EU, pakotteet ja Suomen asema

Onko Suomen osuus EU:n yhteisessä budjetissa määritetty reilusti? Kohdellaanko pientä Suomea muuten reilusti EU:ssa? EU-kriittisen vastaus näihin voi olla suora ei, kun taas EU-myönteisimmän vastaus voi olla yhtä suora kyllä. Joissain EU-narratiiveissa on erikoisesti jopa todettu, että olisi Suomen etu maksaa EU:hun enemmän kuin mitä sieltä saa takaisin. Joka tapauksessa käytännössä varsinkin tavallisen EU-kansalaisen on hyvin vaikea saada näin monimutkaisista kokonaisuuksista kovinkaan kannattavaa kuvaa, mutta kysymys maan asemasta on varsinkin Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tärkeä, joten haluan tässä tuoda yhden tekijän esille, jota ei ehkä ole otettu EU-päätöksenteossa esille niin hyvin kuin olisi Suomen kannalta perusteltua tai ainakin toivottavaa.

Vasemmalla: EU-maiden nettomaksut 2021 miljoonissa euroissa (Lähde statista)
Oikealla: EU-maiden nettomaksut asukasta kohden 2022 (lähde valtiovarainministeriö)

Tarkastellaanpa ensin kuitenkin, miten EU:n maiden osallisuus jakautuu. Oheisen kuvan vasen puoli näyttää kunkin maan maksamat summat vähennettynä saaduilla summilla vuodelta 2021. Tästä näkee, että Saksa on euromääräisesti suurin maksaja, kun taas Puola vahvimmin saamapuolella. Kuvaavampaa on kuitenkin katsoa nettomaksuja asukasta kohden jyvitettynä, mikä näkyy oikean puoleisessa kuvassa vuodelta 2022. Suomi maksaa siis suhteessa vähemmän kuin naapurit Tanska tai Ruotsi, ja selvästi vähemmän kuin Saksa myös suhteessa. Tätä katsoessa voi ihmetellä, miksi Viro on vahvimmin saajapuolella (ja saa esim. suhteessa enemmän kuin Latvia), mutta pelkkiä maksulukuja katsellen räikeimpänä outoutena esille hyppää Luxemburg.

Miksi ihmeessä upporikas Luxemburg on siis EU:ssa asukaslukuun suhteutettuna lähes suurimman saajan asemassa? Suurin syy on se, että Luxemburgissa sijaitsevat Euroopan unionin tuomioistuin, Euroopan tilintarkastustuomioistuin ja Euroopan investointipankki, ja kaikkia näitä rahoitetaan EU-varoin. Luxemburgin oman media-talon RTL:n artikkelin perusteella (kts. Is Luxembourg a net beneficiary of the EU?) sekään ei tosin täysin riitä selittämään nettosaajan asemaa, vaan ilmankin näitä kulueriä Luxemburg olisi saajan asemassa, ainoastaan lievemmässä määrin. Oli  edellä mainittujen instituutioiden huomioivat tarkat luvut sitten mitä hyvänsä, herää kysymys: eikö Luxemburg kuitenkin hyödy välillisesti monella tapaa siitä, että nämä instituutiot sijaitsevat Luxemburgissa? Onko tätä huomioitu millään tapaa? 

No, Luxemburgin asema EU:ssa voi olla merkityksellinen EU-tulonjaon oikeudenmukaisuutta ajatellen, mutta kokonaisuutta ajatellen sen merkitys on muuten pieni. Sillä ei siis ole suurta merkitystä, huomioidaanko EU-instituutioiden positiiviset sivuvaikutukset kunnolla EU:n budjetoinnissa. Suomen kannalta merkityksellistä on sen sijaan sillä, huomioidaanko Suomen omat erityisolosuhteet reilusti. 

Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan 2022 on Suomelle monella tapaa rajummat vaikutukset kuin suurimmalle osalle EU-maista. Yksi näistä tekijöistä on se, että Suomen talous on muuhun Eurooppaan nähden erityisen altis kärsimään korkopolitiikan kiristämisestä. Suomessa on huomattavan paljon asuntovelallisia, ja asuntolainat sidottuna muista maista poiketen lyhyisiin markkinakorkoihin, joten Venäjän hyökkäyksen osaltaan nostaman inflaation seurauksena suomalaisten asuntovelallisten talous on tiukentunut paljon enemmän kuin muissa EU-maissa, ja se näkyy koko maassa kuluttajakysynnän laskuna. Asuntovelkojen osalta voisi toki todeta, että itsepähän olemme asuntolainakulttuurimme valinneet, ja että aiemmin asuntovelalliset ovat ainakin voineet hyötyä lyhyiden korkojen käytöstä: vaikka korkopolitiikka on yhteistä, Suomen asuntolainakorkokäytännöt ovat omiamme. Joka tapauksessa vaikka inflaatio on täällä jo talttunut ja Suomi on oikeastaan jo vaarassa kääntyä deflaation puolelle, korot ovat yhä Suomen talouteen nähden korkealla. 

