Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulevaisuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 1. tammikuuta 2022

Osakesäästötilin tulevaisuus: perintösäästötili?

Minne viet meidät, osakesäästötili?
Minne viet meidät, osakesäästötili?
(Lux Helsinki 4.1.2020)
Vuoden 2020 alussa (sattumalta mainiosti ajoitetusti) lanseerattu osakesäästötili on nyt ollut suomalaisten käytettävissä täydet kaksi vuotta. Se on ehditty toteamaan menestykseksi mm. Nordean blogitekstissä  ja Hämeen Sanomien uutisjutussa. Avattujen osakesäästötilien lukumäärää ajatellen näin voi hyvällä syyllä sanoakin, sillä Pörssisäätiön jutun perusteella niitä oli syyskuun lopussa avattu jo lähes 230 000:lle ihmiselle. Mutta onko pelkkä käyttäjien lukumäärä hyvä mittari menestykselle? 

Kun kyse on poliittisen päätöksenteon pohjalta syntyneestä rakennelmasta, järjestelmän menestystä ei ratkaise ainoastaan sen käyttäjien järjestelmään kohdistama kiinnostus tai käyttäjien saama hyöty. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, kun Helsingin apulaiskaupunginjohtaja oli ilmeisesti perustellut hitas-järjestelmän toimivuutta hitas-asuntojen kysynnällä. Samaan tapaan kuin polkuhintaisten asuntojen suosiolla ei voi perustella kyseisen järjestelmän hyvyyttä, ei myöskään osakesäästötilin hyvyyttä järjestelmänä voi perustella sillä, että monia kiinnostaa järjestely, joka edesauttaa säästämään verotuksessa. 

Varsinainen kysymys on se, auttaako osakesäästötili suomalaisia vaurastumaan kansakuntana - ja mielellään vieläpä siten, että lisääntynyt vauraus ei karttuisi vain harvoille. Sitä pohtiessa on syytä miettiä, mitä osakesäästötilille on odotettavissa tulevaisuudessa. Tähän liittyy paitsi se, miten osakesäästötili työkaluna itsessään tulee muuttumaan myös se, miten osakesäästötiliä tullaan pitkällä aikajänteellä käyttämään.

Osakesäästötilistä puhuttaessa on ainakin yksi asia, minkä luulisi lähes väistämättä muuttuvan jossain vaiheessa. Tämä asia on 50 000 euron talletuskatto. Monet sijoittajien asiaa ajavat haluaisivat talletuskaton nousevan jo nyt, mutta tehtiin sellaista muutosta nyt tai ei, jossain vaiheessa inflaation myötä paine talletuskaton nostamiselle tulee nousemaan, jotta raja pysyisi reaalisesti nykyisellä tasollaan.

Mutta on sitä toki moni toivonut perustavanlaatuisempiakin muutoksia. Esim. Suomen Osakesäästäjien toimitusjohtaja Victor Snellman haluaisi Osakesäästötili versio 2.0:n, josta talletusraja olisi poistettu kokonaan, ja jonne voisi ostaa kaikkia niitä arvopapereita, mitä perinteiselle arvo-osuustilillekin. Vaikka pidänkin kansankapitalismiin kannustamista hyvänä asiana, en ainakaan tällä hetkellä ja muun nykylainsäädännön huomioonottaen ole noin laajasti rajoittamattoman osakesäästötilin kannalla.

Miksikö en kannata rajatonta osakesäästötiliä? Lähdetään ensiksi siitä, mikä tekee mielestäni osakesäästötilistä hyvän asian:

  • Se poistaa osakkeiden myymisen välittömät veroseuraamukset. Tämä on hyvä asia, koska verotuksen tulisi kohdistua mielestäni vaurastumiseen, eikä niinkään olla riippuvainen siitä, milloin varallisuutta ns. realisoidaan eli muutetaan käteiseksi. Näin veroseuraamukset eivät ohjaa sitä, milloin osakkeista luovutaan, minkä ansiosta ihmiset voivat kohdistaa varallisuutensa tehokkaammin niihin kohteisiin, mitkä koetaan parhaiksi.
  • On kai makuasia, pitääkö perinteistä arvo-osuustiliä vai osakesäästötiliä yksinkertaisempana tapana sijoittaa, mutta selvää on, että osakesäästötili kannustaa nimensä mukaisesti säästämiseen, ja se on hyvä asia, jos ihmisiä kannustetaan ottamaan vastuuta omasta taloudestaan.
  • Kun ihmisiä kannustetaan sijoittamaan, ihmisiä kannustetaan samalla myös opettelemaan yritysten toiminnan edellytyksiä. Oli sijoittaja sitten itse yrittäjä tai säännöllistä kuukausipalkkaa saava työntekijä, tällaisen ymmärryksen kasvaminen on yhteiskunnallisesti hyödyllistä.
Hyvien asioiden vastapainona huolena herää kysymys, aiheuttaako osakesäästötili toisenlaisia haitallisia insentiivejä sen poistamien tilalle tai edistääkö se mahdollisen uuden vaurauden kertymistä korostetun epätasaisesti. 

Olen huomannut monen osakesäästötilistä kirjoittaneen todenneen, ettei osakesäästötili poista tuottojen verotusta, vaan että se ainoastaan siirtää niitä myöhemmäksi. Tämä ei kuitenkaan päde kuin rajallisesti, sillä perittäväksi päätyessään osakesäästötilin tuottoja ei veroteta sellaisenaan lainkaan. Tämä tosiasia taas herättää kysymyksen, synnyttääkö järjestelmä tilanteen, jossa monien ei tee mieli kajota osakesäästötilin varoihin ollenkaan samalla kun rinnalla olevasta perinteisestä arvo-osuustilistä otetaan rahaa myös omaan käyttöön. 

Otetaanpa esimerkki. Oletetaan, että sijoittajalla on ollut rinnakkain nykyisen osakesäästötilirajoituksen mukainen 50 000 euroa tallennettuna sekä arvo-osuustilille että osakesäästötilille ja että sijoitukset ovat tuottaneet n. 8% vuodessa, mistä 3%-yksikköä on tullut osingoista, ja 5%-yksikköä arvonnoususta, josta 1%-yksikkö on realisoitu vuosittain, mutta jätetty käytettäväksi uusiin tililtä tehtäviin sijoituksiin. Tilanne näyttäisi suurinpiirtein seuraavalta:

SijoitusLaskennallinen tuottoVerotettavaksi realisoituneet tuotot 30 vuodessaVerot 30 vuodessaVerojen vuoksi menetetty tuottoTilanne 30 vuoden jälkeen
Arvo-osuustili50 000 €900%186 000€50 000€75 000 €375 000 €
Osakesäästötili50 000 €900%0€0€0€500 000 €

