Näytetään tekstit, joissa on tunniste tyhjältä pöydältä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tyhjältä pöydältä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Tyhjältä pöydältä 3 - Osinkoverotus

Yhteinen hyvä
hukassa?
Hallituksen osinkoveroremontti on mittava ja on sen vuoksi ymmärrettävästi nostattanut vahvoja mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Vaikka Jan Vapaavuori viikko sitten totesi, että "Hallitus ei tule muuttamaan kehysriihessä tekemiään päätöksiä. Piste.", nyt tuoreimpana käänteenä myös Jyrki Katainen on todennut, että suuromistajien veronkevennykseen puututaan. Vaikuttaa yleisesti ottaen siltä, että koko päätöksentekoprosessi olisi sujunut enemmän lobbari- kuin virkamiesvetoisesti, ja nyt pyritään siivoamaan pahimmat virhearviot.

Mutta mitä tavoitteita hyvällä osinkoverotuksella tulisi olla? Katsotaanpa. Hyvin suunniteltu pääoma- ja osinkoverotus:
  1. Kannustaa kasvuun.
  2. Kannustaa yrittämään.
  3. Kannustaa varojen tehokkaaseen allokaatioon.
  4. Minimoi kannustimet veropakolaisuuteen.
  5. Ei suosi ulkomaista sijoittajaa kotimaisen sijoittajan kustannuksella.
  6. Kannustaa kuitenkin ulkomaisia investointeja.
  7. On oikeudenmukainen.
  8. Minimoi kannustimet kaikenlaiseen myös maan rajojen sisällä tapahtuvaan epämielekkääseen verokikkailuun kuten voittojen kierrättämiseen holdingyhtiöiden kautta.
  9. Kerää riittävästi verotuloja, kun muiden tekijöiden kannustinvaikutukset on otettu huomioon.
  10. On mahdollisimman yksinkertainen muiden kriteerien sallimissa puitteissa.

Hyviä tavoitteita on myös muita, kuten kannustaminen ajattelevaan ja osallistuvaan suoraan osakeomistamiseen. Itsessään hyvät tavoitteet ovat kuitenkin monesti keskenään ristiriidassa, joten ratkaisu on väistämättä jonkinlainen kompromissi. Esimerkkeinä:
  • Alempi yhteisövero yhdistettynä korkeampaan osinkoveroon voi esimerkiksi kannustaa investoimaan, mutta toisaalta suosii ulkomaista sijoittajaa kotimaisen kustannuksella sekä kannustaa veropakolaisuuteen ja muuhun verokikkailuun.
  • Suuri pääomavero kerää periaatteessa paljon verotuloja, mutta toisaalta latistaa halukkuutta yrittäjyyteen ja sijoittamiseen sekä heikentää myös varojen tehokasta allokaatiota muun muassa voittojen realisointiin sidotun verotuksen takia.
  • Yrityksen osinkojen verottomuuden sitominen oman pääoman määrään voi periaatteessa kannustaa kasvuun ja liiketoiminnan vakauteen, mutta toisaalta pykälä ei ota huomioon erilaisten toimialojen erilaisia vaatimuksia ja voi muun muassa tästä johtuen painostaa rahojen perusteettomaan paikalleen sitomiseen.
  • Rikkaiden yksityisihmisten tai suurten yritysten suosiminen veroparatiisihenkeä muistuttavilla verotuksellisilla erityiseduilla voi joskus olla verokertymämielessä kannattavaa kotimaata tunnistamattoman pääoman maailmassa, mutta sotii erittäin pahasti kaikkea oikeudenmukaisuutta vastaan niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.

