Verojen minimoinnin terminologia kaipaa kirkastusta

Harva yksityishenkilö tai yritys haluaa maksaa enemmän veroja kuin on tarpeen. Useimmiten ollaan valmiita myös tekemään ainakin jonkinasteisia valintoja tai nähdä pientä vaivaa verotaakan pienentämiseksi. Yhdessä päässä tällaisia toimia on erilaiset yleisesti hyväksytyt ja verovelvollisen käyttöön tarkoituksella suunnitellut työkalut, kuten esimerkiksi kotitalousvähennys. Toisessa päässä taas on erilaiset laittoman veronkierron muodot. Mutta todellisuus ei rajoitu vain näihin kahteen ääripäähän.

On ilmeistä, että verojen minimointiin on olemassa keinoja, jotka ovat laillisia, mutta eivät vastaa lainsäädännön tarkoitusperiä. Tuore esimerkki tästä on viime viikon aikana mediassa somevaikuttajaesimerkkitapausten kautta esille tuotu tapa, jossa holding-yhtiövirityksillä saadaan omistetun yhtiön tasearvoa nostettua keinotekoisesti niin, että saadaan nostettua enimmillään jopa 150 000 euron osingot hyvin kevyesti verotettuna. Tämän on todennut lain hengen vastaiseksi mm. Aalto-yliopiston yritysjuridiikan emeritusprofessori Heikki Niskakangas.

Millä nimellä tällaista verominimointia sitten pitäisi kutsua? Veronkierto tuntuisi mielestäni tähän luontevalta termiltä, ja julkista keskustelua seuratessa on tullut huomattua, etten ole ainoa, joka niin ajattelee. Sen suuntaisesti se on määritelty tällä hetkellä myös wikipediassa:

Veronkierto on lakeja ja verojärjestelmän sääntöjä periaatteessa noudattavaa mutta kuitenkin lakien tarkoituksesta poikkeavaa toimintaa omien verojen pienentämiseksi tai välttämiseksi kokonaan.

 

Tuo Wikipedian määritelmä tosin on siitä ongelmallinen, että se sulkee pois sen mahdollisuuden, että veronkierto voisi olla myös laitonta. Tämä näyttäisi olevan aika vahvassa ristiriidassa sen kanssa, että moni lähde (mm. Euroopan parlamentti, ja jotkin lakipalvelut, kuten Minilex) toteaa suoraan veronkierron olevan laitonta. Jossain yhteyksissä taas laillista, mutta keinotekoisiin virityksiin pohjautuvaa verokikkailua kutsutaan aggressiiviseksi verosuunnitteluksi (esim. Finnwatch ). Joskus taas tällaista on (ehkä edellä mainituista ristiriidoista johtuen) kutsuttu myös verovälttelyksi, mikä taas herätti Jari Sarasvuossa ihmetystä kolmisen vuotta sitten Twitterissä.

Onko terminologialla sitten merkitystä? Kyllä sillä on. Ongelma on siinä, että jos sanoilla ei tarkoiteta samaa asiaa, ei viesti välity. Olen aina silloin tällöin nähnyt, miten joku on julkisessa keskustelussa kutsunut jotakin veronkierroksi, johon joku toinen on todennut kyseessä olevan täysin laillinen toimi. Vaikka noissa tapauksissa on kyse vain maallikkojen ruohonjuuritason nettikeskustelusta, silläkin on merkitystä. Se vaikuttaa siihen, miten hyvin verotuksen ongelmakohdat tiedostetaan, miten hyvin niihin löytyy poliittista ajuria puuttua, sekä myös yksittäisten ihmisten veronmaksumoraaliin. 

Kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa, keinotekoiset lain hengen vastaiset viritykset verojen välttämiseksi syövät valtion verokertymää ja samalla heikentävät tunnetta verotuksen oikeudenmukaisuudesta, mikä osaltaan voi heikentää ihmisten veronmaksumoraalia. Kaikki tämä on myrkkyä velkaantuvalle maalle. Siksi sitä tulee torjua lainsäädännön keinoin. Mutta voiko asiaa vastaan taistella tehokkaasti, jos sillä ei ole edes sellaista selkeää nimeä, jonka kaikki ymmärtäisivät edes jokseenkin samalla tavalla? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Lisääkö hallitus työttömyyttä?

Helsingin Sanomat kirjoitti 19.5. ja pääkirjoituksessa 21.5. kuinka "omistusasuminen lisää työttömyyttä". Mielestäni on erikoista, miten syypääksi asetetaan omistusasuminen itsessään. Jos verrataan omistusasumista ja vuokralla asumista sellaisenaan, voi oikeastaan tulla yhteiskunnallisilta seurauksiltaan päinvastaiseenkin päätelmään. Omistusasumiselle sellaisenaan on luontaista lähinnä se, ettei siitä tarvitse muuttaa pois, mutta hyvältä paikalta löydetystä vuokra-asunnosta voi joutua 6 kk:n irtisanomisajan puitteissa lähtemään. Tämä ei ehkä lisää varsinaisesti työttömyyttä, mutta voi pidentää työmatkaa, mikä muuttamispakon ohella lisää henkistä ja ehkä taloudellistakin rasitusta. Tämä taas voi vähentää työtehokkuutta, mistä omistusasumista syytettiin.

Mikä erottaakaan omistusasujan vuokralla asujasta?

Omistusasumisesta tulee yleisellä tasolla haitallista tavallaan päinvastaisella tavalla vuokralla asumiseen nähden eli silloin, kun muuttoa pyritään välttämään sen aiheuttaman taloudellisen rasitteen takia. Tämä johtuu kuitenkin enemmän muista tekijöistä kuin omistusasumisesta asumismuotona.

Ensinnäkin jos omistusasunnosta muutetaan työn perässä vuokralle ja jätetään oma asunto vuokralle, joutuu vuokratuloista maksamaan veroa, mikä aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia. Tämä on yksi tekijä omistusasumisen suosimisessa, mutta vaikuttanee suhteessa vähän muuttohalukkuuteen yleisellä tasolla, sillä moni ei halua eikä välttämättä edes pysty lähtemänä vuokranantajaksi tällaisessa tilanteessa. Lisäksi mikäli asunnon vaihto ei lähtökohtaisesti aiheuttaisi kustannuksia, olisi helpompi myydä vanha asunto ja ostaa uusi tilalle, jolloin tätä ongelmaa ei olisi.

