lauantai 24. syyskuuta 2022

Uniper optimistin silmin

Saksa on päättänyt kansallistaa energiayhtiö Uniperin, ja samalla tulee käytännössä päätökseen tänä vuonna Suomen yrityshistorian ehkä surkeimmaksi paljastuneen yrityskaupan tarina. Fortumin Uniper-kaupoista ja Venäjän investoinneista aikoinaan päättäneillä oli liikaa optimismia Venäjän suhteen, mistä seurasi nyt miljardien tappiot. Mutta myös näitä valtavia tappioita voi katsoa optimistin silmin: pahemminkin olisi voinut käydä.

Lähdetään pienimmästä seikasta. Fortumin Uniper-omistus ei mennyt arvoltaan täysin nollaan, mikä sekin olisi ollut täysin mahdollista, vaan Fortum saa saksalta noin puolen miljardin hinnan osakkeistaan. Tämä on pieni summa alkuperäiseen 7 miljardin sijoitukseen, mutta parempi kuin ei mitään.

Toisekseen Fortum ehti saada Uniper-omistuksestaan ilmeisesti noin miljardin osingot. Heikommin olisi käynyt, jos Uniperin tässä välissä saamat tuotot olisivat jääneet vain osaksi Uniperin tasetta.

Kolmantena seikkana tullaan jo isoihin summiin: Fortum saa takaisin 4 miljardin lainansa ja vapautuu lisäksi 4 miljardin emoyhtiötakauksesta. Tältä osin olisi siis voinut käydä 8 miljardia huonomminkin!

Ylläolevista seuraa, että 15 miljardin tappioiden sijaan tappioita onkin tullut "vain" noin 5,5 miljardia. Mutta pahin seikka on jäänyt vähälle huomiolle. Neljäntenä optimistin huomio kiinnittyy erääseen varsin kammottavaan kohtaan Fortumin keskiviikkoisesta tiedotteesta (kts. Tiedote):
”Tilanne sekä Euroopan energiamarkkinoilla, että Uniperissa on vakava. Uniperin myynti on oikea ratkaisu ei vain Uniperille vaan myös Fortumille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kaasun rooli Euroopassa on muuttunut peruuttamattomasti ja sen mukana myös voimakkaasti kaasuun nojaavan liiketoimintamallin tulevaisuuden näkymät. Tässä tilanteessa pohja Fortumin ja Uniperin yhdistymiseltä putosi pois”, Fortumin toimitusjohtaja Markus Rauramo sanoo.


Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti lihavoimaani kohtaan. Fortumilla ei siis ilmeisesti ollut tarkoituksena vain jatkaa Uniperin enemmistöomistajana vaan myös fuusioida yhtiöt. Jos tämä olisi ehtinyt tapahtua ennen Venäjä-pökäleen lentämistä tuulettimeen, katastrofi olisi ollut Fortumin ja Suomen kannalta vielä paljon syvempi. Tällöin Uniper olisi saattanut vetää koko Fortumin mukanaan, jolloin tappiot olisivat hyvinkin voineet olla ihan jo Fortumin markkina-arvoa ajatellen yli 20 miljardin luokkaa.

Optimistin huomio numero 5: voisiko ajatella, että tästä katastrofaalisesta investoinnista olisi myös opittu jotain? Myös ne pahimmat skenaariot ovat usein mahdollisia, vaikka ne epätodennäköisiltä vaikuttaisivatkin.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 6. syyskuuta 2022

Lapsilisää ei tule sitoa tuloihin

Apinaa hoivataan
(Malesia, 21.8.2010)
Korkea, erityisesti energian kallistumisesta johtuva inflaatio ja tähän liittyvä joulukuussa maksettava ylimääräinen lapsilisä on nostanut keskusteluun jälleen myös sen, pitäisikö lapsilisä kohdentaa vain sitä tarvitseville. Kysymys ei ole millään muotoa uusi, mutta haluan silti tässä listata syyt, minkä vuoksi lapsilisiä ei mielestäni tule sitoa tulotasoon. 
 

1. Lapsilisä on luonteeltaan kulukorvaus 


Lasten kasvattaminen maksaa paljon. Kun on lapsia, on enemmän suita ruokittavana, tarvitaan enemmän asuinneliöitä ja vaatteita, ja välttämättömyystarpeiden lisäksi käytännössä myös lasten harrastuksiin menee rahaa. Kaiken lisäksi tulot ovat tuista huolimatta varsinkin pienten lasten perheissä myös lähtökohtaisesti pienemmät ja lasten ollessa päivähoidossa päivähoito aiheuttaa myös omat kulunsa. Vaikka lapsilisä ei kata näistä kuluista kuin marginaalisen osan, sen tarkoitus on kuitenkin edes hieman lieventää lasten aiheuttamaa taloudellista rasitetta. Tästä kulukorvausluonteesta johtuen lapsilisä on myös verotonta tuloa. 


2. Lapsilisien tarkoitus on tasata elintasoa lapsiperheiden ja muiden talouksien välillä


Lapsilisän tarkotus ei ole tasata tuloeroja korkea- ja matalatuloisten välillä. Matalatuloisten toimeentulon tukemiseksi sosiaaliturvajärjestelmässä on täysin omat työkalunsa. Vaikka kohtuullisen hyvätuloinen kahden vanhemman perhe pärjäisikin ilman lapsilisiä, heidän taloudellinen elintasonsa on selvästi heikompi verrattuna samantuloiseen pariskuntaan, jolla ei ole lapsia. Lapsilisä tasaa tätä eroa. 


3. Liian matala tuloraja loisi kannustinloukkuja


Jos lapsilisille olisi niin matala tuloraja, että se koskisi merkittävää osaa lapsiperheistä, se synnyttäisi samalla ikäviä kannustinloukkuja. Jos lisää tienattu tuhat euroa veisi edes osan lapsilisistä pois, lisätyötä ei välttämättä haluaisi tehdä, tai voisi tulla halu ottaa palkatonta vapaata. Yhteiskunnassamme on kannustinloukkuja riittävästi ilmankin tätä. 


4. Korkea tuloraja ei juuri säästäisi kustannuksissa, mutta voisi heikentää yleistä moraalia


Jos lapsilisille taas olisi niin korkea tuloraja, että sen vuoksi lapsilisän menettäville lapsilisän suuruus olisi muutenkin niin vähäpätöinen, ettei kannustinloukuista olisi perusteltua puhua, se ei juurikaan näkyisi valtion budjettia helpottavana tekijänä sillä todella kovatuloisia perheitä on kuitenkin lukumääräisesti vain vähän. Samalla se voisi kuitenkin saada ihmisten veronmaksumoraalin heikkenemään: jos paljon veroja maksava todella korkeatuloinen ei saa lapsilisiä muiden lapsiperheiden tapaan, se voisi heikentää  yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kasvattaa railoa rikkaiden ja muiden välillä. Samalla veronmaksumoraali voisi heikentyä ja loppujen lopuksi valtio saattaisi menettää enemmän verotuloja kuin mitä se säästäisi lapsilisissä. Jos rikkailta halutaan enemmän osallistumista yhteisiin menoihin, se tapahtuu piirun korkeammalla verotuksella, ja silloin se kohdistuu myös heihin, joilla ei ole lapsia aiheuttamassa kuluja. 


5. Tarveharkintaisuus kasvattaisi byrokratiaa. 


Yhteiskunnan tukijärjestelmissä on paljon byrokratiaa. Osa siitä on hyvinkin tarpeellista, ja siten perusteltua, mutta ylimääräistä byrokratiaa tulisi aina mahdollisuuksien mukaan välttää, sillä se on kuluttavaa niin järjestelmän asiakkaille kuin järjestelmää pyörittävillekin. Kaikki ylimääräinen byrokratia maksaa, ja pahimmillaan se voisi maksaa enemmänkin kuin ne lapsilisät, mitkä jätettäisiin maksamatta. 


6. Tarveharkintaisuus voisi johtaa kyseenalaistamaan muitakin hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita 


Jos kovatuloisilla tai rikkailla ei olisi oikeutta lapsilisään, tästä olisi lyhyt matka siihen, että kyseenalaistettaisiin myös yhtäläinen oikeus muihin lapsiperhetukiin, neuvolapalveluihin tai muihinkin hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin. Hyväosaiset hoitavat osansa maksamalla enemmän veroja, ja näin kuuluukin olla, mutta kyllä yhteiskunnan palveluiden tulee kuulua yhtä lailla rikkaille kuin vähävaraisillekin. 


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 23. elokuuta 2022

Parempaa riskinjakoa tuotteiden hinnoitteluun?

Massatuotteiden kohdalla hinnanmuodostus on yleensä verrattain yksinkertaista: kun myytävän tuotteen tuotantokustannukset ovat helposti määritettävissä, on suhteellisen yksinkertaista määrittää myös myyntihinta niin, että myyjälle jää tuotantokustannusten päälle katetta myös kiinteiden kulujen kattamiseen ja jotakin vielä tulokseksi yritystoiminnan viivan alle. 