Nyt, kun osinkoverotusta remontoidaan selvästikin joka tapauksessa merkittävästi ja kehysriihen muutoksiin ollaan tekemässä tarkennuksia ainakin suuromistajien perusteettoman kevyen veron välttämiseksi, olisiko syytä pohtia myös laajemmin, miten osinkoverotus olisi syytä rakentaa? Jos lähtökohdaksi ottaisi esimerkiksi Timo Rothoviuksen tuoreen ehdotuksen (kts. Osakesäästäjien Rothoviukselta radikaali veroehdotus), nykykäytännöstä poiketen myös rahastot ja muut kapitalisaatiosopimuksen kautta sijoittavat joutuisivat maksamaan osingoistaan veroa. Tällöin kannustettaisiin aktiiviseen suoraan osakesijoittamiseen, veroparatiiseihin viedyillä sijoitusyhtiöillä ei pääsisi kiertämään veroa,  mahdollisuudet sekä tarve myös muuhun verokikkailuun vähenisi, ulkomaisia sijoittajia ei suosittaisi muttei myöskään syrjittäisi, ja veromalli yksinkertaistuisi nykyisestä. Koska veropohja laajenisi samalla huomattavasti, veroprosenttia voisi vähentää hyvin tuntuvasti ilman, että valtion verotulot vähenisivät.

Mallissa tuntuisi olevan paljon hyviä puolia, mutta on siinä Rothoviuksen ehdotuksen mukaisesti kuvattuna ongelmiakin. Jos kaikkia osinkotuloja oikeasti laskettaisiin niin paljon kuin Rothovius osakesäästäjien edunajajana ehdottaisi, 20%:iin lasketun yhteisöveron myötä kokonaisveroasteeksi muodostuisi 3%:n osinkoverolla vaivaiset 22,4%. Tämä ei olisi kovin reilua tavallisia palkansaajia eikä listaamattomien yritysten omistajia kohtaan. Samalla se aiheuttaisi perusteettoman suuret kannustimet ohjata pörssiyritysten palkkiojärjestelmiä palkkatuloista erilaisten palkitsemisjärjestelmien suuntaan, sekä voisi synnyttää epämielekkäitä kannustimia ja uudenlaisia instrumentteja verojen minimoimiseksi myös listaamattomien yritysten omistajille. Tämä taas voisi tarkoittaa myös tarvetta listaamattomien yritysten verotuksen entistä mittavampaan remonttiin. Lisäksi rahastojen saamien osinkojen verottaminen voisi johtaa moninkertaiseen verotukseen, missä yhdistyvät omistetun yhtiön yhteisövero, rahaston maksama osinkovero sekä rahaston realisoinnista maksettu pääomavero.

Vaikka vallitsevia rakenteita on mielestäni tervettä kyseenalaistaa kokonaisuudessaan, suuret muutokset voivat olla käytännön tasolla vaarallisia. Voisiko seuraavanlainen ehdotus toimia kompromissina? Laajennettaisiin osinkoveropohjaa Rothoviuksen ehdotuksen mukaisesti, ja veroprosentiksi asetettaisiin rahastoille ja säätiöille nykyisen 0%:n sijasta esimerkiksi tuo 3%. Tällä saataisiin aikaan se, että nykyistä 21-22,4% listattujen yritysten osinkoveroa ei yhteisöveron laskemisesta huolimatta tarvitsisi kiristää kehysriihen suunnitelman mukaiselle 30-32%:n tasolle. Rahastojen ja säätiöiden moninkertaisen verotuksen välttämiseksi näiden maksamat osinkoverot voisi vähentää aikanaan mahdollisesti syntyvistä luovutusvoitoista maksettavista pääomaveroista. Rahastosijoittajat eivät tällöin menettäisi muuta kuin 3% korkoa korolle -efektistä, mikä tarkoittaisi 5%:n osinkotuotolla ja kasvulla vain 0,008%:n vuotuista osuutta sijoitetusta pääomasta (siis 8 senttiä 1000 eurosta), mikä on alle sadasosa tyypillisistä rahastonhoitokuluista. Lopputuloksena verokertymä kasvaisi, veronkierto vähenisi, tavallisten osakesijoittajien asema säilyisi nykyisellään, eikä verojärjestelmän oikeudenmukaisuudesta jouduttaisi tinkimään.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tyhjältä pöydältä 2: eduskuntavaalit

Vuoden 2011 eduskuntavaalit lähestyvät. Ennakkoäänestys alkaa jo runsaan kahden viikon päästä 6.4. ja varsinainen äänestyspäivä on 17.4. Eduskuntavaalit lienevät oleellisin osa suomalaista demokratiaa, jonka keskeisimpänä tarkoituksena on päättää yhteisistä asioista parhaalla mahdollisella tavalla koko kansaa ajatellen. Vaalien avulla yhteiset valinnat annetaan yhdessä valittujen kansanedustajien tehtäväksi.

