Inflaation uutisoinnista

Bensiinin hinta oli
erityisen kallis viime kesäkuussa

Kirjoitin aikoinaan blogini järjestyksessään toisen kirjoituksen 13,5 vuotta sitten kielenkäytöllisestä aiheesta, joka tuntuu nyt taas ajankohtaiselta (kts. "Suomen vienti laski maanantaina 36%"). Tuolloin takana oli talousmaailmaa järistänyt finanssikriisi, kun taas nyt taloudessa on jyllännyt kovin inflaatio 40 vuoteen. Yhteistä tilanteille on se, että yhdenlaisissa taloutta kuvaavissa lukemissa on nähty vuoden aikana dramaattisia muutoksia, mikä on näkynyt sitten myös uutisoinnissa.

Moni asia on kallistunut viimeisen vuoden ajan huomattavasti, mikä on näkynyt kuukaudesta toiseen vuositason inflaatiota raportoivina uutisina. Toisinaan tämä on myös ilmaistu jokseenkin samalla tavalla kuin mitä kritisoin 13,5 vuoden takaisessa kirjoituksessani, eli esim. niin, että "Hinnat nousivat tammikuussa 8,4%", vaikka eihän tuo hintojen nousu tietenkään pelkän tammikuun aikana ole tapahtunut, vaan verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen. 

Jos hinnat olisivat hypänneet 10% keskellä vuotta 2022 mutta olisivat pysyneet ja pysyisivät muuten muuttumattomina vuodet 2021-2023, uutisoinnin pääasiallisen tarkastelun kohteena oleva vuosi-inflaatio pysyisi vuoden verran 10%:ssa, kunnes tippuisi 0%:iin. Aivan näin ei ole tietysti käynyt, mutta kun katsoo tilastokeskuksen tiedoista kuluttajahintaindeksin kehitystä (kts. alla), suurin hintapyrähdys näyttäisi tapahtuneen alkuvuosipuoliskolla 2022. Kun nyt edetään vuotta 2023 eteenpäin, nuo suurimman hintapyrähdyksen kuukaudet tulevat vuositason tarkastelussa pian vertailukohteeksi, joten vuositason inflaatio laskenee lähikuukausina huomattavasti.

Onko uutisointi sitten antanut totuudenmukaisimman kuvan kehityksestä? Yleensä uutisissa kyllä selvästi mainitaan, että kyse on vuositason vertailusta, joten vaikka käytettäisiin kritisoimaani "hinnat nousivat joulukuussa"-tyylistä ilmaisua, kunnolla lukiessa merkittävää väärinkäsityksen vaaraa ei yleensä ole. Ilmaisutavoilla on kuitenkin merkitystä: vaikka varsinaista väärinkäsitystä ei syntyisikään, ilmaisut synnyttävät mielikuvajälkiä myös silloin, kun lukija ymmärtää, mitä tarkoitetaan - ja tämä koskee myös näitä uutisia kirjoittavia toimittajia. 

Toinen asia on se, mihin tilastoiden osalta on mielekästä keskittyä. Vaikka hintatason seuraamisessa onkin tavallisesti perusteltua käyttää vuositason vertailua, näin mittavan inflaation erityisoloissa lyhyemmän aikavälin tarkkailun merkitys kasvaa. 

Onko näillä kahdella tekijällä, eli osin kyseenalaisella kielen käytöllä ja mahdollisesti liiallisella vuosi-inflaatioon keskittymisellä sitten merkitystä? Kun samalla tavalla esille tuotua sanomaa toistetaan riittävästi, siitä voi syntyä yleisesti omaksuttu todellisuuden kuva. Tällaista on englanniksi toisinaan kutsuttu termillä "conventional wisdom". En oikein tiedä, mikä sille olisi hyvä suomenkielinen vastine, mutta sillä viitataan laajalti jaettuun näkemykseen, jonka paikkansa pitävyys voi todellisuudessa olla mitä tahansa täyden faktan tai silkan pupun väliltä. Jälkimmäisestä klassisena entisaikojen esimerkkinä toimii uskomus litteästä maasta, mutta tässä yhteydessä ei tietenkään ole tällaisesta selkeästä tietämättömyydestä tai väärinymmärryksestä kyse: kyllähän inflaatio on todellista, ja myös inflaatiosta esitetyt lukemat ovat todellisia. Ne ovat kuitenkin myös vain eräänlaisia osatotuuksia, ja kun näitä osatotuuksia tarkastellaan pääpiirteissään samaan tapaan tavallisina ja vauhdikkaan inflaation aikoina, saattaa siitä syntyä jonkinlainen keskittymisharhan aiheuttama vinouma. Se taas saattaa johtaa siihen, että niin yksilöt kuin instituutiotkin saattavat mitoittaa muutokseen reagoimisensa väärin, esim. siirtymällä alireagoimisesta nopeasti ylireagointiin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Nokian oppimista rapauttava perintö?

Midjourney-tekoälyn näkemys oppilaista
keskittyneinä mobiililaitteisiinsa

Suomen heikkenevästä koulumenestyksestä on kirjoitettu paljon. Syitä kehityksen suunnalle on myös esitetty lukuisia: on tehty vääränlaisia tai yksinkertaisesti vain tarpeettomia uudistuksia, kännykät vievät keskittymisen, oppilaat eivät liiku riittävästi ja ovat väsyneitä. Pohdittaessa sitä, mikä on pielessä tai miten tilannetta voisi parantaa, voi olla myös hyödyllistä pohtia nykytilanteen taustoja. Miten tähän on siis päädytty?

Palatkaamme 90-luvun loppupuoliskolle, ajalle ennen ensimmäistä oppilaiden osaamista mittaavaa kansainvälistä PISA-tutkimusta. Suomi oli laman jälkeen noussut Nokia-hurmokseen. Samalla kun Nokia nousi maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, Suomesta tuli maa, jossa kännyköiden penetraatio oli maailman suurin: väkilukuun suhteutettuna missään muussa maassa ei siis ollut niin monella kännykkää kuin Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1999 Britanniassa vain 25%:lla oli kännykkä, kun taas Suomessa yli 60%:lla (kts. The Guardian). Enimmillään Nokia myös vastasi jopa 4%:sta Suomen BKT:sta. Kännyköiden edelläkävijyydestä tuli kansallinen ylpeydenaihe, ja samalla myös kännyköiden käytöstä syntyi hyve. Mutta kysymys kuuluu: mentiinkö tässä ajattelussa jossain vaiheessa liian pitkälle?

Yksi kännyköiden yhteiskunnallista asemaa kuvaava tekijä saattaa löytyä verotuksesta. Kännyköiden yleistyttyä niistä tuli myös tavallinen työsuhde-etu, ja yleisenä tapana on ollut, että puhelinta on saanut vaihtaa kahden vuoden välein. Mielenkiintoista on, että matkapuhelinedun verotusarvo on pysynyt markka-ajan lopusta ja euroihin siirtymisestä lähtien samana eli 20 euron suuruisena. Vaikka parinkymmenen vuoden takainen 20 euroa vastaa nykyistä noin 30 euroa, toki teknologia on tullut reaalisesti halvemmaksi. Vaikka puhelut ovat halventuneet, samalla on alettu maksaa enemmän datasta, ja toisaalta kalleimmista puhelimista maksetaan yhä nimellisesti vastaavia tai osin jopa suurempiakin summia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hieman näkökulmasta riippuen edun voi katsoa pysyneen nimellisesti suunnilleen samana, joten tässä mielessä myös verotusarvon pysyminen nimellisesti vakiona voi tuntua inflaatiosta huolimatta järkeenkäyvältä. 

Yhteiskunnallisesti ajateltuna matkapuhelinedun asema on kuitenkin muuttunut: vuosituhannen taitteessa matala verotusarvo saattoi tuntua perustellulta kotimaisen kännykkäbisneksen vuoksi - ei ehkä niinkään siksi, että globaali kännykkäjätti olisi kipeästi tarvinnut pienen kotikansansa kulutusta, vaan siksi, että se tuki matkapuhelinkansan edelläkävijätarinaa. Nykyään matkapuhelinedun hyödyntäminen ei kuitenkaan enää tarkoita kansallisen menestystarinan henkistä tukemista ja mukana elämistä, sillä nyt ainakin itse fyysisen laitteen osuus menee käytännössä ulkomaalaisten tuotteiden ostamiseen. Pelkän liittymän käyttö maksaa kuitenkin tyypillisesti jo selvästi enemmän kuin kiinteä 20 euron verotusarvo, ja kun tähän päälle lasketaan edes keskiluokan puhelin runsaalle 24 kuukaudelle jyvitettynä, edun arvo pyörii jossain 50 euron paikkeilla kuukaudessa. Nopeimmilla liittymillä ja kalleimman pään puhelimilla edun arvo on jo noin 100€/kk, mikä on jo hyvin kaukana verottajan määrittämästä 20€/kk:n verotusarvosta. Vaikka kyse voi olla verotusta ajatellen jonkinasteisesta lillukanvarresta, ja yksinkertainen kiinteä pieni verotusarvo auttaa välttämään mm. ylimääräistä byrokratiaa asiaan liittyen, voi kysyä, olisiko verotusarvo tällä lailla kiinteän pieni, jos ei olisi Nokian historiaa taustalla? Ehkä. Ehkä ei. Vertailu muiden maiden verotuskäytäntöihin voisi auttaa arvioimaan vastausta, mutta mikäli muissa maissa matkapuhelin on etuna harvinaisempi tai vastaavaa etua verotetaan lähempänä todellisia kuluja, syntyy vaikutelma, että kännykän erityisen hyveellinen asema asema on jäänyt roikkumaan yhteiskuntamme rakenteisiin ainakin verotuksen kohdalla.

