Kansanyhtiö Finnairin osakeanti

Finnairin logo vuodesta 2010 lähtien

Runsaan kolmen vuoden takaisessa merkintäoikeusantien ehtoja käsittelevässä jutussa (kts. Markkinointitoimisto näyttää mallia helposti hahmotettavasta merkintäetuoikeusannista) päivittelin yleisesti, miksi merkintäoikeusantien ehdot on usein määritetty niin hankalasti hahmotettaviksi, kun pelkkä tarvittavan rahoituksen määrä ei ainakaan aina tunnu sitä yksin selittävän. No, sattumalta vain päivä tuon aiemman jutun kirjoittamisen jälkeen selvisi Finnairin annin ehdot, ja nehän yllättivät poikkeuksellisella vanhojen ja uusien osakkeiden välisellä suhdeluvulla 1/10. Tuo tuntui poikkeuksellisen dramaattiselta, ja erittäin rankasti toimimattomuudesta rankaisevalta, mutta nyt käynnissä oleva vuoden 2023 osakeanti on oikeastaan vielä tuotakin dramaattisempi!

Katsotaanpa miten Finnairin anti on oikein edennyt. Annilla Finnairin tarkoituksena on kerätä noin 570 miljoonaa euroa. Kysymys kuuluu: olisiko nämä rahat voinut kerätä jouhevamminkin? Annin edetessä on voinut kiinnittää huomiota esim. seuraaviin seikkoihin:

1. Ensinnäkin osakeannin ehdot ovat jokseenkin brutaalit vanhojen osakkeiden arvoa ajatellen. Kahta vanhaa osaketta kohden saa merkitä 27 uutta osaketta (eli laskennallisesti yhtä vanhaa osaketta kohden 13,5 uutta osaketta), joten käytännössä yrityksen arvosta tulee jatkossa olemaan ~93% uusissa osakkeissa! Lisäksi uusien osakkeiden merkintähinta oli asetettu hyvin alhaiseksi 0,03 euroon, kun annista ilmoittamista ennen kurssi liikkui 0,50 euron paikkeilla. Lähtökohtaisesti tämä näyttää todella tylyltä erityisesti sellaisia osakkeenomistajia kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät huomaa myydä tai käyttää saamiaan merkintäoikeuksia: omistusosuus dilutoituu pieneen murto-osaan entisestä.
2. Vaikka Finnair ilmoitti suunnitellusta annista jo lokakuun alussa, tarkat ehdot julkistettiin sijoittajien valinnanvapautta ajatellen äärimmäisen lyhyellä varoitusajalla: perjantaina 27.10. klo 16:00 annettiin tiedote ehdoista, ja käytännössä jos ei halunnut antiin oikeuttavia merkintäoikeuksia, tuli osakkeet myydä sitä seuraavien 2,5 tunnin (sic!) aikana. Markkinoilla tuosta seurasi suoraan noin 10 prosentin lisäromahdus edeltävien viikkojen annin suunnitteluilmoituksesta jo seuranneen sukelluksen jatkeeksi.
3. Finnair oli ns. senttiosake jo valmiiksi, ja tällä annilla osakkeen yksikköhinta on lyöty niin matalaksi 0,03-0,05 hintoihin, että pankkien käyttöliittymätkään eivät aina näytä hintoja ainakaan kaikissa yhteyksissä riittävällä tarkkuudella: kun desimaaleja pitäisi olla neljä, niitä saatetaankin näyttää vain tavalliset kaksi, mikä voi osaltaan lisätä hämmennystä tavallisissa sijoittajissa.
4. On myös ihmetelty sitä, miksi annin tavoitteiksi on nimetty rahoitusaseman vahvistamisen lisäksi myös osingonmaksukyvyn palauttaminen. Rahojen kerääminen sitä varten, että niitä voisi palauttaa, on erikoinen ajatus, mutta viestinnällisesti sen voi nähdä jossain määrin ymmärrettävänä sanomana. Yksi ongelma tässä on kuitenkin se, että rahojen veivaamisessa edes takaisin välissä mukaan saattaa tulla myös verottaja. Valtiollista omistajaahan tämä verotuksellinen ongelma ei koske, mutta tavallista sijoittajaa lähtökohtaisesti kyllä. 

No, onko näillä tekijöillä sitten merkitystä? Ensimmäinen kohta herättää kysymyksen: eikö rahoja olisi voinut kerätä vähemmänkin hämmentävillä kertoimilla ja osakkeen arvoa brutaalisti dilutoivin ehdoin? Suunnilleen saman summan olisi saanut kerättyä esimerkiksi niin, että yhdellä vanhalla osakkeella olisi saanut merkitä 10 uutta osaketta 4 sentillä. Rajusti dilutoivat luvut nuokin ovat, mutta sentään astetta vähemmän, ja ainakin 10 uutta osaketta per vanha osake olisi ollut huomattavasti helpommin hahmotettava laskutapa kuin 27 uutta osaketta per 2 vanhaa osaketta. Yksinkertaisemmat ehdot olisivat luultavasti vähentäneet antia koskevaa laajaa ihmettelyä ja hämmennystä edes jonkin verran.

Toinen kohta herättää jopa senkin kysymyksen, onko noin lyhyt varoitusaika edes laillinen? Kaipa se on, mutta jos on kyse tapahtumasta, joka näin vahvasti käytännössä vaatii sijoittajan reagointia, eikö sille olisi perusteltua antaa merkittävämpi varoitusaika?

Listan kolmas kohta on triviaalisti oikaistavissa. Annin jälkeen on luultavasti tiedossa käänteinen split, jossa osakkeiden määrää kutistetaan yhdistämällä olemassa olevia osakkeita. Olettaisin, että suhdeluvuksi valitaan 100, jolloin osakkeen hinta mitattaisiinkin senttien sijaan euroissa. Toki voi kysyä, olisiko ollut perusteltua tehdä tällainen siirto jo aiemmin.

Neljäs kohta onkin sitten mielenkiintoinen siltä kantilta, että se herättää tavallaan astetta konkreettisemmalla tavalla kysymyksen siitä, kiinnostaako valtionyhtiötä kohdella osakkeenomistajia tasapuolisesti.

Kaiken kaikkiaan anti on aiheuttanut valtavaa hämmennystä osakkeenomistajien keskuudessa, eikä tässä ole kyse mitenkään pienestä joukosta, sillä vuoden 2022 tilinpäätöksen mukaan osakkeenomistajia on yli 110 000! Hämmennyksestä taas oivallinen esimerkki on mm. se, että vanhoilla ja uusilla osakkeilla on nyt viimeisimmillä noteerauksillakin valtava hintaero: 0,045€ vs 0,033€, eli vanhoista maksetaan 36% enemmän kuin uusista, vaikka kyse on arvopapereista, jotka yhdistyvät samaksi arvopaperilajiksi lähiviikkojen aikana! Sijoittajan tulee tietysti tiedostaa sijoittamisen riskit, mutta sekava ja vaikeasti hahmotettava anti voi saada ihmiset tekemään kalliita virheitä, kun sijoitukset ovat jo muutenkin selvästi tappiolla - kun taas samalla jotkut saattavat myös hyötyä sekaannuksen aiheuttamista kurssiliikkeistä.

Kolmen vuoden takaisessa kirjoituksessa näin antien yksityiskohdat merkityksellisinä paitsi osakkeenomistajien myös toisaalta potentiaalisten asiakkaiden näkökulmasta, mutta Finnairin kohdalla nousee valtionyhtiönä ja jonkinasteisena kansanosakkeena esille näiden lisäksi vielä kolmas, laajempikin sidosryhmä: Suomen kansa. Suurta osaa kansasta ei toki hetkauta annin yksityiskohdat mitenkään, mutta jos valtionyhtiö toimii osakeannin järjestelyissä tavalla, joka antaa vaikutelman, ettei pienosakkeenomistajista niin tunnuta välitettävän, minkälaisen kuvan se antaa? Herättääkö tapa luottamusta kansallista lentoyhtiötä kohtaan? Jos yhdessä valtionyhtiössä toimitaan näin, miten muita valtionyhtiöitä hoidetaan? Välitetäänkö tavallisista piensijoittajista? Halutaanko kansankapitalismin olevan kaikille? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Varainsiirtovero kohdistuu ankarimmin asunnon vaihtajiin

Hallitus on esittänyt varainsiirtoveroon kahta muutosta: verokantojen laskua (neljänneksellä asuntojen ja kiinteistöjen osalta) sekä ensiasunnon verovapauden poistoa. Muutokset ovat herättäneet ainakin kolmenlaisia kommentteja: 

1. iloa siitä, että veroa lasketaan
2. harmittelua, että tämäkin lasku kohdistuisi jotenkin nimenomaisesti hyvätuloisiin
3. harmia siitä, että ensiasunnon verovapaus poistuu. 

