Rikosten käsittelyprosessien venymisen seuraukset

Oikeus vastatuulessa 
(Berliini 26.2.2013)

Helsingin Sanomat toi sunnuntaisessa jutussaan esille raiskausten ja muiden seksuaalirikosten poliisitutkinnoissa esiintyviä syviä ongelmia (kts. Aiheetonta viivytystä). Aihe on tärkeä, ja suosittelen lukemaan jutun kokonaisuudessaan, mutta lyhykäisyydessään kyse on siitä, että poliisitutkinnat jumiutuvat usein pitkiksi ajoiksi toisinaan jopa unohdettuina, ja kun aikaa kuluu enemmän, uhri kärsii enemmän, ja oikeuden toteutuminen muuttuu muutenkin epätodennäköisemmäksi. On ilmeistä, että järjestelmä toimii huonosti, mutta miten sitä voisi parantaa?

Hesarin jutun yksittäistapauksista ei sinänsä suoraan selviä, kuinka pitkään tapaukset tyypillisesti venyvät, mutta mitä ilmeisimmin usein, mikä tekee asiasta laajamittaisen ja merkittävän ongelman. Ja miksikö? Siksi, että kyse ei ole pelkästään siitä, että prosessi venyy, vaan asiaan liittyy useita muitakin haittoja:

• Ehkä keskeisin lisähaitta on uhrin asemassa: jos oikeustapausta pitää käsitellä vuosikausia, se voi olla muutenkin kovia kokeneelle uhrille todella raskas paikka, kun asiaa pitää toistuvasti palautella mieleen. Tämä voi vaikuttaa vahvan negatiivisesti siihen, miten uhri ja uhrin lähipiiri pystyy jatkamaan elämäänsä.
• Oikeuden saamisesta tulee aiempaa enemmän sattuman kauppaa. Jutun käsittely voi riippua esim. siitä kyseleekö asianajaja tutkinnan edistämisen perään.
• En tunne poliisin prosesseja, mutta kuvittelisin, että aivan kuten monissa muissakin prosesseissa, kiire voi myös aikaansaada tehottomuutta. Tästä näkyi hesarin jutussa esimerkkinä se, että jutut unohtuvat jonnekin työpöydälle ja välillä viestitellään vain pahoitellen, ettei kun tutkinta ei ole edennyt.
• Pahimmillaan koko tutkintaprosessi voi pitkityksen takia tyrehtyä: ajan kuluessa todisteiden saaminen vaikeutuu, kun fyysiset jäljet häviävät ja asianosaiset tai todistajat unohtavat yksityiskohtia, ja viime kädessä prosessin venyminen voi saada aikaan sen, että syyteoikeuskin ehtii jo vanhentua.

Pohjimmiltaanhan kyse on tietysti resursseista, ja resurssikysymykset ovat tietysti aina vaikeita: jos resursseja lisätään yhtäälle, mistä niitä resursseja vähennetään? Varmasti prosesseissakin on parantamisen varaa, mutta niihin on ulkopuolisen on äärimmäisen vaikea miettiä parannuskeinoja. Pari ajatusta tulee kuitenkin mieleen. 

Ensinnäkin tuntuisi perustellulta, että ainakaan näin ei saisi koskaan käydä (lainaukset HS:n jutusta):

"Asianajajan mukaan tutkija myönsi, että juttu oli jäänyt poliisilla pöytälaatikkoon. Unohtunut."

Kun juttu on otettu tutkittavaksi, kyllähän ihmisten oikeusturvan vuoksi järjestelmässä olisi syytä olla mekanismit, joilla varmistetaan, ettei tutkittavaksi tarkoitetut tapaukset vain unohdu? 

Toinen, ehkä vieläkin absurdimmalta tuntuva asia liittyy syyteoikeuden vanhenemiseen:

"Poliisin esitutkinta kesti lähes kolme vuotta, ilman mitään asiallista perustetta, ja kuuden rikoksen syyteoikeus vanhentui.".

"--syyteoikeus oli ehtinyt jo vanhentua, koska poliisi ei ollut saanut tutkittua asiaa kahdessa vuodessa."

