Vuokralla omaksi -mallin ongelmat

Lauttasaari ja taustalla näkyvä Jätkäsaari
vuosimallia 2009

Helsinki on luopumassa Hitas-järjestelmästä ja kaipaa sen tilalle korvaavaa järjestelmää. Sellaiseksi kaavaillaan nyt Vuokralla omaksi -nimistä mallia, jossa vuokra-asunto olisi ajan myötä lunastettavissa itselle. Pohja-ajatukseltaan malli tuntuu ainakin joltain osin vähemmän ongelmalliselta hitakseen verrattuna: toisin kuin hitaksessa, kerran ostettu asunto on vapaasti myytävissä markkinahintaan, joten tuosta eteenpäin asunto toimii tavallisen omistusasunnon tavoin. Järjestelmän yksityiskohtia ei ole vielä määritetty, mutta tähänastisten tietojen perusteella myös Vuokralla omaksi -malli sisältää merkittäviä ongelmia.

Toisin kuin Hitas-järjestelmän kohdalla, Vuokralla omaksi -malliin on sisällytetty tarveharkintaisuus tulorajojen muodossa. Tämä on kaksisyinen juttu: toisaalta on hyvä, että tukea ei tarjota ihmisille, jotka tukea eivät tarvitse. Toisaalta tuloraja on merkki siitä, että kyse todella on merkittävästä tuesta, eikä vain erilaisen rahoitusratkaisun tarjoamisesta asunnonhankintamahdollisuuksien parantamiseksi. Tulorajoissa taas on kaksi ongelmaa: ne pohjautuvat yhteen näkökulmaan ja sitäkin vain yhdestä ajanhetkestä katsoen. Varallisuutta mallissa ei oteta huomioon, ja esimerkiksi opiskelijalla tai vastavalmistuneella tulot ovat luultavasti pienet, mutta ajan myötä ne voivat pian olla huomattavankin suuret, mutta silti saatu hyöty on pysyvä. Ja mitä esim. hitas-järjestelmästä on opittu, tuo hyöty voi suurimmillaan olla hyvinkin massiivinen eli nousta satoihin tuhansiin euroihin. Sellaisen hyödyn perustaminen hetkelliseen tulotason pohjalta tulkittuun näennäiseen tarpeeseen on vähintäänkin kyseenalaista.

Toinen ongelma on määräaika.  Vuokralla omaksi -mallin vaatimus asua asunnossa 10 vuotta, jotta saisi lunastaa asunnon, vaikuttaisi niin pahalta kannustinloukulta, että se tuo mieleen Hitas-järjestelmän lukuisat ongelmat, varsinkin kun tuohon aikarajaan yhdistää siihen, että lunastushinta määritetään jo ennen vuokrasuhteen alkamista! En ole varma, sisältyykö tämänhetkisiin suunnitelmiin vuokraamalla tehtyjen lyhennysten palauttaminen kokonaan tai osittain tilanteessa, jossa asukas muuttaakin pois ennen 10 vuoden määräajan täyttymistä (tämä näyttäisi olevan avoin kysymys ainakin Vuokralla omaksi -mallin selvityksessä), mutta riippumatta siitä tuo 10 vuoden määräajan saavuttaminen voi helposti olla todella merkittävä kertahyöty varsinkin tilanteessa, jossa alueen hintakehitys on ollut suotuisaa. Jos asunnon hankinta-arvo on alun alkaenkin ollut vaikkapa 10% alakanttiin markkinahintoihin nähden, ja asuntojen nimellinen hintakehitys on alueella ollut esim +50%, tuon kymmenen vuoden rajapyykin saavuttaminen tarkoittaa kertaluonteista +67%:n tuottoa asunnon ostohintaan! Jos tällaisessa asunnossa on asunut vaikka 8 vuotta, ei siitä hevillä halua muuttaa pois ennen kuin tuo 10 vuotta on täynnä. Lopputuloksena monet jumittavat hitas-tyyliin asunnoissaan, vaikka haluaisivat oikeasti muuttaa johonkin tarpeitaan paremmin vastaavaan asuntoon muualle, ja toisaalta monet halukkaat eivät näihin asuntoihin pääse asumaan ennen kuin niitä kertarytinällä sitten rävähtää markkinoille mahdollisesti runsainkin määrin. Ketä tällainen palvelee?

Monessa yhteydessä Vuokralla omaksi -mallia on kutsuttu omistus- ja vuokra-asumisen välimuodoksi. Mielestäni tuo kuvaus pätee paremmin asumisoikeusasuntoihin: niissä ostetaan asunnosta esim. 15%:n osuus, ja siten ollaankin sitten periaatteessa 85-prosenttisesti vuokralla mutta turvattuna niin, ettei tätä vuokrasopimusta voi vuokralaisen tahtomatta purkaa. Vuokralla omaksi -malli on sitten muuten lähempänä vuokralla asumista, mutta se sisältää kutakuinkin riskittömän option vaihtaa vuokralta omistusasujaksi - jolloin sen typerän varainsiirtoveronkin joutuu maksamaan vasta silloin kun sekä haluaa että pystyy siirtymään vuokralta omistajaksi. 

Vuokralla omaksi tuntuu mallina kyllä ainakin periaatteessa järkevämmältä kuin hitas, mutta mikäli siihen lähdetään, olisi toivottavaa, että edellä mainittuihin ongelmiin varauduttaisiin jo valmiiksi kunnolla. Eli tulisi ehkäistä heikosti kohdistetut mutta massiiviset tuet yksittäisille ihmisille, ja samalla pitäisi välttää mekanismit, jotka lukitsevat ihmisiä asumaan samassa asunnossa pidempään kuin he todellisuudessa haluaisivat. Olisiko siis mahdollista 

1. Rajoittaa yksittäisille ihmisille tulevan julkisen tuen massiivisuutta joko tekemällä alussa määritettävästä lunastushinnasta markkinaehtoisen esimerkiksi alistamalla sen tarjouskaupalle tai antamalla lunastushinnan elää markkinoiden mukana vuosien saatossa?

2. Poistaa 10 vuoden määräaika, eli antaa mahdollisuusn ostaa asunto itselleen milloin vain?

Näin julkisia varoja ei suollettaisi tolkuttomia määriä esimerkiksi arpaonnisille, eikä kukaan jumiutuisi asuntoonsa tarpeettomasti liian pitkäksi aikaa, mutta järjestelmä tarjoaisi silti joustavan mahdollisuuden vaihtaa vuokralta omistusasujaksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Julkisen liikenteen hinnoittelu: case HSL

Miten julkinen liikenne hinnoitteluineen järjestetään ihanteellisella tavalla? Hyvien kulkuyhteyksien ohella kuluttajan näkökulmasta edullisuus nousee tietysti helposti toiveiden kärkeen. Yleisemmin ottaen voisi sanoa, että hyvä julkinen liikenne toimii tehokkaasti ja on käyttöasteeltaan tarkoituksenmukainen. Käyttöä lisää edullinen hinta, mutta toisaalta järjestelmä on myös kustannettava jollain tavalla, eikä täydellä julkisella rahoituksella saatu täysi maksuttomuus olisi välttämättä tarkoituksenmukaista. Kun julkisen liikenteen käytöstä peritään maksua, kysymys kuuluu, millainen siihen olisi hyvä tai jopa ihanteellinen hinnoittelumalli?