Toisena tekijänä omistusasuntojenväliseen muuttamiseen liittyvistä asuntokaupoista syntyy sinänsä tyypillisesti kustannuksia jo välittäjäpalkkioiden muodossa. Asunnon voi kuitenkin välittää myös itse, mihin voisi haluttaessa kannustaa lainsäädännöllisin keinoin, mikä alentaisi tätä omistusasuntomuuttamiseen luontaisesti liittyvää kustannustekijää. Tällöin muuton kustannukset eivät kasvaisi juuri vuokra-asunnosta toiseen muuttamista suuremmaksi - jos verotusta ei siis oteta huomioon.

Kolmantena tekijänä tuleva verotus voikin sen väistämättömyyden takia nousta pahimmaksi muuttohalujen latistajaksi. Varainsiirtoveroprosenttia nostettiin tämän vuoden maaliskuussa asunto-osakkeiden osalta 25%:lla, minkä lisäksi sen veropohjaa laajennettiin, mikä nostaa uudistuotannosta maksettavaa varainsiirtoveroa melko helposti sadoillakin prosenteilla. Tätä veroa ei voi muuttaessa välttää, mikä johtaa tilanteeseen, jossa verotus kannustaa omistusasumiseen, mutta toisaalta olemaan muuttamatta. Tästä voisi tutkimuksen perusteella tulla siihen johtopäätökseen, että hallitus lisää toimillaan työttömyyttä tai ainakin työn tehokkuutta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Osingot aidosti samalle linjalle luovutusvoittojen kanssa

Hallitus on poistamassa listattujen yritysten osinkojen 30-prosenttisen verovapauden vuoden 2014 alusta lähtien. Tämän seurauksena osinkojen verotus nousee noin 43 prosenttia, mikä on suhteellisesti valtava muutos. Pankit voivat olla tässä kuitenkin voittajia. Syy on siinä, että rahastoissa osinkojen verotuksesta ei tarvitse kantaa huolta, mikä voimistaa pankkien kauppaamien rahastojen suhteellista houkuttelevuutta. Voittajia ovat myös ulkomaiset sijoittajat, jotka saavat hyödyn yhteisöveron tuntuvasta 18 prosentin laskusta joutumatta kärsimään osinkoveron noususta. Tavallisen suomalaisen osakesijoittajan asemaa muutos heikentää yhteisöveron laskemisesta huolimatta.

Suomalaisen sijoittajan kannalta voi toki todeta, että verotus myös yksinkertaistuu, sillä muutos asettaa osingot veroprosentin osalta samaan luokkaan luovutusvoitoista maksettavan veron kanssa. Eikö samalla voisi kuitenkin asettaa osingot samalle linjalle luovutusvoittojen kanssa myös muilta osin? Luovutusvoitoista voi nimittäin verotuksessa vähentää aiemmin syntyneet luovutustappiot, mutta sama vähennysoikeus ei nykylainsäädännöllä koske osinkoja. Tämä voi aiheuttaa tilanteen, jossa joutuu maksamaan sijoituksistaan pääomatuloveroa, vaikka sijoitukset olisivat tappiolla, eikä mitään tuloa siis olisi kokonaisuutta katsoen edes syntynyt. Tämä on paitsi epäoikeudenmukaista, se myös laskee tavallisen suomalaisen intoa ryhtyä osakesäästäjäksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kolme huonoa perustelua hitasille

Blogisti kuvassa.
(10.7.2008)

Helsingin Sanomat haastatteli minua Hitas-järjestelmään liittyen 9.1. ilmestyneeseen numeroonsa (sarjassaan toinen tabloidimuotoisista julkaisuista). Haluan hieman täsmentää haastattelustani mahdollisesti syntynyttä kuvaa.  Ensisijainen tavoitteeni ei ole nylkeä kaikin keinoin hyötyä irti järjestelmästä, vaan että järjestelmä tuotaisiin alas. Järjestelmästä luopumisen puolesta olen kirjoittanut blogissani useampaan otteeseen jo lähes kolmen vuoden ajan, mutta arpajaisiin on tullut osallistuttua vasta selvästi myöhemmin (kts. Jos et voi voittaa heitä, liity heihin).

Sinänsä kuulun kyllä hyvin pitkälti järjestelmän kohderyhmään: vaikka HS:n jutusta mahdollisesti välittyikin toisenlainen kuva, olemme keskituloisia asuntovelallisia, minkä lisäksi arpajaisiin osallistumisen tarkoituksena on ollut myös muuttaa asuntoon, ei vain jättää sitä vuokralle. Välttämätöntä tarvetta asunnon saamiselle ei toki ole, mutta vielä vähemmän sitä on niillä asunnon saaneilla, jotka tienaavat moninkertaisesti oman tulotasoni verran tai jotka ovat ostaneet jonkin niistä ylimpien kerroksien kaksikerroksista luksusasunnoista, joita emme itse edes hakeneet. Lopputulema on selvä: järjestelmä ei tarjoa sosiaalisin perustein määritettyä mahdollisuutta asuntoon, vaan arpajaisilla määritetyn mahdollisuuden ylimääräiseen hyötyyn.

Mielenkiintoista hitasissa on se, miten sen olemassaoloa perustellaan kolmella tavalla tilanteesta riippuen. Kun poliitikko puhuu äänestäjäkunnalle, muistetaan monesti mainita sanayhdistelmä "kohtuuhintainen asuminen". Hitas-järjestelmän ulkopuolisiin asuntoihin järjestelmän vaikutus on kuitenkin ennemminkin hintoja nostava kuin niitä laskeva, joten kyse on koko kaupunkia ajatellen lähinnä populistisesta sanahelinästä.

