Tiukempi aselaki: ihmishenkien pelastaja?

Viime vuosien surulliset ampumavälikohtaukset ovat aiheellisesti nostattaneet keskustelun aselain uudistamisesta. Tästä on tietysti syntynyt vastakkainasettelu aseiden harrastajien ja vastustajien välille. Yhdet haluaisivat kieltää aseet kokonaan, kun taas toisten mielestä nykytilanne on hyvä. Kokonaisuutta tarkastellessa kyse voi olla kuitenkin muustakin kuin tasapainosta turvallisuuden ja harrastamisen vapauden välillä, sillä syy-seuraus-suhteet eivät välttämättä ole aina niin ilmeisiä, kuin voisi kuvitella.

Aiheuttavatko luvalliset aseet merkittävästi ongelmia?

Aseharrastajat vetoavat enimmäkseen kahteen tekijään:

1. Rikolliset saavat käsiinsä kyllä luvattomiakin aseita.
2. Aseiden harrastajat ovat vastuuntuntoista porukkaa.
   

Kohta 2 pitää epäilemättä suurimman osan kohdalla paikkansa. Myös kohta 1 pitää ainakin jossain määrin paikkansa. Mielestäni on kuitenkin järkevää pyrkiä katsomaan asiaa myös laajemmassa mittakaavassa. Koska tällaisten lakimuutosten lopulliset vaikutukset tullaan näkemään huomattavasti hitaammin kuin esim. verouudistusten kohdalla, tulee pyrkiä huomioimaan myös vähemmän itsestäänselviä, epäsuoria vaikutuksia.

Tarkastellaan ensin tuota selkeämmin mitattavissa ja arvioitavissa olevaa kohtaa 1. Luvattomilla aseilla tehdään toki enemmän rikoksia kuin luvallisilla, mutta laillisten aseiden saatavuus vaikuttaa myös laittomien aseiden saatavuuteen: laillinen ase voidaan esimerkiksi varastaa tai periä, jolloin siitä tulee luvaton. Itse asiassa suurin osa luvattomista aseista on alunperin ollut luvallisia (lähde). Jos luvallisten aseiden määrä vähenisi, vähenisi siis ajan myötä hyvin todennäköisesti myös luvattomien aseiden määrä, vaikka aseiden salakuljetus samalla luultavasti lisääntyisikin.

Kohdan 2 vastuuntuntoisuutta onkin hankalampi mitata. Myös vastuuntuntoisellakin harrastustoiminnalla voi kuitenkin olla negatiivisia vaikutuksia ympäristöön. Tuskin on tavatonta, että suhteellisen vastuuntuntoinenkin aseharrastaja esittelee ylpeänä asettaan aseharrastuksen ulkopuolisillekin tuttavilleen. Tämä voi synnyttää jossakussa aseharrastusta kohtaan hieman kieroutuneemman kipinän, jonka suurin painotus ei ole niinkään metsästämisessä tai tarkkuusammunnassa, vaan aseen omistamisessa itsessään esimerkiksi itsetunnon kohottajana. Jos taas kyseinen henkilö on muutenkin epätasapainoisempi, voi seuraukset pahimmillaan olla hyvinkin ikävät.

Synnyttääkö liian tiukka aselaki ongelmallisia lieveilmiöitä?

On mielestäni muun muassa edelläkuvatut tekijät huomioonottaen todennäköistä, että aselakien tiukentaminen vähentäisi henkirikoksien määrää. Liian rajuilla muutoksilla voi toisaalta olla täysin ei-toivottuja vaikutuksia, kuten näyttää käyneen hyvin tiukkojen aselakien Isossa-Britanniassa, jossa tiukat aselait ovat saattaneet jopa lisätä aseilla tapahtuvaa väkivaltaa. Voi siis olla, että maailma ei ole vielä valmis niin tiukalle aselaille kuin mikä Iso-Britanniassa on käytössä: koska muualla maailmassa aseita saa niin helposti, laittomia aseita riittää paljon myös Isoon-Britanniaan, jonka tiukka lainsäädäntö taas on tehnyt siitä laittomille aseille houkuttelevan markkina-alueen. Oli kokonaisuuden kannalta sopivin aseiden saatavuuden taso sitten mikä hyvänsä, liian raskaita muutoksia kannattaakin ehkä välttää.

Toisaalta aseenharrastajilla on myös täysi oikeus kyseenalaistaa, onko Iso-Britanniassa käytettävä lähes täysi käsiasekielto välttämättä ylipäätään tavoittelemisen arvoinen edes pitkällä tähtäimellä. Pelasti tiukempi aselaki sitten ihmishenkiä tai ei, on voitava ainakin kysyä, missä määrin on perusteltua rajoittaa ihmisten vapautta harrastaa yleisen turvallisuuden vuoksi. Uskon kuitenkin, että aselakia voidaan merkittävästikin tiukentaa ilman, että aseharrastajia ajetaan liian ahtaalle - tai ilman, että syntyisi Iso-Britanniassa havaittuja ongelmia.