Pohjimmiltaan selkeä, helposti oikeudenmukaiseksi miellettävä lähtökohta hinnoittelulle on se, että mitä pidemmän matkan kulkee, sitä enemmän matkan tulisi maksaa. Käytännön tasolla tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ennen vuonna 2019 käyttöön tullutta vyöhykemallia ongelmallista oli erityisesti se, miten kuntarajan ylitys aiheutti suuren hypyn hinnassa, vaikka kokonaismatka olisi vain parin pysäkin verran. Vyöhykemallin myötä tämä ongelma väistyi suurelta osin, mutta toisaalta tuntuu hieman erikoiselta, miten moni jättää huomioimatta, että ongelma on samalla siirtynyt eri kohtaan: rajanylitysongelma lieveni huomattavasti, sillä se ilmenee vasta pidemmillä matkoilla riippuen siitä, onko matkan alku- tai loppupäässä vyöhykerajan ylitys, mutta siinä missä aiemmin jo hyvin lyhyiden matkojen hinta saattoi vaihdella huomattavasti riippuen siitä, sattuiko matkalle osumaan kuntarajan ylitys, nyt lyhyissä matkoissa maksetaan jo lähtökohtaisesti huomattavasti pidemmästä alueesta kuin ennen vyöhykeuudistusta. Katsotaanpa tilannetta hieman kuvaajien avulla.

Suuntaa antava kuvaaja nykymallin hinnoittelusta. Sininen linja kuvaa sitä, mitä hinta voisi olla suorassa suhteessa matkaan, kun taas muut värit kuvaavat hintaa, riippuen siitä, kuinka monen pysäkinvälin jälkeen (2, 4, 6 jne.) vyöhykerajan ylitys tulee.
Hinnat (2022) :
 1 tai 2 vyöhykettä 2,8€ (kun unohdetaan CD-vyöhykkeen poikkeushinta 3,2€)
 3 vyöhykettä 4,1€
 4 vyöhykettä 5,7€

Yllä oleva kuvaaja kuvaa nykytilannetta. Kuvaajan kaksi askelmaa kuvaa hinnan nousua kun matkan pituus kasvaa kahden vyöhykkeen matkasta kolmen vyöhykkeen matkaan ja kolmen vyöhykkeen matkasta neljän vyöhykkeen matkaan. Askeleen tarkka kohta riippuu siitä kuinka monen pysäkinvälin jälkeen ensimmäinen vyöhykerajan ylitys tapahtuu. Kuten kuvastakin näkyy, lyhyillä matkoilla maksetaan huomattavan korkeaa hintaa suhteessa siniseen viivaan, joka kuvaa suoraan matkan pituuden mukaan kasvavaa hintaa. Yhden vyöhykkeen hintaahan ei nykyhinnoittelussa ole, ja jotkut ovat kommentoineet, että yhden vyöhykkeen mahdollisuus olisi vain paluu vanhaan, missä lyhyillä matkoilla vyöhykerajan ylityksestä tulisi kohtuuton lisäkulu. Onhan se osin niinkin, mutta onko se syy sille, että kaikkien pitäisi maksaa lyhyistä matkoista enemmän? Eikö alla oleva yhden vyöhykkeen vaihtoehdon sisältävä ja siten kolme hinta-askelta sisältävä kuvaaja saisi hinnan nykyistä paremmin vastaamaan kuljettua matkaa, vaikka ensimmäisen vyöhykerajan ylityksen ajankohdan merkitys tässä vahvemmin korostuukin?

Hinnoitteluesimerkki, jos yhden vyöhykkeen vaihtoehto olisi olemassa.

Jos rajanylitysongelmasta haluaisi päästä täysin, siihen olisi nykyjärjestelmässä vain yksi vaihtoehto: kaikille matkan pituuksille sama hinta, mistä näkyy esimerkkikuvaaja alla:

Hinnoitteluesimerkki, jos olisi vain yksi mahdollinen matkustusalue

Jos yhden vyöhykkeen vaihtoehtoa vastustaa sillä perusteella, että syntyy tuo rajanylitysongelma, olisiko tällainen hinta-askeleton vaihtoehto sitten se paras vaihtoehto? Ei se ainakaan parantaisi matkan pituuden ja hinnan suhteen vastaavuutta, joten rajanylitysargumentti toimii tässä heikosti. Yksinkertaisuus sen sijaan olisi tällaisen mallin kiistaton valtti, kun vyöhykerajojen osalta ei enää edes riitä, että tietää onko ylittämässä kuntarajaa vai ei, mutta ei kai järjestelmää sentään noin yksinkertaiseksi ole tarpeen pelkistää?

Jotta välttyisi vääriltä johtopäätöksiltä, on toki tehtävä joitakin huomioita. Ensinnäkin suurin osa matkoista tehdään nykyisellä AB-alueella, minkä vuoksi pidempien matkojen hinnoilla ei ole koko järjestelmän lipputulonsaannin kannalta kovin ratkaisevaa merkitystä. Lisäksi minun tässä vaihtoehtoishinnoitteluesimerkkeihin laittamani hinnat ovat hihasta temmattuja, eivätkä välttämättä vastaa kovin hyvin sitä todellisuutta, miksi hinnat asettuisivat esimerkiksi tilanteessa, jossa yhden vyöhykkeen matka sallittaisiin. Vyöhykerajat ovat myös sellaiset, ettei vyöhykkeiden määrä kovin suoraan kerro, kuinka pitkän matkan pystyy kulkemaan, sillä esim. B-alue kaartaa pitkän matkan idän ja lännen välillä. Lisäksi järjestelmän ylläpitokustannuksia ajatellen kyse on paljon muustakin kuin matkustajien kulkemasta matkasta, kuten selviää tästä Liikennejärjestelmän kustannukset-artikkelista: bussit ovat esimerkiksi julkisen liikenteen välineistä kalleimpia, kun hintaa mitataan paikkakilometrin kustannuksella.

Tuntuu kuitenkin, että välillä hinnoittelua tarkastellaan liikaa vain järjestelmän kustannusten näkökulmasta, eikä huomioida riittävästi hinnoittelun vaikutusta ihmisten valintoihin arjessa. Yksittäisten lippujen kalleus suhteessa kausilippuihin on sinänsä jossain määrin tiedostettu ongelmalliseksi muun muassa pandemian aloittamaa etätyötä ja toimistolla tehtävää työtä yhdistävää hybridityöskentelyä ajatellen, mutta muistetaanko riittävästi, että samantapainen ongelma pätee myös hinnoitteluun matkojen pituuden suhteessa? Eli aivan kuten yksittäisten lippujen kalleus saattaa johtaa työpaikalla vain satunnaisesti käyvän valitsemaan auton liikkumisvälineekseen, myös muussa liikkumisessa lyhyen matkan kalleus saattaa johtaa valitsemaan auton varsinkin silloin, jos se on auton joka tapauksessa omistavalle edullisempi vaihtoehto. Ja jo tieto siitä, ettei lyhyttä matkaa saa ostaa, voi vaikuttaa psykologisesti niin, että liikkumiseen valitsee julkisen liikenteen sijasta vaikkapa auton. Jos autolla kulkeminen valitaan julkisen liikenteen sijaan sen vuoksi, että autolla liikkuminen on halvempaa, on julkisen liikenteen hinnoittelu mielestäni tällaisessa tilanteessa pääsääntöisesti epäonnistunut.