Taulukosta näkee, miten osakesäästötilillä rahat pääsevät kasvamaan tehokkaammin korkoa korolle, kun verottaja ei vie tuotoista välillä omiaan: paitsi, että verottaja on vienyt arvo-osuustililtä matkan varrella 50 000 euroa veroina, samalla verotuksen seurauksena on jäänyt 75 000 euron tuotot saamatta, kun taas osakesäästötilin varat ovat päässeet kasvamaan vapaasti, minkä seurauksena pääoma on nimellisesti 10-kertaistunut. Taulukon "verojen vuoksi menetetty"-sarake on siten havainnollistava osoitus siitä, miten osakesäästötili voi parhaimmillaan olla hyödyksi. Kuinka paljon edullisempi osakesäästötili loppujen lopuksi on, riipuu kuitenkin siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tässä yhteydessä kiinnostavinta onkin se, mistä viimeisen "Tilanne 30 vuoden jälkeen"-sarakkeen summat koostuvat. Jos arvo-osuustililtä haluaisi ottaa rahoja ulos käytettäväksi esim. eläkkeelle jäämisen yhteydessä, osa tuotoista voi tulla luonnostaan arvo-osuustililtä löytyy luultavasti sijoituksia, joista voi luopua varsin kevyin veroseuraamuksin. Tähän on kolme syytä:
  1. Osakkeenomistaja voi itse valita myytäväksi sellaisia osakkeita, joiden tuotto ei ole ollut tolkuttoman suurta.
  2. Usein löytyy myös jotain tappiollisia sijoituksia, joiden realisoinnista voi saada voitoista vähennettäviä tappioita.
  3. Viime kädessä yksittäisen luovutuksen verotuksellista seurausta rajoittaa hankintameno-olettama, jonka ansiosta korkeintaan 80% tai yli 10 vuoden omistuksista korkeintaan 60% on verotettavaa.

Jos siis myy arvo-osuustililtä vaikka 20% tuottaneita osakkeita, luovutuksesta menee vain 5% veroihin, vaikkei myisikään samalla tappiollisia sijoituksia. Osakesäästötilin kohdalla rahoja nostaessa ei sen sijaan voi valita, mistä kohtaa tiliä rahoja nostaa, vaan vero maksetaan suhteessa koko tilin tuottoon. Jos tuotto on esimerkin kaltainen +900%, tässä kohtaa veroja menee jo 27% luovutuksesta, sillä hankintameno-olettama ei koske osakesäästötiliä.

Ylläoleva esimerkki pohjautuu summien osalta osakesäästötilin 50 000 euron rajaan. Jos summat vaikuttavat korkeilta, esimerkin voi korvata myös vaikka 10 000 euron lähtösummilla tai tehdä laskentaesimerkki, jossa tileille talletetaan matkan varrella pikkuhiljaa lisää. Lopputulos on kuitenkin pohjimmiltaan sama: osakesäästötililtä rahojen nostaminen on pitkän sijoitusajan jälkeen huomattavasti kalliimpaa kuin arvo-osuustililtä. Tämä johtaa siihen, että ihminen ottaa tuotot ennemmin ulos arvo-osuustililtä, ja saattaa täysin välttää tuottojen ottamista osakesäästötililtä kokonaan.  Parhaan hyödynhän osakesäästötilistä saa, kun se realisoidaan vasta sen siirtyessä seuraavalle sukupolvelle, koska tällöin tuotosta ei makseta mitään veroja. Tällä tavoin osakesäästötilistä voi muodostua käytännössä silkka perintösäästötili.

Tässä kohtaa herää kysymys, onko tämä mielekästä? Voi kysyä, onko perusteltua kannustaa ihmisiä säästämään rahoja ihan vain perittäväksi, sillä sen voi nähdä tukevan epätasa-arvoistavaa kehitystä. Lisäksi siinä missä osakesäästötili poistaa arvo-osuustilin kohdalla pätevän insentiivin voitollisten osakkeiden myymisen välttämiseen, samalla osakesäästötilille syntyykin toinen, erilaisella tavalla haitallinen ja potentiaalisesti vieläkin vahvempi insentiivi olla nostamatta varoja koko osakesäästötililtä pois. Verotus ohjaa ihmisten käyttäytymistä, ja osakesäästötilissä tuo verorasite vain siirtyy toiseen paikkaan:

Osakkeiden realisointiVarojen nostaminen
Arvo-osuustiliVeronalainenEi veroseuraamuksia
OsakesäästötiliEi verorasitettaVeronalainen

Aiemmin jutussa linkkaamani "Osakesäästötili 2.0"-ehdotuksen osalta kannatan itsekin sitä, että osakesäästötilille saisi ostaa kaikkia niitä arvopapereita, mitä arvo-osuustilillekin (on esimerkiksi tuntunut erikoiselta, että merkintäoikeuksia ei voi osakesäästötilille ostaa, vaikka myydä voikin, sillä niitä voi sinne tietysti kuitenkin vanhojen osakkeiden omistusten nojalla muuten päätyä). Talletusrajan kasvattamisen sijaan näkisin kuitenkin ennemmin, että järjestelmää kehitettäisiin sellaiseen suuntaan, missä sekä osakkeiden realisointiin että varojen nostamiseen liittyvät veroseuraamukset minimoitaisiin tavalla, joka kuitenkin säilyttäisi osaketuotoista saatavan verokertymän jokseenkin ennallaan. Verrattuna nykymalliin tähän on nähtävissä ainakin kolme keinoa:
  1. Yksinkertaisin keino tähän suuntaan olisi hankintameno-olettaman sisällyttäminen osakesäästötilin sääntöihin: se madaltaisi verokertymää joissain tilanteissa, mutta toisaalta se voisi saada aikaan myös sitä, että osa muuten verottamatta jäävistä tuotoista tulisikin verotettavaksi, mikä puolestaan nostaisi verokertymää. Lisäksi raha saattaisi päättyä enemmän käyttöön, mikä voisi nostaa verokertymää myös välillisesti. Hankintameno-olettaman puuttuminen ei sinänsä tee osakesäästötilistä huonoa, mutta hankintameno-olettama pienentäisi siihen liittyviä haitallisia insentiivejä.
  2. Osakesäästötilin tuotot voisivat tulla jollain tapaa esimerkiksi osittain veronalaiseksi myös perintötilanteessa.
  3. Perustavanlaatuisempi tapa hillitä verotuksen ohjaavaa vaikutusta olisi jonkinlainen maltillinen arvonnousuvero, jossa tuottoja verotettaisiin lievemmällä veroprosentilla jo tuottojen syntyessä, ei vasta niitä nostaessa. Verottajalle tulee jo nykyjärjestelmässä tieto osakesäästötilin arvon kehityksestä, joten tarvittava tieto on verottajalla jo saatavissa. Teknisiä esteitä tällaiselle ei siis juuri ole. 
Kohdista ensimmäinen olisi parannus osakesäästötilin käyttöehtoihin, kaksi jälkimmäistä taas heikennyksiä. Ensimmäistä kannatan käyttöönotettavaksi, mutta jälkimmäiset kaksi keinoa ovat ongelmallisempia. Syy sille on ennen kaikkea se, että jos arvo-osuustili toimii rinnalla yhä vanhoilla säännöillä, on myös syytä pitää huoli siitä, ettei osakesäästötiliä vesitetä tekemällä siitä perinteistä arvo-osuustiliä heikompaa sijoitusinstrumenttia. Jos osakesäästötilin ominaisuuksiin kajottaisiin enemmän, silloin voisi olla tarpeen kajota myös arvo-osuustilin verotusperiaatteisiin. Kaipa sekin on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa on taas vain yksi tilimalli, jonka verotuskäytäntö ei vastaa täysin kumpaakaan nykymallin tilityypeistä.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 6. maaliskuuta 2012