Blogiani lukeneille ei tulle yllätyksenä, että oma suhtautumiseni osuu tuohon ensimmäiseen ryhmään. Tässä tekstissä käyn läpi, miksi.

Kumulatiivinen varainsiirtovero vuosien 2013-2023 ja vuosien 2024 veromallilla käyttäen viimevuotisen blogikirjoitukseni esimerkkiasuntoja (kts. asunnonvaihdon miinussummapeli)

Miksi se siis on hyvä asia, että verokantaa lasketaan 2 prosentista 1,5 prosenttiin asunto-osakeyhtiöiden osalta ja 4 prosentista 3 prosenttiin kiinteistöjen osalta? Koska nyt veroja on tarkoitus laskea, tähän kohtaan sopii oikeastaan osuvimmin viittaus kymmenen vuoden takaiseen blogikirjoitukseen, sillä tuolloin puolestaan tehtiin kutakuinkin vastaavansuuruinen korotus varainsiirtoveroon (kts. Lisääkö hallitus työttömyyttä?). Lyhykäisyydessään kyse on ennen kaikkea varainsiirtoveron aikaansaamista haitallisista kannustimista välttää muuttamista. Jos noita haitallisia kannustimia saadaan vähennettyä, se on hyvä asia. 

Entä miksi mielestäni tässä veron laskemisessa ei ole kyse hyvätuloisten suosimisesta? Toki vähävaraisimmat eivät osta minkäänlaisia asuntoja, mutta käytännössä varainsiirtovero iskee pitkälti hyvin tavallisiin keskiluokkaisiin ihmisiin. Verorasitus on suurin niillä, jotka muuttavat usein, ja käytännössä yksi usein muuttava ihmisryhmä on tavalliset lapsiperheet, jotka tarvitsevat lisää tilaa perhekoon kasvaessa. Miksi perheitä pitäisi rangaista muuttamisesta?

Ja entä mitä ajattelen ensiasunnon verovapauden poistumisesta? Tämä on mielestäni edeltävää hieman monisyisempi kysymys. Vastustan ylipäätään varainsiirtoveroa, joten siinä mielessä sen on voinut nähdä positiivisena, että verolta on edes yhdessä tilanteessa voinut välttyä. Tästä huolimatta näen monta syytä luopua ensiasunnon erityisasemasta:

1. Ensinnäkin tuollainen erityisehto monimutkaistaa järjestelmää. Koska verovapaus on vielä arvokkaampi isompien asuntojen tai omakotitalojen kohdalla, edun säästämiseksi on myös kannattanut kikkailla. Säätämällä pariskunnan välisiä omistussuhteita esim. muotoon 49% ja 51% toisen verovapaus on säilynyt seuraavaa asuntoa varten, jonka kohdalla etu on todennäköisesti käytännössä suurempi. On yleisellä tasolla hyvin epätarkoituksenmukaista ja suorastaan haitallista, että järjestelmä on kannustanut tällaiseen toimintaan.
2. Toisekseen jos ainoa mahdollisuus varainsiirtoverokannan alentamiseen on sen vaikutusalueen laajentaminen, laajempi veropohja matalammalla veroprosentilla on ilman muuta kannattavampi vaihtoehto. Näin tasaantuu ero harvoin ja usein muuttavien välillä edes jonkin verran. Lisäksi kuten ylläolevasta kuvaajasta näkee, jo parin muuton jälkeen uusi malli tulee todennäköisesti ajan myötä edullisemmaksi myös sille ensiasunnon ostajalle.
3. Kolmannekseen varainsiirtovero on käytännössä ankarampi asunnonvaihtajille, ei ensiasunnon ostajille. Syy tähän on se, että veroa maksetaan koko uuden asunnon ostohinnasta, ei vain siitä saatavasta “arvonlisästä” eli vanhan ja uuden asunnon hintojen erotuksesta. Kun siis muutetaan vaikkapa 350 000 euron asunnosta 500 000 euron asuntoon, veroa maksetaan 500 000 eurosta, ei vain 150 000 eurosta. Tai vielä konkreettisemmin: jos muuton tarkoituksena on saada vaikkapa kasvatettua huoneiden lukumäärää neljästä viiteen, miksi veroa pitää maksaa pelkän yhden lisähuoneen sijasta kaikista viidestä huoneesta?

Eihän yleisesti ottaen kyse ole siitä, etteikö omistusasuja voisi jotain veroja maksaa. Varainsiirtoveron ongelma vain on se, että se rankaisee muuttamisesta ja vieläpä todella ankarasti. Yksi ratkaisu tähän olisi se, että uudesta asunnosta maksettavasta varainsiirtoverosta voisi vähentää myydystä asunnosta aiemmin maksetun varainsiirtoveron. Näin muutossa maksettaisiin käytännössä vain siitä “arvonlisästä” arvonlisäveron tapaan. Mutta niin kauan kuin varainsiirtoveron toimintaperiaate on se, mikä se nykyään on, mitä matalampi tuo vero on, sen parempi.

 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Miksi mikään puolue ei tunnu oikealta?

Mainitsin heinäkuisessa blogijutussani, että mikään puolue ei varsinaisesti tunnu oikealta. Mutta miksi ei? Tässä jutussa käyn eduskuntapuolueet läpi, ja kerron kunkin osalta, mikä puolueessa joistain hyvistä puolista huolimatta mielestäni mättää. Lista kulkee suurimmasta puolueesta pienimpään eduskunnan paikkamäärillä mitattuna.

Nykyiset eduskuntapuolueet spiraalina lähtien keskeltä suurimmasta pienimpään

 

Kokoomus

Kansainvälisen kilpailun kannalta yleinen verotusaste on ihan merkityksellinen kysymys. Korkea veroaste voi ajaa ulkomaille tai heikentää Suomeen töihin tulemisen houkuttelevuutta. En sinänsä usko, että se on maastamuuttamisen tai maahanmuuttamisen kannalta keskeisimpiä kysymyksiä, mutta yksi kysymys kuitenkin, ja siksi on hyvä vertailla ansiotuloveroastetta ja kokonaisveroastetta muihin maihin verrattuna.

En kuitenkaan usko kaikkiin argumentteihin, joilla Kokoomus tuntuu usein perustelevan verojen alentamista hyvätuloisilta. En usko, että suurituloinen tyypillisesti vähentäisi työntekoa korkeiden verojen vuoksi tai tekisi enemmän töitä, jos verot olisivat pienempiä. Ensinnäkin suurituloiset tekevät usein työtä, josta myös pitävät, eikä verotus siten monella vaikuttaisi töiden tekemisen määrään mihinkään suuntaan. Toisekseen lisärahan tuoma rajahyöty elämänlaatua ajatellen kutistuu nettotulojen kasvaessa, mikä voi johtaa kokoomuslaiseen veroaleliturgiaan nähden päinvastaiseen lopputulemaan: jos verot kevenevät, riittävä tulotaso voidaankin saavuttaa vähemmällä työllä, jolloin voidaankin ruveta osa-aikaiseksi.

Kokoomuksessa hyvänä puolena näkisin muita puolueita lujemman uskon markkinavetoisuuteen, mutta välillä myös markkinauskoisuus voi mennä liiallisuuksiin esim. julkisten palveluiden yksityistämisessä. Lisäksi usein Kokoomuksen ajama politiikka ei tunnu niinkään vain kansakunnan edun hakemiselta talouskasvun tukemisen kautta, vaan leimallisesti hyväosaisten asioiden ajamiselta. Tämä näkyy hallitusohjelmassa siinä, että ns. solidaarisuusveron alarajaa nostetaan, mikä käytännössä tarkoittaa korkeatuloisten verotuksen kevenemistä. Se ei tunnu tarpeelliselta tai perustellulta tilanteessa, jossa muuten tehdään kuitenkin kovia leikkauksia valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.

 

 

Perussuomalaiset

On tärkeää keskustella maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista. On vaikea sanoa, millaista maahanmuuttokeskustelu olisi, jos Perussuomalaisia ei olisi, mutta ainakin tässä nykytodellisuudessa keskusteluilmapiiri tuntuu perusteettoman kahtiajakautuneelta ja siltä, että maahanmuuton ongelmista olisi tullut jonkinasteinen tabu. Tuntuu, että muut puolueet eivät ongelmia halua niin esille tuodakaan, joten on hyvä, että yksi puolue niin tekee. 