Hyvä hinnoittelumalli ottaa huomioon sekä järjestelmän kustannukset että hinnoittelun vaikutuksen ihmisten käyttäytymiseen. Nämä huomioiden hinnoittelujärjestelmän tulisi mielestäni pyrkiä siihen, että matkan hinta vastaisi mahdollisimman hyvin sen pituutta. Jos järjestelmää jossain vaiheessa taas laajemmin uusitaan, yksi vaihtoehto olisi määrittää matkan hinta matkaan käytettävän ajan mukaan: nykyisen lipputyypistä riippuvan 80-110 minuutin voimassaoloajan sijaan voisi itse valita esim. halvemman 30 minuutin lipun. Ongelmaksi tässä muodostuisi toki nykyistä vahvemmin se, että julkisen liikenteen viivästykset nostaisivat hintaa myös kuluttajalle, mutta toisaalta sama pätee lievemmässä määrin myös nykyjärjestelmässä, joten ei lyhyemmän ajallisen lipun pitäisi olla mahdottomuus. Yksi vaihtoehto voisi olla myös mahdollisuus vaihdottomaan kertalippuun. Ideaalein vaihtoehto olisi silti ainakin periaatteessa se, että matkan hinta määräytyisi suoraan kuljetun matkan mukaan, mikä vaatisi sitä, että matkustaja leimaisi itsensä ulos saapuessaan määränpäähänsä. Leimauslaitteisiin pohjautuvana tämä aiheuttaisi ylimääräisiä kustannuksia ja turhaa ylimääräistä kitkaa kulkuvälineistä poistuttaessa, mutta mobiiliapplikaatiolla se onnistuisi helpommin. Palveluja ei ole syytä digitalisoida turhaan, mutta olisiko tässä kuitenkin ihan kustannuksia ajatellen perusteltua antaa mobiiliapplikaatiota käyttävälle mahdollisuus rajata matkansa ja siten myös matkasta maksettava hinta tarkemmin kuin mikä olisi mahdollista matkakorttia käyttämällä? Jos ulosleimaaminen jäisi tekemättä, maksettaisiin koko HSL-alueen tai koko matkan alussa valitun alueen hinta, mutta mikäli applikaatiolla leimaisi itsensä ulos matkan päätteeksi, voisi päästä halvemmalla.

Miten ikinä järjestelmää ehkä tulevaisuudessa muutetaankaan, nykyisen vyöhykemallin puitteissa paremmin matkan pituutta vastaava hinnoittelu saavutettaisiin sillä, että myös yhden vyöhykkeen vaihtoehto sallittaisiin. Uskon, että se parantaisi julkisen liikenteen käyttöastetta sekä käyttöasteen paranemisen myötä HSL:n lipputuloja, mikä antaisi myös paremmat edellytykset ylläpitää koko julkisen liikenteen palvelutasoa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Hitasille korvaaja? Hitas 2.0?

Päättyykö hitas-lotto viimein?

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että "Helsinki lakkauttaa arvostelua herättäneen hitas-järjestelmän". Olen vuosien saatossa kirjoittanut #hitas-järjestelmästä lukuisia kirjoituksia, joissa olen ajanut järjestelmästä luopumista. Onko järjestelmästä luopuminen nyt siis todella käsillä? Ei välttämättä.

Paavo Arhinmäkihän toteaa jutussa seuraavasti:

”On totta, että hitas-järjestelmästä luovutaan, mutta siitä luovutaan vasta silloin, kun meillä on korvaava järjestelmä”

Lisäksi jutussa todetaan, että 

"Tavoitteena uudessa kohtuuhintaisen omistusasumisen järjestelmässä on, ettei yhdellä omistajalla voi olla useita asuntoja. Halutaan myös estää mahdollisuudet hitas-asunnon ostamiseen jälleenvuokraustarkoituksessa."

Miten tämä nyt tulisi tulkita? Kuvauksen perusteella hitaksen ydin jäisi uudistetussa järjestelmässä ennalleen, eikä liene mitään takeita, että tuon uuden järjestelmän sisällöstä päästäisiin välttämättä yhteisymmärrykseen. Jos nyt oletetaan, että yhteinen sävel kuitenkin löytyy, ja saadaan luotua korvaaja hitas-järjestelmälle, kysymys kuuluu, minkälainen tuo uusi järjestelmä tulisi olemaan. Ainakin jutun kuvauksen perusteella se ei ratkaisevasti poikkeaisi hitas-järjestelmästä. 

Jo nykyjärjestelmässä on ollut monta vuotta rajoitus, ettei uudistuotantoon kuuluvaa hitas-asuntoa myydä ihmiselle, jolla on jo entuudestaan hitas-asunto. Asuntojen vuokraamisen rajoittaminen taas loisi uusia ongelmia vanhojen tilalle: asuntojen seisomista tyhjillään, niiden vuokraamista pimeästi, ylimääräistä byrokratiaa sekä pahimmassa tapauksessa ehkä askel ruotsalaisen sääntelyjärjestelmän suuntaan (kts. Pohjolan säännellyt asuntomarkkinat: Ruotsi vs. Suomi). Mikäli myyntihintojen sääntelystä pidetään kiinni, hitas-järjestelmän ydinongelmat eivät tästä huolimatta poistu mihinkään: yksittäiset ihmiset saattavat saada todella massiivista tukea muiden kaupunkilaisten kustannuksella, ihmisten sijoittumista kaupungissa ohjaavat paikoin arpalaput, ja yleisestä hintakehityksestä jälkeen jääneistä asunnoista ei haluta luopua, jolloin asunnot eivät vaihda omistajaa, vaikka sääntelemättömässä tilanteessa sekä myynti- että ostohalukkuutta löytyisi, ja tämän lopputuloksena ihmiset jäävät asumaan alueille, jotka eivät niin hyvin vastaa juuri omia tarpeita.

Vaikka uutisjutussa todettiin Helsingin lakkauttavan hitas-järjestelmän, lopputuloksena voi kai siis hyvin olla myös jompikumpi seuraavista skenaarioista:

1. Mikään ei muutu, koska yhteisymmärrykseen uudesta järjestelmästä ei päästä.
2. Tulee uusi järjestelmä, jossa on kuitenkin samat ydinongelmat kuin hitasissa, mutta jotkin muut ongelmat ovat korvautuneet toisilla.

Jälkimmäisessä skenaariossa uudella järjestelmällä voisi olla uusi nimi, mutta jos ydin on sama, hitasin henkinen jälkeläinen se on tällöin edelleen. ja tällöin tuntuisi liioitellulta sanoa, että hitas-järjestelmä olisi lakkautettu. Mutta seurataan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Sijoitussäästötili tulee, mutta entä ansiotulosäästötili?

Hallitus on nyt aikeissa lanseerata monien sijoittajien pitkään odottaman sijoitussäästötilin, jonka sisällä saa käydä vapaasti kauppaa osakkeilla sekä nostaa osinkoja ilman veroseuraamuksia aina siihen asti, että tililtä nostaa rahoja johonkin muuhun käyttöön. Monelle sijoittajalle esitys näyttää olevan pettymys, mutta toisaalta on moni myös ottanut sen ilolla vastaan. 