Järjestelmän kierteet 6 - Asuntojen 75 neliön keskikokovaatimus

Saako täällä asua yksin?
(8.12.2010)
On monta syytä sille, miksi isommassa taloudessa on edullisempaa asua. Tiettyjä perustarpeita kuten kylpyhuonetta, keittiötä tai kodin elektroniikkaa ei ensinnäkään tarvitse kertoa asukkaiden lukumäärällä, sillä samaa wc:tä ja televisiota voi käyttää useampikin. Tilankäyttö on muutenkin tehokkaampaa useamman ihmisen taloudessa. Sama tehokkuus voi päteä myös muun muassa elintarvikkeiden suhteen - jos ei muuten, niin ainakin K-Plussa- ja S-Etu-järjestelmien suuria talouksia suosivan luonteen vuoksi.

Pieniä talouksia rasittaa kuitenkin ehkä eniten se, että pienet asunnot ovat suhteessa kalliimpia verrattuna isoihin asuntoihin. Yksiöiden neliöhinnat ovat huomattavasti isompia asuntoja korkeammat. Vuoden 2011 viimeisellä neljänneksellä pääkaupunkiseudulla yksiöiden neliöhinta oli n. 25% kaksioita korkeampi, ja muuallakin Suomessa n. 13% kaksioita korkeampi. Pienten asuntojen suhteelliselle kalleudelle voi hakea syitä esim. niiden suosiosta sijoitusasuntoina, sinkkutalouksien lukumäärän kasvusta tai siitä, miten ne kuitenkin täyttävät kokonaisuudessaan halvemmalla tietyt perustarpeet ilman, että tarvitsee varata yhtä paljon rahaa taloyhtiön yhteisten remonttien hoitamiseen. Hintoihin vaikuttaa tietysti kuitenkin myös tarjonta. Tarjontaan taas vaikuttaa myös harjoitettu asuntopolitiikka, joka on viime aikoina voinut omalta osaltaan kasvattaa pienten asuntojen suhteellista kalleutta.

Helsingissä on ollut vuosia käytössä sääntö, jonka mukaan rakennettavien asuntojen tulee olla keskimäärin vähintään 75 neliömetrin kokoisia. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät rakennuttajat ole voineet vastata vallitsevaan kysyntään optimaalisella tavalla. Pienille asunnoille on paljon kysyntää Helsingissä, mutta jotta niitä on voinut rakentaa, on täytynyt vastaavasti rakentaa huomattavan suuria asuntoja, jotta keskikokovaatimus tulisi täytettyä. Tällainen keinotekoinen rajoitus aiheuttaa sen, että pienien asuntojen hinta nousee entisestään, mikä tarkoittaa tiukempaa taloustilannetta yksin eläville. Yksin eläminen on muutenkin kalliimpaa, joten onko tällaisille kiintiöille perusteita?

Kierteen kuvausAiemmista kierteistä poiketen tämä kierre ei kohdistu yksilöön vaan yritystoimintaan. Rakennuttajien on tarvinnut rakentaa suurempia asuntoja kuin mitä markkinoilla vallitseva kysyntä olisi vastannut, jotta asunnoille asetettu 75 neliömetrin keskikokovaatimus ylittyisi. Tämä taas on edistänyt pienten asuntojen kallistumista niiden tarjonnan vähenemisen myötä.
AukkoisuusEi ole. Sitä, että voi rakentaa muutamia ylisuuria asuntoja pienten asuntojen rakentamisen mahdollistamiseksi, ei ole syytä katsoa varsinaiseksi säännön kiertämistä.
MutkaisuusMerkittävä. Rakennuttajat eivät voi vastata suoraan vallitsevaan kysyntään, vaan joutuvat tekemään erikoisiakin kompromissiratkaisuja.
Merkitys yksilölleMelko suuri. Yksiötä kaipaavalle asumisen kustannukset voisivat nousta varsin merkittävästi varsinkin jos tämänkaltaista politiikkaa jatkettaisiin pitkään.
Merkitys yhteiskunnalleSuuri - Asuntopolitiikalla vaikutetaan hyvin pitkälle tulevaisuuteen. Käytännössä nyt rakennettavat asunnot ovat todennäköisesti käytössä edelleen vielä 2100-luvullakin.
KorjattavuusHelppo - Säännöstä on helppo luopua, ja tietääkseni tässä tapauksessa niin on äskettäin tehtykin.
Kokonaisälyttömyys??? Olisi sinänsä helppo todeta, että on typerää pakottaa rakennuttajat rakentamaan isompia asuntoja kuin mitä asuntojen ostajat ovat keskimäärin halukkaita ostamaan. Lyhyellä tähtäimellä älyttömyys onkin melko ilmeistä.

Kuten todettu, asuntorakentamisen vaikutukset ulottuvat kuitenkin hyvin pitkälle. Sinkkutalouksien määrä on ollut kasvussa, mikä tarkoittaa sitä, että pienille asunnoille on enemmän kysyntää. Toisaalta keskimääräinen asumistila on ollut myös jatkuvassa kasvussa, ja uskon tämän kehityksen jatkuvan Suomessa pidempään kuin yksin elävien määrän kasvamisen. Jos 50 vuoden päästä eletään leveämmin, voi siis periaatteessa olla perusteltua pakottaa rakennuttajat rakentamaan nykyistä kysyntää suurempia asuntoja, jos näin vastataan paremmin tulevaisuuden kysyntään.


Uudisrakentamisen yhteiskunnallinen ohjaus on yksi kauaskantoisimpia yhteiskunnallisia päätöksiä, sillä asunnot tulevat käytännössä olemaan käytössä ihmisikää pidemmän ajan. Niin ollen kysymys asuntotuotannon sääntelystä on merkittävä. Vaikka 75 neliötä tuntuu korkealta rajalta, itselläni ei ole kuitenkaan selkeää mielipidettä siitä, onko tämänsuuruinen neliökiintiö ollut pahasta vai ei. Kun kiintiöistä on ilmeisesti kuitenkin äskettäin luovuttu, tyydyn vain toteamaan, että uskon sen olleen hyvä päätös.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



maanantai 13. helmikuuta 2012

Perustulo on tulevaisuutta

Perustulon ajatus on kaunis:

    Perusrahaa
  • Kaikille taataan tasavertainen peruselintaso.
  • Byrokratian väheneminen on positiivinen niin valtion kuin tukea hakevien kannalta.
  • Poistetaan kannustinloukut

Nämä tekijät tekevät perustulosta tavoittelemisen ja keskustelemisen arvoisen, mutta en usko ajan olevan vielä sille kypsä. Syitä on ainakin kolme.

