Lisätulojen rajaonni

Lisää töitä, vai lisää vapaa-aikaa?

Petteri Orpo perustelee hallituksen kehysriihen suurituloisten veroalennusta mm. sillä, että “Saamme lääkärit tekemään taas viisipäiväistä työviikkoa” (kts. HS:n juttu). Tuntuu, että tässä tehdään verotuksen vaikuttavuutta ajatellen oikeistolaiseen näkökulmaan pohjautuva yksinkertaistus.

On selvää, että raha tuo onnea. On toisaalta myös tutkittu ja arkijärkeen hyvin sopiva tosiasia, että mitä enemmän rahaa on, sitä vähemmän lisäonnea kukin lisäeuro tuo. Kutsuttakoon tuota lisäonnea rajahyöty-käsitteen mukaisesti vaikkapa rajaonneksi. Se on mielestäni tekijä, mikä oikeistolaisessa veroajattelussa usein tuntuu unohtuvan, ja lääkäreiden työaikaan viittaaminen tuntuu tästä mainiolta esimerkiltä. 

Oletetaan esimerkiksi lääkärille 100 000 euron bruttovuositulot, mistä käteen jää noin 60 000 euroa. Oletetaan, että tuon 60 000 euron jälkeen jokaisesta tienatusta lisäeurosta syntyy niin vähän lisäonnea, että hän saa enemmän iloa lisätystä vapaa-ajasta. Mitä lääkäri tekee saavutettuaan tuon rajapyykin? Jos lääkäri saavuttaa tuon saman summan vähemmällä työllä kuin aiemmin, kumpi on todennäköisempää: että lääkäri lisää vai että lääkäri vähentää tekemiään työtunteja? 

Yksittäisestä eurorajasta puhuminen on tietysti sekin yksinkertaistus. Käytännössä ei tietenkään ole mitään maagista rajaa, jonka jälkeen lisäraha ei ollenkaan kiinnostaisi. Se ei kuitenkaan poista sitä, että korkeammilla tuloilla yksittäisten lisäeurojen houkuttavuus laskee. Ja vastaavasti mitä vähemmän on vapaa-aikaa, sitä enemmän sitä saattaa arvostaa. Mikäli ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa tekemänsä työn määrään, hän pyrkii löytämään sopivan tasapainon, missä saa riittävästi niin rahaa kuin vapaa-aikaa. 

Ydinkysymys sitten tietysti kuuluu, miten työntekijä määrittää oman tasapainonsa työn ja vapaa-ajan välillä. Veronalennus vaikuttaa tässä kahta kautta. Jos veroalennuksen jälkeen käteen jäisi samasta työstä 10% enemmän kuin aiemmin, lisätienestit kiinnostavat luultavasti aiempaa vähemmän. Toisaalta jos myös tehdyistä lisätöistä saa vaikkapa 10% enemmän, lisätyöt houkuttavat sitä kautta samalla aiempaa enemmän. Lisäeuron madaltunut kiinnostavuus ja lisäeuron ansaitsemisen helpottuminen ovat vaikutukseltaan päinvastaisia, ja syövät siten osittain toistensa vaikutusta. 

Mitä verojen alennus sitten kokonaisuudessaan vaikuttaa? Kokonaisvaikutus riippuu yksilöstä, mutta toki valtion tasolla kiinnostaa keskimääräinen vaikutus. Uskoisin, että siihen vaikuttaa suurituloisilla positiivisesti pelkkää veroprosentin laskua enemmän progression hillitseminen. Kokonaisvaikutus voi siten olla hallituksen esittämän mukaisesti positiivinen siten, että töitä tehtäisiin lisää, mutta on vaikea uskoa, että se riittäisi täyttämään muutenkin vauhdilla velkaantuvan valtion verotuloihin syntyvää aukkoa. Millähän se aukko siis täytettäisiin? Olisiko lääkärin työviikkoa parempiakin perusteluja verojen laskemiselle? Täyttyisikö verotuloihin syntyvä aukko suomalaisten osaajien vahvemmalla pysymisellä kotimaassa? Matalammilla veroilla houkutelluilla ulkomaisilla osaajilla? Jollain muulla?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Lauantain asema nyky-yhteiskunnassa?

Viikon takainen sunnuntailisiä koskenut kirjoitukseni herätti ehkä yllättävänkin paljon keskustelua. Kirjoitukseni tarkoituksenahan ei tietenkään ollut kenenkään kokonaisansiotason laskeminen, eikä oikeastaan edes viikonloppukorvausten kutistaminen kokonaisuudessaan, vaan sunnuntain lakisääteisen oletuspainoarvon kyseenalaistaminen. Keskustelu sai minut kuitenkin huomaamaan, että tuo tyypillisin 100 prosentin sunnuntailisä ei välttämättä ole niin erityisen suuri, kuin miltä se on monesti vaikuttanut. Vaikka voin esittää arvioita siitä, miltä sunnuntailisä tuntuu korvauksena, suoran käden kokemusta minulla ei siitä ole melkein lainkaan. Tällä vuosikymmenellä olen tainnut saada sunnuntailisää vain yhdeltä sunnuntailta, ja vaikka se tuntuikin oikein hyvältä korvaukselta, ei sama tunne päde välttämättä kaikkiin ihmisiin tai elämäntilanteisiin: vaikka sunnuntain tuplapalkka on luultavasti monesti hyvinkin houkutteleva esim. opiskelijalle, vaikkapa perhearkea viettävälle vanhemmalle sunnuntaityön hankaluus voi vastaavasti syödä sunnuntaivuorojen houkuttelevuuden kokonaan.

Lauantailla ja sunnuntailla on omanlaisiaan erityisrooleja.
Riippuen kontekstista lauantai saatetaan laskea tai olla laskematta arkipäiväksi.
 Sunnuntai taas voi olla ainoa päivä, jona töitä saa tehdä menettämättä tukia.

Vaan mitä vuorotyötä tekevät siis sanovat sunnuntaityöstä? Kunnollisen kuvan saaminen asiasta on jossain määrin hankalaa, sillä sitä koskeva keskustelu siirtyy helposti kokonaisansiotasoon, eikä niinkään siihen, kuinka suuri suhteellinen painoarvo sunnuntailla tulisi kokonaisansion muodostumisessa olla, jotta sunnuntaityö säilyisi työntekijän näkökulmasta keskimäärin neutraalin houkuttelevana suhteessa viikkotöihin, ja jotta työvuorojen määrän suhteen dynaamisemmilla aloilla työtä olisi myös tarjottavissa tavalla, joka olisi kokonaisuutta katsoen paras niin työntekijöiden, työnantajien kuin ympäröivän yhteiskunnankin kannalta. Huoli kokonaisansiotason laskemisesta sunnuntailisien mahdollisen laskun seurauksena on tietysti ymmärrettävä, sillä vaikka lisien yhtäällä tapahtuvat leikkaukset käytännössä kompensoituisivat viimeistään ajan myötä joko peruspalkan tai muiden lisien muodossa, lyhyellä tähtäimellä kokonaispalkan aleneminen voi ainakin joillain aloilla olla työehtosopimusten päivittyessä todellinen riski, ja se pidempi tähtäin voi käytännössä venyä niin pitkälle, ettei se kauheasti juuri nyt lohduta. 

