tiistai 29. marraskuuta 2022

Ylilyöntien aikakausi?

2020-luku on alkanut monessa mielessä ikävästi. Suomessa vuosikymmen alkoi vähälumisimmalla talvella yli vuosisataan, mikä nosti ilmastonmuutoskeskustelua hetkeksi pöydälle. Talven vähälumisuus jäi kuitenkin huomionaiheena nopeasti taka-alalle, kun samaan aikaan pandemia vyöryi pikkuhiljaa läpi maapallon. Paljon on tapahtunut sitten vuosikymmenen vaihteen, ja tänä vuonna on ollut taas uusia murheita. Tässä tekstissä haluan kuitenkin kiinnittää huomion siihen, minkälaisia ylilyöntejä tässä matkan varrella on saattanut tapahtua, miten ne ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, ja kysyä, ovatko tällaiset tekijät aikakaudellemme tyypillisiä.

Lähdetään ensin pandemiasta. Pandemian käsittelyssä on jatkuvasti ollut vastakkain keskenään ristiriitaisia erilaisiin arvoihin pohjautuvia tavoitteita, ihmisten erilaisia elämäntilanteita sekä eroja siinä, miten pandemia itse ja pandemian hillitsemiseksi tehdyt toimet vaikuttavat eri ihmisiin. Kun tähän vielä yhdistetään ihmisten vaihteleva usko auktoriteetteihin ja erilaisiin teorioihin sekä tietysti se, miten pandemia on sattunut kohtelemaan henkilökohtaisella tasolla, pandemiaan liittyvät toimet ovat jakaneet kansaa ja mielipiteitä hyvin monin tavoin. Kaiken kaikkiaan on ollut mahdotonta todeta, mikä missäkin tilanteessa olisi ollut ainoa yleisesti ottaen paras etenemistapa. 

Miltä osin pandemian käsittelystä on sitten löydettävissä ylilyöntejä? Vaikka pandemiassa on tietysti lähtökohtaisesti ollut vakavammistakin asioista kysymys, yksi tarkastelun arvoinen kohta on talous, ja tässä kohtaa tarkemmin sanottuna finanssi- ja rahapolitiikka. Kun pandemia iski toden teolla myös lännessä ja nähtiin itse taudin ohella myös taudin vuoksi tehtävien rajoitustoimien vaarat, elvytyshanat alkoivat virrata vuolaana. Pandemia kohteli eri aloja eri tavoin: toiset rusentuivat rajoitusten alla kutakuinkin täysin, toiset jopa hyötyivät. Yrityksiin kohdistuneissa finanssipolitiikan tukitoimissa tämä jako näkyi kuitenkin heikosti: tuki ei ohjautunut kunnolla sinne, missä tarve olisi suurin, eikä välttämättä edes oikein sinne, missä yhteiskunnallinen vaikuttavuus olisi suurin, vaan sinne, mihin tukea oli helpointa jakaa. Lopputuloksena pandemiasta muutenkin hyötyvä yritys saattoi saada yrityksen kokoon nähden massiiviset tuet, kun taas tukea oikeasti tarvinnut jäi ilman mainittavaa tukea. Tämä herätti ihmisissä suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja tuohtumusta, ja mielestäni hyvin pitkälti oikeutetusti.

Mutta katsotaanpa taloudellisia toimia Suomen yksittäisten alojen ja yksittäisten yritysten tukemista laajemmalti. Euroopassa euron rahavarannon kasvun kulmakerroin kasvoi pandemian iskettyä huomattavasti. Pandemiaa edeltäneellä kahden vuoden ajanjaksolla tammikuusta 2018 tammikuuhun 2020 ns. M2-rahavaranto kasvoi euroalueella noin 10%, kun taas tammikuusta 2020 tammikuuhun 2020 yli 19% (lähde statista.com). Yhdysvalloissa ero on vielä hurjempi: siinä missä nousua oli tammikuiden 2018 ja 2020 välillä noin 11%, tammikuiden 2020 ja 2022 välillä sitä oli yli 40%! M1-rahavarannoissa erot ovat vielä suurempia erityisesti Yhdysvalloissa, mutta M1 kattaa vain kaikkein likvideimmät varat, mistä johtuen se lienee vähemmän mielekäs luku vertailukohdaksi. Rahavarantotyyppien kehityksen osalta luen mielelläni kommentteja alaa paremmin tuntevilta, mutta muutoksen suunta vaikuttaa selvältä: pandemiakeväästä 2020 lähtien rahan määrä on lisääntynyt runsaasti, joten ei ole kumma juttu, että inflaatio on myös nostanut tuntuvasti päätään. Hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa on tietysti hankala ennustaa tulevaa, mutta silti voi kysyä: tarvittiinko todella näin laajasti elvyttävää rahapolitiikkaa? Osakemarkkinat sukelsivat pandemiakeväällä hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen on vastaavasti nousukin ollut hyvin vauhdikasta ja mitaltaan suurempaa, ja talous porskutti pandemian erityisen kaltoin kohdelleita aloja lukuunottamatta tähän vuoteen asti.

Yhdysvaltojen M2-rahavarannon kehitys (lähde ycharts.com)

M1-rahavaranto EU:ssa Lähde: Statista.com


Jotkin ylilyönnit voivat olla myös hyvin yksilövetoisia. Vuoden 2020 lopulla presidentinvaalit hävinnyt Donald Trump on monenlaisten ylilyöntien ruumiillistuma, jonka puheet vilisevät liioitteluja ja tuulesta hetken mielijohteesta keksittyjä arvailuja. Kaiken tämän eräänlaisena huipentumana nähtiin 2020 lopussa täyteen vauhtiin päässeet vaalivilppisyytökset sekä lopulta Trumpin agitoima vuoden 2021 alun kongressitalon valtaus. Trumpin äänestäjäkuntaa ajatellen Trumpin fanaattiseksikin mennyt kannatus tuntuu olevan yhteiskunnallisessa kehityksessä ja globalisoituneessa maailmassa paitsioon jääneiden ihmisten ylilyönti, joka on syntynyt reaktiona oman suhteellisen aseman heikkenemisestä. Lopputuloksena tilanne on mennyt niin huonoksi, että hyvin monet ovat alkaneet nähdä riskiä sisällissodankin syntymiseen (kts. More than 40% of Americans think civil war likely within a decade).


Toisaalta ylilyöntejä voi nähdä myös siinä, miten periaatteessa hyviä asioita on välillä ajettu liiankin väkisin. Ns. woke-kulttuuri ja erityisesti siihen liittyvästä cancel-kulttuurista puhuminen on nostanut päätään nimenomaan nyt pandemian aikana, mikä näkyy myös Google trends -tilastoista. Niissä hyvä tarkoitus tuntuu ottavan välillä niin absurdin ylilyöviä kierteitä, että lopputulos saattaa muistuttaa enemmänkin myrkyn kylvämistä.  Mitä taas tulee koronanvastaiseen taisteluun, kanadalaispoliitikko Danielle Smith väitti koronaa vastaan rokottamattomien aseman syrjityimmäksi mitä hän on nähnyt elämänsä aikana (lähde). Tämä on kova väite, ja näkemys saattaa kertoa osaltaan siitä, ettei Smith vain ole omasta etuoikeutetusta asemastaan nähnyt sitä, minkälaista syrjintää muut ihmisryhmät ovat saaneet kokea. Erilaisia ylilyöntejä on silti varmasti tapahtunut ihan yhteiskuntienkin tasolla. Onko esimerkiksi Itävallan rokotepakko ja sakotuskäytäntö ollut perusteltu (kts. Itävalta kertoi ensimmäisenä EU-maana ottavansa käyttöön rokotepakon)? Tai onko Kiina vetänyt rajoitustoimissaan liian pitkälle siinä missä se vuoden 2019 lopussa pyrki alkuun hyssyttelemään koko ongelmaa?