Ehkä korkopolitiikkaan liittyvää epäsuhtaakin erityisemmin Suomeen osuu (osin muun itäisen Euroopan ohella) kuitenkin Venäjään liittyvät pakotteet ja Venäjän kaupan loppuminen. Yritykset ovat käytännössä joutuneet luopumaan Venäjän liiketoimistaan, oli se yritykselle kuinka raskasta tahansa. On tuntunut ylipäätään kyseenalaiselta, miksi Venäjältä ostamisen lisäksi myös Venäjälle myyminen on pitänyt lopettaa myös tavallisissa kuluttajatuotteissa: eikö siinä monesti ammuta vain enemmän omaan jalkaan kun taas Venäjä saattaa päinvastoin jopa vain hyötyä tilanteesta, jos Venäjä saa korvattua tuotteet omillaan? Niin tai näin EU:ssa on yhdessä päätetty Venäjään kohdistetuista pakotteista ja luotu jonkinlainen moraalinen de facto -toimintamalli, että yritykset eivät saa tehdä myyntiäkään Venäjälle, mutta yhdessä luoduista periaatteista huolimatta Suomi kantaa niistä suhteessa paljon suuremman painolastin. Ei enää kauppaa valtavaan naapurimaahan, merkittäviä bisneksiä on menetetty kokonaan, suuret yritykset ovat kärsineet valtavia tappioita ja työpaikkoja on menetetty, eikä käytännössä tule enää turistejakaan tuosta samaisesta naapurimaasta. 

Kun Venäjän toimien vastustaminen on yhteinen tavoite, jota varten on yhdessä määritetty pakotteet ja moraaliset periaatteet, joita yritysten on käytännössä pakko noudattaa, eikö olisi perusteltua kantaa noiden pakotteiden taloudellinen rasitus myös ainakin osin yhdessä? Eli eikö EU:n tulisi antaa kompensaatiota maille, jotka pakotteista ja pakotteiden kaltaisista käytännöistä eniten kärsivät? Kovaa vauhtia velkaantuva Suomi tarvitsisi tällaista tukea nyt aika kipeästi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle, kun samaan aikaan pandemia vyöryi pikkuhiljaa läpi maapallon. Paljon on tapahtunut sitten vuosikymmenen vaihteen, ja tänä vuonna on ollut taas uusia murheita. Tässä tekstissä haluan kuitenkin kiinnittää huomion siihen, minkälaisia ylilyöntejä tässä matkan varrella on saattanut tapahtua, miten ne ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja kysyä, ovatko tällaiset tekijät aikakaudellemme tyypillisiä.

Lähdetään ensin pandemiasta. Pandemian käsittelyssä on jatkuvasti ollut vastakkain keskenään ristiriitaisia erilaisiin arvoihin pohjautuvia tavoitteita, ihmisten erilaisia elämäntilanteita sekä eroja siinä, miten pandemia itse ja pandemian hillitsemiseksi tehdyt toimet vaikuttavat eri ihmisiin. Kun tähän vielä yhdistetään ihmisten vaihteleva usko auktoriteetteihin ja erilaisiin teorioihin sekä tietysti se, miten pandemia on sattunut kohtelemaan henkilökohtaisella tasolla, pandemiaan liittyvät toimet ovat jakaneet kansaa ja mielipiteitä hyvin monin tavoin. Kaiken kaikkiaan on ollut mahdotonta todeta, mikä missäkin tilanteessa olisi ollut ainoa yleisesti ottaen paras etenemistapa. 

Miltä osin pandemian käsittelystä on sitten löydettävissä ylilyöntejä? Vaikka pandemiassa on tietysti lähtökohtaisesti ollut vakavammistakin asioista kysymys, yksi tarkastelun arvoinen kohta on talous, ja tässä kohtaa tarkemmin sanottuna finanssi- ja rahapolitiikka. Kun pandemia iski toden teolla myös lännessä ja nähtiin itse taudin ohella myös taudin vuoksi tehtävien rajoitustoimien vaarat, elvytyshanat alkoivat virrata vuolaana. Pandemia kohteli eri aloja eri tavoin: toiset rusentuivat rajoitusten alla kutakuinkin täysin, toiset jopa hyötyivät. Yrityksiin kohdistuneissa finanssipolitiikan tukitoimissa tämä jako näkyi kuitenkin heikosti: tuki ei ohjautunut kunnolla sinne, missä tarve olisi suurin, eikä välttämättä edes oikein sinne, missä yhteiskunnallinen vaikuttavuus olisi suurin, vaan sinne, mihin tukea oli helpointa jakaa. Lopputuloksena pandemiasta muutenkin hyötyvä yritys saattoi saada yrityksen kokoon nähden massiiviset tuet, kun taas tukea oikeasti tarvinnut jäi ilman mainittavaa tukea. Tämä herätti ihmisissä suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta, ja mielestäni hyvin pitkälti oikeutetusti.

Mutta katsotaanpa taloudellisia toimia Suomen yksittäisten alojen ja yksittäisten yritysten tukemista laajemmalti. Euroopassa euron rahavarannon kasvun kulmakerroin kasvoi pandemian iskettyä huomattavasti. Pandemiaa edeltäneellä kahden vuoden ajanjaksolla tammikuusta 2018 tammikuuhun 2020 ns. M2-rahavaranto kasvoi euroalueella noin 10%, kun taas tammikuusta 2020 tammikuuhun 2020 yli 19% (lähde statista.com). Yhdysvalloissa ero on vielä hurjempi: siinä missä nousua oli tammikuiden 2018 ja 2020 välillä noin 11%, tammikuiden 2020 ja 2022 välillä sitä oli yli 40%! M1-rahavarannoissa erot ovat vielä suurempia erityisesti Yhdysvalloissa, mutta M1 kattaa vain kaikkein likvideimmät varat, mistä johtuen se lienee vähemmän mielekäs luku vertailukohdaksi. Rahavarantotyyppien kehityksen osalta luen mielelläni kommentteja alaa paremmin tuntevilta, mutta muutoksen suunta vaikuttaa selvältä: pandemiakeväästä 2020 lähtien rahan määrä on lisääntynyt runsaasti, joten ei ole kumma juttu, että inflaatio on myös nostanut tuntuvasti päätään. Hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa on tietysti hankala ennustaa tulevaa, mutta silti voi kysyä: tarvittiinko todella näin laajasti elvyttävää rahapolitiikkaa? Osakemarkkinat sukelsivat pandemiakeväällä hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen on vastaavasti nousukin ollut hyvin vauhdikasta ja mitaltaan suurempaa, ja talous porskutti pandemian erityisen kaltoin kohdelleita aloja lukuunottamatta tähän vuoteen asti.