Perussuomalaisten ongelma vain on se, että puolue tuntuu usein olevan niin kategorisesti kaikkea maahanmuuttoa vastaan. Fakta on, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. Kyllä, maahanmuuttoa on monenlaista, mutta Suomen kuuluu ottaa oma osuutensa myös humanitaarisesta maahanmuutosta, ja Suomeen vastaanotettavien pitää tuntea olonsa niin tervetulleiksi kuin mahdollista, ja on syytä panostaa siihen, että he integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomi tarvitsee lisäksi muitakin kuin vain huippuasiantuntijoita. Hallituksen ajama kolmen kuukauden sääntö (eli että Suomesta joutuu poistumaan kolmen kuukauden työttömyysjakson jälkeen, ellei uutta työtä ole löytynyt) on vahva esimerkki siitä, miten maahanmuuttovastaisuus ilmenee käytännön politiikassa, ja tavalla, jonka uskon olevan haitallinen paitsi niissä tapauksissa, joissa sääntöä sovellettaisiin, myös sen suhteen, minkälaisen kuvan se välittää muille maahanmuuttajille tai maahan muuttoa harkitseville.

 

SDP

Pohjoismainen yhteiskuntamalli ja hyvinvointivaltio ovat hienoja saavutuksia, ja ne ovat SDP:n ideologian ytimessä. Hyvinvointivaltion ylläpitämisen puolesta on myös tehtävä jatkuvasti työtä, eikä vähiten tällaisina haastavina inflaation, velkaantumisen ja nousseiden korkojen aikoina. 

Vaikka SDP:n yleinen filosofia tasa-arvosta lähtien onkin kannatettava, käytännön politiikka tuntuu sellaiselta, ettei se aina edistä tavoitteita kovin tehokkaalla tavalla. Jotkin hyvää tarkoittavat ohjelmat luovat vain suurelta osin tarpeetonta byrokratiaa ilman että ne välttämättä tuottavat yleistä hyötyä. Lisäksi monet esim. asuntopoliittiset ratkaisut saavat yhteiskunnan tarjoaman tuen kohdistumaan ei niinkään niihin, jotka tukea eniten tarvitsisivat, vaan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoituneisiin keskiluokan edustajiin, tai ihmisiin, jotka vain osaavat parhaiten navigoida erilaisten tukimuotojen viidakossa.

 

Keskusta

Harvaan asutun Suomen eri alueiden asuttuna pitäminen voi olla ajatuksena mukava ja turvalliselta tuntuva, mutta politiikan keskeisimpiä tavoitteita on kuitenkin pitää huolta Suomen asemasta Euroopassa ja suhteessa muuhun maailmaan. Suhtautumiseeni toki vaikuttaa varmasti osaltaan se, että oma elämäni on aina ollut pääkaupunkiseudulla, mutta en usko enkä ole vakuuttunut, että Keskustan ideologian mukaisen hajautetumman yhteiskunnan edistäminen ajaisi noita Suomen yleistä etua koskevia tavoitteita. 

 

Vihreät

Vihreiden joukosta on löytynyt useampia mielestäni järkevällä tavalla ajattelevia poliitikkoja. Esimerkiksi Osmo Soininvaara lähestyy asioita piristävän analyyttisesti siinä missä monen muun poliitikon ulostulot tuntuvat usein vain oman viiteryhmän asioiden ajamiselta varsin pintapuolisin perusteluin.

Puolueena Vihreiden ongelmana on omalta osaltani kuitenkin se, että vaikka ympäristöasiat ovatkin tärkeitä, pidän yhteiskuntarakenteeseen ja talouteen liittyviä asioita niitä tärkeämpinä. Isompiin puolueisiin verrattuna Vihreiden kohdalla on hankalampi hahmottaa, mihin suuntaan puolue pyrkii Suomea näiden kysymysten osalta viemään. 

 

Vasemmistoliitto

Sekä SDP:n että Vasemmistoliiton arvoihin ja tavoitteisiin kuuluu tasa-arvo, mutta Vasemmistoliiton käytännön politiikka on selvästi leimallisemmin nimenomaan vähäosaisten edun ajamista. Se on periaatteessa sinänsä arvostettavaa, sillä nostamalla heikoimpia voi käytännössä edistetään tasa-arvoa, ja mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sen parempi - olettaen että yhteiskunnan muut tärkeät muuttujat pysyvät vakioina. Ongelma vain on, että tasa-arvon hinta on liian kallis, jos se tarkoittaa valtion kokonaiskakun merkittävää kutistumista. Vasemmistoliittolainen politiikka vaikuttaa sellaiselta, että se veisi Suomen entistä syvemmälle velkaantumisen tielle, mikä olisi loppujen lopuksi haitaksi sekä heikko- että hyväosaisille.

 

RKP

Suomen ruotsalainen kansanpuolue lienee kaikista puolueista selvimmin yhden kansanosan oma puolue, mikä näkyy vaaleista toiseen säilyvänä vakaana noin 5%:n kannatuksena. Kun en itse ole suomenruotsalainen, enkä yleisesti ole esim. varsinaisesti kannattanut ns. pakkoruotsia (kts. yksi varhaisimmista blogijutuistani “Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi”), eikä puolue myöskään erotu muiden tärkeämpien kysymysten osalta, on vaikea löytää erityistä syytä äänestää RKP:tä.

 

Kristillisdemokraatit

Vaikka Päivi Räsänen ei olekaan enää Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, hän on ollut pitkään näkyvin vaikuttaja puolueessa. Hänen näkemyksensä mm. seksuaalivähemmistöistä ovat tuntuneet sen verran vääriltä, että ne ovat värittäneet mielikuvaa koko puolueesta, joka tuntuu muutenkin turhan konservatiiviselta.

 

Liike Nyt

Kun ottaa huomioon tämänkin blogikirjoituksen aiheen, eli sen, ettei mikään puolue tunnu aivan oikealta, on piristävää nähdä ihan eduskunnassa asti puolue, joka esiintyy vanhemmille puolueille uutena vaihtoehtona. Pienellä puolueella ei ole kovin merkittävää vaikutusvaltaa, mutta toisaalta ei sen pitäisi sellaisenaan olla este äänestämiselle, sillä ei pienen puolueen kasvaminen isommaksi ole mikään mahdottomuus. Siinä missä esim. RKP on leimallisesti yhden kansan osan puolue, Liike Nyt on kuitenkin yhteen ihmiseen eli Hjallis Harkimoon henkilöityvä puolue.

 

Liike Nytin äänestäminen on siis pitkälti Harkimon äänestämistä, ja jos juuri hän ei tunnu oikealta, ei helposti tunnu puoluekaan. Harkimolla on sinänsä pääasiassa hyvällä tavalla reipas tapa kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta toisaalta vaikka Harkimo tuntuisikin oikealta, ei se silti välttämättä riitä syyksi puolueen äänestämiseen. Hjallis itse ei ensinnäkään ole äänestettävissä kuin Uudenmaan vaalipiirissä, joten muissa vaalipiireissä tulee oleellisemmaksi hahmottaa, mitä itse puolue varsinaisesti edustaa. Puolueen tavoitteista voi toki käydä helposti lukemassa, mutta tavoitteiden kirkastuminen vie uuden puolueen kohdalla aikansa. Lisäksi pienen puolueen kohdalla tuntuu jotenkin korostuvan sen merkitys, miten suhteellinen vaalitapa saa äänet jakautumaan, ja minkälaista porukkaa puolueen ehdokasriveistä tarkemmin oikein löytyykään. Jos siis esim. puolue saisikin toisen edustajansa eduskuntaan, kenelle se annettu ääni saattaisikaan valua? 

On joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä, miten vanhoja puolueita haastava puolue tästä kehittyy.

 

Miten siis äänestää?

Miten tämä kaikki omalla kohdallani vaikuttaa? No, kun mikään puolue ei tunnu täysin oikealta, oma lähestymistapani on jonkin verran enemmän henkilö- kuin puoluelähtöinen, mikä tekee minusta ainakin jossain määrin liikkuvan äänestäjän. Puolueetkin koostuvat yksilöistä, ja yksilöt vetävät puoluetta aina tietyn verran johonkin suuntaan. Äänestettävää valittaessa pitää siis vain löytää oikea henkilö puolueesta, joka tuntuu, jos nyt ei oikealta, niin ei myöskään täysin väärältä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Verojen minimoinnin terminologia kaipaa kirkastusta

Harva yksityishenkilö tai yritys haluaa maksaa enemmän veroja kuin on tarpeen. Useimmiten ollaan valmiita myös tekemään ainakin jonkinasteisia valintoja tai nähdä pientä vaivaa verotaakan pienentämiseksi. Yhdessä päässä tällaisia toimia on erilaiset yleisesti hyväksytyt ja verovelvollisen käyttöön tarkoituksella suunnitellut työkalut, kuten esimerkiksi kotitalousvähennys. Toisessa päässä taas on erilaiset laittoman veronkierron muodot. Mutta todellisuus ei rajoitu vain näihin kahteen ääripäähän.