1. Rahan riittävyys

Raha ei riitä siihen, että kaikille tarjottaisiin niin suuri perustoimeentulo, etteikö kuitenkin tarvittaisi myös tarveharkintaista lisätukea sitä tarvitseville. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka byrokratia vähenisikin, toimeentulotuen byrokratiasta ei toistaiseksi pääsisi kuitenkaan kokonaan eroon. Hyöty byrokratiamielessä olisi siis rajallinen.


2. Työn kannustavuus nousisi kyllä joillakin, mutta toisilla se laskisi

Joillakin perustulo takuulla laskisi työn kannustavuutta. Jos tyytyy vähään, perustulo voi riittää siinä määrin, ettei halua ryhtyä "paskaduuniin", vaikka se taloudellisesti olisikin kannattavaa. Kun ei enää olisi tarvetta taistella sosiaaliviranomaistenkaan kanssa, syntyisi jossain määrin nykyisestä poikkeava syrjäytyneiden porukka. Tilannetta korostaa se, jos on syystä tai toisesta hyvin edullinen, esimerkiksi vanhempien tarjoama majoitus. Oman ryhmänsä voivat muodostaa ihmiset, jotka ovat jo saaneet asuntonsa maksettua, ja haluavat irtaantua työelämästä. Jos lisäksi on esimerkiksi jonkinmoinen sijoitusasunto hankittuna, vuokratulot ja perustulo voivat yhdessä riittää jo ihan mukavaankin peruselämiseen, missä ainoa täysin kiinteä kulu on pieni asunnosta maksettava taloyhtiön vastike.

On tietysti myös totta, että nykyjärjestelmään sisältyy pahoja kannustinloukkuja pienten pätkätöiden ja toimeentulotuen välillä liikkuessa, kun tehty työ ei käytännössä juuri paranna käteen jäävän rahan määrää. Näihin perustulo kieltämättä auttaisi, kuten saattaisi auttaa myös aloittelevien yrittäjien arkeen, mutta eikö toimeentulotukijärjestelmää voisi kehittää perustuloa pienemmilläkin muutoksilla niin, että pahimmista kannustinloukuista päästäisiin eroon? Tätä kautta yhteiskuntaa voisi rakentaa kypsemmäksi myös perustulomallia varten.


3. Ulkomailla elävät loiset

Omaksi ongelmaksi voisi ainakin nykyisellään muodostua ihmiset, jotka veisivät perustulonsa ulkomaille. Monissa köyhemmissä maissa jo 500 euron kuukausituloilla voisi elää jo suhteellisen leveääkin elämää, varsinkin jos osaa useimpien suomalaisten tapaan arvostaa lämpimämpiä elinolosuhteita. Paitsi että tämä tuntuisi varmasti monille houkuttelevalta vaihtoehdolta, tällainen olisi suomalaisten verovarojen syytämistä suoraan ulkomaille.

Tällainen järjestelmän hyväksikäyttö tulisi tehdä käytännössä mahdottomaksi. Periaatteessa järjestelmän voisi rakentaa esimerkiksi niin, että perustuloa saisi vain Suomessa vietetystä ajasta päivän tarkkuudella, jolloin mallia voisi tulkita tavallaan matkailuverona. Mutta olisiko tämänkaltaiselle valvonnalle poliittisia tai juridisia mahdollisuuksia? Tulkittaisiinko tällainen kansainvälisessä ympäristössä protektionismiksi tai kansallisella tasolla vapaan liikkuvuuden rajoittamiseksi? Ja tuskinpa käytännön toteutuskaan kovin ongelmatonta olisi.



----------



Uskon, että maassamme otetaan vielä jokin päivä jonkinlainen perustuloon verrattava malli käyttöön. Se vaatii kuitenkin mielestäni lähes aukotonta ratkaisua yllämainittuun kohtaan 3 sekä siinä määrin vauraampaa tai työelämän osalta dynaamisemmin järjestäytynyttä yhteiskuntaa, että kohdista 1 ja 2 saadaan isompi nettohyöty irti. Perustulo on tulevaisuutta, mutta ei nähdäkseni tätä päivää. En usko maan olevan siihen vielä valmis.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 10. tammikuuta 2012

Peruskoulutus etätyönä?

Anssi Vanjoki kirjoitti Talouselämän uusimmassa numerossa olleessa kolumnissaan suomalaisesta peruskoulutuksesta. Hän arvostaa suomalaisten menestystä PISA-vertailuissa, mutta alleviivaa, että muuttuvan maailman tarpeisiin tulee sopeutua. Siksi hän ehdottaakin, että myös koulutyöhön sovellettaisiin työelämästä tuttua etätyötä: "Koulutiensä aloittaville oppilaille voitaisiin antaa verkkoyhteydellä varustettu tietokone ja päivittäiset tehtävät ja suoritusaika". Lisäksi hän ehdottaa, että "koulussa käytäisiin esimerkiksi vain joka toinen päivä ja siellä keskityttäisiin kommunikaatiotaitoihin, sosiaalisen pääoman rakentamiseen, liikuntaan ja muuhun fyysistä läsnä- ja yhdessäoloa vaativaan oppimiseen".

Tältäkö näyttää koulupäivä?
Tältäkö näyttää koulupäivä?

Arvostan sinänsä kykyä kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta tässä asiassa pätee kyllä mielestäni se, ettei kannata yrittää lähtemään rakentamaan tyhjältä pöydältä sellaista, mikä ei ole rikki. Uudistumiskyky on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, ettei tuhota sitä, mikä on hyvässä, ellei jopa loistavassa kunnossa.

Vanjoki mainitsee yhdeksi suomalaisen menestyksen tekijäksi aivan oikein tasa-arvoisten mahdollisuuksien tarjoamisen, mutta eikö kotityöskentelyyn siirtyminen nimenomaan kasvattaisi epätasa-arvoisuutta? Koulussa paikan päällä opiskellessa kaikilla on niin tasa-arvoiset puitteet opiskelulle kuin ilman esim. vaatetukseen liittyvään henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista on mahdollista. Kotioloissa sen sijaan työskentelyolosuhteet voivat vaihdella huomattavasti aina ympäristön häiriötekijöistä vanhempien tarjoaman avun saatavuuteen - puhumattakaan sopivasta työskentelyn kontrolloimisesta.