Jos kännykät olivat keskeinen ellei jopa keskeisin osa kansallista itsetuntoamme vuosituhannen taitteessa ja suurelta osin sitä vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen, ei ehkä ole ihme, jos se on jäänyt jollain tasolla osaksi yhteiskunnallista DNA:tamme. Suhtaudummeko siis historiamme vuoksi positiivisemmin myös matkapuhelinten käyttöön kouluissa? Siinä missä Suomessa tyypillisesti jo ekaluokkalaisille annetaan oma puhelin, esimerkiksi Saksassa alakoulu menee yleensä ilman omaa kännykkää, ja Ranskassa on kielletty puhelinten käyttö koulussa. Kuitenkin Suomessakin on usein todettu, että kännyköiden poisjättäminen parantaa keskittymistä (kts. esim. “Koulu otti oppilailta kännykät pois - seuraukset alkoivat näkyä pian”). Ja toisaalta onko sama Nokiaakin osin vaivannut insinöörivetoisuus nyt vaivaamassa myös koulujärjestelmäämme, jos opettajien kuuntelemisen sijaan säädetään kaikenlaisia ylhäältä käsin määritettyjä uudistuksia (kts. esim. “konsultit ovat vieneet koulumaailmaa”)? Tämä oudon kehityksen on eräs opettaja opettaja kiteyttänyt varsin nasevasti Facebook-seinällään julkaisemassaan kirjoituksessa. 

Siinä missä Nokia osin hirttäytyi oletettuun erinomaisuuteensa, Suomen koulujärjestelmän osalta taas ei tunnuttu nähtävän yksinkertaisuudessa jo piilevää erinomaisuutta, vaan hyvin rasvattua pyörää lähdettiin keksimään uudelleen. Koulujärjestelmän kehitys tuntuu kuitenkin kärsivän samasta kuin Nokiakin aikoinaan: varsinaista ydintyötä tekeviä ei kuunnella riittävästi. Paitsi että Nokiassa eri osastot kilpailivat keskenään bisneksen kannalta haitallisella tavalla, viesti ruohonjuuritason työssä ilmenneiden ongelmien luonteesta ei siirtynyt riittävästi ylemmän tason päätöksentekoon. Nokia oli aikoinaan täysin ennennäkemätön menestystarina, joka kuitenkin päättyi surkeasti. Myös suomalainen koululaitos on ollut menestystarina. Kuunnellaan, mitä opetusalan ammattilaisilla on sanottavana, ja pidetään huolta, ettei koulujärjestelmällemme käy niin kuin Nokian matkapuhelinbisnekselle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Rikkinäinen maa?

Kiinni ennen kuin tipahtaa
(16.11.2015)

Tämä on blogini 200. kirjoitus. Ensimmäiset sata kirjoitusta tuli täyteen jo runsaassa kolmessa vuodessa, kun taas seuraaviin sataan kirjoitukseen menikin kymmenen vuotta, joten tahti on alusta huomattavasti hidastunut, mihin osasyy voi olla yksinkertaisesti se, että blogia aloittaessa minulla taisi olla jollain tasolla valmiina useampia aiheita, mistä koin halua kirjoittaa. Jos verrataan ensimmäisten 100 jutun poikkileikkausta seuraaviin sataan kirjoitukseen, paino onkin siten ehkä siirtynyt astetta enemmän ajankohtaisiin ja/tai taloutta koskeviin aiheisiin. 

Vaikka olenkin kritisoinut joitakin yhteiskuntamme piirteitä blogijutuissani, ne ovat periaatteessa olleet kuitenkin vain erilaisia pintaraapaisuja yhteiskuntamme rakenteista, ja pääsääntöisesti yhteiskuntajärjestelmämme on tuntunut hyvin toimivalta. Tämä tunne on kuitenkin alkanut viime aikoina rapista, ja tuntuu, että on kasvavissa määrin syytä olla huolissaan järjestelmämme hyvinvoinnista. 

Huolenaiheita on monia, mutta yksi keskeisimmistä on yleinen julkisen puolen resurssipula. Pisimpään ja näkyvimmin tämä lienee näkynyt hoitoalalla. Lähi- ja sairaanhoitajista on ollut puutetta pitkään, eikä alan palkkatasoa tunnuta millään saavan sellaiselle tasolle, minkä suurin osa kansasta kuitenkin vaikuttaisi pitävän perusteltuna. Se näkyy alan kysynnässä, mikä näkyy työntekijämäärissä, mikä puolestaan näkyy alalla työskentelevien kuormituksessa, ja negatiivinen kierre on valmis. Työntekijäpula alkaa näkyä asiakkaille asti jo kriittisissä akuuttia hoitoakin vaativissa asioissa, ja sama kuvio näkyy myös mm. varhaiskasvatuksessa (kts. esim. Varhaiskasvatuksen työntekijöistä huutava pula).  Tilannetta parantaisi tuntuva lisä palkkatasoon, mutta mistä raha, kun kokonaisuutta painaa huoltosuhteen heikkeneminen, ja valtio velkaantuu jatkuvasti muutenkin?

Resurssipulan lisäksi tuntuu, että viime aikoina on nähty muunkinlaisia esimerkkejä järjestelmän heikosta toimivuudesta. Postiin ei tunnu enää voivan luottaa. Valtion pääomistama Fortum myy keskeisen sähköverkkoinfrabisneksensä ulkomaille ja ostaa rahoilla Venäjästä riippuvaisen Uniperin miljarditappioihin johtavin seurauksin. Sosiaali- ja terveydenhuollon kuormitusta pahentaa entisestään surkeasti toimiva uusi Apotti-järjestelmä (josta luopumista on vaatinut yli 600 lääkäriä). Helsingin kaupunki uusii palkanlaskujärjestelmänsä varautumatta kunnolla uuden Sarastia-järjestelmän aiheuttamiin ongelmiin, minkä seurauksena on syntynyt vähintään satoja työntekijöitä koskeva kuukausikaupalla jatkuva palkkakaaos (ja jopa tuhansille jaellut virheelliset “potkut”). Ja mitä mahtaa tapahtua nyt, kun vuoden 2023 alusta lukien vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyy kunnilta ja kuntayhtymiltä 21 hyvinvointialueelle? Onko vuoden alussa tiedossa uudenlainen kaaos?

Monet näistä ongelmista eivät toki ole vain Suomea koskevia. Huoltosuhteen heikkeneminen on yhteinen tekijä erityisesti länsimaissa, ja terveydenhuollossa on resurssipulaa varmasti monissa maissa. Lisäksi terveydenhuollon tietojärjestelmäuudistukset taitavat mennä useammin mönkään kuin edes jotenkuten putkeen - Viro tosin muodostaa tässä jonkinasteisen poikkeuksen, mitä lienee auttanut se, että nuoren valtion järjestelmiä on voitu rakentaa tyhjemmältä pöydältä.

Vaikka monet maat taistelevat samankaltaisten ongelmien kanssa, tuntuu, että järjestelmän tasapainolla on aiempaakin suurempi merkitys. Pandemian aiheuttama digiloikka lienee kutistanut valtioiden välisiä raja-aitoja entisestään, mikä voi pahentaa negatiivisia kehityskierteitä. Sama toimii onneksi myös toiseen suuntaan. Yritetään siis pitää järjestelmämme kunnossa. Vaikka nyt inflaationkin laukatessa ei ehkä kovin optimiselta tunnu, toivotaan että sote-uudistus ja alkava vuosi 2023 tuo enemmän positiivisia kuin negatiivisia yllätyksiä.

Mahdollisimman hyvää alkavaa vuotta 2023!

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Julkisen liikenteen hinnoittelu: case HSL

Miten julkinen liikenne hinnoitteluineen järjestetään ihanteellisella tavalla? Hyvien kulkuyhteyksien ohella kuluttajan näkökulmasta edullisuus nousee tietysti helposti toiveiden kärkeen. Yleisemmin ottaen voisi sanoa, että hyvä julkinen liikenne toimii tehokkaasti ja on käyttöasteeltaan tarkoituksenmukainen. Käyttöä lisää edullinen hinta, mutta toisaalta järjestelmä on myös kustannettava jollain tavalla, eikä täydellä julkisella rahoituksella saatu täysi maksuttomuus olisi välttämättä tarkoituksenmukaista. Kun julkisen liikenteen käytöstä peritään maksua, kysymys kuuluu, millainen siihen olisi hyvä tai jopa ihanteellinen hinnoittelumalli?

Pohjimmiltaan selkeä, helposti oikeudenmukaiseksi miellettävä lähtökohta hinnoittelulle on se, että mitä pidemmän matkan kulkee, sitä enemmän matkan tulisi maksaa. Käytännön tasolla tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ennen vuonna 2019 käyttöön tullutta vyöhykemallia ongelmallista oli erityisesti se, miten kuntarajan ylitys aiheutti suuren hypyn hinnassa, vaikka kokonaismatka olisi vain parin pysäkin verran. Vyöhykemallin myötä tämä ongelma väistyi suurelta osin, mutta toisaalta tuntuu hieman erikoiselta, miten moni jättää huomioimatta, että ongelma on samalla siirtynyt eri kohtaan: rajanylitysongelma lieveni huomattavasti, sillä se ilmenee vasta pidemmillä matkoilla riippuen siitä, onko matkan alku- tai loppupäässä vyöhykerajan ylitys, mutta siinä missä aiemmin jo hyvin lyhyiden matkojen hinta saattoi vaihdella huomattavasti riippuen siitä, sattuiko matkalle osumaan kuntarajan ylitys, nyt lyhyissä matkoissa maksetaan jo lähtökohtaisesti huomattavasti pidemmästä alueesta kuin ennen vyöhykeuudistusta. Katsotaanpa tilannetta hieman kuvaajien avulla.

Suuntaa antava kuvaaja nykymallin hinnoittelusta. Sininen linja kuvaa sitä, mitä hinta voisi olla suorassa suhteessa matkaan, kun taas muut värit kuvaavat hintaa, riippuen siitä, kuinka monen pysäkinvälin jälkeen (2, 4, 6 jne.) vyöhykerajan ylitys tulee.
Hinnat (2022) :
 1 tai 2 vyöhykettä 2,8€ (kun unohdetaan CD-vyöhykkeen poikkeushinta 3,2€)
 3 vyöhykettä 4,1€
 4 vyöhykettä 5,7€

Yllä oleva kuvaaja kuvaa nykytilannetta. Kuvaajan kaksi askelmaa kuvaa hinnan nousua kun matkan pituus kasvaa kahden vyöhykkeen matkasta kolmen vyöhykkeen matkaan ja kolmen vyöhykkeen matkasta neljän vyöhykkeen matkaan. Askeleen tarkka kohta riippuu siitä kuinka monen pysäkinvälin jälkeen ensimmäinen vyöhykerajan ylitys tapahtuu. Kuten kuvastakin näkyy, lyhyillä matkoilla maksetaan huomattavan korkeaa hintaa suhteessa siniseen viivaan, joka kuvaa suoraan matkan pituuden mukaan kasvavaa hintaa. Yhden vyöhykkeen hintaahan ei nykyhinnoittelussa ole, ja jotkut ovat kommentoineet, että yhden vyöhykkeen mahdollisuus olisi vain paluu vanhaan, missä lyhyillä matkoilla vyöhykerajan ylityksestä tulisi kohtuuton lisäkulu. Onhan se osin niinkin, mutta onko se syy sille, että kaikkien pitäisi maksaa lyhyistä matkoista enemmän? Eikö alla oleva yhden vyöhykkeen vaihtoehdon sisältävä ja siten kolme hinta-askelta sisältävä kuvaaja saisi hinnan nykyistä paremmin vastaamaan kuljettua matkaa, vaikka ensimmäisen vyöhykerajan ylityksen ajankohdan merkitys tässä vahvemmin korostuukin?