Jos myytävän tuotteen tuotantokustannuksia ei etukäteen tiedä tai jos itse tuotteen käytännön sisältö ei ole etukäteen tiedossa, tilanne on toisenlainen. Tällaisissa kaupan- tai sopimuksentekoasioissa jonkinlainen riski syntyy usein sekä myyjälle että ostajalle. Vaikka myyjäyrityksen osalta yksittäisen asiakkaan muodostama riski on usein vain osa tilastoja, asiakkaalle riskit voivat olla merkittäviä, ja tähän liittyvä yksittäisistä asiakassuhteista muodostuva dynamiikka vaikuttaa myös suuriin yrityksiin. Näin ollen sillä on merkitystä, miten molemminpuolinen riski hinnoitellaan. Tällaisten palveluiden hinnoitteluun liittyy kuitenkin erinäisiä vakiintuneita käytäntöjä, joita olen usein ihmetellyt, sillä koen, ettei niissä aina saavuteta myyjä- ja asiakasosapuolen yhteistä etua parhaalla mahdollisella tavalla.

Katsotaanpa esimerkkejä.

Miten jakaa suupala kolmeen osaan?
(Budapest, 21.7.2013)

Vakuutukset

Vakuutukset lienevät ensimmäinen tuote tai palvelu, jonka kohdalla olen ihmetellyt tapaa, jolla riski hinnoitellaan. Vakuutuksissa koko tuote pohjautuu nimenomaan riskiin, joten vakuutuksissa jos jossain on oleellista, miten se riski lasketaan mukaan tuotteeseen. Vakuutuksen hinta pohjautuu vakuutusyhtiön omiin ja yleisempiin tilastoihin, mutta hintaa määrittää tietysti myös se, minkälaisin ehdoin, miten ja kuinka paljon vakuutuksenottajalle maksetaan korvauksia. 

Vaikka vahingon suuruuteen verrattuna prosenttipohjaisiakin korvauksiakin on olemassa, korvausperiaatteissa on tyypillisesti kiinteä euromääräinen omavastuu, minkä yli menevä summa korvataan täysin. Tämä kannustaa toisinaan toimintatapoihin, jotka eivät ole vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan kokonaisedun kannalta kovin mielekkäitä. Pari esimerkkiä:

  • Jos esimerkiksi vanhaan autoon tulee kolhu, joka ei estä auton käyttöä, mutta jonka korjaaminen maksaa esimerkiksi 60% auton arvosta, ei tällaiseen korjaukseen lähteminen kuulosta lähtökohtaisesti kovin mielekkäältä, mutta jos omavastuuna toimiva eurosumma on vaikka vain alle 5% auton arvosta, se luultavasti kannattaa vakuutuksenottajalle. 

  • Lapsen sairausvakuutuksessa on usein vuosikohtainen omavastuu. Tämä tarkoittaa sitä, että suurinpiirtein yhden lääkärikäynnin jälkeen muut käynnit menevätkin puhtaasti vakuutuksesta. Kysymys siitä, käydäkö lääkärillä yksityisellä puolella ei siis tässä kohtaa ole enää lainkaan rahallinen, vaan pikemminkin vain ajankäytöllinen kysymys.

Joku voisi kysyä, eikö se ole kätevää, ettei tarvitse maksaa euromääräistä omavastuuta enempää? Tietysti on. Se on myös yksinkertaista. Samalla se kuitenkin myös tarkoittaa sitä, että vakuutuksista tulee paljon kalliimpia myös vakuutuksenottajille. Mikäli omavastuu olisi prosentuaalinen tai euromääräisen omavastuun lisäksi olisi myös prosentuaalinen omavastuu, vakuutus olisi halvempi jo ilman, että huomioidaan suhteessa pienemmän korvausvelvollisuuden vaikutusta ihmisten halukkuuteen käyttää vakuutuskorvattavia palveluita. Jo 10%:n omavastuu itse korvattavien palveluiden käytöstä saisi kuitenkin aikaan jo isomman kynnyksen käyttää näitä palveluita, mikä laskisi korvausten määrää ja sitä myöten myös sitä hintaa, mikä vakuutusyhtiön tarvitsisi vakuutuksista asiakkailtaan veloittaa.

Kiinteän omavastuun jälkeen tulevalla täydellä korvattavuudella on yksi selvä voittaja: ne tahot, joiden palveluihin korvaussummat käytetään, eli ylläolevia esimerkkien tapauksessa autokorjaamot ja yksityiset lääkäriasemat. Herää kysymys, onko tämä todella paras tapa käsitellä riskiä vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan kannalta?


Asunnonvälitys

Asunnonvälittäjän myymän tuotteen ydin on ostajan löytäminen asunnolle. Asiakkaan kannalta keskeinen tämän tuotteen laatua puolestaan edustaa mm. asunnosta saatava hinta. Moni välittäjä saattaa mainostaa saavansa parhaan mahdollisen hinnan, mutta onko asiakkaalle selvää, että välittäjällä olisi aina riittävä intressi tavoitella sitä parasta hintaa? 

Perinteisesti asunnonvälityksessä kaupasta maksetaan välittäjälle jokin prosenttilukema. Puhuttiin sitten pääkaupunkiseudun kalliista asunnoista (joista prosenttilukema on pienempi, mutta euromääräinen summa korkeampi) tai jostain muista asunnoista, sama kysymys pätee: jos välityspalkkio on 2-4%:n luokkaa, onko sillä välittäjän palkkion kannalta juurikaan merkitystä, saako hän asunnosta vaikka 3% korkeamman hinnan vai ei? 3% korkeampi hinta voi asiakkaalle tarkoittaa helposti yli 10 000€:n lisää, mutta välittäjälle on oleellisempaa saada kauppa maaliin mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Toki varsinaisen välityspalkkion lisäksi välittäjällä voi olla sekä yksilötasolla että yrityksen tasolla myös maineen ylläpitäminen motivoimassa hyvän kauppasumman hakemisessa, mutta eikö olisi asiakkaan kannalta vakuuttavampaa, jos jo hinnoittelu osoittaisi, että välittäjällä on selkeä motiivi saada asunnosta hyvä hinta? Eikö välityspalkkio voisi koostua sekä kiinteästä osuudesta että prosenttiosuudesta? Jos asunnosta tavoitellaan vaikka 300 000 euron hintaa, eikö välityspalkkio voisi noudattaa kaavaa, jossa olisi esimerkiksi kiinteä 4 000 €:n pohjataksa ja 15% siltä 250 000 euroa ylittävältä osalta kauppahintaa? Tällöin tuolla alarajalla välityspalkkio olisi vain 1,6%, mutta 3,8% 300 000 euron hinnalla. Tämä antaisi jo todella vahvan kannustimen asunnonvälittäjälle pyrkiä mahdollisimman hyvään myyntihintaan, mikä yhdistäisi hienosti asunnonvälittäjän ja asiakkaan intressit. 


Remontointipalvelut

Kun tehdään isompia remontteja, työtä tekee usein useampi kuin yksi taho. Vaikka olisi yksi pääurakoitsija, esimerkiksi LVI- tai sähkötyöt tekee usein jokin toinen taho. Tämän hinnan määrittelyyn asiakkaalle on useampia malleja. Perusvaihtoehtoja ovat puhdas tuntityöhinnoittelu tai urakkahinta. Käytännössä usein kyseessä on kuitenkin jonkinlainen välimuoto. Voi esimerkiksi olla muuten urakkahinta, mutta pääurakoitsija ei halua sisällyttää LVI- ja sähkötöitä tähän hintaan, ja nuo hinnat laskutetaan tuntilaskutuksella läpi loppuasiakkaalta. 

Miksi pääurakoitsija ei sitten ehkä halua sisällyttää LVI- ja sähkötöitä (tai muita vastaavia kolmansien osapuolten kuluja) urakkatarjoukseensa? Yksi syy on, että se nostaisi kiinteän hinnan korkeammaksi, mikä saisi ehkä koko remontin summan vaikuttamaan etukäteen korkeammalta. Toinen syy on se, että näitä näiden kolmannen osapuolen aiheuttamien kulujen ennustaminen on vaikeaa. Toisaalta on syytä olettaa, että remonttiyritys osaa silti alan ammattilaisena ennustaa näitä kuluja selvästi paremmin kuin tavallinen remontin teettäjä. 

Onko sillä sitten merkitystä miten kolmansien osapuolten työhön liittyvät kustannukset näkyvät tarjouksessa? Tavallaan on luontevaa, että pääurakoitsija määrittää vain oman työnsä kustannukset loppuasiakkaalle, ja muut kulut ovat sitten mitä ovat. Mutta toteutuuko tällä tavoin urakkasopimusosapuolten välillä yhteinen etu parhaiten? 

Mahdollinen ongelmatekijä syntyy siitä, että mikäli kolmannen osapuolen kulut laskutetaan vain läpi loppuasiakkaalta, urakoitsijalla ei ole juurikaan intressiä pyrkiä minimoimaan näitä lisäkuluja, eikä näiden kulujen suuruus lainkaan välttämättä ole riippumaton urakkasopimuksen rakenteesta. On useampia tekijöitä, mitkä voivat ainakin periaatteessa saada tällaisen järjestelyn toimimaan loppuasiakkaan kannalta epäedullisella tavalla. 

Mikäli urakoitsija sisällyttäisi kolmannen osapuolen työt täysin tarjoukseensa 

  • urakoitsijalla olisi selvä kannustin 

    • minimoida kolmannelta osapuolelta vaadittava työmäärä omalla valmistelevalla työllään.