Luulen, että sijoitussäästötilille kyllä riittää ottajia.
(Buddha Eden, Portugali 2015)

Pettymisten syynä näkyy ennen kaikkea olevan sijoitussäästötilin 50 000 euron raja, mutta ainakin osa pettymyksistä on johtunut siitä harhakäsityksestä, että kyse olisi koko tilin ja siihen liittyvien sijoitusten maksimiarvosta, vaikka todellisuudessa kyse tulisi tämänhetkisten suunnitelmien mukaan olemaan vain sisään laitettavan sijoituksen rajoittamisesta: tuo 50 000 euroa siis voisi vuosien myötä kasvaa vaikka miljoonaankin. Vaikka joitakin epäselvyyksiä on yhä, on selvää, että tämä tulee hyödyttämään hyvin monia sijoittajia.

Itse sijoitussäästötilin yksityiskohtien ohella mielenkiintoista on myös se, miten sijoitustilin perusperiaatteeseen sijoituspiireissä suhtaudutaan. Olen pannut merkille, miten sijoitussäästötili (ja mielellään vielä euromääräisesti rajoittamaton sellainen) tuntuisi sijoittajien keskuudessa olevan ainoa järkevä tapa järjestää sijoittamisen verotus. Eipä sillä, kyllähän sijoitussäästötilille on useampiakin järkiperusteluja, mihin palaan tässä jutussa vielä myöhemmin, mutta monien kommenteista tulee helposti vaikutelma, että osakesäästötiliä janotaan yksinkertaisesti sen takia, että se hyödyttäisi henkilökohtaisella tasolla, ja että ennen kaikkea tästä syystä esitetyn tilin puutteet ärsyttävät, sillä verojen maksaminen nyt vaan ei ole niin miellyttävää puuhaa,

Mielenkiintoista on se, että vaikka saatetaan sanoa, että ei sijoituksista saatavia tuottoja ole järkeä verottaa ennen kuin ne rahat ottaa sieltä omaan käyttöön, kukaan ei juuri koskaan tunnu vetävän tästä analogiaa ansiotyöhön. Jos sijoittamisessa syntynyt arvonlisä ei joudu verolle tuottojen syntyessä, miksi ansiotulot joutuvat? Entä jos en haluakaan käyttää ansiotyöstä ansaittuja rahoja heti? Jos pääomatulot kuuluu saada kerättyä niin, että ne voi jättää nousemaan korkoa korolle ilman välissä tapahtuvia veroseuraamuksia, mikä on se perustavanlaatuinen syy, ettei ansiotuloille tulisi sallia samaa? Entä jos palkkatulot voisikin suoraan ohjata vaikka tuolle sijoitussäästötilille, jolloin verotusseuraamukset jäisivät myöhemmäksi? Kyllä tuo aika hyvin varmasti monelle palkansaajalle kelpaisi.

No, tehtäköön selväksi, että en oikeasti kannata mahdollisuutta siirtää ansiotulojen verotusta myöhemmäksi. Tottahan toki ansiotulon ja varsinkin luovutusvoittojen muodossa tulevien pääomatulojen välillä on myös vähintäänkin yksi keskeinen ero: ansiotulot varsinkin säännöllisellä kuukausipalkkalaisella tulee tasaisena virtana, kun taas arvopaperien luovutusajankohdan voi itse päättää. Tämä taas tarkoittaa sitä, että mikäli luovutuksesta tulisi tuntuvia veroseuraamuksia voittojen vuoksi, syntyy insentiivi pitää osakkeista kiinni, vaikka ilman veroseuraamuksia muualta voisi löytyä parempia sijoituskohteita. Tämä on nykyisessä järjestelmässä ongelma, jonka sijoitussäästötili (tuon 50 000 euron sijoitusrajoituksen puitteissa) poistaa.

Toisaalta jos oikeudenmukaisuutta ajatellaan, ei mielestäni ole mitenkään selvää, että esimerkiksi sijoitusvarallisuuden 10-kertaistumisen tulisi olla verotonta vain siksi, että sitä ei ole realisoitu euroiksi tai vieläpä euroista hyötykäyttöön. Muotoilin kuusi vuotta sitten ajatusta arvonnousuverosta, (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle), joka voisi olla sovellettavissa pörssiosakkeisiin. Malli voisi sisältää jonkin verran käytännön ongelmakohtia omistusten markkina-arvojen määrityksessä, mutta toisaalta myös sijoitussäästötililtä nostettujen tuottojen verotuksessa saatettaisiin nostettujen rahojen tuotto-osuuksien laskemiseen tarvita jonkinlaista yksiselitteistä tapaa markkina-arvon määrittämiseen.

Haitallisten myymisen välttämiseen ohjaavien kannustimien vähenemisen lisäksi on kuitenkin myös toinen sijoitussäästötiliä puoltava tekijä. Rahastoissa ja toisaalta myös sijoitettaessa suuria pääomia erilaisten vakuutuskuorien tai kapitalisaatiosopimusten kautta verotus toimii käytännössä niin, että verot maksetaan vasta, kun varoja nostetaan, joten sijoitussäästötilin avulla suorat osakesijoitukset tulisivat samalle linjalle. Olettaen, että arvonnousua ei jatkossakaan veroteta ennen realisoimista, tämä on myös ihan pätevä syy sijoitussäästötilijärjestelmälle, sillä näin poistuu syy välttää suoraa osakesijoittamista, mitä voi kuitenkin pitää monella tapaa stimuloivampana ja älyllisestikin kehittävämpänä kuin pelkkää indeksiin tai rahastoihin sijoittamista.

Vaikka juttuni otsikko onkin melko provokatiivinen ja haluankin kyseenalaistaa joitakin sijoittajien etua ajavia perusajatuksia, suhtaudun sijoitussäästötiliesitykseen varovaisen positiivisesti. On hyvä, että luovutuksen välttelyyn liittyvät insentiivit vähenevät ja että erot rahastosijoittamiseen kutistuvat. Pidän myös periaatteen tasolla siitä, että siinä missä Ruotsin vastaavassa sijoitustilijärjestelmässä ei veroteta tuottoja vaan pienellä prosentilla sijoitustilin pääomaa, Suomessa tililtä nostettaessa verotettaisiin nimenomaan tuottoja.