Eduskuntavaalien tavoitteena voidaan pitää sitä, että ehdokkaiden joukosta löytyisi mahdollisimman täsmällisesti kansan tahtoa vastaava 200 kansanedustajan joukko. Mutta onko nykyinen vaalitapa tähän paras vaihtoehto? Jos meillä ei olisi lainkaan vakiintunutta käytäntöä vaalien järjestämisessä ja vaalitapa rakennettaisiin tyhjästä, päädyttäisiinkö nykyisenkaltaiseen malliin? Entä tarvitseeko toisaalta kansan tahdon toteutuakaan täydellisesti?

Tyhjä istuntosali (Wikimedia Commons)
Eduskuntavaaleissa niin äänestäminen kuin äänten laskutapakin on tasapainoilua kahden asian välillä: toisaalta äänestetään yksittäisiä edustajia, toisaalta puolueita. Suomessa ja monissa muissakin maissa käytettävä d'Hondtin menetelmä on suhteellisen toimiva ratkaisu näiden kahden tekijän tasapainottamiseksi. Kyseenalaiseksi mallin käytön tekee oikeastaan lähinnä se, että laskenta tapahtuu vaalipiireittäin. Tämä aiheuttaa sen, että suurten puolueiden painoarvo kasvaa suhteessa suuremmaksi. Toimivan poliittisen päätöksenteon kannalta tämä ei välttämättä ole huono asia, mutta ainakin teoriassa se on ongelmallinen. Tehdäänpä asian selventämiseksi kärjistetty oletus, että maassa olisi yhtä monta vaalipiiriä kuin kansanedustajan paikkoja. Tällöin voisi maanlaajuisesti 21%:n kannatuksen saava puolue teoriassa viedä kaikki 200 paikkaa eduskunnasta, vaikka seuraavan puolueen kannatus olisi koko Suomen tasolla 20%:a.

Mielenkiintoisempi ja ehkä vaalipiirijakoa perustavanlaatuisempi elementti äänestämisessä on kuitenkin mielestäni se, että sillä mitataan vain suosiota. Kaikkien ehdokkaiden joukosta on valittava vain yksi, jonka haluaa pääsevän eduskuntaan. Ei siis voi valita kahta tai kolmea suhteellisen tasaista vaihtoehtoa, eikä liioin voi antaa negatiivisia ääniä. Tällä ääntenlaskentatavalla voi olla yllättäviäkin vaikutuksia niin äänestysaktiivisuuteen, yksittäisen äänestäjän valitsemaan ehdokkaaseen, poliitikkojen käyttäytymiseen kuin tietysti vaalien lopputulokseenkin.

Tarkastellaanpa muutamia esimerkkejä nykyisen ääntenlaskentatavan vaikutuksista:

  • Kristillisdemokraatit ja homoilta
    • Päivi Räsäsen luotsaaman puolueen kannattajajoukoissa tapahtui luultavasti merkittäviä muutoksia syksyn Homoillassa esitettyjen kärkevien kannanottojen seurauksena. Konservatiivisempien silmissä KD kasvatti suosiotaan, kun taas monien mielissä KD:stä tuli vain vastenmielisempi puolue. Uskon vahvasti, että homokeskustelun vaikutus koko kansan suhtautumiseen KD:tä kohtaan on nettomääräisesti negatiivinen, mutta koska äänestyksessä mitataan vain suosiota, vaikutus vaalitulokseen ei välttämättä ole samanlainen. Varsinkin kun puhutaan kannatusluvuiltaan tällä hetkellä 4%:n hujakoilla pyörivästä suhteellisen marginaalisesta puolueesta, vaikutus voi hyvinkin olla päinvastainen.