Jotta voidaan pohtia tarkemmin, mikä olisi mielekäs korvaus sunnuntaivuoroista, on syytä palata siihen, miksi lisää ylipäätään maksetaan. Sunnuntailisähän on korvausta siitä, että ollaan töissä päivänä, joka ei kuulu siihen tavallisimpaan maanantaista perjantaihin tehtävään työviikkoon. Mutta onhan sellaisia päiviä toinenkin, nimittäin lauantai. Se ei ole pyhäpäivä, mutta ei nykyään myöskään joitakin lainsäädännöllisiä näkökulmia lukuunottamatta varsinainen arkipäiväkään. Mikä siis on varsinaisesti lauantain asema nykypäivänä? Entä mikä sen aseman olisi hyvä olla tai mitä se tulee olemaan tulevaisuudessa? Tarkastellaanpa roolia hieman eri näkökulmista.

Lauantai lomapäivänä

Lauantaipäivänä voidaan joko viettää vapaapäivää, olla töissä tai olla lomalla. Näistä lauantain asema lomapäivänä on helpoin todeta pelkäksi historian jäänteeksi. Vaikka 6-päiväisestä lomaviikosta siirryttiin 5-päiväiseen jo 1960-lopussa, 6-päiväisyys kummittelee yhä lomalainsäädännössä ja siten myös useimmilla työpaikoilla. Kuten kirjoitin jutussani vuonna 2012, se aiheuttaa täysin turhaan kitkaa ja päänvaivaa työpaikoilla, sillä lainsäädännön kirjaimellinen noudattaminen aiheuttaa porsaanreiän, jonka turvin työntekijä voi periaatteessa säästää joka kuudennen lomapäivän viettämällä lyhyempiä lomia, minkä välttämiseksi monilla työpaikoilla on erilaisia käytäntöjä tämän ehkäisemiseksi: joko joka viides päivä kuluttaa kuudennen päivän, lauantait on pakko valita mukaan tai pahimmassa tapauksessa rajoitetaan sen takia millaisia lomia on ylipäätään pitää.

Johtopäätös: 
Koska lauantai ei enää kuulu tavalliseen työviikkoon, sen ei tulisi kuulua myöskään lomaviikkoon. Toisin sanoen se tulisi poistaa myös vuosilomalaissa määritetystä arkipäivän määritelmästä, ja päivittää vaikka sitten vastaavasti kuukaudessa kertyvien lomapäivien lukumäärää hieman alaspäin.

Lauantai tukipäivänä

Lauantailla on lomapäivien laskennan tapaan erikoinen rooli myös ainakin yhdessä yhteiskunnan tukijärjestelmässä. Vanhempainpäivärahaa maksetaan nimittäin vain niin sanotuilta arkipäiviltä, jollaiseksi lasketaan tässäkin yhteydessä myös lauantai. Tämä voi aiheuttaa pientä ihmetystä, mutta useimpien kohdalla ei juuri sen kummempaa, sillä tukiajanjakson pituus mitataan nimenomaan näissä arkipäivissä, eikä niinkään esimerkiksi kuukausissa tai viikoissa. Vaikka tuen määrä siis voi hieman vaihdella kuukausien välillä, lopputulemaan käytäntö ei vaikuta juurikaan.

On kuitenkin yksi asia, jossa lauantain arkipäivän asemasta voi tulla vanhempainvapaalla olevalle huomattavankin merkittävä. Mikäli vanhempainvapaalla haluaa tehdä töitä, se onnistuu ilman tukien menettämistä vain pyhäpäivinä (kts.Sunnuntaityö vanhempainvapaalla).

Vanhempainpäiväraha on kuitenkin tietääkseni ainoa tuki, jossa lauantailla on tällainen asema. Esimerkiksi työttömyysetuutta maksetaan suoraan viideltä päivältä viikossa ja vieläpä riippumatta siitä, onko silloin arkipyhiä (kts. Kelan sivut).

Johtopäätös: 
Vaikka asialla ei ole kovin suurta merkitystä, voi kysyä, että kun esim. työttömyysetuuden kohdalla jokainen viikko on samanlainen, eikö sama voisi koskea myös vanhempainrahaa? Eikö tuollainen 5-päiväinen viikkomalli olisi yksinkertaisempi? Ja eikö yksinkertaisempi malli olisi tehokkaampi niin etujärjestelmän asiakkaiden ajankäytön kannalta kuin myös Kelankin kannalta? Ja toisaalta onko mitään erityistä syytä sille, miksi nimenomaan sunnuntaisin on äideille sallitumpaa tehdä töitä kuin muina päivinä? 

Lauantai työpäivänä

Vaikka 1960-luvun alussa työviikko oli pääsääntöisesti 6-päiväinen, tuolloinkin se poikkesi muista työpäivistä olemalla tyypillisesti niitä lyhyempi. 1960-luvun jälkeen se ei kuitenkaan enää ole ollut tyypillisempään viikkorytmiin kuuluva työpäivä, mutta siitä huolimatta sunnuntai on edelleen ainoa päivä, jolla on lakisääteinen palkan lisä työaikalaissa. Jos mietitään sitä, miten työtä järjestetään, onko tälle perusteluita?

Viikonloppuna tehtävät työt voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään:

1. Työt, joita pitää olla jonkun tekemässä koko ajan, ja joissa viikonloppulisien aiheuttama korkeampi palkkakustannus ei juuri vaikuta työntekijöiden määrään, ja joita tyypillisesti tehdään julkisen sektorin puolella.
2. Työt, joissa viikonloppulisien suuruus vaikuttaa viikonloppuna tehtävien tuntien määrään palkkakustannuksen nousun seurauksena, ja joita tyypillisesti tehdään yksityisen sektorin puolella.

Jos puhutaan siitä, mikä on sopiva painoarvo sunnuntaitöille suhteessa lauantaihin tai muuhun osaan viikosta, ryhmän 1 töiden kohdalla työnantajan näkökulma on ainakin ryhmän puhtaimmissa tapauksissa merkityksetön. Kyse on lähinnä vain siitä, millaisilla korvaustasoilla työvuorot saadaan helpoiten järjestettyä. Toisin sanoen, jos joku tarvitsee saada jonkin päivän vapaaksi, kuinka helppo siihen on löytää korvaaja, ja joudutaanko vuorojen vaihdossa erikoisiin lehmänkauppoihin. Olen esimerkiksi kuullut, että toisinaan on sunnuntaivuoron saamisen ehtona saattanut olla se, että ottaa myös lauantaivuoron. Tämä ei yllätä, sillä molemmat ovat viikonloppupäivinä epätoivottuja ajankohtia olla töissä, mutta toisesta saa lähtökohtaisesti tuplapalkkaa, ja toisesta tavallista palkkaa (vaikka toki monella alalla ainakin lauantai-illasta lähtien lauantaistakin saa jo jonkin verran lisiä joita keskellä viikkoa ei saisi).

Ryhmän 1 osalta järkevimmältä tuntuisi siis, että viikonloppulisät jaettaisiin 50-50 lauantain ja sunnuntain kesken, eli ei niin, että sunnuntaista vain tulisi 100%, vaan että molemmista tulisi 50%:n lisät. Mutta olisiko tämä ongelmallinen lähtökohta ryhmän 2 kannalta? Esimerkiksi moni kauppa ja ravintola on sunnuntaisin lyhyempään auki kuin lauantaisin, ja jotkut ovat myös sunnuntaisin kiinni. Jos lauantain ja sunnuntain lisistä tulisi samansuuruiset, nykyisillä aukioloajoilla liikkeiden kustannustasot nousisivat. Käytännössä lauantain ja sunnuntain aukioloajat muokkautuisivat entistä lähemmäksi toisiaan. Tämä aiheuttaisi suurimman muutoksen yrittäjillä, jotka tällä hetkellä pitävät liikkeitään auki lauantaisin, mutta eivät sunnuntaisin, eivätkö nuo muutokset välttämättä olisi kovin kivuttomia.