Vanjoen mielestä kotityöskentely ja etänä tapahtuva "ohjaus olisi vähintäänkin yhtä yksilöllistä kuin tänä päivänä, mutta tehokkaampaa". Itse en kyllä osaa pitää kumpaakaan mitenkään itsestäänselvyytenä. Suorassa vuorovaikutuksessa on mielestäni paljon selkeämmät mahdollisuudet opastaa myös yksilöllisesti. Vaikea myöskään nähdä, miten monen opettaminen kerralla fyysisesti samassa tilassa voisi olla epätehokkaampaa kuin monen oppilaan etäopastus tietokoneen ääressä. Samassa tilassa työskennellessä oppilaat voivat helpommin opastaa myös toisiaan. Toisin kuin Vanjoki antaa ymmärtää, joka toisena päivänä tapahtuva fyysisesti paikan päällä tapahtuva kommunikaatio ei myöskään ole mielestäni riittävä aika "sosiaalisen pääoman" kasvattamiseksi. Parhaimmat lähtökohdat omaaville järjestely voisi ehkä toimia, mutta suurimmalle osalle malli olisi uskoakseni selvästi heikompi, ja johtaisi väistämättä eriarvoisuuden kasvuun.

Työelämän eri aloilla on erilaisia vaatimuksia ja aikuisilla erilaisia tarpeita oman vapaa- ja työaikansa yhteensovittamisessa. Lapsien koulunkäynti ja vapaa-aika ovat tähän verrattuna täysin oma maailmansa, eikä siihen sovi etätyötä tai muitakaan työelämän käytäntöjä sovittaa sellaisenaan. Kotiopiskeluun voi olla perusteltua tarjota lisää mahdollisuuksia ja opastusta, mutta ei se mielestäni saa tapahtua koulussa tapahtuvan opiskelun ja opetuksen kustannuksella.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



maanantai 1. marraskuuta 2010

Onko avioliitto instituutiona muuttumaton?

Avioliitolla on instituutiona pitkä historia takanaan. Vaikka se pohjimmiltaan onkin säilynyt samana, sen muoto ja merkitys ovat kuitenkin aivan viime aikoinakin kokeneet muutoksia. Uskon, että sen suosio tulee säilymään myös jatkossa, mutta toisaalta erilaisia niin määritelmällisiä kuin laadullisiakin muutoksia tullaan näkemään vielä lähitulevaisuudessakin.

Miltä mahtaa avioliitto näyttää esimerkiksi 2050-luvulla: ketkä liittoja solmivat ja miten avioliittoon noin muuten suhtaudutaan?

aviolupaus
Ketkä avioliittoja solmivat?

Viime viikkojen homokeskustelu on nostanut pöydälle ehkä keskeisimmän avioliittoon liittyvän kysymyksen: miten avioliitto itse asiassa tulisi määritellä ja ketkä saavat solmia avioliiton? Enimmäkseen keskusteluissa on käsitelty nimenomaan kirkon suhtautumista aiheeseen ja usein rivien välistä on voinut lukea, että avioliitto ja kirkollinen vihkiminen yhdistetään monesti jotenkin auttamattomasti toisiinsa - vaikka voihan avioliiton solmia maistraatissakin. Uskon, että tämä ajatuksen tasolla vallitseva sidos tulee heikentymään tulevaisuudessa. Mielestäni avioliittoa pitäisikin tarkastella ensisijaisesti ei-uskonnollisena instituutiona, ja näin ollen myös homojen avioitumisoikeutta koskevan keskustelun tulisi ensisijaisesti koskea avioliittolakia ja vasta toissijaisesti kirkollista vihkimistä.

Kun avioliitosta puhutaan maallisena instituutiona, ei avioliittokelpoisten parien rajaamisessa ole enää syytä viitata raamattuun. Näin ollen jäljelle jäävät sosiaaliset ja biologiset perusteet. Nainen ja mies saavat tavallisesti mennä keskenään naimisiin, se on selvä. Entäs muuten? Monet homoliittoja vastustavat näyttävät pitävän homoille annettavia myönnytyksiä uhkana, joka voi johtaa esimerkiksi eläimiinsekaantumisen hyväksymiseen. Näin on antanut ymmärtää mm. homoillassakin mukana ollut kansanedustaja Pentti Oinonen kannanotossaan. En tiedä, ovatko tällaiset kommentit vain oljenkorsiin tarttumista parempien konkreettisten perusteiden puutteessa, vai eivätkö tällaisia argumentteja esittävät todella näe asioissa mitään eroa. On ilmeistä, minkä takia esimerkiksi sisarukset eivät saa mennä keskenään naimisiin, kuten on myös selvää, miksei ihminen saa avioitua eläimen kanssa. Sukurutsalla voi olla hyvin ikäviä seurauksia, ja toisin kuin homopariskunta, aikuinen ja lapsi tai ihminen ja eläin eivät ole keskenään yhdenvertaiset, kuten avioituvien tulee lainkin mukaan olla.

Myös muita homojen avioitumisoikeuksia koskevia kommentteja esitettiin television homoillassa. Kansanedustaja Lenita Toivakka toi esille joidenkin ihmisten huolen siitä, että avioliitto käsitteenä "häviää tai muuttuu". Joitakin muutos varmasti harmittaa, mutta eikö näin ole kaikkien muidenkin yhteiskunnallisten muutosten kanssa? Jos kuitenkin ihan rehellisesti ajatellaan, mitä heteroaviopari oikeasti menettää, vaikka homotkin pääsisivät samannimiseen liittoon? Homojen avioliittoa vastustava Raamatun opettaja Pasi Turunen perusteli kantaansa sillä, että "Yhteiskunta tulee varsin hyvin toimeen ilman homoliittoja, mutta se ei tule toimeen ilman heteroseksuaalista parin muodostusta". Ehkäpä näin on, mutta eikö sama koske myös esimerkiksi jalkapalloa? Tulisiko jalkapallo kieltää, koska se ei ole yhteiskunnan kannalta välttämätöntä? Kirkkovaltuutettu Sonja Falk viittasi yhtä lailla yhteiskunnalle välttämättömään heteroparien kykyyn lisääntyä. Jos lisääntyminen olisi ainoa avioliiton perustelu, eikö lisääntymisiän ohittaneet tai muuten joko omasta valinnastaan tai muuten lapsettomat heteroparitkaan sitten saisi avioitua? Aika kohtuuttomalta kuulostaa.

Onko sitten muista syistä perusteltua rajoittaa keskenään tasavertaisten ihmisten avioitumisaikeita? Kiistanalaisimpia liittomuotoja ovat ehkä erilaiset moniavioisuuden muodot, ja niistä voi hyvin esittää väitteitä niin puolesta kuin vastaankin. Käytännössä tuollaisten suhteiden saattaa olla vaikea toimia tasavertaisina, mutta toisaalta jos jonkinlainen moniavioinen, esimerkiksi kahden miehen ja kahden naisen muodostama liitto sellainen olisi, olisiko sitä periaatteessa syytä kieltääkään?