      Jos ajatellaan, että KD:tä kannattaneista 1% vaihtaisi homokeskustelun takia pois KD:ltä, 1% muiden puolueiden kannattajista vaihtaisi KD:hen ja 60% kansasta alkaisi pitää KD:tä aiempaa heikompana vaihtoehtona. Muita puolueita äänestäneistä 96%:sta 1% (eli 0,96% koko äänestäjäkunnasta) hyppäisi siis KD:n kelkkaan, ja KD:ta muuten äänestäneistä 4%:sta 1% (eli 0,04% koko äänestäjäkunnasta) vaihtaisi pois KD:sta, jolloin lopputulos olisi KD:n kannalta 0,92 %-yksikköä positiivisen puolella. Kannatus olisi siis kasvanut 23%, vaikka valtaosa kansasta pitäisi KD:tä aiempaa heikompana vaihtoehtona. Muutos äänestystuloksessa ei siis vastaisi muutosta ihmisten mielipiteissä.

  • Perussuomalaisten nousu
    • Perussuomalaiset ovat nousseet mielipidemittauksissa huimasti viime eduskuntavaaleista, ja nousu on kasvanut erityisen jyrkäksi viimeisen 12 kuukauden aikana: puolue on kasvanut neljän vuoden takaisista 5%:n kannatusluvuista jo lähelle 20%:a päätyen tasavertaiseksi vastukseksi kolmen perinteisesti suurimman puolueen joukkoon.

      Perussuomalaiset leimataan monessa yhteydessä protestipuolueeksi, eikä ihan syyttä. Koko protestipuolueen käsite henkii erilaisuutta: äänestetään yhtä, koska se poikkeaa muista. Protestipuolue herättää toki helposti myös vastustusta itse protestipuoluetta kohtaan (esimerkiksi liialliseksi koetun maahanmuuttovastaisuuden vuoksi), mutta koska tätä vastustusta ei voi äänestämällä ilmaista, ideologialtaan samankaltaisiksi kasvaneet muut puolueet tarjoavat protestipuolueelle herkullisen kasvualustan. Sen sijaan jos vaaliuurnilla voisi antaa myös negatiivisia ääniä, perussuomalaisten rynnistys olisi melko varmasti huomattavasti vaatimattomampaa.

  • Tunnettuus korostetun tärkeää
    • Joskus saatetaan sanoa, että kaikki julkisuus on hyvästä, tai englanniksi "there is no such thing as bad publicity". Ei asia nyt yleisesti ottaen tai politiikassakaan ihan näin ole, mutta kyllä lauseissa piilee totuuden siemen: huomio on varsinkin nykyisellä vaalitavalla lähtökohtaisesti hyvä asia. Vaikka 80% kansasta kokisi jonkin ehdokasta X koskevan uutisen negatiiviseksi, sillä voi olla huomattavasti vähemmän merkitystä kuin sillä, jos 20% kansasta kokee kyseisen uutisen positiiviseksi. Nuo 80% saattavat joka tapauksessa äänestää jotakuta muuta, mutta merkittävä osa noista 20%:sta saattaa uutisen vuoksi valita ehdokkaakseen juuri ehdokkaan X.

      Oma lukunsa ovat julkkisehdokkaat. Heitä on helppo äänestää, koska heidät tunnetaan. Vaikka julkisuuskuva olisi negatiivinen valtaosan silmissä, sillä ei taaskaan ole merkitystä, mikäli julkisuuskuva on riittävän monen silmissä hyvä. Uskoisin nykyaikana käytettävien vaalikoneiden olevan kuitenkin suhteellisen hyvä puolustus pelkkään onttoon julkisuuskuvaan pohjautuvaa äänestyskäyttäytymistä vastaan. Vaalikoneista selviää, mitä ehdokkaat ajattelevat äänestäjälle tärkeistä asioista ja ovat siten oiva apukeino ohjastamaan valinnastaan epävarmoja äänestäjiä äänestämään myös entuudestaan tuntemattomia ehdokkaita.