Luultavasti hankintameno-olettama ja vielä toistaiseksi voimassaoleva osinkojen hieman lievempi verotus jäävät luultavasti vain sijoitussäästötilin ulkopuolella hyödynnettäväksi, mutta muuten tilistä on varmasti monille hyötyä. Joitakin kysymyksiä kuitenkin herää:

• Voiko sijoitustilin siirtää veloituksetta palveluntarjoajalta toiselle?
• Uusi vaihtoehto epäilemättä aiheuttaa kustannuksia myös välittäjille järjestelmämuutoksien myötä, mutta tuleeko se samalla tarkoittamaan uusia keinoja rahastaa asiakkailta rahaa ja siten samalla syödä sijoitustilistä muuten syntyvää etua?
• Kun ilmeisesti varoja pois nostettaessa on tarkoitus verottaa vain tuoton osuus nostetusta summasta, miten määritetään tilin tuotto? Lasketaanko se vanhojen luovutusvoitto- ja luovutustappiosääntöjen mukaisesti siihen astisista tilillä tehdyistä luovutuksista? Vai kaivetaanko tilin ja siihen liittyvien omistusten markkina-arvo? Jos jälkimmäistä, katsotaanko se päivän päätöskursseista?
• Kuinkahan todennäköistä on, että sijoitetun pääoman raja tulisi jossain vaiheessa nousemaan? 
• Miten sijoitustilin tappioihin tullaan suhtautumaan? Jos sijoitustililtä ottaa rahat pois, kun sijoitukset ovat tappiolla, syntyykö verovähennyskelpoinen tappio? Alkupääoman heti alkuvaiheessa tapahtuva kutistuminen veisi myös kummasti pohjaa korkoa korolle -efektiltä. Entä jos pahimmassa tapauksessa koko maksimipääoma tulisi menetettyä? Menettäisikö silloin käytännössä pysyvästi oikeuden käyttää sijoitussäästötiliä, jos kerran sijoitettavan pääoman määrä on rajoitettu? 

Ottaen huomioon erityisesti tuon viimeisen kohdan herää kysymys: olisiko raa'an yksittäisen raja-arvon sijasta vuosittainen, esimerkiksi 10 000 euron talletusraja toimivampi? Näin koko sijoitussäästötili ei menisi pilalle huonon alun vuoksi, vuosien saatossa sinne voisi tallettaa enemmänkin kuin tuon 50 000 euroa, ja talletusrajaa olisi myös helpompi jälkikäteen säätää.

Jos sijoitussäästötili nyt tosiaan toteutuu, tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten nämä yksityiskohdat muotoutuvat.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

HSL:n vyöhykeuudistus nostaa minimitaksoja

HSL:n lippuhinnoittelun uudistusta on joillakin alueilla tai esimerkiksi tietyntyyppisiä työmatkoja tekevien keskuudessa odotettu vuosikausia. Nyt uudistuksen suunnitelma on viimein tuotu julki ja sen on tarkoitus astua voimaan vuoden 2019 alusta. Mutta vastaako se odotuksia?  

Uudet vyöhykkeet hinnasto (lähde HSL)

	AB	BC	ABC	CD	BCD	D	ABCD
Kertalippu	2,80	2,80	4,60	4,60	5,40	2,80	6,50
Kausilippu 30 vrk	59,70	59,70	107,50	107,50	115,80	59,70	157,60
Vuosilippu	53,00	53,00	96,00	96,00	104,00	53,00	141,00

Suurimpana epäkohtana tai epäreiluna tekijänä vanhassa eli vielä toistaiseksi käytössä olevassa järjestelmässä on epäilemättä koettu se, että jo hyvin lyhyet matkat voivat muodostua kalliiksi, jos ne vain sattuvat ylittämään kuntarajat. Paikoin kyse on voinut olla myös siitä, että sekä lähtöpaikka että matkan määränpää on saman kunnan sisällä, mutta selkeästi helpoin reitti on kulkenut naapurikunnan kautta, mistä johtuen onkin joutunut maksamaan seutulipun hinnan. Tähän kuntarajan ylitysten ongelmaan uudistus vastaa, ja saa siten aikaan hintojen laskun monille. Käytännössä tyypillisin voittaja uudistuksessa lienee Espoon ja Helsingin tai Vantaan ja Helsingin välistä rajaa säännöllisesti ylittävät, joilla matka ei kuitenkaan vaadi koko ABC-aluetta.

Yleisemmällä tasolla uudistukselta olisi kuitenkin ollut odotettavissa, että hinnat tulisivat laajemminkin vastaamaan enemmän kuljetun matkan pituutta. Lukuunottamatta noita lyhyiden matkojen kuntarajaylityksiä, tämä ei kovin hyvin toteudu. Tämä johtuu tavallaan useasta tekijästä.

Vyöhykejaon ja siten hinnoittelun voisi ainakin teoriassa toteuttaa hyvin monella tapaa. Nyt esitetystä mallista voi todeta ainakin seuraavat piirteet:

1. Vyöhykkeet on luotu Helsingin keskustan ympärille.
2. Hinnoittelussa ei ole mahdollisuutta ostaa yhden vyöhykkeen lippua lukuunottamatta vyöhykettä D, jolla jo yksi vyöhyke maksaa kahden vyöhykkeen hinnan verran.
3. Vyöhykerajat menevät paikoin läheltä kuntarajoja menemättä kuitenkaan niiden mukaisesti.
4. Vyöhykkeitä ei ole oikeastaan sen enempää kuin vanhoja alueitakaan.

Kohdan 1 seurauksena C-alueesta muodostuu valtava ja D-alueesta poiketen myös yhtenäinen alue. Se ei sinänsä tarkoita sitä, että C-alueen sisällä tulisi jatkossa tehtyä paljon matkaan suhteutettuna huomattavan halpoja matkoja, mihin voi syyksi todeta julkisella liikenteellä tehtävän sivuttaisliikenteen vähäisyyden lisäksi myös kohdan 2 eli sen, ettei yksittäisen vyöhykkeen lippuja voi ABC-vyöhykkeillä ostaa. Kahden vyöhykkeen pakon huomioiden vyöhykehinnoittelun suhteen ihanteellisin paikka asua onkin periaatteessa asua B- ja C-vyöhykkeiden rajalla, sillä siitä pääsee kahden vyöhykkeen hinnalla liikkumaan niin AB- kuin BC-alueellakin, sekä D-alueelle pelkällä CD-lipun hinnalla.

Miksi yhden vyöhykkeen mahdollisuutta ei sitten ole? Helsingin Sanomien jutun mukaan HSL:n osastonjohtaja Mari Flinkin peruste on ollut tällainen:

... yksi vyöhyke olisi liian suppea alue ja se palvelee vain pientä osaa matkustajista. Yhden vyöhykkeen liput olisivat käytännössä saman hintaiset kuin kahden vyöhykkeen ja tekisivät tuotevalikoimasta monimutkaisen. 

En tiedä, miten suora lainaus tuo on, mutta on vaikea nähdä muun muassa Käpylän ohi ulottuvan vyöhykkeen palvelevan "vain pientä osaa matkustajista". Monia on tähän asti palvellut vielä A-aluettakin suppeampi lippumuoto eli ratikkalippu, jonka säilyttämisen puolesta on tehty parissa-kolmessa päivässä yli 1500 nimeä kerännyt adressikin, joten kyllä yksittäisille vyöhykkeille olisi taatusti merkittävää kysyntää. On myös epäselvää, miksi yhden vyöhykkeen tarvitsisi olla väkisin "käytännössä samanhintainen". Erikoista kyllä, nykyhintoja ja esitettyjä hintoja vertaillessa korotus Helsingin sisäisestä AB-lippuun näyttää kausilipun suhteen ainakin toistaiseksi varsin maltilliselta, mutta yksittäislippujen osalta se onkin jo 28% ja ratikkalippujen osalta mojovat 65%. Joka tapauksessa kun tosiaan raitiovaunuillekin on voitu tähän asti asettaa edullisempi hinta, en näe mitään syytä miksi ei A-vyöhykkeelläkin voisi olla edullisempi hinta. Ei se tuotevalikoimasta ainakaan asiakkaille kovin monimutkaista tekisi - eihän se vyöhykkeiden olemassaoloon vaikuttaisi.