Alueellisen segregaation välttäminen on jo huomattavasti järkevämpi, joskin harvemmin käytetty perustelu. Siihen on kuitenkin hitasia selvästi parempikin keino eli sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto. Se kohdistuu keskituloisten sijasta matalatuloisiin, sen kohdalla ei tarvita arpajaisia, sillä tarveharkintaisuuden määrittämiselle on paljon paremmat edellytykset, eikä se liioin ole hitasin kaltainen asukkaita paikoilleen lukitseva ja likaisiin kytkykauppoihin motivoiva ongelmapesäke.

Sitten on vielä kolmas jokseenkin yhtä heikko, mutta ehkä kuitenkin se todellisin perustelu. Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä iloitsee (HS 8.1.), miten järjestelmä hillitsee "tavoiteltujen veronmaksajien muuttovirtaa kehyskuntiin", ja HS:n pääkirjoituksessa vastaavasti 10.1. muistutetaan, ettei hitas-järjestelmän tarkoitus olekaan tukea yhteiskunnan vähäosaisimpia, vaan että kyse on "aseesta taistelussa keskiluokkaisista perheistä". Tästä herää kuitenkin pari kysymystä. Toteutuuko tämäkään tavoite, vai käykö yhtä usein niin, että joku paremmin tienaava veronmaksaja jää esimerkiksi Espoon puolelle, kun esimerkiksi eläkkeelle jäänyt hitas-osakas ei voi myydä houkuttelevaa asuntoaan järkevään hintaan eteenpäin tai että hitas-asunnon arpajaisista saanut vie paikan enemmän veroa maksavalta? Toisekseen perustelu haiskahtaa valtakunnan tasolla hyvinvointitappiota tuottavalle "kuntaprotektionismille": miksi muutenkin vetovoimaisen Helsingin on sallittua käyttää tällaista vippaskonstia ja vieläpä kiusaamalla omia asukkaitaan kankeaan sääntelyyn jumiutuvilla asuntomarkkinoilla?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Vehviläisen hyvä veli

Mika Vehviläinen vapautui sitten asuntojupakkaan liittyviltä lahjontasyytteiltä (kts. Vehviläisen lahjontaepäily kaatui syyteharkinnassa). Tarkoittaako tämä, ettei mitään väärää tapahtunutkaan? Eipä oikeastaan.

Kuuluuko Vehviläinen kansaan, vai sen yläpuolelle?

Kerrataanpa koko kuvio niille, jotka eivät ole asiaan tarkemmin perehtyneet. Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläinen on myynyt asuntonsa Eläkevakuutusyhtiö Ilmariselle, joka sitoutui samalla vuokraamaan asunnon Finnairille, jotta Finnair voisi antaa sen Vehviläiselle työsuhdeasuntona. Vehviläiselle kuului sopimuksessa myös asunnon etuosto-oikeus, mikäli Ilmarinen päätyy sen myöhemmin myymään. Vehviläinen on hyötynyt järjestelystä kahdella tapaa:

1. Ilmarinen saattoi maksaa asunnosta enemmän kuin mitä Vehviläinen olisi markkinoilta muuten saanut.
2. Työsuhdeasunnon verotusarvo on puutteellisesta lainsäädännöstä johtuen paljon pienempi kuin sen todellinen arvo. Finnair maksaa asunnosta vuokraa 6800 euroa, mutta asunnon verotusarvo on vain 2300 euroa kuukaudessa.

Eduista ensimmäinen on voinut olla esimerkiksi Vehviläisen tinkimän 100 000 euron suuruinen (kts. 100 000 euron sähköposti), mutta mahdollisesti huomattavasti enemmänkin. Jälkimmäinen etu taas tarkoittaa yli 2000 euron verotuksellista säästöä joka kuukausi.

Kuvio löyhkää ja pahasti, mutta yritetään silti löytää järjestelylle oikeutus. Työsuhdeasunnon tarjoaminen sellaisenaan on täysin laillinen järjestely. Periaatteen tasolla ei ole edunsaajan eikä yhtiön vika, että lainsäädäntö laahaa jäljessä eikä ota huomioon keskusta-alueiden asumisen kalleutta. Jo valmiiksi jättimäisiä tuloja nauttivalta tällainen järjestely ja kikkailu voi tietysti olla moraalisesti arveluttavaa, mutta ei sen enempää. Vehviläisen tapauksessa kuviossa on kuitenkin tämän lisäksi myös asuntokauppa sekä kolmas osapuoli.

Tavallisesti ei oikeastaan ole sellaista tilannetta, jossa asunto voisi kannattaa myydä vain jäädäkseen siihen vuokralle: toisin kuin omassa asunnossa asumisesta vuokratuloista pitää vuokranantajan maksaa verot, ja oman kodin haltijuus katoaa. Poikkeuksellisen alakanttiin jäävä asuntoedun verotusarvo toki luo tähän poikkeustilanteen, jossa järjestely voi olla kannattava. Tästä huolimatta on ilmiselvää, että Ilmarinen ei olisi ryhtynyt tällaiseen "liiketoimeen" Vehviläisen kanssa, jos Vehviläinen olisi ollut satunnainen arvoasuntonsa kauppaaja.  Sitähän Vehviläinen ei kuitenkaan ollut, sillä Vehviläisen vetämän Finnairin työeläkkeet tulevat Ilmariselta, ja Ilmarinen on puolestaan lähtenyt osakkaaksi Finnairin  lentorahtiyhtiöön.

Asunnon myyntihinta vaikuttaa perusteettoman kovalta, sillä asuntoa kaupattiin 9 kuukautta ja lopullisen kaupan neliöhinta ylitti asunnon suuresta koosta huolimatta alueen keskiarvon (kts. Vehviläinen tienasi 650 000 euroa). Vaikea tai käytännössä mahdotonhan tällaista ylihintaisuutta on kuitenkaan osoittaa, sillä asunnot ovat yksilöitä. Vehviläinen vapautuikin syytteiltä ilmeisesti sen takia, ettei kauppahinnan alihintaisuudesta ollut näyttöä, eikä voitu osoittaa, että Ilmarinen olisi kaupalla pyrkinyt omiin päämääriinsä. Nykylainsäädännöllä nämä voivat olla riittävät perustelut, mutta oikeudenmukaisuuden kannalta eivät niinkään.