Johtopäätös: 
Pääosin vakiomiehityksellä tehtävien töiden osalta olisi luontevinta, että lisät jakautuisivat tasan lauantain ja sunnuntain kesken. Työn tarjonnan suhteen joustavammilla aloilla kysymys on astetta monimutkaisempi, mutta pohjimmiltaan niidenkin osalta voi kysyä, kuuluuko lauantain ja sunnuntain todella poiketa toisistaan niin selvästi? Työntekijän näkökulmasta viikonloppupäivä on tyypillisesti epämieluisa työpäiväksi, ja toisaalta viikonloppuna riittää luultavasti enemmän asiakkaita kuin muina päivinä, joten myös yrittäjä saa todennäköisesti viikonlopuista enemmän liikevaihtoa, mikä koskee sekä lauantaita että sunnuntaita. Lisäksi työehtosopimuksen ei ole pakko seurata laissa määriteltyä tasoa.

Lauantai ja sunnuntai vs. pyhäpäivät

Kun puhutaan lauantain ja sunnuntain asemasta, on syytä kysyä myös, mihin juhlapyhät tässä kuviossa asettuvat. Vaikka työntekoa ajatellen lauantai ja sunnuntai tuntuisivat lähtökohtaisesti suurinpiirtein samanveroisilta, on pyhäpäiviä, jotka ovat useimmille tavallisia viikonloppupäiviä epämieluisampia ajankohtia olla töissä. Vaikka lauantaista ja sunnuntaista tulisi 50%:n lisä, esimerkiksi joulusta se voi olla monelle hyvin vaatimattomalta tuntuva lisäkorvaus.

Johtopäätös:
Ehkä lainsäädäntö voisi olla perusteltua päivittää vastaamaan paremmin sitä, miten ihmiset tyypillisesti työajankohtien mieluisuuden kokevat, mikä voisi tarkoittaa paitsi korkeampia korvauksia viikonlopuilta, myös tavallisia viikonloppukorvauksia suurempia, esimerkiksi nykyisen sunnuntaikorvauksen kaltaisia korvauksia erityisiltä pyhäpäiviltä, olivat ne kirkollisia pyhiä tai ei. Eli lauantaista 50% ja sunnuntaista 50%, mutta esimerkiksi joulusta 100% lisää. Yrityksiin ja työehtosopimuksiin voisi jäädä nykyiseen tapaan mahdollisuus määritellä muunkinlaisia lisäkorvauskäytäntöjä.

Eri viikonpäivien rooli osana tavallista arkea

Aiempien kohtien osalta tuntuisi, että olisi luontevaa, että lauantain asema olisi sama kuin sunnuntainkin: lauantai ei kuluttaisi lomapäiviä ja se olisi yhtä hyvin tai heikosti työskentelyyn sopiva päivä kuin sunnuntaikin. Viime kädessä tullaan arvoihin, eli siihen, miten yhteiselo halutaan yhteiskunnassa järjestää.

Halutaanko, että ihmiset ovat enemmän vapaalla lauantaisin kuin sunnuntaisin? Halutaanko, että ihmiset hoitavat shoppailujaan enemmän lauantaisin kuin sunnuntaisin? Halutaanko, että ihmisten samanaikaiset vapaat keskittyvät enemmän sunnuntaille kuin lauantaille? Halutaanko, että ihmiset käyvät mieluummin ravintolassa syömässä lauantaina, mutta syövät kotona sunnuntaina? Miten yhteiskunnan halutaan pyörivän arkipyhinä?

Tuntuisi, että sekularisoituneeseen yhteiskuntaan mielekkäimmältä sopisi se, että ainakin lauantai ja sunnuntai olisivat luonteeltaan mahdollisimman samankaltaisia. Tietysti sunnuntain jälkeen seuraa tavallinen arkipäivä, mikä erottaa varsinkin sunnuntai-illan selvästi lauantai-illasta, mutta onko lauantain ja sunnuntain soveltuvuudessa kaupoissa tai esimerkiksi Linnanmäellä käymiseen loppujen lopuksi juuri eroa? Onko niiden aseman erilaisuudelle siis enää tänä päivänä kunnollisia perusteluja?

Johtopäätös:
Lauantaista ja sunnuntaista voisi pyrkiä tekemään lainsäädännön näkökulmasta mahdollisimman pitkälti toistensakaltaiset. Muiden pyhäpäivien osalta kysymys nousee helposti arvolatautuneemmaksi, mutta niillä on lainsäädännössä joka tapauksessa paikkansa, joten miksei ne voisi myös työaikalaissa nostaa omaan tavallisesta sunnuntaista poikkeavaan asemaansa? Näin sunnuntai menettäisi erikoisroolinsa, ja päivät jakautuisivat yksinkertaisemmin kolmeen ryhmään: tavalliset arkipäivät, tavalliset viikonloppupäivät, pyhäpäivät.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Perustulokokeilu on päättymässä - jäitä hattuun tulosten tulkintaan

Kaksi vuotta kestävä perustulokokeilu päättyy tämän kuukauden lopussa. Kirjoitin aiheesta kaksi vuotta sitten, miten kokeilun puutteita arvioitaessa on huomioitu lähinnä vain se, että tukea ei peritä verotuksen kautta takaisin tulojen kasvaessa, mutta ei lainkaan sen merkitystä, että kokeilun vaikutuspiirissä olevat (ei vain tuensaajat, vaan mahdollisesti myös esim. tuensaajia työllistävät) tietävät kyseessä olevan kokeilun. Tätä näkökulmaa en ole vieläkään nähnyt muissa asiaa käsittelevissä kirjoituksissa, vaikka tuoreiden lehtijuttujen yksittäistapauksien kuvauksissa voikin käytännössä olla havaittavissa tilanteen poikkeuksellisuuden vaikutusta asianomaisiin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien marraskuisessa jutussa (kts. ”Suurin merkitys on psykologinen” – Näin 560 euron kuukausittainen perustulo mullisti Mari Saarenpään elämän) molemmat tapausesimerkit puhuvat  suuresta psykologisesta merkityksestä. Toinen kirjoitukseen haastatelluista tuensaajista myös "alkoi miettiä, miten hän voisi antaa saamaansa hyvää myös takaisin", ja toimiikin sitten osa-aikaisen työn lisäksi vapaaehtoisena maahanmuuttajanuorten tukihenkilönä. On hyvinkin luultavaa, että nuo psykologiset vaikuttimet, mahdollinen näyttämisenkin tarve, tai halu antaa hyvää takaisin olisivat huomattavasti pienempiä, mikäli perustulo koskisi kaikkia ja olisi ollut jo pidemmän aikaa käytännöksi vakiintunut malli.