  • Vahva tahto ottaa kantaa
    • Ylläolevat esimerkit kuvastivat lähinnä sitä, miten käytössä oleva vaalitapa saattaa tavallaan vääristää kansan tahtoa. Mutta vaikuttaa vaalitapa muuhunkin. Vahvat persoonat tuppaavat keräämään hyvin ääniä, kun negatiivista suhtautumista ei mitata, mikä voi olla hyväkin asia. Jos eduskuntavaaleissa annettaisiin yhtä lailla vastaääniä kuin puolesta-ääniä, se vaikuttaisi väistämättä myös ehdokkaiden käyttäytymiseen. Tällöin saattaisi syntyä jo hyvin epähedelmällistäkin pyrkimystä olla ärsyttämättä äänestäjäkuntaa. Lopputuloksena ehdokkaista tulisi entistä homogeenisempi porukka, ja äänestämisestä ja kampanjoinnista tulisi entistä hankalampaa. Mikäli politiikot eivät uskaltaisi ottaa riittävästi kantaa asioihin, koko poliittinen kenttä voisi jähmettyä aikaansaamattomaksi ompelukerhoksi.

Kokonaisuudessaan kansan tahdon noudattamiseksi on siis mielestäni löydettävissä parempiakin keinoja kuin nykyinen vaalitapa. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että nykyinen vaalitapa olisi huono, sillä kansan tahdon mahdollisimman täsmällistä noudattamista ei kannattanekaan pitää itseisarvona, vaan pikemminkin välineenä oikeiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Vaalitapaa rakentaessa onkin syytä ottaa huomioon myös, miten se vaikuttaa käytännön politiikkaan. Liian vahva negatiivisten äänien huomioonottaminen voisi halvaannuttaa koko poliittisen päätöksenteon.

Vaikka kaikista äänestysmalleista löytyy eittämättä heikkouksia, uskoisin, että nykyjärjestelmässä on vielä kehitettävää. Sähköisestä äänestyksestä vuonna 2008 saatu kokemus ei ollut sieltä parhaimmasta päästä, mutta jos ja kun siihen jossain vaiheessa siirrytään, se tarjonnee myös parempia mahdollisuuksia astetta monimutkaisemmille äänestysmalleille, vaikka itse äänestäminen onkin toki tärkeää pitää pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisena. Lienee myös perusteltua pitää äänestyksen pääpaino edellä mainitusta syystä positiivisten äänten puolella, mutta ei painoarvoltaan pienempien negatiivisten äänien huomioonottamisenkaan pitäisi välttämättä olla ihan mahdoton ajatus.

Negatiivisten äänien sijaan vähemmän radikaali ja ehkä varteenotettavampi tapa vaalien uudistamiselle olisi kuitenkin siirtyä malliin, jossa äänestettäisiin useampaa, esimerkiksi kolmea ehdokasta kerralla esimerkiksi laittamalla suosikkiehdokkaansa järjestykseen hieman Australiassa käytetyn mallin tapaan. Tämä saattaisi vähentää niin merkityksettömän julkisuuden kuin silkan protestihengenkin vaikutusta. Uskoisin, että samalla negatiiviset tuntemukset joitakin ehdokkaita kohtaan välittyisivät paremmin vaalitulokseen ja vieläpä ilman, että ehdokkaiden tai kansanedustajien tarvitsisi alkaa ylivarovaisiksi työssään. Myös ehdokkaiden värikkyys ja rohkeus säilyneisivät, vaikka tunnettuuden merkitys ja erilaisuuden itseisarvoisuus vähenisivät entisestään.

Kansa ei tarvitse tahtoaan täydellisesti edustavaa eduskuntaa. Kansa tarvitsee tahtoaan riittävän hyvin kuvastavan eduskunnan, joka tekee mahdollisimman hyviä päätöksiä kansakunnan tulevaisuutta ajatellen. Noiden päätöksien aikaansaamiseksi on vain mallinnettava kansan tahtoa mahdollisimman järkevällä tavalla niin edustajien valinnan oikeellisuuden kuin käytännön politiikan toimivuudenkin kannalta.