Tällaisista kuvioista herää kysymys, pitääkö tällaisissa tapauksissa oikeasti olla vedenpitävät todisteet siitä, että nimenomaan olisi pyritty lahjomaan, jotta olisi päästy johonkin konkreettisesti määriteltävään päämäärään. Miten voi osoittaa, että esimerkiksi 20%:n ylihinta todella on ylihinta, jos kaupan kohteena on jotakin hyvin yksilöllistä? Miten voi osoittaa, että jollakin tietyllä toimella on tavoiteltu jotakin tiettyä päämäärää, jos todellisuudessa kyseessä on vuosikausia jatkunut hyvien veljien välinen suhmurointi, jossa etuja jaellaan keskenään vastavuoroisesti ilman, että yksittäisiä toimia kohdistetaan mihinkään tiettyyn päämäärään? Vastaus molempiin kysymyksiin on: ei mitenkään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö perustelemattomia etuja olisi syntynyt.

Kysynkin siis, pitääkö yritysosapuolella X merkittävässä asemassa olevan yksityisosapuolen A olla ylipäätään sallittua tehdä minkäänlaisia taloudellisesti merkittäviä toimia yritysosapuolen Y kanssa, jos yritysosapuolet X ja Y ovat keskenään merkittävissä tekemisissä? Kuvio on arveluttava, vaikkei varsinaisista lahjuksista olisikaan viitettä. En keksi esimerkkiä, joka vaatisi tällaisen järjestelyn sallittavuutta edes puhtaasti yksityisissä yrityksissä, mutta Finnairin tavoin valtion omistajaohjauksessa olevissa yrityksissä tällaiseen pitäisi varsinkin voida puuttua herkästi.

Mitä tästä jupakasta sitten on opittu? Vehviläinen ainakin vain kritisoi poliisin toimintaa (ks. Vehviläiseltä rajua kritiikkiä poliisille), millä hän tuntuu asettavan toimintansa arvostelun yläpuolelle, joten hän ei luultavasti ainakaan ole tullut kuin korkeintaan aiempaa varovaisemmaksi. Kasvaisiko muiden yritysjohtajien moraali sitten tällaisten tapausten myötä parempaan suuntaan vai tulevatko muutkin vastaavaa suhmurointia suunnittelevat vain hieman varovaisemmiksi? Pitääkö luottaa ihmisten hyveellisyyden kasvuun, vai pitäisikö oikeasti parantaa niitä työkaluja, joilla tällaiseen keskinäiseen veljeilyyn voisi puuttua?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Yhteiskuntakelpoisuus testattavaksi avovankilassa

Avovankiloista pakeneminen eli "luvaton poistuminen" näyttää olevan melko yleistä huvia Suomessa. Tämän päivän Helsingin Sanomien mukaan tahti on viime vuosina ollut yli vangin verran viikossa, ja tämän vuoden alkupuoliskolla tahti on kiihtynyt tätäkin tiiviimmäksi. Nyt Tervashongan tapauksen seurauksena ongelma on nostettu ihan aiheellisesti mediassa esille.Avovankiloilla on sinänsä ongelmistaan huolimatta perusteltu tehtävänsä. Puhtaasti taloudellisesti ajateltuna ne ovat suljettuja vankiloita edullisempia, mikä sekin tietysti vaikuttaa. Tätä hyväksyttävämpi pääsyy avovankiloiden käytölle on kuitenkin se, että vangille tarjoutuu tilaisuus sopeutua takaisin osaksi yhteiskuntaa. Tämä on tärkeää, mutta avovankilaa voisi hyödyntää myös toisella tapaa.

Portti vapauteen? (kuva tammikuulta 2006)

Avovankilan merkitys syntyy siitä, minkälaisilla käytännöillä sinne sijoitetaan vankeja, sekä miten sieltä vapautetaan vankeja. Tämän päivän Helsingin Sanomat esitti jutussaan aiheeseen liittyen itse asiassa saman perusajatuksen sisältävän kysymyksen kuin mitä itse toin esille keskiviikkoisessa jutussani:

"Miksi avovankilasta karkaamista ei ole määritetty laissa rikokseksi, kuten karkaamista suljetusta vankilasta?"

Tähän kriminaalipoliittisen osaston päällikkö vastasi haastattelussa jotain täysin käsittämätöntä:

"Avovankeus perustuu luottamukseen, ja se toimii hyvin. Jos lähteminen tehtäisiin helpoksi ja säädettäisiin rangaistus päälle, järjestelmä olisi tietyllä tavalla epäjohdonmukainen."

Kommentin älyvapauden alleviivaaminen lienee turhaa, mutta tässä kuitenkin muutamia esimerkkejä, mihin samalla logiikalla päädyttäisiin:

• Rahapajalta 160 000 euron edestä kolikkoja varastanutta Rahapajan tuotantopäällikköä (kts. MTV3:n juttu) ei olisi ollut syytä tuomita rikoksesta, koska varastamisesta oli tehty luottamusaseman myötä niin helppoa.
• Oli kohtuutonta rangaista Sanna Sillanpäätä, kun hän kuitenkin ampui paikassa, jossa ampumisesta on tehty niin helppoa.
• Olisi epäjohdonmukaista pitää vääränä varastaa tikkari lapselta, koska se on niin helppoa.
• Pahoinpitely nyrkeillä on aseella tehtyä pahoinpitelyä vakavampi rikos, koska ase tekee pahoinpitelystä helpompaa.
• Vanhuksen ryöstäminen on enemmän ok kuin kolmekymppisen ryöstäminen, koska nuori pistää todennäköisemmin hanttiin.

Jos samaa logiikkaa siis käytettäisiin muissa asioissa, Suomesta saataisiin hetkessä täysi helvetti. Avovankeus perustuu tosiaan luottamukseen, mutta juuri sen vuoksi tuon luottamuksen rikkomisesta tulisikin rangaista!