Yhdysvaltojen M2-rahavarannon kehitys (lähde ycharts.com)

M1-rahavaranto EU:ssa Lähde: Statista.com

Jotkin ylilyönnit voivat olla myös hyvin yksilövetoisia. Vuoden 2020 lopulla presidentinvaalit hävinnyt Donald Trump on monenlaisten ylilyöntien ruumiillistuma, jonka puheet vilisevät liioitteluja ja tuulesta hetken mielijohteesta keksittyjä arvailuja. Kaiken tämän eräänlaisena huipentumana nähtiin 2020 lopussa täyteen vauhtiin päässeet vaalivilppisyytökset sekä lopulta Trumpin agitoima vuoden 2021 alun kongressitalon valtaus. Trumpin äänestäjäkuntaa ajatellen Trumpin fanaattiseksikin mennyt kannatus tuntuu olevan yhteiskunnallisessa kehityksessä ja globalisoituneessa maailmassa paitsioon jääneiden ihmisten ylilyönti, joka on syntynyt reaktiona oman suhteellisen aseman heikkenemisestä. Lopputuloksena tilanne on mennyt niin huonoksi, että hyvin monet ovat alkaneet nähdä riskiä sisällissodankin syntymiseen (kts. More than 40% of Americans think civil war likely within a decade).

Toisaalta ylilyöntejä voi nähdä myös siinä, miten periaatteessa hyviä asioita on välillä ajettu liiankin väkisin. Ns. woke-kulttuuri ja erityisesti siihen liittyvästä cancel-kulttuurista puhuminen on nostanut päätään nimenomaan nyt pandemian aikana, mikä näkyy myös Google trends -tilastoista. Niissä hyvä tarkoitus tuntuu ottavan välillä niin absurdin ylilyöviä kierteitä, että lopputulos saattaa muistuttaa enemmänkin myrkyn kylvämistä.  Mitä taas tulee koronanvastaiseen taisteluun, kanadalaispoliitikko Danielle Smith väitti koronaa vastaan rokottamattomien aseman syrjityimmäksi mitä hän on nähnyt elämänsä aikana (lähde). Tämä on kova väite, ja näkemys saattaa kertoa osaltaan siitä, ettei Smith vain ole omasta etuoikeutetusta asemastaan nähnyt sitä, minkälaista syrjintää muut ihmisryhmät ovat saaneet kokea. Erilaisia ylilyöntejä on silti varmasti tapahtunut ihan yhteiskuntienkin tasolla. Onko esimerkiksi Itävallan rokotepakko ja sakotuskäytäntö ollut perusteltu (kts. Itävalta kertoi ensimmäisenä EU-maana ottavansa käyttöön rokotepakon)? Tai onko Kiina vetänyt rajoitustoimissaan liian pitkälle siinä missä se vuoden 2019 lopussa pyrki alkuun hyssyttelemään koko ongelmaa?

“Cancel culture”-hakusanojen suhteellinen yleisyys viimeisen 5 vuoden ajalta.

Nyt vuonna 2022 on taas eletty uudenlaisessa kriisissä, jonka henkilökeskiössä on Trumpin sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putin. Vaikka Venäjällä on saattanut olla joitakin perusteltujakin syitä kritisoida lännen harjoittamaa geopolitiikkaa, ja Ukrainassa on ollut ongelmia venäläisvähemmistön aseman suhteen erityisesti maan itäosissa, on vaikea nähdä laajamittaista Ukrainaan kohdistunutta hyökkäystä ja sotaa minään muuna kuin äärimmäisenä ylilyöntinä. 

Yhteiskuntien toimet ovat saaneet aikaan erilaisia ruohonjuuritason erikoisia vastareaktioita. Suomessa on ollut esim. Kärkkäisen rokotevastaisille jaettu alennuskoodi (kts. Taloussanomat), Yhdysvalloissa koulu on vaatinut rokotetuille tavallaan karanteenia (kts. Ars Technica), ja salaliittoteoreetikot ovat puhuneet suunnitellusta “plandemiasta”. Kun vallalla on pandemian ja Ukrainan sodan kaltaisia kriisejä, ihmisille muodostuu helposti vahvoja näkemyksiä. Siinä missä Trumpia ei Euroopassa juuri arvosteta, vaikka kannattajiakin kyllä löytyy, Putinin ymmärtäjät ovat selvemmin marginaalissa. Venäjän vastaiseen pakotepolitiikalle löytyy silti selvästi enemmän kriittisiä ääniä, ja onkin oikein kysyä, mihin pakotepolitiikan ja Venäjän eristämisen rajat on järkevä vetää. Missä määrin on esim. syytä syyllistää tavallisia venäläisiä tai Venäjällä liiketoimintaa harjoittaneita yrityksiä? Tai ovatko sellaiset omaan jalkaan ampuvat pakotetoimet järkeviä, millä vahingoitetaan selvästi enemmän omaa kuin Venäjän taloutta? Vai olisiko pakotepolitiikassa ehkä tehty paikoin ylilyöntejä?