“Cancel culture”-hakusanojen suhteellinen yleisyys viimeisen 5 vuoden ajalta.


Nyt vuonna 2022 on taas eletty uudenlaisessa kriisissä, jonka henkilökeskiössä on Trumpin sijaan Venäjän presidentti Vladimir Putin. Vaikka Venäjällä on saattanut olla joitakin perusteltujakin syitä kritisoida lännen harjoittamaa geopolitiikkaa, ja Ukrainassa on ollut ongelmia venäläisvähemmistön aseman suhteen erityisesti maan itäosissa, on vaikea nähdä laajamittaista Ukrainaan kohdistunutta hyökkäystä ja sotaa minään muuna kuin äärimmäisenä ylilyöntinä. 


Yhteiskuntien toimet ovat saaneet aikaan erilaisia ruohonjuuritason erikoisia vastareaktioita. Suomessa on ollut esim. Kärkkäisen rokotevastaisille jaettu alennuskoodi (kts. Taloussanomat), Yhdysvalloissa koulu on vaatinut rokotetuille tavallaan karanteenia (kts. Ars Technica), ja salaliittoteoreetikot ovat puhuneet suunnitellusta “plandemiasta”. Kun vallalla on pandemian ja Ukrainan sodan kaltaisia kriisejä, ihmisille muodostuu helposti vahvoja näkemyksiä. Siinä missä Trumpia ei Euroopassa juuri arvosteta, vaikka kannattajiakin kyllä löytyy, Putinin ymmärtäjät ovat selvemmin marginaalissa. Venäjän vastaiseen pakotepolitiikalle löytyy silti selvästi enemmän kriittisiä ääniä, ja onkin oikein kysyä, mihin pakotepolitiikan ja Venäjän eristämisen rajat on järkevä vetää. Missä määrin on esim. syytä syyllistää tavallisia venäläisiä tai Venäjällä liiketoimintaa harjoittaneita yrityksiä? Tai ovatko sellaiset omaan jalkaan ampuvat pakotetoimet järkeviä, millä vahingoitetaan selvästi enemmän omaa kuin Venäjän taloutta? Vai olisiko pakotepolitiikassa ehkä tehty paikoin ylilyöntejä?


Mitä seuraavaksi? Nyt maailmalla, mutta erityisesti Euroopassa, ja Euroopan sisällä erityisesti Itä-Euroopassa on vallalla poikkeuksellisen kova inflaatio. Se luo epävarmuutta ja aiheuttaa monenlaisia taloudellisia huolia. Mielenkiintoista siinä on kuitenkin se, että siinä yhdistyy kaksi 2020-luvun näkyvintä kriisiä: Ukrainan sota on nostanut valtavasti erityisesti energian ja sitä kautta myös muiden tuotteiden hintoja, mutta pandemian synnyttämä elvyttävä politiikka on saanut myös pohjainflaation vauhtiin. Ja kun inflaatiotavoitteet paukkuvat moninkertaisesti, keskuspankit ovat kokeneet pakolliseksi nostaa ohjauskorkoja vauhdilla inflaation hillitsemiseksi. Onko sillä saralla nähtävissä pian omanlaisensa ylilyönti? Kestääkö kotitalouksien, yritysten ja valtioiden taloudet riittävän hyvin nousevia korkoja kun elinkustannukset ovat energiakriisin takia muutenkin nousseet? Mitä tapahtuu jos energiakriisin suhteen tulisikin odottamaton käänne positiiviseen? Suhteet Venäjään eivät esimerkiksi maahan investointeja ajatellen tule palaamaan entiseen pitkiin pitkiin aikoihin, mutta energiakauppa voisi teoriassa palautua nopeammin. Voisiko silloin olla tiedossa jopa deflaatio? Korkojen suhteen hyvä asia on sinänsä, että vaikka jonkinasteinen ylilyönti ehkä voisikin tapahtua, liikkeitä voi aina tehdä tarvittaessa myös toiseen suuntaan. Samalla muutokset toisaalta tarkoittavat sitä, että se, joka osaa näitä liikkeitä ennustaa, voi hyötyä siitä taloudellisesti hyvinkin tuntuvasti.


No, nyt voi kysyä, mitä näillä huomiolla tai pohdinnoilla on tässä kohtaa merkitystä? Ovatko ne jälkiviisautta? Tai ovatko ne edes sitä? Onko toisinaan tapahtuvat ylilyönnit edes niin pahasta? Monissa asioissa voi olla parempi ylireagoida kuin alireagoida, jotta saadaan haettu vaikutus aikaan. Lisäksi joissain asioissa kuten vaikkapa oman bisneksen tai muun vision markkinoinnissa jonkinlaiset näennäiset ylilyönnit voivat olla perusteltuja tai jopa menestyksen edellytyksiä: “fake it till you make it”. Ja toisaalta hetkellinen ylilyönti ei välttämättä tarkoita, etteikö toimia voisi sen jälkeen tasata, kun toimien vaikutus on saatu aikaan, kuten vaikkapa inflaatiota torjuessa.


Entä onko tässä ajassa ylipäätään mitään erityistä herkkyyttä ylilyönteihin? Historiasta löytyy paljon sen luokan kamaluuksia, että niiden kutsuminen vain ylilyönneiksi tuntuisi vähättelevältä. Tässä valossa nykyaika tuntuu oikeastaan pikemminkin maltilliselta. Toisaalta ehkä mahdollisten ylilyöntien luonne on myös muuttunut: laajasti saatavilla oleva tieto ehkäisee tiedon puutteeseen pohjautuvilta harha-arvioilta, mutta toisaalta sosiaalinen media ajaa voi synnyttää kuplia, joissa melkein millaisille tahansa ajatuksille voi löytää tukea, minkä seurauksena vahvistusharha vain lujittaa omia näkemyksiä, mikä johtaa sitten polarisaation kautta erilaisiin ylilyönteihin. Saatu huomio voi tavallaan olla aiempaa helpomminkin rahaa, minkä seurauksena perinteisetkin mediat ovat osaltaan ajautuneet tukemaan näkemyksiä kärjistävää kehitystä suoltaessaan huomion maksimoivaa klikkijournalismia.


Jos tavallisten ihmisten ajattelussa ja median toimintamalleissa on taipuvuutta tällaiseen, ovatko päättäjätkään sille immuuneja? Kuten HS:n Iiro Viinasta käsitelleessä jutussa (kts. Kova päätös) pohditaan, nykyään voi olla hankalampi tehdä kovia päätöksiä kuin ennen, kun internetin ja sosiaalisen median virittämä reaktioympäristö on huomattavasti välittömämpi verrattuna aikaan, kun oltiin television ja sanomalehtien varassa. Tässä voi periaatteessa nähdä sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta joiltakin heikosti harkituilta päätöksiltä saatetaan välttyä tai ne voivat hioutua paremmiksi, mutta toisaalta tarpeellisiakin päätöksiä voidaan päätyä välttelemään pidempään. Keskimäärin uskoisin aktiivisemmin reagoivan ympäristön silti tuottavan parviälymäisellä tavalla useammin parempia lopputuloksia.