Nykyinen käytäntö avovankilasta pakenemisesta eli ns. "luvattomasta poistumisesta" rankaisemisessa on käsittääkseni se, että vanki siirretään takaisin suljettuun vankilaan, mutta jäljellä oleva vankeusaika ei pitene päivälläkään. Vapautumispäivämäärä toki siirtyy lusimatta jääneiden päivien vuoksi pakoretken pituuden verran, mutta sitä nyt ei voi millään mittapuulla voi pitää rangaistuksena. Ilmeisesti tätä voi seurata se, että vanki pääsee vielä uudestaan avovankilaan ennen lopullista vankilasta vapautumista tai että vanki vapautetaan suoraan suljetusta vankilasta.

Oletetaan esimerkin vuoksi vanki, jolla on kymmenen vuoden tuomio, josta hän joutuisi lähtökohtaisesti istumaan ensikertalaisena vain viisi vuotta. Neljän vuoden istumisen jälkeen vanki päästetään avovankilaan opettelemaan vuodeksi yhteiskunnan tavoille. Tuon vuoden aikana hän kuitenkin karkaa avovankilasta ja joutuu takaisin suljettuun vankilaan. Nykykäytännöllä hän käsittääkseni vapautuisi kuitenkin jo tuon viiden vuoden kohdalla - oli hän siinä vaiheessa sitten suljetussa tai avovankilassa.

Eikö käytäntöä voisi muuttaa niin, että tuo esimerkin vanki joutuisi pakonsa takia suljetussa vankilassa vietetyn jäähyn jälkeen uudelleen avovankilakierrokselle, josta on pakko selvitä ilman luvattomia poistumisia, tai muuten ei vapaudu. Luvattomien poistumisten jatkuessa avovankilan ja suljetun vankilan kiertäminen voisi jatkua ainakin tuomion täyteen mittaan eli tuohon kymmeneen vuoteen asti.

Näin luvattomasta poistumisesta tulisi teko, jota vangit todella pyrkisivät välttämään. Luvattomaan poistumiseen sortuminen olisi vahva merkki itsekontrollin puutteesta, joten samalla avovankila saisi uuden merkityksen. Se ei olisi enää ainoastaan keino opettaa vankia takaisin osaksi yhteiskuntaa, vaan myös tapa testata, onko vanki valmis palautettavaksi siviiliin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Onko myyntivoiton verotuksen lukitusvaikutus vältettävissä?

Kuten ansiotulojakin, myös sijoituksista saatavia pääomatuloja tulee verottaa. Selvähän se: jos ansaitaan rahaa, maksetaan veroja. Pääomatulojen verotuksessa on kuitenkin useita erityispiirteitä, minkä takia ajatus ihanteellisesta verotuksesta ei aivan kohtaa käytännön kanssa.

Tarkastellaanpa, miten luovutusvoiton verottaminen oikeastaan ohjaakaan ihmisten toimintaa. Myy osakkeita voitolla ja osta vaikkapa samat osakkeet tilalle. Omistuksesi ei ole muuttunut, mutta välissä olet hankkinut verovelkaa 28% realisoimastasi voitosta. Myy asunto voitolla ja osta vastaava osake naapurista. Omistuksesi arvo ei muutu, mutta muuton yhteydessä olet taas hankkinut itsellesi verovelkaa. Vain koska satuit tekemään kaupat, menetät siis selvää rahaa - jos ei myyntivoiton niin sitten varainsiirtoveron ja mahdollisten välityspalkkioiden takia. Jos kuitenkin jättäisi myynnin ja muuton tekemättä, veroseuraamuksia ei tulisi. Klikkaamalla alla olevaa painiketta näet lyhyen demonstraation siitä, miten alunperin samankokoisesta asunnosta tuleekin muuton yhteydessä alkuun tavallaan ahtaampi johtuen varallisuuden menetyksestä.

Verotus lukitsee siis ihmisen omistamaansa asuntoon tai osakkeisiin lukolla, jonka avaamisesta voi tulla huomattavan kallista. Sanomattakin lienee selvää, ettei tämä ole kovin ihanteellinen asetelma. Vaan mikä ratkaisuksi?

Ennen kuin voidaan miettiä, miten myyntivoittoa voisi verottaa, pitää määrittää, mikä itse asiassa määritellään arvonnousuksi. Useimmissa maissa lienee käytössä malli, joka verottaa jo nimellistä arvonnousua. Näin on Suomen lisäksi mm. Yhdysvalloissa, kuten voi huomata muun muassa tuoreesta Youtubestakin löytyvästä lyhytelokuvasta The American Dream (pätkä on katsomisen arvoinen kokonaisuudessaankin, mutta kuvaa klikkaamalla pääset suoraan tuohon inflaatiokohtaan). Nimellisen arvonnousun verotus on tietysti täysin yksiselitteistä ja helppoa, mutta mikäli inflaatio sattuu olemaan voimakasta, sen verottaminen ei aina ole kovin oikeudenmukaista: ilman verottajaa saisit rahallasi saman mitä ennenkin, mutta et enää saakaan, jos verottaja vie osansa. Tämän vuoksi varteenotettava vaihtoehto voisi olla verottaa vain inflaation tai jonkinlaisen riskittömän tuoton ylittävää osaa arvonnoususta. Hieman tämänkaltainen mallihan on käytössä esimerkiksi Norjassa.

Riski lukitusvaikutukseen on kuitenkin joka tapauksessa olemassa riippumatta siitä, verotettiinko nimellistä vai reaalista arvonnousua. Yksi lukitusta heikentävä säännös on itse asiassa Suomessa jo käytössä. Samaan kotiasuntoon ihmisiä ei haluta liian vahvasti kahlita, sillä se olisi koko yhteiskunnan toiminnan kannalta haitallista. Tästä johtuen oman asunnon myymisestä on tehty verovapaata sillä edellytyksellä, että on ensin asunut asunnossa vähintään 2 vuotta yhtäjaksoisesti. Tämä ei kuitenkaan poista varainsiirtoveron vaikutusta, minkä lisäksi voiton verovapaus on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että kaikki tulo arvonnousu mukaanlukien tulisi olla verotettavaa tuloa.