    • käyttää sellaista kolmatta osapuolta, joka ei ole vain luotettava, vaan myös kustannusmielessä tehokas

    • pyrkiä siihen, ettei kolmas osapuoli pyöristä käytettyjä tunteja perusteettomasti ylös tai laskuta muuten liikaa

  • kolmas osapuoli olisi suoremmassa suhteessa laskun maksajaan, mikä laskee houkutusta yrittää laskuttaa ylimääräistä.

  • kolmannen osapuolen kustannukset maksava osapuoli olisi sellainen, jolla on paremmat edellytykset arvioida, kuinka suuria näistä kustannuksista tulee

Yllä olevia huomioita ajatellen tuntuisikin oikeastaan käytännölliseltä, että urakkoihin sisällytettäisiinkin myös tällaiset kolmansien osapuolten työt. Mutta mikäli tämä taisi urakoitsijan haluamaan liian suurta kiinteää summaa riskien välttämiseksi, eikö kompromissiratkaisukin voisi olla mahdollinen: pienempi kiinteä summa, ja kolmansien osapuolten laskut puoliksi urakoitsijan ja tilaajan välillä? Ehkä tämä tuntuisi monista erikoiselta, mutta näin riski olisi jaettu ikään kuin puoliksi, urakoitsijalla olisi insentiivi välttää liiallisia kuluja, ja kokonaisuus olisi läpinäkyvämpi myös loppuasiakkaan suuntaan.


Lopuksi

Kaikista yllämainituista aloista minulla on kokemusta vain asiakkaana, joten on varmasti asioita, joita en vain ole tässä tiennyt tai muuten osannut ottaa huomioon. Vakuutusala on isoa bisnestä, ja siellä on varmasti laskettu monin tavoin, mikä kannattaa ja mikä ei. Asunnonvälittäjät ovat yrityksinä pienempiä, ja alana siihen liittyy varmasti enemmän maakohtaisia erikoiselementtejä, joten toimintatavoissa voi todennäköisemmin löytyä myös erikoisuuksia, mutta toisaalta hinnoittelumallien taustalta voi löytyä myös lainsäädännöllisiä syitä - aivan kuten vakuutusalallakin. Varsinkin yksityisasiakkaille remontteja tekevät yritykset ovat näistä kolmesta edellämainitusta pienimpiä toimijoita, joten siellä toimintatavoissakin voi esiintyä enemmän vaihtelua, ja hinnoittelun rakenteella voi olla erityisesti merkitystä varsinkin silloin, kun remontin edetessä tulee yllättäviä mutkia matkaan. Toisaalta asioiden edetessä rutiininomaisesti sopimusmallilla ei välttämättä ole lopputuloksen kannalta erityisen suurta merkitystä.

Vaikka ylläolevat pohdintani ovat varmasti jollain tavoin puutteellisia, ja monille vallitseville käytännöille voi olla hyvät perustelunsa, toisinaan vallitsevia käytäntöjä on hyvä kyseenalaistaa. Joskus sitä kautta syntyy markkinoille myös uusia tapoja toimia joko vanhan toimijan uudistaessa toimintamallejaan tai kokonaan uuden toimijan tullessa markkinoille.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Toteutuuko Ne bis in idem julkisissa ammateissa?

Ne bis in idem on yleinen oikeusperiaate, jonka mukaisesti samasta asiasta ei saa antaa tuomiota kahteen kertaan. Suomessa tämä ilmenee esim. siinä, miten luonnollinen henkilö ei voi enää lähtökohtaisesti saada rikosoikeudellista syytettä veropetoksesta, jos hänelle on määrätty jo veronkorotus, sillä hallinnollisesti määrätty veronkorotus rinnastetaan rikosoikeudelliseen rangaistukseen. 

Mutta miten on, toimiiko sama oikeusperiaate myös lainsäädännön ulkopuolella? Varsinkin julkisuuden henkilöillä varsinainen rikosoikeudellinen seuraus voi olla vähäpätöinen suhteessa siihen, mitä tapauksen saama julkisuus voi aiheuttaa. 

Suomessa ehkä yksi parhaita esimerkkejä tästä on Axl Smithin tapaus: hän sai rikostuomion, ja samalla hänen uransa päättyi kuin seinään, ja luultavasti myös sosiaaliset suhteet murenivat. Tuoreena esimerkkinä taas on Wille Rydman, jonka kohdalla rikosoikeudellinen tulos on vielä epäselvä, mutta poliittinen ura saattoi tulla joka tapauksessa käytännössä päätökseensä. 

Maailman kuuluisimpien näyttelijöiden osalta taas on voitu seurata esim. Kevin Spaceyn tapausta, jonka kohdalla oikeudenkäynnit ilmeisesti jatkuvat yhä, mutta ura taitaa olla käytännössä ns. cancelöity: House of Cardsin viimeiselle kaudelle Spacey ei enää kelvannut, vaikka koko sarja oli käytännössä henkilöitynyt häneen, ja All the Money in the World -elokuvasta hänet poistettiin, vaikka elokuvan kuvaukset oli jo tehty. 

On tietysti selvää, että rikokset tai muuten yleisesti tuomittavat teot vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin, ja joissain tapauksissa myös siihen, miten hyvin voi luottaa tuomitun luotettavuuteen työtehtävissään. Mutta vaikuttaisi myös tyypilliseltä, että mitä julkisempi syytetyn asema on, sitä suurempi tämä ei-rikosoikeudellinen seuraus on. Voi kysyä, milloin ja erityisesti missä määrin tällainen on perusteltua. 

Jos ajatellaan Jari Aarnion tapausta, tuntuu ilmeiseltä, että hän on rikoksillaan rikkonut juuri sitä luottamusta, joka on keskiössä hänen ammatissaan poliisina, joten tällaisessa tilanteessa uran päättyminen tuntuu oikealta. Mutta miten on näyttelijöiden tai muiden esiintyjien kohdalla? Näyttelijän rikokset eivät välttämättä sellaisenaan ole merkki siitä, etteikö näyttelijä voisi suoriutua varsinaisesta työstään, mutta näyttelijän kohdalla työn arvoa ajatellen merkittävä tekijä on tietysti henkilöbrändi, joten on ymmärrettävää ja selvää, että ihmisen teot vaikuttavat siten myös näyttelijän kysyntään. Sama pätee, joskin suhteellisen erilaisella dynamiikalla, myös poliitikkoihin. Näyttelijöiden kohdalla yleisö ja poliitikkojen kohdalla äänestäjäkunta siis reagoivat, ja negatiivinen reaktio voi tietysti syntyä myös täysin laillisista, mutta mahdollisesti muuten moraalisesti arveluttavista teoista tai näkemyksistä. 

Rikoksista kuuluu tuomita ja väärin toimimisella on väistämättä seurauksensa myös rikosoikeuden ulkopuolella, mutta mennäänkö siinä toisinaan woke-hengessä yli, kun elokuvateollisuus tai puolueet ennakoivat yleisön reaktiota, ja toimivat sen pohjalta? Johnny Deppin ja Amber Heardin tapaus on tätä ajatellen mielenkiintoinen esimerkki: Disney oli jo hyllyttänyt Deppin Pirates of the Caribbean -elokuvista oikeudenkäynnin vuoksi, mutta oikeudenkäynnin päätyttyä Disney onkin kosiskellut Deppiä takaisin elokuvasarjaan (kts. Iltalehden juttu).

Sosiaalisillekin reaktioille on paikkansa, mutta olisiko myös niin, että toisinaan niin suuri yleisö kuin toisaalta myös suuren yleisön reaktioita pelkäävät instituutiot voisivat pitää jäitä hatussa ja jättää seuraamusten pääpainoa enemmän oikeuslaitoksen puolelle? Vai onko vain niin, että julkisuuden valokeilassa olevilta tyypillisesti suhteellisen etuoikeutetuilta ihmisiltä pitää voida vaatia tavallista tallaajaa enemmän? Eli korkeasta asemasta pudotessa matka alas voi kai perustellusti olla pidempi? Ehkä Ne bis in idem ei tässä mielessä aina toteudu, mutta ehkä se ei toisinaan tapahtuvia ylilyöntejä lukuunottamatta pääsääntöisesti haittaakaan?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 21. toukokuuta 2022

Asunnonvaihdon miinussummapeli

Kirjoitin 10 vuotta sitten kirjoituksen siitä, miten asumista ajatellen markkinahintaisen asuntonsa vuokraa omalla työllään maksava vuokralainen on Suomessa suurimman maksajan asemassa (kts. Vuokralainen ahtaalla). Omistusasujat eivät kuitenkaan myöskään ole homogeeninen joukko, sillä heidänkin keskuudestaan löytyy omat maksumiehensä (tai "maksuhenkilönsä").

Yksi tapa jakaa omistusasujia on jakaa heidät niihin, jotka muuttavat usein, ja niihin, jotka muuttavat omistusasuntojen välillä harvoin jos koskaan. Asunnot ja asuinalueet ovat yksilöllisiä, mistä johtuen jostain hankittu asunto voi olla suorastaan loistava kauppa, kun taas jokin muu asunto voi menettää merkittävästikin arvoaan. Mutta jos oletetaan, että omistusasuntojen välillä usein muuttava ja aina edeltävän asuntonsa myyvä asunnon omistava ei tee keskimäärin sen parempia kauppoja kuin harvemminkaan muuttava, paljon muuttavasta syntyy omistusasujien keskuudessa järjestelmän suurin maksaja, sillä omistusasuntojen välillä muuttaminen maksaa - ja paljon maksaakin! 