Mitä seuraavaksi? Nyt maailmalla, mutta erityisesti Euroopassa, ja Euroopan sisällä erityisesti Itä-Euroopassa on vallalla poikkeuksellisen kova inflaatio. Se luo epävarmuutta ja aiheuttaa monenlaisia taloudellisia huolia. Mielenkiintoista siinä on kuitenkin se, että siinä yhdistyy kaksi 2020-luvun näkyvintä kriisiä: Ukrainan sota on nostanut valtavasti erityisesti energian ja sitä kautta myös muiden tuotteiden hintoja, mutta pandemian synnyttämä elvyttävä politiikka on saanut myös pohjainflaation vauhtiin. Ja kun inflaatiotavoitteet paukkuvat moninkertaisesti, keskuspankit ovat kokeneet pakolliseksi nostaa ohjauskorkoja vauhdilla inflaation hillitsemiseksi. Onko sillä saralla nähtävissä pian omanlaisensa ylilyönti? Kestääkö kotitalouksien, yritysten ja valtioiden taloudet riittävän hyvin nousevia korkoja kun elinkustannukset ovat energiakriisin takia muutenkin nousseet? Mitä tapahtuu jos energiakriisin suhteen tulisikin odottamaton käänne positiiviseen? Suhteet Venäjään eivät esimerkiksi maahan investointeja ajatellen tule palaamaan entiseen pitkiin pitkiin aikoihin, mutta energiakauppa voisi teoriassa palautua nopeammin. Voisiko silloin olla tiedossa jopa deflaatio? Korkojen suhteen hyvä asia on sinänsä, että vaikka jonkinasteinen ylilyönti ehkä voisikin tapahtua, liikkeitä voi aina tehdä tarvittaessa myös toiseen suuntaan. Samalla muutokset toisaalta tarkoittavat sitä, että se, joka osaa näitä liikkeitä ennustaa, voi hyötyä siitä taloudellisesti hyvinkin tuntuvasti.

No, nyt voi kysyä, mitä näillä huomiolla tai pohdinnoilla on tässä kohtaa merkitystä? Ovatko ne jälkiviisautta? Tai ovatko ne edes sitä? Onko toisinaan tapahtuvat ylilyönnit edes niin pahasta? Monissa asioissa voi olla parempi ylireagoida kuin alireagoida, jotta saadaan haettu vaikutus aikaan. Lisäksi joissain asioissa kuten vaikkapa oman bisneksen tai muun vision markkinoinnissa jonkinlaiset näennäiset ylilyönnit voivat olla perusteltuja tai jopa menestyksen edellytyksiä: “fake it till you make it”. Ja toisaalta hetkellinen ylilyönti ei välttämättä tarkoita, etteikö toimia voisi sen jälkeen tasata, kun toimien vaikutus on saatu aikaan, kuten vaikkapa inflaatiota torjuessa.

Entä onko tässä ajassa ylipäätään mitään erityistä herkkyyttä ylilyönteihin? Historiasta löytyy paljon sen luokan kamaluuksia, että niiden kutsuminen vain ylilyönneiksi tuntuisi vähättelevältä. Tässä valossa nykyaika tuntuu oikeastaan pikemminkin maltilliselta. Toisaalta ehkä mahdollisten ylilyöntien luonne on myös muuttunut: laajasti saatavilla oleva tieto ehkäisee tiedon puutteeseen pohjautuvilta harha-arvioilta, mutta toisaalta sosiaalinen media ajaa voi synnyttää kuplia, joissa melkein millaisille tahansa ajatuksille voi löytää tukea, minkä seurauksena vahvistusharha vain lujittaa omia näkemyksiä, mikä johtaa sitten polarisaation kautta erilaisiin ylilyönteihin. Saatu huomio voi tavallaan olla aiempaa helpomminkin rahaa, minkä seurauksena perinteisetkin mediat ovat osaltaan ajautuneet tukemaan näkemyksiä kärjistävää kehitystä suoltaessaan huomion maksimoivaa klikkijournalismia.

Jos tavallisten ihmisten ajattelussa ja median toimintamalleissa on taipuvuutta tällaiseen, ovatko päättäjätkään sille immuuneja? Kuten HS:n Iiro Viinasta käsitelleessä jutussa (kts. Kova päätös) pohditaan, nykyään voi olla hankalampi tehdä kovia päätöksiä kuin ennen, kun internetin ja sosiaalisen median virittämä reaktioympäristö on huomattavasti välittömämpi verrattuna aikaan, kun oltiin television ja sanomalehtien varassa. Tässä voi periaatteessa nähdä sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta joiltakin heikosti harkituilta päätöksiltä saatetaan välttyä tai ne voivat hioutua paremmiksi, mutta toisaalta tarpeellisiakin päätöksiä voidaan päätyä välttelemään pidempään. Keskimäärin uskoisin aktiivisemmin reagoivan ympäristön silti tuottavan parviälymäisellä tavalla useammin parempia lopputuloksia.

Mutta jos nykyaika ei ole ylilyönneille taipuvaista, entäs sen vastakohdalle eli alireagoiviin “alilyönteihin”? Monet saattavat nähdä tällä hetkellä vallalla olevan päinvastoin historiallisen kohtalokkaan alireagoinnin siinä, millä tarmolla ilmastonmuutosta yritetään hillitä. Ilmastonmuutos on kuitenkin siitä poikkeuksellinen haaste, että se vaatii laajempaa yhteiskuntien välistä yhteistyötä, kuin oikein mikään aiempi kriisi, ja vaikka niin laaja yhteistyö on yhä erittäin haastavaa, nykyään siihen on silti paremmat mahdollisuudet kuin ennen.

