sunnuntai 26. toukokuuta 2024

Yhteiskunnan rooli alakoululaisten älypuhelinten käyttöönotossa

Esimerkin ja ryhmäpaineen voima
(Krea-ai)
Monet alakouluikäisten vanhemmat kokevat, että olisi hyvä, jos älypuhelimia ei annettaisi lapsille niin aikaisin kuin Suomessa yleensä annetaan. Älypuhelinten käyttöä voi toki mitata monin tavoin, enkä ole ainakaan itse törmännyt kunnollisiin vertailukelpoisiin kansainvälisiin tilastoihin aiheesta, mutta ulkomailla asuvien tai aiemmin asuneiden kokemuksiin pohjautuvista kirjoituksista on maalautunut kuva, jossa nimenomaan Suomessa lapset saavat älypuhelimen varhain, kun taas esim. Keski-Euroopassa lapset saavat yleensä selvästi myöhemmin älypuhelimen. 

Jos älypuhelimet heikentävät lasten keskittymiskykyä, ja haittaavat siten mm. koulussa oppimista, miten niiden käyttöönottoa voisi saada myöhemmäksi tai miten niiden käyttöä voisi vähentää? Älypuhelinten käyttöönoton myöhästyttämisen osalta vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa perinteisen peruspuhelimen tai kellopuhelimen hankkiminen. Niiden avulla lapsi voi soittaa ja kellopuhelimen avulla lapsen liikkumista voi seurata, mutta mitään koukuttavia applikaatioita ei löydy, joten laitetta käytetään vain yhteydenpitoon. Tämän periaatteessa yksinkertaisen ratkaisun käyttöä voi kuitenkin käytännössä jarruttaa lastenkeskinen sosiaalinen vertailu: jos kavereilla on älypuhelin, kuuluuko kunnolla joukkoon, jos itsellä ei ole? Toki älypuhelimen omaavankin ruutuaikaa voi rajata ohjelmallisesti esimerkiksi Googlen Family Linkin avulla, mutta siihen liittyy omat tasapainoilukysymyksensä, ja lähiympäristön vallitseva kulttuuri ratkaisee paljon.


Mitä ympäröivän kulttuurin osalta on sitten tehtävissä? Kirjoitin runsas vuosi sitten, miten Nokian myötä Suomesta kasvoi matkapuhelinmaa, ja miten tämä tausta saattaa edelleen vaikuttaa myös siihen, miten kännyköitä annetaan lapsille (kts. Nokian oppimista rapauttava perintö). Jonkinlaista vastaliikettäkin on alkanut olla havaittavissa (ainakin tämän tuoreen Hesarin kolumnin perusteella), mutta toki monet näkisivät mielellään myös julkisen puolen eli koululaitoksen rajoittavan enemmän puhelinten käyttöä.

Koko ongelmaa vanhemmat eivät tietenkään voi ulkoistaa yhteiskunnalle, mutta toisaalta vanhemmat eivät myöskään vastaavasti voi kontrolloida sitä, mitä koulun puolella tapahtuu. Järjellinen matkapuhelinkulttuuri vaatii siis roolia sekä vanhemmilta että ympäröivältä yhteiskunnalta. Monissa kouluissa puhelinten käyttöä rajataan merkittävästi, mutta aivan kuten eri perheiden välillä, myös koulujen välillä on eroja käytännöissä, joten lainsäädännöllisillekin muutoksille voisi olla tilausta (mistä esimerkkinä Ruotsin kaavailema kännyköiden käyttökielto). 

Käytön rajoittamisen lisäksi kyse on kuitenkin myös siitä, missä iässä älypuhelimet otetaan käyttöön, ja siinäkin julkisen sektorin toimintamalleilla voi olla roolinsa. Näkisin, että vähintä, mitä voisi odottaa, olisi se, että yhteiskunnan ylläpitämät rakenteet eivät ainakaan edistäisi älypuhelinten varhaista käyttöönottoa. Kun esikoisemme meni Helsingin kaupungin järjestämään koulupäivän jälkeen pidettävään iltapäiväkerhoon, siellä oli tapana pitää peliperjantai. Erityisen ongelmalliselta käytännössä tuntui se, että mukaan sai tuoda oman laitteen, jolla pelata. Kun tähän vielä yhdistetään lastenvälinen ryhmäpaine, tällainen peliperjantai tuntuu mekanismilta, jolla lähestulkoon varmistetaan, että se älypuhelin tulisi viimeistään tokaluokkalaiselle. Pelit kyllä houkuttavat riittävästi muutenkin, joten onko tässä mieltä? Vai olisiko kuitenkin toivottavaa, ettei yhteiskunnan kannattaisi järjestää tällaisia ylimääräisiä ajureita varhaiseen älypuhelinten maailmaan siirtymiseen enää lukuvuonna 2024-2025?




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 5. maaliskuuta 2024

Parhaat tilastot erityiseen hyötykäyttöön?

Tilasto-orava tutkimassa
Krea-tekoälyn luomaa käppyrää
Suomi on ollut vuosien saatossa monissa vertailuissa maailman valtioiden kärjessä. Koulutusta mittaavissa PISA-tuloksissa sijoitus on valitettavasti kärsinyt, ja suunta olisi tärkeää saada käännettyä, mutta samalla voi saada pientä lohtua toisenlaisesta kärkisijoituksesta: Suomen kansalliset tilastointijärjestelmät on nyt todettu toista kertaa maailman parhaiksi (kts. World Bankin SPI-pisteytys). Jos meillä on poikkeuksellisen hyvät tilastointijärjestelmät, voisiko niitä myös hyödyntää aiempaa innovatiivisemmin?

Joku saattaa kysyä, kuinka tärkeitä hyvät tilastot ylipäätään ovat, tai jopa että käytetäänkö niihin jopa liikaakin resursseja, jos ne kerran ovat niin hyviä. En tiedä, minkälaisia budjetteja tilastointiin eri maissa käytetään eikä SPI-pisteytys taida tilastoinnin tehokkuutta sellaisenaan mitata, mutta uskon, että (toisin kuin ehkä jotkin muut julkiset palvelut) tilastointi toimii Suomessa tehokkaasti. Ja mikä ehkä sitäkin olennaisempaa, näen tilastoilla merkittävää arvoa. Omakohtaista kokemusta minulla on julkisten tilastojen hyödyntämisestä runsaan 6 vuoden takaisesta Varainsiirtoveron kalleutta käsittelevässä artikkelista, jota varten yhdistin Tilastokeskuksen tietoja vuosien 1997-2017 ansiotulokehityksestä, veroasteen muuttumisesta sekä asuntojen hintakehityksestä. Lisäksi kuten Helsingin Sanomat totesi keskiviikkoisessa pääkirjoituksessaan, tilastoja käytetään jatkuvasti poliittisen päätöksenteon pohjana.