Katsotaanpa esimerkin kautta, mitä asunnonvaihto oikeastaan maksaa, ja mikä siihen vaikuttaa. Olen jakanut tässä muuton kustannukset kolmeen kategoriaan.


1. Luonnolliset syyt: muutto itsessään

Muuttaminen vaatii työtä ja sisustusta koskevia muutoksia. Nämä tekijät aiheuttavat kustannuksia, jotka käytännössä koskevat myös vuokra-asunnosta toiseen muuttamista siinä missä omistusasunnostakin toiseen muuttamista: 

  • Tavarat ja huonekalut täytyy ensinnäkin siirtää. Tämän ei välttämättä tarvitse maksaa juuri muuta kuin aikaa, mutta usein muutossa otetaan apuun muuttoliike tai ainakin  vuokralaatikoita.

  • Uuteen asuntoon ei luultavasti sovi vanhat huonekalut sellaisenaan, vaan tilalle pitää hankkia uusia ja vanhoista tulee luopua. Vaikka huonekalut olisivat käytettyjä, kustannuksia syntyy myös tästä.

  • Muuttoon tai uuteen asuntoon asettumiseen tai sen järjestämiseen omiin tarpeisiin sopivaksi voi sisältyä myös muita kuluja.

Tämä kustannuskategoria on helppo hyväksyä: muuttamiseen liittyy tietysti vaivaa, ja vaiva maksaa rahaa, ja lisäksi tämä varsinaiseen muuttamiseen liittyvä kustannuskategoria on näistä kolmesta kustannuskategoriasta pienin.


2. Markkinoilla vakiintuneet toimintatavat: välittäjä ja pankki

Useimmiten asuntokaupoissa käytetään välittäjää. Välittäjien listahinta on perinteisesti ollut 4% + arvonlisävero, mutta vaikka varsinkin pääkaupunkiseudulla prosentuaalinen hinta onkin yleensä selvästi tämän alle, euromääräisesti välittäjän palvelusta syntyy yleensä hyvin tuntuva summa. Asunnon myyjällä on toki mahdollisuus hoitaa välitystyö itse, jolloin maksettavaksi jää vain esim. Oikotie-ilmoituksen hinta (jos sitäkään), mutta välittämällä itse osa ostajakandidaateista ei välttämättä tulekaan paikalle tai tarjottava hinta voi jäädä muista syistä heikommaksi. Vaikka ei käyttäisi välittäjää, tietyssä mielessä näkymättömiä kustannuksia voi siis silti syntyä.

Vähemmän merkityksellisenä tekijänä tähän kategoriaan voidaan nähdä kuuluvan myös asuntolainan järjestelypalkkio: se maksetaan vain nostettaessa, ja voi siten olla käytännössä seurausta muuttamisesta, sillä kalliimpaan asuntoon muutettaessa haetaan samalla yleensä myös lisää lainaa.

Tätä kustannuskategoriaa ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta käytännössä se syö tyypillisesti muuttajan lompakkoa huomattavasti.


3. Verottaja

Kolmas muuton kustannus syntyy veroista. Asuntokauppaan liittyy kaksi veroa: asunnon luovutuksesta syntyvästä luovutusvoitosta maksettava vero sekä varainsiirtovero. Oman asunnon myymisestä syntyvästä luovutusvoitosta harvoin joutuu maksamaan veroa, sillä asumalla asunnossa kaksi vuotta yhtäjaksoisesti luovutusvoitosta tulee verotonta. Varainsiirtovero pitää kuitenkin maksaa ensiasuntoa lukuunottamatta aina.

Tämä kustannuskategoria on kaikista keinotekoisin, mutta kilpailee suuruudessaan silti edellä kuvatun kakkoskategorian kanssa.




Kustannusten jakautuminen

Siihen miten kustannukset jakautuvat, vaikuttaa tietysti moni asia. Pääkaupunkiseudulla asunnot ovat kalleimpia, mutta kauppa käy usein helposti, minkä seurauksena verottajan osuus voi jäädä suurimmaksi, mutta tyypillisesti välittäjän käyttäminen aiheuttanee suurimman kustannuksen. Ensimmäiseen kategoriaan eli varsinaiseen muuttamiseen liittyvät kustannukset taas lienevät suurin piirtein samaa luokkaa alueesta riippumatta, mistä johtuen sen painoarvo kustannuksissa lienee sitä suurempi, mitä edullisemmasta alueesta on kyse. Tyypillisesti muuton kustannus jäänee silti pienimmäksi.

Joku saattaa tässä kohtaa ihmetellä, miten en maininnut remontointia osana luonnollisten syiden kategoriaa tai vaikka omana kategorianaan. Syy siihen on se, että en koe remontointia muuttamiseen liittyvänä kustannuksena. Osin se voi sitä periaatteessa olla, jos asuntoon tehdään jotain hyvin persoonallisia, puhtaasti vain omaan käyttöön tarvittavia ratkaisuja, mutta tyypillisesti remontoinnilla parannetaan asunnon laatua yleisemmällä tasolla, eivätkä ne siltä osin ole varsinaisesti muuttoon liittyviä kustannuksia, vaan asuntoon investoimista.

Oma lukunsa on se, minkälaisten asuntojen välillä muutetaan. Alla näkyy yksinkertaistettu esimerkki kustannusten mahdollisesta jakautumisesta siirryttäessä pylväs kerrallaan pienemmästä asunnosta isompaan asuntoon aloittaen 150 000 euron hintaisesta asunnosta päätyen lopulta 550 000 euron asuntoon. Ensimmäisen asunnon kohdalla ei makseta lainkaan välityspalkkioita, koska ei myydä vanhaa asuntoa, eikä makseta varainsiirtoveroa, koska kyseessä on ensiasunto. Pieni kustannus voi kuitenkin tulla itse muutosta ja asuntolainan nostamisesta peritään yleensä järjestelypalkkio. Toisesta asunnosta eteenpäin varainsiirtoveroa ja välityspalkkioita maksetaankin sitten isoja summia kasvavassa määrin.


Huomionarvoistahan tässä on se, että muuton kustannus korreloi käytännössä todennäköisesti paremmin sen uuden asunnon arvon kuin muutosta syntyvän lisäarvon kanssa. Eli kun esimerkiksi muutetaan kuvaajan toiseksi viimeiseltä pylväältä viimeiselle pylväälle, muuton kustannukset eivät pohjaudu asuntojen 100 000 euron hintaerolle, vaan vanhan ja uuden asunnon hintoihin. Muuttaessa maksetaan siis tietyllä tavalla samoja kustannuksia aina uudelleen ja uudelleen. Tuo isojen palkkien pieni vihreä alareuna on kuitenkin ainoa varsinaiseen fyysiseen muuttamiseen liittyvä kustannustekijä. Muilta osin koko muuton kustannukset johtuvat lähes kokonaan vain siitä vallitsevasta käytännöstä, että asunnot vaihtavat usein omistajaa välittäjän kautta sekä siitä, että verottaja repäisee valtavan siivun jokaikisestä kaupasta ensiasuntoja lukuunottamatta. 

Lienee selvää, etten varsinaisesti pidä kahden suurimman kustannuserän olemassaolosta. Mutta kumpi niistä sitten on suurempi paha? Tähän liittyen voi kuvaajasta tehdä vielä yhden havainnon: verottajan painoarvo kasvaa muuttojen edetessä paitsi suhteessa fyysiseen muuttoon, myös suhteessa “Välityspalkkiot ja pankki”-osioon. Tämä pohjautuu siihen oletukseen, että arvokkaammasta asunnosta välittäjälle riittää usein prosentuaalisesti pienempi palkkio, kun taas varainsiirtovero pysyy aina prosentuaalisesti samana. Tätäkin merkityksellisempää on se, että välityspalkkioiden aiheuttama kustannus on kuitenkin ainakin teoriassa ja tapauskohtaisesti myös käytännössä ainakin osin vältettävissä, verottajan osuutta sen sijaan ei voi välttää. Lisäksi kuten vuonna 2017 tekemästäni selvityksestä näkee (kts. Varainsiirtovero kalliimpi kuin koskaan), tämä kustannuserä vastaa usein kuukausien palkkaa, ja on vain kallistunut vuosien saatossa. Pandemian aikana varainsiirtovero lienee kallistunut ansiotasoon suhteutettuna entisestään tuohon vuoden 2017 tasoon verrattuna. Joten kyllä varainsiirtovero on näistä mielestäni se suurin paha.

