessa on ollut esim. Kärkkäisen rokotevastaisille jaettu alennuskoodi (kts. Taloussanomat), Yhdysvalloissa koulu on vaatinut rokotetuille tavallaan karanteenia (kts. Ars Technica), ja salaliittoteoreetikot ovat puhuneet suunnitellusta “plandemiasta”. Kun vallalla on pandemian ja Ukrainan sodan kaltaisia kriisejä, ihmisille muodostuu helposti vahvoja näkemyksiä. Siinä missä Trumpia ei Euroopassa juuri arvosteta, vaikka kannattajiakin kyllä löytyy, Putinin ymmärtäjät ovat selvemmin marginaalissa. Venäjän vastaiseen pakotepolitiikalle löytyy silti selvästi enemmän kriittisiä ääniä, ja onkin oikein kysyä, mihin pakotepolitiikan ja Venäjän eristämisen rajat on järkevä vetää. Missä määrin on esim. syytä syyllistää tavallisia venäläisiä tai Venäjällä liiketoimintaa harjoittaneita yrityksiä? Tai ovatko sellaiset omaan jalkaan ampuvat pakotetoimet järkeviä, millä vahingoitetaan selvästi enemmän omaa kuin Venäjän taloutta? Vai olisiko pakotepolitiikassa ehkä tehty paikoin ylilyöntejä?

Mitä seuraavaksi? Nyt maailmalla, mutta erityisesti Euroopassa, ja Euroopan sisällä erityisesti Itä-Euroopassa on vallalla poikkeuksellisen kova inflaatio. Se luo epävarmuutta ja aiheuttaa monenlaisia taloudellisia huolia. Mielenkiintoista siinä on kuitenkin se, että siinä yhdistyy kaksi 2020-luvun näkyvintä kriisiä: Ukrainan sota on nostanut valtavasti erityisesti energian ja sitä kautta myös muiden tuotteiden hintoja, mutta pandemian synnyttämä elvyttävä politiikka on saanut myös pohjainflaation vauhtiin. Ja kun inflaatiotavoitteet paukkuvat moninkertaisesti, keskuspankit ovat kokeneet pakolliseksi nostaa ohjauskorkoja vauhdilla inflaation hillitsemiseksi. Onko sillä saralla nähtävissä pian omanlaisensa ylilyönti? Kestääkö kotitalouksien, yritysten ja valtioiden taloudet riittävän hyvin nousevia korkoja kun elinkustannukset ovat energiakriisin takia muutenkin nousseet? Mitä tapahtuu jos energiakriisin suhteen tulisikin odottamaton käänne positiiviseen? Suhteet Venäjään eivät esimerkiksi maahan investointeja ajatellen tule palaamaan entiseen pitkiin pitkiin aikoihin, mutta energiakauppa voisi teoriassa palautua nopeammin. Voisiko silloin olla tiedossa jopa deflaatio? Korkojen suhteen hyvä asia on sinänsä, että vaikka jonkinasteinen ylilyönti ehkä voisikin tapahtua, liikkeitä voi aina tehdä tarvittaessa myös toiseen suuntaan. Samalla muutokset toisaalta tarkoittavat sitä, että se, joka osaa näitä liikkeitä ennustaa, voi hyötyä siitä taloudellisesti hyvinkin tuntuvasti.

No, nyt voi kysyä, mitä näillä huomiolla tai pohdinnoilla on tässä kohtaa merkitystä? Ovatko ne jälkiviisautta? Tai ovatko ne edes sitä? Onko toisinaan tapahtuvat ylilyönnit edes niin pahasta? Monissa asioissa voi olla parempi ylireagoida kuin alireagoida, jotta saadaan haettu vaikutus aikaan. Lisäksi joissain asioissa kuten vaikkapa oman bisneksen tai muun vision markkinoinnissa jonkinlaiset näennäiset ylilyönnit voivat olla perusteltuja tai jopa menestyksen edellytyksiä: “fake it till you make it”. Ja toisaalta hetkellinen ylilyönti ei välttämättä tarkoita, etteikö toimia voisi sen jälkeen tasata, kun toimien vaikutus on saatu aikaan, kuten vaikkapa inflaatiota torjuessa.

Entä onko tässä ajassa ylipäätään mitään erityistä herkkyyttä ylilyönteihin? Historiasta löytyy paljon sen luokan kamaluuksia, että niiden kutsuminen vain ylilyönneiksi tuntuisi vähättelevältä. Tässä valossa nykyaika tuntuu oikeastaan pikemminkin maltilliselta. Toisaalta ehkä mahdollisten ylilyöntien luonne on myös muuttunut: laajasti saatavilla oleva tieto ehkäisee tiedon puutteeseen pohjautuvilta harha-arvioilta, mutta toisaalta sosiaalinen media ajaa voi synnyttää kuplia, joissa melkein millaisille tahansa ajatuksille voi löytää tukea, minkä seurauksena vahvistusharha vain lujittaa omia näkemyksiä, mikä johtaa sitten polarisaation kautta erilaisiin ylilyönteihin. Saatu huomio voi tavallaan olla aiempaa helpomminkin rahaa, minkä seurauksena perinteisetkin mediat ovat osaltaan ajautuneet tukemaan näkemyksiä kärjistävää kehitystä suoltaessaan huomion maksimoivaa klikkijournalismia.

Jos tavallisten ihmisten ajattelussa ja median toimintamalleissa on taipuvuutta tällaiseen, ovatko päättäjätkään sille immuuneja? Kuten HS:n Iiro Viinasta käsitelleessä jutussa (kts. Kova päätös) pohditaan, nykyään voi olla hankalampi tehdä kovia päätöksiä kuin ennen, kun internetin ja sosiaalisen median virittämä reaktioympäristö on huomattavasti välittömämpi verrattuna aikaan, kun oltiin television ja sanomalehtien varassa. Tässä voi periaatteessa nähdä sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta joiltakin heikosti harkituilta päätöksiltä saatetaan välttyä tai ne voivat hioutua paremmiksi, mutta toisaalta tarpeellisiakin päätöksiä voidaan päätyä välttelemään pidempään. Keskimäärin uskoisin aktiivisemmin reagoivan ympäristön silti tuottavan parviälymäisellä tavalla useammin parempia lopputuloksia.

Mutta jos nykyaika ei ole ylilyönneille taipuvaista, entäs sen vastakohdalle eli alireagoiviin “alilyönteihin”? Monet saattavat nähdä tällä hetkellä vallalla olevan päinvastoin historiallisen kohtalokkaan alireagoinnin siinä, millä tarmolla ilmastonmuutosta yritetään hillitä. Ilmastonmuutos on kuitenkin siitä poikkeuksellinen haaste, että se vaatii laajempaa yhteiskuntien välistä yhteistyötä, kuin oikein mikään aiempi kriisi, ja vaikka niin laaja yhteistyö on yhä erittäin haastavaa, nykyään siihen on silti paremmat mahdollisuudet kuin ennen.