Mutta jos nykyaika ei ole ylilyönneille taipuvaista, entäs sen vastakohdalle eli alireagoiviin “alilyönteihin”? Monet saattavat nähdä tällä hetkellä vallalla olevan päinvastoin historiallisen kohtalokkaan alireagoinnin siinä, millä tarmolla ilmastonmuutosta yritetään hillitä. Ilmastonmuutos on kuitenkin siitä poikkeuksellinen haaste, että se vaatii laajempaa yhteiskuntien välistä yhteistyötä, kuin oikein mikään aiempi kriisi, ja vaikka niin laaja yhteistyö on yhä erittäin haastavaa, nykyään siihen on silti paremmat mahdollisuudet kuin ennen.


Mikä siis on vastaus otsikon kysymykseen, eli eletäänkö nyt jonkinlaista ylilyöntien aikakautta? Onko ylilyöntitaipuvuus pidemmällä aikavälillä vähentynyt, mutta viime vuosina kasvanut? Ehkä. Kysymys itsessään on epämääräinen, joten ehkä siihen ahterituntumalta kaivetulla vastauksellakaan ei ole kovin paljon merkitystä. Se on kuitenkin merkityksellistä, että niin yksilöt, yritykset, yhteiskunnat kuin kansainväliset yhteisötkin mitoittaisivat ajattelunsa ja toimensa kokonaisuutta ajatellen mahdollisimman järkevällä tavalla. Sitä tukee se, että vaikka eletäänkin erikoisia aikoja, pyritään välttämään jumiutumista yhdenlaisen ajattelumallin poteroihin. Modernin maailman verkostoituneisuudesta on mahdollista ottaa hyöty irti tiedostaen samalla kuitenkin siihen verkostoituneisuuteen liittyvät riskitekijät.  Ihmiskunta on nähdäkseni pääsääntöisesti ollut menossa aina vain järkevämpään ja positiivisella tavalla tiedostavampaan suuntaan, ja se suunta on mahdollista säilyttää myös jatkossa.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 24. syyskuuta 2022

Uniper optimistin silmin

Saksa on päättänyt kansallistaa energiayhtiö Uniperin, ja samalla tulee käytännössä päätökseen tänä vuonna Suomen yrityshistorian ehkä surkeimmaksi paljastuneen yrityskaupan tarina. Fortumin Uniper-kaupoista ja Venäjän investoinneista aikoinaan päättäneillä oli liikaa optimismia Venäjän suhteen, mistä seurasi nyt miljardien tappiot. Mutta myös näitä valtavia tappioita voi katsoa optimistin silmin: pahemminkin olisi voinut käydä.

Lähdetään pienimmästä seikasta. Fortumin Uniper-omistus ei mennyt arvoltaan täysin nollaan, mikä sekin olisi ollut täysin mahdollista, vaan Fortum saa saksalta noin puolen miljardin hinnan osakkeistaan. Tämä on pieni summa alkuperäiseen 7 miljardin sijoitukseen, mutta parempi kuin ei mitään.

Toisekseen Fortum ehti saada Uniper-omistuksestaan ilmeisesti noin miljardin osingot. Heikommin olisi käynyt, jos Uniperin tässä välissä saamat tuotot olisivat jääneet vain osaksi Uniperin tasetta.

Kolmantena seikkana tullaan jo isoihin summiin: Fortum saa takaisin 4 miljardin lainansa ja vapautuu lisäksi 4 miljardin emoyhtiötakauksesta. Tältä osin olisi siis voinut käydä 8 miljardia huonomminkin!

Ylläolevista seuraa, että 15 miljardin tappioiden sijaan tappioita onkin tullut "vain" noin 5,5 miljardia. Mutta pahin seikka on jäänyt vähälle huomiolle. Neljäntenä optimistin huomio kiinnittyy erääseen varsin kammottavaan kohtaan Fortumin keskiviikkoisesta tiedotteesta (kts. Tiedote):
”Tilanne sekä Euroopan energiamarkkinoilla, että Uniperissa on vakava. Uniperin myynti on oikea ratkaisu ei vain Uniperille vaan myös Fortumille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan kaasun rooli Euroopassa on muuttunut peruuttamattomasti ja sen mukana myös voimakkaasti kaasuun nojaavan liiketoimintamallin tulevaisuuden näkymät. Tässä tilanteessa pohja Fortumin ja Uniperin yhdistymiseltä putosi pois”, Fortumin toimitusjohtaja Markus Rauramo sanoo.


Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti lihavoimaani kohtaan. Fortumilla ei siis ilmeisesti ollut tarkoituksena vain jatkaa Uniperin enemmistöomistajana vaan myös fuusioida yhtiöt. Jos tämä olisi ehtinyt tapahtua ennen Venäjä-pökäleen lentämistä tuulettimeen, katastrofi olisi ollut Fortumin ja Suomen kannalta vielä paljon syvempi. Tällöin Uniper olisi saattanut vetää koko Fortumin mukanaan, jolloin tappiot olisivat hyvinkin voineet olla ihan jo Fortumin markkina-arvoa ajatellen yli 20 miljardin luokkaa.

Optimistin huomio numero 5: voisiko ajatella, että tästä katastrofaalisesta investoinnista olisi myös opittu jotain? Myös ne pahimmat skenaariot ovat usein mahdollisia, vaikka ne epätodennäköisiltä vaikuttaisivatkin.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 6. syyskuuta 2022

Lapsilisää ei tule sitoa tuloihin

Apinaa hoivataan
(Malesia, 21.8.2010)
Korkea, erityisesti energian kallistumisesta johtuva inflaatio ja tähän liittyvä joulukuussa maksettava ylimääräinen lapsilisä on nostanut keskusteluun jälleen myös sen, pitäisikö lapsilisä kohdentaa vain sitä tarvitseville. Kysymys ei ole millään muotoa uusi, mutta haluan silti tässä listata syyt, minkä vuoksi lapsilisiä ei mielestäni tule sitoa tulotasoon. 
 

1. Lapsilisä on luonteeltaan kulukorvaus 


Lasten kasvattaminen maksaa paljon. Kun on lapsia, on enemmän suita ruokittavana, tarvitaan enemmän asuinneliöitä ja vaatteita, ja välttämättömyystarpeiden lisäksi käytännössä myös lasten harrastuksiin menee rahaa. Kaiken lisäksi tulot ovat tuista huolimatta varsinkin pienten lasten perheissä myös lähtökohtaisesti pienemmät ja lasten ollessa päivähoidossa päivähoito aiheuttaa myös omat kulunsa. Vaikka lapsilisä ei kata näistä kuluista kuin marginaalisen osan, sen tarkoitus on kuitenkin edes hieman lieventää lasten aiheuttamaa taloudellista rasitetta. Tästä kulukorvausluonteesta johtuen lapsilisä on myös verotonta tuloa. 


2. Lapsilisien tarkoitus on tasata elintasoa lapsiperheiden ja muiden talouksien välillä


Lapsilisän tarkotus ei ole tasata tuloeroja korkea- ja matalatuloisten välillä. Matalatuloisten toimeentulon tukemiseksi sosiaaliturvajärjestelmässä on täysin omat työkalunsa. Vaikka kohtuullisen hyvätuloinen kahden vanhemman perhe pärjäisikin ilman lapsilisiä, heidän taloudellinen elintasonsa on selvästi heikompi verrattuna samantuloiseen pariskuntaan, jolla ei ole lapsia. Lapsilisä tasaa tätä eroa. 