Miksi tällaisilla asioilla sitten on väliä? Joku voisi todeta, että elämä nyt vain maksaa. Tai että valtionkin täytyy saada jostain verotuloja. Tai että jos on varaa ostaa monien satojen tuhansien asunto, pitäisi olla varaa maksaa myös välittäjän palkkio ja varainsiirtovero. Onhan se niinkin. Sillä on kuitenkin merkitystä, mihin vallitsevat käytännöt ja verolainsäädäntö ihmisiä ohjaavat. Jos otetaan ylläolevan kuvaajan pylväiden taustalla olevia summia mukaillen esimerkiksi tapaus, jossa muutetaankin suoraan ensimmäisestä asunnosta kuvaajan viidenteen asuntoon, näitä muuton kustannuksia varainsiirtoverosta välityspalkkioihin ja muihin kuluihin tulee alle 18 000 € (mistä yli 60% varainsiirtoveroon). Suuri summa rahaa sekin, mutta pieni summa verrattuna siihen lähes 68 000 euroon, mitä näihin kuluihin menee, jos käydään jokainen pylväs läpi. Useammin muuttaja on siis maksanut 50 000 euroa enemmän! Tämä on niin valtava summa, ettei tällainen muuttamatta jättämisestä palkitseminen tai muuttamisesta rankaiseminen voi olla ohjaamatta ihmisten käyttäytymistä. Lopputuloksena ihmiset eivät muuta niin herkästi, ja se taas tarkoittaa, että ihmiset saattavat jättää muuttamasta töiden perässä tai saattavat muuten asua elämäntilanteeseensa heikommin sopivissa asunnoissa. Tällaiset keinotekoiset muuttamista ehkäisevät tekijät saavat aikaan tehottomuutta ja heikentävät turhaan yleistä hyvinvointia.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



torstai 21. huhtikuuta 2022

Osakkeenomistajan nillityksiä - case Facebook ja Meta

Joihinkin kohteisiin, kuten vaikkapa olutpanimoihin tai urheiluseuroihin saatetaan sijoittaa puhtaasti tunnepohjalta tai osana harrastusta. Toisaalta hyvin monet sijoittavat puhtaasti tuottomielessä poimien sellaisten yritysten osakkeita, joiden palveluita tai tuotteita eivät käytä lainkaan. Näiden kahden välistä löytyy yritykset, joiden tuotteita käytetään, mutta jotka nähdään myös hyvänä sijoituskohteena. Tällaiset tapaukset saattavat olla periaatteessa parhaita sijoituskohteita, sillä asiakkuuden tai asiakkuuteen verrattavan suhteen kautta voi ymmärtää paremmin myös yrityksen bisneksen edellytyksiä ja tulevaisuuden näkymiä. Toisaalta usein asiakkuus-omistajuussuhteeseen kuuluu myös se, ettei ollakaan täysin tyytyväisiä yrityksen tuottamiin palveluihin.

Olen itse suhteellisen myöhäisherännäisenä lähtenyt mukaan Facebookin eli Metan matkaan myös sijoitusmielessä, joskin aika minimaalisella panostuksella. Tavallisena käyttäjänä en varsinaisesti ole Facebookin asiakas vaan pikemminkin asiakkaiden asiakas tai tietyssä mielessä jopa tuote, mutta käyttäjän rooli vastaa monessa mielessä myös tavallista asiakkaan roolia: käyttäjä käyttää palvelua, ja siten palvelun tulee palvella käyttäjän tarpeita, tai muuten palvelulla ei ole edellytyksiä jatkua.

Vaikka käyttäjät eivät siis olekaan ihan perinteisessä mielessä Facebookin asiakkaita, Facebookin tulee silti palvella käyttäjienkin toiveita. Tätä ajatellen jotkin asiat hämmentävät. Yksi asia on se, miten heikosti palvelun kommenttikentät tuntuvat välillä toimivan. Mobiiliapplikaatiossa tuntuu viime aikoina taas yleistyneen se, että ruudulla on “Osuvimmat” valittuna oletuksena, mutta näihin osuvimpiin ei lasketa ensimmäistäkään viestiä. Tilanne näyttää tältä:



Valitessaan “Kaikki” viestit näytettäväksi voi jännätä, onko viestejä yhä nolla kappaletta, vai mahdollisesti satoja. Vielä ongelmallisempaa on, kun selaa vastauksia, ja käyttöliittymällä näkyy tällainen vaihtoehto:

mutta napin painamisesta ei tule mitään uusia vastauksia esille - ainakaan ellei vaihda “Osuvimmat”-valinnasta taas “Kaikki”-muotoon. Erityisen ärsyttävää on se, jos saa notifikaation jostakin vastauksesta, mutta notifikaation painaminen vie keskusteluketjun keskelle “Osuvimmat”-suodatuksella siten, että niitä vastauksia ei itse asiassa näekään. Ja kun sitten käy vaihtamassa “Kaikki” näytettäväksi, joutuu etsimään kyseisen vastauksen muiden vastausten joukosta. Oma lukunsa on, että mobiiliselainversioissa koko suodatuksen valinta saattaa uupua kokonaan, jolloin osaa viesteistä ei pääse lukemaan ollenkaan.


Desktop-versiossa sama asia ilmenee hieman erilaisina käytettävyysoutouksina. Kun “Osuvimmat” (eli alla olevassa kuvassa “Most relevant”) on valittu, käyttöliittymä kertoo, että osa kommenteista SAATTAA olla suodatettu pois. 



Kun sitten on valittu “kaikki” kommentit näyttävä valinta, tällöin käyttöliittymä näyttää myös kuinka paljon näitä kommentteja on. Eikö kommenttien määrä voisi näkyä valmiiksi?


Mobiiliapplikaation osalta välillä voi tietysti puolustella, että järjestelmiä päivitetään ja sitten vanha applikaatio ei toimi enää ihanteellisella tavalla, mutta vastaavia käytettävyysongelmia on ollut pitkään ihan uusimmillakin applikaation versioilla. Ja desktop-version osalta tällaisia käytettävyysongelmia ei oikein voi perustella. Toinen perustelu voi teoriassa olla järjestelmän optimointi: vältetään kaikkien kommenttien hakemista tai laskemista, ellei käyttäjä niin halua. En kuitenkaan usko, että tämä on minkäänlainen pullonkaula käytännössä.


Kommenttien lisäksi ihmetyttää hieman yhden hauskan ominaisuuden kuoppaaminen. Facebookiin tuotiin 2015 mahdollisuus ladata palveluun profiilivideo. Ominaisuutta ei koskaan otettu täyteen käyttöön: se oli käytettävissä vain mobiiliapplikaation kautta, ja senkin osalta ehkä osin maakohtaisesti tai muuten rajoitetusti. Lisäksi toisin kuin profiilikuvien kohdalla, vanhaan profiilivideoon ei voinut koskaan vaihtaa takaisin. Kaikkinensa harvat (oikeastaan yllättävänkin harvat) sitä ovat käyttäneet, mutta silti yllätti, että tämän vuoden alussa eli 7 vuoden jälkeen se kuitenkin poistettiin Facebookista kokonaan. Suomen osalta se taas oli hävinnyt sovelluksesta jo viime vuoden puolella. 


Voi sitten toki kysyä, onko näillä tekijöillä Facebookin bisnekselle? Profiilivideoiden vähäisen käytön perusteella sitä kaipaavaan jääneiden osuus on luultavasti hyvin pieni, joten ehkä sen poistamista ei ole niin tarpeen ihmetellä, vaikka sitä itse harmittelenkin. Mutta viestiketjut ovat aika keskeinen asia Facebookissa. Jos tällainen osa palvelua toimii heikosti, se voi ajaa ihmisiä kilpailijoiden pariin. Tietysti tässä kohtaa on hyvä huomata, että yksi Facebookin merkittävimmistä kilpailijoista eli Instagram kuuluu Facebookin kanssa samaan Meta-yritykseen. Eli jos Facebook-kokemus kärsiikin, valuuko tällainen käyttö osin sitten Instagramin puolelle, jolloin Meta ei kärsisi? Instagramissa myös kaikki pyörii Facebookista poiketen kuvien ympärillä, joten voisi ajatella, että tällaisten keskustelutoimintojen käyttökokemus olisi tärkeää nimenomaan Facebookin puolella Metan bisnestä. Kilpailijoiden puolelle siirtymisen lisäksi riskinä onkin myös se, että käyttäjä vain valuu pois somesta, mikä ei tietenkään ole Metan edun mukaista.


Tietysti voi todeta, että Facebook elää jatkuvassa muutoksessa, mihin voi vaikuttaa osaltaan myös esimerkiksi Ukrainan sodan kaltaiset reaalimaailman tapahtumat. Tätä ajatellen voi pitää joitain hetkellisiä käytettävyysongelmia ymmärrettävinä. Toisaalta kyse on (alkuvuoden rajun kurssilaskun jälkeenkin) yli 500 miljardin arvoisesta yrityksestä, joten tuntuu erikoiselta, ettei tuollaisen kokoluokan yrityksessä saada tällaisia käytettävyysasioita paremmalle tolalle. Jos käytettävyydessä on tällaisia hankaluuksia pohjimmiltaan yksinkertaisen keskustelujärjestelmän kanssa, kuinka hyvin luonnistuu käyttökokemuksen luominen Metan metaversumivisioita silmällä pitäen?




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 26. maaliskuuta 2022

Yksipuolisen uutisoinnin puolesta?