Mikä siis on vastaus otsikon kysymykseen, eli eletäänkö nyt jonkinlaista ylilyöntien aikakautta? Onko ylilyöntitaipuvuus pidemmällä aikavälillä vähentynyt, mutta viime vuosina kasvanut? Ehkä. Kysymys itsessään on epämääräinen, joten ehkä siihen ahterituntumalta kaivetulla vastauksellakaan ei ole kovin paljon merkitystä. Se on kuitenkin merkityksellistä, että niin yksilöt, yritykset, yhteiskunnat kuin kansainväliset yhteisötkin mitoittaisivat ajattelunsa ja toimensa kokonaisuutta ajatellen mahdollisimman järkevällä tavalla. Sitä tukee se, että vaikka eletäänkin erikoisia aikoja, pyritään välttämään jumiutumista yhdenlaisen ajattelumallin poteroihin. Modernin maailman verkostoituneisuudesta on mahdollista ottaa hyöty irti tiedostaen samalla kuitenkin siihen verkostoituneisuuteen liittyvät riskitekijät.  Ihmiskunta on nähdäkseni pääsääntöisesti ollut menossa aina vain järkevämpään ja positiivisella tavalla tiedostavampaan suuntaan, ja se suunta on mahdollista säilyttää myös jatkossa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Yksipuolisen uutisoinnin puolesta?

Azov-pataljoonien tunnus

Helsingin Sanomat kirjoitti eilisessä artikkelissaan Ukrainan Azov-joukoista (kts. Ukrainan joukkojen Azov-rykmentillä uusnatsitaustaa). Ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä tällainen juttu tuli myöhään: Venäjän hyökkäyssodan alkamisestahan oli jo täysi kuukausi, ja Putinin puheissa denatsifikaatio ja uusnatsiryhmiin kytketyt kansanmurhaväitteet ovat olleet käytännössä merkittävimmässä roolissa hyökkäykselle esitetyistä perusteluista, mutta silti asia otetaan maan johtavassa sanomalehdessä esille vasta nyt!

Tehtäköön taas heti selväksi, että tarkoituksena ei ole todellakaan sanoa, että Putinin hyökkäys Ukrainaan olisi ollut perusteltu. Kolmisen viikkoa sitten kirjoittamassani tekstissähän (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?) totesin Azov-pataljoonista seuraavasti:

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

Kuten tuossa aiemmassa kirjoituksessanikin, tarkoituksenani on nytkin edistää laajempaan ymmärrykseen pyrkivää ajattelutapaa, sillä ymmärryksen lisääminen voi auttaa myös konfliktin päättämisessä. 

Eli mikä on sitten syy sille, että Azov-pataljoonista (tai -rykmentistä) kirjoitetaan  Hesarissa vasta nyt kuukausi sodan alkamisen jälkeen, eikä muissa Suomen näkyvimmissä medioissa tunnu olleen asia esillä sen enempää? Ainakaan kyse ei ole siitä, etteikö asia olisi merkityksellinen, sillä vaikka hyökkäyksen varsinainen syy olisikin lännen vaikutusvallan laajenemisen torjumisessa, "denatsifikaatio" ja väitetyn kansanmurhan estäminen on ollut keskeisessä roolissa hyökkäystä perustelevassa propagandassa. On myös vaikea uskoa, etteikö uutistoimituksissa olisi tullut mieleen se, että natsiväitteet pohjautuvat pitkälti juuri Azov-pataljoonien toimintaan.

Uskotaanko siis, etteivät ihmiset halua lukea tällaisista näkökulmista? Helsingin Sanomien Azov-juttuun tulleiden kommenttien ja reaktioiden perusteella osa ei tosiaan näyttäisi haluavan. Facebookin kommenttikentässä joku viittasi vain siihen, miten Putin se on se, joka hyökkää, ja HS:n omalla keskustelupalstalla joku sanoi, että nyt ei olisi tällaisen uutisoinnin aika, vaan pitäisi keskittyä Ukrainan kohtaloon. Muualla puolestaan joku jakoi HS:n uutisen väittäen samalla, että HS:n mukaan hyökkäys olisikin muka täysin perusteltu. Kaikki nämä kolme esimerkkiviestiä saivat merkittävän määrän tykkäyksiä (tai "hyvin argumentoitu"-klikkauksia), joten tällaiselle uutisoinnin yksipuolisuudelle löytyy tukea ainakin pikaisina some-reaktioina. Toisaalta reaktioiden pääpaino näyttää silti olleen kuitenkin päinvastainen, eli enemmistö näyttäisi haluavan laajempaan ymmärrykseen tähtäävää uutisointia.

Entä voiko ajatella että yksipuolisemmalla uutisoinnilla saavutetaan paremmin yhteistä hyvää? Eli jos Venäjällä ei ole sananvapautta ja uutiset on yhä vahvemmin valjastettu valtion propagandan ajamiseen, pitäisikö länsimedian yhtä lailla pysyä yksipuolisemmassa uutisoinnissa ja pidättäytyä antamasta mitään palstatilaa Putinin väitteiden taustatekijöille? Ajetaanko siis yksinkertaistuksilla ja yksipuolisuudella paremmin Ukrainan asiaa? Enpä usko.