Sijoitusasuntoja verottomuus ei puolestaan koske. Asuntoa ei siis periaatteessa kannata myydä voitolla kuin siinä tapauksessa, että vapautuvalla rahalla saa veromenetyksenkin jälkeen muualla enemmän hyötyä. Sama pätee osakkeisiin: luovutusvoittoveroa kannattaa maksaa vain, jos rahalle on vähintään luovutusvoiton aiheuttaman verotaakan verran parempi kohde. Ainoa lukitusvaikutusta heikentävä tekijä on näissä tapauksissa niin sanottu hankintameno-olettama, jolla suurimmat nimelliset arvonnousut eivät kokonaisuudessaan tule verotettaviksi.

Pohjimmiltaanhan ongelmana on se, että arvonnousun verottaminen ennen omaisuuden realisointia on hankalaa. Mutta olisiko realisoimattoman tuoton verottaminen kuitenkaan tyystin mahdotonta? Pörssissä noteerattujen osakkeiden osalta sen pitäisi ainakin olla jokseenkin eksplisiittistä, sillä osakkeiden hinta määrittyy jatkuvasti markkinoilla. Verotus voisi pääpiirteissään toimia esimerkiksi seuraavasti:

• Osakkeen verotusarvo olisi seuraavista se, mikä on verotettavalle edullisempi:
• vuoden alimman ja ylimmän noteerauksen keskiarvo.
• 90% vuoden viimeisen kuukauden alimman ja ylimmän noteerauksen keskiarvosta.
• Verotusarvosta muodostuisi uusi laskennallinen hankintahinta.
• Osakkeen aiemman hankintahinnan ja verotusarvon välisestä summasta maksettaisiin pääomaveron suuruinen vero.
• Maksettavasta verosta voisi vastavuoroisesti vähentää laskennalliset arvonalentumat.
• Arvonalentumien verovähennyskelpoisuus säilyisi pitempään kuin nykyiset 3 vuotta, ja se pätisi kaikkiin pääomatuloihin - ei siis ainoastaan luovutusvoittoihin kuten luovutustappiot nykyään.

Tällainen järjestelmä ei aiheuttaisi kannustinloukkuja, ja verottaisi kaikkea tasapuolisesti. Ongelma toki on, että se aiheuttaisi suhteellisen raskaita muutosvaatimuksia verotuskoneistolle sekä vaatisi lisää tarkkuutta oman verotuksen tarkastamisessa. Ja toisaalta eihän tämä ohjaa yhtä oleellisella tavalla tavallista elämää kuin asuntojen ja kiinteistöjen myyntivoittojen verotus.

Miten on siis asuntojen myyntivoiton verotuksen laita? Onko sitä mahdollista verottaa ilman kohtuuttoman vahvan paikalleen kahlitsemisen mahdollisuutta? Kyllä siihen keinoja on löydettävissä. Ensinnäkin jo nykyisellään paikalleen jämähtämiseen motivoiva varainsiirtovero tulisi poistaa. Tämän jälkeen voisi verottaa realisoimatonta tilastollista arvonnousua esim. siten, että asunnon arvo määritettäisiin verotuksessa 80%:iin tai 85%:iin sen laskennallisesta arvosta. Tällöin myynnin yhteydessä verotettavaksi jäävä osuus jäisi pitkään samassa asunnossa asuneilla huomattavasti pienemmäksi. Lisäksi mikäli oman asunnon myyntivoitto jätettäisiin kuitenkin muista luovutusvoitoista poiketen edelleen 50-prosenttisesti verovapaaksi, muuton aiheuttama verotaakka harvoin kasvaisi juuri nykyistä varainsiirtoveroa suuremmaksi. Omakotitalojen osalta se olisi itse asiassa useimmiten jopa nykyistä pienempi. Omakotitaloissa vain on se puoli, että niiden tilastollinen arvottaminen on kerrostaloasuntoja huomattavasti hankalampaa.

Tämänkaltaisten teorian ja käytännön ristiriitojen ratkaisu ei ole triviaali tehtävä. Kysymyksestä tulee kuitenkin sitä olennaisempi, mitä suuremmaksi verotus varsinkin pääomaveron osalta kasvaa. Mikäli pääomaverotusta nyt esimerkiksi ollaan Hetemäen työryhmän ehdotuksen mukaisesti nostamassa 30 prosenttiin, tulee entistä tärkeämmäksi pohdiskella erilaisia vaihtoehtoja.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Hitas-järjestelmästä luovuttava!

Näin uutisoi Helsingin Sanomien paperiversio ja digi-lehti 11.4.:

"Jonossa tienaa tonnin tunnissa"

Samasta asiasta kertoi myös Taloussanomat. Kommentti viittaa Hermanniin valmistuvien hitas-asuntojen jonottamiseen viime viikonloppuna, ja pyöreästi heitetty laskelma on lainattu asuntojonosta haastatellun Pekka Sallisen suusta. Yleisen oikeudenmukaisuuden ja jopa kansantalouden kannalta on hyvin surullista, että absurdi heitto voi käytännössä pitää paikkansa - ja varsinkin isompien asuntojen kohdalla voi pahimmillaan olla kyse jopa vähättelystä.

Tuskin kovin moni on eri mieltä siitä, ettei tällaiseen jonotukseen motivoivassa järjestelmässä ole järjen hiventä. Jos kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, hinnan pitäisi nousta euroissa, ei jonotustunneissa. Eikä tässä ole kyse pelkästään siitä, että jonotuksesta saa järjettömän suuren "palkan". On mielestäni ylipäätään käsittämätöntä, minkä takia vain pientä asuntoryhmää pitäisi tukea tällaisella säännöstelyllä. Koska markkinahintoja edullisemmista vuokra-asunnoista poiketen kysymys ei edes ole siitä, että haluttaisiin tukea opiskelijoiden tai muiden vähätuloisten asemaa, on täysin mieletöntä, että pieni jonottamaan lähtevä ihmisryhmä voi ansaita käytännössä mittaviakin summia jonottamalla yön tai pari, kun muut maksavat lystin.