Moniavioitumiselle suurta kysyntää tai sen laillistamista tuskin on nähtävissä, mutta kuten parin viikon takaisessa jutussani toin esille, koen jokseenkin väistämättömänä kehitysaskeleena sen, että ennemmin tai myöhemmin homot saavat avioitua siinä missä heterotkin. Tämä tulee olemaan merkittävä määritelmällinen muutos, mikä vaikuttanee jossain määrin avioliiton merkitykseen myös muilta osin. Tätä ei ole mielestäni kuitenkaan mitään syytä nähdä minkäänlaisena uhkana. Vaikka homopariskunnat muodostaisivat keskenään avioliittoja, ei siitä syntyisi kenellekään minkäänlaista todellista haittaa.


Avioliiton muoto ja merkitys

Avioliittoinstituutioon suhtautumisessa yksi merkittävimpiä tekijöitä on se, kuinka kestävänä liitto nähdään. Tunnetun mantran mukaanhan joka toinen avioliitoista päättyy eroon. Solmittujen avioliittojen määrä on viime vuosina piirun verran lisääntynyt, mutta avioerojen suhteellisen määrän en usko muuttuvan tulevaisuudessa erityisesti kumpaankaan suuntaan, sillä jo 20 vuoden ajan niiden määrä on säilynyt jokseenkin samana (Tilastokeskus).

Avioehtojen suhteen sen sijaan on muutoksia nähtävissä. Mielenkiintoista on se, että vaikka vain runsaaseen neljännekseen avioliittoja nykyään otetaan avioehto, olen ainakin itse saanut sen kuvan, että ennen avioitumista selvästi useampi suunnittelee sellaisen ottavansa. Esimerkiksi häät.fi:n kyselyssä noin 3/4 ihmisistä oli avioehdon kannalla. Tämä ei tietysti ole millään tavalla koko väestöä edustava otanta, mutta samansuuntaisia kyselytuloksia olen nähnyt muuallakin. Osasyy tähän näennäiseen ristiriitaan lienee yleinen avioehtojen yleistymisen trendi: vielä 70-luvulla vain joka kahdeksanteen ja 90-luvulla vain joka viidenteen liittoon tuli avioehto. Tämän päivän aikeet ovat huomispäivän tekoja, joten on luontevaa, että aielukemat ovat piirun verran suurempia. Varsinkaan hääsivustolla esitetyt aikeet eivät voi kuitenkaan kovin montaa vuotta eteenpäin ennustaa, joten suurempia syitä lienee syystä tai toisesta tulleet mielen muutokset tai erityisen painavien syiden puutteessa vallitseva viitseliäisyyden puute.

Moni saattaa nähdä avioehtojen määrän lisääntymisen merkkinä romantiikan kuihtumisesta, mutta toisaalta historiallisesta näkökulmasta tilannetta voidaan pitää myös täysin päinvastaisena. Kuten edelleen monissa maailman kolkissa, myös Suomessa avioliiton merkitys on aikoinaan ollut nykyiseen suomalaiseen yhteiskuntaan verrattuna enemmän taloudellinen ja toimeentuloon liittyvä. Monesti on ollut tavoitteena päästä niin sanotusti "hyviin naimisiin", jolloin avioliitto on luonut taloudellisen turvan esimerkiksi kotiin jäävälle vaimolle. Nykyään avioliittojen painoarvo on siirtynyt vahvemmin rakkauden puolelle, mistä johtuen taloudellisen siteen heikentyminen voidaan nähdä osana luonnollista kehitystä.

Tosiasiahan on itse asiassa se, että nykyisen muotoisessa osituksessakin toinen voi ainakin teoriassa jäädä pahemmin tyhjän päälle: jos varsinaista kertynyttä varallisuutta ei juuri olisi, mutta toiselle olisi kertynyt hyvä kuukausittainen eläke, tämä jää käsittääkseni osituksen ulkopuolelle. Molemminpuolisesti reilu, rakkauteen pohjautuva liitto ei sellaisenaan mielestäni oletusarvoisesti ositusta vaadikaan. Kuka tietää, vaikka tulevaisuudessa avioehdon asettamasta muodosta tulisikin oletusarvo. Avioehto jäisi nimityksenä historiaan ja ositusta haluttaessa se pitäisi erikseen kirjata jonkinmuotoiseen aviosopimukseen.

Pohjimmiltaan avioliitto on nykyään henkisempi aiempaan verrattuna. Avioliittoa ei solmita ensisijaisesti turvaksi, vaan halusta sitoutua rakkauteen pohjautuvaan suhteeseen tai uuteen perheeseen, tuoda tämä tahto virallisesti julki, ja luoda henkisesti erittäin vahvaa yhteenkuuluvuutta ja useimmiten yhteistä sukunimeä kantava perheyksikkö. Tämä avioliiton perimmäisin tekijä tuskin tulee tulevaisuudessa enää muuttumaan.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Naamakirjan tulevaisuus

Viime aikoina on lisääntynyt huomattavasti kriittisyys Facebook-yhteisöpalvelua kohtaan. Suurimmalta osin kritiikki on kohdistunut tietoturvaan ja yksityisyydensuojaan, mutta monet tuntuvat myös uskovan ihmisten vain kyllästyvän palveluun. Esimerkiksi Helsingin Sanomat pohti aihetta 27.8. otsikolla "Menestystarina vai kupla?" Väittäisin menestystarinan olevan varma, ja ainoan potentiaalisen kuplan piilevän Facebookin markkina-arvossa. HS:n teksti oli kuitenkin suhteellisen neutraali ja kantaaottamaton juttu, mitä ei voi sanoa 20.8. julkaistusta Talouselämästä, jonka kansijuttu huusi näkyvästi: "Facebook-huuma menee ohi." Tämän alla oli vielä rohkea ja ehkä tarkoituksellisen provosoivakin teksti: "Yli miljoona suomalaista on jo luonut profiilinsa Facebookiin. Seuraavaksi he haluavat sieltä pois." Niinkö todella?

Perusteltu kritiikki on tietysti aina tervetullutta, sillä se auttaa kehittämään palveluita kohti parempaa ja toisaalta opettaa käyttäjiä varovaisuuteen. Välillä kuitenkin tuntuu, etteivät Facebookin suurimmat kritisoijat tai sen tuhoa povaavat oikeastaan kunnolla tiedä, mistä puhuvat. Ei ole kovin yllättävää, että Talouselämän perustelemattoman kriittisen jutun kirjoittajakin tunnustautuu "Facebook-neitsyeksi". Hän ei tästä Facebookin ulkopuolisen taustastaan (ja asiavirheistään) huolimatta kuitenkaan kyseenalaista omaa kritiikkiään missään vaiheessa, vaan toistaa tekstissäänkin faktana otsikkonsa väittämän Facebook-huuman menemisestä ohi. En olisi odottanut Talouselämältä ihan tällaista journalismia.