Venäjällä ei ole sananvapautta, kun taas Suomi kuuluu mm. Press Freedom Indexin mittauksissa vuodesta toiseen maailman kirkkaimpaan kärkeen lehdistön vapaudessa. Suomessa on siis kyllä vapaus kirjoittaa, mistä näkökulmasta haluaa, ja jo sen itsessään luulisi takaavan, että meillä ja lännessä muutenkin on uutisointi lähempänä kokonaistotuutta kuin Venäjällä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös täkäläisessä mediassa voisi syntyä välillä erikoiseltakin tuntuvia sokeita pisteitä. Osin tämä tapahtuu varmasti vahingossa, mutta osin tuntuu, että tietynlaisista aiheista ei vain haluta kirjoittaa tai muuten raportoida oli syynä sitten yksittäisten toimittajien valinnat, muut toimitukselliset linjaukset, kansainvälisten uutistoimistojen tiedonhankintaan liittyvät toimintatavat tai näiden kolmen tekijän yhdistelmä. 

En ole ainakaan itse esim. huomannut, että YLE, MTV Uutiset tai jokin suurimmista sanomalehdistä olisi tänä vuonna kirjoittanut lainkaan taustalla vaikuttavasta Itä-Ukrainan sisällissodasta. En ole myöskään huomannut raportointia Venäjän kielen asemasta Ukrainasta (esim. lähde), mikä on yksi tekijöistä, mitä Venäjä hyödyntää oman agendansa ajamiseen (kts. lähde). Voi pitää myös kyseenalaisena tai ainakin mainitsemisen arvoisena, että Ukraina kielsi venäjämielisten puolueiden toiminnan (lähde), mutta en ole huomannut tästä uutisoidun. Oma lukunsa on, että EU-maat ovat myyneet Venäjälle aseita vuosikaudet vielä Krimin miehityksen jälkeisten pakotteiden voimaan astumisen jälkeen (lähde), mikä on osaltaan voinut auttaa Venäjää hyökkäyksessään. 

Samalla kun erilaiset sokeat pisteet jäävät käsittelemättä, vaihtoehtoisempia lähteitä seuraavat saavat polttoainetta väitteilleen, että ns. valtamedia valehtelisi. Samalla ihmisiltä jää myös saamatta osa siitä ymmärryksestä, mikä voisi auttaa kaikenlaisten vastakkainasettelujen ja konfliktien käsittelyssä. 

Venäjällä ei ole vapaata mediaa, mutta meillä on. Voisimme osoittaa olevamme kunnolla tiedonvälitysspektrin toisessa päässä hakemalla tietoisesti käsittelyyn myös sellaisia asioita ja näkökulmia, jotka eivät ole osa totuttuja lähtöolettamuksiamme. Tällainen varmasti kognitiivista dissonanssiakin aiheuttava lähestymistapa voi helposti olla raskas, mutta tietynasteinen epämukavuusalueillekin suuntaava laaja uteliaisuus olisi arvokas ominaisuus toimittajan työssä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Trumpismi, koronadenialismi ja putinismi

Trumputin -
Time-lehden kansikuva vuodelta 2018

Mitä yhteistä on Trumpilla, Putinilla ja koronapandemialla? Kaikkiin kolmeen liittyen löytyy ihmisiä, joiden näkemyksen mukaan yleinen mielipide on pahasti vääristynyt johtuen ns. valtamedian yksipuolisuudesta tai suoranaisesta valheellisuudesta. Tällaiseen ajatteluun liittyy usein myös kuvitelma jonkinlaisesta yleisestä salaliitosta, ja että suuri yleisö on vain sokea, eivätkä ihmiset näe, miten heille valehdellaan. Mielenkiintoista on se, että näitä kolmea eli Trumpia, Putinia ja koronapandemiaa koskeva “vaihtoehtoajattelu” tuntuu kulkevan usein käsi kädessä. Toisin sanoen ihminen, joka uskoo Trumpin puheita, uskoo usein myös Putinin sanoja eikä luota yleiseen koronauutisointiin. 

Toki näillä kolmella on myös eroja. Trumpin kannattaminen ei välttämättä tarkoita koronadenialismia tai koronadenialismi Putinin ymmärtämistä. Koronakriisiin liittyy paljon tasapainottelua erilaisten arvojen välillä, ja kriisi on iskenyt eri ihmisiin hyvin eri tavoin, joten on luonnollista, että vahvojakin näkemyseroja syntyy varsinkin sen suhteen, miten kriisiä tulisi käsitellä. Samalla on sitten syntynyt ajattelua siitä, miten media tai valtaapitävät valehtelevat. Trumpille ja Putinille on yhteistä se, että heitä molempia pidetään (ainakin lännessä) laajasti valehtelijoina. Erona on kuitenkin se, että Trumpin kohdalla valheisiin uskomisen ajurina on ehkä enemmänkin halu uskoa Trumpin agendaan ja tyytymättömyys yhteiskunnan yleiseen kehitykseen, kun taas Putinin kohdalla uskomukset pohjautuvat Venäjän propagandakoneistoon ja kriittiset äänet hiljentävään hallintoon. 

Vaikka Trumpin pääyleisö onkin Yhdysvalloissa ja Putinin propaganda vaikuttaa vahvimmin tietysti kotimaassaan Venäjällä, molemmille löytyy kannattajansa myös kotimaidensa ulkopuolelta. Trumpin osalta kirjoitin asiasta runsas vuosi sitten (kts. Trumpistien argumentit ja QAnon-liike), mutta sittemmin on tullut huomattua, että samoissa piireissä on ymmärretty Putinin pyrkimyksiä tai jopa hyväksytään Putinin käynnistämä sota. Viikontakaisessa kirjoituksessani kävin läpi Putinin ajamaa ajatusmaailmaa (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?), mutta siinä lähtökohta oli enemmänkin se, miten Venäjän omat kansalaiset omaksuvat Venäjän hallinnon eli käytännössä Putinin ajaman ajatusmallin. Putinin ymmärtäjät ovat Ukrainan sodan alettua olleet toki huomattavasti pienemmässä marginaalissa kuin mitä Trumpin kannattajat, mutta heitäkin silti löytyy myös Venäjän ulkopuolelta.