Hyvä lukija, onko nykyinen malli mielestäsi paras mahdollinen? Vai pitäisikö sinun mielestäsi nykyistä eduskuntavaalitapaa muuttaa jollakin tavalla? Jos pitäisi, niin miten?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 7. joulukuuta 2010

Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi

ruotsi Suomessa

Suomi on kaksikielinen maa. Mutta tarkoittaako se sitä, että kaikkien suomenkielisten pitäisi opetella koulussa ruotsia? Tämä oli pääkysymys A2 Teeman pakkoruotsi-illassa (keskustelu A-Tuubissa vielä joulukuun loppuun asti). Perusteluja niin pakkoruotsin vastustukselle kuin puolustuksellekin haettiin keskustelussa mm. historiasta. Historiallinen tosiasia on, että ruotsin kielellä on aina ollut Suomessa erityinen asema, mutta toisaalta pakkoruotsi astui voimaan varsinaisesti vasta 1960-luvun lopulla peruskoulun myötä. Historiaan pohjaavat perustelut ovat pidemmällä tähtäimellä kuitenkin jokseenkin kestämättömällä pohjalla. Kysymyksen pitäisi olla vain siitä, mikä on kansakunnan parhaaksi juuri nyt ja tulevaisuudessa. Jos peruskoulu siis syntyisi vasta tänä päivänä, tai opetussuunnitelma laadittaisiin muuten täysin tyhjältä pöydältä, olisiko ruotsia aihetta ottaa sen pakolliseksi osaksi?

Katsotaanpa, minkälaisia pakkoruotsin puolustuskannanottoja pakkoruotsi-illassa esitettiin. Valheellisimpaan ja itseään toistavimpaan argumentaatioon taisi sortua heikosti vastapuolen kommentteja kuunnellut RKP:n Mikaela Nylander:
  • Hän väitti toistuvasti ruotsin kielen opiskelun olevan vain "oikeus", eikä pakko.
  • Hän korosti hyvin vahvasti, ettei ruotsin opiskelu olisi mitenkään muiden kielten opiskelusta pois. Mitenkähän ihmeessä yhden kielen opiskelu ei veisi aikaa muiden kielten opiskelulta? Jos samassa ajassa opiskelisi monta kieltä, miksei koulutussuunnitelmassa voisi olla vain yksi "kielet"-niminen oppiaine, jossa opittaisiin samalla kertaa kaikki maailman kielet?
  • Kolmas Nylanderin puolustusargumentti ruotsin yleissivistävyydestä ei ollut samalla tapaa valheellinen kuin edellä mainitut, mutta hyvin tyhjänä kumiseva argumentti sekin. Sivistystä voi helposti hankkia muillakin keinoin - oli sitten kyse muiden kielien tai muiden oppiaineiden opiskelusta. Sivistykseen kuuluu myös avoimuus omasta näkemyksestä poikkeaville, perustelluille näkemyksille. Nylanderilta tämä avoimuus tuntui puuttuvan.
Ohjelman alkupuoliskossa tunnuttiin muutenkin kierrettävän paljon epäolennaisuuksissa. Aiheen vierestä meni muun muassa urheilutoimittaja Kaj Kunnaksen ja kaksikielisessä perheessä kasvaneiden sinänsä varmasti totta olevat puheenvuorot kaikkien kielten hyödyllisyydestä. Hyvin pitkälti turhaa on myös jaaritella asenteista ainakaan argumenttina pakkoruotsin puolesta.