Hinnoitteluesimerkki, jos yhden vyöhykkeen vaihtoehto olisi olemassa.

Jos rajanylitysongelmasta haluaisi päästä täysin, siihen olisi nykyjärjestelmässä vain yksi vaihtoehto: kaikille matkan pituuksille sama hinta, mistä näkyy esimerkkikuvaaja alla:

Hinnoitteluesimerkki, jos olisi vain yksi mahdollinen matkustusalue

Jos yhden vyöhykkeen vaihtoehtoa vastustaa sillä perusteella, että syntyy tuo rajanylitysongelma, olisiko tällainen hinta-askeleton vaihtoehto sitten se paras vaihtoehto? Ei se ainakaan parantaisi matkan pituuden ja hinnan suhteen vastaavuutta, joten rajanylitysargumentti toimii tässä heikosti. Yksinkertaisuus sen sijaan olisi tällaisen mallin kiistaton valtti, kun vyöhykerajojen osalta ei enää edes riitä, että tietää onko ylittämässä kuntarajaa vai ei, mutta ei kai järjestelmää sentään noin yksinkertaiseksi ole tarpeen pelkistää?

Jotta välttyisi vääriltä johtopäätöksiltä, on toki tehtävä joitakin huomioita. Ensinnäkin suurin osa matkoista tehdään nykyisellä AB-alueella, minkä vuoksi pidempien matkojen hinnoilla ei ole koko järjestelmän lipputulonsaannin kannalta kovin ratkaisevaa merkitystä. Lisäksi minun tässä vaihtoehtoishinnoitteluesimerkkeihin laittamani hinnat ovat hihasta temmattuja, eivätkä välttämättä vastaa kovin hyvin sitä todellisuutta, miksi hinnat asettuisivat esimerkiksi tilanteessa, jossa yhden vyöhykkeen matka sallittaisiin. Vyöhykerajat ovat myös sellaiset, ettei vyöhykkeiden määrä kovin suoraan kerro, kuinka pitkän matkan pystyy kulkemaan, sillä esim. B-alue kaartaa pitkän matkan idän ja lännen välillä. Lisäksi järjestelmän ylläpitokustannuksia ajatellen kyse on paljon muustakin kuin matkustajien kulkemasta matkasta, kuten selviää tästä Liikennejärjestelmän kustannukset-artikkelista: bussit ovat esimerkiksi julkisen liikenteen välineistä kalleimpia, kun hintaa mitataan paikkakilometrin kustannuksella.

Tuntuu kuitenkin, että välillä hinnoittelua tarkastellaan liikaa vain järjestelmän kustannusten näkökulmasta, eikä huomioida riittävästi hinnoittelun vaikutusta ihmisten valintoihin arjessa. Yksittäisten lippujen kalleus suhteessa kausilippuihin on sinänsä jossain määrin tiedostettu ongelmalliseksi muun muassa pandemian aloittamaa etätyötä ja toimistolla tehtävää työtä yhdistävää hybridityöskentelyä ajatellen, mutta muistetaanko riittävästi, että samantapainen ongelma pätee myös hinnoitteluun matkojen pituuden suhteessa? Eli aivan kuten yksittäisten lippujen kalleus saattaa johtaa työpaikalla vain satunnaisesti käyvän valitsemaan auton liikkumisvälineekseen, myös muussa liikkumisessa lyhyen matkan kalleus saattaa johtaa valitsemaan auton varsinkin silloin, jos se on auton joka tapauksessa omistavalle edullisempi vaihtoehto. Ja jo tieto siitä, ettei lyhyttä matkaa saa ostaa, voi vaikuttaa psykologisesti niin, että liikkumiseen valitsee julkisen liikenteen sijasta vaikkapa auton. Jos autolla kulkeminen valitaan julkisen liikenteen sijaan sen vuoksi, että autolla liikkuminen on halvempaa, on julkisen liikenteen hinnoittelu mielestäni tällaisessa tilanteessa pääsääntöisesti epäonnistunut.

Hyvä hinnoittelumalli ottaa huomioon sekä järjestelmän kustannukset että hinnoittelun vaikutuksen ihmisten käyttäytymiseen. Nämä huomioiden hinnoittelujärjestelmän tulisi mielestäni pyrkiä siihen, että matkan hinta vastaisi mahdollisimman hyvin sen pituutta. Jos järjestelmää jossain vaiheessa taas laajemmin uusitaan, yksi vaihtoehto olisi määrittää matkan hinta matkaan käytettävän ajan mukaan: nykyisen lipputyypistä riippuvan 80-110 minuutin voimassaoloajan sijaan voisi itse valita esim. halvemman 30 minuutin lipun. Ongelmaksi tässä muodostuisi toki nykyistä vahvemmin se, että julkisen liikenteen viivästykset nostaisivat hintaa myös kuluttajalle, mutta toisaalta sama pätee lievemmässä määrin myös nykyjärjestelmässä, joten ei lyhyemmän ajallisen lipun pitäisi olla mahdottomuus. Yksi vaihtoehto voisi olla myös mahdollisuus vaihdottomaan kertalippuun. Ideaalein vaihtoehto olisi silti ainakin periaatteessa se, että matkan hinta määräytyisi suoraan kuljetun matkan mukaan, mikä vaatisi sitä, että matkustaja leimaisi itsensä ulos saapuessaan määränpäähänsä. Leimauslaitteisiin pohjautuvana tämä aiheuttaisi ylimääräisiä kustannuksia ja turhaa ylimääräistä kitkaa kulkuvälineistä poistuttaessa, mutta mobiiliapplikaatiolla se onnistuisi helpommin. Palveluja ei ole syytä digitalisoida turhaan, mutta olisiko tässä kuitenkin ihan kustannuksia ajatellen perusteltua antaa mobiiliapplikaatiota käyttävälle mahdollisuus rajata matkansa ja siten myös matkasta maksettava hinta tarkemmin kuin mikä olisi mahdollista matkakorttia käyttämällä? Jos ulosleimaaminen jäisi tekemättä, maksettaisiin koko HSL-alueen tai koko matkan alussa valitun alueen hinta, mutta mikäli applikaatiolla leimaisi itsensä ulos matkan päätteeksi, voisi päästä halvemmalla.

Miten ikinä järjestelmää ehkä tulevaisuudessa muutetaankaan, nykyisen vyöhykemallin puitteissa paremmin matkan pituutta vastaava hinnoittelu saavutettaisiin sillä, että myös yhden vyöhykkeen vaihtoehto sallittaisiin. Uskon, että se parantaisi julkisen liikenteen käyttöastetta sekä käyttöasteen paranemisen myötä HSL:n lipputuloja, mikä antaisi myös paremmat edellytykset ylläpitää koko julkisen liikenteen palvelutasoa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle, kun samaan aikaan pandemia vyöryi pikkuhiljaa läpi maapallon. Paljon on tapahtunut sitten vuosikymmenen vaihteen, ja tänä vuonna on ollut taas uusia murheita. Tässä tekstissä haluan kuitenkin kiinnittää huomion siihen, minkälaisia ylilyöntejä tässä matkan varrella on saattanut tapahtua, miten ne ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja kysyä, ovatko tällaiset tekijät aikakaudellemme tyypillisiä.

Lähdetään ensin pandemiasta. Pandemian käsittelyssä on jatkuvasti ollut vastakkain keskenään ristiriitaisia erilaisiin arvoihin pohjautuvia tavoitteita, ihmisten erilaisia elämäntilanteita sekä eroja siinä, miten pandemia itse ja pandemian hillitsemiseksi tehdyt toimet vaikuttavat eri ihmisiin. Kun tähän vielä yhdistetään ihmisten vaihteleva usko auktoriteetteihin ja erilaisiin teorioihin sekä tietysti se, miten pandemia on sattunut kohtelemaan henkilökohtaisella tasolla, pandemiaan liittyvät toimet ovat jakaneet kansaa ja mielipiteitä hyvin monin tavoin. Kaiken kaikkiaan on ollut mahdotonta todeta, mikä missäkin tilanteessa olisi ollut ainoa yleisesti ottaen paras etenemistapa. 

Miltä osin pandemian käsittelystä on sitten löydettävissä ylilyöntejä? Vaikka pandemiassa on tietysti lähtökohtaisesti ollut vakavammistakin asioista kysymys, yksi tarkastelun arvoinen kohta on talous, ja tässä kohtaa tarkemmin sanottuna finanssi- ja rahapolitiikka. Kun pandemia iski toden teolla myös lännessä ja nähtiin itse taudin ohella myös taudin vuoksi tehtävien rajoitustoimien vaarat, elvytyshanat alkoivat virrata vuolaana. Pandemia kohteli eri aloja eri tavoin: toiset rusentuivat rajoitusten alla kutakuinkin täysin, toiset jopa hyötyivät. Yrityksiin kohdistuneissa finanssipolitiikan tukitoimissa tämä jako näkyi kuitenkin heikosti: tuki ei ohjautunut kunnolla sinne, missä tarve olisi suurin, eikä välttämättä edes oikein sinne, missä yhteiskunnallinen vaikuttavuus olisi suurin, vaan sinne, mihin tukea oli helpointa jakaa. Lopputuloksena pandemiasta muutenkin hyötyvä yritys saattoi saada yrityksen kokoon nähden massiiviset tuet, kun taas tukea oikeasti tarvinnut jäi ilman mainittavaa tukea. Tämä herätti ihmisissä suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta, ja mielestäni hyvin pitkälti oikeutetusti.