On ilmeistä, että verojen minimointiin on olemassa keinoja, jotka ovat laillisia, mutta eivät vastaa lainsäädännön tarkoitusperiä. Tuore esimerkki tästä on viime viikon aikana mediassa somevaikuttajaesimerkkitapausten kautta esille tuotu tapa, jossa holding-yhtiövirityksillä saadaan omistetun yhtiön tasearvoa nostettua keinotekoisesti niin, että saadaan nostettua enimmillään jopa 150 000 euron osingot hyvin kevyesti verotettuna. Tämän on todennut lain hengen vastaiseksi mm. Aalto-yliopiston yritysjuridiikan emeritusprofessori Heikki Niskakangas.

Millä nimellä tällaista verominimointia sitten pitäisi kutsua? Veronkierto tuntuisi mielestäni tähän luontevalta termiltä, ja julkista keskustelua seuratessa on tullut huomattua, etten ole ainoa, joka niin ajattelee. Sen suuntaisesti se on määritelty tällä hetkellä myös wikipediassa:

Veronkierto on lakeja ja verojärjestelmän sääntöjä periaatteessa noudattavaa mutta kuitenkin lakien tarkoituksesta poikkeavaa toimintaa omien verojen pienentämiseksi tai välttämiseksi kokonaan.

 

Tuo Wikipedian määritelmä tosin on siitä ongelmallinen, että se sulkee pois sen mahdollisuuden, että veronkierto voisi olla myös laitonta. Tämä näyttäisi olevan aika vahvassa ristiriidassa sen kanssa, että moni lähde (mm. Euroopan parlamentti, ja jotkin lakipalvelut, kuten Minilex) toteaa suoraan veronkierron olevan laitonta. Jossain yhteyksissä taas laillista, mutta keinotekoisiin virityksiin pohjautuvaa verokikkailua kutsutaan aggressiiviseksi verosuunnitteluksi (esim. Finnwatch ). Joskus taas tällaista on (ehkä edellä mainituista ristiriidoista johtuen) kutsuttu myös verovälttelyksi, mikä taas herätti Jari Sarasvuossa ihmetystä kolmisen vuotta sitten Twitterissä.

Onko terminologialla sitten merkitystä? Kyllä sillä on. Ongelma on siinä, että jos sanoilla ei tarkoiteta samaa asiaa, ei viesti välity. Olen aina silloin tällöin nähnyt, miten joku on julkisessa keskustelussa kutsunut jotakin veronkierroksi, johon joku toinen on todennut kyseessä olevan täysin laillinen toimi. Vaikka noissa tapauksissa on kyse vain maallikkojen ruohonjuuritason nettikeskustelusta, silläkin on merkitystä. Se vaikuttaa siihen, miten hyvin verotuksen ongelmakohdat tiedostetaan, miten hyvin niihin löytyy poliittista ajuria puuttua, sekä myös yksittäisten ihmisten veronmaksumoraaliin. 

Kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa, keinotekoiset lain hengen vastaiset viritykset verojen välttämiseksi syövät valtion verokertymää ja samalla heikentävät tunnetta verotuksen oikeudenmukaisuudesta, mikä osaltaan voi heikentää ihmisten veronmaksumoraalia. Kaikki tämä on myrkkyä velkaantuvalle maalle. Siksi sitä tulee torjua lainsäädännön keinoin. Mutta voiko asiaa vastaan taistella tehokkaasti, jos sillä ei ole edes sellaista selkeää nimeä, jonka kaikki ymmärtäisivät edes jokseenkin samalla tavalla? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Reilumpi lomakertymä osa-aikaiselle

DALL-E 2:n tuottama kuva
käsistä laskemassa loma-ajan rahoja

Harva osa-aikaista työtä tekevä tulee ajatelleeksi, että aiemmin tehty osa-aikatyö voi aiheuttaa huomattavan loven tilipussiin vuosilomaa viettäessä vielä yli vuosi  täysiaikaiseen työhön palaamisen jälkeen. Osin tämä on perusteltua: jos töitä on tehty vähemmän, lienee perusteltua, että siltä ajalta myös lomakertymä on jollain tavalla heikompi. Käytännössä kertymä laskee lähes poikkeuksetta suhteellisesti selvästi enemmän kuin mitä osa-aikaisuuden määrän suhteen voisi olettaa: esimerkiksi 80-prosenttista työviikkoa tehnyt saattaakin saada vain 60-prosenttisen lomapalkan tai 60-prosenttista työviikkoa tehnyt vain 40-prosenttisen lomapalkan. Herääkin kysymys: voisiko osa-aikaisen loma-ajan palkan määrittää suoraviivaisemmin? 

Katsotaanpa ensin, mitkä asiat heikentävät tai vähintäänkin voivat heikentää osa-aikaisen asemaa suhteessa täysiaikaiseen:

1. Palkan korotus vaikuttaa sellaisenaan vain täysiaikaisen loma-ajan palkkaan
2. Palkattomat vapaat kutistavat vain osa-aikaisen loma-ajan palkkaa
3. Sekä lomanmääräytymisvuonna että lomapäivien käyttämisvuonna vietettyjen lomien hinta työntekijälle riippuu kuukaudesta vain osa-aikaisen kohdalla
4. Edeltävänä vuonna vietetty palkallinen loma syö seuraavan lomakauden palkan suuruutta ainoastaan osa-aikaisella

Miten nämä sitten yhdessä vaikuttavat? Otetaan esimerkiksi tapaus, jolla ei ole ollut muita ylimääräisiä palkattomia eikä ole ollut palkankorotusta kuluneen lomanmääräytymisvuoden alun ja loman alkamisen välillä, joten kohdat 1 ja 2 eivät vaikuta, mutta työntekijä on kuitenkin tehnyt täyden lomanmääräytymistyövuoden, johon on kuulunut myös loma. Osa-aikaista koskeva vuosilomapalkan määrittävä korvausprosentti 11,5% (tai 9% ensimmäisen lomanmääräytymisvuoden osalta) on perustapauksessa kohdan 3 tekijöistä riippuen tällöin noin 5-25% pienempi kuin voisi osa-aikaisuusprosentin suhteen olettaa. Eli vaikka olisi tehnyt vuodesta 11 kuukautta täysiaikaisesti, mutta yhden kuukauden 80-prosenttista työaikaa, eli olisi käytännössä tehnyt 98-prosenttisen työvuoden, saisi silti vain suunnilleen 73-93-prosenttista loma-ajan palkkaa. Jos on lisäksi ollut kohtia 1 tai 2 vaikuttamassa, loma-ajan palkka olisi sitten sitäkin pienempi, jolloin alle 2%:n vajaus työajassa voi johtaa esim. alle 70-prosenttiseen loma-ajan palkkaan. Ja on myös syytä huomata, että kun loma-ajan palkka on matalampi, matalampi on myös lomaraha eli ns. lomaltapaluuraha. Eikö perustelluinta olisi, että loma-ajan palkka vastaisi osa-aikaisuusprosenttia, eli lomanmääräytymisvuoden 80-prosenttisesta työviikosta seuraisi 80-prosenttinen ja 60-prosenttisesta työviikosta 60-prosenttinen loma-ajan palkka?

Joku saattaa nyt miettiä: eikö se ole ihan ok, että osa-aikainen saa jonkin verran vähemmän jopa suhteessa työpanokseen varsinkin, jos osa-aikaisuus on ollut oma valinta? Siihen voisi todeta, että onhan kyseessä viime kädessä kuitenkin työnantajan ja työntekijän välisestä sopimuksesta, eikä tunnu perustellulta, että lainsäädäntö aiheuttaa siihen vaikeasti hahmotettavia sivuseuraamuksia. 

Toki järjestelmät ovat tietysti myös monimutkaisia. Voi olla yksinkertaista sanoa, mitä lopputuloksen pitäisi suurinpiirtein olla, mutta vastaavien sääntöjen kirjoittaminen ei olekaan ihan niin yksinkertaista. Ja vielä hankalampaa voi olla olemassaolevien sääntöjen muovaaminen uuteen uskoon. Listan kohdat 1 ja 2 ovat periaatteessa luontevia seurauksia sille, että osa-aikaisella loma-ajan palkka pohjautuu edeltävän lomanmääräytymisvuoden ansioihin. Kohta 3 taas johtuu siitä, että eri kuukausina on eri määrä työpäiviä sekä toisaalta lomanviettopäiviä, mihin oman nyanssinsa tuo 1960-luvulta järjettömäksi jänteeksi jäänyt 6-päiväinen lomaviikko. Kohdat 1-3 voi siten nähdä järjestelmän ominaisuuksina.