Keskeisimmät peruslähtökohdat tähän aiheeseen ovat pohjimmiltaan mielestäni seuraavat:
  1. Oma kielemme on hyvin pieni, joten muiden kielien oppiminen kansainvälisessä maailmassa on tärkeää.
  2. Asumme maassa, jossa on n. 5,4 % ruotsia äidinkielenään puhuvia.
  3. Ruotsin kielialue on suomen kielen tavoin suhteellisen pieni, mutta kieli auttaa jo sellaisenaan paljon myös muissa pohjoismaissa.
Kohta 1 tukee ajatusta siitä, että ulkomaisia kieliä on hyvä olla kaksi kappaletta pakollisina, mutta että ne saisivat olla vapaavalintaisia. Toki lasten voi olla vaikea tietää, mitä heidän kannattaisi opiskella, mutta kyllä 7-luokkalaisille voi vanhempiensa avustuksella jo sen verran valinnanvapautta antaa - varsinkin kun kyse ei kuitenkaan ole siinä määrin peruuttamaton päätös, etteikö myöhemmin voisi muita kieliä opiskella. 1960-lukuun verrattuna maailma on myös muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi, joten ruotsin merkityksen voi arvella laskeneen. Oma lukunsa tähän liittyen on pakkoruotsi-illan toisessa osassa käsitelty venäjä.

Kohtaan 2 liittyy yksi pakkoruotsin puolustajien aiheeseen liittyvistä kommenteita. Björn Månssonin mukaan ruotsi on englannin jälkeen toiseksi tärkein työkieli Suomessa. Yleisesti ottaen tuo luultavasti pitää paikkansa, mutta toisaalta näin ei ole alasta riippumatta. Nuoren tulevaisuuden ammatti on sinänsä harvemmin etukäteen selvillä, mutta ei se välttämättä ole riittävä perustelu opettaa kaikille ruotsia - vähemmistön koko kun on kuitenkin suhteellisen pieni.

Kohta 3 on paitsi kommunikaatiokysymys, myös eräänlainen silta hieman laajemman mittakaavan kulttuurilliseen tarkasteluun. Ruotsin osaamisen voi ajatella vahvistavan suomalaista yhteiskuntaa sisäisesti yhtenäisemmäksi, minkä lisäksi sen voi ajatella vahvistavan pohjoismaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä ei varmasti ole ainakaan haitaksi. Toisaalta nämä ovat epäkonkreettisia asioita ja voivat olla pohjimmiltaan suurelta osin sanahelinää - ei kai tunne pohjoismaalaisuudesta niin helpolla häviäisi, vaikka lukuisten suomalaisten välttävä ruotsin taito muuttuisikin olemattomaksi ruotsin taidoksi?

Yhden ehkä aiheen kannalta keskeisimmistä ajatuksista toikin esille Vapaa kielivalinta ry:n Riitta Mustonen, joka totesi, että "Todella hyvästä kielitaidosta on vaan hyötyä", eli että kevyellä kielitaidolla ei tee mitään, vaan kannattaisi ennemmin opiskella pari kieltä kunnolla. Matkailussa tai muussa arkisemmassa kanssakäymisessä pienestäkin kielitaidosta voi toki olla pientä hyötyä, mutta sikäli kuin kielitaito ymmärretään ammatillisena voimavarana, pitää lause suurelta osin paikkaansa.

Kysymys kuuluukin, miksi pitää väkisin kouluttaa kaikille välttävä ruotsintaito, vaikka iso osa ei sitä kuitenkaan koskaan varsinaisesti tule tarvitsemaan? Eikö riitä, että riittävälle osalle ihmisiä koulutetaan riittävä kielitaito siihen, mitä he työssään tarvitsevat? Tämä voisi tarkoittaa sitä, että joillekin ruotsia voisi ehkä opettaa jopa nykyistä enemmän, mutta toiset voisivat ruotsin pakollisuudesta vapauttaa. Ei kai siis ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi Itä-Suomessa voisi valita halutessaan venäjän ruotsin sijasta? Tai että kaikilla aloilla ei tarvitsisikaan suorittaa virkamiesruotsia? Voisihan tällöinkin edelleen edellyttää, että jokaisen koulun tulisi tarjota halukkaille ruotsin kieltä. Jos kieli olisi vapaasti valittavissa, ruotsia lukevat olisivat väkisinkin paremmin motivoituneita, ja niin ollen myös ruotsintaidoiltaan vahvempia. Tällöin ruotsin taidosta tulisi tiettyihin töihin haettaessa myös helpommin osaamisvaltti, kun kaikki eivät listaisi kieltä osaamisalueisiinsa kuuluvaksi.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 9. lokakuuta 2010