Mikä siis on vastaus otsikon kysymykseen, eli eletäänkö nyt jonkinlaista ylilyöntien aikakautta? Onko ylilyöntitaipuvuus pidemmällä aikavälillä vähentynyt, mutta viime vuosina kasvanut? Ehkä. Kysymys itsessään on epämääräinen, joten ehkä siihen ahterituntumalta kaivetulla vastauksellakaan ei ole kovin paljon merkitystä. Se on kuitenkin merkityksellistä, että niin yksilöt, yritykset, yhteiskunnat kuin kansainväliset yhteisötkin mitoittaisivat ajattelunsa ja toimensa kokonaisuutta ajatellen mahdollisimman järkevällä tavalla. Sitä tukee se, että vaikka eletäänkin erikoisia aikoja, pyritään välttämään jumiutumista yhdenlaisen ajattelumallin poteroihin. Modernin maailman verkostoituneisuudesta on mahdollista ottaa hyöty irti tiedostaen samalla kuitenkin siihen verkostoituneisuuteen liittyvät riskitekijät.  Ihmiskunta on nähdäkseni pääsääntöisesti ollut menossa aina vain järkevämpään ja positiivisella tavalla tiedostavampaan suuntaan, ja se suunta on mahdollista säilyttää myös jatkossa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Toteutuuko Ne bis in idem julkisissa ammateissa?

Ne bis in idem on yleinen oikeusperiaate, jonka mukaisesti samasta asiasta ei saa antaa tuomiota kahteen kertaan. Suomessa tämä ilmenee esim. siinä, miten luonnollinen henkilö ei voi enää lähtökohtaisesti saada rikosoikeudellista syytettä veropetoksesta, jos hänelle on määrätty jo veronkorotus, sillä hallinnollisesti määrätty veronkorotus rinnastetaan rikosoikeudelliseen rangaistukseen. 

Mutta miten on, toimiiko sama oikeusperiaate myös lainsäädännön ulkopuolella? Varsinkin julkisuuden henkilöillä varsinainen rikosoikeudellinen seuraus voi olla vähäpätöinen suhteessa siihen, mitä tapauksen saama julkisuus voi aiheuttaa. 

Suomessa ehkä yksi parhaita esimerkkejä tästä on Axl Smithin tapaus: hän sai rikostuomion, ja samalla hänen uransa päättyi kuin seinään, ja luultavasti myös sosiaaliset suhteet murenivat. Tuoreena esimerkkinä taas on Wille Rydman, jonka kohdalla rikosoikeudellinen tulos on vielä epäselvä, mutta poliittinen ura saattoi tulla joka tapauksessa käytännössä päätökseensä. 

Maailman kuuluisimpien näyttelijöiden osalta taas on voitu seurata esim. Kevin Spaceyn tapausta, jonka kohdalla oikeudenkäynnit ilmeisesti jatkuvat yhä, mutta ura taitaa olla käytännössä ns. cancelöity: House of Cardsin viimeiselle kaudelle Spacey ei enää kelvannut, vaikka koko sarja oli käytännössä henkilöitynyt häneen, ja All the Money in the World -elokuvasta hänet poistettiin, vaikka elokuvan kuvaukset oli jo tehty. 

On tietysti selvää, että rikokset tai muuten yleisesti tuomittavat teot vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin, ja joissain tapauksissa myös siihen, miten hyvin voi luottaa tuomitun luotettavuuteen työtehtävissään. Mutta vaikuttaisi myös tyypilliseltä, että mitä julkisempi syytetyn asema on, sitä suurempi tämä ei-rikosoikeudellinen seuraus on. Voi kysyä, milloin ja erityisesti missä määrin tällainen on perusteltua. 

Jos ajatellaan Jari Aarnion tapausta, tuntuu ilmeiseltä, että hän on rikoksillaan rikkonut juuri sitä luottamusta, joka on keskiössä hänen ammatissaan poliisina, joten tällaisessa tilanteessa uran päättyminen tuntuu oikealta. Mutta miten on näyttelijöiden tai muiden esiintyjien kohdalla? Näyttelijän rikokset eivät välttämättä sellaisenaan ole merkki siitä, etteikö näyttelijä voisi suoriutua varsinaisesta työstään, mutta näyttelijän kohdalla työn arvoa ajatellen merkittävä tekijä on tietysti henkilöbrändi, joten on ymmärrettävää ja selvää, että ihmisen teot vaikuttavat siten myös näyttelijän kysyntään. Sama pätee, joskin suhteellisen erilaisella dynamiikalla, myös poliitikkoihin. Näyttelijöiden kohdalla yleisö ja poliitikkojen kohdalla äänestäjäkunta siis reagoivat, ja negatiivinen reaktio voi tietysti syntyä myös täysin laillisista, mutta mahdollisesti muuten moraalisesti arveluttavista teoista tai näkemyksistä. 

Rikoksista kuuluu tuomita ja väärin toimimisella on väistämättä seurauksensa myös rikosoikeuden ulkopuolella, mutta mennäänkö siinä toisinaan woke-hengessä yli, kun elokuvateollisuus tai puolueet ennakoivat yleisön reaktiota, ja toimivat sen pohjalta? Johnny Deppin ja Amber Heardin tapaus on tätä ajatellen mielenkiintoinen esimerkki: Disney oli jo hyllyttänyt Deppin Pirates of the Caribbean -elokuvista oikeudenkäynnin vuoksi, mutta oikeudenkäynnin päätyttyä Disney onkin kosiskellut Deppiä takaisin elokuvasarjaan (kts. Iltalehden juttu).

Sosiaalisillekin reaktioille on paikkansa, mutta olisiko myös niin, että toisinaan niin suuri yleisö kuin toisaalta myös suuren yleisön reaktioita pelkäävät instituutiot voisivat pitää jäitä hatussa ja jättää seuraamusten pääpainoa enemmän oikeuslaitoksen puolelle? Vai onko vain niin, että julkisuuden valokeilassa olevilta tyypillisesti suhteellisen etuoikeutetuilta ihmisiltä pitää voida vaatia tavallista tallaajaa enemmän? Eli korkeasta asemasta pudotessa matka alas voi kai perustellusti olla pidempi? Ehkä Ne bis in idem ei tässä mielessä aina toteudu, mutta ehkä se ei toisinaan tapahtuvia ylilyöntejä lukuunottamatta pääsääntöisesti haittaakaan?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Populismia ja "populismia"

Populismille alttiita lintuja
(Budapest, heinäkuu 2013)

Tänä viikonloppuna suomalaiset äänestävät taas eduskuntavaaleissa. Gallup-tuloksissa yksi huomattava asia on Perussuomalaisten kannatuksen nousu, mille tuoreimmassa Kauppalehdessä pohdittiin syitä. Samalla jutussa viitattiin myös "populististen liikkeiden" nousuun. Ehkäpä populismi on lisääntynytkin, mutta itse näkisin, että vielä enemmän on lisääntynyt siitä puhuminen - ja monesti kyseenalaisin perustein.

En tiedä, onko kyse vain omasta pienestä mediakuplastani, mutta välillä on tuntunut siltä, että suomalaisesta ja eurooppalaisesta politiikasta puhuttaessa koko populismi-termi olisi lähestulkoon varattu maahanmuuttokriittisille puolueille. Se tuntuu oudolta, ja saa näkemään tilanteen kutakuinkin näin: 

• Kun Kokoomuksen edustaja veronalennuksia ihan vain koska työnteon tulee olla kannattavaa, sitä ei juuri koskaan kutsuta populistiseksi kommentiksi.
• Kun Vasemmistoliiton edustaja vaatii parempaa sosiaaliturvaa, jotta tavallinen ihminen pärjäisi, sitäkään harvemmin kutsutaan populismiksi.
• Mutta kun Perussuomalaisten edustaja vaatii tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, se onkin sitten merkki siitä, että koko puolue on populistinen.