Toisaalta voi kyseenalaistaa, tarvitseeko kohtien 1-3 olla järjestelmän ominaisuuksia? Jos osa-aikaisella edeltävän vuoden ansiot määrittävät loma-ajan palkan, eikö sama voisi koskea myös täysiaikaista? Siinä missä osa-aikainen saa lähtökohtaisesti suhteettoman heikon loma-ajan palkan, on perusteltua todeta, että laskenta voi ainakin periaatteessa toimia myös osa-aikaisen eduksi, sillä vuosilomalain perusteella ylityöt ylityöstä maksettavia lisiä lukuunottamatta vaikuttavat myös laskennan pohjana olevaan palkkaan. Jos osa-aikaisen loma-ajan asema voi olla näin erilainen, että lähtökohtaisesti osa-aikainen menettää suhteessa enemmän, mutta harvinaisemmassa poikkeustilanteessa saattaa jopa hyötyä poikkeavasta laskentatavasta, eikö laskentatavat olisi järkevintä yhtenäistää? On tietysti todettava, että tärkeintä on, että vuosilomalaki toimii enemmistön kohdalla mielekkäällä tavalla, joten siltä kannalta voi pitää perusteltuna, että ensisijaisesti järjestelmän tulee toimia järkevästi täysipäiväisen työntekijän kannalta. Mutta olisiko se sitten täysipäiväisen työntekijän kannalta jotenkin ratkaisevasti sotkuisempaa, jos myös täysipäiväisen työntekijän loma-ajan palkka määräytyisi edeltävän vuoden ansioiden perusteella? Se ei ole sitä, mihin on totuttu, mutta olisiko se muuten jotenkin huonompi vaihtoehto?

No, mutta jos unohdetaan isommat lomajärjestelmän remontit, jäljelle jää silti kohta 4. Tämä on mielestäni ylläolevan listan järjenvastaisin tekijä: se ei pohjaudu järjestelmän muihin ominaisuuksiin vaan liittyy oikeastaan ainoastaan siihen, miten ns. prosenttiperusteinen vuosilomapalkka on määritetty laskettavaksi. Siis jos täysiaikainen työntekijä on lomaillut lomanmääräytymisvuonna, se ei laske täysiaikaisen seuraavaa loma-ajan palkkaa, mutta lomanmääräytymisvuoden yksikin osa-aikainen kuukausi saa aikaan sen, että kyseisenä vuonna vietetty loma vaikuttaakin seuraavaan loma-ajan palkkaan. Huomionarvoista on, että jos otetaan esimerkiksi työntekijä, joka on ollut työssä vasta ensimmäistä kokonaista lomanmääräytymisvuottaan, eikä siten ole ollut lomapäiviä vietettävänäkään, ei tätä loma-ajan palkkaa laskevaa tekijää automaattisesti synny, mikä saa aikaan noin 10% paremman loma-ajan palkan verrattuna siihen, että loma-aika vähennettäisiinkin laskennan pohjana olevasta palkasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aiemmin mainitusta 5-25%:n ylimääräisestä alenemasta aiheutuva suhteessa 75-95-prosenttinen loma-ajan palkka nouseekin suhteessa noin 83-105-prosenttiseksi. Toisin sanoen vaikka keskimäärin osa-aikaisen loma-ajan palkka jäisi yhä alle lomanmääräytymisvuoden todellisen työssäoloprosentin, osa-aikaisen palkka voikin parhaimmassa tapauksessa ainakin yltää työssäoloprosenttia vastaavaan lukemaan, tai teoriassa jopa hieman sen yli. Eikö tällä tavoin päästäisi lähemmäksi sitä, että loma-ajan palkka vastaisi mahdollisimman hyvin sitä, kuinka täyttä työaikaa lomanmääräytymisvuonna tuli tehtyä? Eikö olisi myös johdonmukaisempaa, että jo toisen täyden lomanmääräytymisvuoden tehnyt ei saisi suhteessa huonompaa loma-ajan palkkaa kuin vasta ensimmäisen täyden lomanmääräytymisvuoden tehnyt?

Osa-aikatyötä tehtäneen jatkossa enenevässä määrin, joten lienee perusteltua, että osa-aikalaisen asema olisi mahdollisimman neutraali kokoaikaiseen nähden. Ideaalitilanteessa loma-ajan palkka laskettaisiin aina samalla tavalla, mutta koska se olisi väistämättä iso muutos, yksi askel neutraalimpaan suuntaan olisi mielestäni jo se, että vietetty palkallinen loma ei laskisi seuraavan vuoden loma-ajan palkkaa osa-aikaisella, kun se ei tee sitä täysiaikaisellakaan. Suomessa tehdään yhä muita Pohjoismaita vähemmän osa-aikatyötä, mutta jos osa-aikatyön asema olisi suoremmin vertailukelpoinen täysiaikaisen työnteon kanssa, ehkä sitä käytettäisiin enemmän myös Suomessa. Uskoisin joustavan ja neutraalin suhtautumisen osa-aikatyöhön olevan hyväksi myös suomalaiselle työelämälle ja Suomen työmarkkinoille.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Yle, julkista kyselyittesi data!

Yksi tuoreimmista rasismikeskustelun käänteistä on Ylen teettämä tutkimus suomalaisten suhtautumisesta rasismiin (kts. tänään julkaistu Ylen juttu). Rasismia ei tule hyväksyä, mutta rasismiakin suurempi ongelma saattaa maassamme olla yleisemmän tason yhteiskunnallinen polarisaatio. Se ei onneksi ole samaa tasoa kuin esim. Yhdysvalloissa, mutta silti tuntuu, että myös mm. Yle voisi tehdä parempaa työtä sen ehkäisemisessä.

Yllä näkyy yksi Ylen artikkelissa esitetyistä graafeista. Otsikosta tulee vaikutelma, että se olisi väittämä, johon kysyjät olisivat voineet vastata "Kyllä" tai "ei". Tekstin sisällöstä päätellen kyse on kuitenkin siitä, että kyselyyn vastanneet ovat saaneet kertoa, kuinka tärkeää se heidän mielestään on, että “Suomessa ei hyväksytä rasismia missään muodossa”. Tuo ero kysymyksen asettelussa voi muuttaa prosenttilukemia merkittävästi. Herääkin kysymys: miksei kaikkia näitä tasoja ole sisällytetty samaan kuvaajaan? Se onnistuisi hyvin helposti, kuten näkyy samaisen uutisen toisessa kuvaajassa:

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että tutkimustuloksista poimitaan vain joitakin kohtia, ja niitäkin vähän eri tavoin. Se herättää kysymyksen, millä perusteilla päätökset poiminnoista tehdään. Tuovatko poiminnat tutkimusten esittämiseen liikaa subjektiivisuutta? Voiko poiminnoissa olla myös tarkoituksenmukaista pyrkimystä luoda kyselyn tuloksista tietynlainen viesti? Perussuomalaisten kannattajien keskuudessa tällainen epämääräisyys voi näyttäytyä kirjoittajan agendaisuutena, mitä ei yhtään helpota myöskään se, että perussuomalaisten lukemiin viitataan epämääräisesti “Lähes puolet perussuomalaisista vastasi, että tämä ei ole lainkaan tärkeää tai ei kovin tärkeää” ilman että prosenttilukemia paljastetaan lainkaan. Tällainen voi edistää polarisaatiota ja ylläpitää keskustelukulttuurin tulehtuneisuutta.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kyselytutkimuksesta uutisoidaan tavalla, joka saa ihmettelemään, mitä ne luvut tai kysymykset siellä taustalla oikein tarkalleen ottaen ovat. Erityisesti poliittisesti näin aran aiheen kohdalla tällaiseen asiaan olisi syytä kiinnittää erityistä huomiota, mutta oli tutkimuksen aihe mikä tahansa, eikö Ylen kaltaisen julkisen yhteiskunnallisen toimijan olisi perusteltua jakaa koko taustalla oleva data, tai ainakin niistä kootut tilastot kokonaisuudessaan uutisten yhteyteen niille, jotka haluavat perehtyä tuloksiin tarkemmin? Se poistaisi pohjaa agendaisuusepäilyltä ja jättäisi vähemmän tilaa myös vahingossa syntyville tilastojen väärintulkinnoille. Eli miten olisi Yle: mitä jos ensi alkuun julkistaisitte tämän tutkimuksen tulokset kokonaisuudessaan ja sitten ottaisitte osaksi prosessejanne, että tekisitte samalla tavoin jatkossa kaikille vastaaville tutkimuksille?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Huonoja puolustuksia varainsiirtoverolle

Oravaakin ketuttaisi maksaa
joka kerta pesää vaihtaessa.
(Helsinki, heinäkuu 2023)

Kymmenen vuotta sitten listasin blogitekstissäni 3 huonoa perustelua Hitasille. Muutama päivä sitten julkaistu Taloussanomien artikkeli varainsiirtoverosta luopumisesta herätti nyt kirjoittamaan vastaavanlaisen kirjoituksen varainsiirtoverosta. Varainsiirtovero tosin poikkeaa hitaksesta siltä osin, että varainsiirtoveroa tuntuu vielä harvempi sellaisenaan perustelevan. Siksi olemassaolon perustelemisen sijasta listaankin tässä huonoja puolustuksia sille, miksi varainsiirtoverosta ei luovuttaisi.

“Ei mistään veroista ole ennenkään luovuttu koskaan poistettu”

Tämä kuulostaa enemmänkin fatalistiselta veroista kiukuttelulta, mutta useammissa kommenteissa tätä on nähty. Lienee selvää, ettei tämä ole edes varsinainen puolustus verolle, mutta on syytä silti todeta, että veroista on kyllä luovuttukin. Esimerkiksi varallisuusverosta luovuttiin 2005, ja liikevaihtovero korvautui aikoinaan järkevämmin toimivalla arvonlisäverolla. 

“Varainsiirtovero jos poistuu, niin joku muu vero tulee tilalle, tai verotus kiristyy, on kun hölömöläisten täkin jatkamista, toisesta päästä leikataan ja toiseen päähän liitetään.”

Tämä on samansuuntaista yleistä verotuksesta kitisemistä kuin edellinenkin, joten tuntuu turhalta edes vastata tällaiseen, mutta todetaan silti asia, minkä pitäisi olla itsestäänselvyys: sillä on yhteiskunnan toimivuuden kannalta todella ratkaiseva merkitys, miten niitä veroja kerätään mm. siksi, että verotus ohjaa käyttäytymistä.

“Jos on varaa ostaa koti, on varaa maksaa varainsiirtovero”

Jos elintasoeroja halutaan tasata, siihen on paljon parempia keinoja. Varainsiirtovero on tulonsiirto omistusasunnosta toiseen muuttavilta ei ainoastaan niille, jotka eivät omista omaa asuntoaan, vaan myös niille, jotka hankkivat oman kodin vain kerran.

“Pitäähän keinottelua hillitä”

Tätä näkee perusteluissa toisinaan. Mutta mikä on tarkalleen ottaen se haitallinen keinottelu, mitä varainsiirtovero ehkäisee? Kuten VATT:kin on todennut:

“Esimerkiksi lapsiperhe ei muuta isompaan asuntoon, vaikka lapsiluku kasvaa, ja vanhemmat jäävät asumaan tarpeisiinsa nähden liian suuren asuntoon, kun lapset muuttavat omilleen. Verosta aiheutuu haittaa ihmisille ja asunnot ovat tehottomassa käytössä.”

Tämä kaikki on oikeastaan itsestäänselvää: jos jokin maksaa tuhansia tai kymmeniätuhansia euroja, sellaista valtavaa kuluerää pyrkii välttämään, ja asuntojen tapauksessa se aiheuttaa paljon tehottomuutta. Jos joku sitten löytäisi verotuksen kevennyttyä lisää markkinarakoa, missä “keinotella”, ja kun esim. ns. asuntoflippauksen suosio kasvaisi aiemmasta, eikö se vain parantaisi asuntomarkkinoiden tehokkuutta, hinnoittelua, ja sitä kautta jopa asumisen laatua, ja olisi siten tavallisen asunnon ostajankin etu? 

“Jostain vastaava vero on saatava”

Veron fiskaalinen merkitys lieneekin se selkein puolustus varainsiirtoverolle. Verotuloja valtio todella kaipaa, ja näinä aikoina ehkä aiempaakin enemmän. Mutta sama tulo on saatavissa myös muualta. Varainsiirtoveron merkitys valtion budjetissa on noin prosentin luokkaa. Tämä summa olisi pienin veronkorotuksin saatavissa suurimmista verotulolähteistä eli ansiotulo- ja pääomaverotuksesta ja/tai arvonlisäverosta. Ja verotulo olisi saatavissa myös kohdistamalla lisää verotusta muuttamisen sijasta itse asumiseen. Kiinteistövero on suhteellisen neutraali vero, joka ei ohjaa ihmisten käyttäytymistä tai asuntokauppaa, kun ei sitä oikein pääse pakoon, ja siten se on varainsiirtoveroa parempi vaihtoehto kasvattaa valtion verokertymää. Lisäksi voisi ottaa käyttöön uudenlaisia verotyökaluja, kuten esimerkiksi 11 vuotta sitten ehdottamani arvonnousuvero. Tietyssä mielessä arvonnousuvero asettuu kiinteistöveron ja luovutusvoitoista maksettavan pääomaveron välimaastoon: se olisi kiinteistöveron tapaan säännöllisesti maksettava vero, mutta se kohdistuisi vain laskennalliseen tuottoon, eikä pelkkään vieläkin teoreettisemmalta pohjalta laskettuun kiinteistön arvoon. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että aika moni vaihtoehto olisi parempi kuin varainsiirtovero, joka vain ajaa välttämään muuttamista.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

En halua puolueita, haluan näkemystöjä

Lintujen puolue -
vai Lintujen näkemystö?
(Budapest, heinäkuu 2013)

Mikään puolue tunnu ei tunnu oikealta. Tämä tuskin on harvinainen tuntemus (ja viime aikoina se on ollut ehkä tavallistakin yleisempi), mutta mistä se johtuu? Ehkä yksi syy piilee osin itse puolue-sanassa. Puolue-sana viittaa siihen, että puolue ajaisi nimensä mukaisesti jonkin ihmisryhmän puolta. Mutta entä jos haluaisikin, että ajettaisiin koko kansakunnan etua mahdollisimman tasapuolisesti?

En halua yksittäisten ihmisryhmien etua ajavia puolueita, haluan päättäjien ryhmiä, joilla on vain erilaiset näkemykset parhaasta tavasta hoitaa yhteisiä asioita. Kutsuttakoon näitä ryhmiä vaikka näkemystöiksi.

En halua hyväosaisten asioita ajavaa puoluetta, haluan näkemystön, joka uskoo, että yhteinen hyvä syntyy parhaiten antamalla yhteiskunnan toimia enemmän markkinaehtoisesti.

En halua heikko-osaisten asioita ajavaa puoluetta, haluan näkemystön, joka uskoo, että pitämällä parempaa huolta heikko-osaisista, koko yhteiskunta voi paremmin.

En halua maaseudun puolta ajavaa puoluetta, haluan näkemystön, joka uskoo, että maan eri osien asuttuna pitäminen on pitkälläkin tähtäimellä eduksi koko yhteiskunnalle.

En halua syntyperäisten etnisten suomalaisten etua ajavaa puoluetta, vaan näkemystön, joka uskoo, että oman maan asiat pysyvät paremmalla tolalla rajaamalla enemmän maahanmuuton edellytyksiä.

En halua puoluetta, joka haluaa määrittää, minkälaisten arvojen mukaan toisten tulisi elää, vaan näkemystön, jonka mukaan tietynlaisten arvojen mukaan toimimalla luodaan yleisesti ottaen parasta mahdollista yhteiskuntaa.

En halua puoluetta, joka ajaa kielivähemmistön asiaa, vaan näkemystön, joka uskoo, että kaksikielisyyttä tukeva politiikka on yhteiseksi hyväksi. 

Onko tämä haihattelua? Osin. On selvä, että tietynlaiset päätökset ajavat hyvin helposti ainakin enemmän joidenkin ihmisryhmien asiaa kuin toisten, eikä ole yhtä tapaa määrittää kansakunnan yhteistä etua. Voi myös kysyä, eivätkö puolueiden tavoitteet olekin pelkän oman kannattajakunnan intressien sijasta ajaa Suomea omalla tavallaan suuntaan, jonka uskotaan olevan maalle parhaaksi? Varmasti usein onkin, ja halu olisi uskoa, että tämä olisi pääasiallinen ajuri kaikessa päätöksenteossa. Käytännön politiikassa on kuitenkin nähtävissä myös muitakin sävyjä, joidenkin puolueiden kohdalla enemmän kuin toisten.

Onko poliittisista ryhmistä käytettävällä sanalla sitten merkitystä? Ei voi sanoa, että puolueet ajaisivat vain oman kannattajaryhmänsä etua, mutta ei taida olla ihan niinkään, että puolueet ajaisivat 100-prosenttisesti vain sitä, minkä kokevat parhaaksi suomalaisen yhteiskunnan ja/tai yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Kysymys on siis näiden lähtökohtien painotuksista, jotka syntyvät niin äänestäjien kuin poliitikkojenkin toiminnasta ja ajatuksista, ja näihin ajatuksiin vaikuttaa myös kieli. Ajetaanko jonkin ryhmän puolta, vai ajetaanko yhteiskuntaa tietynlaisten näkemysten mukaiseen suuntaan? En kuvittele, että puolueista käytettävää sanaa olisi mitään aikomusta vaihtaa, mutta toivon, että pelkkää oman ryhmän edun ajamista tai äänten kalastelua yleisen edun kustannuksella pyrittäisiin mahdollisimman tietoisesti välttämään poliittisessa päätöksenteossa ja viestinnässä. Ja toivon vastaavaa ajattelutapaa myös äänestäjäkunnalta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Suomalaisilla outo määritelmä salkun kiertonopeudelle?

Luinpa tässä juhannuksena tuoreimman numeron Viisas Raha -lehdestä. Siinä Helena Ranta-ahon salkun kiertonopeutta käsittelevässä artikkelissa kiinnitin huomioni pariin järjenvastaiselta vaikuttavaan kohtaan. Koetin kaivaa aiheesta lisää tietoa, ja näyttäisi että tämä järjenvastaisuus esiintyisi nimenomaisesti suomenkielisissä yhteyksissä, mutta ei englanninkielisissä! 

 

Outous 1:

Ensinnäkin artikkelissa todettiin, että

“Esimerkiksi salkun 200 prosentin kiertonopeus tarkoittaa sitä, että rahasto on tarkastelujakson aikana myynyt kaikki omistamansa arvopaperit ja ostanut tilalle uudet.”

Heräsi kysymys: onko tuo nyt varmasti oikein sanottu? Ymmärrän, että se, että myy kaiken, ja ostaa tilalle uudet osakkeet voisi tarkoittaa 200 prosentin kiertonopeutta, mutta ei kai määritelmä toiseen suuntaan toimi? Entä jos salkusta myykin puolet, ostaa niiden tilalle uudet osakkeet, sitten myy taas ne osakkeet, ja ostaa tilalle uudet? Tuolloinhan puolet salkusta on ollut koskemattomana, mutta puolet salkusta on myyty ja ostettu kahteen kertaan. Eikö tämän pitäisi tarkoittaa yhtä suurta kiertoa kuin silloin jos koko salkun sisältö olisi vaihdettu yhden kerran? Jos mikään tarkastelujakson alussa olleista osakkeista ei saisi jäädä salkkuun 200 prosentin kiertonopeuden saavuttamiseksi, miten ylipäätään voitaisiin määritellä yli 200 prosentin kiertonopeus?

 

Mitä sanoivat muut suomenkieliset lähteet?

Kun luin artikkelin, oletin, että tämä olisi vain artikkelin kirjoittajan pieni haksahdus. Näyttäisi kuitenkin siltä, että samaa esimerkkikuvausta on myös muissa lähteissä, kuten ainakin Seligsonilla ja Obsido-nimisen varainhoitajan sivuilla. Sekä Seligsson että Obsido ovat kuitenkin määritelmissään jo sisäisesti ristiriitaisia, sillä teksteissä todetaan myös:

“Luku lasketaan vähentämällä tehtyjen ostojen ja myyntien yhteissummasta merkintöjen ja lunastusten yhteissumma.”

Toisin sanoen lasketaan vain ostojen ja myyntien määrää, ei niinkään mitkä nimenomaiset osakkeet sieltä salkusta ovat vaihtuneet. Outous 1 näyttäisi siis olleen esimerkkinä esitetty määritelmällinen aivorupsu, joka on vain päässyt kopioitumaan lähteestä toiseen. Viisas Raha -lehden artikkelissa lauseen virheellisyys vielä korostui, kun kaavan määritelmää ei esitetty ennen esimerkkiä.

 

 

Outous 2:

Artikkelissa näkyi yhdellä osakerahastolla negatiivinen kiertonopeus. Tämä tuntui lähtökohtaisesti arkijärjenvastaiselta, mutta artikkelissa ei negatiivista lukua selitetty.

Mitä sanoivat muut suomenkieliset lähteet?

Tähän löytyi selitys samaisista lähteistä kuin mistä löytyi tuo yllä kuvattu outous 1, eli tässä vielä aiemmin mainittu lainaus vähennyspuoli lihavoituna:

“Luku lasketaan vähentämällä rahastossa tehtyjen ostojen ja myyntien yhteissummasta merkintöjen ja lunastusten yhteissumma.”

Selvä. Tuo selittää, miten luku voi olla negatiivinen, mutta miksi ihmeessä sekä merkinnät että lunastukset vähennettäisiin tuohon tapaan? Ainakaan tavalliseen yksityishenkilön sijoitussalkkuun sovellettuna tuossa ei olisi mielestäni mitään järkeä, enkä näe, miksi rahastot poikkeaisivat tästä jotenkin olennaisesti. Onko jotain olennaista, mitä en rahastojen toimintatavasta ymmärrä?

 

Muut lähteet?

Kun kaivoin englanninkielisistä lähteistä kiertonopeuden määritelmää (“Portfolio turnover ratio”), jokainen vaikutti tuottavan edellä mainituista suomalaisista lähteistä poiketen täysin järkeenkäyvän selityksen kiertonopeudelle:

Portfolio turnover is determined by taking what the fund has sold or bought—whichever number is less—and dividing it by the fund's average monthly assets for the year.

Samanlainen määritelmä löytyy myös “fund turnover ratio”-termille, ja se kuulostaa jo täysin järkeenkäyvältä, ja on kaavan muodossakin yksinkertainen:

On hyvä huomata, että tämä poikkeaa kahdella tavalla aiemmin mainitusta määritelmästä: 

1. Ostojen ja myyntien määriä ei summata, vaan niistä otetaan se pienempi, mikä on mielestäni johdonmukaista, sillä jos vain myytäisiin tai jos vain ostettaisiin, eihän silloin olisi kyse kierrosta.
2. Ostoista/myynneistä ei vähennetä mitään.

Löytyykö tätä määritelmää sitten ollenkaan suomalaisista lähteistä? Itse asiassa kyllä. Vaikka ensimmäiset hakutulokset näyttivät näyttivätkin tuon outona pitämäni kuvauksen, pörssisäätiön opas sisältää määritelmän, joka vastaa täysin tuota englanninkielistä lähteistä löytämääni määritelmää:

Luvussa verrataan jakson aikana joko hankittujen tai myytyjen arvopaperikauppojen yhteissummaa rahaston keskimääräiseen pääomaan. Vertailuluvuksi valitaan pienempi summa. Jos kiertonopeus on 1, se tarkoittaa, että rahaston arvopaperit ovat vaihtuneet keskimäärin kerran jakson aikana.

Lisäksi tämä on linjassa sen kanssa, miten myös esimerkiksi varaston kiertonopeus määritetään.

 

Miksi ristiriita?

Vaikuttaisi ilmeiseltä, että ainakin suomalaisessa viestinnässä salkun kiertonopeudella voidaan viitata kahteen hyvin eri tavalla määriteltyyn lukuun. Ehkä joissain muissakin talouden tunnusluvuissa voi olla ainakin väärinkäsityksen mahdollisuuksia sen suhteen, minkälaiseen laskentatapaan tarkalleen ottaen viitataan, mutta tämä kiertonopeusmääritelmien ero ihmetyttää erityisesti: Seligsonin/Obsidonin sivuilta löytyvä määritelmä voi paitsi tuottaa järjenvastaiselta tuntuvan negatiivisen kiertonopeuslukeman tai yli kaksinkertaisen tuloksen verrattuna englanninkielisiltä sivuilta ja pörssisäätiön oppaasta löytyvään määritelmään. 

Miksi näin? Haluavatko jotkin yritykset laskea sekä myynnit ja ostot erikseen, jotta saataisiin vaikutelma aktiivisesta toiminnasta? Entä miksi merkintöjä ja lunastuksia on haluttu leipoa mukaan kiertonopeutta laskevana tekijänä? Tämä kiinnostaisi tietää. Ja eikö Finanssivalvonta tai muu vastaava taho voisi edellyttää, että kiertonopeus määritettäisiin kaikkialla samalla tavalla. Eikö pörssisäätiön määritelmä olisi selvästi intuitiivisempi, selkeämpi ja johdonmukaisempi?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Suomen ja Ruotsin osakesäästötilien ongelmat ja osakesäästötili 3.0

Suomalaisen, vuoden 2020 alussa lanseeratun osakesäästötilin talletusrajaa ollaan hallitusohjelman mukaan aikeissa nostaa 50 000 eurosta 100 000 euroon. Nettikommenttien perusteella tuo vanha raja on tuntunut monien mielestä tarpeettoman pieneltä tai ylipäätään turhalta, vaikka monelle jo tuo nykyinen raja on hyvinkin riittävä. Itselläni ei ole mitään selvää kantaa tuon rajan suuruuden suhteen, mutta koko osakesäästötilin perusperiaate voisi mielestäni olla järkevämpikin.

Katsotaanpa ensin, miten nykyiset osakesäästötilijärjestelmät toimivat Suomessa ja Ruotsissa. Molempien luonteeseen kuuluu, että kaupankäynti ei realisoi verotusta, mutta siihen samankaltaisuudet sitten suunnilleen loppuvatkin. Molemmissa on silti nähtävissä myös omat ongelmansa, joihin olisi kuitenkin myös löydettävissä ratkaisu.

Suomen osakesäästötili

Suomen osakesäästötili toimii niin, että perinteisestä arvo-osuustilistä poiketen osakkeita saa myydä voitolla ilman veroseuraamuksia, mutta rahojen nostaminen tililtä pois realisoi verotuksen. Näen tässä kuitenkin joitakin ongelmatekijöitä:

1. Koko osakesäästötilin tuottoprosentin kasvaessa rahojen nostamiselle syntyy lopulta hyvinkin mittava verorasite (varsinkin, jos hankintameno-olettama säilyy osakesäästötiliä koskemattomana tekijänä). Tämä voi saada osakesäästötilin haltijan pidättäytymään nostoista.

2. Koska järjestelmään sisältyy edellä mainittu vahva insentiivi vältellä varojen nostamista, osakesäästötilistä voi tulla eräänlainen perintösäästötili (kuten 1,5 vuoden takaisessa blogitekstissäni maalailin). Tällöin koko osakesäästötilin tuotto jää nykylainsäädännöllä verottamatta. 

3. Ei pääomaverotuksen tule olla oikeistolaisittain vain mahdollisimman kevyttä tai vasemmistolaisittain mahdollisimman korkea.  Hyvä verojärjestelmä joko ei ohjaa rahojen kulutusta ja sijoittamista tai sitten ohjaa niitä tavalla, joka on yleisesti hyväksi. Näen osakesäästötilissä hyvää mm. siinä, miten se poistaa veroseuraamukset kaupankäynnistä, mutta toisaalta en ole vakuuttunut, onko se hyväksi, että tilillä vuosikymmeniä kasvavat varat säilyvät verottajan ulottumattomissa nousemassa korkoa korolle, kun taas aiemmin nostetut päätyisivät nopeasti verolle. Myös verottajalle nyt saatu veroeuro on arvokkaampi kuin vuosikymmenen päästä saatu veroeuro.

Näistä kohta 2 voi tosin muuttua, mikäli päädytään hallitusohjelmassa suunitellun mukaisesti perintöveron poistoon (kts. Orpon hallitus selvittää perintöveron poistamista), sillä jos perintöä ei verotettaisi, silloin perittävän osakesäästötilin tuottoa varmastikin verotettaisiin.

Ruotsin ISK-tili (Investeringssparkonto)

Ruotsin ISK-tili on huomattavan erilainen verrattuna suomalaiseen järjestelmään. Siinä veroa maksetaan vuosittain tietty prosentti koko tilin pääomasta. Vuonna 2022 tämä prosentti oli 0,375%, mutta tänä vuonna se on ilmeisesti noussut 0,882%:iin (kts. Miljontals sparare får dubbelt så hög skatt). Tuo noussutkin prosenttiluku voi äkkiseltään kuulostaa pieneltä prosenttilukemalta, mutta on huomattava, että se koskee tosiaan koko tiliä, ei vain sen tuottoja. Jos tilin tuotto on vuodessa esim. 10%, tämä tarkoittaa, että, siitä noin 9% menee veroihin. Jos tuotto onkin vain 5%, veroihin meneekin tuotosta jo 18%, ja vaikka tili olisi tappiollinen, veroa menee silti, mikä ei tunnu kovin reilulta. Samalla toisaalta huomattavan suuria tuottoja ISK-tilillään saava maksaa huomattavan pienen määrän veroja suhteessa ISK-tilinsä tuottoon, mikä tuntuu sekin kyseenalaiselta. Eikö verojen pitäisi kuitenkin syntyä tuotoista, eikä jonkin säästömuodon käytöstä?

Osakesäästötili 3.0

Sekä Suomen että Ruotsin järjestelmissä on siis omat ongelmakohtansa. Olisiko rakennettavissa malli, jolla näistä ongelmista pääsisi eroon? Norjan suunnalta vastausta ei taida löytyä, sillä heidän järjestelmänsä vaikuttaa vastaavan pitkälti Suomen järjestelmää. Silti näkisin, että Ruotsin ja Suomen välimaastosta voisi löytyä näitä malleja parempi ratkaisu.

Alla oleva taulukko esittää viisi edellä kuvattua ongelmaa, sekä sen, mihin tilityyppiin ongelma pätee. Se, että osakkeiden myynti realisoi verotuksen, on vain perinteisen arvo-osuustilin ongelma, joten se näkyy sekä Suomen että Ruotsin osakesäästötilien kohdalla vihreänä. Alempien rivien kohdalla on sen sijaan ongelma joko suomalaisen tai ruotsalaisen järjestelmän kohdalla (Tähdellä (*) merkitty kolmas kohta on oranssilla siksi, että tuo kohta kohta poistuu, mikäli perintöverotuksesta luovuttaisiin siirtymällä Ruotsin malliin). Suomalaisen järjestelmän ongelmat liittyvät enemmän insentiiveihin, kun taas ruotsalaisen järjestelmän ongelmat sen oikeudenmukaisuuteen, mutta molemmat voi nähdä omilla tavoillaan epätehokkaina tapoina yhdistää säästämiseen kannustaminen ja pääomatulojen verotus.

	Suomen osakesäästötili	Ruotsin ISK-tili	Osakesäästötili 3.0.
Osakkeiden myynti realisoi verotuksen	-	-	-
Nosto realisoi verotuksen	X	-	-
Veroilta voi välttyä kokonaan	X(*)	-	-
Tappioistakin joutuu maksamaan veroja	-	X	-
Isoista tuotoista maksetaan suhteessa pienemmät verot	-	X	-

Yllä olevista ongelmista voisi kustakin päästä eroon yhdistämällä Suomen ja Ruotsin järjestelmien ominaisuuksia. Kutsuttakoon tätä uutta järjestelmää vaikkapa Osakesäästötili 3.0:ksi (erotuksena Suomen Osakesäästäjien kuvaamaan Osakesäästötili 2.0:aan). Tässä järjestelmässä vero maksettaisiin vuosittain Ruotsin järjestelmän tapaan, mutta tuo vero maksettaisiin vain säästötilin tuotosta, mikä muistuttaisi käytännössä 11 vuotta sitten ehdottamaani arvonnousuveroa. Kummempia teknisiä haasteita tässä ei pitäisi olla, sillä arvonnousun seuraaminen on jo nyt rakennettu osaksi osakesäästötiliä. Kun vero perittäisiin vuosittain, veroprosentti voisi olla selvästi matalampi kuin pääomavero muuten, mutta toisaalta korkeampi kuin Ruotsin ISK-tilin koko pääomaan kohdistuva vero. Jos tämä vero olisi esimerkiksi 10%, se tarkoittaisi pörssin historiallisella keskimääräisellä noin 6-7%:n vuosituotolla osakesäästötilin pääomaan suhteutettuna 0,6-0,7%:n veroa, joka olisi pienempi kuin Ruotsin ISK-tilin 0,882%:n vero vuodelle 2023. Jos tuotto taas olisi parempi, veroa maksettaisiin enemmän, mutta silloin korkeammalle verolle olisi myös selvä peruste, ja toisaalta jos tilin tuotto kääntyisi laskuun, ei veroakaan tarvitsisi maksaa. Tappiot myös huomioitaisiin samalla tavoin kuin päämatuloissa muutenkin, eli tappiovuosien tappiot vähennettäisiin tulevien vuosien voitoista verotusta määritettäessä.

Näkisin, että tällaisella osakesäästötilin mallilla yhdistyisi järjestelmien parhaat puolet. Ei olisi haitallisia insentiivejä olla myymättä osakkeita (kuten arvo-osuustilijärjestelmässä) tai olla nostamatta varoja tililtä (kuten nykyisessä osakesäästötilissä), ja tappiollista toimintaa ei verotettaisi (kuten ISK-tilin kohdalla tehdään), ja toisaalta verottaja saisi oman kohtuullisen osuutensa nimenomaan tuotoista, ei pääomasta. Sopivimman veroprosentin määrittäminen vaatisi tietysti tarkempaa analysointia, mutta eikö tällaisella mallilla saavutettaisi kokonaisuutta ajatellen mielekkäin lopputulos?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>