Tyhjältä pöydältä - johdanto

Koska olemme kasvaneet tietynlaisessa yhteiskunnassa, olemme myös tottuneet tietynlaisiin normeihin ja käytäntöihin. Osaa niistä olemme oppineet pitämään itsestäänselvyyksinä, jolloin niitä on myös vaikea kyseenalaistaa. Suomi on sinänsä maailman tasa-arvoisimpien valtioiden ehdotonta kärkeä, mistä johtuen lainsäädännön ja vallitsevien käytäntöjen voi arvella olevan meillä pääasiassa oikein hyvällä tolalla. Kyky uudistua voi kuitenkin olla toisinaan hyvinkin tärkeää, eikä pelkästään muihin maihin vertaamalla voi syntyä mitään aidosti uutta. Niin ollen silloin tällöin voisi olla hyödyllistä hajottaa pakka ajatuksen tasolla hetkellisesti kunnolla pyrkimällä unohtamaan sen, mitä meillä tai muilla on nykyään tai mitä meillä tai muilla on ennen ollut.

Kivipuutarha zen-temppeli Ryōan-jissa, Kioto, maaliskuu 2009

En tunne lainsäädäntötyön arkea, joten en myöskään tiedä, kuinka paljon käytännössä tehdään selvästi mullistavia lakialoitteita. Merkittävä osa aloitteista on luultavasti jokseenkin konservatiivisia, mikä on sinänsä monesti hyvä asia, sillä turhahan pyörää on uudelleen keksiä. Monet useita vuosikymmeniä vanhat yhteiskunnalliset rakenteet saattavat kuitenkin roikkua mukana vain vanhasta tottumuksesta, jolloin aika on jo saattanut ajaa niiden ohitse. Varsinkin tällaisten asioiden kohdalla voisikin olla hyötyä hakea potkua siitä teoreettisesta lähtökohdasta, ettei meillä olisi mahdollisen uudistuksen kohteena olevasta yhteiskunnallisesta rakenteesta minkäänlaista mallia vielä käytössä. Tällöin saattaisi helpommin löytyä täysin uudentyyppinen ratkaisumalli, joka voisi pitkällä tähtäimellä osoittautua selvästi paremmaksi kuin vanhoihin rakenteisiin nojaava uudistus.

Mullistavimpiin malleihin siirtyminen voi tietysti vaatia huomattavasti aikaa varsinkin silloin, jos uudistuksen kohteena on hyvin perustavanlaatuinen tai muuten esimerkiksi yleisen oikeudenmukaisuuden ylläpitämisen vuoksi "Pringles-poliittiseksi" ongelmakohdaksi muuttunut yhteiskunnallinen rakenne. Se ei kuitenkaan estä asettamasta yhteiskunnan kurssia kohti tuota hyvin uudenlaista, mutta paremmaksi arvioitua päämäärää.

Aiemmissa yhteiskuntaamme käsittelevissä blogikirjoituksissani olen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta enimmäkseen puuttunut asioihin, jotka koen selviksi epäkohdiksi, ja jotka voisi tavalla tai toisella suhteellisen helposti korjata. Jatkossa aion erillisessä "Tyhjältä pöydältä"-juttusarjassa tarttua vähemmän kriittisellä, mutta kuitenkin edelläkuvattuun tyyliin kyseenalaistavalla tavalla joihinkin yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin, joihin ei ole olemassa yhtä, selvästi parasta ratkaisua. Toivon, että nuo kirjoitukset tulevat toimimaan myös jonkinlaisina keskustelunavauksina ja herättävät ajatuksia teissä, jotka satutte blogiani lukemaan.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>