Mikä tässä erottaa Perussuomalaiset muista puolueista - varsinkaan nyt Timo Soinin jälkeisessä kokoonpanossaan? Jos joku esittää omat todelliset näkemyksensä ja tavoitteensa ilman tarkoituksellisen harhaanjohtavia yksinkertaistuksia ja mahdollisimman rehellisesti sellaisina kuin ne ovat, onko sitä mitään syytä leimata populismiksi? Ja jos ei ole, onko jokin syy olettaa, että Perussuomalaiset tai kaikki muissa Euroopan maissa vaikuttavat "populistiset liikkeet" toimisivat useammin tästä poiketen kuin perinteisempien valtapuolueiden edustajat? Vai onko populismiin viittaamisesta tullut vain yksi tapa sanoa, että "he ovat väärässä ajatellessaan noin"? Eikö tuollainen "me-he"-erottelu ole juuri sellainen asia, millä populismi-leimaa välillä perustellaan? Eikö tässä olla jo aika lähellä sitä, että populisteiksi leimaajat olisivatkin itse asiassa itse käyttämänsä määritelmän nojalla itse populisteja?

En väitä, etteikö politiikassa esiintyisi populistista retoriikkaa. Enkä väitä, etteikö se voisi joillakin poliitikoilla tai jopa puolueilla mahdollisesti tavallisempaa kuin toisilla. Tuntuisi kuitenkin järkevämmältä kohdistaa populismin leimakirves heikkoon, vääristelevällä tavalla yksinkertaistavaan tai perusteettoman tarkoitushakuiseen ja älyllisesti epärehelliseen argumentaatioon sen sijaan että määriteltäisiin kokonaisia poliittisia liikkeitä tai edes yksittäisiä poliitikkoja leimallisesti populistisiksi.

Meillä poliittinen kenttä ei onneksi tunnu olevan yhtä pahasti jumissa kuin mitä se on vaikuttanut Ruotsin puolella viime vuosina olleen perinteisempien puolueiden kieltäytyessä yhteistyöstä Ruotsidemokraattien kanssa. Olisi hyvä pitää Suomessa tilanne siltä osin terveempänä myös jatkossa. Perusteettomalla tavalla yleistävä leimakirveiden heiluttelu ei edistä rakentavaa keskustelua, eikä siten myöskään paranna poliittisen toimintaympäristön toimivuutta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ylityökorvausten puolittamisesta

Yksi hallituksen kaavailemista muutoksista on ylityöstä maksettavien lisäkorvausten laskeminen puoleen nykyisestä. Lyhyellä tähtäimellä kyse on lähinnä pyrkimyksestä alentaa palkkakustannuksia. Eri alojen peruspalkat ovat kuitenkin lisäkorvauksista erillinen muuttujansa, joten tästä syntynyt säästö voi hävitä jo samalla kuin niiden on mahdollista ylipäätään syntyä eli kun seuraavat työehtosopimukset on saatu neuvoteltua ja ne ovat astumassa voimaan. Tästä johtuen ylityökorvausten leikkaamisen mielekkyyttä arvioidessa lienee perusteltua pohtia, miksi ylitöille on alunperin ylipäätään määritetty tavallista työtuntia selvästi korkeampi palkka ja mikä tuon korvauksen suhteellisen suuruuden merkitys oikeastaan on.

Onko ylityökorvaukset luotu lakisääteisiksi alunperin työntekijän turvaksi? Ehkäpä näin, mutta tarvitaanko jo siihen 50%:n tai 100%:n suuruista lisäpalkkaa - varsinkin ottaen huomioon että ylitöistä voi aina kieltäytyä? Olisiko lisäkorvauksen huomattavuuden toinen tarkoitus tarkoitus se, että työnantajapuolella olisi vahva kannustin olla teettämättä sitä ylityötä? Miten ylityökorvauksen puolittaminen loppujen lopuksi tulisi vaikuttamaan? 

Yleisellä tasolla ylityökorvausten puolittuminen saa yritykset tarjoamaan entistä herkemmin ylitöitä sen sijasta, että palkkaisivat lisää työntekijöitä. Luultavasti halukkaita ylityön tekemiselle myös riittää kohtalaisesti korvauksien puolittamisesta huolimatta. Tästä herää kysymys, käykö tässä oikeastaan päinvastoin kuin mitä hallitus on suunnitellut? Sen sijaan, että syntyisi "kymmeniä tuhansia työpaikkoja", aiempaa pienempi joukko tekisi yhä enemmän töitä, eli työttömyys kasvaisikin. 

Toisaalta hyvänä asiana voi pitää varsinkin pienten yritysten osalta sitä, että suhteessa pienemmät ylityökorvaukset antaisivat yrityksille enemmän vaihtoehtoja töidensä järjestämiseen. Tämä antaa paremmat mahdollisuudet mitoittaa toimintansa oikeaksi ja siten yritykselle paremmat mahdollisuudet menestyä, mikä on toisaalta myös työntekijän etu: työntekijät palkataan pysyvämpää tarvetta varten, minkä voi nähdä vähentävän riskiä rekrytointien ja irtisanomisten vuorottelulle, mikä olisi hyvin haitallinen tie kaikille osapuolille.

Yrityksen kannalta pidemmällä tähtäimellä kannattavinta olisi tietysti edelleen ennemmin uuden työvoiman palkkaaminen kuin olemassa olevien ylityöllistäminen ja heille ylityökorvausten maksaminen, joten uskoisin lakisääteisten ylityökorvausten kutistamisen olevan itsessään enemmän hyvä kuin huono asia. Erikoisena sivuseurauksena on myös mahdollista, että työpaikoilla, joilla ylitöitä tehdään toisinaan käytännössä ilman ylimääräistä korvausta, ylitöistä ruvettaisiinkin maksamaan extraa. Työpaikka- tai ehkä jopa alakohtaisesti lieneisi kuitenkin syytä säilyttää mahdollisuus myös korkeampiin ylityökorvauksiin, jotta ylitöille löytyy tarvittaessa tekijänsä. Tällöin muutos tarkoittaisi käytännössä lähinnä sitä, että valtiovalta puuttuisi aiempaa vähemmän työntekijöiden ja työnantajien välisiin sopimuksiin.