Toki positiivissävytteisten juttujen ohella näyttää olevan myös toisen pään tapauksia, joissa edes tukea saava ei välttämättä ole sisäistänyt saamansa perustulon ideaa ( kts. Arto, 35, joutui väkisin mukaan perustulo­kokeiluun: ”Älyttömän huonot tunnelmat”). Voiko siis olla, että kokeilun yleispätevyyttä häiritsee myös se, ettei aina ymmärretä mitä perustulo omalla kohdalla käytännössä tarkoittaa? 

Tehtäköön nyt ainakin selväksi, että mikäli perustulokokeiluun päässyt on sattunut työllistymään heti kokeilun alussa niin hyvin, että myös muut tuet ovat jääneet tarpeettomiksi, hän saa yhteiskunnalta kahden vuoden aikana 13 440 euroa ylimääräistä verottomana käteen. Se on aika iso summa. Vaikka satunnaisotannalla valittuun 2000 ihmisen joukkoon päässeistä ihmisistä ei ihan välttämättä kukaan saa tuon summan suuruista hyötyä koko suuruudessaan, suurimmalle osalle tuosta on luultavasti selvää hyötyä varsinkin työllistyessä tai yrittäjäksi päätyessä. Tuon aseman poikkeuksellisuus on jo sellaisenaan luultavasti varsin merkityksellinen psykologinen vaikutin, minkä lisäksi se voi vedota myös julkisuutta kaipaavaan työnantajaan.

Vaikka on todella poikkeuksellista, että yhteiskunta antaa satunnaisotannalla yksittäisille ihmisille hyötyä, toisin kuin "hitas-arpajaiset" tällaiset "perustuloarpajaiset" voivat olla täysin perusteltuja. Ne eivät sisällä hitas-arpajaisten kaltaisia typeriä insentiivejä, koska niihin osallistuminen on automaattista, ja toisin kuin hitas, tämä tuki kohdistuu ihmisiin, jotka ovat ainakin oletettavasti keskimääräistä heikommassa taloudellisessa asemassa. Ja mikä ehkä olennaisinta, tällaisesta tutkimuksesta voi ainakin oikein järjestettynä oppia jotain hyödyllistä siitä, miten sosiaaliturvajärjestelmää olisi syytä kehittää. Se, jos mikä, on tärkeää, sillä hyvin toimiva sosiaaliturvajärjestelmä on kuitenkin yksi yhteiskuntamme tärkeimpiä kulmakiviä.

Kohta kokeilu loppuu ja uutisoinnissa siirryttäneen edellä mainittujen kaltaisista yksilötapauksista enemmän tilastojen tarkkailun suuntaan. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mitä sen tuloksista havaitaan, miten monilla tavoilla niitä yritetään tulkita ja toisaalta miten poliitikot ehkä poimivat niistä omalle agendalleen sopivia yksityiskohtia. Toivottavasti arvioinneissa kuitenkin muistetaan puhtaiden lukujen lisäksi ottaa huomioon myös se, että kyse tosiaan oli vain lyhytaikaisesta koeasetelmasta, joka tapahtui vain osana muuten vanhoilla säännöillä toimivaa yhteiskuntaa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Sijoitussäästötili tulee, mutta entä ansiotulosäästötili?

Hallitus on nyt aikeissa lanseerata monien sijoittajien pitkään odottaman sijoitussäästötilin, jonka sisällä saa käydä vapaasti kauppaa osakkeilla sekä nostaa osinkoja ilman veroseuraamuksia aina siihen asti, että tililtä nostaa rahoja johonkin muuhun käyttöön. Monelle sijoittajalle esitys näyttää olevan pettymys, mutta toisaalta on moni myös ottanut sen ilolla vastaan. 

Luulen, että sijoitussäästötilille kyllä riittää ottajia.
(Buddha Eden, Portugali 2015)

Pettymisten syynä näkyy ennen kaikkea olevan sijoitussäästötilin 50 000 euron raja, mutta ainakin osa pettymyksistä on johtunut siitä harhakäsityksestä, että kyse olisi koko tilin ja siihen liittyvien sijoitusten maksimiarvosta, vaikka todellisuudessa kyse tulisi tämänhetkisten suunnitelmien mukaan olemaan vain sisään laitettavan sijoituksen rajoittamisesta: tuo 50 000 euroa siis voisi vuosien myötä kasvaa vaikka miljoonaankin. Vaikka joitakin epäselvyyksiä on yhä, on selvää, että tämä tulee hyödyttämään hyvin monia sijoittajia.

Itse sijoitussäästötilin yksityiskohtien ohella mielenkiintoista on myös se, miten sijoitustilin perusperiaatteeseen sijoituspiireissä suhtaudutaan. Olen pannut merkille, miten sijoitussäästötili (ja mielellään vielä euromääräisesti rajoittamaton sellainen) tuntuisi sijoittajien keskuudessa olevan ainoa järkevä tapa järjestää sijoittamisen verotus. Eipä sillä, kyllähän sijoitussäästötilille on useampiakin järkiperusteluja, mihin palaan tässä jutussa vielä myöhemmin, mutta monien kommenteista tulee helposti vaikutelma, että osakesäästötiliä janotaan yksinkertaisesti sen takia, että se hyödyttäisi henkilökohtaisella tasolla, ja että ennen kaikkea tästä syystä esitetyn tilin puutteet ärsyttävät, sillä verojen maksaminen nyt vaan ei ole niin miellyttävää puuhaa,

Mielenkiintoista on se, että vaikka saatetaan sanoa, että ei sijoituksista saatavia tuottoja ole järkeä verottaa ennen kuin ne rahat ottaa sieltä omaan käyttöön, kukaan ei juuri koskaan tunnu vetävän tästä analogiaa ansiotyöhön. Jos sijoittamisessa syntynyt arvonlisä ei joudu verolle tuottojen syntyessä, miksi ansiotulot joutuvat? Entä jos en haluakaan käyttää ansiotyöstä ansaittuja rahoja heti? Jos pääomatulot kuuluu saada kerättyä niin, että ne voi jättää nousemaan korkoa korolle ilman välissä tapahtuvia veroseuraamuksia, mikä on se perustavanlaatuinen syy, ettei ansiotuloille tulisi sallia samaa? Entä jos palkkatulot voisikin suoraan ohjata vaikka tuolle sijoitussäästötilille, jolloin verotusseuraamukset jäisivät myöhemmäksi? Kyllä tuo aika hyvin varmasti monelle palkansaajalle kelpaisi.

No, tehtäköön selväksi, että en oikeasti kannata mahdollisuutta siirtää ansiotulojen verotusta myöhemmäksi. Tottahan toki ansiotulon ja varsinkin luovutusvoittojen muodossa tulevien pääomatulojen välillä on myös vähintäänkin yksi keskeinen ero: ansiotulot varsinkin säännöllisellä kuukausipalkkalaisella tulee tasaisena virtana, kun taas arvopaperien luovutusajankohdan voi itse päättää. Tämä taas tarkoittaa sitä, että mikäli luovutuksesta tulisi tuntuvia veroseuraamuksia voittojen vuoksi, syntyy insentiivi pitää osakkeista kiinni, vaikka ilman veroseuraamuksia muualta voisi löytyä parempia sijoituskohteita. Tämä on nykyisessä järjestelmässä ongelma, jonka sijoitussäästötili (tuon 50 000 euron sijoitusrajoituksen puitteissa) poistaa.