"Poliisi kuitenkin tutki Liisan tapauksen niin hitaasti, että syyteoikeus kahdesta laittomasta uhkauksesta ja neljästä pahoinpitelystä ehti vanhentua."

Maallikkona voi toki kysyä: miksi syyteoikeuden ylipäätään pitää vanhentua? Tähänkin yksi syy lienee resurssien rajallisuus, mikä on sinänsä pätevä syy vanhenemisperiaatteelle yleisellä tasolla. Kaipa yhtenä syyteoikeuden vanhenemisen syynä pidetään myös rikollisen tekijän oikeuksia, mikä voi ainakin joissain tapauksissa tuntua jo kyseenalaisemmalta perustelulta. Eiköhän yleinen näkemys kuitenkin ole, että jos vaakakupissa on rikoksen tekijän ja rikoksen uhrin oikeudet, kyllähän rikoksen uhrin oikeuksien pitäisi painaa enemmän. Ja tästä tullaankin siihen, miten vanheneminen oikeastaan määritetään. Laissa näytetään todettavan seuraavasti:

"Syyte katsotaan vanhentumisajan kulumisen katkaisevalla tavalla nostetuksi, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä läsnä ollessaan tehty rangaistusvaatimus."

Tämä pykälä vaikuttaisi olevan nimenomaan rikoksen tekijän asemaa ajatellen, ei niinkään resursointia ajatellen laadittu. Rikoksen uhrin näkökulmastahan on sen sijaan täysin mieletöntä, että syyteoikeus vanhenee vain siksi, että tutkinnassa kestää liian pitkään. Eikä resursoinnin näkökulmastakaan siinä oikein ole järkeä, että ensin tutkitaan jonkin verran, mutta kun ei tutkita riittävän nopeasti, niin sitten koko siihenastinen tutkinta valuu tavallaan hukkaan, kun syyteoikeus menetetään. Toki laissa tarjotaan myös mahdollisuus hakea syyteoikeuden vanhentumisajalle jatkoa yhdellä vuodella, mutta se vaatii erillistä hakemusta, minkä lisäksi sillä on omat ehtonsa mukaanlukien se, että "erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista",  joten kovin usein syyteoikeutta tuskin jatketaan. 

Siispä kysyisinkin: eikö asianomistajatapauksissa syyteoikeuden vanheneminen voisi katketa jo poliisitutkinnan aloittamisesta tai eikö poliisitutkinta voisi luoda tietyin edellytyksin automaattisen jatkoajan syyteoikeuden vanhenemiselle? Tämä heikentäisi rikoksen tekijän asemaa, mutta parantaisi uhrin asemaa merkittävästi ilman, että resursointi kai kuitenkaan mitenkään olennaisesti heikkenisi.

"Mikä ei ole oikeus ja jo kohtuus se ei voi olla lakikaan.", kuuluu vanha tuomarin ohje. Oikeus ja kohtuus ei kuitenkaan selvästikään aina toteudu rikosten tutkinta- ja syyteprosesseissa. Kaikilta virheiltä ei tietenkään voi välttyä oli järjestelmä mikä hyvänsä, mutta prosessin ongelmista näyttää monesti kärsivän erityisesti nimenomaan uhri, ja tuntuu, että suomalaisessa järjestelmässä paino on siirtynyt jo liiaksi rikoksesta epäillyn suojelemiseen.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Buffett-indikaattorin vajavaisuus

Warren Buffett, tuo “Omahan oraakkeli”, on maailman kaiketi tunnetuin sijoittaja. Vaikka ei olekaan yhtä sijoittamisen toimintamallia, joka sopisi kaikille yhtä hyvin, noudattamalla samansuuntaisia periaatteita kuin Buffett, ei sijoituksillaan pitäisi mennä ainakaan pahasti mönkään. Buffett on ansaitustikin saavuttanut sijoitusmaailmassa poikkeuksellisen gurun asemansa, mutta tuntuu, että samalla on syntynyt ainakin yksi gurun nimeä kantava asia, joka on lähtenyt elämään omaa luojastaan riippumatontakin elämäänsä saaden turhankin paljon huomiota. Viittaan tällä ns. Buffett-indikaattoriin, joka näyttää nyt korkeimpia lukemiaan koskaan, kuten näkyy alla olevassa:

Buffett-indikaattorin kehitys
(lähde www.longtermtrends.net )

Mikä sitten on Buffett-indikaattori? Se on mittari, joka vertaa julkisesti noteerattujen osakkeiden arvoa bruttokansantuotteeseen. Mitä suurempi arvo mittarilla on, sitä suurempi on osakkeiden arvostus suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tästä Buffet sanoi aikoinaan vuonna 2001 IT-kuplan jälkimainingeissa seuraavaa: 

“The ratio has certain limitations in telling you what you need to know. Still, it is probably the best single measure of where valuations stand at any given moment.”

Eli että joistakin puutteistaan huolimatta se olisi luultavasti paras mittari kunkin ajanhetken valuaatioille. Minua on kuitenkin useampaan otteeseen ihmetyttänyt Buffett-indikaattorista toitottaminen ennen kaikkea kahdesta syystä:

1. Kaikki yritykset eivät ole pörssissä.

2. Yritykset luovat arvoa myös maan rajojen ja siten BKT:n ulkopuolella.

No, kaiveltuani nyt tätä juttua varten aiheesta hieman enemmän, selvisi, että ilmeisesti yleinen ajatus ei sinänsä olekaan verrata esimerkiksi eri maiden arvostustasoja keskenään, eli ei ole tarkoituskaan, että eri maiden Buffett-indikaattorilukemat tarkoittaisivat eri maissa samaa asiaa. Eri mailla voi siis olla huomattavankin erilaiset rakenteet, ja se Buffett-indikaattorin lukema, mikä voi jossain maassa viitata ylikuumentuneisiin arvostustasoihin, voikin toisessa maassa olla päinvastoin vielä merkki alihintaisista osakkeista. Tähän vaikuttavat varmasti juuri nuo edellä mainitsemani seikat.

Mutta siinä missä eri valtiot tai muut markkina-alueet eivät ole keskenään samankaltaisia, eihän Yhdysvaltojenkaan markkinat pysy rakenteiltaan vakioina vuosikymmenestä toiseen. Entä jos aiempaa suurempi osa yrityksien tuomasta tuloksesta syntyy nimenomaan julkisesti noteeratuissa yhtiöissä? Tai entä jos aiempaa suurempi osa suurten yritysten liikevaihdosta ja -voitosta tuleekin ulkomailta ja vieläpä niin, ettei se kirjaudu Yhdysvaltojen vienniksi, vaan syntyy ulkomailla joko luonnostaan suoraan tai sitten veroparatiisijärjestelyjen seurauksena? Uskoisin, että mm. Applen, Microsoftin, Alphabetin (eli Googlen) ja Amazonin kaltaisten IT-jättien kasvu on edistänyt molempia näitä kehityspolkuja: aina vain suurempi osa lisäarvosta syntyy julkisesti noteeratuissa firmoissa ja aina vain vahvemmin myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Molemmat näistä tekijöistä saa aikaan Buffett-indikaattorin kasvua ilman, että se olisi merkki arvostustasojen nousemisesta perusteettoman korkealle.

Näistä kommenteista voisi lukija ehkä esittää toteamuksen, että kyllä kai kannattaa ennemmin uskoa vuosikymmenestä toiseen menestyksekkäästi sijoittanutta miljardööriä kuin itseni kaltaista tavista, joka on talousasioiden suhteen vieläpä maallikko. Epäilemättä. Mutta oikeastaan tässä kritisoinkin enemmän talousmediaa ja talouden kommentaattoreita kuin Buffettia itseään. On syntynyt vaikutelma, että vaikka Buffett itse esittelikin kyseisen indikaattorin vuosituhannen taitteessa, hän ei itsekään antaisi sille sellaista painoarvoa, mitä talousmedia sille tuntuu toisinaan antavan. Hän on sittemmin ilmeisesti osin perunutkin aiemman kommenttinsa siitä, miten tällainen yksittäinen indikaattori voisi kuvastaa arvostustasojen pätevyyttä (kts. esim. www.currentmarketvaluation.com).