Suhteellisesti ja pitkällä tähtäimellä ajatellen ylityökorvausten leikkaus tuntuu siis oikeanlaiselta toimenpiteeltä. Absoluuttisesti ja tätä päivää ajatellen tuntuu kuitenkin väärältä, miten kovasti se kohdistuu muutenkin matalapalkkaisiin julkisiin aloihin. Tätä ajatellen leikkaukset tuntuvat suurelta osin pikemminkin julkisen puolen kustannuksien leikkaamiselta kuin Suomen kilpailukyvyn kohentamiselta - ellei leikkauksia sitten tosiaan tulla samalla kertaa julkisen puolen peruspalkkatason muutoksilla kompensoimaan.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kehitysaskeleita 8 - Sunnuntain ja lauantain ero pienemmäksi

Hallituksen eilen esittelemään kokonaisuuteen kuului sunnuntaityöstä maksettavan ylimääräisen korvauksen kutistaminen 100 prosentista 75 prosenttiin. Käytännössä tämä laskee sunnuntaista maksettavaa palkkaa siis 12,5%:lla, mikä lyhyellä tähtäimellä laskee jonkin verran sunnuntaityötä tekevien kokonaisansiotasoa, mikä puolestaan ymmärrettävästi harmittaa paljon sunnuntaityötä tekeviä. Yleisemmällä tasolla tämä koko viikon työtä ajatellen keskimäärin noin 3%:n luokkaa oleva palkan alentuminen tulee pitkällä tähtäimellä kuitenkin kompensoitumaan peruspalkassa, jolloin keskimääräistä vähemmän sunnuntaityötä tekevät ajan myötä käytännössä vain hyötynevät muutoksesta - vaikka siis toimisivatkin sunnuntaityötä vaativilla aloilla. Näin ollen muutoksen varsinainen merkitys vähänkin pidemmällä tähtäimellä on mielestäni aivan muualla kuin kuin kokonaistyökustannusten muutoksessa.

Olen monesti ihmetellyt, miksi sunnuntaityöstä maksetaan niin suurta lisäkorvausta, kun taas toisesta tavalliseen viisipäiväiseen kuuluvasta vapaapäivästä eli lauantaista ei kuulu lakisääteisesti lainkaan lisäkorvausta. Tämä saa aikaan sen, että joillakin työpaikoilla lauantaivuoroja vältellään, kun taas sunnuntaivuoroja oikein janotaan. En näe tälle käytännölle juuri muuta syytä kuin kuusipäiväisen työviikon henkisen perinnön, joka vaivaa typerän konkreettisella ja sekavalla tavalla edelleen mm. lomalainsäädäntöämme (kts. Lauantai lomapäivänä). On huomioitava, että lauantaille voidaan edelleen määrittää alakohtaiset lisät, ja tulevaisuudessa taloustilanteen sen paremmin salliessa ehkä lauantaille voidaan saada pieni lakisääteinenkin lisänsä. Joka tapauksessa se, että sunnuntai lähenee palkkakustannusmielessä lauantaita tarkoittaa käytännössä sitä, että työ voidaan järjestellä astetta vapaammin: sunnuntaivuoroista ei ole enää syytä kilpailla samaan tapaan, eikä työnantajan tarvitse niin paljon vältellä sunnuntaityön teettämistä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sunnuntain työvuoroon saadaankin yksi työntekijä enemmän. Tämä on sekä työnantajan että työntekijän etu.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Markkinoiden oppivuodet

Italian ja Saksan lainakorot (lähde: Talouselämä 39/2011 / FactSet)

Ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb haluaa kolmen A:n luottoluokituksen omaaville euromaille lisää päätäntävaltaa EU:ssa (kts. MTV3:n juttu). Lausunnon merkitys riippuu siitä, katsotaanko EU:ta sen nykyisessä kriisissä vai pidemmällä tähtäimellä. Nykyisessä kriisissä AAA-maiden muodostaman ytimen valta lienee joka tapauksessa aiheellisesti korostettu. Ehkä tätä valta-asemaa olisi mahdollista vielä korostaa virallistamalla luottoluokituksen merkitys EU-politiikassa. Tämä voisi kuitenkin kasvattaa eripuraa EU-maiden välillä ja antaisi toisaalta yksityisille luokituslaitoksille entistä enemmän valtaa.

Jos kuitenkin katsotaan lausunnon ajatusta pidemmällä aikavälillä, kysymys ei ole ensisijaisesti siitä, miten se asettaa maat eri kasteihin. Tärkein ajatus lienee silloin se, että kaikki maat pyrkisivät pääsemään tähän AAA-ryhmään, jolloin euroalueesta tulisi kokonaisuudessaankin hyvin vahva. On kuitenkin huomattava, että normaalioloissa hyvällä taloudenpidolla on jo itsessään tärkeä merkitys. Se vain pääsi euron ensimmäisinä vuosina unohtumaan, kun kaikkien euromaiden lainakorot seurasivat valtioiden talouksien kunnosta riippumatta samoja polkuja - mikä näkyy oivallisesti oheisessa viime viikon Talouselämässä julkaistussa graafissa. Markkinat eivät osanneet suhtautua yksittäisiin EU-valtioihin oikealla tavalla, mutta ovat saaneet asiasta parin viime vuoden aikana kovan oppitunnin. Kysymys kuuluukin, tarvitaanko tämän oppitunnin jälkeen enää erillistä poliittista motivaattoria valtion talouden kunnossapitoon?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ajatuksia hallitusohjelmasta

Hallitusneuvotteluissa on päästy vihdoin jonkinlaiseen sopuun. Merkittäviäkin kompromisseja on tehty, mutta uusi hallitus saadaan kuitenkin muodostettua. Uudesta hallitusohjelmasta (kts. neuvottelutulos) äänestäjät voivat löytää kannatettavia kohtia, kriitikin aiheita tai jopa perusteita sille, että kokee tulleensa vaalilupauksien suhteen petetyksi. Alla listaan muutamia ajatuksia hallitusohjelman sisällöstä - järjestys on kannatettavimmasta asiasta vähiten kannatettavaan.

Pääomatuloveron korotus + yhteisöveron lasku

Ihan hyvältä kuulostaa maallikosta. Käytännössä kokonaisverorasitus nousee piirun verran, mikä lienee tarpeen valtiontalouden tasapainottamiseksi. Lisäksi painotuksen siirto yhteisöverosta osinkotulojen verotuksen suuntaan ohjaa yrityksiä investoimaan, mikä lienee tässä taloudellisessa tilanteessa hyvä asia. Samalla pitäisi kuitenkin vihdoin korjata pääomatuloverotuksen selvä epäkohta: luovutustappiot pitäisi tulla vähennyskelpoisiksi myös osinkotuloista, ei vain luovutusvoitoista.

Perintöveron korotus

On mielestäni omituista, miten laajasti perintöveroa tunnutaan monesti vastustettavan. Eihän se kovin mittava verotulonlähde ole, mutta perintövero lisää verokertymän lisäksi tasa-arvoa, ja nyt ollaan kuitenkin korottamassa vain yli 200 000 euron perintöjä. Vaikea tässä on siis nähdä ongelmaa. Verohan on sitä paitsi ollut ennen ohjelmassa esitettyä korkeampikin - varsinkin kolmannen perintöveroluokan osalta, jonka osalta vero pystyi suurimmillaan olemaan lähes 48%.

Asuntolainan verovähennyksen pienentäminen

Ajatus asuntolainan verovähennyksen alentamisesta näyttää herättävän välillä omituisenkin voimakkaita reaktioita. Erikoisinta on, kun näkee pitkään asuntovelallisena olleen (ja siten asuntojen arvon kehityksestä hyötyneen) avautuvan, että nyt on hallitus ajamassa henkilökohtaista taloutta ahdinkoon. Periaatteessahan vähennykselle on hyvin vähän perusteluita, sillä asuntotuloa ei veroteta, joten ei pitäisi olla mitään mistä vähentääkään, koska palkkatulolla ei ole asumisen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä. Omistusasunnosta tupataan pitää parempaa huolta kuin vuokra-asunnosta, joten siinä mielessä pieni omistajuuteen liittyvä etuasema lienee perusteltu, mutta se tulee sinänsä jo asuntotulon verottomuuden muodossa, joten verovähennyksen pienentäminen on ajatuksena ihan hyvä. Ajoitus vain on hieman kummallinen, kun korot ovat ennemminkin nousemassa kuin laskemassa ja ASP-lisäpalkkion määräaikakin on päättymässä.