Toisaalta jos oikeudenmukaisuutta ajatellaan, ei mielestäni ole mitenkään selvää, että esimerkiksi sijoitusvarallisuuden 10-kertaistumisen tulisi olla verotonta vain siksi, että sitä ei ole realisoitu euroiksi tai vieläpä euroista hyötykäyttöön. Muotoilin kuusi vuotta sitten ajatusta arvonnousuverosta, (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle), joka voisi olla sovellettavissa pörssiosakkeisiin. Malli voisi sisältää jonkin verran käytännön ongelmakohtia omistusten markkina-arvojen määrityksessä, mutta toisaalta myös sijoitussäästötililtä nostettujen tuottojen verotuksessa saatettaisiin nostettujen rahojen tuotto-osuuksien laskemiseen tarvita jonkinlaista yksiselitteistä tapaa markkina-arvon määrittämiseen.

Haitallisten myymisen välttämiseen ohjaavien kannustimien vähenemisen lisäksi on kuitenkin myös toinen sijoitussäästötiliä puoltava tekijä. Rahastoissa ja toisaalta myös sijoitettaessa suuria pääomia erilaisten vakuutuskuorien tai kapitalisaatiosopimusten kautta verotus toimii käytännössä niin, että verot maksetaan vasta, kun varoja nostetaan, joten sijoitussäästötilin avulla suorat osakesijoitukset tulisivat samalle linjalle. Olettaen, että arvonnousua ei jatkossakaan veroteta ennen realisoimista, tämä on myös ihan pätevä syy sijoitussäästötilijärjestelmälle, sillä näin poistuu syy välttää suoraa osakesijoittamista, mitä voi kuitenkin pitää monella tapaa stimuloivampana ja älyllisestikin kehittävämpänä kuin pelkkää indeksiin tai rahastoihin sijoittamista.

Vaikka juttuni otsikko onkin melko provokatiivinen ja haluankin kyseenalaistaa joitakin sijoittajien etua ajavia perusajatuksia, suhtaudun sijoitussäästötiliesitykseen varovaisen positiivisesti. On hyvä, että luovutuksen välttelyyn liittyvät insentiivit vähenevät ja että erot rahastosijoittamiseen kutistuvat. Pidän myös periaatteen tasolla siitä, että siinä missä Ruotsin vastaavassa sijoitustilijärjestelmässä ei veroteta tuottoja vaan pienellä prosentilla sijoitustilin pääomaa, Suomessa tililtä nostettaessa verotettaisiin nimenomaan tuottoja.

Luultavasti hankintameno-olettama ja vielä toistaiseksi voimassaoleva osinkojen hieman lievempi verotus jäävät luultavasti vain sijoitussäästötilin ulkopuolella hyödynnettäväksi, mutta muuten tilistä on varmasti monille hyötyä. Joitakin kysymyksiä kuitenkin herää:

• Voiko sijoitustilin siirtää veloituksetta palveluntarjoajalta toiselle?
• Uusi vaihtoehto epäilemättä aiheuttaa kustannuksia myös välittäjille järjestelmämuutoksien myötä, mutta tuleeko se samalla tarkoittamaan uusia keinoja rahastaa asiakkailta rahaa ja siten samalla syödä sijoitustilistä muuten syntyvää etua?
• Kun ilmeisesti varoja pois nostettaessa on tarkoitus verottaa vain tuoton osuus nostetusta summasta, miten määritetään tilin tuotto? Lasketaanko se vanhojen luovutusvoitto- ja luovutustappiosääntöjen mukaisesti siihen astisista tilillä tehdyistä luovutuksista? Vai kaivetaanko tilin ja siihen liittyvien omistusten markkina-arvo? Jos jälkimmäistä, katsotaanko se päivän päätöskursseista?
• Kuinkahan todennäköistä on, että sijoitetun pääoman raja tulisi jossain vaiheessa nousemaan? 
• Miten sijoitustilin tappioihin tullaan suhtautumaan? Jos sijoitustililtä ottaa rahat pois, kun sijoitukset ovat tappiolla, syntyykö verovähennyskelpoinen tappio? Alkupääoman heti alkuvaiheessa tapahtuva kutistuminen veisi myös kummasti pohjaa korkoa korolle -efektiltä. Entä jos pahimmassa tapauksessa koko maksimipääoma tulisi menetettyä? Menettäisikö silloin käytännössä pysyvästi oikeuden käyttää sijoitussäästötiliä, jos kerran sijoitettavan pääoman määrä on rajoitettu? 

Ottaen huomioon erityisesti tuon viimeisen kohdan herää kysymys: olisiko raa'an yksittäisen raja-arvon sijasta vuosittainen, esimerkiksi 10 000 euron talletusraja toimivampi? Näin koko sijoitussäästötili ei menisi pilalle huonon alun vuoksi, vuosien saatossa sinne voisi tallettaa enemmänkin kuin tuon 50 000 euroa, ja talletusrajaa olisi myös helpompi jälkikäteen säätää.

Jos sijoitussäästötili nyt tosiaan toteutuu, tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten nämä yksityiskohdat muotoutuvat.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Perustulokokeilun kokeiluluonteen merkitys

Hallitus kaavailee perustulokokeilua vuosille 2017 ja 2018. Oma mielipiteeni perustulosta ei ole juuri muuttunut 4,5 vuoden takaisen blogikirjoitukseni jälkeen: ajatus on hieno, mutta riittävään perustuloon ei yhteiskunnallamme ole vielä varaa, ja kannustinloukuista voi päästä eroon ilmankin perustuloa. Kaavailtu kokeilu on toki silti mielenkiintoinen - niin hyvässä kuin pahassakin. Siksipä se on myös saanut sekä kannatusta että kritiikkiä. Kritiikki on pääosin hyvinkin perusteltua, joskin on tietysti myös selvää, että rajatulla ryhmällä suoritettu kokeilu on väkisinkin tavalla tai toisella vajavainen, joten pienet puutteet eivät sellaisenaan välttämättä olisi syy jättää kokeilua tekemättä. 

Kokeiluun kohdistuneisiin kritiikkeihin ovat kuuluneet kommentit mm. otannan pienuudesta (2000 henkeä) sekä toisaalta kohderyhmän rajaamisesta pelkkiin työttömyysetuutta saaviin (ja ilmeisesti vain pitkäaikaistyöttömiin) jättämällä mm. kotihoidon tukea saavat, opiskelijat, freelancerit kokeilun ulkopuolelle. Nämä ovat mielestäni budjetin rajallisuudesta johtuvia ymmärrettäviä rajauksia. Sen sijaan mielestäni vakavin kritiikki on se, että työllistyessään perustulon saaja saisi pitää perustulonsa kokonaisuudessaan. Tämä vie pahasti pohjaa koko kokeilulta, koska tuollaiseen ei ole koko valtion mittakaavassa varaa: miksi siis sisällyttää kokeiluun käytäntöä, joka ei tulisi pätemään koko yhteiskuntaan sovellettuna?

No, edellämainitut ovat jo aiemmin esitettyjä kritiikkejä. On kuitenkin yksi aspekti, jota en ole tähänastisissa kannanotoissa huomannut, mutta joka tulee ottaa huomioon ainakin viimeistään mahdollisen kokeilun tuloksia analysoitaessa. Kyse on siitä, että kokeilun osapuolet tietävät osallistuvansa kokeiluun, ja se vaikuttaa väistämättä tavalla tai toisella kokeilun lopputulokseen.