3. Liian matala tuloraja loisi kannustinloukkuja


Jos lapsilisille olisi niin matala tuloraja, että se koskisi merkittävää osaa lapsiperheistä, se synnyttäisi samalla ikäviä kannustinloukkuja. Jos lisää tienattu tuhat euroa veisi edes osan lapsilisistä pois, lisätyötä ei välttämättä haluaisi tehdä, tai voisi tulla halu ottaa palkatonta vapaata. Yhteiskunnassamme on kannustinloukkuja riittävästi ilmankin tätä. 


4. Korkea tuloraja ei juuri säästäisi kustannuksissa, mutta voisi heikentää yleistä moraalia


Jos lapsilisille taas olisi niin korkea tuloraja, että sen vuoksi lapsilisän menettäville lapsilisän suuruus olisi muutenkin niin vähäpätöinen, ettei kannustinloukuista olisi perusteltua puhua, se ei juurikaan näkyisi valtion budjettia helpottavana tekijänä sillä todella kovatuloisia perheitä on kuitenkin lukumääräisesti vain vähän. Samalla se voisi kuitenkin saada ihmisten veronmaksumoraalin heikkenemään: jos paljon veroja maksava todella korkeatuloinen ei saa lapsilisiä muiden lapsiperheiden tapaan, se voisi heikentää  yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kasvattaa railoa rikkaiden ja muiden välillä. Samalla veronmaksumoraali voisi heikentyä ja loppujen lopuksi valtio saattaisi menettää enemmän verotuloja kuin mitä se säästäisi lapsilisissä. Jos rikkailta halutaan enemmän osallistumista yhteisiin menoihin, se tapahtuu piirun korkeammalla verotuksella, ja silloin se kohdistuu myös heihin, joilla ei ole lapsia aiheuttamassa kuluja. 


5. Tarveharkintaisuus kasvattaisi byrokratiaa. 


Yhteiskunnan tukijärjestelmissä on paljon byrokratiaa. Osa siitä on hyvinkin tarpeellista, ja siten perusteltua, mutta ylimääräistä byrokratiaa tulisi aina mahdollisuuksien mukaan välttää, sillä se on kuluttavaa niin järjestelmän asiakkaille kuin järjestelmää pyörittävillekin. Kaikki ylimääräinen byrokratia maksaa, ja pahimmillaan se voisi maksaa enemmänkin kuin ne lapsilisät, mitkä jätettäisiin maksamatta. 


6. Tarveharkintaisuus voisi johtaa kyseenalaistamaan muitakin hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita 


Jos kovatuloisilla tai rikkailla ei olisi oikeutta lapsilisään, tästä olisi lyhyt matka siihen, että kyseenalaistettaisiin myös yhtäläinen oikeus muihin lapsiperhetukiin, neuvolapalveluihin tai muihinkin hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluihin. Hyväosaiset hoitavat osansa maksamalla enemmän veroja, ja näin kuuluukin olla, mutta kyllä yhteiskunnan palveluiden tulee kuulua yhtä lailla rikkaille kuin vähävaraisillekin. 


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 23. elokuuta 2022

Parempaa riskinjakoa tuotteiden hinnoitteluun?

Massatuotteiden kohdalla hinnanmuodostus on yleensä verrattain yksinkertaista: kun myytävän tuotteen tuotantokustannukset ovat helposti määritettävissä, on suhteellisen yksinkertaista määrittää myös myyntihinta niin, että myyjälle jää tuotantokustannusten päälle katetta myös kiinteiden kulujen kattamiseen ja jotakin vielä tulokseksi yritystoiminnan viivan alle. 

Jos myytävän tuotteen tuotantokustannuksia ei etukäteen tiedä tai jos itse tuotteen käytännön sisältö ei ole etukäteen tiedossa, tilanne on toisenlainen. Tällaisissa kaupan- tai sopimuksentekoasioissa jonkinlainen riski syntyy usein sekä myyjälle että ostajalle. Vaikka myyjäyrityksen osalta yksittäisen asiakkaan muodostama riski on usein vain osa tilastoja, asiakkaalle riskit voivat olla merkittäviä, ja tähän liittyvä yksittäisistä asiakassuhteista muodostuva dynamiikka vaikuttaa myös suuriin yrityksiin. Näin ollen sillä on merkitystä, miten molemminpuolinen riski hinnoitellaan. Tällaisten palveluiden hinnoitteluun liittyy kuitenkin erinäisiä vakiintuneita käytäntöjä, joita olen usein ihmetellyt, sillä koen, ettei niissä aina saavuteta myyjä- ja asiakasosapuolen yhteistä etua parhaalla mahdollisella tavalla.

Katsotaanpa esimerkkejä.

Miten jakaa suupala kolmeen osaan?
(Budapest, 21.7.2013)

Vakuutukset

Vakuutukset lienevät ensimmäinen tuote tai palvelu, jonka kohdalla olen ihmetellyt tapaa, jolla riski hinnoitellaan. Vakuutuksissa koko tuote pohjautuu nimenomaan riskiin, joten vakuutuksissa jos jossain on oleellista, miten se riski lasketaan mukaan tuotteeseen. Vakuutuksen hinta pohjautuu vakuutusyhtiön omiin ja yleisempiin tilastoihin, mutta hintaa määrittää tietysti myös se, minkälaisin ehdoin, miten ja kuinka paljon vakuutuksenottajalle maksetaan korvauksia. 

Vaikka vahingon suuruuteen verrattuna prosenttipohjaisiakin korvauksiakin on olemassa, korvausperiaatteissa on tyypillisesti kiinteä euromääräinen omavastuu, minkä yli menevä summa korvataan täysin. Tämä kannustaa toisinaan toimintatapoihin, jotka eivät ole vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan kokonaisedun kannalta kovin mielekkäitä. Pari esimerkkiä:

  • Jos esimerkiksi vanhaan autoon tulee kolhu, joka ei estä auton käyttöä, mutta jonka korjaaminen maksaa esimerkiksi 60% auton arvosta, ei tällaiseen korjaukseen lähteminen kuulosta lähtökohtaisesti kovin mielekkäältä, mutta jos omavastuuna toimiva eurosumma on vaikka vain alle 5% auton arvosta, se luultavasti kannattaa vakuutuksenottajalle. 

  • Lapsen sairausvakuutuksessa on usein vuosikohtainen omavastuu. Tämä tarkoittaa sitä, että suurinpiirtein yhden lääkärikäynnin jälkeen muut käynnit menevätkin puhtaasti vakuutuksesta. Kysymys siitä, käydäkö lääkärillä yksityisellä puolella ei siis tässä kohtaa ole enää lainkaan rahallinen, vaan pikemminkin vain ajankäytöllinen kysymys.

Joku voisi kysyä, eikö se ole kätevää, ettei tarvitse maksaa euromääräistä omavastuuta enempää? Tietysti on. Se on myös yksinkertaista. Samalla se kuitenkin myös tarkoittaa sitä, että vakuutuksista tulee paljon kalliimpia myös vakuutuksenottajille. Mikäli omavastuu olisi prosentuaalinen tai euromääräisen omavastuun lisäksi olisi myös prosentuaalinen omavastuu, vakuutus olisi halvempi jo ilman, että huomioidaan suhteessa pienemmän korvausvelvollisuuden vaikutusta ihmisten halukkuuteen käyttää vakuutuskorvattavia palveluita. Jo 10%:n omavastuu itse korvattavien palveluiden käytöstä saisi kuitenkin aikaan jo isomman kynnyksen käyttää näitä palveluita, mikä laskisi korvausten määrää ja sitä myöten myös sitä hintaa, mikä vakuutusyhtiön tarvitsisi vakuutuksista asiakkailtaan veloittaa.