Lehdille arvonlisävero

Tähän päätökseen suhtaudun lievän kielteisesti, sillä on mielestäni perusteltua tukea painetun sanan leviämistä ja sitä kautta ihmisten valveutuneisuutta. Toki arvonlisävero tulee korotuksesta huolimatta olemaan yleistä arvonlisäveroa matalampi, mutta internetin aiheuttama murros ei sekään ole tehnyt sanoma- ja aikakauslehtien elämästä helpompaa.

Kotitalousvähennyksen leikkaaminen

Nykyinen 60%:n kotitalousvähennys on toki korkea, mutta mielestäni sen alentaminen 45%:een ja 3000 eurosta 2000 euroon on tarpeettoman suuri. Kotitalousvähennys ohjaa monia töitä niille, jotka ne parhaiten osaavat, minkä lisäksi sillä on suuri merkitys taistelussa harmaata taloutta vastaan. Jos vähennystä on tarpeen leikata, eikö laskun voisi ainakin jättää pyöreään 50%:iin: se olisi helposti omaksuttavissa ja siten luultavasti tekisi kotitalousvähennyksen käyttämisestä paljon suositumpaa kuin 45%:n suuruisena, vaikka verotuloihin tuolla 5%:lla on kuitenkin hyvin rajallisesti merkitystä. Itse asiassa 50% on niin helposti käsitettävä luku, että 50-prosenttisena kotitalousvähennyksen käyttäminen voisi olla jopa yhtä suosittua kuin 60%:n suuruisena.

Ei homoavioliitoille

On harmillista, jos yksi pieni puolue kuuden joukosta riittää toimimaan taantumuksen äänenä tässä asiassa. Päivi Räsänen ja Kristillisdemokraatit taistelevat tuulimyllyjä vastaan. Sukupuolineutraali avioliitto tulee ennemmin tai myöhemmin - luultavasti jo ennen Räsäsen eläkeikää.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Poliitikon suhde mediaan

Aamulehden julkaisemasta Jussi Halla-ahoa esittävästä kuvasta on syntynyt eriskummallinen jupakka (kts. Aamulehden juttu), mistä on väännetty lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla jo 1,5 viikon ajan. Jotkut toteavat Halla-ahon olevan herkkähipiäinen, kun taas toiset toimittajien olevan Halla-ahoa tarkoituksella mustamaalaavia opportunisteja, jotka tarkoituksella kiusaavat kuvilla. Jotkut päivittelevät toimittajien keskittyvän tällaisten kuvajuttujen kaltaisiin turhuuksiin ja toteavat Halla-ahon ravistelevan mediaa virkistävällä tavalla, kun taas toisten mielestä Halla-aho voisi keskittyä itse asiaan kiukuttelun sijasta.

Mitkä kannanotot ovat lähimpänä totuutta? Kumpi kaipaa enemmän ravistelua, media vai Halla-aho? Ja mikä siinä kuvassa siis oli oikeastaan vialla? Katsotaanpa.

Halla-aho itse ei ole käsittääkseni vieläkään maininnut, mikä kuvassa varsinaisesti on vikana, mutta nettikeskusteluiden perusteella kyse ei niinkään ole kuvan varsinaisesta sisällöstä, vaan siitä, että Aamulehden julkaisemassa muodossa (oikeanpuoleinen versio yllänäkyvästä kuvaparista) kuva on laadultaan kelvoton. Toisin kuin osa Halla-ahoa puolustavista tuntuu ajattelevan, en usko tässä kuitenkaan olleen tarkoituksena saada Halla-aho näyttämään jotenkin erityisen epäedustavalta valkonaamalta, vaan syy on todennäköisemmin siinä, että Aamulehti on käyttämällään julkaisujärjestelmällä muokannut kuvaa tavalla, joka ehkä jotenkuten sopii painotuotteeseen, mutta heikosti verkkoon. On toki ehkä hieman erikoista, että vaikka aiheesta on väännetty jo näinkin kauan, Helsingin Sanomien tämänaamuisessakin jutussa edelleen esitettiin Halla-ahon kimpaantumisen syyksi tämä paremmannäköinen versio kuvasta ilman mainintaa siitä mahdollisuudesta, että suuttumus olisikin johtunut kuvanlaadusta. Toimittajien taustatyössä, tyylitajussa tai molemmissa on siis ehkä petraamisen varaa, mutta kyllä Halla-ahon käytös tuntuu silti omituisemmalta.

Jos katsotaan, minkälaisia kuvia muista poliitikoista on mediassa esiintynyt, Halla-aholla olisi syytä olla kuviinsa hyvin tyytyväinen. Esimerkiksi tämän Jutta Urpilaisesta julkaistun kuvan ja muiden vastaavien perusteella on ihan oikeasti perusteltua epäillä, että toisinaan toimittajat julkaisevat poliitikoista tarkoituksella kiusallisia kuvia, ja sellaista voi olla jossain määrin perusteltuakin kritisoida asian pinnallisuudesta huolimatta. Halla-ahon kuvan kohdalla on kuitenkaan vaikea nähdä mitään syytä tällaiselle kiukuttelulle, jossa ei edes suostuta kertomaan, mikä kuvassa on vialla.

Itse kuva nyt on sinänsä sivuseikka. Kyse on tuoreesta kansanedustajasta, joten varsinaisesti kysymys on siitä, miten hän hoitaa kansanedustajan tehtävänsä sekä siitä, miten kommunikaatio toimii kansan ja tämän valitseman edustajan välillä. Jotkut ovat kritisoineet sitä, että lehdet tekevät juttuja tällaisista yhdentekevistä asioista (mistä käy esimerkkinä myös kuukauden takainen kina Helsingin Sanomien kanssa). Niin yhdentekevästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse kuin yksi kuva, sen aiheuttama harmistus tai epäonnistunut puhelinhaastattelu, sillä kyllähän se on huomattavaa, jos kansanedustaja pistää tällä tavalla lehdistölle kampoihin: se tuntuu poikkeukselliselta ja nostaa yleisemmällä tasolla kysymyksen poliitikon velvollisuudesta kommunikoida ajatuksiaan kansalle.

Halla-aho on itse todennut aiheesta seuraavasti: "Minä en tee Aamulehdellä yhtikäs mitään, joten voin sanella sille sellaisia reunaehtoja kuin haluan". Kommentti herättää oikeastaan kysymyksen siitä, kumpi oli ensin: onko Halla-ahon omituiselta vaikuttava fiksaatio hänen itsensä sanoin "tarkoituksellisen huonosta" kuvasta naamioitu tällaiseen itseä korokkeelle nostavaan periaatteeseen vai onko kuvaa vain käytetty eräänlaisena punaisena sillinä ja tekosyynä tuon periaatteen toteuttamiseksi. Kumpi tahansa on lähempänä totuutta, onhan Halla-aho tuossa kuitenkin tavallaan oikeassa. Perinteisesti kansanedustajaehdokas on käytännössä tarvinnut lehdistöä ja televisiota, jotta ehdokkaasta olisi riittävästi tietoa valinnan tekemiseksi. Nykyään internet tarjoaa aivan uudet keinot äänestäjäkunnan löytymiseksi. Koska vaaleissa mitataan vain suosiota, riittää periaatteessa, että tietty ihmisryhmä löytää tämän suosikkinsa äänestämisen kohteeksi. Jotkut näkevätkin Halla-ahon toiminnan nimenomaan virkistävänä poikkeuksena: hän näyttää perinteiselle medialle närhen munat ja kommunikoi suoraan kannattajiensa kanssa.

Vaikka poliitikon aktiivisuus netissä ja kommunikointi suoraan äänestäjien kanssa on erittäin kannatettava asia, kyllä perinteisellä medialla on politiikassa perusteltu rooli. Yksi syy tähän on se, että joskus poliitikon pitää pystyä ottamaan näkyvästi kantaa myös itselleen vähemmän miellyttäviin aiheisiin. Mikäli poliitikon kommunikaatio äänestäjäkunnan kanssa rajoittuu enimmäkseen vain nettikeskusteluihin ajatuksiltaan samanmielisten kanssa, voi syntyä illuusio siitä, miten suurta kannatusta omat ajatukset todellisuudessa nauttivat. Näin ollen tulee myös huomattava vaara siihen, että poliitikosta tulee entistä vahvemmin yhden asian puolesta puhuja. Tämän välttämiseksi ja äänestäjäkunnan tiedottamiseksi on mielestäni täysin perusteltua tuoda Halla-ahon yhteistyöhaluttomuus julki myös lehdistön uutisoinnissa.

Halla-ahon kärkevistä kirjoituksista on ehkä joskus kaiveltu turhankin tarkoitushakuisesti häijyltä kuuluvia lauseita kontekstistaan irrotettuina. Hän lienee myös tottuneempi ilmaisemaan itseään kirjallisesti, joten viimeaikainen mediaryöpytys voi ottaa koville. Niin ollen ei ehkä ole ihme, että hänelle on syntynyt jokseenkin penseä suhde tiedotusvälineiden edustajia kohtaan. Siitä huolimatta kyllä demokratia ja jopa Halla-aho itse tarvitsevat perinteistä mediaa. Uskoisin hänen pääsevän myös itse huomattavasti helpommalla olemalla vähemmän ehdoton tämän kuvajutun kaltaisten pikkuseikkojen suhteen. Jos joku lehtijuttu sitten sattuukin harrastamaan perusteetonta mustamaalausta irrottamalla tekstejä tai sanomisia asiayhteyksistään, Halla-aholla löytyy kyllä keinoja väärinkäsitysten oikaisemiseksi - mitä hän ei ole tässä kuvajupakassa kuitenkaan kunnolla tehnyt. Perinteisellä medialla on toki suurempi näkyvyys, jolloin negatiivinen julkisuus voi jäädä jossain määrin elämään oikaisuista huolimatta, mutta toisaalta sosiaalisella mediallakin on joitakin keinoja rangaista kaupallisia toimijoita ainakin pahimmista ylilyönneistä, mikä vahvistanee lehdistön itsekritiikkiä.

Halla-aho on nyt kansanedustaja, eikä kansanedustajan vain kannata aloittaa omaa jihadiaan mediaa kohtaan, vaikka joskus niin tekisikin mieli.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Toisenlainen vaalitulos

Kirjoitin vajaa kuukausi sitten siitä, että eduskuntavaalit olisi mahdollista järjestää myös toisin (Eduskuntavaalit tyhjältä pöydältä). Osuvasti tuoreimmassa tämän päivän NYT-lehdessä julkaistiinkin juuri tulokset kyselytutkimuksesta, jossa selvitettiin kenelle ihmiset antaisivat miinusäänensä (ks. Vaalien vastustetuin puolue). Jutussa ei kuitenkaan käsitelty sitä, millaisia tuloksia miinus- ja plusäänten yhteenlaskeminen antaisi. Miten tällainen laskutapa siis näkyisikään eduskuntavaalien tuloksessa?

Alla on eriteltynä tärkeimpien puolueiden viimeisimmät mittauksista saadut kannatusluvut, sekä vastaavat tulokset, kun äänisaldoista vähennetään NYT:n teettämän tutkimuksen miinusäänet(*).

Sija	Nykyinen vaalitapa	Plus ja miinus -vaalit
1.	Kokoomus 20,2%	Keskusta 13,9%
2.	SDP 18,0 %	SDP 12%
3.	Keskusta 17,9%	Kokoomus 6,2%
4.	Perussuomalaiset 16,9%	Vasemmistoliitto 3,1%
5.	Vihreät 8,3%	RKP 2,4%
6.	Vasemmistoliitto 8,1%	Vihreät 0,3%
7./6.	RKP 4,4%	Kristillisdemokraatit 0,3%
8.	Kristillisdemokraatit 4,3%	Perussuomalaiset -4,1%

Kuten taulukosta nähdään, puolueiden järjestys menisi uusiksi. Merkittävin muutos olisi perussuomalaisten sukellus kärkinelikon kahinoista tämän kahdeksan puolueen joukon pahnanpohjimmaiseksi ja negatiivisille äänille. Toiseksi huomattavin muutos olisi kokoomuksen putoaminen selvästi Keskustan ja SDP:n alapuolelle. Kumpikaan näistä tuloksista ei ole kovin yllättävä. Muut muutokset eivät sitten olekaan niin suuria: vasemmistoliitto ja RKP saisivat hieman enemmän suhteellista nettosuosiota ja vihreät menettäisivät sitä hieman. Jos tuloksista yllätyksiä hakee, en olisi ehkä ihmetellyt, vaikka kristillisdemokraatit tai kokoomuskin olisivat keränneet hieman enemmänkin miinusääniä.

Kumpi puolueiden sijoitusjärjestys on sitten tässä tapauksessa eli näissä vaaleissa parempi? Se on tietysti puhtaasti mielipidekysymys. Entä kumpi vastaisi paremmin kansan tahtoa? Siitäkin voidaan väitellä, vaikka itse näkisin kansan miinusäänien huomioonottamisen tuovan lähemmäs kansan kollektiivista tahtoa. Entä kummalla laskentatavalla toteutuisi yleisesti ottaen eduskuntavaaleissa kansakunnan paras, jos äänestystavan muutos ei vaikuttaisi poliitikkojen käytökseen? Koska äänestystapa kuitenkin väistämättä vaikuttaa myös politiikkoihin, kummalla laskentatavalla poliitikkojen käytöstä ohjattaisiin hedelmällisimmällä tavalla? Näihin kahteen viimeiseen kysymykseen on vaikea löytää selvää vastausta. Optimi saattaisi löytyä myös välimaastosta, jossa negatiivisen äänen painoarvo olisi positiivista ääntä esimerkiksi puolet pienempi.