Turvallisuudesta kannattaa maksaa

Puolustusvoimat on aseiden maailmassa tietysti täysin oma lukunsa - lyhyellä tähtäimellä aseiden merkittävään vähentämiseen on vaikea uskoa, mutta pitkällä tähtäimellä asevarustelun soisi maailmanlaajuisesti vähenevän. Myös metsästysaseilla on oma erityinen tarkoituksensa, minkä vuoksi niillä voi olla myös lain edessä erityinen asema. Sen sijaan käsiaseista herää kysymys, onko niiden todella tarpeen olla säilytettävissä kotona? Eikö aseharrastukseen riitä, että aseella voi ampua sille tarkoitetuissa paikoissa? Käsiaseiden pääsääntöisen kotona säilyttämisen kieltämiselle olen lukenut vastaväitteinä, että asetta pitää voida korjauttaa ulkopuolella, viedä mukana kilpailuihin ja viedä vähintäänkin muuton tai aseen myymisen yhteydessä mukana toisille ampumaradoille. Mutta kyllähän nuo kaikki ovat järjestettävissä. Muuttamisen tai korjauttamisen voi tehdä luvanvaraisten yritysten välisinä postituksina, ja kisoihin voisi aseen ottaa tarvittaessa henkilökohtaisesti mukaan, kunhan pystyy todistamaan, että on todella osallistumassa kisoihin. Eihän tuo toki silloinkaan estäisi täysin ampuma-aseella tehtyjen rikosten tekemistä, mutta eiköhän sillä estettäisi jokseenkin täysin ainakin juopuneessa tilassa tai muuten selvästi häiriintyneessä mielentilassa tapahtuvat surmat. Tottahan toki kaiken tuon järjestäminen tulisi maksamaan harrastajille ja alan yrityksille, mutta ei ampuminen olisi ensimmäinen harrastus, jonka edullisuudesta on jouduttu tinkimään turvallisuuden edistämiseksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kuinka harvoin on harvoin tappamisesta puhuttaessa?

Helsingin Sanomat uutisoi eilen sivuillaan (ja paperilehdessä tänään) seuraavasti: "Henkirikoksesta tuomittu uusii harvoin tekonsa" . Perusteluna otsikolle oli seuraava tosiasia:

"Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan viime vuosina noin seitsemän prosenttia henkirikoksesta tuomituista on syyllistynyt aiemmin vastaavaan tekoon. "

Mitä tuo prosenttilukema oikeastaan kertoo? Toisin kuin tämänaamuisen Helsingin Sanomien Fakta-ruudussa omituisesti kirjoitettiin, tuo 7 prosenttia ei tarkoita, että 3-7 prosenttia tekee uuden henkirikoksen, vaan todellisuudessa uusijoita on päinvastoin huomattavasti enemmän kuin tuo 7 prosenttia. Jos esimerkiksi 30-vuotiaana tuomittu istuu parhaillaan linnassa vaikka 45-vuotiaaksi asti, hänellä on vielä paljon aikaa uusia rikoksensa. Hänen mahdollinen tuleva rikoksensa ei kuitenkaan tuohon tilastojen 7 prosenttiin mahdu. Todellisen uusijoiden prosentin saamiseksi pitäisikin olla tilastoa jo kuolleiden henkirikoksen tekijöiden historiasta. Tällöin toki tilasto olisi jo helposti käytännössä nykytilanteeseen nähden vanhentunut, joten todellisesta rikoksen uusijoiden lukumäärästä voikin esittää vain tiedossa oleviin faktoihin pohjautuvia arvioita.

Mitä tuo 7 prosentin osuus siis voisi tarkoittaa käytännössä? Koska ihminen ei kovin monta kertaa elämässä ehdi tulla tuomituksi henkirikoksesta, voidaan hyvin lähteä oletuksesta, että myös tuosta viime vuosina tuomittujen joukon ensikertalaisista tulee noin 7 prosenttia jossain vaiheessa tekemään uuden henkirikoksen. Se taas tarkoittaa sitä, että uusijoiden määrä on todellisuudessa lähempänä 14 prosentin luokkaa kuin 7 prosenttia. Lisäksi on ainakin periaatteessa mahdollista uusia rikoksensa useammankin kerran, ja se lopullinen uusimisten lukumäärähän on huomattavasti kiinnostavampi luku, kuin pelkkä uusijoiden lukumäärä.


Onko tuo 14 prosenttia tai edes tuo 7 prosenttia siis oikeasti vähän tai harvoin? Käytännössähän tuo 14 prosenttia tarkoittaisi sitä, että lähes joka seitsemäs vankilasta vapautuva henkirikoksen tehnyt tappaa uudelleen. Lisäksi on aina mahdollista, että uuden henkirikoksen myötä menetetään enemmän kuin yksi ihmishenki, kuten tuoreessa Porvoon ammuskelutapauksessa, jossa aiemmin vaimonsa murhasta elinkautisen istunut tappoi kolme ihmistä. Näin ollen totuus voi hyvinkin olla, että jo keskimäärin neljää vankilasta vapautuvaa henkilörikoksen tehnyttä kohden kuolee vapautumisen seurauksena yksi ihminen! Jarmo Paanilan väitöskirja ei liioin anna kovin valoisaa kuvaa vankilasta vapautuneista: tutkimuksen aikana pakkolaitoksesta vapautuneista kymmenestä henkilöstä kaikki ja muistakin rikoksenuusijoista 82% toistivat vakavia väkivalta- ja seksuaalirikoksia vapaaksi päästyään.

Pelson vankilan johtaja Päivi Ollila totesi Helsingin Sanomien mukaan, että "On ikävää, että tällaiset tapaukset leimaavat elinkautisesta vapautuvia." Tietysti ihmiset tulee lähtökohtaisesti nähdä yksilöinä, mutta eikö edellä kuvattu tilasto sitten anna aika vahvat perustelut leimaamiseen? Yleisesti ottaen en kritisoi suomalaisia, suhteellisen lyhyitä vankeustuomioita, mutta jos tosiaan nykyjärjestelmässä henkirikoksen tehneen vankilasta vapauttamisella on näin valtavan suuret ihmishenkiin kohdistuvat riskit kuin edellä varovaisesti arvioitu yksi tapettu lisää per neljä vankilasta vapautunutta, täytyy jossakin olla vikaa!

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>