Myönnetään, että huuma on toki hyvin epämääräinen käsite. Ehkä kännyköistäkin katoaa jossain vaiheessa se "huuma", mutta kyllä ne ovat silti tulleet jäädäkseen. Ja aivan yhtä lailla jäädäkseen on tullut myös ilmiö, jota on alettu kutsua sosiaaliseksi mediaksi, ja minkä näkyvin ilmentymä Facebook nykyään on paitsi Suomessa, myös maailmanlaajuisesti. Se, mitä Facebook edustaa, ei ole vain pelkkä villitys, vaan vastaa useiden ihmisten todellisiin tarpeisiin olla osa jotakin yhteisöä, kertoa itsestään ja kommunikoida tuttavapiirien kesken. Vaikka monet Facebookin sisäiset ilmiöt varmasti ovatkin osa sitä hetkellistä "huumaa" tai uutuudenviehätystä ja sellaisina hiljalleen väistyvätkin, yhteisöpalvelun ydin on jotakin paljon enemmän ja paljon pysyvämpää.


Jonkinlainen "naamakirja" tulee aina olemaan

Sosiaalinen media ei siis varmasti ole poistumassa mihinkään, ja jonkinlaisia "naamakirjoja" tulee aina olemaan, vaikka yksittäiset palvelut saattavatkin toki kuihtua pois. Mutta onko Facebook sitten tullut jäädäkseen? Koska kysyntää Facebookin kaltaiselle palvelulle kyllä riittää, vaihtoehdoiksi Facebookin kaatumisen syiksi jää oikeastaan vain jollain tavalla ihmisten tarpeisiin paremmin tai vähemmän ärsyttävällä tavalla vastaava korvaaja tai bisnesmahdollisuuksien heikkous. Kummastakaan ei näy toistaiseksi erityisemmin merkkejä. Varsinkaan bisnesmahdollisuuksien suhteen ei pitäisi olla mitään ongelmia. Miljardiyleisölle riittää markkinoitavaa ja sitä kautta mainostuloja, mitä käyttäjien profilointi tehostaa huomattavasti. Tuloja lienee kehitettävissä myös muistakin lähteistä kuin pelkistä mainostuloista, kunhan kaikki tavalliseen käyttöön liittyvät toiminnot säilyvät kuitenkin ilmaisina.

Korvaajastakaan ei ole liioin tietoa. Toistaiseksi tilanne näyttää olevan pikemminkin päinvastoin. Pari vuotta sitten Facebook ohitti MySpacen kävijämääriltään suurimpana yhteisöpalveluna, ja jatkaa edelleen kasvuaan. Pientä rutinaa yksityisyyden suojasta tai tietoturvasta ilmenee toisinaan, mutta sekin vaikuttaa enimmäkseen suhteellisen äänekkään vähemmistön älähtelyltä. Suuri enemmistö ei näe asiassa ongelmaa, muttei toisaalta koe sen arvoiseksi siitä lähteä väittelemäänkään.

Onko Facebook sitten ominaisuuksiltaan kuitenkaan juuri se ihanteellisin mahdollinen yhteisöpalvelu? Tai tuleeko se jatkossa olemaan? Ehkä ei. Yhteisöpalvelun arvo on kuitenkin pohjimmiltaan puhtaasti sen käyttäjissä, ja Facebook on käyttäjämäärillään osoittanut olevansa muita nykyisiä palveluja vetävämpi konsepti. Facebook on 500 miljoonalla aktiivisella käyttäjällään kasvanut sellaisiin leijonan mittoihin, että mikäli jokin uusi täysin mullistavaan ideaan perustuva palvelu haluaa viedä sen paikan, on sillä melkoinen taival kuljettavana.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



perjantai 23. huhtikuuta 2010

Expo 2010 ja kiinalainen tulevaisuus

Haibao, Expo 2010:n maskotti

Tämän vuoden maailmannäyttely, Expo 2010 alkaa Shanghaissa, Kiinassa viikon kuluttua. Se kestää toukokuun 1. päivästä lokakuun loppuun, eli yhteensä kuusi kuukautta. Näyttely on pinta-alaltaan maailmannäyttelyiden historian suurin, ja uutta ennätystä odotetaan myös tapahtuman kävijämäärältä. Uskoisin, että se tulee myös ylittämään 70 miljoonan kävijän tavoitteensa - ja vieläpä helposti. Näyttely voidaan kuitenkin nähdä muunakin kuin pelkkänä valtavana yleisötapahtumana.


Kiina on pitkään vetänyt länsimaisia suuryrityksiä halvempien tuotantokustannuksien perässä. Luultavasti suurelta osin juuri Kiinan valtavan koon vuoksi koko ilmiötäkin on alettu kutsua Kiina-ilmiöksi. Se on myös edesauttanut Kiinan taloudellista nousua ja muuttanut kiinalaisten elämäntapaa aktiivisemman kuluttamisen suuntaan - varsinkin nuorempien ikäpolvien keskuudessa. Tehdastyön ja kasvavan kuluttajakulttuurin ohella uutena lähivuosien trendinä tullee olemaan myös valkokaulustöiden muuttaminen Kiinaan. Yksi tätä tukeva tekijä on englantia ja muita kieliä riittävissä määrin taitavien kiinalaisten määrän lisääntyminen. Tämä tulee osaltaan lisäämään Kiinan ja kiinalaisten vaikutusta maailmassa.


Kaikki tämä on saanut Kiinan talouden viime vuosikymmeninä kasvamaan noin 10%:n huimaa vuosittaista vauhtia. On lähestulkoon väistämätöntä, että se tulee jossain vaiheessa ohittamaan Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena. Se tuskin tapahtuu vielä tällä vuosikymmenellä, mutta luultavasti kuitenkin jo 2020-luvun aikana. Valtavan yleisötapahtuman ohella Expo 2010 voidaan siis nähdä myös enteenä tulevasta. Samaan tapaan kuin Shanghain Exposta tulee tähänastisen historian suurin, myös Kiinasta itsestään tullee lähitulevaisuudessa maailman mahtavin valtio - ainakin taloudellisessa merkityksessä. Siinä mielessä 2100-luvun taitteesta historiaan katsottaessa tämän vuoden maailmannäyttelyä saatetaan pitää oivallisena poikkileikkauksena tältä taloudellisen valtasiirtymän aikakaudelta.