Mutta katsotaanpa taloudellisia toimia Suomen yksittäisten alojen ja yksittäisten yritysten tukemista laajemmalti. Euroopassa euron rahavarannon kasvun kulmakerroin kasvoi pandemian iskettyä huomattavasti. Pandemiaa edeltäneellä kahden vuoden ajanjaksolla tammikuusta 2018 tammikuuhun 2020 ns. M2-rahavaranto kasvoi euroalueella noin 10%, kun taas tammikuusta 2020 tammikuuhun 2020 yli 19% (lähde statista.com). Yhdysvalloissa ero on vielä hurjempi: siinä missä nousua oli tammikuiden 2018 ja 2020 välillä noin 11%, tammikuiden 2020 ja 2022 välillä sitä oli yli 40%! M1-rahavarannoissa erot ovat vielä suurempia erityisesti Yhdysvalloissa, mutta M1 kattaa vain kaikkein likvideimmät varat, mistä johtuen se lienee vähemmän mielekäs luku vertailukohdaksi. Rahavarantotyyppien kehityksen osalta luen mielelläni kommentteja alaa paremmin tuntevilta, mutta muutoksen suunta vaikuttaa selvältä: pandemiakeväästä 2020 lähtien rahan määrä on lisääntynyt runsaasti, joten ei ole kumma juttu, että inflaatio on myös nostanut tuntuvasti päätään. Hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa on tietysti hankala ennustaa tulevaa, mutta silti voi kysyä: tarvittiinko todella näin laajasti elvyttävää rahapolitiikkaa? Osakemarkkinat sukelsivat pandemiakeväällä hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen on vastaavasti nousukin ollut hyvin vauhdikasta ja mitaltaan suurempaa, ja talous porskutti pandemian erityisen kaltoin kohdelleita aloja lukuunottamatta tähän vuoteen asti.

Yhdysvaltojen M2-rahavarannon kehitys (lähde ycharts.com)

M1-rahavaranto EU:ssa Lähde: Statista.com

Jotkin ylilyönnit voivat olla myös hyvin yksilövetoisia. Vuoden 2020 lopulla presidentinvaalit hävinnyt Donald Trump on monenlaisten ylilyöntien ruumiillistuma, jonka puheet vilisevät liioitteluja ja tuulesta hetken mielijohteesta keksittyjä arvailuja. Kaiken tämän eräänlaisena huipentumana nähtiin 2020 lopussa täyteen vauhtiin päässeet vaalivilppisyytökset sekä lopulta Trumpin agitoima vuoden 2021 alun kongressitalon valtaus. Trumpin äänestäjäkuntaa ajatellen Trumpin fanaattiseksikin mennyt kannatus tuntuu olevan yhteiskunnallisessa kehityksessä ja globalisoituneessa maailmassa paitsioon jääneiden ihmisten ylilyönti, joka on syntynyt reaktiona oman suhteellisen aseman heikkenemisestä. Lopputuloksena tilanne on mennyt niin huonoksi, että hyvin monet ovat alkaneet nähdä riskiä sisällissodankin syntymiseen (kts. More than 40% of Americans think civil war likely within a decade).

Toisaalta ylilyöntejä voi nähdä myös siinä, miten periaatteessa hyviä asioita on välillä ajettu liiankin väkisin. Ns. woke-kulttuuri ja erityisesti siihen liittyvästä cancel-kulttuurista puhuminen on nostanut päätään nimenomaan nyt pandemian aikana, mikä näkyy myös Google trends -tilastoista. Niissä hyvä tarkoitus tuntuu ottavan välillä niin absurdin ylilyöviä kierteitä, että lopputulos saattaa muistuttaa enemmänkin myrkyn kylvämistä.  Mitä taas tulee koronanvastaiseen taisteluun, kanadalaispoliitikko Danielle Smith väitti koronaa vastaan rokottamattomien aseman syrjityimmäksi mitä hän on nähnyt elämänsä aikana (lähde). Tämä on kova väite, ja näkemys saattaa kertoa osaltaan siitä, ettei Smith vain ole omasta etuoikeutetusta asemastaan nähnyt sitä, minkälaista syrjintää muut ihmisryhmät ovat saaneet kokea. Erilaisia ylilyöntejä on silti varmasti tapahtunut ihan yhteiskuntienkin tasolla. Onko esimerkiksi Itävallan rokotepakko ja sakotuskäytäntö ollut perusteltu (kts. Itävalta kertoi ensimmäisenä EU-maana ottavansa käyttöön rokotepakon)? Tai onko Kiina vetänyt rajoitustoimissaan liian pitkälle siinä missä se vuoden 2019 lopussa pyrki alkuun hyssyttelemään koko ongelmaa?

“Cancel culture”-hakusanojen suhteellinen yleisyys viimeisen 5 vuoden ajalta.

Nyt vuonna 2022 on taas eletty uudenlaisessa kriisissä, jonka henkilökeskiössä on Trumpin sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putin. Vaikka Venäjällä on saattanut olla joitakin perusteltujakin syitä kritisoida lännen harjoittamaa geopolitiikkaa, ja Ukrainassa on ollut ongelmia venäläisvähemmistön aseman suhteen erityisesti maan itäosissa, on vaikea nähdä laajamittaista Ukrainaan kohdistunutta hyökkäystä ja sotaa minään muuna kuin äärimmäisenä ylilyöntinä. 

Yhteiskuntien toimet ovat saaneet aikaan erilaisia ruohonjuuritason erikoisia vastareaktioita. Suomessa on ollut esim. Kärkkäisen rokotevastaisille jaettu alennuskoodi (kts. Taloussanomat), Yhdysvalloissa koulu on vaatinut rokotetuille tavallaan karanteenia (kts. Ars Technica), ja salaliittoteoreetikot ovat puhuneet suunnitellusta “plandemiasta”. Kun vallalla on pandemian ja Ukrainan sodan kaltaisia kriisejä, ihmisille muodostuu helposti vahvoja näkemyksiä. Siinä missä Trumpia ei Euroopassa juuri arvosteta, vaikka kannattajiakin kyllä löytyy, Putinin ymmärtäjät ovat selvemmin marginaalissa. Venäjän vastaiseen pakotepolitiikalle löytyy silti selvästi enemmän kriittisiä ääniä, ja onkin oikein kysyä, mihin pakotepolitiikan ja Venäjän eristämisen rajat on järkevä vetää. Missä määrin on esim. syytä syyllistää tavallisia venäläisiä tai Venäjällä liiketoimintaa harjoittaneita yrityksiä? Tai ovatko sellaiset omaan jalkaan ampuvat pakotetoimet järkeviä, millä vahingoitetaan selvästi enemmän omaa kuin Venäjän taloutta? Vai olisiko pakotepolitiikassa ehkä tehty paikoin ylilyöntejä?

Mitä seuraavaksi? Nyt maailmalla, mutta erityisesti Euroopassa, ja Euroopan sisällä erityisesti Itä-Euroopassa on vallalla poikkeuksellisen kova inflaatio. Se luo epävarmuutta ja aiheuttaa monenlaisia taloudellisia huolia. Mielenkiintoista siinä on kuitenkin se, että siinä yhdistyy kaksi 2020-luvun näkyvintä kriisiä: Ukrainan sota on nostanut valtavasti erityisesti energian ja sitä kautta myös muiden tuotteiden hintoja, mutta pandemian synnyttämä elvyttävä politiikka on saanut myös pohjainflaation vauhtiin. Ja kun inflaatiotavoitteet paukkuvat moninkertaisesti, keskuspankit ovat kokeneet pakolliseksi nostaa ohjauskorkoja vauhdilla inflaation hillitsemiseksi. Onko sillä saralla nähtävissä pian omanlaisensa ylilyönti? Kestääkö kotitalouksien, yritysten ja valtioiden taloudet riittävän hyvin nousevia korkoja kun elinkustannukset ovat energiakriisin takia muutenkin nousseet? Mitä tapahtuu jos energiakriisin suhteen tulisikin odottamaton käänne positiiviseen? Suhteet Venäjään eivät esimerkiksi maahan investointeja ajatellen tule palaamaan entiseen pitkiin pitkiin aikoihin, mutta energiakauppa voisi teoriassa palautua nopeammin. Voisiko silloin olla tiedossa jopa deflaatio? Korkojen suhteen hyvä asia on sinänsä, että vaikka jonkinasteinen ylilyönti ehkä voisikin tapahtua, liikkeitä voi aina tehdä tarvittaessa myös toiseen suuntaan. Samalla muutokset toisaalta tarkoittavat sitä, että se, joka osaa näitä liikkeitä ennustaa, voi hyötyä siitä taloudellisesti hyvinkin tuntuvasti.

No, nyt voi kysyä, mitä näillä huomiolla tai pohdinnoilla on tässä kohtaa merkitystä? Ovatko ne jälkiviisautta? Tai ovatko ne edes sitä? Onko toisinaan tapahtuvat ylilyönnit edes niin pahasta? Monissa asioissa voi olla parempi ylireagoida kuin alireagoida, jotta saadaan haettu vaikutus aikaan. Lisäksi joissain asioissa kuten vaikkapa oman bisneksen tai muun vision markkinoinnissa jonkinlaiset näennäiset ylilyönnit voivat olla perusteltuja tai jopa menestyksen edellytyksiä: “fake it till you make it”. Ja toisaalta hetkellinen ylilyönti ei välttämättä tarkoita, etteikö toimia voisi sen jälkeen tasata, kun toimien vaikutus on saatu aikaan, kuten vaikkapa inflaatiota torjuessa.

Entä onko tässä ajassa ylipäätään mitään erityistä herkkyyttä ylilyönteihin? Historiasta löytyy paljon sen luokan kamaluuksia, että niiden kutsuminen vain ylilyönneiksi tuntuisi vähättelevältä. Tässä valossa nykyaika tuntuu oikeastaan pikemminkin maltilliselta. Toisaalta ehkä mahdollisten ylilyöntien luonne on myös muuttunut: laajasti saatavilla oleva tieto ehkäisee tiedon puutteeseen pohjautuvilta harha-arvioilta, mutta toisaalta sosiaalinen media ajaa voi synnyttää kuplia, joissa melkein millaisille tahansa ajatuksille voi löytää tukea, minkä seurauksena vahvistusharha vain lujittaa omia näkemyksiä, mikä johtaa sitten polarisaation kautta erilaisiin ylilyönteihin. Saatu huomio voi tavallaan olla aiempaa helpomminkin rahaa, minkä seurauksena perinteisetkin mediat ovat osaltaan ajautuneet tukemaan näkemyksiä kärjistävää kehitystä suoltaessaan huomion maksimoivaa klikkijournalismia.