Mitä tulee politiikkaan, yhteiskunnallisissa toimintamalleissa otetaan monesti mallia muista maista, oli kyse sitten verotuksesta, sosiaaliturvasta tai mistä tahansa. Aina joskus jonkin maan on kuitenkin toimittava suunnannäyttäjänä ja oltava ensimmäinen jonkinlaisen mallin käyttöönotossa. Jos Suomella on niin erinomaiset tilastot, voisiko se mahdollistaa jotain sellaista, mikä ei nykyään vielä monessa maassa onnistuisi? Voisiko se mahdollistaa esim. arvonnousuveron kaltaisen verotuksen neutraaliuteen, oikeudenmukaisuuteen ja haitalliset insentiivit poistavan mallin (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle)? Tai voisiko se auttaa luomaan dynaamisen vuokratason kaupungin vuokra-asuntoihin, jotta kovatuloinen ei voisi repiä hyötyä järjestelmästä matalatuloisempien kustannuksella (kts. dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin). Muitakin esimerkkejä on varmasti löydettävissä. 

Yksi asia, missä olen ainakin huomannut yhä parantamisen varaa, on joidenkin tietojen julkisuus. Tulotietojen julkisuus ja siihen liittyvä vuosittainen veropäivä edustaa kansainvälisesti poikkeuksellista avoimuutta, olkoonkin että Ruotsissa ja Norjassa ollaan joissain vastaavissa asioissa vieläkin avoimempia mahdollisesti liiallisuuksiinkin asti. Kuitenkin toisinaan välillä tunnutaan pantattavan julkisen toimijan keräämiä tietoja, jotka eivät edes paljastaisi mitään yksityishenkilöistä (kts. Yle, julkista kyselyittesti data). Tällaisten tietojen olisi hyvä olla helposti saatavilla, sillä sitä kautta syntyy myös helpommin positiivista innovatiivisuutta. Hyvien tilastojen ja innovatiivisuuden yhdistelmä voisi puolestaan tarjota Suomelle mahdollisuuden myös aitoon edelläkävijyyteen.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Entä jos Pekka Haavisto...?

Viikon päästä on presidentinvaalien toinen kierros, jossa vastakkain ovat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Vaalitenteistä on voitu kaivella eroja presidenttien ajattelutavoista, arvomaailmoista, tietotasosta, sanavalmiudesta ja muusta vastaavasta. Ja näitä asioita sitten lehdistö arvioi esittäen samalla toisinaan omia spekulaatioitaan tulevasta äänestyskäyttäytymisestä. Yhteen näkökulmaan lehdistö ei ole käytännössä kuitenkaan juurikaan koskenut, ja siihen kytkeytyy tavallaan jonkinasteinen ristiriita. 

Presidentinlinna
(Wikipedia, käyttäjän Paasikivi kuva)

Presidentin varsinaisia tehtäviä ajatellen ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, mikä presidentin seksuaalinen suuntautuminen on, tai kenen kanssa hän on parisuhteessa. Sitä ajatellen on oikeastaan hienoa, että lehdistö ei ole juurikaan sitä aihetta presidentinvaaleja koskien käsitellyt. Ristiriita syntyy siitä, että käytännössä merkittävälle osalle äänestäjäkuntaa sillä on kuitenkin vähintäänkin jonkinlainen merkitys, ja osalle se merkitys on täysin ratkaiseva.


Miten Haaviston ja parisuhde sitten vaikuttaa? Näen tässä kolme tasoa. On ihmisiä, jotka avoimesti ilmaisevat, että eivät vain voi äänestää Haavistoa sen takia, tai että äänestävät Stubbia sen vuoksi. Toisekseen on varmasti myös paljon ihmisiä, jotka pyrkivät pohjaamaan äänestyspäätöksensä vain muihin presidentin rooliin liittyviin seikkoihin, mutta koska presidentinvaaleissa toimitaan eduskuntavaaleihin verrattuna enemmän henkilökuvan ja mielikuvien varassa, käytännössä myös Haaviston suuntautuminen vaikuttaa tavalla tai toisella. Kolmantena tulee se, että äänestäjä voi suhtautua neutraalisti seksuaalivähemmistöä edustavaan presidenttiin muuten ja kotimaan mittakaavassa, mutta miettii sitä, mitä se käytännössä tarkoittaisi Suomen kannalta kansainvälistä diplomatiaa ajatellen. Osalle nämä ovat nimenomaisesti syitä äänestää Haavistoa: Haavisto voi tuntua vähemmistöä itsekin edustavalle äänestäjälle vahvasti omalta ehdokkaalta, tai Haaviston valitseminen voi tuntua edistyksellisyydeltä positiivisessa mielessä. Luulenpa kuitenkin, että nettomääräisesti Haaviston suuntautuminen toimii häntä vastaan vaalimenestystä ajatellen.


Eli mikä on se jutun otsikossa alustamani kysymyksen loppuosa? Joku ehkä saattoi ajatella, että kysymys kuuluisi “Entä jos Pekka Haavisto olisi seuraava presidentti”, mutta ei, tarkoitukseni oli kysyä: “Entä jos Pekka Haavisto olisi heterosuhteessa elävä hetero?”. Mitä se tarkoittaisi Haaviston kannatukselle? Stubb on kyselyjen perusteella ollut selvästi edellä Haavistoa, ja on luultavaa, että Halla-ahon äänestäjien enemmistö kääntyy ennemmin Stubbin puolelle. Tällainen vaihtoehtoisten todellisuuksien maalailu menee tavallisia spekulaatioita pidemmälle, mutta siinä missä uskon Stubbin voittavan nämä presidentinvaalit, uskoisin, että hetero-Haavisto olisi puolestaan Stubbiakin suositumpi. Toivon olevani tässä väärässä seksuaalisen suuntautumisen painoarvon suhteen, mutta koen, että Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tulokset tukevat tätä näkökulmaa: barometrin mukaan kolmannes ei halua äänestää Haavistoa homoseksuaalisuuden takia, mutta toisaalta Haavisto koetaan Stubbia empaattisemmaksi (kts. Ilta-Sanomien juttu).


Voitti vaalit kumpi ehdokas tahansa, olisi toivottavaa, että tulosta ei ratkaisisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen, vaan presidentin tehtävän kannalta keskeisemmät ominaisuudet.





Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 3. helmikuuta 2024

Veikkaus normalisoi isojen summien tuhlausta rahapeleihin

Veikkauksen kaksijakoinen rooli tuli taas vastaan, kun täytin asiakkaiden tuntemiseen tähtäävän kyselyn. Mitäpä mieltä pitäisi alla esitetystä kysymyksestä ja sen valintavaihtoehdoista?

Onko esimerkiksi 190 euroa veikkauksen peleihin kuukaudessa jotenkin pieni summa? Tai pitäisikö 1000€ / kk olla vielä suhteellisen tavanomainen summa? Toki kysymyksen summan voi periaatteessa lukea kahdella tavalla: paljonko peleihin laittaa rahaa, tai paljonko peleihin uppoaa rahaa ottaen huomioon, että jotain sieltä tulee keskimäärin takaisinkin. Näin katsottuna riippuu todella paljon pelattavasta pelistä, paljonko pelaaja lähtökohtaisesti menettää suhteessa pelaamiseen käytettyyn summaan. Esimerkiksi lotossa palautusprosentti on vain noin 41%, kun taas automaattipeleissä yli 95%, ja vedonlyönneissä jotain näiden väliltä. 

Isompia summia pelaavat pelaavat melko varmasti ennen kaikkea muita kuin loton kaltaisia matalan palautusprosentin pelejä, mutta siitä huolimatta vaihtoehdot näyttävät todella korkeilta. Jos pelaa vaikkapa lottorivin viikossa, kuukaudessa käytetty summa on alle 5€, ja siihen nähden 0-199 € / kk haarukka on valtava. Siksi herääkin taas kysymys Veikkauksen vastuullisuudesta samaan tapaan kuin vajaa 5 vuotta sitten liittyen Veikkauksen markkinointikampanjaan. Tuo käyttäjäkysely oli nyt naamioitu käyttäjien tunnistamiseen pyrkivään vastuullisuuden kaapuun, mutta kyselyn luvut tuntuvat enemmänkin vain normalisoivan isojen summien tuhlausta rahapeleihin. Ei se kovin vastuulliselta tunnu.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Syntyperäisyyden merkitys politiikassa?

Arnold Schwarzenegger
Yhdysvaltain presidentiksi kuviteltuna
Ylen presidentinvaalien vaalikoneessa on yhtenä kohtana kysymys siitä, pitäisikö vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä poistaa. Halla-aho totesi tähän:

“Syntyperäisyysvaatimuksen voisi hyvin ulottaa myös ministereihin ja kansanedustajiin.”

Ajatus tuntuu monella tapaa tuhoisalta. Paitsi että se tarkoittaisi, etteivät esim. Nasima Razmyar tai vuosikymmeniä kansanedustajana toiminut Ben Zyskowicz voisikaan olla kansanedustajia, se antaisi tylyn viestin myös laajemmin. 

Kansanedustajanhan tulisi nimensä mukaisesti edustaa kansaa tai ainakin sitä kansanosaa, joka halusi äänestää kyseistä edustajaa eduskuntaan. Koko eduskunnan kansanedustajien joukon taas tulisi siten edustaa koko kansaa ja kansan tahtoa. Kun Suomen kansalaisiin kuuluu äänioikeutettuja ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet Suomessa, miten pelkästään syntyperäisille suomalaisille rajattu kansanedustajien joukko voisi kunnolla edustaa myös heitä? Jos Suomen kansalaiset jaettaisiin tällä tapaa näin selvästi kahteen kastiin, mitä hyvää siitä voisi seurata? Ja mikä järki olisi rajata politiikasta kiinnostuneet, Suomessa syntymättömät, mutta mahdollisesti hyvinkin lahjakkaat ihmiset pois siitä tehtävästä, joka heille mahdollisesti parhaiten sopisi? Luulen sinänsä, että Halla-aho on selvässä vähemmistössä ajatuksineen tämän suhteen, mutta on mielestäni ihan aiheellista todeta, miksi tuo Halla-ahon kanta tuntuu niin väärältä.

Vaan mitenkäs on tuon samaisen vaatimuksen osalta presidentin kohdalla? Katsotaanpa ensin, mitä muutkin presidenttiehdokkaat ovat vaalikoneessa väitteeseen “Vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä pitää poistaa.” vastanneet:

  • Kyllä: Li Andersson, Pekka Haavisto, Jutta Urpilainen
  • Ei: Mika Aaltola, Sari Essayah, Jussi Halla-aho, Harry Harkimo, Olli Rehn, Alexander Stubb

Kuusi yhdeksästä siis kannattaa nykymallia. Kantaansa perusteli tai täsmensi kommentilla kaikki muut paitsi Harry Harkimo ja Olli Rehn.

En tiedä, missä määrin presidenttiehdokkaiden kannat vastaavat kansan näkemyksiä. Toisaalta en myöskään tiedä, onko osa ehdokkaista ehkä muovannut vastaustaan siihen suuntaan, minkä arvelisi miellyttävän oikeaa äänestäjäkunnan osaa. Joka tapauksessa presidentin kohdalla syntyperäisyysvaatimuksessa on enemmän järkeä kuin mitä siinä olisi kansanedustajan kohdalla: kansanedustaja ei edusta kansaa yksin vaan 199 muun kansanedustajan kanssa, mutta presidentti tietyssä mielessä edustaa Suomea myös yksin. Ja tästä syystä ymmärrän presidentin roolin osalta molempia kantoja. 

Suomi ei ole yksin siinä, että kansanedustajuus vaatii käytännössä lähinnä kansalaisuuden, mutta presidentiksi pääsee vain syntyperäinen kansalainen. Suunnilleen näin on myös Yhdysvalloissa. Jos Yhdysvalloissa ei olisi presidentin syntyperäisyysrajoitusta, ties vaikka Arnold Schwarzenegger olisi jossain vaiheessa ollut ehdolla ja päässytkin presidentiksi! Olisiko se ollut huonompi vaihtoehto kuin mitä Yhdysvalloissa on nyt nähty?

Oli yhdysvaltojen viimeisimmistä presidenteistä tai Suomen ei-syntyperäisistä kansanedustajista mitä mieltä tahansa, olennaisinta kriteereissä lienee, että kansanedustajan tai presidentin voi todeta olevan tiukasti sitoutunut maahan. Moni ei-syntyperäinen voi olla sitoutuneempikin maahan kuin syntyperäinen, joka on vaikkapa syntyperäisyydestään huolimatta asunut ison osan elämästään muualla. Yhdysvalloissa kongressiin on itse asiassa tiukemmat kriteerit kuin Suomessa: edustajainhuoneeseen vaaditaan kansalaisuuden lisäksi vähintään 25 vuoden ikä ja vähintään 7 vuoden kansalaisuus, ja senaattiin 30 vuoden ikä ja 9 vuoden kansalaisuus. Siinä missä Suomessa kansanedustajan tai ministerinkin rooliin riittää pelkkä kansalaisuus, ehkäpä presidentin asemaan voisi soveltaa syntyperäisyysvaatimusta kevyempää, mutta kansanedustajavaatimusta tiukempaa kriteeristöä, jossa liian lyhyen aikaa kansalaisena olleet rajattaisiin pois. 