Ja miten Buffett sitten itse on toiminut? Hänen yhtiönsä Berkshire Hathaway on jatkanut sijoittamista, ja ainakin esim. vuonna 2017 hän kommentoi sen tutun ja varsin ilmeisenkin asian, että korkotaso on loppujen lopuksi se ratkaisevin asia (kts. “One metric tells me the most about the future”). Niin, matala korkotaso on tosiaan hyvin keskeisessä roolissa siinä, miksi arvostukset näyttävät historiallisen korkeilta. Korkotason huomioimatta jättäminen koskee sinänsä myös monia muitakin mittareita, ei vain Buffett-indikaattoria, mutta muihin mittareihin ei yleensä vaikuta se epäolennaisuus, että missä määrin valtion bruttokansantuote sattuu syntymään maan sisällä julkisesti noteeratuissa yrityksissä.

Voi olla, että markkinat ovat ylikuumentuneessa tilassa, mutta pelkän Buffett-indikaattorin vuoksi en siis sitä johtopäätöstä tekisi. Buffett-indikaattori on silti vähintäänkin viihdyttävä mittari muiden ohella, ja olisikin mielenkiintoista nähdä jonkinlainen tutkimus siitä, missä määrin edellä mainitut itse arvostustasojen korkeuden arviointia ajatellen epäolennaiset mutta Buffett-indikaattorin lukemaan vaikuttavat tekijät ovat muuttuneet vaikkapa viimeisten 20 vuoden aikana.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Osakesäästötilin tulevaisuus: perintösäästötili?

Minne viet meidät, osakesäästötili?
(Lux Helsinki 4.1.2020)

Vuoden 2020 alussa (sattumalta mainiosti ajoitetusti) lanseerattu osakesäästötili on nyt ollut suomalaisten käytettävissä täydet kaksi vuotta. Se on ehditty toteamaan menestykseksi mm. Nordean blogitekstissä  ja Hämeen Sanomien uutisjutussa. Avattujen osakesäästötilien lukumäärää ajatellen näin voi hyvällä syyllä sanoakin, sillä Pörssisäätiön jutun perusteella niitä oli syyskuun lopussa avattu jo lähes 230 000:lle ihmiselle. Mutta onko pelkkä käyttäjien lukumäärä hyvä mittari menestykselle? 

Kun kyse on poliittisen päätöksenteon pohjalta syntyneestä rakennelmasta, järjestelmän menestystä ei ratkaise ainoastaan sen käyttäjien järjestelmään kohdistama kiinnostus tai käyttäjien saama hyöty. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, kun Helsingin apulaiskaupunginjohtaja oli ilmeisesti perustellut hitas-järjestelmän toimivuutta hitas-asuntojen kysynnällä. Samaan tapaan kuin polkuhintaisten asuntojen suosiolla ei voi perustella kyseisen järjestelmän hyvyyttä, ei myöskään osakesäästötilin hyvyyttä järjestelmänä voi perustella sillä, että monia kiinnostaa järjestely, joka edesauttaa säästämään verotuksessa. 

Varsinainen kysymys on se, auttaako osakesäästötili suomalaisia vaurastumaan kansakuntana - ja mielellään vieläpä siten, että lisääntynyt vauraus ei karttuisi vain harvoille. Sitä pohtiessa on syytä miettiä, mitä osakesäästötilille on odotettavissa tulevaisuudessa. Tähän liittyy paitsi se, miten osakesäästötili työkaluna itsessään tulee muuttumaan myös se, miten osakesäästötiliä tullaan pitkällä aikajänteellä käyttämään.

Osakesäästötilistä puhuttaessa on ainakin yksi asia, minkä luulisi lähes väistämättä muuttuvan jossain vaiheessa. Tämä asia on 50 000 euron talletuskatto. Monet sijoittajien asiaa ajavat haluaisivat talletuskaton nousevan jo nyt, mutta tehtiin sellaista muutosta nyt tai ei, jossain vaiheessa inflaation myötä paine talletuskaton nostamiselle tulee nousemaan, jotta raja pysyisi reaalisesti nykyisellä tasollaan.