Azov-pataljoonien tunnus
Helsingin Sanomat kirjoitti eilisessä artikkelissaan Ukrainan Azov-joukoista (kts. Ukrainan joukkojen Azov-rykmentillä uusnatsitaustaa). Ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä tällainen juttu tuli myöhään: Venäjän hyökkäyssodan alkamisestahan oli jo täysi kuukausi, ja Putinin puheissa denatsifikaatio ja uusnatsiryhmiin kytketyt kansanmurhaväitteet ovat olleet käytännössä merkittävimmässä roolissa hyökkäykselle esitetyistä perusteluista, mutta silti asia otetaan maan johtavassa sanomalehdessä esille vasta nyt!

Tehtäköön taas heti selväksi, että tarkoituksena ei ole todellakaan sanoa, että Putinin hyökkäys Ukrainaan olisi ollut perusteltu. Kolmisen viikkoa sitten kirjoittamassani tekstissähän (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?) totesin Azov-pataljoonista seuraavasti:

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

Kuten tuossa aiemmassa kirjoituksessanikin, tarkoituksenani on nytkin edistää laajempaan ymmärrykseen pyrkivää ajattelutapaa, sillä ymmärryksen lisääminen voi auttaa myös konfliktin päättämisessä. 

Eli mikä on sitten syy sille, että Azov-pataljoonista (tai -rykmentistä) kirjoitetaan  Hesarissa vasta nyt kuukausi sodan alkamisen jälkeen, eikä muissa Suomen näkyvimmissä medioissa tunnu olleen asia esillä sen enempää? Ainakaan kyse ei ole siitä, etteikö asia olisi merkityksellinen, sillä vaikka hyökkäyksen varsinainen syy olisikin lännen vaikutusvallan laajenemisen torjumisessa, "denatsifikaatio" ja väitetyn kansanmurhan estäminen on ollut keskeisessä roolissa hyökkäystä perustelevassa propagandassa. On myös vaikea uskoa, etteikö uutistoimituksissa olisi tullut mieleen se, että natsiväitteet pohjautuvat pitkälti juuri Azov-pataljoonien toimintaan.

Uskotaanko siis, etteivät ihmiset halua lukea tällaisista näkökulmista? Helsingin Sanomien Azov-juttuun tulleiden kommenttien ja reaktioiden perusteella osa ei tosiaan näyttäisi haluavan. Facebookin kommenttikentässä joku viittasi vain siihen, miten Putin se on se, joka hyökkää, ja HS:n omalla keskustelupalstalla joku sanoi, että nyt ei olisi tällaisen uutisoinnin aika, vaan pitäisi keskittyä Ukrainan kohtaloon. Muualla puolestaan joku jakoi HS:n uutisen väittäen samalla, että HS:n mukaan hyökkäys olisikin muka täysin perusteltu. Kaikki nämä kolme esimerkkiviestiä saivat merkittävän määrän tykkäyksiä (tai "hyvin argumentoitu"-klikkauksia), joten tällaiselle uutisoinnin yksipuolisuudelle löytyy tukea ainakin pikaisina some-reaktioina. Toisaalta reaktioiden pääpaino näyttää silti olleen kuitenkin päinvastainen, eli enemmistö näyttäisi haluavan laajempaan ymmärrykseen tähtäävää uutisointia.

Entä voiko ajatella että yksipuolisemmalla uutisoinnilla saavutetaan paremmin yhteistä hyvää? Eli jos Venäjällä ei ole sananvapautta ja uutiset on yhä vahvemmin valjastettu valtion propagandan ajamiseen, pitäisikö länsimedian yhtä lailla pysyä yksipuolisemmassa uutisoinnissa ja pidättäytyä antamasta mitään palstatilaa Putinin väitteiden taustatekijöille? Ajetaanko siis yksinkertaistuksilla ja yksipuolisuudella paremmin Ukrainan asiaa? Enpä usko.

Venäjällä ei ole sananvapautta, kun taas Suomi kuuluu mm. Press Freedom Indexin mittauksissa vuodesta toiseen maailman kirkkaimpaan kärkeen lehdistön vapaudessa. Suomessa on siis kyllä vapaus kirjoittaa, mistä näkökulmasta haluaa, ja jo sen itsessään luulisi takaavan, että meillä ja lännessä muutenkin on uutisointi lähempänä kokonaistotuutta kuin Venäjällä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös täkäläisessä mediassa voisi syntyä välillä erikoiseltakin tuntuvia sokeita pisteitä. Osin tämä tapahtuu varmasti vahingossa, mutta osin tuntuu, että tietynlaisista aiheista ei vain haluta kirjoittaa tai muuten raportoida oli syynä sitten yksittäisten toimittajien valinnat, muut toimitukselliset linjaukset, kansainvälisten uutistoimistojen tiedonhankintaan liittyvät toimintatavat tai näiden kolmen tekijän yhdistelmä. 

En ole ainakaan itse esim. huomannut, että YLE, MTV Uutiset tai jokin suurimmista sanomalehdistä olisi tänä vuonna kirjoittanut lainkaan taustalla vaikuttavasta Itä-Ukrainan sisällissodasta. En ole myöskään huomannut raportointia Venäjän kielen asemasta Ukrainasta (esim. lähde), mikä on yksi tekijöistä, mitä Venäjä hyödyntää oman agendansa ajamiseen (kts. lähde). Voi pitää myös kyseenalaisena tai ainakin mainitsemisen arvoisena, että Ukraina kielsi venäjämielisten puolueiden toiminnan (lähde), mutta en ole huomannut tästä uutisoidun. Oma lukunsa on, että EU-maat ovat myyneet Venäjälle aseita vuosikaudet vielä Krimin miehityksen jälkeisten pakotteiden voimaan astumisen jälkeen (lähde), mikä on osaltaan voinut auttaa Venäjää hyökkäyksessään. 

Samalla kun erilaiset sokeat pisteet jäävät käsittelemättä, vaihtoehtoisempia lähteitä seuraavat saavat polttoainetta väitteilleen, että ns. valtamedia valehtelisi. Samalla ihmisiltä jää myös saamatta osa siitä ymmärryksestä, mikä voisi auttaa kaikenlaisten vastakkainasettelujen ja konfliktien käsittelyssä. 

Venäjällä ei ole vapaata mediaa, mutta meillä on. Voisimme osoittaa olevamme kunnolla tiedonvälitysspektrin toisessa päässä hakemalla tietoisesti käsittelyyn myös sellaisia asioita ja näkökulmia, jotka eivät ole osa totuttuja lähtöolettamuksiamme. Tällainen varmasti kognitiivista dissonanssiakin aiheuttava lähestymistapa voi helposti olla raskas, mutta tietynasteinen epämukavuusalueillekin suuntaava laaja uteliaisuus olisi arvokas ominaisuus toimittajan työssä.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Trumpismi, koronadenialismi ja putinismi

Trumputin -
Time-lehden kansikuva vuodelta 2018
Mitä yhteistä on Trumpilla, Putinilla ja koronapandemialla? Kaikkiin kolmeen liittyen löytyy ihmisiä, joiden näkemyksen mukaan yleinen mielipide on pahasti vääristynyt johtuen ns. valtamedian yksipuolisuudesta tai suoranaisesta valheellisuudesta. Tällaiseen ajatteluun liittyy usein myös kuvitelma jonkinlaisesta yleisestä salaliitosta, ja että suuri yleisö on vain sokea, eivätkä ihmiset näe, miten heille valehdellaan. Mielenkiintoista on se, että näitä kolmea eli Trumpia, Putinia ja koronapandemiaa koskeva “vaihtoehtoajattelu” tuntuu kulkevan usein käsi kädessä. Toisin sanoen ihminen, joka uskoo Trumpin puheita, uskoo usein myös Putinin sanoja eikä luota yleiseen koronauutisointiin. 

Toki näillä kolmella on myös eroja. Trumpin kannattaminen ei välttämättä tarkoita koronadenialismia tai koronadenialismi Putinin ymmärtämistä. Koronakriisiin liittyy paljon tasapainottelua erilaisten arvojen välillä, ja kriisi on iskenyt eri ihmisiin hyvin eri tavoin, joten on luonnollista, että vahvojakin näkemyseroja syntyy varsinkin sen suhteen, miten kriisiä tulisi käsitellä. Samalla on sitten syntynyt ajattelua siitä, miten media tai valtaapitävät valehtelevat. Trumpille ja Putinille on yhteistä se, että heitä molempia pidetään (ainakin lännessä) laajasti valehtelijoina. Erona on kuitenkin se, että Trumpin kohdalla valheisiin uskomisen ajurina on ehkä enemmänkin halu uskoa Trumpin agendaan ja tyytymättömyys yhteiskunnan yleiseen kehitykseen, kun taas Putinin kohdalla uskomukset pohjautuvat Venäjän propagandakoneistoon ja kriittiset äänet hiljentävään hallintoon. 

Vaikka Trumpin pääyleisö onkin Yhdysvalloissa ja Putinin propaganda vaikuttaa vahvimmin tietysti kotimaassaan Venäjällä, molemmille löytyy kannattajansa myös kotimaidensa ulkopuolelta. Trumpin osalta kirjoitin asiasta runsas vuosi sitten (kts. Trumpistien argumentit ja QAnon-liike), mutta sittemmin on tullut huomattua, että samoissa piireissä on ymmärretty Putinin pyrkimyksiä tai jopa hyväksytään Putinin käynnistämä sota. Viikontakaisessa kirjoituksessani kävin läpi Putinin ajamaa ajatusmaailmaa (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?), mutta siinä lähtökohta oli enemmänkin se, miten Venäjän omat kansalaiset omaksuvat Venäjän hallinnon eli käytännössä Putinin ajaman ajatusmallin. Putinin ymmärtäjät ovat Ukrainan sodan alettua olleet toki huomattavasti pienemmässä marginaalissa kuin mitä Trumpin kannattajat, mutta heitäkin silti löytyy myös Venäjän ulkopuolelta.