On sinänsä vaikea nähdä, että kukaan vasta muutama vuosi aiemmin Suomeen muuttanut ja vasta kansalaisuuden saanut tulisi valituksi presidenttiehdokkaaksi ja vieläpä saisi riittävän ison kannatuksen päästäkseen presidentiksi, joten siinä mielessä merkittävää suoraa käytännön merkitystä erityisemmillä rajoituksilla ei kovin helposti ole. Kyse voikin olla enemmän mielikuvista. Presidentin asema on sen verran erityinen, että jonkinlaiset kansalaisuutta erityisemmät kriteerit tuntuvat perustelluilta. Mutta on toinen asia, tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että esim. yli 50 vuotta Suomen kansalaisena ollut ja Suomessa koko tuon ajan asunut ei voisi olla ehdolla presidentiksi vain siksi, ettei ole syntyperäinen kansalainen. Uskoisin, että tästä vaatimuksesta vielä joskus luovutaan, mutta se päivä on luultavasti hyvin kaukana tulevaisuudessa.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 16. tammikuuta 2024

Kun skaalaetu tulee rikkaan luo

Apina ihailee halpaa hinnastoa
rahakasan päällä

(Dall-e)

Skaala- eli mittakaavaetu toimii monenlaisissa asioissa. Teollisuudessa ja yritysmaailmassa yksinkertainen esimerkki on esim. siinä, ettei autotehdas voi olla kannattava, jos sieltä tuotetaan vain pari autoa vuodessa, mutta isommalla massalla suuruuden ekonomian ansiosta toiminta voikin olla kannattavaa. Ohjelmistoalalla skaalaa taas kaivataan usein tuotantopään sijasta erityisesti asiakaskunnan puolelle, jotta toiminta kannattaa. Skaalaetu pätee myös kotitalouksien osalta: tyypillisesti isompi kotitalous voi toimia kustannustehokkaammin mm. siksi, ettei jokainen samassa asunnossa asuva tarvitse omaa wc:tä ja suihkua.

Mutta entä miten tämä toimii kuluttajan näkökulmasta? Välittyykö yritysten tuotantoskaalan tuoma etu asiakkaalle? Käytännössä kyllä: halvemmalla valmistettuja tuotteita saa ainakin kilpailun vallitessa myös ostettua halvemmalla, ja isompi mittakaava mahdollistaa olemassaolon monille tuotteille, joita ei muuten olisi kannattavaa valmistaa. 

Entä nauttiiko asiakas skaalaetua myös oman asiakkuutensa mittakaavan myötä? Osittain kyllä. Tarkastellaanpa esimerkkejä.

Pienimmässä mittakaavassa kyse on arkisista paljousalennuksista, joissa ihan vain vaikka ottamalla isomman kahvikupin voi saada suhteessa enemmän, tai ostamalla kaksi vaatekappaletta saa kolmannen ilmaiseksi. Osin tällaiset voivat olla silkkaa myynnin edistämistä, osin ne voivat pohjautua myös suoraan siihen, että on kustannustehokkaampaa, kun asiakas ottaa kerralla enemmän, jolloin skaalaedun hyötyä voidaan tuoda myös asiakkaalle.

Hieman isomman mittakaavan kysymyksiin tullaan, kun laajemmista ostokokonaisuuksista tai asiakkuuksista palkitaan keskittämisbonuksilla. Näissä on osin kyse siitä, että ketjut saavat tietoa asiakkaistaan, mutta osin myös siitä, että sitoutetaan asiakkaat keskittämään ostoksensa saman ryhmän asiakkaiksi tai esimerkiksi ottamaan vakuutuksensa samalta vakuutusyhtiöltä. Kanta-asiakaskortin käytöllä ja mahdollisesti keskittämisellä asiakas siis käytännössä maksaa osan tuotteistaan, joskin tasavertaisuuden kannalta sitä voi jossain määrin nihkeänä, että pienen kulutuksen taloudet eli käytännössä yksin asuvat jäävät myös suhteellisesti katsottuna yleensä pienemmille bonuksille.

Sijoitusmaailma näyttäytyy tässä kuitenkin ehkä erikoisimmalta. On ymmärrettävää, että joitain palveluja kuten yksityistä varainhoitoa ei tarjota, ellei varallisuutta löydy merkittävästi. Voi pitää myös ymmärrettävänä, että esimerkiksi osakekaupoissa voi olla jonkinlaiset euromääräiset minimitaksat prosentuaalisen taksan lisäksi, minkä seurauksena useilla tuhansilla euroilla kerralla kauppaa käyvät pääsevät suhteessa halvemmalla - tässäkin tosin on taviksen näkökulmasta pakko ihmetellä, miksi Nordnetin hinnoittelussa löytyy aidosti hyvin pieni minimitaksa ruotsalaisille (1 kruunu eli n. 11 eurosenttiä!), kun taas suomalaisille tarjotaan halvimmillaankin vain 3 euron minimitaksaa (kts. suomalaiset paarialuokkaa?).  Eriskummalliselta tuntuu kuitenkin erityisesti se, että ei vain saatavilla olevien palvelujen, vaan myös hinnoittelun pohjana saattaa olla ei niinkään pelkät ostetut palvelut, vaan asiakkaan varallisuus palvelussa. Näin on erityisesti esimerkiksi Mandatum Traderin hinnoittelussa, jossa minimitaksat kutistuvat lähipörsseissä 10 eurosta 5 euroon 50 000 euron varallisuudella ja 500 000 euron varallisuuden ylittyessä ne kutistuvat 3 euroon per kauppa. Varakas saa siis ilmankin suuria kaupankäyntimääriä kauppansa halvemmalla ei ainoastaan suhteellisesti, vaan myös absoluuttisesti, mikä käytännössä tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että varakas maksaa suhteellisesti todennäköisesti vain hyvin pientä murto-osaa siitä, mitä vähävaraisempi maksaisi.

