Verojen minimoinnin terminologia kaipaa kirkastusta

Harva yksityishenkilö tai yritys haluaa maksaa enemmän veroja kuin on tarpeen. Useimmiten ollaan valmiita myös tekemään ainakin jonkinasteisia valintoja tai nähdä pientä vaivaa verotaakan pienentämiseksi. Yhdessä päässä tällaisia toimia on erilaiset yleisesti hyväksytyt ja verovelvollisen käyttöön tarkoituksella suunnitellut työkalut, kuten esimerkiksi kotitalousvähennys. Toisessa päässä taas on erilaiset laittoman veronkierron muodot. Mutta todellisuus ei rajoitu vain näihin kahteen ääripäähän.

On ilmeistä, että verojen minimointiin on olemassa keinoja, jotka ovat laillisia, mutta eivät vastaa lainsäädännön tarkoitusperiä. Tuore esimerkki tästä on viime viikon aikana mediassa somevaikuttajaesimerkkitapausten kautta esille tuotu tapa, jossa holding-yhtiövirityksillä saadaan omistetun yhtiön tasearvoa nostettua keinotekoisesti niin, että saadaan nostettua enimmillään jopa 150 000 euron osingot hyvin kevyesti verotettuna. Tämän on todennut lain hengen vastaiseksi mm. Aalto-yliopiston yritysjuridiikan emeritusprofessori Heikki Niskakangas.

Millä nimellä tällaista verominimointia sitten pitäisi kutsua? Veronkierto tuntuisi mielestäni tähän luontevalta termiltä, ja julkista keskustelua seuratessa on tullut huomattua, etten ole ainoa, joka niin ajattelee. Sen suuntaisesti se on määritelty tällä hetkellä myös wikipediassa:

Veronkierto on lakeja ja verojärjestelmän sääntöjä periaatteessa noudattavaa mutta kuitenkin lakien tarkoituksesta poikkeavaa toimintaa omien verojen pienentämiseksi tai välttämiseksi kokonaan.

 

Tuo Wikipedian määritelmä tosin on siitä ongelmallinen, että se sulkee pois sen mahdollisuuden, että veronkierto voisi olla myös laitonta. Tämä näyttäisi olevan aika vahvassa ristiriidassa sen kanssa, että moni lähde (mm. Euroopan parlamentti, ja jotkin lakipalvelut, kuten Minilex) toteaa suoraan veronkierron olevan laitonta. Jossain yhteyksissä taas laillista, mutta keinotekoisiin virityksiin pohjautuvaa verokikkailua kutsutaan aggressiiviseksi verosuunnitteluksi (esim. Finnwatch ). Joskus taas tällaista on (ehkä edellä mainituista ristiriidoista johtuen) kutsuttu myös verovälttelyksi, mikä taas herätti Jari Sarasvuossa ihmetystä kolmisen vuotta sitten Twitterissä.

Onko terminologialla sitten merkitystä? Kyllä sillä on. Ongelma on siinä, että jos sanoilla ei tarkoiteta samaa asiaa, ei viesti välity. Olen aina silloin tällöin nähnyt, miten joku on julkisessa keskustelussa kutsunut jotakin veronkierroksi, johon joku toinen on todennut kyseessä olevan täysin laillinen toimi. Vaikka noissa tapauksissa on kyse vain maallikkojen ruohonjuuritason nettikeskustelusta, silläkin on merkitystä. Se vaikuttaa siihen, miten hyvin verotuksen ongelmakohdat tiedostetaan, miten hyvin niihin löytyy poliittista ajuria puuttua, sekä myös yksittäisten ihmisten veronmaksumoraaliin. 

Kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa, keinotekoiset lain hengen vastaiset viritykset verojen välttämiseksi syövät valtion verokertymää ja samalla heikentävät tunnetta verotuksen oikeudenmukaisuudesta, mikä osaltaan voi heikentää ihmisten veronmaksumoraalia. Kaikki tämä on myrkkyä velkaantuvalle maalle. Siksi sitä tulee torjua lainsäädännön keinoin. Mutta voiko asiaa vastaan taistella tehokkaasti, jos sillä ei ole edes sellaista selkeää nimeä, jonka kaikki ymmärtäisivät edes jokseenkin samalla tavalla? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Uniper optimistin silmin

Saksa on päättänyt kansallistaa energiayhtiö Uniperin, ja samalla tulee käytännössä päätökseen tänä vuonna Suomen yrityshistorian ehkä surkeimmaksi paljastuneen yrityskaupan tarina. Fortumin Uniper-kaupoista ja Venäjän investoinneista aikoinaan päättäneillä oli liikaa optimismia Venäjän suhteen, mistä seurasi nyt miljardien tappiot. Mutta myös näitä valtavia tappioita voi katsoa optimistin silmin: pahemminkin olisi voinut käydä.

Lähdetään pienimmästä seikasta. Fortumin Uniper-omistus ei mennyt arvoltaan täysin nollaan, mikä sekin olisi ollut täysin mahdollista, vaan Fortum saa saksalta noin puolen miljardin hinnan osakkeistaan. Tämä on pieni summa alkuperäiseen 7 miljardin sijoitukseen, mutta parempi kuin ei mitään.

Toisekseen Fortum ehti saada Uniper-omistuksestaan ilmeisesti noin miljardin osingot. Heikommin olisi käynyt, jos Uniperin tässä välissä saamat tuotot olisivat jääneet vain osaksi Uniperin tasetta.

Kolmantena seikkana tullaan jo isoihin summiin: Fortum saa takaisin 4 miljardin lainansa ja vapautuu lisäksi 4 miljardin emoyhtiötakauksesta. Tältä osin olisi siis voinut käydä 8 miljardia huonomminkin!

Ylläolevista seuraa, että 15 miljardin tappioiden sijaan tappioita onkin tullut "vain" noin 5,5 miljardia. Mutta pahin seikka on jäänyt vähälle huomiolle. Neljäntenä optimistin huomio kiinnittyy erääseen varsin kammottavaan kohtaan Fortumin keskiviikkoisesta tiedotteesta (kts. Tiedote):

”Tilanne sekä Euroopan energiamarkkinoilla, että Uniperissa on vakava. Uniperin myynti on oikea ratkaisu ei vain Uniperille vaan myös Fortumille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kaasun rooli Euroopassa on muuttunut peruuttamattomasti ja sen mukana myös voimakkaasti kaasuun nojaavan liiketoimintamallin tulevaisuuden näkymät. Tässä tilanteessa pohja Fortumin ja Uniperin yhdistymiseltä putosi pois”, Fortumin toimitusjohtaja Markus Rauramo sanoo.

Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti lihavoimaani kohtaan. Fortumilla ei siis ilmeisesti ollut tarkoituksena vain jatkaa Uniperin enemmistöomistajana vaan myös fuusioida yhtiöt. Jos tämä olisi ehtinyt tapahtua ennen Venäjä-pökäleen lentämistä tuulettimeen, katastrofi olisi ollut Fortumin ja Suomen kannalta vielä paljon syvempi. Tällöin Uniper olisi saattanut vetää koko Fortumin mukanaan, jolloin tappiot olisivat hyvinkin voineet olla ihan jo Fortumin markkina-arvoa ajatellen yli 20 miljardin luokkaa.

Optimistin huomio numero 5: voisiko ajatella, että tästä katastrofaalisesta investoinnista olisi myös opittu jotain? Myös ne pahimmat skenaariot ovat usein mahdollisia, vaikka ne epätodennäköisiltä vaikuttaisivatkin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Miksi asuntolainat pitää Suomessa maksaa pois?