Jos tavallisten ihmisten ajattelussa ja median toimintamalleissa on taipuvuutta tällaiseen, ovatko päättäjätkään sille immuuneja? Kuten HS:n Iiro Viinasta käsitelleessä jutussa (kts. Kova päätös) pohditaan, nykyään voi olla hankalampi tehdä kovia päätöksiä kuin ennen, kun internetin ja sosiaalisen median virittämä reaktioympäristö on huomattavasti välittömämpi verrattuna aikaan, kun oltiin television ja sanomalehtien varassa. Tässä voi periaatteessa nähdä sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta joiltakin heikosti harkituilta päätöksiltä saatetaan välttyä tai ne voivat hioutua paremmiksi, mutta toisaalta tarpeellisiakin päätöksiä voidaan päätyä välttelemään pidempään. Keskimäärin uskoisin aktiivisemmin reagoivan ympäristön silti tuottavan parviälymäisellä tavalla useammin parempia lopputuloksia.

Mutta jos nykyaika ei ole ylilyönneille taipuvaista, entäs sen vastakohdalle eli alireagoiviin “alilyönteihin”? Monet saattavat nähdä tällä hetkellä vallalla olevan päinvastoin historiallisen kohtalokkaan alireagoinnin siinä, millä tarmolla ilmastonmuutosta yritetään hillitä. Ilmastonmuutos on kuitenkin siitä poikkeuksellinen haaste, että se vaatii laajempaa yhteiskuntien välistä yhteistyötä, kuin oikein mikään aiempi kriisi, ja vaikka niin laaja yhteistyö on yhä erittäin haastavaa, nykyään siihen on silti paremmat mahdollisuudet kuin ennen.

Mikä siis on vastaus otsikon kysymykseen, eli eletäänkö nyt jonkinlaista ylilyöntien aikakautta? Onko ylilyöntitaipuvuus pidemmällä aikavälillä vähentynyt, mutta viime vuosina kasvanut? Ehkä. Kysymys itsessään on epämääräinen, joten ehkä siihen ahterituntumalta kaivetulla vastauksellakaan ei ole kovin paljon merkitystä. Se on kuitenkin merkityksellistä, että niin yksilöt, yritykset, yhteiskunnat kuin kansainväliset yhteisötkin mitoittaisivat ajattelunsa ja toimensa kokonaisuutta ajatellen mahdollisimman järkevällä tavalla. Sitä tukee se, että vaikka eletäänkin erikoisia aikoja, pyritään välttämään jumiutumista yhdenlaisen ajattelumallin poteroihin. Modernin maailman verkostoituneisuudesta on mahdollista ottaa hyöty irti tiedostaen samalla kuitenkin siihen verkostoituneisuuteen liittyvät riskitekijät.  Ihmiskunta on nähdäkseni pääsääntöisesti ollut menossa aina vain järkevämpään ja positiivisella tavalla tiedostavampaan suuntaan, ja se suunta on mahdollista säilyttää myös jatkossa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Uniper optimistin silmin

Saksa on päättänyt kansallistaa energiayhtiö Uniperin, ja samalla tulee käytännössä päätökseen tänä vuonna Suomen yrityshistorian ehkä surkeimmaksi paljastuneen yrityskaupan tarina. Fortumin Uniper-kaupoista ja Venäjän investoinneista aikoinaan päättäneillä oli liikaa optimismia Venäjän suhteen, mistä seurasi nyt miljardien tappiot. Mutta myös näitä valtavia tappioita voi katsoa optimistin silmin: pahemminkin olisi voinut käydä.

Lähdetään pienimmästä seikasta. Fortumin Uniper-omistus ei mennyt arvoltaan täysin nollaan, mikä sekin olisi ollut täysin mahdollista, vaan Fortum saa saksalta noin puolen miljardin hinnan osakkeistaan. Tämä on pieni summa alkuperäiseen 7 miljardin sijoitukseen, mutta parempi kuin ei mitään.

Toisekseen Fortum ehti saada Uniper-omistuksestaan ilmeisesti noin miljardin osingot. Heikommin olisi käynyt, jos Uniperin tässä välissä saamat tuotot olisivat jääneet vain osaksi Uniperin tasetta.

Kolmantena seikkana tullaan jo isoihin summiin: Fortum saa takaisin 4 miljardin lainansa ja vapautuu lisäksi 4 miljardin emoyhtiötakauksesta. Tältä osin olisi siis voinut käydä 8 miljardia huonomminkin!

Ylläolevista seuraa, että 15 miljardin tappioiden sijaan tappioita onkin tullut "vain" noin 5,5 miljardia. Mutta pahin seikka on jäänyt vähälle huomiolle. Neljäntenä optimistin huomio kiinnittyy erääseen varsin kammottavaan kohtaan Fortumin keskiviikkoisesta tiedotteesta (kts. Tiedote):

”Tilanne sekä Euroopan energiamarkkinoilla, että Uniperissa on vakava. Uniperin myynti on oikea ratkaisu ei vain Uniperille vaan myös Fortumille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kaasun rooli Euroopassa on muuttunut peruuttamattomasti ja sen mukana myös voimakkaasti kaasuun nojaavan liiketoimintamallin tulevaisuuden näkymät. Tässä tilanteessa pohja Fortumin ja Uniperin yhdistymiseltä putosi pois”, Fortumin toimitusjohtaja Markus Rauramo sanoo.

Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti lihavoimaani kohtaan. Fortumilla ei siis ilmeisesti ollut tarkoituksena vain jatkaa Uniperin enemmistöomistajana vaan myös fuusioida yhtiöt. Jos tämä olisi ehtinyt tapahtua ennen Venäjä-pökäleen lentämistä tuulettimeen, katastrofi olisi ollut Fortumin ja Suomen kannalta vielä paljon syvempi. Tällöin Uniper olisi saattanut vetää koko Fortumin mukanaan, jolloin tappiot olisivat hyvinkin voineet olla ihan jo Fortumin markkina-arvoa ajatellen yli 20 miljardin luokkaa.

Optimistin huomio numero 5: voisiko ajatella, että tästä katastrofaalisesta investoinnista olisi myös opittu jotain? Myös ne pahimmat skenaariot ovat usein mahdollisia, vaikka ne epätodennäköisiltä vaikuttaisivatkin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Lapsilisää ei tule sitoa tuloihin

Apinaa hoivataan
(Malesia, 21.8.2010)

Korkea, erityisesti energian kallistumisesta johtuva inflaatio ja tähän liittyvä joulukuussa maksettava ylimääräinen lapsilisä on nostanut keskusteluun jälleen myös sen, pitäisikö lapsilisä kohdentaa vain sitä tarvitseville. Kysymys ei ole millään muotoa uusi, mutta haluan silti tässä listata syyt, minkä vuoksi lapsilisiä ei mielestäni tule sitoa tulotasoon. 

 

1. Lapsilisä on luonteeltaan kulukorvaus 

Lasten kasvattaminen maksaa paljon. Kun on lapsia, on enemmän suita ruokittavana, tarvitaan enemmän asuinneliöitä ja vaatteita, ja välttämättömyystarpeiden lisäksi käytännössä myös lasten harrastuksiin menee rahaa. Kaiken lisäksi tulot ovat tuista huolimatta varsinkin pienten lasten perheissä myös lähtökohtaisesti pienemmät ja lasten ollessa päivähoidossa päivähoito aiheuttaa myös omat kulunsa. Vaikka lapsilisä ei kata näistä kuluista kuin marginaalisen osan, sen tarkoitus on kuitenkin edes hieman lieventää lasten aiheuttamaa taloudellista rasitetta. Tästä kulukorvausluonteesta johtuen lapsilisä on myös verotonta tuloa. 

2. Lapsilisien tarkoitus on tasata elintasoa lapsiperheiden ja muiden talouksien välillä

Lapsilisän tarkotus ei ole tasata tuloeroja korkea- ja matalatuloisten välillä. Matalatuloisten toimeentulon tukemiseksi sosiaaliturvajärjestelmässä on täysin omat työkalunsa. Vaikka kohtuullisen hyvätuloinen kahden vanhemman perhe pärjäisikin ilman lapsilisiä, heidän taloudellinen elintasonsa on selvästi heikompi verrattuna samantuloiseen pariskuntaan, jolla ei ole lapsia. Lapsilisä tasaa tätä eroa. 

3. Liian matala tuloraja loisi kannustinloukkuja

Jos lapsilisille olisi niin matala tuloraja, että se koskisi merkittävää osaa lapsiperheistä, se synnyttäisi samalla ikäviä kannustinloukkuja. Jos lisää tienattu tuhat euroa veisi edes osan lapsilisistä pois, lisätyötä ei välttämättä haluaisi tehdä, tai voisi tulla halu ottaa palkatonta vapaata. Yhteiskunnassamme on kannustinloukkuja riittävästi ilmankin tätä. 

4. Korkea tuloraja ei juuri säästäisi kustannuksissa, mutta voisi heikentää yleistä moraalia

Jos lapsilisille taas olisi niin korkea tuloraja, että sen vuoksi lapsilisän menettäville lapsilisän suuruus olisi muutenkin niin vähäpätöinen, ettei kannustinloukuista olisi perusteltua puhua, se ei juurikaan näkyisi valtion budjettia helpottavana tekijänä sillä todella kovatuloisia perheitä on kuitenkin lukumääräisesti vain vähän. Samalla se voisi kuitenkin saada ihmisten veronmaksumoraalin heikkenemään: jos paljon veroja maksava todella korkeatuloinen ei saa lapsilisiä muiden lapsiperheiden tapaan, se voisi heikentää  yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kasvattaa railoa rikkaiden ja muiden välillä. Samalla veronmaksumoraali voisi heikentyä ja loppujen lopuksi valtio saattaisi menettää enemmän verotuloja kuin mitä se säästäisi lapsilisissä. Jos rikkailta halutaan enemmän osallistumista yhteisiin menoihin, se tapahtuu piirun korkeammalla verotuksella, ja silloin se kohdistuu myös heihin, joilla ei ole lapsia aiheuttamassa kuluja. 