Siinä missä monessa muussa asiassa asiakas saa hyötyä lähinnä tunnollisesta asiakkuudesta, sijoitusasioissa saatetaan siis palkita käytännössä puhtaasti jo varallisuuden pohjalta. Onko se perusteltua? Jokin syy välittäjillä on tällaisen hinnoittelun määrittämisessä, joten ehkä se on heidän kannaltaan perusteltua. Mutta onko se reilua? Eipä siltä tunnu. Edistääkö tuollainen hinnoittelu kansankapitalismia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa? Eipä oikein. Pitäisikö tällaisen hinnoittelun siis olla kiellettyä? Tämä on monisyisempi kysymys, jonka kohdalla moni saattaa mielessään todeta, että totta kai yrityksillä on lupa asettaa hinnoittelulleen sellaiset ehdot kuin haluavat. Mutta toisaalta kyllä liiketoimintaa ja sopimisen vapautta säännellään monin muinkin tavoin, ja monesti nimenomaan asiakkaan asemaa puolustaen. Jopa hinnoittelun suhteen on rajoituksia, mikä ilmenee esim. siinä, että ns. saalistushinnoittelu on kiellettyä. Miksei lähes suoraan varallisuuteen pohjautuvakin hinnoittelu voisi siis olla tietyin ehdoin kiellettyä? Se tekisi hinnoittelusta sosiaalisesti reilumpaa, ja ei kai sellainen kielto oikein asetettuna mitenkään ratkaisevalla tavalla häiritsisi liiketoiminnan edellytyksiä, vai häiritsisikö? 

Kuten Thomas Piketty on osoittanut, kirjassaaan Pääoma 2000-luvulla, viimeaikainen kehitys on vienyt ensimmäistä kertaa 100 vuoteen siihen suuntaan, että tuloerojen kutistumisen sijaan varallisuus onkin taas keskittymässä. Yksi tapa torjua tuota kehitystä on lainsäädäntö. Jos jokin rakenne edistää vain sitä, että raha tulee rahan luokse ilman, että se tuottaa samalla jotain yhteistä hyvää kuten työpaikkoja tai verotuloja, se ei ole yhteiskunnallisesti hedelmällistä, ja silloin se tulee voida kyseenalaistaa.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



perjantai 29. joulukuuta 2023

Mitä hankintameno-olettama tarkoittaisi osakesäästötilin kohdalla?

Osakesäästötilin (OST) talletusraja on nousemassa 100 000 euroon muutaman päivän päästä eli vuoden 2024 alusta, mitä moni sijoittaja onkin toivonut. Osakesäästötilin lanseeraamisesta lähtien sijoittajien edunvalvojat ja monet sijoittajat ovat vaatineet myös hankintameno-olettamaa osakesäästötilille. En ole kuitenkaan huomannut, että kukaan olisi tarkalleen määrittänyt, mitä hankintameno-olettama osakesäästötilin kohdalla tarkoittaisi.

Otetaanpa ensin kertauksena, mitä hankintameno-olettama (HMO) ylipäätään tarkoittaa. Se on vaihtoehtoinen tapa määrittää hankintameno luovutusvoittojen verotusta varten niin, että hankintameno on omistusajasta riippuen joko 20% tai 40% luovutusarvoon verrattuna, jos se vain on verovelvolliselle edullisempi vaihtoehto. HMO:n tarkoituksena voi nähdä luovutuksen veroseuraamusten rajaamisen, osittaisen suojan inflaatiota vastaan pitkäaikaisten sijoitusten kohdalla sekä toisaalta tavan määrittää hankintameno tilanteissa, joissa todellinen hankintameno ei ole tiedossa. Lisätietoja löytyy esim. Verottajan sivuilta.

Mutta mitä HMO tarkoittaisi osakesäästötilin kohdalla? Lähdetään ensin siitä, mitä se EI tarkoittaisi. Tuntuu, että monilla on paljon väärinkäsityksiä siitä, miten osakesäästötili toimii, ja siten vaikuttaisi siltä, että jotkut ajattelevat, että osakesäästötilille sovellettuna HMO koskisi yksittäisiäkin osakelajeja, mutta ei, sitä se ei tarkoittaisi. 

Koska osakesäästötilissä tarkastellaan aina koko osakesäästötiliä kokonaisuudessaan, myös HMO kohdistuisi koko tiliin tai nostettavaan summaan kokonaisuudessaan. Yksinkertaisimmillaan hankintameno-olettama tarkoittaisi siis osakesäästötilin kohdalla sitä, että osakesäästötililtä tehtävistä nostoista verotettaisiin korkeintaan 80%, mikä vastaisi 20%:n hankintameno-olettamaa. Tämä olisi erittäin yksinkertaista toteuttaa, eikä vaatisi pankeilta välttämättä minkäänlaisia järjestelmämuutoksia, vaan riittäisi, että verottaja vain käsittelisi osakesäästötililtä nostot hieman eri tavalla.

Tavallisesti yli 10 vuotta hallussa pidetyn omaisuuden kohdalla hankintameno-olettama on kuitenkin 40%, ja tämän tuominen osakesäästötilin verotuskäytäntöihin olisi jo astetta monimutkaisempaa, koska siinä ei olisi oikein mitään järkeä, että tuo 40%:n raja toteutuisi pelkän osakesäästötilin avaamisen perusteella riippumatta siitä, milloin tilille on talletettu minkäkin verran rahaa. Jotta hankintameno-olettama otettaisiin samoin yleisin säännöin käyttöön myös osakesäästötilin kohdalla, pitäisi hankintameno-olettaman suuruus määrittää sen mukaan, kauanko nostoa vastaava talletus on osakesäästötilillä ollut. Tämä taas tarkoittaisi muutosvaatimuksia pankkien järjestelmiin.

Alla näkyy taulukkoon yksinkertaisena esimerkkinä havainnollistettuna, miten hankintameno-olettama voisi toimia talletuskohtaisesti. Esimerkissä on ensin 10 000 euron alkutalletus ja sitten 5000 euron talletus puolen vuoden välein. Jos tästä sitten ruvettaisiin tekemään nostoja, ensin nostettaisiin 1.1.2023 talletuksesta ja sitä vastaavasta voiton osuudesta, eli vasta 12 000 euron nostamisen jälkeen siirryttäisiin 1.7.2023 tehtyyn talletukseen. Huomionarvoista tässä on se, että vaikka ensimmäinen puolivuotisväli onkin ollut esimerkissä tappiollinen (15000€ -> 13000€), nostohetken voitto jyvitetään kuitenkin tasaisesti suhteessa kulloinkin talletettuun pääomaan huomioimatta sitä, missä väleissä arvon nousu on tapahtunut, aivan kuten nyt käytössä olevassa hankintameno-olettamattomassakin osakesäästötilin mallissa. Syy tähän on se, että arvon kasvun ajankohtien huomioiminen monimutkaistaisi laskentaa huomattavasti enemmän, ja on vaikea nähdä syytä monimutkaistaa laskentaa enempää kuin mitä hankintameno-olettaman käyttöönotto vaatisi.