Tietyllä tapaa kahden vyöhykkeen pakkoa voisi sinänsä ehkä muista syistä pitää perusteltuna. Sen voi nähdä lieventävän vanhasta järjestelmästä tuttua kuntarajaongelmaa, jos lyhyillä matkoilla hintaan ei vaikuta se, hyppääkö bussiin yhdeltä vai seuraavalta pysäkiltä. Bussiin nousemiset ja bussista nousemiset myös hidastavat bussin aikatauluja, mistä johtuen tietynlaista pohjamaksua voisi myös pitää järkevänä. Jotta kuntarajaongelmaa ei vain siirretä lievempänä kaikkia lyhyitä matkoja koskevaksi, ja jotta olisi järkevä puhua mistään matkojen "pohjamaksusta" pitäisi alueiden kuitenkin mielestäni olla pienempiä.

Miksi alueet sitten eivät ole pienempiä? Onko kyse siitä, että se tekisi Flinkin sanojen mukaisesti "tuotevalikoimasta monimutkaisen"? Ainakaan nytkään esitetyt vyöhykerajat eivät ole kovin yksinkertaisia. Vantaasta suurin osa on C-vyöhykettä, mutta etelässä pieni osa kuuluu B-alueeseen, vaikka raja ei toisaalta varsinaisesti taida mennä myöskään Kehä III:a pitkin, Kauniaisista rajautuu erikoisesti pieni nurkkasuikale C-vyöhykkeelle, ja vaikka muuten Helsinki on lähes kokonaan AB-aluetta, ainakin Östersundom rajautuukin C-alueelle.

Kuntarajaongelmaa uusi järjestelmä lievittää, mutta kaikkinensa uudistus tuntuu pettymykseltä, sillä vastaavasti ostettavasta minimimatkasta tulee samalla pidempi, kun vanhan yhden vyöhykkeen sijasta onkin pakko ostaa ikään kuin puolisentoista vanhaa vyöhykettä. Jos asiaa mittaisi summittaisesti kilometreissä, hyvänä asiana voi siis pitää, että enää yhden kilometrin matkaa ei koskaan hinnoitella 40 kilometrin matkaksi, mutta toisaalta siinä, missä aiemmin oli mahdollisuus 10 kilometrin ja 20 kilometrin lippuihin, nyt minimilippu onkin 30 kilometrin lippu.  Ei tämä tällaisenaan kyllä asiakkaille yleisesti ottaen joustavuutta lisää. Joko vyöhykkeitä pitäisi olla enemmän tai asiakkailla tulisi olla mahdollisuus ostaa vain yhden vyöhykkeen lippu.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Tyhjältä pöydältä 3 - Osinkoverotus

Yhteinen hyvä
hukassa?

Hallituksen osinkoveroremontti on mittava ja on sen vuoksi ymmärrettävästi nostattanut vahvoja mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Vaikka Jan Vapaavuori viikko sitten totesi, että "Hallitus ei tule muuttamaan kehysriihessä tekemiään päätöksiä. Piste.", nyt tuoreimpana käänteenä myös Jyrki Katainen on todennut, että suuromistajien veronkevennykseen puututaan. Vaikuttaa yleisesti ottaen siltä, että koko päätöksentekoprosessi olisi sujunut enemmän lobbari- kuin virkamiesvetoisesti, ja nyt pyritään siivoamaan pahimmat virhearviot.

Mutta mitä tavoitteita hyvällä osinkoverotuksella tulisi olla? Katsotaanpa. Hyvin suunniteltu pääoma- ja osinkoverotus:

1. Kannustaa kasvuun.
2. Kannustaa yrittämään.
3. Kannustaa varojen tehokkaaseen allokaatioon.
4. Minimoi kannustimet veropakolaisuuteen.
5. Ei suosi ulkomaista sijoittajaa kotimaisen sijoittajan kustannuksella.
6. Kannustaa kuitenkin ulkomaisia investointeja.
7. On oikeudenmukainen.
8. Minimoi kannustimet kaikenlaiseen myös maan rajojen sisällä tapahtuvaan epämielekkääseen verokikkailuun kuten voittojen kierrättämiseen holdingyhtiöiden kautta.
9. Kerää riittävästi verotuloja, kun muiden tekijöiden kannustinvaikutukset on otettu huomioon.
10. On mahdollisimman yksinkertainen muiden kriteerien sallimissa puitteissa.

Hyviä tavoitteita on myös muita, kuten kannustaminen ajattelevaan ja osallistuvaan suoraan osakeomistamiseen. Itsessään hyvät tavoitteet ovat kuitenkin monesti keskenään ristiriidassa, joten ratkaisu on väistämättä jonkinlainen kompromissi. Esimerkkeinä:

• Alempi yhteisövero yhdistettynä korkeampaan osinkoveroon voi esimerkiksi kannustaa investoimaan, mutta toisaalta suosii ulkomaista sijoittajaa kotimaisen kustannuksella sekä kannustaa veropakolaisuuteen ja muuhun verokikkailuun.
• Suuri pääomavero kerää periaatteessa paljon verotuloja, mutta toisaalta latistaa halukkuutta yrittäjyyteen ja sijoittamiseen sekä heikentää myös varojen tehokasta allokaatiota muun muassa voittojen realisointiin sidotun verotuksen takia.
• Yrityksen osinkojen verottomuuden sitominen oman pääoman määrään voi periaatteessa kannustaa kasvuun ja liiketoiminnan vakauteen, mutta toisaalta pykälä ei ota huomioon erilaisten toimialojen erilaisia vaatimuksia ja voi muun muassa tästä johtuen painostaa rahojen perusteettomaan paikalleen sitomiseen.
• Rikkaiden yksityisihmisten tai suurten yritysten suosiminen veroparatiisihenkeä muistuttavilla verotuksellisilla erityiseduilla voi joskus olla verokertymämielessä kannattavaa kotimaata tunnistamattoman pääoman maailmassa, mutta sotii erittäin pahasti kaikkea oikeudenmukaisuutta vastaan niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.

Nyt, kun osinkoverotusta remontoidaan selvästikin joka tapauksessa merkittävästi ja kehysriihen muutoksiin ollaan tekemässä tarkennuksia ainakin suuromistajien perusteettoman kevyen veron välttämiseksi, olisiko syytä pohtia myös laajemmin, miten osinkoverotus olisi syytä rakentaa? Jos lähtökohdaksi ottaisi esimerkiksi Timo Rothoviuksen tuoreen ehdotuksen (kts. Osakesäästäjien Rothoviukselta radikaali veroehdotus), nykykäytännöstä poiketen myös rahastot ja muut kapitalisaatiosopimuksen kautta sijoittavat joutuisivat maksamaan osingoistaan veroa. Tällöin kannustettaisiin aktiiviseen suoraan osakesijoittamiseen, veroparatiiseihin viedyillä sijoitusyhtiöillä ei pääsisi kiertämään veroa,  mahdollisuudet sekä tarve myös muuhun verokikkailuun vähenisi, ulkomaisia sijoittajia ei suosittaisi muttei myöskään syrjittäisi, ja veromalli yksinkertaistuisi nykyisestä. Koska veropohja laajenisi samalla huomattavasti, veroprosenttia voisi vähentää hyvin tuntuvasti ilman, että valtion verotulot vähenisivät.