5. Tarveharkintaisuus kasvattaisi byrokratiaa. 

Yhteiskunnan tukijärjestelmissä on paljon byrokratiaa. Osa siitä on hyvinkin tarpeellista, ja siten perusteltua, mutta ylimääräistä byrokratiaa tulisi aina mahdollisuuksien mukaan välttää, sillä se on kuluttavaa niin järjestelmän asiakkaille kuin järjestelmää pyörittävillekin. Kaikki ylimääräinen byrokratia maksaa, ja pahimmillaan se voisi maksaa enemmänkin kuin ne lapsilisät, mitkä jätettäisiin maksamatta. 

6. Tarveharkintaisuus voisi johtaa kyseenalaistamaan muitakin hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita 

Jos kovatuloisilla tai rikkailla ei olisi oikeutta lapsilisään, tästä olisi lyhyt matka siihen, että kyseenalaistettaisiin myös yhtäläinen oikeus muihin lapsiperhetukiin, neuvolapalveluihin tai muihinkin hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin. Hyväosaiset hoitavat osansa maksamalla enemmän veroja, ja näin kuuluukin olla, mutta kyllä yhteiskunnan palveluiden tulee kuulua yhtä lailla rikkaille kuin vähävaraisillekin. 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Parempaa riskinjakoa tuotteiden hinnoitteluun?

Massatuotteiden kohdalla hinnanmuodostus on yleensä verrattain yksinkertaista: kun myytävän tuotteen tuotantokustannukset ovat helposti määritettävissä, on suhteellisen yksinkertaista määrittää myös myyntihinta niin, että myyjälle jää tuotantokustannusten päälle katetta myös kiinteiden kulujen kattamiseen ja jotakin vielä tulokseksi yritystoiminnan viivan alle. 

Jos myytävän tuotteen tuotantokustannuksia ei etukäteen tiedä tai jos itse tuotteen käytännön sisältö ei ole etukäteen tiedossa, tilanne on toisenlainen. Tällaisissa kaupan- tai sopimuksentekoasioissa jonkinlainen riski syntyy usein sekä myyjälle että ostajalle. Vaikka myyjäyrityksen osalta yksittäisen asiakkaan muodostama riski on usein vain osa tilastoja, asiakkaalle riskit voivat olla merkittäviä, ja tähän liittyvä yksittäisistä asiakassuhteista muodostuva dynamiikka vaikuttaa myös suuriin yrityksiin. Näin ollen sillä on merkitystä, miten molemminpuolinen riski hinnoitellaan. Tällaisten palveluiden hinnoitteluun liittyy kuitenkin erinäisiä vakiintuneita käytäntöjä, joita olen usein ihmetellyt, sillä koen, ettei niissä aina saavuteta myyjä- ja asiakasosapuolen yhteistä etua parhaalla mahdollisella tavalla.

Katsotaanpa esimerkkejä.

Miten jakaa suupala kolmeen osaan?
(Budapest, 21.7.2013)

Vakuutukset

Vakuutukset lienevät ensimmäinen tuote tai palvelu, jonka kohdalla olen ihmetellyt tapaa, jolla riski hinnoitellaan. Vakuutuksissa koko tuote pohjautuu nimenomaan riskiin, joten vakuutuksissa jos jossain on oleellista, miten se riski lasketaan mukaan tuotteeseen. Vakuutuksen hinta pohjautuu vakuutusyhtiön omiin ja yleisempiin tilastoihin, mutta hintaa määrittää tietysti myös se, minkälaisin ehdoin, miten ja kuinka paljon vakuutuksenottajalle maksetaan korvauksia. 

Vaikka vahingon suuruuteen verrattuna prosenttipohjaisiakin korvauksiakin on olemassa, korvausperiaatteissa on tyypillisesti kiinteä euromääräinen omavastuu, minkä yli menevä summa korvataan täysin. Tämä kannustaa toisinaan toimintatapoihin, jotka eivät ole vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan kokonaisedun kannalta kovin mielekkäitä. Pari esimerkkiä:

• Jos esimerkiksi vanhaan autoon tulee kolhu, joka ei estä auton käyttöä, mutta jonka korjaaminen maksaa esimerkiksi 60% auton arvosta, ei tällaiseen korjaukseen lähteminen kuulosta lähtökohtaisesti kovin mielekkäältä, mutta jos omavastuuna toimiva eurosumma on vaikka vain alle 5% auton arvosta, se luultavasti kannattaa vakuutuksenottajalle. 

• Lapsen sairausvakuutuksessa on usein vuosikohtainen omavastuu. Tämä tarkoittaa sitä, että suurinpiirtein yhden lääkärikäynnin jälkeen muut käynnit menevätkin puhtaasti vakuutuksesta. Kysymys siitä, käydäkö lääkärillä yksityisellä puolella ei siis tässä kohtaa ole enää lainkaan rahallinen, vaan pikemminkin vain ajankäytöllinen kysymys.

Joku voisi kysyä, eikö se ole kätevää, ettei tarvitse maksaa euromääräistä omavastuuta enempää? Tietysti on. Se on myös yksinkertaista. Samalla se kuitenkin myös tarkoittaa sitä, että vakuutuksista tulee paljon kalliimpia myös vakuutuksenottajille. Mikäli omavastuu olisi prosentuaalinen tai euromääräisen omavastuun lisäksi olisi myös prosentuaalinen omavastuu, vakuutus olisi halvempi jo ilman, että huomioidaan suhteessa pienemmän korvausvelvollisuuden vaikutusta ihmisten halukkuuteen käyttää vakuutuskorvattavia palveluita. Jo 10%:n omavastuu itse korvattavien palveluiden käytöstä saisi kuitenkin aikaan jo isomman kynnyksen käyttää näitä palveluita, mikä laskisi korvausten määrää ja sitä myöten myös sitä hintaa, mikä vakuutusyhtiön tarvitsisi vakuutuksista asiakkailtaan veloittaa.

Kiinteän omavastuun jälkeen tulevalla täydellä korvattavuudella on yksi selvä voittaja: ne tahot, joiden palveluihin korvaussummat käytetään, eli ylläolevia esimerkkien tapauksessa autokorjaamot ja yksityiset lääkäriasemat. Herää kysymys, onko tämä todella paras tapa käsitellä riskiä vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan kannalta?

Asunnonvälitys

Asunnonvälittäjän myymän tuotteen ydin on ostajan löytäminen asunnolle. Asiakkaan kannalta keskeinen tämän tuotteen laatua puolestaan edustaa mm. asunnosta saatava hinta. Moni välittäjä saattaa mainostaa saavansa parhaan mahdollisen hinnan, mutta onko asiakkaalle selvää, että välittäjällä olisi aina riittävä intressi tavoitella sitä parasta hintaa? 

Perinteisesti asunnonvälityksessä kaupasta maksetaan välittäjälle jokin prosenttilukema. Puhuttiin sitten pääkaupunkiseudun kalliista asunnoista (joista prosenttilukema on pienempi, mutta euromääräinen summa korkeampi) tai jostain muista asunnoista, sama kysymys pätee: jos välityspalkkio on 2-4%:n luokkaa, onko sillä välittäjän palkkion kannalta juurikaan merkitystä, saako hän asunnosta vaikka 3% korkeamman hinnan vai ei? 3% korkeampi hinta voi asiakkaalle tarkoittaa helposti yli 10 000€:n lisää, mutta välittäjälle on oleellisempaa saada kauppa maaliin mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Toki varsinaisen välityspalkkion lisäksi välittäjällä voi olla sekä yksilötasolla että yrityksen tasolla myös maineen ylläpitäminen motivoimassa hyvän kauppasumman hakemisessa, mutta eikö olisi asiakkaan kannalta vakuuttavampaa, jos jo hinnoittelu osoittaisi, että välittäjällä on selkeä motiivi saada asunnosta hyvä hinta? Eikö välityspalkkio voisi koostua sekä kiinteästä osuudesta että prosenttiosuudesta? Jos asunnosta tavoitellaan vaikka 300 000 euron hintaa, eikö välityspalkkio voisi noudattaa kaavaa, jossa olisi esimerkiksi kiinteä 4 000 €:n pohjataksa ja 15% siltä 250 000 euroa ylittävältä osalta kauppahintaa? Tällöin tuolla alarajalla välityspalkkio olisi vain 1,6%, mutta 3,8% 300 000 euron hinnalla. Tämä antaisi jo todella vahvan kannustimen asunnonvälittäjälle pyrkiä mahdollisimman hyvään myyntihintaan, mikä yhdistäisi hienosti asunnonvälittäjän ja asiakkaan intressit. 

Remontointipalvelut

Kun tehdään isompia remontteja, työtä tekee usein useampi kuin yksi taho. Vaikka olisi yksi pääurakoitsija, esimerkiksi LVI- tai sähkötyöt tekee usein jokin toinen taho. Tämän hinnan määrittelyyn asiakkaalle on useampia malleja. Perusvaihtoehtoja ovat puhdas tuntityöhinnoittelu tai urakkahinta. Käytännössä usein kyseessä on kuitenkin jonkinlainen välimuoto. Voi esimerkiksi olla muuten urakkahinta, mutta pääurakoitsija ei halua sisällyttää LVI- ja sähkötöitä tähän hintaan, ja nuo hinnat laskutetaan tuntilaskutuksella läpi loppuasiakkaalta. 

Miksi pääurakoitsija ei sitten ehkä halua sisällyttää LVI- ja sähkötöitä (tai muita vastaavia kolmansien osapuolten kuluja) urakkatarjoukseensa? Yksi syy on, että se nostaisi kiinteän hinnan korkeammaksi, mikä saisi ehkä koko remontin summan vaikuttamaan etukäteen korkeammalta. Toinen syy on se, että näitä näiden kolmannen osapuolen aiheuttamien kulujen ennustaminen on vaikeaa. Toisaalta on syytä olettaa, että remonttiyritys osaa silti alan ammattilaisena ennustaa näitä kuluja selvästi paremmin kuin tavallinen remontin teettäjä. 

Onko sillä sitten merkitystä miten kolmansien osapuolten työhön liittyvät kustannukset näkyvät tarjouksessa? Tavallaan on luontevaa, että pääurakoitsija määrittää vain oman työnsä kustannukset loppuasiakkaalle, ja muut kulut ovat sitten mitä ovat. Mutta toteutuuko tällä tavoin urakkasopimusosapuolten välillä yhteinen etu parhaiten? 