Miksi jotkut sitten ajattelevat niin selvästi valtavirrasta poikkeavasti? Onko kyseessä henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu? Trumpin yhdysvaltalaisten kannattajien kohdalla tällaista pragmatismia on varmasti esiintynyt paljonkin: moni on saattanut äänestää Trumpia, vaikkei hänestä ihmisenä pidäkään, koska on kokenut Trumpin ajavan äänestäjää hyödyttävää politiikkaa. Korona taas iskee ihmisryhmiin hyvin epätasaisesti, mistä johtuen monilla voi olla vahvat ja perustellutkin syyt vastustaa koronaan liittyviä rajoitustoimia esim. työnsä vuoksi, joskaan tämä ei välttämättä ole merkki siitä, että varsinaisesti epäilisi koronaan liittyvää uutisointia. Mutta Trumpin eurooppalaisten kannattajien, suoranaisten koronadenialistien tai ei-venäläisten putinistien kohdalla ajurit tuntuvat olevan jossain muualla kuin jonkinlaisiin järkisyihin perustuvasta oman edun tavoittelusta. 

Tuntuu, että yhteisenä nimittäjänä näissä on se, että valtavirtauutisoinnin ja -maailmankatsomuksen vastustamisesta on tullut näille ihmisille jotenkin itseisarvoista. Mikään uutislähdehän ei ole aina täydellisen objektiivinen saati kattava kaikessa uutisoinnissaan, joten terve kriittisyys on sinänsä hyvästä, mutta mikä saa ihmiset uskomaan vaikkapa epämääräisen YouTube-videon sisältöä enemmän kuin vakiintuneita, yleisesti luotettuja uutislähteitä? Keittiöpsykologisoin tuossa aiemmassa Trumpistien argumentit -blogijutussani vertaamalla salaliittoteoriauskoa syömishäiriöön: molemmissa voi syntyä todellisuudesta vieraantunut ajattelutapa, joka on kuitenkin houkutteleva siksi, että se on näennäisesti omassa hallinnassa. Toisaalta koronapandemia on saanut monet ahdistumaan tavalla, joka saa kaipaamaan suurempaa hallintaa elämästä, ja salaliittoteoriat voivat tarjota houkuttelevan yksinkertaisia malleja hahmottaa pandemian kaltaisia monimutkaisia kokonaisuuksia. 

Salaliittoteorioiden psykologiasta on sinänsä lukuisia tutkimuksia, joten ehkä tässä kohtaa taustalla olevia syitä olennaisempaa voi olla kysyä, miten reagoida näkemiinsä omituisilta tuntuviin näkemyksiin, tulivat näkemykset sitten läheisiltä, tutuilta, puolitutuilta tai tuntemattomilta. Tuntuu, että tyypillisesti nämä näkemykset elävät hyvin pitkälti omissa kuplissaan: keskustelu tapahtuu esim. omissa sosiaalisen median yhteisöissä ja salaliitoista paasaavien videoiden viestiketjuissa, joihin osallistujat ovat pääosin pitkälti samanhenkisiä ja saattavat esim. väittää "valtamedian" valehtelevan. Keskusteluja käydään sinänsä myös Facebookissa ihmisten henkilökohtaisten profiilien seinillä, missä moni "valtamediaa" vastustaviin piireihin kuulumaton Facebook-kaveri myös näkee viestit, mutta tuntuu, että näihin piireihin kuulumaton tyypillisesti vain ohittaa hämmentyneenä tällaiset viestit tohtimatta aktiivisesti omilla viesteillään kyseenalaistaa salaliittoteorioinnilta haiskahtavia viestejä. 

Vaikka erimielisten viestien ohittamisessa voi kyse olla toisinaan myös yksinkertaisesti konfliktin välttelemisestä, mielestäni pitäisi pyrkiä enemmän dialogiin. Keskustelu eri tavalla ajattelevien kanssa voi kasvattaa ymmärrystä erilaisia näkemyksiä kohtaan. Samalla molemmat osapuolet voivat oppia jotain: pääasiassa tavanomaisimpia uutislähteitä seuraava saattaa oppia salaliittoteoreetikolta jotain, mikä on oikeasti jäänyt tyypillisessä uutisoinnissa ehkä tarpeettoman vähälle tai jopa olemattomalle huomiolle, ja salaliittoteoreetikko saattaa ehkä oppia näkemään, että jokin salaliittoteoriassa esitetty väite ehkä onkin hölynpölyä. Ja vaikka selvästi uutta asiaa ei opittaisikaan, eri mieltä olevien keskusteluun osallistuminen voi silti olla hyödyllistä taistelua epärakentavaa kuplautumista vastaan. Jos ei pääse syntymään niin vahvoja kuplia, ei myöskään synny niin vahvaa polarisaatiota ihmisten välille, ja samalla katoaa osa niistä rakennuspalikoista, mistä kaikista omituisimmat tai vaarallisimmat salaliittoteoriat ehkä muuten rakentuisivat.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on järkyttänyt koko läntistä maailmaa. Sotaa pidetään yleisesti Venäjän presidentin Vladimir Putinin sotana, ja näin ollen Putin lienee tavalla tai toisella myös avain sodan päättymiseen: joko Putin saa sellaisen ratkaisun, minkä kokee voivansa esitellä jonkinlaisena voittona kotimaassaan, tai Putin syöstään tavalla tai toisella vallasta.