Lähdetäänpä liikkeelle itse kokeilun perustulon saajista. Miten heihin vaikuttaa se, että he tietävät kyseessä olevan kokeilu? Äkkiseltään kuvittelisin, että he keskimäärin kannattaisivat jonkinlaista perustulojärjestelmää. Tämä tarkoittaisi sitä, että he haluaisivat myös osoittaa kokeilun toimivaksi. Lisäksi pitkään työttömänä olleelle kokeilu voi näyttäytyä uutena tilaisuutena, joka tuo tarvittavaa uutta puhtia, joka sitten myös edesauttaisi työllistymisessä.

Entä TE-toimisto? 2000 perustulonsaajan joukko on suhteellisen pieni, mikä saa perustulokokeilussa mukana olevan helposti erottumaan muista työttömistä. Suhtautuuko TE-toimiston virkailija siis yhtä neutraalisti perustulokokeilussa mukana olevaan työnhakijaan kuin muihin työnhakijoihin, vai saako hän mahdollisesti enemmän huomiota, mikä ilmenee parempana palveluna?

Entäpä työnantajat? Mitä heille merkitsee se, että mahdollinen uusi työntekijä on mukana perustulokokeilussa? Joillakin aloilla se voi tarkoittaa heille tarinaa, jota he voivat käyttää omassa brändäämisessään. Se voi merkitä myös suoraa mediahuomiota, joka voi edistää varsinkin pienen paikallisen toimijan myyntiä. Jos työnantajalle on tarjolla kaksi muuten samankaltaista työnhakijaa, joista toisen tiedetään olevan perustulokokeilussa mukana ja toisen tiedetään olevan sen ulkopuolella, uskoisin perustulokokeilussa mukana olevan olevan monessa tapauksessa houkuttelevampi vaihtoehto uudeksi työntekijäksi.

Tälle perustulokokeilun kokeiluluonteen vaikutukselle ei sinänsä voi paljon muuta tehdä kuin ohjeistaa TE-toimiston virkailijoita suhtautumaan heihin kuin keneen tahansa työnhakijaan, sillä perustulonsaajiin ja työnantajiin ei tässä mielessä voi juuri ohjauksella vaikuttaa. Eipä kokeiluluonteen vaikutus silti sinänsä ole kokeilun suurin haaste tai ongelma, mutta yhtä lailla sekin on asia, joka on syytä ottaa huomioon jo kokeilun mielekkyyttä pohtiessa ja sen toteutusta valmistellessa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Pääomatulojen 30% ei ole palkkatulojen 30%

- Pääomatulot - 
Verottajan aarreaitta vai pelkkiä hiluja?

Joka vuosi verotietojen julkistuksen jälkeen moni ihmettelee sitä, kuinka pääomavero on pieni suhteessa jo tavallisenkin suuruisen ja erityisesti suuren palkkatulon verotukseen. Päivittely voi olla perusteltua, mutta järjestelmän kritiikille antaa enemmän pontta se, jos tehdään vertailu oikeiden lukujen välillä. Pääomatuloista puhuttaessa näkyvä veroprosentti on nimittäin vain harvoin verottajalle tuloista maksettu prosenttilukema. Vaikka verovelvollisen kaikki tulot tulisivat Suomen verottajalle käsiteltäväksi eikä ulkomaille tai sijoitusyhtiöiden taseisiin, 28% (tai tämän vuoden verotietoihin tuleva 30-32%) on hyvin harvoin suoraan palkkatulojen kanssa vertailukelpoinen totuus. Vertailukelpoisempi luku voi käytännössä olla tätä suurempi tai pienempi riippuen tilanteesta.

Todellisuudessa viime vuoden pääomatuloissa näkyvä 28% voi tarkoittaa ansiotuloihin verrattuna tulojen alkuperästä riippuen selvästi suurempaa lukua kuten esimerkiksi 46,72%, 46,67% tai 40,50%, mutta toisaalta myös matalempia lukuja kuten 26%, 22,4% tai 16,8%. Nämä luvut eivät ole tuulesta temmattuja, vaan pohjautuvat erilaisiin tilanteisiin vuoden 2011 verotuksessa. Mutta miten tämä näkyy käytännössä? Miten Wahlroosin kaltaisen vuodesta toiseen kärjessä tulokärjessä keikkuvan "28%" suhtautuu Passeli-studiosta tunnetun yrityksensä myyneen tilastojen huipulle kirinneen Heikki Taipaleen 28%:iin? Entäpä listaamattomasta yrityksestä tulonsa saavaan veronmaksajaan? Katsotaanpa:

1. Wahlroosin ja muiden toistuvasti tilastojen kärjessä keikkuvien tienestit koostunevat enimmäkseen:
• Listattujen yhtiöiden osingoista, joista henkilökohtainen vero on 0,7*28% eli 19,6%, mikä vastaa 26%:n yhteisöveron vaikutus huomioiden palkkatuloihin verrattuna prosenttilukemaa 40,5%. Vuodesta 2012 eteenpäin luku on käytännössä hieman suurempi n. 41,4%.
• Tämä on toki edelleen vähemmän kuin suurista palkkatuloista, mutta huomattavasti enemmän kuin verotiedoissa näkyvä 28%.
2. Heikki Taipaleen ja muiden yrityksensä myynnillä rikastuneiden veroprosentti lienee lähes poikkeuksetta tuota verotiedoissa näkyvää 28%:a pienempi:
• Mikäli yritys on omistettu yli 10 vuotta, kauppahinnasta on hankintameno-olettaman ansiosta korkeintaan 60% veronalaista. Tämä tarkoittaa veroprosentin olevan alimmillaan vaivaiset 16,8% olettaen että yritykseen laitettu rahallinen panostus on alun perin ollut verrattain olematon.
• Mikäli yritys on omistettu alle 10 vuotta, kauppahinta on korkeintaan 80-prosenttisesti veronalainen, jolloin todellinen veroprosentti voi alimmillaan jäädä 22,4%:ään. 
• Mikäli oma investointi suhteessa myyntihintaan on yli 20% tai yli 40% yli kymmenen vuoden omistuksesta, jää veroprosentiksi puhdas pääomatulon veroprosentti eli 28%. Tällaiset tapaukset kohdistunevat enimmäkseen vain listattujen osakkeiden myynnistä koituneisiin tuloihin, eivätkä siten luultavasti muodosta kovin merkittävää osaa verotilastojen korkeatuloisimpien tuloista.
• Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Taipaleen verotiedoissa näkyvä 32,8 miljoonaa verotettavaa euroa tarkoittaa sitä, että todellisuudessa hän luultavasti ansaitsi myynnistä noin 54,7 miljoonaa, mistä jää 16,8%:n verojen jälkeen taskuun mojovat 45,5 miljoonaa.
3. Listaamattomista yrityksistä tulonsa saavat:
• Maksavat pääomatuloistaan henkilökohtaisesti 0 euroa, mutta saavat nostaa sitä vain yrityksen taloudellisesta tilanteesta riippuvaisen summan. Käytännössä tämä tarkoittaa 26%:n vertailukelpoista prosenttia pääomatulojen osalta.
• Mikäli tulot ylittivät 90 000 € (tai 2012 lähtien 60 000 €), lopputuotto on joka tapauksessa nostettava 70-prosenttisesti palkkatulona. Tämä tarkoittaa, että mikäli listaamattoman yrityksen tuotoilla keikkuu verotilastojen kärjessä, tuloista suurin osa on palkkatuloa, ja myös tilastoissa näkyvä veroprosentti siten melko suuri.