Kokonaisuutta ajatellen vain ongelmia aiheuttava järjestelmä

Paitsi että hitas-järjestelmä on jo lähtökohtaisesti omituinen ja heikosti perusteltu tapa vääristellä markkinoita, siihen liittyy myös useita häiritseviä lieveilmiöitä, kuten

1. Pimeät hitas-järjestelmään nähden ylihintaiset kaupat (esimerkkiuutinen)
2. Järjestelmän väärinkäyttö keräämällä sijoitukseen nähden suhteettoman suuria vuokratuloja (esimerkkiuutinen)
3. Asuntomarkkinoiden jumiutuminen (esimerkkiuutinen)
4. Turha byrokratia ja toimimaton hinnoittelu (esimerkkiuutinen)

Kohta 1 on järjestelmän sääntöjen rikkomista, mitä on vaikea ja kallis valvoa. Kohta 2 ei jostain syystä riko hitas-sääntöjä, mutta sotii todella pahasti hitas-järjestelmän tarkoitusta vastaan, ja on omalla tavallaan konkreettisimpia esimerkkejä hitas-järjestelmän ongelmista: x:n suuruisesta sijoituksesta hitas-asuntoon saa suuremman vuokratuoton kuin x:n suuruisesta sijoituksesta vapaarahoitteiseen asuntoon. Kohta 3 ei ole ehkä yhtä vakava ongelmakohta, mutta on räikeä osoitus siitä, miten hitas on vain pientä kansanryhmää koskeva asia. Kohta 4 taas on vain osoitus siitä, että tämän turhan järjestelmän hallinnointikaan ei ole ilmaista.

Epäkohdat vain ruokkivat toisiaan, ja kasvavat sitä suuremmiksi, mitä isommaksi kasvaa markkinahintojen ja hitas-hintojen ero. Tällä hetkellä matalien korkojen innostamilla markkinoilla tuo ero on kasvanut suureksi ja seurauksena on nyt nähty Hermannin asuntojonot.

On olemassa hyödykkeitä, joiden kohdalla hintasäännöstely voi olla perusteltua mahdollisimman suuren yhteisen edun saavuttamiseksi. Tällainen voi koskea koko väestöä (esim. puheluhintojen säännöstely), tai vain jotain tiettyä ihmisryhmää (esim. opiskelijat). Omistusasuntojen hintasäännöstelylle en näe kuitenkaan minkäänlaisia perusteita. Se ei tue yhteistä etua, eikä se (ainakaan hitas-muodossa) tue heikoimmassa asemassa olevaa vähemmistöä - esimerkkinä tästä on myös se, että Hermannin asunnoista löytyi myös yli 130-neliöisiä ja 2-kerroksisia jättiasuntoja.

Jos asuntojen hintataso koetaan kohtuuttomaksi, ei hitas siihen yleisellä tasolla auta. Muuten hintatasoa voidaan toki pyrkiä alentamaan erilaisin keinoin. Tärkein olisi tietenkin uusien asuinalueiden kaavoittaminen ja tarvittaessa rakennuttajien lainsäädännöllinen motivointi lisärakentamiseen. Tällöin kaikki hyötyisivät, eikä vain pieni hitas-asuntoihin muuttava ryhmä.

Mitä tulisi tehdä?

En ylipäätään ymmärrä, minkä takia hitas-järjestelmä on koskaan luotu (alle saa toki vapaasti kommentoida ja valistaa allekirjoittanutta!), mutta jos järjestelmä voidaan todeta heikosti perustelluksi ja toimimattomaksi, eikö virheen voisi todeta ja lopettaa järjestelmä kokonaan? Toki tällöin on erikseen mietittävä, miten se tehdään.

Ensimmäinen askel hitasin lopettamisessa olisi helppo: ei tehdä enää uusia hitas-asuntoja! Toinen askel hitas-järjestelmästä luopumisessa on hankalampi, mutta ei millään tapaa ylitsepääsemätön. Yksi vaihtoehto on se, että hitas-asuntojen (kuten esim. oheisessa kuvassa näkyvän Ruoholahden alueen markkinahintoihin verrattuna ilmeisesti puolihintaisten hitas-asuntojen) tonttien vuokraa nostetaan niin paljon nykyistä suuremmiksi, että niiden hintaetu suhteessa muihin asuntoihin häviää, jolloin asunnot voidaan vapauttaa hintasäätelystä. Toinen vaihtoehto on se, että hitas-asuntojen myynti pakotetaan julkiseksi ja asunnonvälittäjän kautta tapahtuvaksi siten, että asunnon uusi ostaja maksaa asunnosta markkinahinnan, mutta myyjä saa vain hitas-käytännön mukaisesti määritellyn indekseillä korotetun hinnan, ja näiden väliin jäävä erotus tilitetään kunnalle eli veronmaksajille. Muitakin keinoja varmasti löytyy. Paras ratkaisu olisi mahdollisimman oikeudenmukainen tasapaino tuoreiden ja vanhojen hitas-omistajien sekä muiden veronmaksajien välillä.

Mitä seuraavaksi?

Taloussanomien mukaan Asuntotuotantotoimiston toimitusjohtaja Sisko Marjamaa miettii jonotuksen takia nyt, onko varauskäytäntöä syytä muuttaa, kun Arabianrantaan valmistuvat hitas-asunnot tulevat varattaviksi kesän aikana tai mahdollisesti jo aiemminkin. Oma vastaukseni kysymykseen on jyrkkä ei! Koko kysymys on turha, sillä koko jonotusta ei tulisi tapahtua lainkaan, ja Arabianrannan asunnot pitäisi myydä markkinahintaan tavallisina asuntoina!

Eikö hyvänen aika jonotus jo itsessään ole merkki siitä, että jotain on pahasti pielessä jossain aivan muualla kuin jonotuksen käytännön toteutuksessa? Se on täysin yhdentekevää tapahtuuko jonotus kadulla telttamajoituksessa, mukavasti kotona netin ääressä, kaupungilla yleisön pällisteltävänä punanenäiseen pelleasuun pukeutuneena, tositv-kilpailussa, vai vaikkapa arvonnan kautta. Jos kysyntää on näin paljon enemmän kuin tarjontaa, oikea vastaus on, että hinnat ovat aivan liian alhaiset!