PÄIVITYS 17.4. VAALIEN JÄLKEEN:

Alla vielä vastaava taulukko lopullisilla äänestystuloksilla:

Sija	Nykyinen vaalitapa	Plus ja miinus -vaalit
1.	Kokoomus 20,4%	SDP 13,1%
2.	SDP 19,1 %	Keskusta 11,8%
3.	Perussuomalaiset 19,0%	Kokoomus 6,4%
4.	Keskusta 15,8%	Vasemmistoliitto 3,2%
5.	Vasemmistoliitto 8,1%	RKP 2,3%
6.	Vihreät 7,2%	Kristillisdemokraatit 0,0%
7.	RKP 4,3%	Vihreät -0,8%
8.	Kristillisdemokraatit 4,0%	Perussuomalaiset -2,0%

Vaalitulos poikkeaa siis jonkin verran viimeisistä suosiomittauksista. Perussuomalaiset kasvattivat yhä suosiotaan (pienen väliaikaisen laskun jälkeen). Myös SDP paransi äänisaalistaan, kun taas vihreät ja keskusta menettivät ääniä. Lopulliseen tulokseen miinus-äänten huomioonottaminen olisi vaikuttanut tavallaan vielä enemmän kuin aiempien mittauksien valossa: Perussuomalaiset olisivat pudonneet näiden kahdeksan puolueen joukossa viisi (äänimäärältään lähes kuusi) sijaa neljän sijan sijasta.

Mikä siis oikeasti on se "kansan tahto", mistä Soinikin niin ahkerasti puhuu?

(*) Plus ja miinus -tuloksissa oletetaan, että "ei osaa sanoa" -ryhmä ei antaisi miinusääniä. NYT:n tulokset olivat pyöristetty prosenttiyksikön tarkkuudelle, mutta koska liikutaan näin pienissä pseudoprosenttiluvuissa, pyöristys on mielestäni tarpeettoman karkea, vaikka virhemarginaali olisikin suuri. Siksi olen jättänyt yleisten kannatuslukujen prosenttitarkkuuden myös plus ja miinus -vaalien tulossarakkeeseen. Luvut siis valehtelevat käytännössä hieman, mutta on se mielestäni silti informatiivisempi vaihtoehto kuin esimerkiksi RKP:n 2,4%:n pyöristäminen 2%:iin, joka sekin saattaisi olla todellisilla luvuilla virheellinen pyöristys (4,4-1,6% = 2,8% ≈ 3% eikä 2%).

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Tyhjältä pöydältä 2: eduskuntavaalit

Vuoden 2011 eduskuntavaalit lähestyvät. Ennakkoäänestys alkaa jo runsaan kahden viikon päästä 6.4. ja varsinainen äänestyspäivä on 17.4. Eduskuntavaalit lienevät oleellisin osa suomalaista demokratiaa, jonka keskeisimpänä tarkoituksena on päättää yhteisistä asioista parhaalla mahdollisella tavalla koko kansaa ajatellen. Vaalien avulla yhteiset valinnat annetaan yhdessä valittujen kansanedustajien tehtäväksi.

Eduskuntavaalien tavoitteena voidaan pitää sitä, että ehdokkaiden joukosta löytyisi mahdollisimman täsmällisesti kansan tahtoa vastaava 200 kansanedustajan joukko. Mutta onko nykyinen vaalitapa tähän paras vaihtoehto? Jos meillä ei olisi lainkaan vakiintunutta käytäntöä vaalien järjestämisessä ja vaalitapa rakennettaisiin tyhjästä, päädyttäisiinkö nykyisenkaltaiseen malliin? Entä tarvitseeko toisaalta kansan tahdon toteutuakaan täydellisesti?

Eduskuntavaaleissa niin äänestäminen kuin äänten laskutapakin on tasapainoilua kahden asian välillä: toisaalta äänestetään yksittäisiä edustajia, toisaalta puolueita. Suomessa ja monissa muissakin maissa käytettävä d'Hondtin menetelmä on suhteellisen toimiva ratkaisu näiden kahden tekijän tasapainottamiseksi. Kyseenalaiseksi mallin käytön tekee oikeastaan lähinnä se, että laskenta tapahtuu vaalipiireittäin. Tämä aiheuttaa sen, että suurten puolueiden painoarvo kasvaa suhteessa suuremmaksi. Toimivan poliittisen päätöksenteon kannalta tämä ei välttämättä ole huono asia, mutta ainakin teoriassa se on ongelmallinen. Tehdäänpä asian selventämiseksi kärjistetty oletus, että maassa olisi yhtä monta vaalipiiriä kuin kansanedustajan paikkoja. Tällöin voisi maanlaajuisesti 21%:n kannatuksen saava puolue teoriassa viedä kaikki 200 paikkaa eduskunnasta, vaikka seuraavan puolueen kannatus olisi koko Suomen tasolla 20%:a.

Mielenkiintoisempi ja ehkä vaalipiirijakoa perustavanlaatuisempi elementti äänestämisessä on kuitenkin mielestäni se, että sillä mitataan vain suosiota. Kaikkien ehdokkaiden joukosta on valittava vain yksi, jonka haluaa pääsevän eduskuntaan. Ei siis voi valita kahta tai kolmea suhteellisen tasaista vaihtoehtoa, eikä liioin voi antaa negatiivisia ääniä. Tällä ääntenlaskentatavalla voi olla yllättäviäkin vaikutuksia niin äänestysaktiivisuuteen, yksittäisen äänestäjän valitsemaan ehdokkaaseen, poliitikkojen käyttäytymiseen kuin tietysti vaalien lopputulokseenkin.

Tarkastellaanpa muutamia esimerkkejä nykyisen ääntenlaskentatavan vaikutuksista:

• Kristillisdemokraatit ja homoilta
  • Päivi Räsäsen luotsaaman puolueen kannattajajoukoissa tapahtui luultavasti merkittäviä muutoksia syksyn Homoillassa esitettyjen kärkevien kannanottojen seurauksena. Konservatiivisempien silmissä KD kasvatti suosiotaan, kun taas monien mielissä KD:stä tuli vain vastenmielisempi puolue. Uskon vahvasti, että homokeskustelun vaikutus koko kansan suhtautumiseen KD:tä kohtaan on nettomääräisesti negatiivinen, mutta koska äänestyksessä mitataan vain suosiota, vaikutus vaalitulokseen ei välttämättä ole samanlainen. Varsinkin kun puhutaan kannatusluvuiltaan tällä hetkellä 4%:n hujakoilla pyörivästä suhteellisen marginaalisesta puolueesta, vaikutus voi hyvinkin olla päinvastainen.
    
    Jos ajatellaan, että KD:tä kannattaneista 1% vaihtaisi homokeskustelun takia pois KD:ltä, 1% muiden puolueiden kannattajista vaihtaisi KD:hen ja 60% kansasta alkaisi pitää KD:tä aiempaa heikompana vaihtoehtona. Muita puolueita äänestäneistä 96%:sta 1% (eli 0,96% koko äänestäjäkunnasta) hyppäisi siis KD:n kelkkaan, ja KD:ta muuten äänestäneistä 4%:sta 1% (eli 0,04% koko äänestäjäkunnasta) vaihtaisi pois KD:sta, jolloin lopputulos olisi KD:n kannalta 0,92 %-yksikköä positiivisen puolella. Kannatus olisi siis kasvanut 23%, vaikka valtaosa kansasta pitäisi KD:tä aiempaa heikompana vaihtoehtona. Muutos äänestystuloksessa ei siis vastaisi muutosta ihmisten mielipiteissä.
  