Shanghai (Wikimedia Commons)
Mitä seurauksia tällä valtasiirtymällä lännestä itään sitten tulee olemaan, se jää nähtäväksi. Toivottavaa on, että ihmisoikeuksiin, korruptioon ja sananvapauteen liittyviin asioihin saadaan parannusta aikaiseksi ennen kuin Kiina saavuttaa maailman suurimman talouden aseman. Siinä vaiheessa Kiinan merkitys markkinana tulee nimittäin olemaan suurempi kuin koskaan, ja se tulee varmasti vaikuttamaan myös siihen, miten Kiina suhtautuu muuhun maailmaan. Koska Kiinassa pysymisestä tulee entistä tärkeämpää useimmille monikansallisille yrityksille, Kiinalle syntyy aiempaa vähemmän tarvetta miellyttää länsimaisia yrityksiä ja järjestöjä. Näin ollen motivaation muutokseen tulee lähteä Kiinasta itsestään.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Elämä valmiissa maailmassa

Elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Tekninen kehitys tuo jatkuvasti uusia päivittäiseen elämään vaikuttavia muutoksia, väestönkasvu on edelleen voimissaan, fossiiliset polttoaineet kuluvat, maapallon valtioiden väliset valtasuhteet muuttuvat, valtiot hajoavat, kehitetään kansainvälisiä yhteistyöelimiä, väestörakenne muuttuu muun muassa maahanmuuton seurauksena, ihminen muovaa luontoa ja ympäristöään, kieliä kuolee ja globalisaatio yhtenäistää kulttuureja.

Mitä jos eläisimme maailmassa, jossa näin ei enää olisikaan? Teknologinen kehitys olisi saavuttanut käytännössä päätepisteensä. Väestönkasvu olisi pysähtynyt ja pidettäisiin aisoissa tarvittaessa vaikka lainsäädännöllä. Maapallon ja mahdollisesti vielä olemassa olevien valtioiden sosiaalinen rakenne olisi vakiintunut. Fossiiliset polttoaineet olisi jo aikaa sitten täysin tai ainakin lähes täysin korvattu muilla energianlähteillä, ja ihmisen suhde luontoon olisi myös muuten tasapainossa. Reaalinen talouskasvu olisi pysähtynyt ja varallisuuden jakautuminen olisi vakiintunut. Kaikilla olisi joko sama äidinkieli tai sitten käytössä olevien kielien määrä ja niiden väliset valtasuhteet eivät enää muuten muuttuisi.

Mikään näistä ei ole kovin lähellä, mutta pitkän ajan kuluessa ajatus ei ole mahdoton. Voi myös olla, että muutosvauhti on tällä hetkellä väestönkasvun vauhtia myöten suurimmillaan, ja että tulevina vuosikymmeninä elämä muuttuu hitaammin. Ainakin toistaiseksi ehkä vauhdikkain teknologian aikaansaama mullistus koko ihmiskunnan historiassa on ollut matkapuhelinten ja internetin maailmanvalloitus kahden viime vuosikymmenen aikana. Tämän mullistuksen vaikutuksiin olemme käytännössä vasta sopeutumassa - niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin tasolla.

1500-lukulainen näkemys kultaisesta aikakaudesta (Wikimedia Commons)
Millaista sitten olisi elää tällaisessa valmiissa maailmassa? Maailma olisi luultavasti jos ei nyt aivan tasavertainen, niin ainakin huomattavasti nykyistä tasavertaisempi. Ei olisi enää valtioita repiviä sotia, eikä muita rajuja kulttuurien konflikteja. Maailmanlaajuisen epätasa-arvon poistumisen lisäksi ei myöskään olisi peräkkäisten sukupolvien välistä epätasa-arvoisuutta: Reaalista talouskasvua ei enää olisi, eikä myöskään tulisi uusia teknologioita tai niitä hyödyntäviä sovelluksia helpottamaan elämää. Vastaavasti ei myöskään olisi samanlaisia väestönkasvun, ilmastonmuutoksen, suurten sotien tai vaikka vain potentiaalisesti liian pitkälle menevän teknologisen kehityksen aiheuttamia pelkoja tulevaisuuden suhteen.

Positiivisten, turvallisuutta ja tasa-arvoa edustavien tekijöiden lisäksi voidaan nähdä myös varjopuolia. Nykyihmisen näkökulmasta voi kielellisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden häviäminen tuntua masentavalta skenaariolta. Toisaalta osaisiko sellaista kaivata, mitä ei ole koskaan kokenutkaan? Jotkut luultavasti kaipaisivat, mutta useimmat ehkä eivät - ainakaan merkittävissä määrin tai tiedostetulla tasolla.

Entä miltä elämä yleisesti ottaen tuntuisi, jos maailma olisi ollut vuosisatoja samanlainen, eikä olisi mitään syytä olettaa, että seuraavat vuosisadatkaan niistä mitenkään poikkeaisivat. Syntyisikö päämäärättömyyden tunnetta? Tieteessä ei olisi käytännössä uusia löytöjä tehtävänä. Millään teollisuuden alalla tai missään ammatissa ei olisi liioin nähtävissä minkäänlaisia muutoksia. Hyvänä puolena olisi ainakin turvallisuuden tunne, mutta varjopuolena mahdollinen tavoitteettomuuden tila. Mitään uusia ei ideoita ei käytännössä enää syntyisi millään elämän alalla - ei teknologiassa, ei kirjallisuudessa, ei taiteessa, ei politiikassa, ei vapaa-ajan vietossa, eikä ihmisten välisissä suhteissa.

Myös viihteellisemmässä kulttuurissa kaikki olisi käytännössä koettu. Elokuvissa ja peleissä tai niitä vastaavissa viihteenmuodoissa kaikki tarinat ja ilmiöt olisi jo nähty. Koska teknisesti ja sisällöllisesti samanlaatuista viihdettä olisi tuotettu jo vuosisatoja ja kaikki vanhakin tuotanto olisi aina saatavilla, viihdesisällön kulutus olisi helposti myös huomattavasti nykyistä pirstaloidumpaa. Niin viihteessä kuin muodissakin voisi toki esiintyä lyhyen aikavälin vaihtelua, mutta kaikki olisi käytännössä jonkin aiemman toistoa. Kaikki olisi jo nähty. Mutta vaikka ihmiskuntana kaikki olisi jo tavoitettu, ehkä yksilöllisille unelmille ja tavoitteille voisi edelleen olla tilaa.

Tokio, maaliskuu 2009
Moni voi pitää tällaisen utopian syntymistä jokseenkin mahdottomana. Ehkä se onkin mahdotonta, ehkä ei, riippuen tietysti myös siitä, miten tiukasti "valmis" tässä yhteydessä määritellään. Joka tapauksessa hyvistä puolistaan huolimatta valmiin maailman tavoitteettomuuden tila ei kuitenkaan välttämättä ole kokonaisuudessaan tavoittelemisen arvoinen - vaikka toisaalta ehkä vielä vähemmän järkeä olisi sen tarkoituksellisessa välttämisessä. Niin tai näin, nykyinen muutoksen ja kehityksen tahtikaan ei aina tunnu ihmisluonnolle kovin sopivalta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä uuvuttammalta maailman jatkuva myllerrys voi tuntua.

Toistaiseksi kehityksen juna jatkaa vauhdilla eteenpäin. Kukin päättäköön itse, kuinka sinnikkäästi sen perässä haluaa juosta.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>