Mutta on sitä toki moni toivonut perustavanlaatuisempiakin muutoksia. Esim. Suomen Osakesäästäjien toimitusjohtaja Victor Snellman haluaisi Osakesäästötili versio 2.0:n, josta talletusraja olisi poistettu kokonaan, ja jonne voisi ostaa kaikkia niitä arvopapereita, mitä perinteiselle arvo-osuustilillekin. Vaikka pidänkin kansankapitalismiin kannustamista hyvänä asiana, en ainakaan tällä hetkellä ja muun nykylainsäädännön huomioonottaen ole noin laajasti rajoittamattoman osakesäästötilin kannalla.

Miksikö en kannata rajatonta osakesäästötiliä? Lähdetään ensiksi siitä, mikä tekee mielestäni osakesäästötilistä hyvän asian:

• Se poistaa osakkeiden myymisen välittömät veroseuraamukset. Tämä on hyvä asia, koska verotuksen tulisi kohdistua mielestäni vaurastumiseen, eikä niinkään olla riippuvainen siitä, milloin varallisuutta ns. realisoidaan eli muutetaan käteiseksi. Näin veroseuraamukset eivät ohjaa sitä, milloin osakkeista luovutaan, minkä ansiosta ihmiset voivat kohdistaa varallisuutensa tehokkaammin niihin kohteisiin, mitkä koetaan parhaiksi.
• On kai makuasia, pitääkö perinteistä arvo-osuustiliä vai osakesäästötiliä yksinkertaisempana tapana sijoittaa, mutta selvää on, että osakesäästötili kannustaa nimensä mukaisesti säästämiseen, ja se on hyvä asia, jos ihmisiä kannustetaan ottamaan vastuuta omasta taloudestaan.
• Kun ihmisiä kannustetaan sijoittamaan, ihmisiä kannustetaan samalla myös opettelemaan yritysten toiminnan edellytyksiä. Oli sijoittaja sitten itse yrittäjä tai säännöllistä kuukausipalkkaa saava työntekijä, tällaisen ymmärryksen kasvaminen on yhteiskunnallisesti hyödyllistä.

Hyvien asioiden vastapainona huolena herää kysymys, aiheuttaako osakesäästötili toisenlaisia haitallisia insentiivejä sen poistamien tilalle tai edistääkö se mahdollisen uuden vaurauden kertymistä korostetun epätasaisesti. 

Olen huomannut monen osakesäästötilistä kirjoittaneen todenneen, ettei osakesäästötili poista tuottojen verotusta, vaan että se ainoastaan siirtää niitä myöhemmäksi. Tämä ei kuitenkaan päde kuin rajallisesti, sillä perittäväksi päätyessään osakesäästötilin tuottoja ei veroteta sellaisenaan lainkaan. Tämä tosiasia taas herättää kysymyksen, synnyttääkö järjestelmä tilanteen, jossa monien ei tee mieli kajota osakesäästötilin varoihin ollenkaan samalla kun rinnalla olevasta perinteisestä arvo-osuustilistä otetaan rahaa myös omaan käyttöön. 

Otetaanpa esimerkki. Oletetaan, että sijoittajalla on ollut rinnakkain nykyisen osakesäästötilirajoituksen mukainen 50 000 euroa tallennettuna sekä arvo-osuustilille että osakesäästötilille ja että sijoitukset ovat tuottaneet n. 8% vuodessa, mistä 3%-yksikköä on tullut osingoista, ja 5%-yksikköä arvonnoususta, josta 1%-yksikkö on realisoitu vuosittain, mutta jätetty käytettäväksi uusiin tililtä tehtäviin sijoituksiin. Tilanne näyttäisi suurinpiirtein seuraavalta:

	Sijoitus	Laskennallinen tuotto	Verotettavaksi realisoituneet tuotot 30 vuodessa	Verot 30 vuodessa	Verojen vuoksi menetetty tuotto	Tilanne 30 vuoden jälkeen
Arvo-osuustili	50 000 €	900%	186 000€	50 000€	75 000 €	375 000 €
Osakesäästötili	50 000 €	900%	0€	0€	0€	500 000 €

Taulukosta näkee, miten osakesäästötilillä rahat pääsevät kasvamaan tehokkaammin korkoa korolle, kun verottaja ei vie tuotoista välillä omiaan: paitsi, että verottaja on vienyt arvo-osuustililtä matkan varrella 50 000 euroa veroina, samalla verotuksen seurauksena on jäänyt 75 000 euron tuotot saamatta, kun taas osakesäästötilin varat ovat päässeet kasvamaan vapaasti, minkä seurauksena pääoma on nimellisesti 10-kertaistunut. Taulukon "verojen vuoksi menetetty"-sarake on siten havainnollistava osoitus siitä, miten osakesäästötili voi parhaimmillaan olla hyödyksi. Kuinka paljon edullisempi osakesäästötili loppujen lopuksi on, riipuu kuitenkin siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tässä yhteydessä kiinnostavinta onkin se, mistä viimeisen "Tilanne 30 vuoden jälkeen"-sarakkeen summat koostuvat. Jos arvo-osuustililtä haluaisi ottaa rahoja ulos käytettäväksi esim. eläkkeelle jäämisen yhteydessä, osa tuotoista voi tulla luonnostaan arvo-osuustililtä löytyy luultavasti sijoituksia, joista voi luopua varsin kevyin veroseuraamuksin. Tähän on kolme syytä:

1. Osakkeenomistaja voi itse valita myytäväksi sellaisia osakkeita, joiden tuotto ei ole ollut tolkuttoman suurta.
2. Usein löytyy myös jotain tappiollisia sijoituksia, joiden realisoinnista voi saada voitoista vähennettäviä tappioita.
3. Viime kädessä yksittäisen luovutuksen verotuksellista seurausta rajoittaa hankintameno-olettama, jonka ansiosta korkeintaan 80% tai yli 10 vuoden omistuksista korkeintaan 60% on verotettavaa.

Jos siis myy arvo-osuustililtä vaikka 20% tuottaneita osakkeita, luovutuksesta menee vain 5% veroihin, vaikkei myisikään samalla tappiollisia sijoituksia. Osakesäästötilin kohdalla rahoja nostaessa ei sen sijaan voi valita, mistä kohtaa tiliä rahoja nostaa, vaan vero maksetaan suhteessa koko tilin tuottoon. Jos tuotto on esimerkin kaltainen +900%, tässä kohtaa veroja menee jo 27% luovutuksesta, sillä hankintameno-olettama ei koske osakesäästötiliä.

Ylläoleva esimerkki pohjautuu summien osalta osakesäästötilin 50 000 euron rajaan. Jos summat vaikuttavat korkeilta, esimerkin voi korvata myös vaikka 10 000 euron lähtösummilla tai tehdä laskentaesimerkki, jossa tileille talletetaan matkan varrella pikkuhiljaa lisää. Lopputulos on kuitenkin pohjimmiltaan sama: osakesäästötililtä rahojen nostaminen on pitkän sijoitusajan jälkeen huomattavasti kalliimpaa kuin arvo-osuustililtä. Tämä johtaa siihen, että ihminen ottaa tuotot ennemmin ulos arvo-osuustililtä, ja saattaa täysin välttää tuottojen ottamista osakesäästötililtä kokonaan.  Parhaan hyödynhän osakesäästötilistä saa, kun se realisoidaan vasta sen siirtyessä seuraavalle sukupolvelle, koska tällöin tuotosta ei makseta mitään veroja. Tällä tavoin osakesäästötilistä voi muodostua käytännössä silkka perintösäästötili.