  
• Perussuomalaisten nousu
  • Perussuomalaiset ovat nousseet mielipidemittauksissa huimasti viime eduskuntavaaleista, ja nousu on kasvanut erityisen jyrkäksi viimeisen 12 kuukauden aikana: puolue on kasvanut neljän vuoden takaisista 5%:n kannatusluvuista jo lähelle 20%:a päätyen tasavertaiseksi vastukseksi kolmen perinteisesti suurimman puolueen joukkoon.
    
    Perussuomalaiset leimataan monessa yhteydessä protestipuolueeksi, eikä ihan syyttä. Koko protestipuolueen käsite henkii erilaisuutta: äänestetään yhtä, koska se poikkeaa muista. Protestipuolue herättää toki helposti myös vastustusta itse protestipuoluetta kohtaan (esimerkiksi liialliseksi koetun maahanmuuttovastaisuuden vuoksi), mutta koska tätä vastustusta ei voi äänestämällä ilmaista, ideologialtaan samankaltaisiksi kasvaneet muut puolueet tarjoavat protestipuolueelle herkullisen kasvualustan. Sen sijaan jos vaaliuurnilla voisi antaa myös negatiivisia ääniä, perussuomalaisten rynnistys olisi melko varmasti huomattavasti vaatimattomampaa.


• Tunnettuus korostetun tärkeää
  • Joskus saatetaan sanoa, että kaikki julkisuus on hyvästä, tai englanniksi "there is no such thing as bad publicity". Ei asia nyt yleisesti ottaen tai politiikassakaan ihan näin ole, mutta kyllä lauseissa piilee totuuden siemen: huomio on varsinkin nykyisellä vaalitavalla lähtökohtaisesti hyvä asia. Vaikka 80% kansasta kokisi jonkin ehdokasta X koskevan uutisen negatiiviseksi, sillä voi olla huomattavasti vähemmän merkitystä kuin sillä, jos 20% kansasta kokee kyseisen uutisen positiiviseksi. Nuo 80% saattavat joka tapauksessa äänestää jotakuta muuta, mutta merkittävä osa noista 20%:sta saattaa uutisen vuoksi valita ehdokkaakseen juuri ehdokkaan X.
    
    Oma lukunsa ovat julkkisehdokkaat. Heitä on helppo äänestää, koska heidät tunnetaan. Vaikka julkisuuskuva olisi negatiivinen valtaosan silmissä, sillä ei taaskaan ole merkitystä, mikäli julkisuuskuva on riittävän monen silmissä hyvä. Uskoisin nykyaikana käytettävien vaalikoneiden olevan kuitenkin suhteellisen hyvä puolustus pelkkään onttoon julkisuuskuvaan pohjautuvaa äänestyskäyttäytymistä vastaan. Vaalikoneista selviää, mitä ehdokkaat ajattelevat äänestäjälle tärkeistä asioista ja ovat siten oiva apukeino ohjastamaan valinnastaan epävarmoja äänestäjiä äänestämään myös entuudestaan tuntemattomia ehdokkaita.


• Vahva tahto ottaa kantaa
  • Ylläolevat esimerkit kuvastivat lähinnä sitä, miten käytössä oleva vaalitapa saattaa tavallaan vääristää kansan tahtoa. Mutta vaikuttaa vaalitapa muuhunkin. Vahvat persoonat tuppaavat keräämään hyvin ääniä, kun negatiivista suhtautumista ei mitata, mikä voi olla hyväkin asia. Jos eduskuntavaaleissa annettaisiin yhtä lailla vastaääniä kuin puolesta-ääniä, se vaikuttaisi väistämättä myös ehdokkaiden käyttäytymiseen. Tällöin saattaisi syntyä jo hyvin epähedelmällistäkin pyrkimystä olla ärsyttämättä äänestäjäkuntaa. Lopputuloksena ehdokkaista tulisi entistä homogeenisempi porukka, ja äänestämisestä ja kampanjoinnista tulisi entistä hankalampaa. Mikäli politiikot eivät uskaltaisi ottaa riittävästi kantaa asioihin, koko poliittinen kenttä voisi jähmettyä aikaansaamattomaksi ompelukerhoksi.

Kokonaisuudessaan kansan tahdon noudattamiseksi on siis mielestäni löydettävissä parempiakin keinoja kuin nykyinen vaalitapa. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että nykyinen vaalitapa olisi huono, sillä kansan tahdon mahdollisimman täsmällistä noudattamista ei kannattanekaan pitää itseisarvona, vaan pikemminkin välineenä oikeiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Vaalitapaa rakentaessa onkin syytä ottaa huomioon myös, miten se vaikuttaa käytännön politiikkaan. Liian vahva negatiivisten äänien huomioonottaminen voisi halvaannuttaa koko poliittisen päätöksenteon.

Vaikka kaikista äänestysmalleista löytyy eittämättä heikkouksia, uskoisin, että nykyjärjestelmässä on vielä kehitettävää. Sähköisestä äänestyksestä vuonna 2008 saatu kokemus ei ollut sieltä parhaimmasta päästä, mutta jos ja kun siihen jossain vaiheessa siirrytään, se tarjonnee myös parempia mahdollisuuksia astetta monimutkaisemmille äänestysmalleille, vaikka itse äänestäminen onkin toki tärkeää pitää pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisena. Lienee myös perusteltua pitää äänestyksen pääpaino edellä mainitusta syystä positiivisten äänten puolella, mutta ei painoarvoltaan pienempien negatiivisten äänien huomioonottamisenkaan pitäisi välttämättä olla ihan mahdoton ajatus.

Negatiivisten äänien sijaan vähemmän radikaali ja ehkä varteenotettavampi tapa vaalien uudistamiselle olisi kuitenkin siirtyä malliin, jossa äänestettäisiin useampaa, esimerkiksi kolmea ehdokasta kerralla esimerkiksi laittamalla suosikkiehdokkaansa järjestykseen hieman Australiassa käytetyn mallin tapaan. Tämä saattaisi vähentää niin merkityksettömän julkisuuden kuin silkan protestihengenkin vaikutusta. Uskoisin, että samalla negatiiviset tuntemukset joitakin ehdokkaita kohtaan välittyisivät paremmin vaalitulokseen ja vieläpä ilman, että ehdokkaiden tai kansanedustajien tarvitsisi alkaa ylivarovaisiksi työssään. Myös ehdokkaiden värikkyys ja rohkeus säilyneisivät, vaikka tunnettuuden merkitys ja erilaisuuden itseisarvoisuus vähenisivät entisestään.

Kansa ei tarvitse tahtoaan täydellisesti edustavaa eduskuntaa. Kansa tarvitsee tahtoaan riittävän hyvin kuvastavan eduskunnan, joka tekee mahdollisimman hyviä päätöksiä kansakunnan tulevaisuutta ajatellen. Noiden päätöksien aikaansaamiseksi on vain mallinnettava kansan tahtoa mahdollisimman järkevällä tavalla niin edustajien valinnan oikeellisuuden kuin käytännön politiikan toimivuudenkin kannalta.

Hyvä lukija, onko nykyinen malli mielestäsi paras mahdollinen? Vai pitäisikö sinun mielestäsi nykyistä eduskuntavaalitapaa muuttaa jollakin tavalla? Jos pitäisi, niin miten?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>