Kiinteän omavastuun jälkeen tulevalla täydellä korvattavuudella on yksi selvä voittaja: ne tahot, joiden palveluihin korvaussummat käytetään, eli ylläolevia esimerkkien tapauksessa autokorjaamot ja yksityiset lääkäriasemat. Herää kysymys, onko tämä todella paras tapa käsitellä riskiä vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan kannalta?


Asunnonvälitys

Asunnonvälittäjän myymän tuotteen ydin on ostajan löytäminen asunnolle. Asiakkaan kannalta keskeinen tämän tuotteen laatua puolestaan edustaa mm. asunnosta saatava hinta. Moni välittäjä saattaa mainostaa saavansa parhaan mahdollisen hinnan, mutta onko asiakkaalle selvää, että välittäjällä olisi aina riittävä intressi tavoitella sitä parasta hintaa? 

Perinteisesti asunnonvälityksessä kaupasta maksetaan välittäjälle jokin prosenttilukema. Puhuttiin sitten pääkaupunkiseudun kalliista asunnoista (joista prosenttilukema on pienempi, mutta euromääräinen summa korkeampi) tai jostain muista asunnoista, sama kysymys pätee: jos välityspalkkio on 2-4%:n luokkaa, onko sillä välittäjän palkkion kannalta juurikaan merkitystä, saako hän asunnosta vaikka 3% korkeamman hinnan vai ei? 3% korkeampi hinta voi asiakkaalle tarkoittaa helposti yli 10 000€:n lisää, mutta välittäjälle on oleellisempaa saada kauppa maaliin mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Toki varsinaisen välityspalkkion lisäksi välittäjällä voi olla sekä yksilötasolla että yrityksen tasolla myös maineen ylläpitäminen motivoimassa hyvän kauppasumman hakemisessa, mutta eikö olisi asiakkaan kannalta vakuuttavampaa, jos jo hinnoittelu osoittaisi, että välittäjällä on selkeä motiivi saada asunnosta hyvä hinta? Eikö välityspalkkio voisi koostua sekä kiinteästä osuudesta että prosenttiosuudesta? Jos asunnosta tavoitellaan vaikka 300 000 euron hintaa, eikö välityspalkkio voisi noudattaa kaavaa, jossa olisi esimerkiksi kiinteä 4 000 €:n pohjataksa ja 15% siltä 250 000 euroa ylittävältä osalta kauppahintaa? Tällöin tuolla alarajalla välityspalkkio olisi vain 1,6%, mutta 3,8% 300 000 euron hinnalla. Tämä antaisi jo todella vahvan kannustimen asunnonvälittäjälle pyrkiä mahdollisimman hyvään myyntihintaan, mikä yhdistäisi hienosti asunnonvälittäjän ja asiakkaan intressit. 


Remontointipalvelut

Kun tehdään isompia remontteja, työtä tekee usein useampi kuin yksi taho. Vaikka olisi yksi pääurakoitsija, esimerkiksi LVI- tai sähkötyöt tekee usein jokin toinen taho. Tämän hinnan määrittelyyn asiakkaalle on useampia malleja. Perusvaihtoehtoja ovat puhdas tuntityöhinnoittelu tai urakkahinta. Käytännössä usein kyseessä on kuitenkin jonkinlainen välimuoto. Voi esimerkiksi olla muuten urakkahinta, mutta pääurakoitsija ei halua sisällyttää LVI- ja sähkötöitä tähän hintaan, ja nuo hinnat laskutetaan tuntilaskutuksella läpi loppuasiakkaalta. 

Miksi pääurakoitsija ei sitten ehkä halua sisällyttää LVI- ja sähkötöitä (tai muita vastaavia kolmansien osapuolten kuluja) urakkatarjoukseensa? Yksi syy on, että se nostaisi kiinteän hinnan korkeammaksi, mikä saisi ehkä koko remontin summan vaikuttamaan etukäteen korkeammalta. Toinen syy on se, että näitä näiden kolmannen osapuolen aiheuttamien kulujen ennustaminen on vaikeaa. Toisaalta on syytä olettaa, että remonttiyritys osaa silti alan ammattilaisena ennustaa näitä kuluja selvästi paremmin kuin tavallinen remontin teettäjä. 

Onko sillä sitten merkitystä miten kolmansien osapuolten työhön liittyvät kustannukset näkyvät tarjouksessa? Tavallaan on luontevaa, että pääurakoitsija määrittää vain oman työnsä kustannukset loppuasiakkaalle, ja muut kulut ovat sitten mitä ovat. Mutta toteutuuko tällä tavoin urakkasopimusosapuolten välillä yhteinen etu parhaiten? 

Mahdollinen ongelmatekijä syntyy siitä, että mikäli kolmannen osapuolen kulut laskutetaan vain läpi loppuasiakkaalta, urakoitsijalla ei ole juurikaan intressiä pyrkiä minimoimaan näitä lisäkuluja, eikä näiden kulujen suuruus lainkaan välttämättä ole riippumaton urakkasopimuksen rakenteesta. On useampia tekijöitä, mitkä voivat ainakin periaatteessa saada tällaisen järjestelyn toimimaan loppuasiakkaan kannalta epäedullisella tavalla. 

Mikäli urakoitsija sisällyttäisi kolmannen osapuolen työt täysin tarjoukseensa 

  • urakoitsijalla olisi selvä kannustin 

    • minimoida kolmannelta osapuolelta vaadittava työmäärä omalla valmistelevalla työllään.

    • käyttää sellaista kolmatta osapuolta, joka ei ole vain luotettava, vaan myös kustannusmielessä tehokas

    • pyrkiä siihen, ettei kolmas osapuoli pyöristä käytettyjä tunteja perusteettomasti ylös tai laskuta muuten liikaa

  • kolmas osapuoli olisi suoremmassa suhteessa laskun maksajaan, mikä laskee houkutusta yrittää laskuttaa ylimääräistä.

  • kolmannen osapuolen kustannukset maksava osapuoli olisi sellainen, jolla on paremmat edellytykset arvioida, kuinka suuria näistä kustannuksista tulee

Yllä olevia huomioita ajatellen tuntuisikin oikeastaan käytännölliseltä, että urakkoihin sisällytettäisiinkin myös tällaiset kolmansien osapuolten työt. Mutta mikäli tämä taisi urakoitsijan haluamaan liian suurta kiinteää summaa riskien välttämiseksi, eikö kompromissiratkaisukin voisi olla mahdollinen: pienempi kiinteä summa, ja kolmansien osapuolten laskut puoliksi urakoitsijan ja tilaajan välillä? Ehkä tämä tuntuisi monista erikoiselta, mutta näin riski olisi jaettu ikään kuin puoliksi, urakoitsijalla olisi insentiivi välttää liiallisia kuluja, ja kokonaisuus olisi läpinäkyvämpi myös loppuasiakkaan suuntaan.