Yhteenvetona:

• Yhteistä kaikille kolmelle on se, että todelliset tienestit ovat yleensä verotiedoissa näkyviä suuremmat. 
• Palkkatuloon verrattavissa oleva veroprosentti on kuitenkin puolestaan kokonaisuutta ajatellen enimmäkseen tuota verotilastoissa näkyvää lukua suurempi. 
• Verotiedoissa näkyviä lukemia ajatellen tätä korostaa omalta osaltaan se, että vaikka tappiot täysin perustellusti vähentävätkin maksettavan veron määrää, käsittääkseni ne eivät kuitenkaan vähennä verotiedoissa näkyvien tulojen määrää, mikä lienee syynä sille, että verotiedoissakin voi näkyä alle 28%:n olevia veroprosentteja myös suurituloisilla
• Poikkeuksen tästä muodostavat yrityksensä myynnillä rikastuneet, jotka pääsevät monesti puolestaan verotuksessa halvemmalla.

Verotiedoissa näkyvä lukema ei siis kerro kovinkaan suoraan tulojen ja maksettujen verojen suhdetta.  Lisäksi on myös huomioitava, että nämä esimerkit ottavat huomioon ainoastaan Suomen verottajan silmien alla itselle tuloutetut tulot. Todelliset tulot voivat siten monella olla vielä suuremmat.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Perustulo on tulevaisuutta

Perustulon ajatus on kaunis:

• Kaikille taataan tasavertainen peruselintaso.
• Byrokratian väheneminen on positiivinen niin valtion kuin tukea hakevien kannalta.
• Poistetaan kannustinloukut

Nämä tekijät tekevät perustulosta tavoittelemisen ja keskustelemisen arvoisen, mutta en usko ajan olevan vielä sille kypsä. Syitä on ainakin kolme.

1. Rahan riittävyys

Raha ei riitä siihen, että kaikille tarjottaisiin niin suuri perustoimeentulo, etteikö kuitenkin tarvittaisi myös tarveharkintaista lisätukea sitä tarvitseville. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka byrokratia vähenisikin, toimeentulotuen byrokratiasta ei toistaiseksi pääsisi kuitenkaan kokonaan eroon. Hyöty byrokratiamielessä olisi siis rajallinen.


2. Työn kannustavuus nousisi kyllä joillakin, mutta toisilla se laskisi

Joillakin perustulo takuulla laskisi työn kannustavuutta. Jos tyytyy vähään, perustulo voi riittää siinä määrin, ettei halua ryhtyä "paskaduuniin", vaikka se taloudellisesti olisikin kannattavaa. Kun ei enää olisi tarvetta taistella sosiaaliviranomaistenkaan kanssa, syntyisi jossain määrin nykyisestä poikkeava syrjäytyneiden porukka. Tilannetta korostaa se, jos on syystä tai toisesta hyvin edullinen, esimerkiksi vanhempien tarjoama majoitus. Oman ryhmänsä voivat muodostaa ihmiset, jotka ovat jo saaneet asuntonsa maksettua, ja haluavat irtaantua työelämästä. Jos lisäksi on esimerkiksi jonkinmoinen sijoitusasunto hankittuna, vuokratulot ja perustulo voivat yhdessä riittää jo ihan mukavaankin peruselämiseen, missä ainoa täysin kiinteä kulu on pieni asunnosta maksettava taloyhtiön vastike.

On tietysti myös totta, että nykyjärjestelmään sisältyy pahoja kannustinloukkuja pienten pätkätöiden ja toimeentulotuen välillä liikkuessa, kun tehty työ ei käytännössä juuri paranna käteen jäävän rahan määrää. Näihin perustulo kieltämättä auttaisi, kuten saattaisi auttaa myös aloittelevien yrittäjien arkeen, mutta eikö toimeentulotukijärjestelmää voisi kehittää perustuloa pienemmilläkin muutoksilla niin, että pahimmista kannustinloukuista päästäisiin eroon? Tätä kautta yhteiskuntaa voisi rakentaa kypsemmäksi myös perustulomallia varten.


3. Ulkomailla elävät loiset

Omaksi ongelmaksi voisi ainakin nykyisellään muodostua ihmiset, jotka veisivät perustulonsa ulkomaille. Monissa köyhemmissä maissa jo 500 euron kuukausituloilla voisi elää jo suhteellisen leveääkin elämää, varsinkin jos osaa useimpien suomalaisten tapaan arvostaa lämpimämpiä elinolosuhteita. Paitsi että tämä tuntuisi varmasti monille houkuttelevalta vaihtoehdolta, tällainen olisi suomalaisten verovarojen syytämistä suoraan ulkomaille.

Tällainen järjestelmän hyväksikäyttö tulisi tehdä käytännössä mahdottomaksi. Periaatteessa järjestelmän voisi rakentaa esimerkiksi niin, että perustuloa saisi vain Suomessa vietetystä ajasta päivän tarkkuudella, jolloin mallia voisi tulkita tavallaan matkailuverona. Mutta olisiko tämänkaltaiselle valvonnalle poliittisia tai juridisia mahdollisuuksia? Tulkittaisiinko tällainen kansainvälisessä ympäristössä protektionismiksi tai kansallisella tasolla vapaan liikkuvuuden rajoittamiseksi? Ja tuskinpa käytännön toteutuskaan kovin ongelmatonta olisi.



----------



Uskon, että maassamme otetaan vielä jokin päivä jonkinlainen perustuloon verrattava malli käyttöön. Se vaatii kuitenkin mielestäni lähes aukotonta ratkaisua yllämainittuun kohtaan 3 sekä siinä määrin vauraampaa tai työelämän osalta dynaamisemmin järjestäytynyttä yhteiskuntaa, että kohdista 1 ja 2 saadaan isompi nettohyöty irti. Perustulo on tulevaisuutta, mutta ei nähdäkseni tätä päivää. En usko maan olevan siihen vielä valmis.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kehitysaskeleita 3 - Progressiivinen pääomavero

Kapitalistin renkipoikia hommissa (9.8.2010).

Suomalaiseen syksyttäiseen tapaan mediassa on taas julkaistu suurituloisimpien verotiedot (ks. esim. HS:n sivuilta). Tämä nostaa jokavuotiseen tapaan ihmisissä hämmästystä siitä, miten suurituloisimpien kokonaisveroprosentti on tyypillisesti alle 30% eli matalampi kuin monen tavallisen palkansaajan, ja selvästi matalampi kuin hyvätuloisen palkansaajan. Hyvin epäreilultahan se vaikuttaa. Vaikka todellisuus ei olekaan niin mustavalkoinen kuin mediassa julkaistujen taulukoiden maalaama kuva antaa ymmärtää, ihmetys ja kritiikki ovat mielestäni perusteltuja. Nykyisen hallitusohjelman mukaan pääomaverotukseen onkin luvassa lievä progressio, mikä nostaa pääomatulojen veroprosenttia 50 000 ylittävältä osuudelta 30 prosentista 32 prosenttiin (ks.vm:n tiedote).