Helsingin Sanomat esitti sunnuntaina kuusi radikaalia lamalääkettä taantuman päihittämiseksi (kts. Sokkihoitoa lamaan). Näistä ensimmäinen oli "Vuoden maksuvapaa asuntolainoihin". Tuollaista järjestelyä ei käytännössä oikein voi ainakaan kovin helposti pankkien kanssa sopia, mutta eihän se sinänsä estä ajatusleikkiä. Isompi erikoisuus ehdotuksessa onkin mielestäni tuo määräaika: kuinka todennäköisesti tuollainen hetkellinen kikka auttaisi pidemmällä tähtäimellä? Ehdotus nostatti kuitenkin mieleeni kysymyksen, jota olen pohtinut aiemminkin.

Ruotsissa on yleisenä käytäntönä, että asuntolainoja ei lyhennetä lainkaan. Monesta suomalaisesta tämä tuntuu oudolta, mutta itse olen ihmetellyt oikeastaan päinvastaista: miksi meillä on ainoana käytäntönä se, että laina ennemmin tai myöhemmin tulisi maksaa kokonaan pois? Toki Ruotsissakin on juuri tuoreen tiedon mukaan esitetty ajatus siitä, että lainaa pitäisi maksaa siihen asti, että lainan määrä olisi korkeintaan puolet asunnon arvosta (Kts. Ruotsin finanssivalvonta lainavaatimuksista: Uusia asuntolainoja on lyhennettävä"), mutta tuokin on vain finanssivalvonnan esitys, eikä se muuttaisi kovin paljon sitä perusasetelmaa, että laina on tyypillisesti tarkoitettu pysyväksi.

Mikä on synnyttänyt tämän asuntolainakulttuurien eron? Ruotsin bostadsrätt ei poikkea suomalaisesta omistusasumisesta juurikaan, joten se ei kelpaa perusteluksi. En keksi juuri muita erityisiä syitä erolle kuin sen, että Ruotsi voi päättää korkotasostaan itse. Mutta ei se muuta sitä, että tuloihin ja muuhun varallisuuteen nähden liian iso velkataakka on vaarallinen, kun taas kohtuullinen velkataakka monesti vain hyväksi. Toisin sanoen miksi esimerkiksi 90%:n suuruinen ja/tai tuloihin nähden suuri asuntolainavelkataakka on ok, kunhan sitä lyhennellään pikkuhiljaa, mutta pientä 10% asuntolainavelkataakkaa ei kuitenkaan saa jättää pysyväksi kaveriksi?

Eikö välimallin ratkaisu olisi järkevin? Jos asuntolainan lyhennys lopetettaisiin vaikka tuohon 50%:n kohdalle, vapautuisi enemmän varoja kulutukseen ja muihin investointeihin, eikä ansaittua rahaa tarvitsisi niin täysimääräisesti sitoa asuntojen seiniin. Mikseivät pankit tarjoa tällaista vaihtoehtoa? Eikö se olisi niillekin vain hyväksi, sillä saisivathan se siinä samalla paljon pidempiaikaisen laina-asiakkuuden? Vai estääkö Suomen lainsäädäntö tai finanssivalvonta? Eihän kukaan voi kieltää maksamasta lainaansa pois, mutta eikö olisi niin pankkien, asuntovelallisten kuin yhteiskunnankin etu, jos sitä ei olisi pakko tehdä?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kova yhteiskunta?

Onko Suomessa vallalla kovat arvot? Tämä riippuu paljolti siitä, miten kova arvo määritellään. Yksilötasolla arvomaailma voi heijastaa koko elämäntapaa, mikä näkyy siinä, miten mielessään ja toimissaan painottaa perheen, lähiympäristön, yhteisön ja muun maailman suhteita, kuten myös siinä, minkälaisen painoarvon antaa työn määrälle ja sisällölle suhteessa muihin elämänalueisiin. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia kuten yksilö: se ei voi ryhtyä vain työnarkomaaniksi tai taiteilijaksi, alkaa downshiftata, siirtyä vapaaehtoistyöntekijäksi tai ryhtyä suurella riskillä yksityisyrittäjäksi. Yhteiskunnalla ei ole varaa olla niin pehmeä kuin mitä yksilölle voi olla mahdollista.

Lapsi ja vanhus parrasvaloissa.
(5.1.2013)

Merkkinä yhteiskunnan kovuudesta ihmiset saattavat mainita hyvin monenlaisia asioita liittyen mm. työelämän käytäntöihin (esim. sairauslomien suhteen), sairaiden, lasten ja vanhusten hoitoon, syrjäytyjiin, ympäristöystävällisyyteen ja ilmastonmuutokseen tai maahanmuuttoon, työmarkkinoiden toimintaan, tuloeroihin, tai jopa silkkaan rahan arvostukseen ja talouskasvun ihannointiin. Käytännössä kaikkien asioiden ylläpitoon tarvitaan sitä kovaa rahaa, vaikka välillä tuntuu, että kaikki eivät sitä halua myöntää. Toisaalta useimmat näennäisesti pehmeämmistäkin arvoista asioista palautuvat myös siihen, että niillä edistetään vaurauden ylläpitoa ja kasvua.

Monessa, toisinaan pehmeämmäksi arvoksi tulkitussa asiassa kyse on oikeastaan vain aikajänteestä. Lapsiin panostamista voidaan pitää pehmeänä arvona, mutta toisaalta yhteiskunnan kannalta se voi olla pidemmällä tähtäimellä kriittisen tärkeä investointi. Sama pätee myös luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen kuluttamiseen: jotkin asiat kuten liikakalastus voi vaikuttaa melko lyhyelläkin välillä, kun taas mahdollisesti etenevän ilmastonmuutoksen torjumisyrityksissä saatetaan puhua hyvinkin monen sukupolven aikajänteestä. Periaatteessa voisi ajatella, että mitä pidemmällä aikajänteellä johonkin asiaan panostus tuottaa yhteiskunnan kehitykselle positiivisen tuloksen, sitä pehmeämmästä arvosta on kyse.

On kuitenkin pehmeitä arvoja, joiden ei juuri voi nähdä edistävän puhtaasti taloudellisia arvoja edes pidemmällä tähtäimellä - ellei sitten niiden vaikutusvaltaa ihmisten mielenlaatuun laske niin suureksi, että niiden heikompi hoito lamaannuttaisi ihmisten toimeliaisuuden. Tällaiseksi asiaksi voidaan laskea esimerkiksi eläintensuojelu, mitä puhtaasti taloudelliset intressit eivät aja, mutta onneksi nykyään lähes joka paikkaan ulottuvat videokamerat ja maailman verkottuminen saavat ihmiset ainakin välillä reagoimaan eläinten oikeuksien puolesta. Näin kävi esimerkiksi muutama päivä sitten, kun kammottava angorakanien kohtelua esitellyt video levisi netissä, minkä seurauksena tuotteita vedettiin pois kaupoista ja tuotantoa keskeytettiin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ehkä merkittävimpänä yhteiskunnan arvojen kovuuden puntarina voinee tässä mielessä nähdä sen, miten vanhuksista pidetään huolta. Yksittäiselle hoitajalle monesti kasautuva liian suuri työtaakka näkyy väistämättä myös hoidon laadussa, ja nyt aiotut vanhusten laitoshoitoon kohdistuvat säästöt tuskin tilannetta ainakaan parantavat (kts. Hallitus hakee vanhusten hoidosta jättisäästöjä). Valtion nykyinen velkaantumistahti ei tietenkään saa jatkua pitkään, joten jotakin on tehtävä. Kyllä silti toivoisi, että löytyisi parempiakin säästökohteita. Jutta Urpilainen korosti, ettei kyse ole varsinaisesti leikkauksista, vaan rakenteellisista muutoksista (kts. Ylen artikkeli aiheesta), mutta elleivät nämä muutokset saa järjestettyä hyvää hoitoa aidosti aiempaa tehokkaammalla tavalla, näyttää siltä, että nämä taloudellisesti kovat ajat vievät siten yhteiskuntaammekin astetta kovempaan suuntaan.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>