Miksi jotkut sitten ajattelevat niin selvästi valtavirrasta poikkeavasti? Onko kyseessä henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu? Trumpin yhdysvaltalaisten kannattajien kohdalla tällaista pragmatismia on varmasti esiintynyt paljonkin: moni on saattanut äänestää Trumpia, vaikkei hänestä ihmisenä pidäkään, koska on kokenut Trumpin ajavan äänestäjää hyödyttävää politiikkaa. Korona taas iskee ihmisryhmiin hyvin epätasaisesti, mistä johtuen monilla voi olla vahvat ja perustellutkin syyt vastustaa koronaan liittyviä rajoitustoimia esim. työnsä vuoksi, joskaan tämä ei välttämättä ole merkki siitä, että varsinaisesti epäilisi koronaan liittyvää uutisointia. Mutta Trumpin eurooppalaisten kannattajien, suoranaisten koronadenialistien tai ei-venäläisten putinistien kohdalla ajurit tuntuvat olevan jossain muualla kuin jonkinlaisiin järkisyihin perustuvasta oman edun tavoittelusta. 

Tuntuu, että yhteisenä nimittäjänä näissä on se, että valtavirtauutisoinnin ja -maailmankatsomuksen vastustamisesta on tullut näille ihmisille jotenkin itseisarvoista. Mikään uutislähdehän ei ole aina täydellisen objektiivinen saati kattava kaikessa uutisoinnissaan, joten terve kriittisyys on sinänsä hyvästä, mutta mikä saa ihmiset uskomaan vaikkapa epämääräisen YouTube-videon sisältöä enemmän kuin vakiintuneita, yleisesti luotettuja uutislähteitä? Keittiöpsykologisoin tuossa aiemmassa Trumpistien argumentit -blogijutussani vertaamalla salaliittoteoriauskoa syömishäiriöön: molemmissa voi syntyä todellisuudesta vieraantunut ajattelutapa, joka on kuitenkin houkutteleva siksi, että se on näennäisesti omassa hallinnassa. Toisaalta koronapandemia on saanut monet ahdistumaan tavalla, joka saa kaipaamaan suurempaa hallintaa elämästä, ja salaliittoteoriat voivat tarjota houkuttelevan yksinkertaisia malleja hahmottaa pandemian kaltaisia monimutkaisia kokonaisuuksia. 

Salaliittoteorioiden psykologiasta on sinänsä lukuisia tutkimuksia, joten ehkä tässä kohtaa taustalla olevia syitä olennaisempaa voi olla kysyä, miten reagoida näkemiinsä omituisilta tuntuviin näkemyksiin, tulivat näkemykset sitten läheisiltä, tutuilta, puolitutuilta tai tuntemattomilta. Tuntuu, että tyypillisesti nämä näkemykset elävät hyvin pitkälti omissa kuplissaan: keskustelu tapahtuu esim. omissa sosiaalisen median yhteisöissä ja salaliitoista paasaavien videoiden viestiketjuissa, joihin osallistujat ovat pääosin pitkälti samanhenkisiä ja saattavat esim. väittää "valtamedian" valehtelevan. Keskusteluja käydään sinänsä myös Facebookissa ihmisten henkilökohtaisten profiilien seinillä, missä moni "valtamediaa" vastustaviin piireihin kuulumaton Facebook-kaveri myös näkee viestit, mutta tuntuu, että näihin piireihin kuulumaton tyypillisesti vain ohittaa hämmentyneenä tällaiset viestit tohtimatta aktiivisesti omilla viesteillään kyseenalaistaa salaliittoteorioinnilta haiskahtavia viestejä. 

Vaikka erimielisten viestien ohittamisessa voi kyse olla toisinaan myös yksinkertaisesti konfliktin välttelemisestä, mielestäni pitäisi pyrkiä enemmän dialogiin. Keskustelu eri tavalla ajattelevien kanssa voi kasvattaa ymmärrystä erilaisia näkemyksiä kohtaan. Samalla molemmat osapuolet voivat oppia jotain: pääasiassa tavanomaisimpia uutislähteitä seuraava saattaa oppia salaliittoteoreetikolta jotain, mikä on oikeasti jäänyt tyypillisessä uutisoinnissa ehkä tarpeettoman vähälle tai jopa olemattomalle huomiolle, ja salaliittoteoreetikko saattaa ehkä oppia näkemään, että jokin salaliittoteoriassa esitetty väite ehkä onkin hölynpölyä. Ja vaikka selvästi uutta asiaa ei opittaisikaan, eri mieltä olevien keskusteluun osallistuminen voi silti olla hyödyllistä taistelua epärakentavaa kuplautumista vastaan. Jos ei pääse syntymään niin vahvoja kuplia, ei myöskään synny niin vahvaa polarisaatiota ihmisten välille, ja samalla katoaa osa niistä rakennuspalikoista, mistä kaikista omituisimmat tai vaarallisimmat salaliittoteoriat ehkä muuten rakentuisivat.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



maanantai 7. maaliskuuta 2022

Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on järkyttänyt koko läntistä maailmaa. Sotaa pidetään yleisesti Venäjän presidentin Vladimir Putinin sotana, ja näin ollen Putin lienee tavalla tai toisella myös avain sodan päättymiseen: joko Putin saa sellaisen ratkaisun, minkä kokee voivansa esitellä jonkinlaisena voittona kotimaassaan, tai Putin syöstään tavalla tai toisella vallasta.

Tätä ajatellen Putinin tavoitteita (niin niitä todellisia kuin kansalle kommunikoitujakin) on nähdäkseni käsitelty ja analysoitu mediassa suhteellisen vähän. Putinia pidetään laajalti vallanhimoisena hulluna, ja vaikka tämä näkemys on helppo jakaa, ja sen jakavat monet varsinkin lännessä asuvat venäläisetkin, on hyvä yrittää ymmärtää, mihin putinistinen ajattelu pohjautuu. Syy tälle on se, että mitä paremmin niin poliittiset päättäjät kuin rivikansalaisetkin ymmärtävät, millaiseen ajatteluun Putin pyrkii ohjaamaan omaa kansaansa, sitä paremmat edellytykset on vaikuttaa Venäjällä asuviin venäläisiin niin, että sodan vastustus nousisi riittävän korkealle myös oman kansan keskuudessa - siis siinä osassa kansaa, joka ei ole vielä paennut ulkomaille (kts. juttu kotimaansa kovenevaa hallintoa pakenevista venäläisistä). Putinin omaan ajatteluun tuskin pystyy enää vaikuttamaan, mutta moneen Putinin toimia vielä tähän asti kannattaneeseen kyllä voi.

Hyvä näkymä Putinin ajatteluun löytyy hänen sodanjulistuspuheestaan. Suosittelenkin lukemaan sen kokonaisuudessaan siitä irrallisia poimintoja tekevien uutisten sijaan. Juttu on luettavissa HS:n sivuilla (kts. Vladimir Putinin sodanjulistuspuhe sanasta sanaan ).


Näen kolme pääteemaa Putinin perusteluissa sodalle.


1. Itä-Ukrainan suojelu ja Ukrainan vapauttaminen "natseista"

Yksi tekijä on väitetty itä-ukrainalaisten tai laajemmin koko Ukrainan suojelu. Venäjä kuitenkin miehitti Krimin ja tuki separatistitaistelijoita Luhanskin ja Donetskin alueilla, ja on siten ollut liikkeelle paneva voima konfliktissa ja siihen liittyvässä väkivallassa. 

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

On ylipäätään mielipuolista perustella laajamittaista hyökkäystä koko maahan Itä-Ukrainan konfliktilla. Mutta ehkäpä se, että Putin kutsuu sotaa "erityisoperaatioksi" ei ole pelkästään esimerkki siitä, miten hän maalaa Venäjän tekemiä asioita valkoiseksi propagandatarkoituksessa, vaan se voi olla merkki myös siitä, että Putin uskoi "operaation" olevan nopeammin ohi, jolloin erityisoperaatio olisi voinut terminä upota hyvin suureen osaan Venäjän väestöä yksipuolisen propagandan hallitsemassa mediaympäristössä.


2. Naton laajentuminen


Toinen Putinin ajattelussa vuosikausia näkynyt näkemys on se, että Naton laajeneminen itsessään olisi suorastaan eksistentiaalinen uhka koko Venäjälle. Vaikutelma on, että tämän uhkan maalaaminen myös uppoaa "Itä-Ukrainan suojelu"-ajattelun tavoin moneen venäläiseen. Suomalaisesta näkökulmasta tilannetta kuvaa synkällä tavalla oheinen meemi: Natoon halutaan liittyä Venäjän pelossa, mutta siihen ei myöskään uskalleta liittyä Venäjän pelossa. Venäjän ja venäläisten olisi syytä kuitenkin nähdä, ettei Natolla ole mitään syytä hyökätä Venäjää vastaan. Venäjän laajamittainen hyökkäys jonkinlaisena “itsepuolustuksena” on ennemmin osoitus Naton kaltaisen yhteisen puolustuksen tarpeellisuudesta kuin sen perusteettomuudesta.