Miljoonatuloisten tilastoissa näkyvät alle 30%:n veroprosentit näyttävät suhteettoman matalilta, mutta tuo kokonaisverotuksen mataluus on ainakin osin näennäistä. Osakeyhtiöiden osingoista maksetaan nykyverokannalla henkilökohtaista veroa vain 19,6%, mutta kyseinen summa tulee voitosta, josta on jo maksettu 26% yhteisöveroa. Kokonaisuudessaan veroaste on siis 40,5%, mikä on toki matalampi kuin suurituloisimmilla palkansaajilla, mutta selvästi enemmän kuin keskituloisilla palkansaajilla, vaikka verotilastoissa tällainen näkyykin vain 19,6%:n suuruisena. Oma lukunsa on listaamattomat yhtiöt, joista voi nostaa maksimissaan 90 000 euron tulot verottomana olettaen että yrityksen nettovarallisuus on yli miljoonan. Tällainen näkyy tilastoissa 0 prosentin verona, vaikka todellisuudessa voitosta on maksettu 26%:n yhteisövero. On kuitenkin myös tuloja, joista maksetaan vain 28%:n pääomavero. Tällaisia ovat esimerkiksi vuokratulot ja yrityksen tai muun omaisuuden myynnistä saadut voitot. Osaa pääomatuloista kohdellaan siis kevyemmin kuin ansiotuloja, mutta osaa kovemmin.

Monen tavallisen kansalaisen mielestä pääomatuloja tulisi verottaa paljon tiukemmin. Kaavailtu suurten pääomatulojen verotuksen nousu 30 prosentista 32 prosenttiinkin kirvoitti yhdessä blogissa kommentin: "progressio my ass". Vastaavasti sijoittajapiireissä enemmän tai vähemmän yllätyksettömästi kaikki pääomatulojen tiukentamiseen tähtäävät toimet nähdään väärinä toimenpiteinä (ks. Nordnet-blogi - Hallituksen verolinjauksissa populismia). Näkemykset tällaisista asioista voivat helposti olla joko vajaaseen tietoon pohjautuvia tai puolueellisia ellei sitten molempia.

On selvää, että pääomatulot eroavat luonteeltaan usealla tavalla ansiotuloista. Tästä johtuen lienee perusteltua, että niitä myös käsitellään erikseen, vaikka ennen vuoden 1993 uudistusta näin ei ollutkaan. Pääomatulojen jonkinasteinen eriyttäminen mahdollistaa paremmin yritystoiminnan kasvuun, vakavaraisuuteen ja työllistämiseen kannustavien veroporkkanoiden rakentamisen ja voi siten olla kaikkien etu niin lyhyellä kuin pidemmälläkin tähtäimellä. Ei se kuitenkaan mielestäni estä sitä, etteikö pääomaverokin voisi olla progressiivinen, sillä onhan se nyt erikoista, että 100 euron pääomatuloista maksetaan lähtökohtaisesti suhteessa saman verran veroja kuin 1 000 000 euron pääomatuloista.

Aivan kuten ansiotuloissakin, pääomatulojen progressio lisäisi yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Yhteiskunnallinen tasa-arvo taas lisää yhteiskunnan onnellisuutta, joten lähtökohtaisesti progressiota tulisi kannattaa. Pääomatulojen tasaverotukselle on kuitenkin perusteluita, jotka eivät päde ansiotuloihin:

1. Pääomatulojen progressio kannustaa epäterveeseen verosuunnitteluun.
• Nordnet-blogin väite pitää paikkansa, joskin nyt tulossa oleva 2 prosenttiyksikön progressio verossa tuskin kuitenkaan kovin merkittävää verosuunnittelua saa aikaan. Isompi progressio toki vaikuttaisi enemmän, mutta en silti näe kovin vaarallisena sitä, jos yksityishenkilö hieman tasoittaa peräkkäisten vuosien pääomatulovirtaa. Isompi kysymys on oikeastaan se, että ansiotuloista poiketen pääomatuloja on myös helppo siirtää perheenjäsenille, jolloin progressio menettää merkityksensä. Tämän taas voi nähdä tarpeettomana järjestelmän mutkana. Vielä tätä vaarallisempi tekijä voi olla verojen kiertäminen ulkomailla tai verotussyistä erikseen perustettavan yhtiön kautta.
2. Progressio halvaannuttaisi mahdollisuuden yrityskauppoihin
• Mikäli pääomatuloille lätkäistäisiin sellaisenaan mittava progressio, yritystään myyvät joutuisivat erikoiseen asemaan: heille voisi kertyä yhtenä yksittäisenä vuonna mittavat pääomatulot, joita progression vuoksi verotettaisiin rankasti, vaikka edeltävien ja seuraavien vuosien tulot olisivatkin mitättömät. Tällaisia tilanteita varten pitäisi verotusta kehittää niin, että verovelvollinen voisi halutessaan jyvittää suuresta kertakaupasta saadut tulot peräkkäisille vuosille ylimitoitetun progression välttämiseksi.

Paitsi progressiota sellaisenaan, myös tuota tulossa olevan 32%:n pääomaveron suuruutta on kritisoitu erilaisin perustein:

1. Pääomatuloihin liittyy riski, minkä vuoksi kevyempi pääomavero on perusteltu.
• Niin liittyy riski, mutta tämä tekijä liittyy mielestäni vain siihen, miten yhteiskunta kohtelee liiketoiminnassaan epäonnistuneita yrittäjiä tai sijoitustoiminnan tappioita. Suurista pääomatuloista perittävillä verovaroillahan on mahdollista auttaa heitä, joiden yritystoiminta ei olekaan onnistunut yhtä hyvin.
2. Yrittäjyyden tulee kannattaa.
• Ehdottomasti. Mutta progressio voi jopa parantaa kannattavuutta yrittäjyyden alkutaipaleella.
3. Nordnetblogi: "Pääomatuloja ei saa, ellei sijoita omaa rahaa, joka on ainakin kertaalleen verotettu."
• Selvä sijoittajanäkökulma, mutta sellaisenakin ontto: verottaja käy monessa välissä niin yritysten kuin yksityisten ihmistenkin kukkarolla, mutta niin moderni yhteiskunta vain sattuu toimimaan.
4. Inflaatio syö pääomaa, mikä voi pitkällä aikavälillä muodostua suureksi summaksi.
• Pitää paikkansa. Ei olisi mahdoton ajatus, että verotettaisiin vain reaalista tuottoa. Mitä suurempi veroprosentti, sitä tärkeämmäksi muodostuu tuottojen korjaaminen inflaatiolla tai jonkinlaisella normaalituotolla.
5. Verojen kiertäminen ulkomailla
• Mahdollisesti merkittävä tekijä ainakin lyhyellä tähtäimellä. Pidemmällä tähtäimellä tällaiset pitäisi kuitenkin saada kuriin kansainvälisellä yhteistyöllä.

Pääomatuloilla on omat erityispiirteensä, eikä niiden progressiivinen verotus ole yhtä ongelmatonta kuin palkkatulojen. Tästä johtuen suunnitteilla oleva askel progression suuntaan ei ole samalla tavoin kiistaton kehitysaskel kuin tämän juttusarjan edellisessä tai varsinkaan ensimmäisessä osassa mainitut uudistukset. Muutos tällaisessa asiassa tulee hitaasti, ja on mahdollista, että tuloillaan olevasta lievästä progressiosta palataan vielä tasaveroon. Tästä huolimatta uskon, että pitkällä tähtäimellä myös pääomatuloja tullaan verottamaan progressiivisesti, mistä johtuen pidän progressioon siirtymistä askeleena eteenpäin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>