Parasta olisi, jos Arabianrannan asunnot myytäisiin markkinoiden ehdoilla. Paljon heikompi kakkosvaihtoehto olisi, että viime viikonlopun jonojen perusteella niistä pyydettäviä hintoja ymmärrettäisiin edes nostaa. Pahoin kuitenkin pelkään, että näin ei tapahdu, ja että Hermannin jonot olivat vain pientä esimakua Arabianrannan entistä pidemmistä jonoista. Jos ja kun jonotusta niidenkin asuntojen kohdalla nähdään, toivottavasti se edes havahduttaisi entistä vahvemmin näkemään järjestelmän mielettömyyden.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Talletussuojaan kompromissiratkaisu

Kun islantilaiset pankit alkoivat muutama vuosi sitten kerätä rahaa houkuttelemalla asiakkaita korkeilla korkotarjouksilla mm. Isosta-Britanniasta, tarjouksista kiinnostuneet pystyi jakamaan karkeasti kolmeen ryhmään. Yhdet näkivät lähinnä koron, eivät taustalla piileviä riskejä. Toiset osasivat ennustaa, että Islannin talous tulisi ajautumaan pahaan kriisiin, ja pysyivät siksi loitolla.Kolmannella ryhmällä oli aavistus ongelmista, mutta sitäkin vahvempi luottamus siihen, että kriisitilanteessa talletussuoja pelastaisi talletetut varat.

Talletussuoja on sellaisenaan tärkeä turva paitsi yksittäisille ihmisille, myös koko talousjärjestelmän toiminnalle. Sen kääntöpuolena voi kuitenkin olla myös edellä mainittua kolmatta ryhmää vaivaava moraalikato, joka syntyy siitä, että mahdolliset tuotot kerätään itselle, kun taas riski sosialisoidaan valtion kannettavaksi, kuten kävi Icesaven tapauksessa.

Ehkäpä talousjärjestelmän turvallisuuden säilyttämisen ja moraalikadon ehkäisemisen välille saataisiin toimivin tasapaino, mikäli talletussuojasta tehtäisiin käänteisesti progressiivinen. Talletukset voisi suojata esimerkiksi 10 000 euron talletuksiin asti täysin, 10 000 euroa ylittävältä osuudelta 95-prosenttisesti ja 30 000 euroa ylittävältä osuudelta aina 50 000 euroon asti 90-prosenttisesti. Näin tavallisimmat pienet talletukset olisivat täysin suojattuja, mutta selkeämmin sijoitusmielessä tehdyissä talletuksissa pieni osa riskistä tulisi myös tallettajalle aiheuttamatta kuitenkaan laajamittaista paniikkia. Tällaisella mallilla Landsbankin Icesave-talletuksiakin olisi luultavasti kertynyt hieman vähemmän, mikä puolestaan olisi voinut tehdä myös Islannin talouden kuplasta edes piirun verran pienemmän.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Eläkejärjestelmä suosii nuorimpia

Vuoden 2005 eläkeuudistuksesta lähtien eläkejärjestelmä on selvästi suosinut nuorimpia ikäluokkia. Ennen vuotta 2005 eläkettä ei kertynyt alle 23-vuotiaana tehdystä ansiotyöstä, kun taas nykyään sitä kertyy jo 18-vuotiaasta lähtien. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 1.1.1987 tai myöhemmin syntyneet ehtivät saada eläkekertymää 5 vuodelta enemmän kuin vuoden 1981 lopussa tai aiemmin syntyneet. Varsinaisissa eläkkeissä tämä ilmenee selvimmin niillä, jotka ovat siirtyneet täysipäiväiseen työelämään jo 18-vuotiaasta lähtien. Jos on esimerkiksi ansainnut keskimäärin 1500 euroa kuukaudessa ikävuosien 18-22 aikana, tarkoittaa se lopulliseen eläkkeeseen 1500*0.015*5 eli 112,50 euroa enemmän kuukaudessa verrattuna aiemmin syntyneisiin. Jos ehtii elää eläkkeellä esimerkiksi 30 vuotta, on ero näiden elinvuosien osalta yhteensä yli 40 000 euroa - ja tämä summa siis nykyrahassa mitattuna, sillä kertymiin kohdistetaan vuosittaiset indeksikorjaukset.

Tämä oli toki vain esimerkki, mutta on muistettava, että vuoden 2005 uudistus koskee myös opiskelijoita. Vuoden 2005 jälkeen suoritetuista opinnoista voi kertyä noin 50 euron kuukausittaiset lisätulot eläkkeeseen, minkä päälle tulee tietysti myös opiskelun ohessa tehdystä työstä kertynyt eläke. Lopputuloksena päästään taas helposti tuohon runsaan 100 euron erotukseen kuukausittaisissa eläketuloissa verrattuna ennen vuotta 2005 opiskelleisiin.

Toisin kuin vuoden 2005 uudistus, eläkeiän tuleva korottaminen on paitsi tarpeellinen, myös sosiaalisesti hyväksyttävä muutos kahdesta syystä. Ensinnäkin on luultavaa, että keskimääräinen elinikä on edelleen kasvussa. Toisekseen korotus 63 vuodesta 65 vuoteen toteutetaan järkevästi portaittain 12 vuoden aikana, minkä ansiosta ei synny merkittäviä väliinputoajia. Samaten eläkejärjestelmässä ensi vuodesta lähtien sovellettava elinaikakerroin on mielestäni oiva, ikäluokkien tasapuoliseen kohteluun pyrkivä ratkaisu eläkejärjestelmää väistämättä kohtaaviin haasteisiin.

Joku voisi todeta, että kyllähän eläkejärjestelmä ehtii joka tapauksessa muuttua tässä vuosikymmenten aikana ennen kuin nämä nuorimmat ikäluokat pääsevät eläkkeelle. Ehkä niin, mutta jos tämän epäkohdan korjaaminen myöhemmin olisi joka tapauksessa tarkoituksena, minkä takia tällaista lakimuutosta on alunperinkään tehty? Miksei laista voisi tehdä kertaheitolla niin valmista kuin se vain suinkin on laadintahetkellä mahdollista? Edellä kuvattu tapa suosia nuorimpia ikäluokkia muodostaa heikosti perustellun ja kohtuuttoman suuren ikäluokkienvälisen epätasa-arvon, jota tulisi pyrkiä jollain tavalla kompensoimaan - ja mitä aiemmin, sen parempi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>