Tätä ajatellen Putinin tavoitteita (niin niitä todellisia kuin kansalle kommunikoitujakin) on nähdäkseni käsitelty ja analysoitu mediassa suhteellisen vähän. Putinia pidetään laajalti vallanhimoisena hulluna, ja vaikka tämä näkemys on helppo jakaa, ja sen jakavat monet varsinkin lännessä asuvat venäläisetkin, on hyvä yrittää ymmärtää, mihin putinistinen ajattelu pohjautuu. Syy tälle on se, että mitä paremmin niin poliittiset päättäjät kuin rivikansalaisetkin ymmärtävät, millaiseen ajatteluun Putin pyrkii ohjaamaan omaa kansaansa, sitä paremmat edellytykset on vaikuttaa Venäjällä asuviin venäläisiin niin, että sodan vastustus nousisi riittävän korkealle myös oman kansan keskuudessa - siis siinä osassa kansaa, joka ei ole vielä paennut ulkomaille (kts. juttu kotimaansa kovenevaa hallintoa pakenevista venäläisistä). Putinin omaan ajatteluun tuskin pystyy enää vaikuttamaan, mutta moneen Putinin toimia vielä tähän asti kannattaneeseen kyllä voi.

Hyvä näkymä Putinin ajatteluun löytyy hänen sodanjulistuspuheestaan. Suosittelenkin lukemaan sen kokonaisuudessaan siitä irrallisia poimintoja tekevien uutisten sijaan. Juttu on luettavissa HS:n sivuilla (kts. Vladimir Putinin sodanjulistuspuhe sanasta sanaan ).

Näen kolme pääteemaa Putinin perusteluissa sodalle.

1. Itä-Ukrainan suojelu ja Ukrainan vapauttaminen "natseista"

Yksi tekijä on väitetty itä-ukrainalaisten tai laajemmin koko Ukrainan suojelu. Venäjä kuitenkin miehitti Krimin ja tuki separatistitaistelijoita Luhanskin ja Donetskin alueilla, ja on siten ollut liikkeelle paneva voima konfliktissa ja siihen liittyvässä väkivallassa. 

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

On ylipäätään mielipuolista perustella laajamittaista hyökkäystä koko maahan Itä-Ukrainan konfliktilla. Mutta ehkäpä se, että Putin kutsuu sotaa "erityisoperaatioksi" ei ole pelkästään esimerkki siitä, miten hän maalaa Venäjän tekemiä asioita valkoiseksi propagandatarkoituksessa, vaan se voi olla merkki myös siitä, että Putin uskoi "operaation" olevan nopeammin ohi, jolloin erityisoperaatio olisi voinut terminä upota hyvin suureen osaan Venäjän väestöä yksipuolisen propagandan hallitsemassa mediaympäristössä.

2. Naton laajentuminen

Toinen Putinin ajattelussa vuosikausia näkynyt näkemys on se, että Naton laajeneminen itsessään olisi suorastaan eksistentiaalinen uhka koko Venäjälle. Vaikutelma on, että tämän uhkan maalaaminen myös uppoaa "Itä-Ukrainan suojelu"-ajattelun tavoin moneen venäläiseen. Suomalaisesta näkökulmasta tilannetta kuvaa synkällä tavalla oheinen meemi: Natoon halutaan liittyä Venäjän pelossa, mutta siihen ei myöskään uskalleta liittyä Venäjän pelossa. Venäjän ja venäläisten olisi syytä kuitenkin nähdä, ettei Natolla ole mitään syytä hyökätä Venäjää vastaan. Venäjän laajamittainen hyökkäys jonkinlaisena “itsepuolustuksena” on ennemmin osoitus Naton kaltaisen yhteisen puolustuksen tarpeellisuudesta kuin sen perusteettomuudesta.

 

3. Historia

Kolmas Putinin puheista esille tuleva teema on Venäjän ja Neuvostoliiton historia mukaanlukien se, miten Ukraina on ennen kuulunut Venäjään, mutta Leninin päätösten seurauksena päätyi lopulta itsenäiseksi. Paitsi, että tämä on suomalaisesta näkökulmasta hyvin kuumottava perustelu, se on myöskin perustelu, jota ei propagandalla tai Nato-uhkakuvien maalaamisella voi maalata oikein miksikään muuksi kuin vaaralliseksi megalomaniaksi.

Lopuksi

Merkittävä osa venäläisistä on kannattanut Putinin erityisoperaatiota, mutta tämä johtuu varmasti suurelta osin siitä, ettei ole tiedetty, mistä oikeastaan on kyse. Missä määrin Putin sitten itse uskoo omaa propagandaansa ja missä määrin kyse on vain häikäilemättömästä työkalusta tavoitteiden saavuttamiseksi? Sitä on vaikea tietää, mutta olennaisempaa saattaakin olla, miten tavallisen kansan päät saisi näkemään "erityisoperaation" sinä, mitä se todellisuudessa on: järjetön Venäjän käynnistämä täysimittainen sota, jossa Venäjällä itselläänkään ei ole mitään voitettavaa. Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta näkisin sen silti olevan kysymys, joka ansaitsisi enemmän huomiota. Pakotteet ovat tehokas tavalliseen kansaankin vahvasti vaikuttava työkalu, mutta on tärkeää, että ahdinkoon ajautuneen kansalaisen syyttävä sormi löytää oikean kohteensa eli Venäjän hallinnon.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>