Mahdollinen ongelmatekijä syntyy siitä, että mikäli kolmannen osapuolen kulut laskutetaan vain läpi loppuasiakkaalta, urakoitsijalla ei ole juurikaan intressiä pyrkiä minimoimaan näitä lisäkuluja, eikä näiden kulujen suuruus lainkaan välttämättä ole riippumaton urakkasopimuksen rakenteesta. On useampia tekijöitä, mitkä voivat ainakin periaatteessa saada tällaisen järjestelyn toimimaan loppuasiakkaan kannalta epäedullisella tavalla. 

Mikäli urakoitsija sisällyttäisi kolmannen osapuolen työt täysin tarjoukseensa 

• urakoitsijalla olisi selvä kannustin 

• minimoida kolmannelta osapuolelta vaadittava työmäärä omalla valmistelevalla työllään.

• käyttää sellaista kolmatta osapuolta, joka ei ole vain luotettava, vaan myös kustannusmielessä tehokas

• pyrkiä siihen, ettei kolmas osapuoli pyöristä käytettyjä tunteja perusteettomasti ylös tai laskuta muuten liikaa

• kolmas osapuoli olisi suoremmassa suhteessa laskun maksajaan, mikä laskee houkutusta yrittää laskuttaa ylimääräistä.

• kolmannen osapuolen kustannukset maksava osapuoli olisi sellainen, jolla on paremmat edellytykset arvioida, kuinka suuria näistä kustannuksista tulee

Yllä olevia huomioita ajatellen tuntuisikin oikeastaan käytännölliseltä, että urakkoihin sisällytettäisiinkin myös tällaiset kolmansien osapuolten työt. Mutta mikäli tämä taisi urakoitsijan haluamaan liian suurta kiinteää summaa riskien välttämiseksi, eikö kompromissiratkaisukin voisi olla mahdollinen: pienempi kiinteä summa, ja kolmansien osapuolten laskut puoliksi urakoitsijan ja tilaajan välillä? Ehkä tämä tuntuisi monista erikoiselta, mutta näin riski olisi jaettu ikään kuin puoliksi, urakoitsijalla olisi insentiivi välttää liiallisia kuluja, ja kokonaisuus olisi läpinäkyvämpi myös loppuasiakkaan suuntaan.

Lopuksi

Kaikista yllämainituista aloista minulla on kokemusta vain asiakkaana, joten on varmasti asioita, joita en vain ole tässä tiennyt tai muuten osannut ottaa huomioon. Vakuutusala on isoa bisnestä, ja siellä on varmasti laskettu monin tavoin, mikä kannattaa ja mikä ei. Asunnonvälittäjät ovat yrityksinä pienempiä, ja alana siihen liittyy varmasti enemmän maakohtaisia erikoiselementtejä, joten toimintatavoissa voi todennäköisemmin löytyä myös erikoisuuksia, mutta toisaalta hinnoittelumallien taustalta voi löytyä myös lainsäädännöllisiä syitä - aivan kuten vakuutusalallakin. Varsinkin yksityisasiakkaille remontteja tekevät yritykset ovat näistä kolmesta edellämainitusta pienimpiä toimijoita, joten siellä toimintatavoissakin voi esiintyä enemmän vaihtelua, ja hinnoittelun rakenteella voi olla erityisesti merkitystä varsinkin silloin, kun remontin edetessä tulee yllättäviä mutkia matkaan. Toisaalta asioiden edetessä rutiininomaisesti sopimusmallilla ei välttämättä ole lopputuloksen kannalta erityisen suurta merkitystä.

Vaikka ylläolevat pohdintani ovat varmasti jollain tavoin puutteellisia, ja monille vallitseville käytännöille voi olla hyvät perustelunsa, toisinaan vallitsevia käytäntöjä on hyvä kyseenalaistaa. Joskus sitä kautta syntyy markkinoille myös uusia tapoja toimia joko vanhan toimijan uudistaessa toimintamallejaan tai kokonaan uuden toimijan tullessa markkinoille.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Toteutuuko Ne bis in idem julkisissa ammateissa?

Ne bis in idem on yleinen oikeusperiaate, jonka mukaisesti samasta asiasta ei saa antaa tuomiota kahteen kertaan. Suomessa tämä ilmenee esim. siinä, miten luonnollinen henkilö ei voi enää lähtökohtaisesti saada rikosoikeudellista syytettä veropetoksesta, jos hänelle on määrätty jo veronkorotus, sillä hallinnollisesti määrätty veronkorotus rinnastetaan rikosoikeudelliseen rangaistukseen. 

Mutta miten on, toimiiko sama oikeusperiaate myös lainsäädännön ulkopuolella? Varsinkin julkisuuden henkilöillä varsinainen rikosoikeudellinen seuraus voi olla vähäpätöinen suhteessa siihen, mitä tapauksen saama julkisuus voi aiheuttaa. 

Suomessa ehkä yksi parhaita esimerkkejä tästä on Axl Smithin tapaus: hän sai rikostuomion, ja samalla hänen uransa päättyi kuin seinään, ja luultavasti myös sosiaaliset suhteet murenivat. Tuoreena esimerkkinä taas on Wille Rydman, jonka kohdalla rikosoikeudellinen tulos on vielä epäselvä, mutta poliittinen ura saattoi tulla joka tapauksessa käytännössä päätökseensä. 

Maailman kuuluisimpien näyttelijöiden osalta taas on voitu seurata esim. Kevin Spaceyn tapausta, jonka kohdalla oikeudenkäynnit ilmeisesti jatkuvat yhä, mutta ura taitaa olla käytännössä ns. cancelöity: House of Cardsin viimeiselle kaudelle Spacey ei enää kelvannut, vaikka koko sarja oli käytännössä henkilöitynyt häneen, ja All the Money in the World -elokuvasta hänet poistettiin, vaikka elokuvan kuvaukset oli jo tehty. 

On tietysti selvää, että rikokset tai muuten yleisesti tuomittavat teot vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin, ja joissain tapauksissa myös siihen, miten hyvin voi luottaa tuomitun luotettavuuteen työtehtävissään. Mutta vaikuttaisi myös tyypilliseltä, että mitä julkisempi syytetyn asema on, sitä suurempi tämä ei-rikosoikeudellinen seuraus on. Voi kysyä, milloin ja erityisesti missä määrin tällainen on perusteltua. 

Jos ajatellaan Jari Aarnion tapausta, tuntuu ilmeiseltä, että hän on rikoksillaan rikkonut juuri sitä luottamusta, joka on keskiössä hänen ammatissaan poliisina, joten tällaisessa tilanteessa uran päättyminen tuntuu oikealta. Mutta miten on näyttelijöiden tai muiden esiintyjien kohdalla? Näyttelijän rikokset eivät välttämättä sellaisenaan ole merkki siitä, etteikö näyttelijä voisi suoriutua varsinaisesta työstään, mutta näyttelijän kohdalla työn arvoa ajatellen merkittävä tekijä on tietysti henkilöbrändi, joten on ymmärrettävää ja selvää, että ihmisen teot vaikuttavat siten myös näyttelijän kysyntään. Sama pätee, joskin suhteellisen erilaisella dynamiikalla, myös poliitikkoihin. Näyttelijöiden kohdalla yleisö ja poliitikkojen kohdalla äänestäjäkunta siis reagoivat, ja negatiivinen reaktio voi tietysti syntyä myös täysin laillisista, mutta mahdollisesti muuten moraalisesti arveluttavista teoista tai näkemyksistä. 

Rikoksista kuuluu tuomita ja väärin toimimisella on väistämättä seurauksensa myös rikosoikeuden ulkopuolella, mutta mennäänkö siinä toisinaan woke-hengessä yli, kun elokuvateollisuus tai puolueet ennakoivat yleisön reaktiota, ja toimivat sen pohjalta? Johnny Deppin ja Amber Heardin tapaus on tätä ajatellen mielenkiintoinen esimerkki: Disney oli jo hyllyttänyt Deppin Pirates of the Caribbean -elokuvista oikeudenkäynnin vuoksi, mutta oikeudenkäynnin päätyttyä Disney onkin kosiskellut Deppiä takaisin elokuvasarjaan (kts. Iltalehden juttu).

Sosiaalisillekin reaktioille on paikkansa, mutta olisiko myös niin, että toisinaan niin suuri yleisö kuin toisaalta myös suuren yleisön reaktioita pelkäävät instituutiot voisivat pitää jäitä hatussa ja jättää seuraamusten pääpainoa enemmän oikeuslaitoksen puolelle? Vai onko vain niin, että julkisuuden valokeilassa olevilta tyypillisesti suhteellisen etuoikeutetuilta ihmisiltä pitää voida vaatia tavallista tallaajaa enemmän? Eli korkeasta asemasta pudotessa matka alas voi kai perustellusti olla pidempi? Ehkä Ne bis in idem ei tässä mielessä aina toteudu, mutta ehkä se ei toisinaan tapahtuvia ylilyöntejä lukuunottamatta pääsääntöisesti haittaakaan?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Asunnonvaihdon miinussummapeli

Kirjoitin 10 vuotta sitten kirjoituksen siitä, miten asumista ajatellen markkinahintaisen asuntonsa vuokraa omalla työllään maksava vuokralainen on Suomessa suurimman maksajan asemassa (kts. Vuokralainen ahtaalla). Omistusasujat eivät kuitenkaan myöskään ole homogeeninen joukko, sillä heidänkin keskuudestaan löytyy omat maksumiehensä (tai "maksuhenkilönsä").

Yksi tapa jakaa omistusasujia on jakaa heidät niihin, jotka muuttavat usein, ja niihin, jotka muuttavat omistusasuntojen välillä harvoin jos koskaan. Asunnot ja asuinalueet ovat yksilöllisiä, mistä johtuen jostain hankittu asunto voi olla suorastaan loistava kauppa, kun taas jokin muu asunto voi menettää merkittävästikin arvoaan. Mutta jos oletetaan, että omistusasuntojen välillä usein muuttava ja aina edeltävän asuntonsa myyvä asunnon omistava ei tee keskimäärin sen parempia kauppoja kuin harvemminkaan muuttava, paljon muuttavasta syntyy omistusasujien keskuudessa järjestelmän suurin maksaja, sillä omistusasuntojen välillä muuttaminen maksaa - ja paljon maksaakin! 