Lopuksi

Kaikista yllämainituista aloista minulla on kokemusta vain asiakkaana, joten on varmasti asioita, joita en vain ole tässä tiennyt tai muuten osannut ottaa huomioon. Vakuutusala on isoa bisnestä, ja siellä on varmasti laskettu monin tavoin, mikä kannattaa ja mikä ei. Asunnonvälittäjät ovat yrityksinä pienempiä, ja alana siihen liittyy varmasti enemmän maakohtaisia erikoiselementtejä, joten toimintatavoissa voi todennäköisemmin löytyä myös erikoisuuksia, mutta toisaalta hinnoittelumallien taustalta voi löytyä myös lainsäädännöllisiä syitä - aivan kuten vakuutusalallakin. Varsinkin yksityisasiakkaille remontteja tekevät yritykset ovat näistä kolmesta edellämainitusta pienimpiä toimijoita, joten siellä toimintatavoissakin voi esiintyä enemmän vaihtelua, ja hinnoittelun rakenteella voi olla erityisesti merkitystä varsinkin silloin, kun remontin edetessä tulee yllättäviä mutkia matkaan. Toisaalta asioiden edetessä rutiininomaisesti sopimusmallilla ei välttämättä ole lopputuloksen kannalta erityisen suurta merkitystä.

Vaikka ylläolevat pohdintani ovat varmasti jollain tavoin puutteellisia, ja monille vallitseville käytännöille voi olla hyvät perustelunsa, toisinaan vallitsevia käytäntöjä on hyvä kyseenalaistaa. Joskus sitä kautta syntyy markkinoille myös uusia tapoja toimia joko vanhan toimijan uudistaessa toimintamallejaan tai kokonaan uuden toimijan tullessa markkinoille.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Toteutuuko Ne bis in idem julkisissa ammateissa?

Ne bis in idem on yleinen oikeusperiaate, jonka mukaisesti samasta asiasta ei saa antaa tuomiota kahteen kertaan. Suomessa tämä ilmenee esim. siinä, miten luonnollinen henkilö ei voi enää lähtökohtaisesti saada rikosoikeudellista syytettä veropetoksesta, jos hänelle on määrätty jo veronkorotus, sillä hallinnollisesti määrätty veronkorotus rinnastetaan rikosoikeudelliseen rangaistukseen. 

Mutta miten on, toimiiko sama oikeusperiaate myös lainsäädännön ulkopuolella? Varsinkin julkisuuden henkilöillä varsinainen rikosoikeudellinen seuraus voi olla vähäpätöinen suhteessa siihen, mitä tapauksen saama julkisuus voi aiheuttaa. 

Suomessa ehkä yksi parhaita esimerkkejä tästä on Axl Smithin tapaus: hän sai rikostuomion, ja samalla hänen uransa päättyi kuin seinään, ja luultavasti myös sosiaaliset suhteet murenivat. Tuoreena esimerkkinä taas on Wille Rydman, jonka kohdalla rikosoikeudellinen tulos on vielä epäselvä, mutta poliittinen ura saattoi tulla joka tapauksessa käytännössä päätökseensä. 

Maailman kuuluisimpien näyttelijöiden osalta taas on voitu seurata esim. Kevin Spaceyn tapausta, jonka kohdalla oikeudenkäynnit ilmeisesti jatkuvat yhä, mutta ura taitaa olla käytännössä ns. cancelöity: House of Cardsin viimeiselle kaudelle Spacey ei enää kelvannut, vaikka koko sarja oli käytännössä henkilöitynyt häneen, ja All the Money in the World -elokuvasta hänet poistettiin, vaikka elokuvan kuvaukset oli jo tehty. 

On tietysti selvää, että rikokset tai muuten yleisesti tuomittavat teot vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin, ja joissain tapauksissa myös siihen, miten hyvin voi luottaa tuomitun luotettavuuteen työtehtävissään. Mutta vaikuttaisi myös tyypilliseltä, että mitä julkisempi syytetyn asema on, sitä suurempi tämä ei-rikosoikeudellinen seuraus on. Voi kysyä, milloin ja erityisesti missä määrin tällainen on perusteltua. 

Jos ajatellaan Jari Aarnion tapausta, tuntuu ilmeiseltä, että hän on rikoksillaan rikkonut juuri sitä luottamusta, joka on keskiössä hänen ammatissaan poliisina, joten tällaisessa tilanteessa uran päättyminen tuntuu oikealta. Mutta miten on näyttelijöiden tai muiden esiintyjien kohdalla? Näyttelijän rikokset eivät välttämättä sellaisenaan ole merkki siitä, etteikö näyttelijä voisi suoriutua varsinaisesta työstään, mutta näyttelijän kohdalla työn arvoa ajatellen merkittävä tekijä on tietysti henkilöbrändi, joten on ymmärrettävää ja selvää, että ihmisen teot vaikuttavat siten myös näyttelijän kysyntään. Sama pätee, joskin suhteellisen erilaisella dynamiikalla, myös poliitikkoihin. Näyttelijöiden kohdalla yleisö ja poliitikkojen kohdalla äänestäjäkunta siis reagoivat, ja negatiivinen reaktio voi tietysti syntyä myös täysin laillisista, mutta mahdollisesti muuten moraalisesti arveluttavista teoista tai näkemyksistä. 

Rikoksista kuuluu tuomita ja väärin toimimisella on väistämättä seurauksensa myös rikosoikeuden ulkopuolella, mutta mennäänkö siinä toisinaan woke-hengessä yli, kun elokuvateollisuus tai puolueet ennakoivat yleisön reaktiota, ja toimivat sen pohjalta? Johnny Deppin ja Amber Heardin tapaus on tätä ajatellen mielenkiintoinen esimerkki: Disney oli jo hyllyttänyt Deppin Pirates of the Caribbean -elokuvista oikeudenkäynnin vuoksi, mutta oikeudenkäynnin päätyttyä Disney onkin kosiskellut Deppiä takaisin elokuvasarjaan (kts. Iltalehden juttu).

Sosiaalisillekin reaktioille on paikkansa, mutta olisiko myös niin, että toisinaan niin suuri yleisö kuin toisaalta myös suuren yleisön reaktioita pelkäävät instituutiot voisivat pitää jäitä hatussa ja jättää seuraamusten pääpainoa enemmän oikeuslaitoksen puolelle? Vai onko vain niin, että julkisuuden valokeilassa olevilta tyypillisesti suhteellisen etuoikeutetuilta ihmisiltä pitää voida vaatia tavallista tallaajaa enemmän? Eli korkeasta asemasta pudotessa matka alas voi kai perustellusti olla pidempi? Ehkä Ne bis in idem ei tässä mielessä aina toteudu, mutta ehkä se ei toisinaan tapahtuvia ylilyöntejä lukuunottamatta pääsääntöisesti haittaakaan?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 21. toukokuuta 2022

Asunnonvaihdon miinussummapeli

Kirjoitin 10 vuotta sitten kirjoituksen siitä, miten asumista ajatellen markkinahintaisen asuntonsa vuokraa omalla työllään maksava vuokralainen on Suomessa suurimman maksajan asemassa (kts. Vuokralainen ahtaalla). Omistusasujat eivät kuitenkaan myöskään ole homogeeninen joukko, sillä heidänkin keskuudestaan löytyy omat maksumiehensä (tai "maksuhenkilönsä").

Yksi tapa jakaa omistusasujia on jakaa heidät niihin, jotka muuttavat usein, ja niihin, jotka muuttavat omistusasuntojen välillä harvoin jos koskaan. Asunnot ja asuinalueet ovat yksilöllisiä, mistä johtuen jostain hankittu asunto voi olla suorastaan loistava kauppa, kun taas jokin muu asunto voi menettää merkittävästikin arvoaan. Mutta jos oletetaan, että omistusasuntojen välillä usein muuttava ja aina edeltävän asuntonsa myyvä asunnon omistava ei tee keskimäärin sen parempia kauppoja kuin harvemminkaan muuttava, paljon muuttavasta syntyy omistusasujien keskuudessa järjestelmän suurin maksaja, sillä omistusasuntojen välillä muuttaminen maksaa - ja paljon maksaakin! 