Tässä kohtaa herää kysymys, onko tämä mielekästä? Voi kysyä, onko perusteltua kannustaa ihmisiä säästämään rahoja ihan vain perittäväksi, sillä sen voi nähdä tukevan epätasa-arvoistavaa kehitystä. Lisäksi siinä missä osakesäästötili poistaa arvo-osuustilin kohdalla pätevän insentiivin voitollisten osakkeiden myymisen välttämiseen, samalla osakesäästötilille syntyykin toinen, erilaisella tavalla haitallinen ja potentiaalisesti vieläkin vahvempi insentiivi olla nostamatta varoja koko osakesäästötililtä pois. Verotus ohjaa ihmisten käyttäytymistä, ja osakesäästötilissä tuo verorasite vain siirtyy toiseen paikkaan:

	Osakkeiden realisointi	Varojen nostaminen
Arvo-osuustili	Veronalainen	Ei veroseuraamuksia
Osakesäästötili	Ei verorasitetta	Veronalainen

Aiemmin jutussa linkkaamani "Osakesäästötili 2.0"-ehdotuksen osalta kannatan itsekin sitä, että osakesäästötilille saisi ostaa kaikkia niitä arvopapereita, mitä arvo-osuustilillekin (on esimerkiksi tuntunut erikoiselta, että merkintäoikeuksia ei voi osakesäästötilille ostaa, vaikka myydä voikin, sillä niitä voi sinne tietysti kuitenkin vanhojen osakkeiden omistusten nojalla muuten päätyä). Talletusrajan kasvattamisen sijaan näkisin kuitenkin ennemmin, että järjestelmää kehitettäisiin sellaiseen suuntaan, missä sekä osakkeiden realisointiin että varojen nostamiseen liittyvät veroseuraamukset minimoitaisiin tavalla, joka kuitenkin säilyttäisi osaketuotoista saatavan verokertymän jokseenkin ennallaan. Verrattuna nykymalliin tähän on nähtävissä ainakin kolme keinoa:

1. Yksinkertaisin keino tähän suuntaan olisi hankintameno-olettaman sisällyttäminen osakesäästötilin sääntöihin: se madaltaisi verokertymää joissain tilanteissa, mutta toisaalta se voisi saada aikaan myös sitä, että osa muuten verottamatta jäävistä tuotoista tulisikin verotettavaksi, mikä puolestaan nostaisi verokertymää. Lisäksi raha saattaisi päättyä enemmän käyttöön, mikä voisi nostaa verokertymää myös välillisesti. Hankintameno-olettaman puuttuminen ei sinänsä tee osakesäästötilistä huonoa, mutta hankintameno-olettama pienentäisi siihen liittyviä haitallisia insentiivejä.
2. Osakesäästötilin tuotot voisivat tulla jollain tapaa esimerkiksi osittain veronalaiseksi myös perintötilanteessa.
3. Perustavanlaatuisempi tapa hillitä verotuksen ohjaavaa vaikutusta olisi jonkinlainen maltillinen arvonnousuvero, jossa tuottoja verotettaisiin lievemmällä veroprosentilla jo tuottojen syntyessä, ei vasta niitä nostaessa. Verottajalle tulee jo nykyjärjestelmässä tieto osakesäästötilin arvon kehityksestä, joten tarvittava tieto on verottajalla jo saatavissa. Teknisiä esteitä tällaiselle ei siis juuri ole. 

Kohdista ensimmäinen olisi parannus osakesäästötilin käyttöehtoihin, kaksi jälkimmäistä taas heikennyksiä. Ensimmäistä kannatan käyttöönotettavaksi, mutta jälkimmäiset kaksi keinoa ovat ongelmallisempia. Syy sille on ennen kaikkea se, että jos arvo-osuustili toimii rinnalla yhä vanhoilla säännöillä, on myös syytä pitää huoli siitä, ettei osakesäästötiliä vesitetä tekemällä siitä perinteistä arvo-osuustiliä heikompaa sijoitusinstrumenttia. Jos osakesäästötilin ominaisuuksiin kajottaisiin enemmän, silloin voisi olla tarpeen kajota myös arvo-osuustilin verotusperiaatteisiin. Kaipa sekin on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa on taas vain yksi tilimalli, jonka verotuskäytäntö ei vastaa täysin kumpaakaan nykymallin tilityypeistä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>