 TalletusKoko oma pääomaSalkun arvo40%:n HMO alkaenOman pääoman osuus 1.1.2025Voiton osuus 1.1.2025
1.1.202310 000 €10 000 €10 000 €1.1.203310 000 €2 000 €
1.7.20235 000 €15 000 €13 000 €1.7.20335 000 €1 000 €
1.1.20245 000 €20 000 €20 000 €1.1.20345 000 €1 000 €
1.7.20245 000 €25 000 €29 000 €1.7.20345 000 €1 000 €
1.1.20255 000 €30 000 €36 000 €1.1.20355 000 €1 000 €

Olisiko tällaisen ylläkuvatun talletuksiin pohjautuvan hankintameno-olettamaseurannan luominen pankkien järjestelmiin sitten suuri tehtävä? Ei pitäisi olla. Kun osakesäästötilejä alunperin tuotiin pankkien järjestelmiin 2019-2020 aikana, se luonnistui mielestäni melkeinpä yllättävänkin hyvin, olkoonkin, että joillakin pankeilla siinä kesti hieman toisia pidempään. Tarkemman talletusseurannan tuonti osaksi järjestelmää taas luulisi olevan tähän vain pieni lisä. Käytännössähän kyse on vain samanlaisesta FIFO-periaatteesta (eli first-in-first-out) kuin osakekaupoissakin. Toisin sanoen kun osakesäästötililtä nostetaan varoja, nostetaan ensin vanhinta osakesäästötilitalletusta vastaava oma pääoma sekä nostosummaa vastaava tuotto. Siltä osin kuin tuosta talletuksesta on yli 10 vuotta, voisi siihen siis soveltaa 20%:n hankintameno-olettaman sijasta 40%:n hankintameno-olettamaa. Pankit käsittelevät osakkeiden kanssa paljon monimutkaisempiakin kuvioita kuin tämä, eikä tällaisen pienen lisän pitäisi olla ongelma lisätä pankkien järjestelmiin. 

Entäs asiakkaat? Kun ottaa huomioon, miten paljon hämmennystä osakesäästötilin toimintaperiaatteet ovat aiheuttaneet jo muutenkin, tämä voisi sekoittaa pakkaa monen mielissä lisää. Toisaalta hankintameno-olettama on vain verovelvollisen taakkaa keventävä mekanismi, eivätkä nämä ole summia, joita asiakkaan täytyisi itse verottajalle laskea, ei kunnollisen hankintameno-olettaman pitäisi olla asiakaskunnankaan kannalta ongelma. Lisäksi pankit voisivat luoda käyttöliittymäänsä ylläolevaa vastaavan taulukkonäkymän, joka auttaisi asiakasta hahmottamaan osakesäästötilinsä tilannetta sekä nostoista syntyviä veroseuraamuksia.

En pidä osakesäästötiliä yhteiskunnallisesti ajatellen kokonaisuuden kannalta aivan ihanteellisena mallina, mutta nykymuodossaan hankintameno-olettaman ottaminen osaksi myös osakesäästötiliä tuntuu perustellulta kahdestakin syystä. Se vähentäisi hieman insentiiviä pitää osakesäästötiliä ikuisena, mahdollisesti pelkäksi perintösäästötiliksi päätyvänä säästömuotona. Lisäksi se yhtenäistäisi pääomatulojen verotuskäytännön muiden omaisuuden luovutusten kanssa.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 2. joulukuuta 2023

Toimiiko EKP oikein?

Kirjoitin vuosi sitten viime aikojen erilaisista mahdollisista ylilyönneistä, ja yhtenä esimerkkinä nostin esille ohjauskorkojen muutokset ja sen, miten niistä voi lopulta olla seurauksena deflaatio (kts. Ylilyöntien aikakausi?). Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, varsinkin Suomen osalta ollaan jo hyvin lähellä deflaatiota, ja sama trendi pätee myös laajemmin Euroopassa. Olkoonkin että euriborien kehitys enteileekin nyt ohjauskorkojen laskua, EKP ei ole vielä sellaisesta juuri vihjannut.



Menikö EKP koronnostoissaan siis liian pitkälle? Tai vielä pahemmin: onko EKP aina myöhässä ja vetää lopulta yli? On sinänsä naiivia ajatella, että maallikkona pystyisi lukemaan tilannetta paremmin, mutta jos tilanne painuu deflaation puolelle, se tuskin on varsinaisesti ollut EKP:n tavoite? Eli onko silloin tehty virhe? Jos virhe on tehty, mitkä ovat sen taustalla olevat ajurit? 


Toisinaan iso organisaatio saattaa syystä tai toisesta toimia tavalla, jota moni organisaation jäsen tai jopa enemmistö organisaatiosta ei pidä perusteltuna. Kun markkinoilla tapahtuu isoja muutoksia, löytyy aina ihmisiä, jotka näistä muutoksista hyötyvät. Jos EKP toimii varsinaisia tavoitteitaan ajatellen turhan myöhässä ja loppujen lopuksi liioitellen, voiko taustalla olla ylilyönneistä hyötyvien tahojen lobbaus? Tai onko EKP:n rakenteissa jotain sellaista, mikä saa sen toimimaan vähemmän ideaalilla tavalla? Vai onko EKP sittenkin toiminut juuri oikein? 


Minulla ei ole näihin kysymyksiin vastauksia, mutta mielelläni ymmärtäisin aihepiiristä enemmän. EKP:llä pitää toki olla tietty itsenäisyys, ja ohjauskorkojen muutoksien kaltaisten asioiden suhteen viestinnän pitää olla erittäin hallittua, mutta silti herää myös kysymys: pitäisikö EKP:n päätöksentekoa käsitellä enemmän esimerkiksi mediassa, jotta laitoksesta syntyisi vähemmän norsunluutornimainen vaikutelma? EKP toimii makrotalouden ytimessä, ja jo siksikin olisi hyvä, jos tavallisetkin ihmiset ymmärtäisivät sen toiminnasta enemmän.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 12. marraskuuta 2023

Kansanyhtiö Finnairin osakeanti

Finnairin logo vuodesta 2010 lähtien

Runsaan kolmen vuoden takaisessa merkintäoikeusantien ehtoja käsittelevässä jutussa (kts. Markkinointitoimisto näyttää mallia helposti hahmotettavasta merkintäetuoikeusannista) päivittelin yleisesti, miksi merkintäoikeusantien ehdot on usein määritetty niin hankalasti hahmotettaviksi, kun pelkkä tarvittavan rahoituksen määrä ei ainakaan aina tunnu sitä yksin selittävän. No, sattumalta vain päivä tuon aiemman jutun kirjoittamisen jälkeen selvisi Finnairin annin ehdot, ja nehän yllättivät poikkeuksellisella vanhojen ja uusien osakkeiden välisellä suhdeluvulla 1/10. Tuo tuntui poikkeuksellisen dramaattiselta, ja erittäin rankasti toimimattomuudesta rankaisevalta, mutta nyt käynnissä oleva vuoden 2023 osakeanti on oikeastaan vielä tuotakin dramaattisempi!

Katsotaanpa miten Finnairin anti on oikein edennyt. Annilla Finnairin tarkoituksena on kerätä noin 570 miljoonaa euroa. Kysymys kuuluu: olisiko nämä rahat voinut kerätä jouhevamminkin? Annin edetessä on voinut kiinnittää huomiota esim. seuraaviin seikkoihin:

  1. Ensinnäkin osakeannin ehdot ovat jokseenkin brutaalit vanhojen osakkeiden arvoa ajatellen. Kahta vanhaa osaketta kohden saa merkitä 27 uutta osaketta (eli laskennallisesti yhtä vanhaa osaketta kohden 13,5 uutta osaketta), joten käytännössä yrityksen arvosta tulee jatkossa olemaan ~93% uusissa osakkeissa! Lisäksi uusien osakkeiden merkintähinta oli asetettu hyvin alhaiseksi 0,03 euroon, kun annista ilmoittamista ennen kurssi liikkui 0,50 euron paikkeilla. Lähtökohtaisesti tämä näyttää todella tylyltä erityisesti sellaisia osakkeenomistajia kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät huomaa myydä tai käyttää saamiaan merkintäoikeuksia: omistusosuus dilutoituu pieneen murto-osaan entisestä.
  2. Vaikka Finnair ilmoitti suunnitellusta annista jo lokakuun alussa, tarkat ehdot julkistettiin sijoittajien valinnanvapautta ajatellen äärimmäisen lyhyellä varoitusajalla: perjantaina 27.10. klo 16:00 annettiin tiedote ehdoista, ja käytännössä jos ei halunnut antiin oikeuttavia merkintäoikeuksia, tuli osakkeet myydä sitä seuraavien 2,5 tunnin (sic!) aikana. Markkinoilla tuosta seurasi suoraan noin 10 prosentin lisäromahdus edeltävien viikkojen annin suunnitteluilmoituksesta jo seuranneen sukelluksen jatkeeksi.
  3. Finnair oli ns. senttiosake jo valmiiksi, ja tällä annilla osakkeen yksikköhinta on lyöty niin matalaksi 0,03-0,05 hintoihin, että pankkien käyttöliittymätkään eivät aina näytä hintoja ainakaan kaikissa yhteyksissä riittävällä tarkkuudella: kun desimaaleja pitäisi olla neljä, niitä saatetaankin näyttää vain tavalliset kaksi, mikä voi osaltaan lisätä hämmennystä tavallisissa sijoittajissa.
  4. On myös ihmetelty sitä, miksi annin tavoitteiksi on nimetty rahoitusaseman vahvistamisen lisäksi myös osingonmaksukyvyn palauttaminen. Rahojen kerääminen sitä varten, että niitä voisi palauttaa, on erikoinen ajatus, mutta viestinnällisesti sen voi nähdä jossain määrin ymmärrettävänä sanomana. Yksi ongelma tässä on kuitenkin se, että rahojen veivaamisessa edes takaisin välissä mukaan saattaa tulla myös verottaja. Valtiollista omistajaahan tämä verotuksellinen ongelma ei koske, mutta tavallista sijoittajaa lähtökohtaisesti kyllä. 

No, onko näillä tekijöillä sitten merkitystä? Ensimmäinen kohta herättää kysymyksen: eikö rahoja olisi voinut kerätä vähemmänkin hämmentävillä kertoimilla ja osakkeen arvoa brutaalisti dilutoivin ehdoin? Suunnilleen saman summan olisi saanut kerättyä esimerkiksi niin, että yhdellä vanhalla osakkeella olisi saanut merkitä 10 uutta osaketta 4 sentillä. Rajusti dilutoivat luvut nuokin ovat, mutta sentään astetta vähemmän, ja ainakin 10 uutta osaketta per vanha osake olisi ollut huomattavasti helpommin hahmotettava laskutapa kuin 27 uutta osaketta per 2 vanhaa osaketta. Yksinkertaisemmat ehdot olisivat luultavasti vähentäneet antia koskevaa laajaa ihmettelyä ja hämmennystä edes jonkin verran.

Toinen kohta herättää jopa senkin kysymyksen, onko noin lyhyt varoitusaika edes laillinen? Kaipa se on, mutta jos on kyse tapahtumasta, joka näin vahvasti käytännössä vaatii sijoittajan reagointia, eikö sille olisi perusteltua antaa merkittävämpi varoitusaika?

Listan kolmas kohta on triviaalisti oikaistavissa. Annin jälkeen on luultavasti tiedossa käänteinen split, jossa osakkeiden määrää kutistetaan yhdistämällä olemassa olevia osakkeita. Olettaisin, että suhdeluvuksi valitaan 100, jolloin osakkeen hinta mitattaisiinkin senttien sijaan euroissa. Toki voi kysyä, olisiko ollut perusteltua tehdä tällainen siirto jo aiemmin.

Neljäs kohta onkin sitten mielenkiintoinen siltä kantilta, että se herättää tavallaan astetta konkreettisemmalla tavalla kysymyksen siitä, kiinnostaako valtionyhtiötä kohdella osakkeenomistajia tasapuolisesti.

Kaiken kaikkiaan anti on aiheuttanut valtavaa hämmennystä osakkeenomistajien keskuudessa, eikä tässä ole kyse mitenkään pienestä joukosta, sillä vuoden 2022 tilinpäätöksen mukaan osakkeenomistajia on yli 110 000! Hämmennyksestä taas oivallinen esimerkki on mm. se, että vanhoilla ja uusilla osakkeilla on nyt viimeisimmillä noteerauksillakin valtava hintaero: 0,045€ vs 0,033€, eli vanhoista maksetaan 36% enemmän kuin uusista, vaikka kyse on arvopapereista, jotka yhdistyvät samaksi arvopaperilajiksi lähiviikkojen aikana! Sijoittajan tulee tietysti tiedostaa sijoittamisen riskit, mutta sekava ja vaikeasti hahmotettava anti voi saada ihmiset tekemään kalliita virheitä, kun sijoitukset ovat jo muutenkin selvästi tappiolla - kun taas samalla jotkut saattavat myös hyötyä sekaannuksen aiheuttamista kurssiliikkeistä.

Kolmen vuoden takaisessa kirjoituksessa näin antien yksityiskohdat merkityksellisinä paitsi osakkeenomistajien myös toisaalta potentiaalisten asiakkaiden näkökulmasta, mutta Finnairin kohdalla nousee valtionyhtiönä ja jonkinasteisena kansanosakkeena esille näiden lisäksi vielä kolmas, laajempikin sidosryhmä: Suomen kansa. Suurta osaa kansasta ei toki hetkauta annin yksityiskohdat mitenkään, mutta jos valtionyhtiö toimii osakeannin järjestelyissä tavalla, joka antaa vaikutelman, ettei pienosakkeenomistajista niin tunnuta välitettävän, minkälaisen kuvan se antaa? Herättääkö tapa luottamusta kansallista lentoyhtiötä kohtaan? Jos yhdessä valtionyhtiössä toimitaan näin, miten muita valtionyhtiöitä hoidetaan? Välitetäänkö tavallisista piensijoittajista? Halutaanko kansankapitalismin olevan kaikille? 



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Varainsiirtovero kohdistuu ankarimmin asunnon vaihtajiin

Hallitus on esittänyt varainsiirtoveroon kahta muutosta: verokantojen laskua (neljänneksellä asuntojen ja kiinteistöjen osalta) sekä ensiasunnon verovapauden poistoa. Muutokset ovat herättäneet ainakin kolmenlaisia kommentteja: 

  1. iloa siitä, että veroa lasketaan
  2. harmittelua, että tämäkin lasku kohdistuisi jotenkin nimenomaisesti hyvätuloisiin
  3. harmia siitä, että ensiasunnon verovapaus poistuu. 

Blogiani lukeneille ei tulle yllätyksenä, että oma suhtautumiseni osuu tuohon ensimmäiseen ryhmään. Tässä tekstissä käyn läpi, miksi.

Kumulatiivinen varainsiirtovero vuosien 2013-2023 ja vuosien 2024 veromallilla käyttäen viimevuotisen blogikirjoitukseni esimerkkiasuntoja (kts. asunnonvaihdon miinussummapeli)

Miksi se siis on hyvä asia, että verokantaa lasketaan 2 prosentista 1,5 prosenttiin asunto-osakeyhtiöiden osalta ja 4 prosentista 3 prosenttiin kiinteistöjen osalta? Koska nyt veroja on tarkoitus laskea, tähän kohtaan sopii oikeastaan osuvimmin viittaus kymmenen vuoden takaiseen blogikirjoitukseen, sillä tuolloin puolestaan tehtiin kutakuinkin vastaavansuuruinen korotus varainsiirtoveroon (kts. Lisääkö hallitus työttömyyttä?). Lyhykäisyydessään kyse on ennen kaikkea varainsiirtoveron aikaansaamista haitallisista kannustimista välttää muuttamista. Jos noita haitallisia kannustimia saadaan vähennettyä, se on hyvä asia. 

Entä miksi mielestäni tässä veron laskemisessa ei ole kyse hyvätuloisten suosimisesta? Toki vähävaraisimmat eivät osta minkäänlaisia asuntoja, mutta käytännössä varainsiirtovero iskee pitkälti hyvin tavallisiin keskiluokkaisiin ihmisiin. Verorasitus on suurin niillä, jotka muuttavat usein, ja käytännössä yksi usein muuttava ihmisryhmä on tavalliset lapsiperheet, jotka tarvitsevat lisää tilaa perhekoon kasvaessa. Miksi perheitä pitäisi rangaista muuttamisesta?

Ja entä mitä ajattelen ensiasunnon verovapauden poistumisesta? Tämä on mielestäni edeltävää hieman monisyisempi kysymys. Vastustan ylipäätään varainsiirtoveroa, joten siinä mielessä sen on voinut nähdä positiivisena, että verolta on edes yhdessä tilanteessa voinut välttyä. Tästä huolimatta näen monta syytä luopua ensiasunnon erityisasemasta:

  1. Ensinnäkin tuollainen erityisehto monimutkaistaa järjestelmää. Koska verovapaus on vielä arvokkaampi isompien asuntojen tai omakotitalojen kohdalla, edun säästämiseksi on myös kannattanut kikkailla. Säätämällä pariskunnan välisiä omistussuhteita esim. muotoon 49% ja 51% toisen verovapaus on säilynyt seuraavaa asuntoa varten, jonka kohdalla etu on todennäköisesti käytännössä suurempi. On yleisellä tasolla hyvin epätarkoituksenmukaista ja suorastaan haitallista, että järjestelmä on kannustanut tällaiseen toimintaan.
  2. Toisekseen jos ainoa mahdollisuus varainsiirtoverokannan alentamiseen on sen vaikutusalueen laajentaminen, laajempi veropohja matalammalla veroprosentilla on ilman muuta kannattavampi vaihtoehto. Näin tasaantuu ero harvoin ja usein muuttavien välillä edes jonkin verran. Lisäksi kuten ylläolevasta kuvaajasta näkee, jo parin muuton jälkeen uusi malli tulee todennäköisesti ajan myötä edullisemmaksi myös sille ensiasunnon ostajalle.
  3. Kolmannekseen varainsiirtovero on käytännössä ankarampi asunnonvaihtajille, ei ensiasunnon ostajille. Syy tähän on se, että veroa maksetaan koko uuden asunnon ostohinnasta, ei vain siitä saatavasta “arvonlisästä” eli vanhan ja uuden asunnon hintojen erotuksesta. Kun siis muutetaan vaikkapa 350 000 euron asunnosta 500 000 euron asuntoon, veroa maksetaan 500 000 eurosta, ei vain 150 000 eurosta. Tai vielä konkreettisemmin: jos muuton tarkoituksena on saada vaikkapa kasvatettua huoneiden lukumäärää neljästä viiteen, miksi veroa pitää maksaa pelkän yhden lisähuoneen sijasta kaikista viidestä huoneesta?

Eihän yleisesti ottaen kyse ole siitä, etteikö omistusasuja voisi jotain veroja maksaa. Varainsiirtoveron ongelma vain on se, että se rankaisee muuttamisesta ja vieläpä todella ankarasti. Yksi ratkaisu tähän olisi se, että uudesta asunnosta maksettavasta varainsiirtoverosta voisi vähentää myydystä asunnosta aiemmin maksetun varainsiirtoveron. Näin muutossa maksettaisiin käytännössä vain siitä “arvonlisästä” arvonlisäveron tapaan. Mutta niin kauan kuin varainsiirtoveron toimintaperiaate on se, mikä se nykyään on, mitä matalampi tuo vero on, sen parempi.

 



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>