Katsotaanpa esimerkin kautta, mitä asunnonvaihto oikeastaan maksaa, ja mikä siihen vaikuttaa. Olen jakanut tässä muuton kustannukset kolmeen kategoriaan.


1. Luonnolliset syyt: muutto itsessään

Muuttaminen vaatii työtä ja sisustusta koskevia muutoksia. Nämä tekijät aiheuttavat kustannuksia, jotka käytännössä koskevat myös vuokra-asunnosta toiseen muuttamista siinä missä omistusasunnostakin toiseen muuttamista: 

  • Tavarat ja huonekalut täytyy ensinnäkin siirtää. Tämän ei välttämättä tarvitse maksaa juuri muuta kuin aikaa, mutta usein muutossa otetaan apuun muuttoliike tai ainakin  vuokralaatikoita.

  • Uuteen asuntoon ei luultavasti sovi vanhat huonekalut sellaisenaan, vaan tilalle pitää hankkia uusia ja vanhoista tulee luopua. Vaikka huonekalut olisivat käytettyjä, kustannuksia syntyy myös tästä.

  • Muuttoon tai uuteen asuntoon asettumiseen tai sen järjestämiseen omiin tarpeisiin sopivaksi voi sisältyä myös muita kuluja.

Tämä kustannuskategoria on helppo hyväksyä: muuttamiseen liittyy tietysti vaivaa, ja vaiva maksaa rahaa, ja lisäksi tämä varsinaiseen muuttamiseen liittyvä kustannuskategoria on näistä kolmesta kustannuskategoriasta pienin.


2. Markkinoilla vakiintuneet toimintatavat: välittäjä ja pankki

Useimmiten asuntokaupoissa käytetään välittäjää. Välittäjien listahinta on perinteisesti ollut 4% + arvonlisävero, mutta vaikka varsinkin pääkaupunkiseudulla prosentuaalinen hinta onkin yleensä selvästi tämän alle, euromääräisesti välittäjän palvelusta syntyy yleensä hyvin tuntuva summa. Asunnon myyjällä on toki mahdollisuus hoitaa välitystyö itse, jolloin maksettavaksi jää vain esim. Oikotie-ilmoituksen hinta (jos sitäkään), mutta välittämällä itse osa ostajakandidaateista ei välttämättä tulekaan paikalle tai tarjottava hinta voi jäädä muista syistä heikommaksi. Vaikka ei käyttäisi välittäjää, tietyssä mielessä näkymättömiä kustannuksia voi siis silti syntyä.

Vähemmän merkityksellisenä tekijänä tähän kategoriaan voidaan nähdä kuuluvan myös asuntolainan järjestelypalkkio: se maksetaan vain nostettaessa, ja voi siten olla käytännössä seurausta muuttamisesta, sillä kalliimpaan asuntoon muutettaessa haetaan samalla yleensä myös lisää lainaa.

Tätä kustannuskategoriaa ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta käytännössä se syö tyypillisesti muuttajan lompakkoa huomattavasti.


3. Verottaja

Kolmas muuton kustannus syntyy veroista. Asuntokauppaan liittyy kaksi veroa: asunnon luovutuksesta syntyvästä luovutusvoitosta maksettava vero sekä varainsiirtovero. Oman asunnon myymisestä syntyvästä luovutusvoitosta harvoin joutuu maksamaan veroa, sillä asumalla asunnossa kaksi vuotta yhtäjaksoisesti luovutusvoitosta tulee verotonta. Varainsiirtovero pitää kuitenkin maksaa ensiasuntoa lukuunottamatta aina.

Tämä kustannuskategoria on kaikista keinotekoisin, mutta kilpailee suuruudessaan silti edellä kuvatun kakkoskategorian kanssa.




Kustannusten jakautuminen

Siihen miten kustannukset jakautuvat, vaikuttaa tietysti moni asia. Pääkaupunkiseudulla asunnot ovat kalleimpia, mutta kauppa käy usein helposti, minkä seurauksena verottajan osuus voi jäädä suurimmaksi, mutta tyypillisesti välittäjän käyttäminen aiheuttanee suurimman kustannuksen. Ensimmäiseen kategoriaan eli varsinaiseen muuttamiseen liittyvät kustannukset taas lienevät suurin piirtein samaa luokkaa alueesta riippumatta, mistä johtuen sen painoarvo kustannuksissa lienee sitä suurempi, mitä edullisemmasta alueesta on kyse. Tyypillisesti muuton kustannus jäänee silti pienimmäksi.

Joku saattaa tässä kohtaa ihmetellä, miten en maininnut remontointia osana luonnollisten syiden kategoriaa tai vaikka omana kategorianaan. Syy siihen on se, että en koe remontointia muuttamiseen liittyvänä kustannuksena. Osin se voi sitä periaatteessa olla, jos asuntoon tehdään jotain hyvin persoonallisia, puhtaasti vain omaan käyttöön tarvittavia ratkaisuja, mutta tyypillisesti remontoinnilla parannetaan asunnon laatua yleisemmällä tasolla, eivätkä ne siltä osin ole varsinaisesti muuttoon liittyviä kustannuksia, vaan asuntoon investoimista.

Oma lukunsa on se, minkälaisten asuntojen välillä muutetaan. Alla näkyy yksinkertaistettu esimerkki kustannusten mahdollisesta jakautumisesta siirryttäessä pylväs kerrallaan pienemmästä asunnosta isompaan asuntoon aloittaen 150 000 euron hintaisesta asunnosta päätyen lopulta 550 000 euron asuntoon. Ensimmäisen asunnon kohdalla ei makseta lainkaan välityspalkkioita, koska ei myydä vanhaa asuntoa, eikä makseta varainsiirtoveroa, koska kyseessä on ensiasunto. Pieni kustannus voi kuitenkin tulla itse muutosta ja asuntolainan nostamisesta peritään yleensä järjestelypalkkio. Toisesta asunnosta eteenpäin varainsiirtoveroa ja välityspalkkioita maksetaankin sitten isoja summia kasvavassa määrin.


Huomionarvoistahan tässä on se, että muuton kustannus korreloi käytännössä todennäköisesti paremmin sen uuden asunnon arvon kuin muutosta syntyvän lisäarvon kanssa. Eli kun esimerkiksi muutetaan kuvaajan toiseksi viimeiseltä pylväältä viimeiselle pylväälle, muuton kustannukset eivät pohjaudu asuntojen 100 000 euron hintaerolle, vaan vanhan ja uuden asunnon hintoihin. Muuttaessa maksetaan siis tietyllä tavalla samoja kustannuksia aina uudelleen ja uudelleen. Tuo isojen palkkien pieni vihreä alareuna on kuitenkin ainoa varsinaiseen fyysiseen muuttamiseen liittyvä kustannustekijä. Muilta osin koko muuton kustannukset johtuvat lähes kokonaan vain siitä vallitsevasta käytännöstä, että asunnot vaihtavat usein omistajaa välittäjän kautta sekä siitä, että verottaja repäisee valtavan siivun jokaikisestä kaupasta ensiasuntoja lukuunottamatta. 