Mallissa tuntuisi olevan paljon hyviä puolia, mutta on siinä Rothoviuksen ehdotuksen mukaisesti kuvattuna ongelmiakin. Jos kaikkia osinkotuloja oikeasti laskettaisiin niin paljon kuin Rothovius osakesäästäjien edunajajana ehdottaisi, 20%:iin lasketun yhteisöveron myötä kokonaisveroasteeksi muodostuisi 3%:n osinkoverolla vaivaiset 22,4%. Tämä ei olisi kovin reilua tavallisia palkansaajia eikä listaamattomien yritysten omistajia kohtaan. Samalla se aiheuttaisi perusteettoman suuret kannustimet ohjata pörssiyritysten palkkiojärjestelmiä palkkatuloista erilaisten palkitsemisjärjestelmien suuntaan, sekä voisi synnyttää epämielekkäitä kannustimia ja uudenlaisia instrumentteja verojen minimoimiseksi myös listaamattomien yritysten omistajille. Tämä taas voisi tarkoittaa myös tarvetta listaamattomien yritysten verotuksen entistä mittavampaan remonttiin. Lisäksi rahastojen saamien osinkojen verottaminen voisi johtaa moninkertaiseen verotukseen, missä yhdistyvät omistetun yhtiön yhteisövero, rahaston maksama osinkovero sekä rahaston realisoinnista maksettu pääomavero.

Vaikka vallitsevia rakenteita on mielestäni tervettä kyseenalaistaa kokonaisuudessaan, suuret muutokset voivat olla käytännön tasolla vaarallisia. Voisiko seuraavanlainen ehdotus toimia kompromissina? Laajennettaisiin osinkoveropohjaa Rothoviuksen ehdotuksen mukaisesti, ja veroprosentiksi asetettaisiin rahastoille ja säätiöille nykyisen 0%:n sijasta esimerkiksi tuo 3%. Tällä saataisiin aikaan se, että nykyistä 21-22,4% listattujen yritysten osinkoveroa ei yhteisöveron laskemisesta huolimatta tarvitsisi kiristää kehysriihen suunnitelman mukaiselle 30-32%:n tasolle. Rahastojen ja säätiöiden moninkertaisen verotuksen välttämiseksi näiden maksamat osinkoverot voisi vähentää aikanaan mahdollisesti syntyvistä luovutusvoitoista maksettavista pääomaveroista. Rahastosijoittajat eivät tällöin menettäisi muuta kuin 3% korkoa korolle -efektistä, mikä tarkoittaisi 5%:n osinkotuotolla ja kasvulla vain 0,008%:n vuotuista osuutta sijoitetusta pääomasta (siis 8 senttiä 1000 eurosta), mikä on alle sadasosa tyypillisistä rahastonhoitokuluista. Lopputuloksena verokertymä kasvaisi, veronkierto vähenisi, tavallisten osakesijoittajien asema säilyisi nykyisellään, eikä verojärjestelmän oikeudenmukaisuudesta jouduttaisi tinkimään.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Eläkeläiset tuuliajolla

Valtiovarainministeriö ja ja Finanssialan keskusliitto ovat esittäneet omat ehdotuksensa vapaaehtoisesta lisäeläkkeestä (HS:n eilinen juttu aiheesta). Sikäli kun hallinnointikulujen määrä saadaan pidettyä järkevänä, uusien vaihtoehtojen tarjoamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Vakuutusmaksulla saatu takuuvarma hyvä toimeentulo pitkän iän varalta voi ollakin hyvä vaihtoehto, ja valinnanhan voi tehdä kukin itse. Mutta pohjustetaanko tällaisilla vaihtoehdoilla (johon monilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta) samalla lakisääteisten eläkkeiden heikentämistä?

Tiivistettynä mallit ovat seuraavanlaiset :

1. VM:n malli: maksamalla 40000-59000 € (riippuen siitä onko mies vai nainen) saa 830 €:n kuukausittaisen lisäeläkkeen 80-vuotiaasta lähtien.
2. FK:n malli: maksamalla 145000-174000 € saa 830 €:n kuukausittaisen lisäeläkkeen jo 65-vuotiaasta lähtien.

FK:n malli vaatii siis hyvin mittavan summan investoitavaksi, joskin käytännössä tämä on tietysti mahdollista saada esimerkiksi asunnon myynnistä. Valtiovarainministeriön ehdotuksen osalta on sen sijaan perusteltua kysyä, kuinka moni oikeasti haluaisi maksaa mittavaa könttäsummaa silloin, kun on vielä enemmän voimia nauttia elämästä, jotta mahdollisesti olisi enemmän rahaa käytettävissä yli 80-vuotiaana, kun voimia ei enää riitä niin kuin ennen. Luulisin, että erittäin harva.

Tarttuisi eläkkeelle jäävä kummanlaiseen ehdotukseen tahansa, löisi hän kuitenkin periaatteessa vetoa sen puolesta, että elää karkeasti ottaen pidempään kuin eläkkeelle jäävä keskimäärin. Tai tarkalleen ottaen rahallisesti kannattavaksi sijoitus tulisi luultavasti vasta silloin, mikäli eläisi selvästi keskimääräistä pidempään. Syy tähän on se, että koska ihmisten kunto vaikuttaa elinikään, on hyvin vahva syy olettaa, että se vaikuttaa myös kiinnostukseen tämänmallisia eläkkeitä kohtaan. Tästä johtuen 65-vuotiaana lisäeläkkeen ottavat todennäköisesti eläisivät merkittävästi pidempään kuin 65-vuotiaat keskimäärin. Niin ollen eläkkeiden hinnat tulisi mitoittaa senmukaisesti, ja tähän on varmasti ainakin jossain määrin varauduttu molemmissa laskelmissa. Onko riittävästi, ehkä. Mahdollisen lisäeläkkeenottajan on kuitenkin myös hyvä tiedostaa tämä hinnoittelulisä.

Mutta mikä onkaan ehdotusten perimmäinen tarkoitus? Vakuutusyhtiöille kysymys olisi tietysti bisneksestä. VM puolestaan perustelee ehdotusta HS:n mukaan sillä, että 80 vuotta täyttäneiden eläke on keskimäärin alhaisempi verrattuna 63-68-vuotiaiden eläkkeisiin. Perusteltu ontuu, sillä vaikka näin on nyt johtuen mm. voimakkaasta talouskasvusta, niin ei ole väistämättä tulevaisuudessa. Keskeisempi VM:n perustelu pohjautuu kuitenkin siihen, että eläke kohdistuisi aikaan, jolloin terveyspalvelujen kulutus on suurimmillaan. Väite on toki totta, mutta perustelu arveluttava, sillä se voisi tarkoittaa samalla myös kyseisten palvelujen hintojen nousua, jolloin alemmalla eläkkeellä eläville olisi niihin entistä heikommin varaa.