Katsotaanpa esimerkin kautta, mitä asunnonvaihto oikeastaan maksaa, ja mikä siihen vaikuttaa. Olen jakanut tässä muuton kustannukset kolmeen kategoriaan.

1. Luonnolliset syyt: muutto itsessään

Muuttaminen vaatii työtä ja sisustusta koskevia muutoksia. Nämä tekijät aiheuttavat kustannuksia, jotka käytännössä koskevat myös vuokra-asunnosta toiseen muuttamista siinä missä omistusasunnostakin toiseen muuttamista: 

• Tavarat ja huonekalut täytyy ensinnäkin siirtää. Tämän ei välttämättä tarvitse maksaa juuri muuta kuin aikaa, mutta usein muutossa otetaan apuun muuttoliike tai ainakin  vuokralaatikoita.

• Uuteen asuntoon ei luultavasti sovi vanhat huonekalut sellaisenaan, vaan tilalle pitää hankkia uusia ja vanhoista tulee luopua. Vaikka huonekalut olisivat käytettyjä, kustannuksia syntyy myös tästä.

• Muuttoon tai uuteen asuntoon asettumiseen tai sen järjestämiseen omiin tarpeisiin sopivaksi voi sisältyä myös muita kuluja.

Tämä kustannuskategoria on helppo hyväksyä: muuttamiseen liittyy tietysti vaivaa, ja vaiva maksaa rahaa, ja lisäksi tämä varsinaiseen muuttamiseen liittyvä kustannuskategoria on näistä kolmesta kustannuskategoriasta pienin.

2. Markkinoilla vakiintuneet toimintatavat: välittäjä ja pankki

Useimmiten asuntokaupoissa käytetään välittäjää. Välittäjien listahinta on perinteisesti ollut 4% + arvonlisävero, mutta vaikka varsinkin pääkaupunkiseudulla prosentuaalinen hinta onkin yleensä selvästi tämän alle, euromääräisesti välittäjän palvelusta syntyy yleensä hyvin tuntuva summa. Asunnon myyjällä on toki mahdollisuus hoitaa välitystyö itse, jolloin maksettavaksi jää vain esim. Oikotie-ilmoituksen hinta (jos sitäkään), mutta välittämällä itse osa ostajakandidaateista ei välttämättä tulekaan paikalle tai tarjottava hinta voi jäädä muista syistä heikommaksi. Vaikka ei käyttäisi välittäjää, tietyssä mielessä näkymättömiä kustannuksia voi siis silti syntyä.

Vähemmän merkityksellisenä tekijänä tähän kategoriaan voidaan nähdä kuuluvan myös asuntolainan järjestelypalkkio: se maksetaan vain nostettaessa, ja voi siten olla käytännössä seurausta muuttamisesta, sillä kalliimpaan asuntoon muutettaessa haetaan samalla yleensä myös lisää lainaa.

Tätä kustannuskategoriaa ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta käytännössä se syö tyypillisesti muuttajan lompakkoa huomattavasti.

3. Verottaja

Kolmas muuton kustannus syntyy veroista. Asuntokauppaan liittyy kaksi veroa: asunnon luovutuksesta syntyvästä luovutusvoitosta maksettava vero sekä varainsiirtovero. Oman asunnon myymisestä syntyvästä luovutusvoitosta harvoin joutuu maksamaan veroa, sillä asumalla asunnossa kaksi vuotta yhtäjaksoisesti luovutusvoitosta tulee verotonta. Varainsiirtovero pitää kuitenkin maksaa ensiasuntoa lukuunottamatta aina.

Tämä kustannuskategoria on kaikista keinotekoisin, mutta kilpailee suuruudessaan silti edellä kuvatun kakkoskategorian kanssa.

Kustannusten jakautuminen

Siihen miten kustannukset jakautuvat, vaikuttaa tietysti moni asia. Pääkaupunkiseudulla asunnot ovat kalleimpia, mutta kauppa käy usein helposti, minkä seurauksena verottajan osuus voi jäädä suurimmaksi, mutta tyypillisesti välittäjän käyttäminen aiheuttanee suurimman kustannuksen. Ensimmäiseen kategoriaan eli varsinaiseen muuttamiseen liittyvät kustannukset taas lienevät suurin piirtein samaa luokkaa alueesta riippumatta, mistä johtuen sen painoarvo kustannuksissa lienee sitä suurempi, mitä edullisemmasta alueesta on kyse. Tyypillisesti muuton kustannus jäänee silti pienimmäksi.

Joku saattaa tässä kohtaa ihmetellä, miten en maininnut remontointia osana luonnollisten syiden kategoriaa tai vaikka omana kategorianaan. Syy siihen on se, että en koe remontointia muuttamiseen liittyvänä kustannuksena. Osin se voi sitä periaatteessa olla, jos asuntoon tehdään jotain hyvin persoonallisia, puhtaasti vain omaan käyttöön tarvittavia ratkaisuja, mutta tyypillisesti remontoinnilla parannetaan asunnon laatua yleisemmällä tasolla, eivätkä ne siltä osin ole varsinaisesti muuttoon liittyviä kustannuksia, vaan asuntoon investoimista.

Oma lukunsa on se, minkälaisten asuntojen välillä muutetaan. Alla näkyy yksinkertaistettu esimerkki kustannusten mahdollisesta jakautumisesta siirryttäessä pylväs kerrallaan pienemmästä asunnosta isompaan asuntoon aloittaen 150 000 euron hintaisesta asunnosta päätyen lopulta 550 000 euron asuntoon. Ensimmäisen asunnon kohdalla ei makseta lainkaan välityspalkkioita, koska ei myydä vanhaa asuntoa, eikä makseta varainsiirtoveroa, koska kyseessä on ensiasunto. Pieni kustannus voi kuitenkin tulla itse muutosta ja asuntolainan nostamisesta peritään yleensä järjestelypalkkio. Toisesta asunnosta eteenpäin varainsiirtoveroa ja välityspalkkioita maksetaankin sitten isoja summia kasvavassa määrin.

Huomionarvoistahan tässä on se, että muuton kustannus korreloi käytännössä todennäköisesti paremmin sen uuden asunnon arvon kuin muutosta syntyvän lisäarvon kanssa. Eli kun esimerkiksi muutetaan kuvaajan toiseksi viimeiseltä pylväältä viimeiselle pylväälle, muuton kustannukset eivät pohjaudu asuntojen 100 000 euron hintaerolle, vaan vanhan ja uuden asunnon hintoihin. Muuttaessa maksetaan siis tietyllä tavalla samoja kustannuksia aina uudelleen ja uudelleen. Tuo isojen palkkien pieni vihreä alareuna on kuitenkin ainoa varsinaiseen fyysiseen muuttamiseen liittyvä kustannustekijä. Muilta osin koko muuton kustannukset johtuvat lähes kokonaan vain siitä vallitsevasta käytännöstä, että asunnot vaihtavat usein omistajaa välittäjän kautta sekä siitä, että verottaja repäisee valtavan siivun jokaikisestä kaupasta ensiasuntoja lukuunottamatta. 

Lienee selvää, etten varsinaisesti pidä kahden suurimman kustannuserän olemassaolosta. Mutta kumpi niistä sitten on suurempi paha? Tähän liittyen voi kuvaajasta tehdä vielä yhden havainnon: verottajan painoarvo kasvaa muuttojen edetessä paitsi suhteessa fyysiseen muuttoon, myös suhteessa “Välityspalkkiot ja pankki”-osioon. Tämä pohjautuu siihen oletukseen, että arvokkaammasta asunnosta välittäjälle riittää usein prosentuaalisesti pienempi palkkio, kun taas varainsiirtovero pysyy aina prosentuaalisesti samana. Tätäkin merkityksellisempää on se, että välityspalkkioiden aiheuttama kustannus on kuitenkin ainakin teoriassa ja tapauskohtaisesti myös käytännössä ainakin osin vältettävissä, verottajan osuutta sen sijaan ei voi välttää. Lisäksi kuten vuonna 2017 tekemästäni selvityksestä näkee (kts. Varainsiirtovero kalliimpi kuin koskaan), tämä kustannuserä vastaa usein kuukausien palkkaa, ja on vain kallistunut vuosien saatossa. Pandemian aikana varainsiirtovero lienee kallistunut ansiotasoon suhteutettuna entisestään tuohon vuoden 2017 tasoon verrattuna. Joten kyllä varainsiirtovero on näistä mielestäni se suurin paha.

Miksi tällaisilla asioilla sitten on väliä? Joku voisi todeta, että elämä nyt vain maksaa. Tai että valtionkin täytyy saada jostain verotuloja. Tai että jos on varaa ostaa monien satojen tuhansien asunto, pitäisi olla varaa maksaa myös välittäjän palkkio ja varainsiirtovero. Onhan se niinkin. Sillä on kuitenkin merkitystä, mihin vallitsevat käytännöt ja verolainsäädäntö ihmisiä ohjaavat. Jos otetaan ylläolevan kuvaajan pylväiden taustalla olevia summia mukaillen esimerkiksi tapaus, jossa muutetaankin suoraan ensimmäisestä asunnosta kuvaajan viidenteen asuntoon, näitä muuton kustannuksia varainsiirtoverosta välityspalkkioihin ja muihin kuluihin tulee alle 18 000 € (mistä yli 60% varainsiirtoveroon). Suuri summa rahaa sekin, mutta pieni summa verrattuna siihen lähes 68 000 euroon, mitä näihin kuluihin menee, jos käydään jokainen pylväs läpi. Useammin muuttaja on siis maksanut 50 000 euroa enemmän! Tämä on niin valtava summa, ettei tällainen muuttamatta jättämisestä palkitseminen tai muuttamisesta rankaiseminen voi olla ohjaamatta ihmisten käyttäytymistä. Lopputuloksena ihmiset eivät muuta niin herkästi, ja se taas tarkoittaa, että ihmiset saattavat jättää muuttamasta töiden perässä tai saattavat muuten asua elämäntilanteeseensa heikommin sopivissa asunnoissa. Tällaiset keinotekoiset muuttamista ehkäisevät tekijät saavat aikaan tehottomuutta ja heikentävät turhaan yleistä hyvinvointia.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>