torstai 8. heinäkuuta 2010

Kuinka harvoin on harvoin tappamisesta puhuttaessa?

Helsingin Sanomat uutisoi eilen sivuillaan (ja paperilehdessä tänään) seuraavasti: "Henkirikoksesta tuomittu uusii harvoin tekonsa" . Perusteluna otsikolle oli seuraava tosiasia:
"Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan viime vuosina noin seitsemän prosenttia henkirikoksesta tuomituista on syyllistynyt aiemmin vastaavaan tekoon. "
Mitä tuo prosenttilukema oikeastaan kertoo? Toisin kuin tämänaamuisen Helsingin Sanomien Fakta-ruudussa omituisesti kirjoitettiin, tuo 7 prosenttia ei tarkoita, että 3-7 prosenttia tekee uuden henkirikoksen, vaan todellisuudessa uusijoita on päinvastoin huomattavasti enemmän kuin tuo 7 prosenttia. Jos esimerkiksi 30-vuotiaana tuomittu istuu parhaillaan linnassa vaikka 45-vuotiaaksi asti, hänellä on vielä paljon aikaa uusia rikoksensa. Hänen mahdollinen tuleva rikoksensa ei kuitenkaan tuohon tilastojen 7 prosenttiin mahdu. Todellisen uusijoiden prosentin saamiseksi pitäisikin olla tilastoa jo kuolleiden henkirikoksen tekijöiden historiasta. Tällöin toki tilasto olisi jo helposti käytännössä nykytilanteeseen nähden vanhentunut, joten todellisesta rikoksen uusijoiden lukumäärästä voikin esittää vain tiedossa oleviin faktoihin pohjautuvia arvioita.

Mitä tuo 7 prosentin osuus siis voisi tarkoittaa käytännössä? Koska ihminen ei kovin monta kertaa elämässä ehdi tulla tuomituksi henkirikoksesta, voidaan hyvin lähteä oletuksesta, että myös tuosta viime vuosina tuomittujen joukon ensikertalaisista tulee noin 7 prosenttia jossain vaiheessa tekemään uuden henkirikoksen. Se taas tarkoittaa sitä, että uusijoiden määrä on todellisuudessa lähempänä 14 prosentin luokkaa kuin 7 prosenttia. Lisäksi on ainakin periaatteessa mahdollista uusia rikoksensa useammankin kerran, ja se lopullinen uusimisten lukumäärähän on huomattavasti kiinnostavampi luku, kuin pelkkä uusijoiden lukumäärä.


Konnunsuon vankila (Wikimedia Commons)
Onko tuo 14 prosenttia tai edes tuo 7 prosenttia siis oikeasti vähän tai harvoin? Käytännössähän tuo 14 prosenttia tarkoittaisi sitä, että lähes joka seitsemäs vankilasta vapautuva henkirikoksen tehnyt tappaa uudelleen. Lisäksi on aina mahdollista, että uuden henkirikoksen myötä menetetään enemmän kuin yksi ihmishenki, kuten tuoreessa Porvoon ammuskelutapauksessa, jossa aiemmin vaimonsa murhasta elinkautisen istunut tappoi kolme ihmistä. Näin ollen totuus voi hyvinkin olla, että jo keskimäärin neljää vankilasta vapautuvaa henkilörikoksen tehnyttä kohden kuolee vapautumisen seurauksena yksi ihminen! Jarmo Paanilan väitöskirja ei liioin anna kovin valoisaa kuvaa vankilasta vapautuneista: tutkimuksen aikana pakkolaitoksesta vapautuneista kymmenestä henkilöstä kaikki ja muistakin rikoksenuusijoista 82% toistivat vakavia väkivalta- ja seksuaalirikoksia vapaaksi päästyään.

Pelson vankilan johtaja Päivi Ollila totesi Helsingin Sanomien mukaan, että "On ikävää, että tällaiset tapaukset leimaavat elinkautisesta vapautuvia." Tietysti ihmiset tulee lähtökohtaisesti nähdä yksilöinä, mutta eikö edellä kuvattu tilasto sitten anna aika vahvat perustelut leimaamiseen? Yleisesti ottaen en kritisoi suomalaisia, suhteellisen lyhyitä vankeustuomioita, mutta jos tosiaan nykyjärjestelmässä henkirikoksen tehneen vankilasta vapauttamisella on näin valtavan suuret ihmishenkiin kohdistuvat riskit kuin edellä varovaisesti arvioitu yksi tapettu lisää per neljä vankilasta vapautunutta, täytyy jossakin olla vikaa!

Aiheeseen liittyviä tekstejä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti