Välityspalkkioiden vaikutus 10 vuoden ajalta

Aloittelevalle osakesijoittajalle yksi keskeinen kysymys on, mitä osakevälittäjää kannattaisi käyttää. Osakevälittäjän valintaan liittyen yksi keskeisimmistä tekijöistä taas on välityspalkkiot. Jotkut saattavat myös kysyä, paljonko välityspalkkio saisi olla, mutta se riippuu tietysti suurelta osin sijoitettavista summista sekä siitä, kuinka paljon käy kauppaa. Koska muuttujia on paljon, on vastauksiakin monenlaisia. Monille pitkän linjan osta-ja-unohda-sijoittajille välityspalkkioiden merkitys voi olla jokseenkin olematon, kun taas enemmän kauppaa käyville tai aloittelevalle sijoittajalle niiden merkitys voi olla hyvinkin ratkaiseva. En kuitenkaan muista nähneeni kenenkään kuvanneen omalta osaltaan, millä tavoin välityspalkkioiden vaikutus olisi vaikuttanut kumulatiiviseen tuottoon vuosien varrella. 

Tässä blogitekstissä käyn läpi, miten välityspalkkiot ovat omalla kohdallani vaikuttaneet. Aloitin osakesijoittamisen jollain tasolla noin 15 vuotta sitten. Helposti pureksittavassa muodossa olevaa dataa on kertynyt kuitenkin vasta 2013 toukokuusta lähtien. Tässä tekstissä keskityn tuohon vuodesta 2013 alkaneeseen 10 vuoden ajanjaksoon: miten on mennyt, ja miten välityspalkkiot ovat kehitykseen vaikuttaneet.

Miten on mennyt?

Yleisesti ottaen voisi todeta, että omalla kohdalla kehitys on seurannut hyvin pitkälti kotoisen Helsingin pörssin indeksin kehitystä. Kun jaetaan tämä tarkkailtava 10 vuoden jakso kalenterivuosiin, saadaan 11 erillistä ajanjaksoa: 9 täyttä vuotta, sekä vajaat vuodet 2013 (7 kk) ja 2023 (5 kuukautta). Kun vertaillaan oman salkkuni kehitystä osinkotuoton huomioivaan OMXH GI -indeksiin, voidaan muun muassa seuraavaa:

• 11 ajanjaksosta 9:ssä on muutoksen etumerkki sama: poikkeuksena vuodet 2015 ja 2023, joista molemmissa salkku on pysynyt plussalla indeksin ollessa miinuksella

• Suuressa osassa vuosia kehitys on ollut paitsi samansuuntainen, myös samaa kokoluokkaa. Tähän löytyy kuitenkin jokunen poikkeus:

• 2014-2015: vaikka 2014 etumerkki olikin sekä indeksissä että nippanappa salkussani positiivisen puolella, tuolloin otin indeksiltä todella pahasti eli lähes 25 %-yksikköä pataan. Vastaavasti 2015 indeksi puolestaan jää oman salkkuni kehityksestä lähes yhtä pahasti eli yli 22%-yksikköä jälkeen. En kuitenkaan löytänyt selvää syytä eroille.

• 2018: Omalla salkulla meni 10 %-yksikköä huonommin. Tässä ehkä keskeisimpänä syynä on ollut erehtyminen rakennusalan yritysten Lehdon ja Constin matkaan, vaikka kaksikosta Consti korjasikin sittemmin suuntansa.

• 2020-2021 Pandemiavuosina meni selvästi indeksiä paremmin. 2020 päihitin indeksin nousun yli 10 prosenttiyksiköllä ja 2021 yli 20 prosenttiyksiköllä, mutta…

• 2022 tuli vastaavasti alamäki 18 prosenttiyksikköä vahvempana

Yksittäisiä vuosia katsoen keskimäärin salkun kehitys on ollut noin 0,42%-yksikköä parempi per vuosi, eli kun OMXH GI on tuottanut noin 10% per vuosi, oma tuotto on ollut noin 10,4% per vuosi. Eli 10 vuodessa on siis tullut korkoa korolle ja isompaa kaulaa indeksiin nähden? Ei aivan. Syy tähän on se, että omilla vuosituotoillani on ollut indeksiä isompi keskihajonta, minkä seurauksena koko ajanjakson kumulatiivinen kehitys näkyy menneen prosenttiyksikön tarkkuudella samoihin kuin indeksillä. 

Tarkoittaako tämä sitten, että osakepoiminta on turhaa? En sanoisi niin. Osakepoiminnan puolustukseksi voisi todeta jo ihan senkin, että se on opettavainen harrastus. Toisaalta voisi ajatella opin karttuessa myös päätösten paranevan (ja ehkä siten onnistuu välttämään vuoden 2014 kaltaiset epäonnistumiset?). Ja kolmantena tekijänä on vielä sitten ne välityspalkkiot…

Mikä siis on ollut välityspalkkioiden vaikutus?

Laskin välityspalkkioiden vaikutusta siten, että vertasin kunkin ajanjakson (ne 9 täyttä vuotta ja 2 vajaata vuotta) keskimääräistä salkun arvoa kyseisen vuoden välityspalkkioihin, ja laskin minkäsuuruisen siivun välityspalkkiot veivät. Sattumaa tai ei, tällainen “välityspalkkiokulusuhde” oli pienin huonoimpana vuonna 2014, ja suurin toiseksi parhaana vuonna 2020, kun pandemia aktivoi käymään kauppaa. Onko salkulla siis ehkä ruvennut menemään paremmin silloin, kun olen ruvennut käymään enemmän kauppaa? Ehkä, mutta selvää tällaista johtopäätöstä ei voi luvuista vetää. Joka tapauksessa välityspalkkiot ovat vieneet käytännössä noin 10% salkkuni tuotosta näiden 10 vuoden ajalta. Jos välityspalkkioiden vaikutuksen olisi voinut jättää pois, salkun kehitys olisi ollut yli 17 prosenttiyksikköä parempi eli +165%:n tuottoon verrattuna noin 10% parempi kuin OMXH GI:llä. 

Onko tämä sitten turhaa jossittelua? Ei mielestäni. Yksi tekijä piilee siinä, että välityspalkkioiden suhteellinen vaikutus yleensä kutistuu, kun kauppasummat ovat isompia. Eli jos osinkotuoton huomioivalle indeksille pärjää välityspalkkioiden jälkeen, indeksin voittamiseen pitäisi riittää se, että saa kutistettua välityspalkkioiden vaikutusta esimerkiksi saamalla ajan myötä kasvatettua kaupankäynnin skaalaa. Toisaalta yleisemmin ottaen tämä on yksi tapausesimerkki siitä, miten tuntuvasti välityspalkkiot voivat vuosien saatossa vaikuttaa. Monilla osta-ja-unohda-sijoittajilla vaikutus on varmasti selvästi pienempi, mutta toisaalta monilla se voi olla myös suurempi, ja silloin siihen on syytä kiinnittää huomiota. Joskus voi olla myös perusteltua katsoa ihan konkreettisesti, kuinka suuren osan tuotoista välityspalkkiot oikeasti vievät. Jos olet sijoittanut, oletko itse laskenut, paljonko välityspalkkioihin on mennyt suhteessa tuottoihin? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kriittinen ero hoitajien ja lääkärien välillä

DALL-E-tekoälyn näkemys
uupuneesta hoitajasta

Helsingin kaupungin palkkaohjelmassa suurin potti on menossa lääkäreille. Lääkärit ovat hyvätuloisia, joten euromääräisesti suurimpien palkankorotusten kohde ei periaatteessa ole yllättävä, mutta yllättävänä voi pitää sitä, että lääkärit ovat ilmeisesti saamassa myös suhteessa suurimmat palkankorotukset. Ja erityisen yllättävänä tätä voi pitää sen jälkeen, kun Helsingin pormestari Vartiainen väitti, että “valtaosa palkkakehityshjelman budjetista ohjattiin pienituloisille”, ja koko ohjelman euroistakin suurin osa menee ilmeisesti parempituloiselle puoliskolle. 

Mikä sitten on palkankorotusten kohdentumisen perusteena? Keskeisenä syynä ainakin lääkärien korotuksille Vartainen mainitsi sen, että palkankorotusten ansiosta “kaupunki ei joutuisi ostamaan yhtä paljon lääkäripalveluita ostopalveluina”. Tämä kuulostaa periaatteessa järkevältä perustelulta. Jokunen mutta tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin julkisen puolen palkankorotukset voivat osaltaan kirittää yksityisen puolen palkkoja vielä hieman korkeammalle - joskaan ei tietysti julkisen korotuksiin verrattuna täysimääräisesti. Toisaalta voi myös kysyä, eikö sama koske suunnilleen yhtä lailla sairaanhoitajia: eikö myös sairaanhoitajien tilaaminen ostopalveluna yksityiseltä ole kaupungille kalliimpaa? Onko tämä huomioitu myös hoitajien palkoissa?

Entä onko hoitajien (varhaiskasvatuksesta sairaanhoitajiin) ja lääkärien välillä muita eroja? Yhteiskuntaa ja palkkaratkaisuja ajatellen ehkä kriittisin ero on siinä, että hoitajien kohdalla on selvästi lääkäreitä suurempi riski sille, että työntekijä vaihtaa kokonaan alaa. Ja kun niin käy, se vasta tuleekin yhteiskunnalle kalliiksi. Tästäkin johtuen hoitajien palkkoihin tulisi panostaa ajoissa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Pohjolankin pörsseihin osingon irtoamisen huomioiva automatiikka?

Pörssiyrityksen maksaessa omistajilleen osinkoa lähtöoletuksena on, että samassa yhteydessä kyseisen osakkeen kurssi laskee osingon verran. Tämä on täysin johdonmukaista, osakkeisiin sijoittaville tuttua kauraa, ja tapahtumaa kutsutaan yleisesti ns. osinkodipiksi. Itselleni selvisi kuitenkin vasta tässä kuussa, että Yhdysvalloissa on tähän liittyen käytössä automatiikka: voimassaolevien toimeksiantojen tarjoustasoja lasketaan automaattisesti osingon verran osingon irrotessa. Olisiko tuo käytäntö hyvä saada myös tänne Pohjolan pörsseihin? 

Nordean osinkodippi vuosimallia 2023

Pohditaanpa, mitä seurauksia tuolla tarjoustasojen automaattisen muuttamisen käytännöllä olisi:

1. Muutos tarkoittaisi sitä, että pidemmän voimassaoloajan ostotoimeksiantoja tehdessä ei tarvitsisi erikseen kiinnittää huomiota osinkojen irtoamiseen. Mikäli nykyään haluaa Helsingin pörssissä jättää pidemmän ajanjakson ostotoimeksiannon, se kannattaa todennäköisesti katkaista viimeistään osinkojen irtoamispäivää edeltävään päivään, jonka jälkeen voi sitten halutessaan laittaa uuden toimeksiannon. 

2. Koska päivää pidempään voimassa olevat toimeksiannot päivittyisivät automaattisesti, osin ehkä vahingossakin turhan pitkäksi aikaa jääneet toimeksiannot eivät enää vaikuttaisi osakkeiden kurssiin. Luultavasti entistä harvempi myös katsoisi laskenutta kurssia tietämättä, että kyseessä olisi osingosta johtunut kurssin lasku. Markkinat toimisivat siis todennäköisesti astetta tehokkaammin.

3. Koska osingot aiheuttavat markkinoilla liikettä, se saa myös aikaan sen, että jotkut yrittävät hyötyä näistä liikkeistä. Astetta automaattisemman osinkodipin aikaansaama tehokkuus luultavasti vähentäisi intoa ja samaten mahdollisuuksia yrittää hyödyntää näitä liikkeitä.

Samalla lienee myös perusteltua todeta, mihin käytäntö ei vaikuttaisi:

1. Automaatio ei vaikuttaisi toimeksiantoihin, jotka ovat voimassa vain päivän loppuun asti, koska osinko irtoaa pörssipäivien välillä.

2. Mikäli automaattisen muutoksen ohella annettaisiin Yhdysvaltain malliin mahdollisuus tehdä toimeksianto myös niin, ettei automaattista toimeksiannon hinnanlaskua tehtäisi (ns. “Do Not Reduce”-toimeksianto), olisi edelleen mahdollista antaa toimeksiantoja myös vanhaan tapaan.

Aihetta tonkiessani löysin itse asiassa ainakin yhden tutkimuksen (kts. Limit Order Adjustment Mechanisms and Ex-Dividend Day Stock Price Behavior, 2005), joka tukee kohdassa 2 esittämääni olettamusta markkinoiden tehokkuudesta. Tutkimuksesta on jo melkein 20 vuotta aikaa, mutta ainakin tuolloin Toronton pörssissä osinkodipit olivat olleet pienempiä suhteessa osinkoihin verrattuna New Yorkin pörssiin, ja tutkimus esitti tälle selitykseksi sen, että Torontosta tuo automatiikka puuttui, kun taas New Yorkissa se oli käytössä.

En tiedä, onko Kanadassa nykyään käytössä Yhdysvalloissa käytössä olevaa osinkodippiautomatiikkaa, mutta näkisin, että käytäntö olisi hyvä tuoda myös meille. Se helpottaisi päivää pidempään olevien toimeksiantojen tekemistä ja tekisi markkinoista tehokkaammat.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Virheellisten vaalikoneiden valta

Vaalikoneilla on paljon vaikutusvaltaa vaaleissa. On selvää, että sillä on vaikutusta, minkälaisia kysymyksiä vaalikoneissa käsitellään tai mitä kysymyksiä kysymyspatteristossa painotetaan. Mutta iso merkitys on myös sillä, miten algoritmit tulkitsevat vastauksien vastaavuuden ehdokkaiden vastausten kanssa. Tähän vaalikoneen käyttäjällä on suhteellisen heikko näkyvyys, mutta kokeilemalla eri tekijöiden vaikutusta voi jossain määrin tutkia. Ja outouksia niistä on löytynyt. Katsotaanpa esimerkkejä aloittaen tämänhetkisistä vaaleista ja siirtyen aiempiin vaaleihin.

Vuoden 2023 eduskuntavaalien vaalikoneet:

Jocka Träskbäck huomasi Helsingin Sanomien vaalikoneesta virheen (kts. “Hesarin vaalikoneessa virhe - ideologia ohitti matematiikan ), minkä seurauksena sukupuolen moninaisuutta käsittelevä kysymys sai erittäin korkean painotuksen vastaavuuksia määritettäessä. Helsingin Sanomat myönsi virheen kutsuen sitä bugiksi. Virhe sittemmin korjattiin, ja HS myös avasi vaalikoneensa toimintaa. HS avasi pääsyn myös vaalikoneen koodiin, mutta valitettavasti koodista julkistettiin kuitenkin vain tuorein, korjattu versio, ei versiohistoriaa, josta olisi voinut helposti tarkastaa, mitä koodista varsinaisesti korjattiin. Ja tietysti yhdestä virheestä herää helposti kysymys, onko muitakin vastaavia virheitä.

Itse taas olen tämän vuoden vaalikoneita kokeillessani kiinnittänyt huomiotani siihen, että sekä Hesarin että MTV-uutisten vaalikoneissa on Helsingin vaalipiirissä yksi mustan aukon lailla toimiva ehdokas, nimittäin Venäjä-mielinen Johan Bäckman. Valitsemalla moneen kysymykseen keskimmäisen vaihtoehdon eli “Ei samaa eikä eri mieltä” (HS) tai “En osaa sanoa” (MTV), hän saattaa hyvinkin nousta yhteensopivimpien listalle, ellei jopa yhteensopivimmaksi ehdokkaaksi. Tähän on periaatteessa yksinkertainen syy: kun katsoo Bäckmanin vastauksia, hän on poikkeuksetta jättänyt kysymykseen vastaukseksi keskimmäisen vaihtoehdon, ja perusteluina on löytynyt vain vihaisia kommentteja, joissa haukutaan vaalikoneen kysymykset ilman kummempia perusteluja esim. näin: “Hävyttömän johdatteleva ja vääristelevä kysymys.” Käytännössä Bäckman ei siis ole edes valinnut mitään vastauksia, kunhan vain on mukana vaalikoneessa, jotta olisi esillä.

No, nyt voi tietysti kysyä, että eikö olekin oikein, että jos vastaa samalla tavalla kuin ehdokas, pitäisi ehdokkaan näkyäkin yhteensopivana ehdokkaana? Osin toki näin. Tässä on kuitenkin useampi mutta: 

• Keskimmäisen vaihtoehdon valitseminen tarkoittaa usein sitä, että ei ole asian suhteen vahvaa mielipidettä tai ei koe tuntevansa asiaa riittävästi. Se taas viittaa siihen, että aihe ei luultavasti ole äänestäjälle niin merkityksellinen. Tällaisen vastausten yhteensopivuus ehdokkaan ja äänestäjän välilläkin on todennäköisesti selvästi merkityksettömämpi kuin sellaisissa kysymyksissä, joiden osalta on vahvempia mielipiteitä.

• Monen äänestäjän kohdalla voi olla paljon kysymyksiä, joihin ei oikein osaa ottaa suuremmin kantaa, jolloin keskivaihtoehto saattaa vetää puoleensa.

• Varsinaisilta ehdokkailta sen sijaan toivoisi lähtökohtaisesti jonkinlaista kannanottoa asioihin, ellei sitten paljon ristiriitaisuuksia kysymyksenasettelu tee sitä liian hankalaa.

• Sekä HS:n että MTV:n vaalikoneet tarjoavat mahdollisuuden ohittaa kysymyksen, mutta se on sijoitettu selvästi huomaamattomammin varsinaisiin vaihtoehtoihin verrattuna, eikä käyttäjä välttämättä osaa aavistaa “En osaa sanoa”-vaihtoehtojen ohjaavan vaalikoneen valintaa sellaisten ehdokkaisen suuntaan, jotka eivät ota kantaa juuri mihinkään kysymykseen.

• Esimerkiksi Ylen vaalikoneessa ylläolevaa ongelmaa ei ole, sillä missään kysymyksessä ei ole keskivaihtoehtoa, joten joko on otettava kantaa tai sitten valittava selkeämmin esillä oleva “Ohita kysymys”-vaihtoehto.

Helsingin Sanomien vaalikone rankaisee sinänsä ehdokasta siitä, jos ehdokas ei valitse mitään, mikä ilmenee vaalikoneen lähdekoodin kommenteista: “If candidate hasn't answered, we can't know their position on the matter, * so we add penalty so that you can't get close matches by only answering * few questions.”. Tämä on sinänsä oikein. Mutta jos muuten ehdokkaiden yhteensopivuus määritetään yksinkertaisesti niin sanottuna Manhattan-etäisyytenä, näkisin, että järjestelmä palkitsee ehdokkaita neutraaleista kannoista tavalla, joka ei ole mielekästä ehdokkaan merkityksellistä yhteensopivuutta määritettäessä.

En tiedä käyttääkö MTV vaalikoneessaan Manhattan-etäisyyttä, mutta Helsingin Sanomat ilmeisesti ainakin käyttää, joskaan ei suoraan kysymyksien, vaan “ideologisten ulottuvuuksien” pingottamassa avaruudessa. Yleisesti ottaen vaalikoneen uuden algoritmin kuvauksesta syntyy kuitenkin äkkiseltään vaikutelma, että siinä missä on pyritty merkityksellisempien vastaavuuksien löytymiseen, on samalla saattanut syntyä tilanne, jossa järjestelmän aiempaa suurempi monimutkaisuus synnyttääkin osin epätarkoituksenmukaisia yhteensopivuuden määrittymisen mekanismeja ja aiempaa suuremman merkityksen sille, miten paitsi itse kysymykset, myös miten niiden “ideologiset ulottuvuudet” on aseteltu. HS:n vaalikone tarjoaa sinänsä mielestäni hyvät työkalut katsoa ehdokkaan tai puolueen mukaan, vertailla useita ehdokkaita kerralla, ja arvokarttavertailut ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia tai jopa hyödyllisiä, mutta en ole vakuuttunut, että valittu malli tuottaa muuten äänestäjän kannalta parhaan lopputuloksen.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien HS:n vaalikone:

Viime eduskuntavaalien osalta kummastusta herätti se, miten HS:n vaalikone toi esille nimenomaisesti osuvimman puolueen, ja sen osuvimman ehdokkaan, eikä niinkään yleisellä tasolla osuvinta ehdokasta, mistä seurasi se, että vaikka valitsisi täsmälleen samat vastaukset kuin ehdokas X, tämä ehdokas X ei välttämättä näkynyt tulosten kärjessä. Kokoomuksen Tere Sammallahti tuo Youtube-videossaan (kts. Yhdellä puolueella juuri oikeat vastaukset ) esille myös sen, miten Feministisen puolueen olivat vastanneet nimenomaan HS:n vaalikoneessa keskenään samalla tavalla ja miten puolue pääsi siten monien vaalikonetuloksissa kärkeen.

Vuoden 2012 kunnallisvaalien HS:n vaalikone: 

Vuoden 2012 kunnallisvaaleista on jo yli vuosikymmen aikaa, mutta haluan silti tuoda esille silloin tekemäni havainnon, mikä tuo hyvin esille sen, miten omituisesti vaalikoneet voivat toisinaan käyttäytyä. Tuohon mennessä Helsingin Sanomissa oli julkaistu jo toistakymmentä mielipidekirjoitustani, mutta alla olevaa mielipidekirjoitustani ei julkaistu, enkä tullut julkaisseeksi sitä tuolloin edes tässä blogissani. Vaalikoneen toimintaa kuvaava osuus on keskimmäisessä kappaleessa, erikoisin osuus lihavoituna:

Internetin vaalikoneet ovat lähtökohtaisesti varsinkin oikein käytettynä mielestäni loistavia apuvälineitä sopivan ehdokkaan löytämiseksi. Monille vaalikoneet antavat kuitenkin välillä hyvinkin yllättäviä tai jopa huvittavia tuloksia. Mielipiteiden samankaltaisuuksia voi toki löytyä aidostikin yllättäviltä tahoilta, mutta Helsingin Sanomien vaalikoneen kohdalla yllätyksille näyttää olevan selvä syy. 

Tarkemmalla vaalikoneen tutkimisella huomaa, että monessa kysymyksessä vain täysin samasta vastauksesta saa yhteensopivuuspisteitä ehdokkaan kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos olit "täysin samaa mieltä" väitteen kanssa, sillä ei ole merkitystä, oliko ehdokas "jokseenkin samaa mieltä" vai "täysin eri mieltä" väitteen kanssa, sillä molemmissa tapauksissa yhteensopivuuspisteitä tulee vain 0. Ei ihme, ettei tällainen pisteytys tuota tarkkoja tuloksia. Vielä eriskummallisempia tuloksia vaalikone antaa, jos erehdyit valitsemaan olevasi "Jokseenkin samaa mieltä". Tästä "Täysin eri mieltä" oleva ehdokas saa 0 yhteensopivuuspistettä, mutta täysin samaa mieltä oleva ehdokas nappaakin kysymyksen painotuksesta riippuvan määrän negatiivisia yhteensopivuuspisteitä. Jos äänestäjä ja ehdokas ovat väitteen kanssa samaa mieltä, mutta eriasteisesti, ehdokas sopii vaalikoneen mukaan siis heikommin kuin jos ehdokas olisi äänestäjän kanssa selvästi eri mieltä! Ei enää ihmetytä, jos osa tuloksista on pahastikin ristiriidassa äänestäjän ajatusten kanssa.

Vaalikoneita käyttäessä on toki aina hyvä katsoa, mitä ehdokkaat ovat vastanneet, ja tehdä omat päätöksensä vasta sitä kautta. Mitä mielivaltaisempaan järjestykseen vaalikone ehdokkaat asettaa, sitä enemmän vaivannäköä näiden vastausten kaivaminen äänestäjältä kuitenkin vaatii, ja into vastausten tutkimiseen saattaa lopahtaa. Siksi toivoisinkin, että vaalikoneen pisteytys mietittäisiin huolella seuraavia vaaleja varten!

Lopuksi:

Yksi oleellinen kysymys vaalikoneiden merkitystä ajatellen on se, kuinka suuri osa ihmisistä käyttää vaalikoneita. Viime eduskuntavaalien kohdalla osuus oli tilastokeskuksen mukaan noin joka toinen äänestysikäisistä (kts. Vaalikoneen käyttö internetissä), mikä on merkittävä luku jo sellaisenaan, mutta jos sen suhteuttaa vaalien noin 70%:n äänestysprosenttiin, äänestäneistä vaalikonetta lienee käyttänyt jo selvä enemmistö. Vaalikoneiden vaikutusalue äänestäjien keskuudessa on siis ainakin huomattavan laaja.

Mitä merkitystä vaalikoneiden epäjohdonmukaisuuksilla tai suoranaisilla virheillä sitten on? Jos vaalikoneiden virheet ovat sattumanvaraisia ja saavat tulokset heittelemään sattumanvaraisesti eri suuntiin, vaikutus on rajallisempi: silloin kärsii ennen kaikkea luottamus vaalikoneita kohtaan ja vaalikoneiden tulosten varassa äänestävien äänet saattavat hajautua sattumanvaraisemmin. Mielipidekirjoituksellani kommentoimassani vuoden 2012 vaalikoneessa vaikutti olevan kyse vähintäänkin tästä, mutta mahdollisesti enemmästäkin.

Ongelmallisemmaksi vaalikoneiden outoudet muuttuvat, jos niiden vaikutus on systemaattisesti johonkin suuntaan vinossa. Näin näyttää olleen Tere Sammallahden analysoimassa Vuoden 2018 vaaleissa.

Kaikista pahin vaihtoehto on kuitenkin se, jos vaalikone tuottaa systemaattisia virheitä, jotka ovat lisäksi tarkoituksellisia. Tämän vuoden Hesarin vaalikoneesta löytynyt virhe antoi valtavan painon sukupuolten moninaisuutta käsittelevälle kysymykselle, mitä enemmistö pitää luultavasti kuitenkin yhteiskunnallisesti aika vähäpätöisenä kysymyksenä. En sinänsä näe syytä epäillä, etteikö tuo olisi ollut aito vahinko, mutta epäilyksen siemenen tuollainen näyttää silti monessa synnyttäneen.

Vaalikoneet ovat yleisesti ottaen mielestäni tärkeä työkalu äänestämisessä. On myös hyvä, että on useampia vaalikoneita käytettävissä, ja niiden välillä saa tietysti olla eroja kysymysten lisäksi myös toimintaperiaatteiden suhteen. Yksikään vaalikone ei kuitenkaan voi toimia täydellisesti ainakaan jokaiselle käyttäjälle. Yllättäviä ja välillä jopa omituisia tuloksia vaalikoneet tarjoavat varmasti jatkossakin, ja toisinaan niissä tulee esiintymään myös suoranaisia virheitä. Yleisellä tasolla toivoisin kuitenkin enemmän avoimuutta vaalikoneiden toimintaperiaatteiden suhteen. Uskoisin, etteivät vaalikoneiden algoritmit ole yleisesti ottaen niin monimutkaisia, etteikö vaalikoneiden etusivuilla voisi tarjota halukkaille mahdollisuutta lukea, miten kyseinen vaalikone määrittää sopivimmat ehdokkaat ja puolueet. Tällaisen avoimuuden luulisi tekevän vaalikoneiden paikoin yllättävistä tai jopa oudoista tuloksista ymmärrettävämpiä, ja muutenkin auttavan kehittämään vaalikoneita entistä paremmiksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Inflaation uutisoinnista

Bensiinin hinta oli
erityisen kallis viime kesäkuussa

Kirjoitin aikoinaan blogini järjestyksessään toisen kirjoituksen 13,5 vuotta sitten kielenkäytöllisestä aiheesta, joka tuntuu nyt taas ajankohtaiselta (kts. "Suomen vienti laski maanantaina 36%"). Tuolloin takana oli talousmaailmaa järistänyt finanssikriisi, kun taas nyt taloudessa on jyllännyt kovin inflaatio 40 vuoteen. Yhteistä tilanteille on se, että yhdenlaisissa taloutta kuvaavissa lukemissa on nähty vuoden aikana dramaattisia muutoksia, mikä on näkynyt sitten myös uutisoinnissa.

Moni asia on kallistunut viimeisen vuoden ajan huomattavasti, mikä on näkynyt kuukaudesta toiseen vuositason inflaatiota raportoivina uutisina. Toisinaan tämä on myös ilmaistu jokseenkin samalla tavalla kuin mitä kritisoin 13,5 vuoden takaisessa kirjoituksessani, eli esim. niin, että "Hinnat nousivat tammikuussa 8,4%", vaikka eihän tuo hintojen nousu tietenkään pelkän tammikuun aikana ole tapahtunut, vaan verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen. 

Jos hinnat olisivat hypänneet 10% keskellä vuotta 2022 mutta olisivat pysyneet ja pysyisivät muuten muuttumattomina vuodet 2021-2023, uutisoinnin pääasiallisen tarkastelun kohteena oleva vuosi-inflaatio pysyisi vuoden verran 10%:ssa, kunnes tippuisi 0%:iin. Aivan näin ei ole tietysti käynyt, mutta kun katsoo tilastokeskuksen tiedoista kuluttajahintaindeksin kehitystä (kts. alla), suurin hintapyrähdys näyttäisi tapahtuneen alkuvuosipuoliskolla 2022. Kun nyt edetään vuotta 2023 eteenpäin, nuo suurimman hintapyrähdyksen kuukaudet tulevat vuositason tarkastelussa pian vertailukohteeksi, joten vuositason inflaatio laskenee lähikuukausina huomattavasti.

Onko uutisointi sitten antanut totuudenmukaisimman kuvan kehityksestä? Yleensä uutisissa kyllä selvästi mainitaan, että kyse on vuositason vertailusta, joten vaikka käytettäisiin kritisoimaani "hinnat nousivat joulukuussa"-tyylistä ilmaisua, kunnolla lukiessa merkittävää väärinkäsityksen vaaraa ei yleensä ole. Ilmaisutavoilla on kuitenkin merkitystä: vaikka varsinaista väärinkäsitystä ei syntyisikään, ilmaisut synnyttävät mielikuvajälkiä myös silloin, kun lukija ymmärtää, mitä tarkoitetaan - ja tämä koskee myös näitä uutisia kirjoittavia toimittajia. 

Toinen asia on se, mihin tilastoiden osalta on mielekästä keskittyä. Vaikka hintatason seuraamisessa onkin tavallisesti perusteltua käyttää vuositason vertailua, näin mittavan inflaation erityisoloissa lyhyemmän aikavälin tarkkailun merkitys kasvaa. 

Onko näillä kahdella tekijällä, eli osin kyseenalaisella kielen käytöllä ja mahdollisesti liiallisella vuosi-inflaatioon keskittymisellä sitten merkitystä? Kun samalla tavalla esille tuotua sanomaa toistetaan riittävästi, siitä voi syntyä yleisesti omaksuttu todellisuuden kuva. Tällaista on englanniksi toisinaan kutsuttu termillä "conventional wisdom". En oikein tiedä, mikä sille olisi hyvä suomenkielinen vastine, mutta sillä viitataan laajalti jaettuun näkemykseen, jonka paikkansa pitävyys voi todellisuudessa olla mitä tahansa täyden faktan tai silkan pupun väliltä. Jälkimmäisestä klassisena entisaikojen esimerkkinä toimii uskomus litteästä maasta, mutta tässä yhteydessä ei tietenkään ole tällaisesta selkeästä tietämättömyydestä tai väärinymmärryksestä kyse: kyllähän inflaatio on todellista, ja myös inflaatiosta esitetyt lukemat ovat todellisia. Ne ovat kuitenkin myös vain eräänlaisia osatotuuksia, ja kun näitä osatotuuksia tarkastellaan pääpiirteissään samaan tapaan tavallisina ja vauhdikkaan inflaation aikoina, saattaa siitä syntyä jonkinlainen keskittymisharhan aiheuttama vinouma. Se taas saattaa johtaa siihen, että niin yksilöt kuin instituutiotkin saattavat mitoittaa muutokseen reagoimisensa väärin, esim. siirtymällä alireagoimisesta nopeasti ylireagointiin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Nokian oppimista rapauttava perintö?

Midjourney-tekoälyn näkemys oppilaista
keskittyneinä mobiililaitteisiinsa

Suomen heikkenevästä koulumenestyksestä on kirjoitettu paljon. Syitä kehityksen suunnalle on myös esitetty lukuisia: on tehty vääränlaisia tai yksinkertaisesti vain tarpeettomia uudistuksia, kännykät vievät keskittymisen, oppilaat eivät liiku riittävästi ja ovat väsyneitä. Pohdittaessa sitä, mikä on pielessä tai miten tilannetta voisi parantaa, voi olla myös hyödyllistä pohtia nykytilanteen taustoja. Miten tähän on siis päädytty?

Palatkaamme 90-luvun loppupuoliskolle, ajalle ennen ensimmäistä oppilaiden osaamista mittaavaa kansainvälistä PISA-tutkimusta. Suomi oli laman jälkeen noussut Nokia-hurmokseen. Samalla kun Nokia nousi maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, Suomesta tuli maa, jossa kännyköiden penetraatio oli maailman suurin: väkilukuun suhteutettuna missään muussa maassa ei siis ollut niin monella kännykkää kuin Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1999 Britanniassa vain 25%:lla oli kännykkä, kun taas Suomessa yli 60%:lla (kts. The Guardian). Enimmillään Nokia myös vastasi jopa 4%:sta Suomen BKT:sta. Kännyköiden edelläkävijyydestä tuli kansallinen ylpeydenaihe, ja samalla myös kännyköiden käytöstä syntyi hyve. Mutta kysymys kuuluu: mentiinkö tässä ajattelussa jossain vaiheessa liian pitkälle?

Yksi kännyköiden yhteiskunnallista asemaa kuvaava tekijä saattaa löytyä verotuksesta. Kännyköiden yleistyttyä niistä tuli myös tavallinen työsuhde-etu, ja yleisenä tapana on ollut, että puhelinta on saanut vaihtaa kahden vuoden välein. Mielenkiintoista on, että matkapuhelinedun verotusarvo on pysynyt markka-ajan lopusta ja euroihin siirtymisestä lähtien samana eli 20 euron suuruisena. Vaikka parinkymmenen vuoden takainen 20 euroa vastaa nykyistä noin 30 euroa, toki teknologia on tullut reaalisesti halvemmaksi. Vaikka puhelut ovat halventuneet, samalla on alettu maksaa enemmän datasta, ja toisaalta kalleimmista puhelimista maksetaan yhä nimellisesti vastaavia tai osin jopa suurempiakin summia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hieman näkökulmasta riippuen edun voi katsoa pysyneen nimellisesti suunnilleen samana, joten tässä mielessä myös verotusarvon pysyminen nimellisesti vakiona voi tuntua inflaatiosta huolimatta järkeenkäyvältä. 

Yhteiskunnallisesti ajateltuna matkapuhelinedun asema on kuitenkin muuttunut: vuosituhannen taitteessa matala verotusarvo saattoi tuntua perustellulta kotimaisen kännykkäbisneksen vuoksi - ei ehkä niinkään siksi, että globaali kännykkäjätti olisi kipeästi tarvinnut pienen kotikansansa kulutusta, vaan siksi, että se tuki matkapuhelinkansan edelläkävijätarinaa. Nykyään matkapuhelinedun hyödyntäminen ei kuitenkaan enää tarkoita kansallisen menestystarinan henkistä tukemista ja mukana elämistä, sillä nyt ainakin itse fyysisen laitteen osuus menee käytännössä ulkomaalaisten tuotteiden ostamiseen. Pelkän liittymän käyttö maksaa kuitenkin tyypillisesti jo selvästi enemmän kuin kiinteä 20 euron verotusarvo, ja kun tähän päälle lasketaan edes keskiluokan puhelin runsaalle 24 kuukaudelle jyvitettynä, edun arvo pyörii jossain 50 euron paikkeilla kuukaudessa. Nopeimmilla liittymillä ja kalleimman pään puhelimilla edun arvo on jo noin 100€/kk, mikä on jo hyvin kaukana verottajan määrittämästä 20€/kk:n verotusarvosta. Vaikka kyse voi olla verotusta ajatellen jonkinasteisesta lillukanvarresta, ja yksinkertainen kiinteä pieni verotusarvo auttaa välttämään mm. ylimääräistä byrokratiaa asiaan liittyen, voi kysyä, olisiko verotusarvo tällä lailla kiinteän pieni, jos ei olisi Nokian historiaa taustalla? Ehkä. Ehkä ei. Vertailu muiden maiden verotuskäytäntöihin voisi auttaa arvioimaan vastausta, mutta mikäli muissa maissa matkapuhelin on etuna harvinaisempi tai vastaavaa etua verotetaan lähempänä todellisia kuluja, syntyy vaikutelma, että kännykän erityisen hyveellinen asema asema on jäänyt roikkumaan yhteiskuntamme rakenteisiin ainakin verotuksen kohdalla.

Jos kännykät olivat keskeinen ellei jopa keskeisin osa kansallista itsetuntoamme vuosituhannen taitteessa ja suurelta osin sitä vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen, ei ehkä ole ihme, jos se on jäänyt jollain tasolla osaksi yhteiskunnallista DNA:tamme. Suhtaudummeko siis historiamme vuoksi positiivisemmin myös matkapuhelinten käyttöön kouluissa? Siinä missä Suomessa tyypillisesti jo ekaluokkalaisille annetaan oma puhelin, esimerkiksi Saksassa alakoulu menee yleensä ilman omaa kännykkää, ja Ranskassa on kielletty puhelinten käyttö koulussa. Kuitenkin Suomessakin on usein todettu, että kännyköiden poisjättäminen parantaa keskittymistä (kts. esim. “Koulu otti oppilailta kännykät pois - seuraukset alkoivat näkyä pian”). Ja toisaalta onko sama Nokiaakin osin vaivannut insinöörivetoisuus nyt vaivaamassa myös koulujärjestelmäämme, jos opettajien kuuntelemisen sijaan säädetään kaikenlaisia ylhäältä käsin määritettyjä uudistuksia (kts. esim. “konsultit ovat vieneet koulumaailmaa”)? Tämä oudon kehityksen on eräs opettaja opettaja kiteyttänyt varsin nasevasti Facebook-seinällään julkaisemassaan kirjoituksessa. 

Siinä missä Nokia osin hirttäytyi oletettuun erinomaisuuteensa, Suomen koulujärjestelmän osalta taas ei tunnuttu nähtävän yksinkertaisuudessa jo piilevää erinomaisuutta, vaan hyvin rasvattua pyörää lähdettiin keksimään uudelleen. Koulujärjestelmän kehitys tuntuu kuitenkin kärsivän samasta kuin Nokiakin aikoinaan: varsinaista ydintyötä tekeviä ei kuunnella riittävästi. Paitsi että Nokiassa eri osastot kilpailivat keskenään bisneksen kannalta haitallisella tavalla, viesti ruohonjuuritason työssä ilmenneiden ongelmien luonteesta ei siirtynyt riittävästi ylemmän tason päätöksentekoon. Nokia oli aikoinaan täysin ennennäkemätön menestystarina, joka kuitenkin päättyi surkeasti. Myös suomalainen koululaitos on ollut menestystarina. Kuunnellaan, mitä opetusalan ammattilaisilla on sanottavana, ja pidetään huolta, ettei koulujärjestelmällemme käy niin kuin Nokian matkapuhelinbisnekselle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Rikkinäinen maa?

Kiinni ennen kuin tipahtaa
(16.11.2015)

Tämä on blogini 200. kirjoitus. Ensimmäiset sata kirjoitusta tuli täyteen jo runsaassa kolmessa vuodessa, kun taas seuraaviin sataan kirjoitukseen menikin kymmenen vuotta, joten tahti on alusta huomattavasti hidastunut, mihin osasyy voi olla yksinkertaisesti se, että blogia aloittaessa minulla taisi olla jollain tasolla valmiina useampia aiheita, mistä koin halua kirjoittaa. Jos verrataan ensimmäisten 100 jutun poikkileikkausta seuraaviin sataan kirjoitukseen, paino onkin siten ehkä siirtynyt astetta enemmän ajankohtaisiin ja/tai taloutta koskeviin aiheisiin. 

Vaikka olenkin kritisoinut joitakin yhteiskuntamme piirteitä blogijutuissani, ne ovat periaatteessa olleet kuitenkin vain erilaisia pintaraapaisuja yhteiskuntamme rakenteista, ja pääsääntöisesti yhteiskuntajärjestelmämme on tuntunut hyvin toimivalta. Tämä tunne on kuitenkin alkanut viime aikoina rapista, ja tuntuu, että on kasvavissa määrin syytä olla huolissaan järjestelmämme hyvinvoinnista. 

Huolenaiheita on monia, mutta yksi keskeisimmistä on yleinen julkisen puolen resurssipula. Pisimpään ja näkyvimmin tämä lienee näkynyt hoitoalalla. Lähi- ja sairaanhoitajista on ollut puutetta pitkään, eikä alan palkkatasoa tunnuta millään saavan sellaiselle tasolle, minkä suurin osa kansasta kuitenkin vaikuttaisi pitävän perusteltuna. Se näkyy alan kysynnässä, mikä näkyy työntekijämäärissä, mikä puolestaan näkyy alalla työskentelevien kuormituksessa, ja negatiivinen kierre on valmis. Työntekijäpula alkaa näkyä asiakkaille asti jo kriittisissä akuuttia hoitoakin vaativissa asioissa, ja sama kuvio näkyy myös mm. varhaiskasvatuksessa (kts. esim. Varhaiskasvatuksen työntekijöistä huutava pula).  Tilannetta parantaisi tuntuva lisä palkkatasoon, mutta mistä raha, kun kokonaisuutta painaa huoltosuhteen heikkeneminen, ja valtio velkaantuu jatkuvasti muutenkin?

Resurssipulan lisäksi tuntuu, että viime aikoina on nähty muunkinlaisia esimerkkejä järjestelmän heikosta toimivuudesta. Postiin ei tunnu enää voivan luottaa. Valtion pääomistama Fortum myy keskeisen sähköverkkoinfrabisneksensä ulkomaille ja ostaa rahoilla Venäjästä riippuvaisen Uniperin miljarditappioihin johtavin seurauksin. Sosiaali- ja terveydenhuollon kuormitusta pahentaa entisestään surkeasti toimiva uusi Apotti-järjestelmä (josta luopumista on vaatinut yli 600 lääkäriä). Helsingin kaupunki uusii palkanlaskujärjestelmänsä varautumatta kunnolla uuden Sarastia-järjestelmän aiheuttamiin ongelmiin, minkä seurauksena on syntynyt vähintään satoja työntekijöitä koskeva kuukausikaupalla jatkuva palkkakaaos (ja jopa tuhansille jaellut virheelliset “potkut”). Ja mitä mahtaa tapahtua nyt, kun vuoden 2023 alusta lukien vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyy kunnilta ja kuntayhtymiltä 21 hyvinvointialueelle? Onko vuoden alussa tiedossa uudenlainen kaaos?

Monet näistä ongelmista eivät toki ole vain Suomea koskevia. Huoltosuhteen heikkeneminen on yhteinen tekijä erityisesti länsimaissa, ja terveydenhuollossa on resurssipulaa varmasti monissa maissa. Lisäksi terveydenhuollon tietojärjestelmäuudistukset taitavat mennä useammin mönkään kuin edes jotenkuten putkeen - Viro tosin muodostaa tässä jonkinasteisen poikkeuksen, mitä lienee auttanut se, että nuoren valtion järjestelmiä on voitu rakentaa tyhjemmältä pöydältä.

Vaikka monet maat taistelevat samankaltaisten ongelmien kanssa, tuntuu, että järjestelmän tasapainolla on aiempaakin suurempi merkitys. Pandemian aiheuttama digiloikka lienee kutistanut valtioiden välisiä raja-aitoja entisestään, mikä voi pahentaa negatiivisia kehityskierteitä. Sama toimii onneksi myös toiseen suuntaan. Yritetään siis pitää järjestelmämme kunnossa. Vaikka nyt inflaationkin laukatessa ei ehkä kovin optimiselta tunnu, toivotaan että sote-uudistus ja alkava vuosi 2023 tuo enemmän positiivisia kuin negatiivisia yllätyksiä.

Mahdollisimman hyvää alkavaa vuotta 2023!

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Julkisen liikenteen hinnoittelu: case HSL

Miten julkinen liikenne hinnoitteluineen järjestetään ihanteellisella tavalla? Hyvien kulkuyhteyksien ohella kuluttajan näkökulmasta edullisuus nousee tietysti helposti toiveiden kärkeen. Yleisemmin ottaen voisi sanoa, että hyvä julkinen liikenne toimii tehokkaasti ja on käyttöasteeltaan tarkoituksenmukainen. Käyttöä lisää edullinen hinta, mutta toisaalta järjestelmä on myös kustannettava jollain tavalla, eikä täydellä julkisella rahoituksella saatu täysi maksuttomuus olisi välttämättä tarkoituksenmukaista. Kun julkisen liikenteen käytöstä peritään maksua, kysymys kuuluu, millainen siihen olisi hyvä tai jopa ihanteellinen hinnoittelumalli?

Pohjimmiltaan selkeä, helposti oikeudenmukaiseksi miellettävä lähtökohta hinnoittelulle on se, että mitä pidemmän matkan kulkee, sitä enemmän matkan tulisi maksaa. Käytännön tasolla tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Ennen vuonna 2019 käyttöön tullutta vyöhykemallia ongelmallista oli erityisesti se, miten kuntarajan ylitys aiheutti suuren hypyn hinnassa, vaikka kokonaismatka olisi vain parin pysäkin verran. Vyöhykemallin myötä tämä ongelma väistyi suurelta osin, mutta toisaalta tuntuu hieman erikoiselta, miten moni jättää huomioimatta, että ongelma on samalla siirtynyt eri kohtaan: rajanylitysongelma lieveni huomattavasti, sillä se ilmenee vasta pidemmillä matkoilla riippuen siitä, onko matkan alku- tai loppupäässä vyöhykerajan ylitys, mutta siinä missä aiemmin jo hyvin lyhyiden matkojen hinta saattoi vaihdella huomattavasti riippuen siitä, sattuiko matkalle osumaan kuntarajan ylitys, nyt lyhyissä matkoissa maksetaan jo lähtökohtaisesti huomattavasti pidemmästä alueesta kuin ennen vyöhykeuudistusta. Katsotaanpa tilannetta hieman kuvaajien avulla.

Suuntaa antava kuvaaja nykymallin hinnoittelusta. Sininen linja kuvaa sitä, mitä hinta voisi olla suorassa suhteessa matkaan, kun taas muut värit kuvaavat hintaa, riippuen siitä, kuinka monen pysäkinvälin jälkeen (2, 4, 6 jne.) vyöhykerajan ylitys tulee.
Hinnat (2022) :
 1 tai 2 vyöhykettä 2,8€ (kun unohdetaan CD-vyöhykkeen poikkeushinta 3,2€)
 3 vyöhykettä 4,1€
 4 vyöhykettä 5,7€

Yllä oleva kuvaaja kuvaa nykytilannetta. Kuvaajan kaksi askelmaa kuvaa hinnan nousua kun matkan pituus kasvaa kahden vyöhykkeen matkasta kolmen vyöhykkeen matkaan ja kolmen vyöhykkeen matkasta neljän vyöhykkeen matkaan. Askeleen tarkka kohta riippuu siitä kuinka monen pysäkinvälin jälkeen ensimmäinen vyöhykerajan ylitys tapahtuu. Kuten kuvastakin näkyy, lyhyillä matkoilla maksetaan huomattavan korkeaa hintaa suhteessa siniseen viivaan, joka kuvaa suoraan matkan pituuden mukaan kasvavaa hintaa. Yhden vyöhykkeen hintaahan ei nykyhinnoittelussa ole, ja jotkut ovat kommentoineet, että yhden vyöhykkeen mahdollisuus olisi vain paluu vanhaan, missä lyhyillä matkoilla vyöhykerajan ylityksestä tulisi kohtuuton lisäkulu. Onhan se osin niinkin, mutta onko se syy sille, että kaikkien pitäisi maksaa lyhyistä matkoista enemmän? Eikö alla oleva yhden vyöhykkeen vaihtoehdon sisältävä ja siten kolme hinta-askelta sisältävä kuvaaja saisi hinnan nykyistä paremmin vastaamaan kuljettua matkaa, vaikka ensimmäisen vyöhykerajan ylityksen ajankohdan merkitys tässä vahvemmin korostuukin?

Hinnoitteluesimerkki, jos yhden vyöhykkeen vaihtoehto olisi olemassa.

Jos rajanylitysongelmasta haluaisi päästä täysin, siihen olisi nykyjärjestelmässä vain yksi vaihtoehto: kaikille matkan pituuksille sama hinta, mistä näkyy esimerkkikuvaaja alla:

Hinnoitteluesimerkki, jos olisi vain yksi mahdollinen matkustusalue

Jos yhden vyöhykkeen vaihtoehtoa vastustaa sillä perusteella, että syntyy tuo rajanylitysongelma, olisiko tällainen hinta-askeleton vaihtoehto sitten se paras vaihtoehto? Ei se ainakaan parantaisi matkan pituuden ja hinnan suhteen vastaavuutta, joten rajanylitysargumentti toimii tässä heikosti. Yksinkertaisuus sen sijaan olisi tällaisen mallin kiistaton valtti, kun vyöhykerajojen osalta ei enää edes riitä, että tietää onko ylittämässä kuntarajaa vai ei, mutta ei kai järjestelmää sentään noin yksinkertaiseksi ole tarpeen pelkistää?

Jotta välttyisi vääriltä johtopäätöksiltä, on toki tehtävä joitakin huomioita. Ensinnäkin suurin osa matkoista tehdään nykyisellä AB-alueella, minkä vuoksi pidempien matkojen hinnoilla ei ole koko järjestelmän lipputulonsaannin kannalta kovin ratkaisevaa merkitystä. Lisäksi minun tässä vaihtoehtoishinnoitteluesimerkkeihin laittamani hinnat ovat hihasta temmattuja, eivätkä välttämättä vastaa kovin hyvin sitä todellisuutta, miksi hinnat asettuisivat esimerkiksi tilanteessa, jossa yhden vyöhykkeen matka sallittaisiin. Vyöhykerajat ovat myös sellaiset, ettei vyöhykkeiden määrä kovin suoraan kerro, kuinka pitkän matkan pystyy kulkemaan, sillä esim. B-alue kaartaa pitkän matkan idän ja lännen välillä. Lisäksi järjestelmän ylläpitokustannuksia ajatellen kyse on paljon muustakin kuin matkustajien kulkemasta matkasta, kuten selviää tästä Liikennejärjestelmän kustannukset-artikkelista: bussit ovat esimerkiksi julkisen liikenteen välineistä kalleimpia, kun hintaa mitataan paikkakilometrin kustannuksella.

Tuntuu kuitenkin, että välillä hinnoittelua tarkastellaan liikaa vain järjestelmän kustannusten näkökulmasta, eikä huomioida riittävästi hinnoittelun vaikutusta ihmisten valintoihin arjessa. Yksittäisten lippujen kalleus suhteessa kausilippuihin on sinänsä jossain määrin tiedostettu ongelmalliseksi muun muassa pandemian aloittamaa etätyötä ja toimistolla tehtävää työtä yhdistävää hybridityöskentelyä ajatellen, mutta muistetaanko riittävästi, että samantapainen ongelma pätee myös hinnoitteluun matkojen pituuden suhteessa? Eli aivan kuten yksittäisten lippujen kalleus saattaa johtaa työpaikalla vain satunnaisesti käyvän valitsemaan auton liikkumisvälineekseen, myös muussa liikkumisessa lyhyen matkan kalleus saattaa johtaa valitsemaan auton varsinkin silloin, jos se on auton joka tapauksessa omistavalle edullisempi vaihtoehto. Ja jo tieto siitä, ettei lyhyttä matkaa saa ostaa, voi vaikuttaa psykologisesti niin, että liikkumiseen valitsee julkisen liikenteen sijasta vaikkapa auton. Jos autolla kulkeminen valitaan julkisen liikenteen sijaan sen vuoksi, että autolla liikkuminen on halvempaa, on julkisen liikenteen hinnoittelu mielestäni tällaisessa tilanteessa pääsääntöisesti epäonnistunut.

Hyvä hinnoittelumalli ottaa huomioon sekä järjestelmän kustannukset että hinnoittelun vaikutuksen ihmisten käyttäytymiseen. Nämä huomioiden hinnoittelujärjestelmän tulisi mielestäni pyrkiä siihen, että matkan hinta vastaisi mahdollisimman hyvin sen pituutta. Jos järjestelmää jossain vaiheessa taas laajemmin uusitaan, yksi vaihtoehto olisi määrittää matkan hinta matkaan käytettävän ajan mukaan: nykyisen lipputyypistä riippuvan 80-110 minuutin voimassaoloajan sijaan voisi itse valita esim. halvemman 30 minuutin lipun. Ongelmaksi tässä muodostuisi toki nykyistä vahvemmin se, että julkisen liikenteen viivästykset nostaisivat hintaa myös kuluttajalle, mutta toisaalta sama pätee lievemmässä määrin myös nykyjärjestelmässä, joten ei lyhyemmän ajallisen lipun pitäisi olla mahdottomuus. Yksi vaihtoehto voisi olla myös mahdollisuus vaihdottomaan kertalippuun. Ideaalein vaihtoehto olisi silti ainakin periaatteessa se, että matkan hinta määräytyisi suoraan kuljetun matkan mukaan, mikä vaatisi sitä, että matkustaja leimaisi itsensä ulos saapuessaan määränpäähänsä. Leimauslaitteisiin pohjautuvana tämä aiheuttaisi ylimääräisiä kustannuksia ja turhaa ylimääräistä kitkaa kulkuvälineistä poistuttaessa, mutta mobiiliapplikaatiolla se onnistuisi helpommin. Palveluja ei ole syytä digitalisoida turhaan, mutta olisiko tässä kuitenkin ihan kustannuksia ajatellen perusteltua antaa mobiiliapplikaatiota käyttävälle mahdollisuus rajata matkansa ja siten myös matkasta maksettava hinta tarkemmin kuin mikä olisi mahdollista matkakorttia käyttämällä? Jos ulosleimaaminen jäisi tekemättä, maksettaisiin koko HSL-alueen tai koko matkan alussa valitun alueen hinta, mutta mikäli applikaatiolla leimaisi itsensä ulos matkan päätteeksi, voisi päästä halvemmalla.

Miten ikinä järjestelmää ehkä tulevaisuudessa muutetaankaan, nykyisen vyöhykemallin puitteissa paremmin matkan pituutta vastaava hinnoittelu saavutettaisiin sillä, että myös yhden vyöhykkeen vaihtoehto sallittaisiin. Uskon, että se parantaisi julkisen liikenteen käyttöastetta sekä käyttöasteen paranemisen myötä HSL:n lipputuloja, mikä antaisi myös paremmat edellytykset ylläpitää koko julkisen liikenteen palvelutasoa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle, kun samaan aikaan pandemia vyöryi pikkuhiljaa läpi maapallon. Paljon on tapahtunut sitten vuosikymmenen vaihteen, ja tänä vuonna on ollut taas uusia murheita. Tässä tekstissä haluan kuitenkin kiinnittää huomion siihen, minkälaisia ylilyöntejä tässä matkan varrella on saattanut tapahtua, miten ne ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja kysyä, ovatko tällaiset tekijät aikakaudellemme tyypillisiä.

Lähdetään ensin pandemiasta. Pandemian käsittelyssä on jatkuvasti ollut vastakkain keskenään ristiriitaisia erilaisiin arvoihin pohjautuvia tavoitteita, ihmisten erilaisia elämäntilanteita sekä eroja siinä, miten pandemia itse ja pandemian hillitsemiseksi tehdyt toimet vaikuttavat eri ihmisiin. Kun tähän vielä yhdistetään ihmisten vaihteleva usko auktoriteetteihin ja erilaisiin teorioihin sekä tietysti se, miten pandemia on sattunut kohtelemaan henkilökohtaisella tasolla, pandemiaan liittyvät toimet ovat jakaneet kansaa ja mielipiteitä hyvin monin tavoin. Kaiken kaikkiaan on ollut mahdotonta todeta, mikä missäkin tilanteessa olisi ollut ainoa yleisesti ottaen paras etenemistapa. 

Miltä osin pandemian käsittelystä on sitten löydettävissä ylilyöntejä? Vaikka pandemiassa on tietysti lähtökohtaisesti ollut vakavammistakin asioista kysymys, yksi tarkastelun arvoinen kohta on talous, ja tässä kohtaa tarkemmin sanottuna finanssi- ja rahapolitiikka. Kun pandemia iski toden teolla myös lännessä ja nähtiin itse taudin ohella myös taudin vuoksi tehtävien rajoitustoimien vaarat, elvytyshanat alkoivat virrata vuolaana. Pandemia kohteli eri aloja eri tavoin: toiset rusentuivat rajoitusten alla kutakuinkin täysin, toiset jopa hyötyivät. Yrityksiin kohdistuneissa finanssipolitiikan tukitoimissa tämä jako näkyi kuitenkin heikosti: tuki ei ohjautunut kunnolla sinne, missä tarve olisi suurin, eikä välttämättä edes oikein sinne, missä yhteiskunnallinen vaikuttavuus olisi suurin, vaan sinne, mihin tukea oli helpointa jakaa. Lopputuloksena pandemiasta muutenkin hyötyvä yritys saattoi saada yrityksen kokoon nähden massiiviset tuet, kun taas tukea oikeasti tarvinnut jäi ilman mainittavaa tukea. Tämä herätti ihmisissä suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta, ja mielestäni hyvin pitkälti oikeutetusti.

Mutta katsotaanpa taloudellisia toimia Suomen yksittäisten alojen ja yksittäisten yritysten tukemista laajemmalti. Euroopassa euron rahavarannon kasvun kulmakerroin kasvoi pandemian iskettyä huomattavasti. Pandemiaa edeltäneellä kahden vuoden ajanjaksolla tammikuusta 2018 tammikuuhun 2020 ns. M2-rahavaranto kasvoi euroalueella noin 10%, kun taas tammikuusta 2020 tammikuuhun 2020 yli 19% (lähde statista.com). Yhdysvalloissa ero on vielä hurjempi: siinä missä nousua oli tammikuiden 2018 ja 2020 välillä noin 11%, tammikuiden 2020 ja 2022 välillä sitä oli yli 40%! M1-rahavarannoissa erot ovat vielä suurempia erityisesti Yhdysvalloissa, mutta M1 kattaa vain kaikkein likvideimmät varat, mistä johtuen se lienee vähemmän mielekäs luku vertailukohdaksi. Rahavarantotyyppien kehityksen osalta luen mielelläni kommentteja alaa paremmin tuntevilta, mutta muutoksen suunta vaikuttaa selvältä: pandemiakeväästä 2020 lähtien rahan määrä on lisääntynyt runsaasti, joten ei ole kumma juttu, että inflaatio on myös nostanut tuntuvasti päätään. Hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa on tietysti hankala ennustaa tulevaa, mutta silti voi kysyä: tarvittiinko todella näin laajasti elvyttävää rahapolitiikkaa? Osakemarkkinat sukelsivat pandemiakeväällä hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen on vastaavasti nousukin ollut hyvin vauhdikasta ja mitaltaan suurempaa, ja talous porskutti pandemian erityisen kaltoin kohdelleita aloja lukuunottamatta tähän vuoteen asti.

Yhdysvaltojen M2-rahavarannon kehitys (lähde ycharts.com)

M1-rahavaranto EU:ssa Lähde: Statista.com

Jotkin ylilyönnit voivat olla myös hyvin yksilövetoisia. Vuoden 2020 lopulla presidentinvaalit hävinnyt Donald Trump on monenlaisten ylilyöntien ruumiillistuma, jonka puheet vilisevät liioitteluja ja tuulesta hetken mielijohteesta keksittyjä arvailuja. Kaiken tämän eräänlaisena huipentumana nähtiin 2020 lopussa täyteen vauhtiin päässeet vaalivilppisyytökset sekä lopulta Trumpin agitoima vuoden 2021 alun kongressitalon valtaus. Trumpin äänestäjäkuntaa ajatellen Trumpin fanaattiseksikin mennyt kannatus tuntuu olevan yhteiskunnallisessa kehityksessä ja globalisoituneessa maailmassa paitsioon jääneiden ihmisten ylilyönti, joka on syntynyt reaktiona oman suhteellisen aseman heikkenemisestä. Lopputuloksena tilanne on mennyt niin huonoksi, että hyvin monet ovat alkaneet nähdä riskiä sisällissodankin syntymiseen (kts. More than 40% of Americans think civil war likely within a decade).

Toisaalta ylilyöntejä voi nähdä myös siinä, miten periaatteessa hyviä asioita on välillä ajettu liiankin väkisin. Ns. woke-kulttuuri ja erityisesti siihen liittyvästä cancel-kulttuurista puhuminen on nostanut päätään nimenomaan nyt pandemian aikana, mikä näkyy myös Google trends -tilastoista. Niissä hyvä tarkoitus tuntuu ottavan välillä niin absurdin ylilyöviä kierteitä, että lopputulos saattaa muistuttaa enemmänkin myrkyn kylvämistä.  Mitä taas tulee koronanvastaiseen taisteluun, kanadalaispoliitikko Danielle Smith väitti koronaa vastaan rokottamattomien aseman syrjityimmäksi mitä hän on nähnyt elämänsä aikana (lähde). Tämä on kova väite, ja näkemys saattaa kertoa osaltaan siitä, ettei Smith vain ole omasta etuoikeutetusta asemastaan nähnyt sitä, minkälaista syrjintää muut ihmisryhmät ovat saaneet kokea. Erilaisia ylilyöntejä on silti varmasti tapahtunut ihan yhteiskuntienkin tasolla. Onko esimerkiksi Itävallan rokotepakko ja sakotuskäytäntö ollut perusteltu (kts. Itävalta kertoi ensimmäisenä EU-maana ottavansa käyttöön rokotepakon)? Tai onko Kiina vetänyt rajoitustoimissaan liian pitkälle siinä missä se vuoden 2019 lopussa pyrki alkuun hyssyttelemään koko ongelmaa?

“Cancel culture”-hakusanojen suhteellinen yleisyys viimeisen 5 vuoden ajalta.

Nyt vuonna 2022 on taas eletty uudenlaisessa kriisissä, jonka henkilökeskiössä on Trumpin sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putin. Vaikka Venäjällä on saattanut olla joitakin perusteltujakin syitä kritisoida lännen harjoittamaa geopolitiikkaa, ja Ukrainassa on ollut ongelmia venäläisvähemmistön aseman suhteen erityisesti maan itäosissa, on vaikea nähdä laajamittaista Ukrainaan kohdistunutta hyökkäystä ja sotaa minään muuna kuin äärimmäisenä ylilyöntinä. 

Yhteiskuntien toimet ovat saaneet aikaan erilaisia ruohonjuuritason erikoisia vastareaktioita. Suomessa on ollut esim. Kärkkäisen rokotevastaisille jaettu alennuskoodi (kts. Taloussanomat), Yhdysvalloissa koulu on vaatinut rokotetuille tavallaan karanteenia (kts. Ars Technica), ja salaliittoteoreetikot ovat puhuneet suunnitellusta “plandemiasta”. Kun vallalla on pandemian ja Ukrainan sodan kaltaisia kriisejä, ihmisille muodostuu helposti vahvoja näkemyksiä. Siinä missä Trumpia ei Euroopassa juuri arvosteta, vaikka kannattajiakin kyllä löytyy, Putinin ymmärtäjät ovat selvemmin marginaalissa. Venäjän vastaiseen pakotepolitiikalle löytyy silti selvästi enemmän kriittisiä ääniä, ja onkin oikein kysyä, mihin pakotepolitiikan ja Venäjän eristämisen rajat on järkevä vetää. Missä määrin on esim. syytä syyllistää tavallisia venäläisiä tai Venäjällä liiketoimintaa harjoittaneita yrityksiä? Tai ovatko sellaiset omaan jalkaan ampuvat pakotetoimet järkeviä, millä vahingoitetaan selvästi enemmän omaa kuin Venäjän taloutta? Vai olisiko pakotepolitiikassa ehkä tehty paikoin ylilyöntejä?

Mitä seuraavaksi? Nyt maailmalla, mutta erityisesti Euroopassa, ja Euroopan sisällä erityisesti Itä-Euroopassa on vallalla poikkeuksellisen kova inflaatio. Se luo epävarmuutta ja aiheuttaa monenlaisia taloudellisia huolia. Mielenkiintoista siinä on kuitenkin se, että siinä yhdistyy kaksi 2020-luvun näkyvintä kriisiä: Ukrainan sota on nostanut valtavasti erityisesti energian ja sitä kautta myös muiden tuotteiden hintoja, mutta pandemian synnyttämä elvyttävä politiikka on saanut myös pohjainflaation vauhtiin. Ja kun inflaatiotavoitteet paukkuvat moninkertaisesti, keskuspankit ovat kokeneet pakolliseksi nostaa ohjauskorkoja vauhdilla inflaation hillitsemiseksi. Onko sillä saralla nähtävissä pian omanlaisensa ylilyönti? Kestääkö kotitalouksien, yritysten ja valtioiden taloudet riittävän hyvin nousevia korkoja kun elinkustannukset ovat energiakriisin takia muutenkin nousseet? Mitä tapahtuu jos energiakriisin suhteen tulisikin odottamaton käänne positiiviseen? Suhteet Venäjään eivät esimerkiksi maahan investointeja ajatellen tule palaamaan entiseen pitkiin pitkiin aikoihin, mutta energiakauppa voisi teoriassa palautua nopeammin. Voisiko silloin olla tiedossa jopa deflaatio? Korkojen suhteen hyvä asia on sinänsä, että vaikka jonkinasteinen ylilyönti ehkä voisikin tapahtua, liikkeitä voi aina tehdä tarvittaessa myös toiseen suuntaan. Samalla muutokset toisaalta tarkoittavat sitä, että se, joka osaa näitä liikkeitä ennustaa, voi hyötyä siitä taloudellisesti hyvinkin tuntuvasti.

No, nyt voi kysyä, mitä näillä huomiolla tai pohdinnoilla on tässä kohtaa merkitystä? Ovatko ne jälkiviisautta? Tai ovatko ne edes sitä? Onko toisinaan tapahtuvat ylilyönnit edes niin pahasta? Monissa asioissa voi olla parempi ylireagoida kuin alireagoida, jotta saadaan haettu vaikutus aikaan. Lisäksi joissain asioissa kuten vaikkapa oman bisneksen tai muun vision markkinoinnissa jonkinlaiset näennäiset ylilyönnit voivat olla perusteltuja tai jopa menestyksen edellytyksiä: “fake it till you make it”. Ja toisaalta hetkellinen ylilyönti ei välttämättä tarkoita, etteikö toimia voisi sen jälkeen tasata, kun toimien vaikutus on saatu aikaan, kuten vaikkapa inflaatiota torjuessa.

Entä onko tässä ajassa ylipäätään mitään erityistä herkkyyttä ylilyönteihin? Historiasta löytyy paljon sen luokan kamaluuksia, että niiden kutsuminen vain ylilyönneiksi tuntuisi vähättelevältä. Tässä valossa nykyaika tuntuu oikeastaan pikemminkin maltilliselta. Toisaalta ehkä mahdollisten ylilyöntien luonne on myös muuttunut: laajasti saatavilla oleva tieto ehkäisee tiedon puutteeseen pohjautuvilta harha-arvioilta, mutta toisaalta sosiaalinen media ajaa voi synnyttää kuplia, joissa melkein millaisille tahansa ajatuksille voi löytää tukea, minkä seurauksena vahvistusharha vain lujittaa omia näkemyksiä, mikä johtaa sitten polarisaation kautta erilaisiin ylilyönteihin. Saatu huomio voi tavallaan olla aiempaa helpomminkin rahaa, minkä seurauksena perinteisetkin mediat ovat osaltaan ajautuneet tukemaan näkemyksiä kärjistävää kehitystä suoltaessaan huomion maksimoivaa klikkijournalismia.

Jos tavallisten ihmisten ajattelussa ja median toimintamalleissa on taipuvuutta tällaiseen, ovatko päättäjätkään sille immuuneja? Kuten HS:n Iiro Viinasta käsitelleessä jutussa (kts. Kova päätös) pohditaan, nykyään voi olla hankalampi tehdä kovia päätöksiä kuin ennen, kun internetin ja sosiaalisen median virittämä reaktioympäristö on huomattavasti välittömämpi verrattuna aikaan, kun oltiin television ja sanomalehtien varassa. Tässä voi periaatteessa nähdä sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta joiltakin heikosti harkituilta päätöksiltä saatetaan välttyä tai ne voivat hioutua paremmiksi, mutta toisaalta tarpeellisiakin päätöksiä voidaan päätyä välttelemään pidempään. Keskimäärin uskoisin aktiivisemmin reagoivan ympäristön silti tuottavan parviälymäisellä tavalla useammin parempia lopputuloksia.

Mutta jos nykyaika ei ole ylilyönneille taipuvaista, entäs sen vastakohdalle eli alireagoiviin “alilyönteihin”? Monet saattavat nähdä tällä hetkellä vallalla olevan päinvastoin historiallisen kohtalokkaan alireagoinnin siinä, millä tarmolla ilmastonmuutosta yritetään hillitä. Ilmastonmuutos on kuitenkin siitä poikkeuksellinen haaste, että se vaatii laajempaa yhteiskuntien välistä yhteistyötä, kuin oikein mikään aiempi kriisi, ja vaikka niin laaja yhteistyö on yhä erittäin haastavaa, nykyään siihen on silti paremmat mahdollisuudet kuin ennen.

Mikä siis on vastaus otsikon kysymykseen, eli eletäänkö nyt jonkinlaista ylilyöntien aikakautta? Onko ylilyöntitaipuvuus pidemmällä aikavälillä vähentynyt, mutta viime vuosina kasvanut? Ehkä. Kysymys itsessään on epämääräinen, joten ehkä siihen ahterituntumalta kaivetulla vastauksellakaan ei ole kovin paljon merkitystä. Se on kuitenkin merkityksellistä, että niin yksilöt, yritykset, yhteiskunnat kuin kansainväliset yhteisötkin mitoittaisivat ajattelunsa ja toimensa kokonaisuutta ajatellen mahdollisimman järkevällä tavalla. Sitä tukee se, että vaikka eletäänkin erikoisia aikoja, pyritään välttämään jumiutumista yhdenlaisen ajattelumallin poteroihin. Modernin maailman verkostoituneisuudesta on mahdollista ottaa hyöty irti tiedostaen samalla kuitenkin siihen verkostoituneisuuteen liittyvät riskitekijät.  Ihmiskunta on nähdäkseni pääsääntöisesti ollut menossa aina vain järkevämpään ja positiivisella tavalla tiedostavampaan suuntaan, ja se suunta on mahdollista säilyttää myös jatkossa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>