Ehdotuksista onkin helppo vetää viiva joulun alla julkaistuun Hetemäen verotyöryhmän loppuraporttiin. Raportissa ehdotettiin, että työtulojen verotusta laskettaisiin, mutta eläketulojen verotus pidettäisiin ennallaan. Onhan se toki niin, että työssä käyvän verotus tai verotuksen mataluus on valtiontalouden kannalta keskeisempi kuin eläkeläisen, sillä työssä käyvä voi ainakin periaatteessa säädellä työtahtiaan verotuksen kannustavuuden perusteella. Oikeudenmukaisuuden ja yleisen turvallisuudentunteen suhteen tällaiselle polulle lähteminen tuntuu kuitenkin vaaralliselta. Onhan sinänsä nykyäänkin olemassa verotuksen työtulovähennys, jota ei saa eläketuloista, mutta jos veroprosentteja ruvetaan yleisesti ottaenkin määrittämään erikseen eläkeläisille, oman eläkeaikaisen toimeentulon arvioinnista tulee entistä vaikeampaa, kun eläkeläiset jäävät käytännössä täysin päättäjien armoille.

Tämäkö on kokonaissuunnitelma: eläketulojen verotus ylös ja toimeentulon paikkaamiseksi kalliilla könttäsummalla maksettava "pitkäikäisyyseläke" tilalle? Jos näin käy, suuri osa eläkeläisistä saattaa joutua sumuiselle tuuliajolle, jolla omaa toimeentuloa on hyvin vaikea ennustaa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Veroraportti ei puutu 200-prosenttiseen tappiovastuuseen

Hetemäen verotyöryhmä julkisti tänään loppuraporttinsa. Raportin mukaan "Työryhmän tuli tarkastella uudistustarpeita myös verotuksen oikeudenmukaisuuden kannalta". Ainakin osittain tämä oikeudenmukaisuuden tavoittelu tuntuu jääneen puolitiehen - enkä tässä yhteydessä tarkoita tällä ehdotettua siirtymistä tasaveroa päin, mistä voi siitäkin toki olla montaa mieltä. Työryhmä ei nimittäin puuttunut siihen selkeään verotukselliseen epäkohtaan, minkä takia tappiollisistakin sijoituksista voi joutua maksamaan veroa.

Kirjoitin aiheesta jo alkuvuonna, mutta lyhyesti tiivistäen kyse on siitä, että osingoista pitää maksaa veroa, vaikka sijoitukset olisivatkin kokonaisuudessaan tappiolla. Tässä vielä aiempaa kirjoitusta selventävä käytännön esimerkki käyttäen työryhmän ehdottamaa 30 prosentin pääomatuloverokantaa:

1. Osakkeita ostetaan 5000 eurolla.
2. Osakkeiden arvo putoaa 4900 euroon.
3. Osinkoja irtoaa 400 euroa, ja samalla osakkeiden arvo putoaa edelleen 4500 euroon.
4. Osakkeet myydään 4500 euron hinnalla.
5. Maksetaan 120 euroa veroa 400 euron osingoista.

Esimerkissä tappiota on tehty oikeasti vain 100 euroa, mutta typerän ja epäoikeudenmukaisen verotuskäytännön takia tappiota syntyy veroseuraus huomioonottaen 220 euroa. Sijoittaja joutuu siis kantamaan sijoituksestaan 220-prosenttisen vastuun, vaikka voitoista sijoittaja olisi saanut pitää vain 70%! Onko tässä mitään järkeä?

Kuten työryhmän raportissakin todetaan ”Yleisimmin käytetyn Haig-Simonsin tuloteorian mukaan tuloa on verovelvollisella verovuoden lopussa ja sen alussa olleen omaisuuden erotus”. Raportissa tuosta lauseesta lienee unohtunut kulutuksen vaikutus, mutta muuten perusidea tulee selväksi: vain omaisuuden lisääntyminen on tuloa. Kun osinkoihin kohdistuvaa pääomaveroakin maksetaan nimenomaan pääomatuloista, miksi tätä veroa pitää maksaa, vaikka tuloa ei kokonaisuutta ajatellen olisi tullut?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Eläkejärjestelmä suosii nuorimpia

Vuoden 2005 eläkeuudistuksesta lähtien eläkejärjestelmä on selvästi suosinut nuorimpia ikäluokkia. Ennen vuotta 2005 eläkettä ei kertynyt alle 23-vuotiaana tehdystä ansiotyöstä, kun taas nykyään sitä kertyy jo 18-vuotiaasta lähtien. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 1.1.1987 tai myöhemmin syntyneet ehtivät saada eläkekertymää 5 vuodelta enemmän kuin vuoden 1981 lopussa tai aiemmin syntyneet. Varsinaisissa eläkkeissä tämä ilmenee selvimmin niillä, jotka ovat siirtyneet täysipäiväiseen työelämään jo 18-vuotiaasta lähtien. Jos on esimerkiksi ansainnut keskimäärin 1500 euroa kuukaudessa ikävuosien 18-22 aikana, tarkoittaa se lopulliseen eläkkeeseen 1500*0.015*5 eli 112,50 euroa enemmän kuukaudessa verrattuna aiemmin syntyneisiin. Jos ehtii elää eläkkeellä esimerkiksi 30 vuotta, on ero näiden elinvuosien osalta yhteensä yli 40 000 euroa - ja tämä summa siis nykyrahassa mitattuna, sillä kertymiin kohdistetaan vuosittaiset indeksikorjaukset.

Tämä oli toki vain esimerkki, mutta on muistettava, että vuoden 2005 uudistus koskee myös opiskelijoita. Vuoden 2005 jälkeen suoritetuista opinnoista voi kertyä noin 50 euron kuukausittaiset lisätulot eläkkeeseen, minkä päälle tulee tietysti myös opiskelun ohessa tehdystä työstä kertynyt eläke. Lopputuloksena päästään taas helposti tuohon runsaan 100 euron erotukseen kuukausittaisissa eläketuloissa verrattuna ennen vuotta 2005 opiskelleisiin.

Toisin kuin vuoden 2005 uudistus, eläkeiän tuleva korottaminen on paitsi tarpeellinen, myös sosiaalisesti hyväksyttävä muutos kahdesta syystä. Ensinnäkin on luultavaa, että keskimääräinen elinikä on edelleen kasvussa. Toisekseen korotus 63 vuodesta 65 vuoteen toteutetaan järkevästi portaittain 12 vuoden aikana, minkä ansiosta ei synny merkittäviä väliinputoajia. Samaten eläkejärjestelmässä ensi vuodesta lähtien sovellettava elinaikakerroin on mielestäni oiva, ikäluokkien tasapuoliseen kohteluun pyrkivä ratkaisu eläkejärjestelmää väistämättä kohtaaviin haasteisiin.

Joku voisi todeta, että kyllähän eläkejärjestelmä ehtii joka tapauksessa muuttua tässä vuosikymmenten aikana ennen kuin nämä nuorimmat ikäluokat pääsevät eläkkeelle. Ehkä niin, mutta jos tämän epäkohdan korjaaminen myöhemmin olisi joka tapauksessa tarkoituksena, minkä takia tällaista lakimuutosta on alunperinkään tehty? Miksei laista voisi tehdä kertaheitolla niin valmista kuin se vain suinkin on laadintahetkellä mahdollista? Edellä kuvattu tapa suosia nuorimpia ikäluokkia muodostaa heikosti perustellun ja kohtuuttoman suuren ikäluokkienvälisen epätasa-arvon, jota tulisi pyrkiä jollain tavalla kompensoimaan - ja mitä aiemmin, sen parempi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>