 

3. Historia


Kolmas Putinin puheista esille tuleva teema on Venäjän ja Neuvostoliiton historia mukaanlukien se, miten Ukraina on ennen kuulunut Venäjään, mutta Leninin päätösten seurauksena päätyi lopulta itsenäiseksi. Paitsi, että tämä on suomalaisesta näkökulmasta hyvin kuumottava perustelu, se on myöskin perustelu, jota ei propagandalla tai Nato-uhkakuvien maalaamisella voi maalata oikein miksikään muuksi kuin vaaralliseksi megalomaniaksi.



Lopuksi

Merkittävä osa venäläisistä on kannattanut Putinin erityisoperaatiota, mutta tämä johtuu varmasti suurelta osin siitä, ettei ole tiedetty, mistä oikeastaan on kyse. Missä määrin Putin sitten itse uskoo omaa propagandaansa ja missä määrin kyse on vain häikäilemättömästä työkalusta tavoitteiden saavuttamiseksi? Sitä on vaikea tietää, mutta olennaisempaa saattaakin olla, miten tavallisen kansan päät saisi näkemään "erityisoperaation" sinä, mitä se todellisuudessa on: järjetön Venäjän käynnistämä täysimittainen sota, jossa Venäjällä itselläänkään ei ole mitään voitettavaa. Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta näkisin sen silti olevan kysymys, joka ansaitsisi enemmän huomiota. Pakotteet ovat tehokas tavalliseen kansaankin vahvasti vaikuttava työkalu, mutta on tärkeää, että ahdinkoon ajautuneen kansalaisen syyttävä sormi löytää oikean kohteensa eli Venäjän hallinnon.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Rikosten käsittelyprosessien venymisen seuraukset

Oikeus vastatuulessa 
(Berliini 26.2.2013)
Helsingin Sanomat toi sunnuntaisessa jutussaan esille raiskausten ja muiden seksuaalirikosten poliisitutkinnoissa esiintyviä syviä ongelmia (kts. Aiheetonta viivytystä). Aihe on tärkeä, ja suosittelen lukemaan jutun kokonaisuudessaan, mutta lyhykäisyydessään kyse on siitä, että poliisitutkinnat jumiutuvat usein pitkiksi ajoiksi toisinaan jopa unohdettuina, ja kun aikaa kuluu enemmän, uhri kärsii enemmän, ja oikeuden toteutuminen muuttuu muutenkin epätodennäköisemmäksi. On ilmeistä, että järjestelmä toimii huonosti, mutta miten sitä voisi parantaa?

Hesarin jutun yksittäistapauksista ei sinänsä suoraan selviä, kuinka pitkään tapaukset tyypillisesti venyvät, mutta mitä ilmeisimmin usein, mikä tekee asiasta laajamittaisen ja merkittävän ongelman. Ja miksikö? Siksi, että kyse ei ole pelkästään siitä, että prosessi venyy, vaan asiaan liittyy useita muitakin haittoja:

  • Ehkä keskeisin lisähaitta on uhrin asemassa: jos oikeustapausta pitää käsitellä vuosikausia, se voi olla muutenkin kovia kokeneelle uhrille todella raskas paikka, kun asiaa pitää toistuvasti palautella mieleen. Tämä voi vaikuttaa vahvan negatiivisesti siihen, miten uhri ja uhrin lähipiiri pystyy jatkamaan elämäänsä.
  • Oikeuden saamisesta tulee aiempaa enemmän sattuman kauppaa. Jutun käsittely voi riippua esim. siitä kyseleekö asianajaja tutkinnan edistämisen perään.
  • En tunne poliisin prosesseja, mutta kuvittelisin, että aivan kuten monissa muissakin prosesseissa, kiire voi myös aikaansaada tehottomuutta. Tästä näkyi hesarin jutussa esimerkkinä se, että jutut unohtuvat jonnekin työpöydälle ja välillä viestitellään vain pahoitellen, ettei kun tutkinta ei ole edennyt.
  • Pahimmillaan koko tutkintaprosessi voi pitkityksen takia tyrehtyä: ajan kuluessa todisteiden saaminen vaikeutuu, kun fyysiset jäljet häviävät ja asianosaiset tai todistajat unohtavat yksityiskohtia, ja viime kädessä prosessin venyminen voi saada aikaan sen, että syyteoikeuskin ehtii jo vanhentua.

Pohjimmiltaanhan kyse on tietysti resursseista, ja resurssikysymykset ovat tietysti aina vaikeita: jos resursseja lisätään yhtäälle, mistä niitä resursseja vähennetään? Varmasti prosesseissakin on parantamisen varaa, mutta niihin on ulkopuolisen on äärimmäisen vaikea miettiä parannuskeinoja. Pari ajatusta tulee kuitenkin mieleen. 

Ensinnäkin tuntuisi perustellulta, että ainakaan näin ei saisi koskaan käydä (lainaukset HS:n jutusta):

"Asianajajan mukaan tutkija myönsi, että juttu oli jäänyt poliisilla pöytälaatikkoon. Unohtunut."

Kun juttu on otettu tutkittavaksi, kyllähän ihmisten oikeusturvan vuoksi järjestelmässä olisi syytä olla mekanismit, joilla varmistetaan, ettei tutkittavaksi tarkoitetut tapaukset vain unohdu? 

Toinen, ehkä vieläkin absurdimmalta tuntuva asia liittyy syyteoikeuden vanhenemiseen:

"Poliisin esitutkinta kesti lähes kolme vuotta, ilman mitään asiallista perustetta, ja kuuden rikoksen syyteoikeus vanhentui.".
"--syyteoikeus oli ehtinyt jo vanhentua, koska poliisi ei ollut saanut tutkittua asiaa kahdessa vuodessa."

"Poliisi kuitenkin tutki Liisan tapauksen niin hitaasti, että syyteoikeus kahdesta laittomasta uhkauksesta ja neljästä pahoinpitelystä ehti vanhentua."

Maallikkona voi toki kysyä: miksi syyteoikeuden ylipäätään pitää vanhentua? Tähänkin yksi syy lienee resurssien rajallisuus, mikä on sinänsä pätevä syy vanhenemisperiaatteelle yleisellä tasolla. Kaipa yhtenä syyteoikeuden vanhenemisen syynä pidetään myös rikollisen tekijän oikeuksia, mikä voi ainakin joissain tapauksissa tuntua jo kyseenalaisemmalta perustelulta. Eiköhän yleinen näkemys kuitenkin ole, että jos vaakakupissa on rikoksen tekijän ja rikoksen uhrin oikeudet, kyllähän rikoksen uhrin oikeuksien pitäisi painaa enemmän. Ja tästä tullaankin siihen, miten vanheneminen oikeastaan määritetään. Laissa näytetään todettavan seuraavasti:

"Syyte katsotaan vanhentumisajan kulumisen katkaisevalla tavalla nostetuksi, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä läsnä ollessaan tehty rangaistusvaatimus."

Tämä pykälä vaikuttaisi olevan nimenomaan rikoksen tekijän asemaa ajatellen, ei niinkään resursointia ajatellen laadittu. Rikoksen uhrin näkökulmastahan on sen sijaan täysin mieletöntä, että syyteoikeus vanhenee vain siksi, että tutkinnassa kestää liian pitkään. Eikä resursoinnin näkökulmastakaan siinä oikein ole järkeä, että ensin tutkitaan jonkin verran, mutta kun ei tutkita riittävän nopeasti, niin sitten koko siihenastinen tutkinta valuu tavallaan hukkaan, kun syyteoikeus menetetään. Toki laissa tarjotaan myös mahdollisuus hakea syyteoikeuden vanhentumisajalle jatkoa yhdellä vuodella, mutta se vaatii erillistä hakemusta, minkä lisäksi sillä on omat ehtonsa mukaanlukien se, että "erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista",  joten kovin usein syyteoikeutta tuskin jatketaan. 

Siispä kysyisinkin: eikö asianomistajatapauksissa syyteoikeuden vanheneminen voisi katketa jo poliisitutkinnan aloittamisesta tai eikö poliisitutkinta voisi luoda tietyin edellytyksin automaattisen jatkoajan syyteoikeuden vanhenemiselle? Tämä heikentäisi rikoksen tekijän asemaa, mutta parantaisi uhrin asemaa merkittävästi ilman, että resursointi kai kuitenkaan mitenkään olennaisesti heikkenisi.

"Mikä ei ole oikeus ja jo kohtuus se ei voi olla lakikaan.", kuuluu vanha tuomarin ohje. Oikeus ja kohtuus ei kuitenkaan selvästikään aina toteudu rikosten tutkinta- ja syyteprosesseissa. Kaikilta virheiltä ei tietenkään voi välttyä oli järjestelmä mikä hyvänsä, mutta prosessin ongelmista näyttää monesti kärsivän erityisesti nimenomaan uhri, ja tuntuu, että suomalaisessa järjestelmässä paino on siirtynyt jo liiaksi rikoksesta epäillyn suojelemiseen.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



Aiheeseen liittyviä tekstejä...