Lienee selvää, etten varsinaisesti pidä kahden suurimman kustannuserän olemassaolosta. Mutta kumpi niistä sitten on suurempi paha? Tähän liittyen voi kuvaajasta tehdä vielä yhden havainnon: verottajan painoarvo kasvaa muuttojen edetessä paitsi suhteessa fyysiseen muuttoon, myös suhteessa “Välityspalkkiot ja pankki”-osioon. Tämä pohjautuu siihen oletukseen, että arvokkaammasta asunnosta välittäjälle riittää usein prosentuaalisesti pienempi palkkio, kun taas varainsiirtovero pysyy aina prosentuaalisesti samana. Tätäkin merkityksellisempää on se, että välityspalkkioiden aiheuttama kustannus on kuitenkin ainakin teoriassa ja tapauskohtaisesti myös käytännössä ainakin osin vältettävissä, verottajan osuutta sen sijaan ei voi välttää. Lisäksi kuten vuonna 2017 tekemästäni selvityksestä näkee (kts. Varainsiirtovero kalliimpi kuin koskaan), tämä kustannuserä vastaa usein kuukausien palkkaa, ja on vain kallistunut vuosien saatossa. Pandemian aikana varainsiirtovero lienee kallistunut ansiotasoon suhteutettuna entisestään tuohon vuoden 2017 tasoon verrattuna. Joten kyllä varainsiirtovero on näistä mielestäni se suurin paha.

Miksi tällaisilla asioilla sitten on väliä? Joku voisi todeta, että elämä nyt vain maksaa. Tai että valtionkin täytyy saada jostain verotuloja. Tai että jos on varaa ostaa monien satojen tuhansien asunto, pitäisi olla varaa maksaa myös välittäjän palkkio ja varainsiirtovero. Onhan se niinkin. Sillä on kuitenkin merkitystä, mihin vallitsevat käytännöt ja verolainsäädäntö ihmisiä ohjaavat. Jos otetaan ylläolevan kuvaajan pylväiden taustalla olevia summia mukaillen esimerkiksi tapaus, jossa muutetaankin suoraan ensimmäisestä asunnosta kuvaajan viidenteen asuntoon, näitä muuton kustannuksia varainsiirtoverosta välityspalkkioihin ja muihin kuluihin tulee alle 18 000 € (mistä yli 60% varainsiirtoveroon). Suuri summa rahaa sekin, mutta pieni summa verrattuna siihen lähes 68 000 euroon, mitä näihin kuluihin menee, jos käydään jokainen pylväs läpi. Useammin muuttaja on siis maksanut 50 000 euroa enemmän! Tämä on niin valtava summa, ettei tällainen muuttamatta jättämisestä palkitseminen tai muuttamisesta rankaiseminen voi olla ohjaamatta ihmisten käyttäytymistä. Lopputuloksena ihmiset eivät muuta niin herkästi, ja se taas tarkoittaa, että ihmiset saattavat jättää muuttamasta töiden perässä tai saattavat muuten asua elämäntilanteeseensa heikommin sopivissa asunnoissa. Tällaiset keinotekoiset muuttamista ehkäisevät tekijät saavat aikaan tehottomuutta ja heikentävät turhaan yleistä hyvinvointia.




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



torstai 21. huhtikuuta 2022

Osakkeenomistajan nillityksiä - case Facebook ja Meta

Joihinkin kohteisiin, kuten vaikkapa olutpanimoihin tai urheiluseuroihin saatetaan sijoittaa puhtaasti tunnepohjalta tai osana harrastusta. Toisaalta hyvin monet sijoittavat puhtaasti tuottomielessä poimien sellaisten yritysten osakkeita, joiden palveluita tai tuotteita eivät käytä lainkaan. Näiden kahden välistä löytyy yritykset, joiden tuotteita käytetään, mutta jotka nähdään myös hyvänä sijoituskohteena. Tällaiset tapaukset saattavat olla periaatteessa parhaita sijoituskohteita, sillä asiakkuuden tai asiakkuuteen verrattavan suhteen kautta voi ymmärtää paremmin myös yrityksen bisneksen edellytyksiä ja tulevaisuuden näkymiä. Toisaalta usein asiakkuus-omistajuussuhteeseen kuuluu myös se, ettei ollakaan täysin tyytyväisiä yrityksen tuottamiin palveluihin.

Olen itse suhteellisen myöhäisherännäisenä lähtenyt mukaan Facebookin eli Metan matkaan myös sijoitusmielessä, joskin aika minimaalisella panostuksella. Tavallisena käyttäjänä en varsinaisesti ole Facebookin asiakas vaan pikemminkin asiakkaiden asiakas tai tietyssä mielessä jopa tuote, mutta käyttäjän rooli vastaa monessa mielessä myös tavallista asiakkaan roolia: käyttäjä käyttää palvelua, ja siten palvelun tulee palvella käyttäjän tarpeita, tai muuten palvelulla ei ole edellytyksiä jatkua.

Vaikka käyttäjät eivät siis olekaan ihan perinteisessä mielessä Facebookin asiakkaita, Facebookin tulee silti palvella käyttäjienkin toiveita. Tätä ajatellen jotkin asiat hämmentävät. Yksi asia on se, miten heikosti palvelun kommenttikentät tuntuvat välillä toimivan. Mobiiliapplikaatiossa tuntuu viime aikoina taas yleistyneen se, että ruudulla on “Osuvimmat” valittuna oletuksena, mutta näihin osuvimpiin ei lasketa ensimmäistäkään viestiä. Tilanne näyttää tältä:



Valitessaan “Kaikki” viestit näytettäväksi voi jännätä, onko viestejä yhä nolla kappaletta, vai mahdollisesti satoja. Vielä ongelmallisempaa on, kun selaa vastauksia, ja käyttöliittymällä näkyy tällainen vaihtoehto:

mutta napin painamisesta ei tule mitään uusia vastauksia esille - ainakaan ellei vaihda “Osuvimmat”-valinnasta taas “Kaikki”-muotoon. Erityisen ärsyttävää on se, jos saa notifikaation jostakin vastauksesta, mutta notifikaation painaminen vie keskusteluketjun keskelle “Osuvimmat”-suodatuksella siten, että niitä vastauksia ei itse asiassa näekään. Ja kun sitten käy vaihtamassa “Kaikki” näytettäväksi, joutuu etsimään kyseisen vastauksen muiden vastausten joukosta. Oma lukunsa on, että mobiiliselainversioissa koko suodatuksen valinta saattaa uupua kokonaan, jolloin osaa viesteistä ei pääse lukemaan ollenkaan.


Desktop-versiossa sama asia ilmenee hieman erilaisina käytettävyysoutouksina. Kun “Osuvimmat” (eli alla olevassa kuvassa “Most relevant”) on valittu, käyttöliittymä kertoo, että osa kommenteista SAATTAA olla suodatettu pois. 



Kun sitten on valittu “kaikki” kommentit näyttävä valinta, tällöin käyttöliittymä näyttää myös kuinka paljon näitä kommentteja on. Eikö kommenttien määrä voisi näkyä valmiiksi?


Mobiiliapplikaation osalta välillä voi tietysti puolustella, että järjestelmiä päivitetään ja sitten vanha applikaatio ei toimi enää ihanteellisella tavalla, mutta vastaavia käytettävyysongelmia on ollut pitkään ihan uusimmillakin applikaation versioilla. Ja desktop-version osalta tällaisia käytettävyysongelmia ei oikein voi perustella. Toinen perustelu voi teoriassa olla järjestelmän optimointi: vältetään kaikkien kommenttien hakemista tai laskemista, ellei käyttäjä niin halua. En kuitenkaan usko, että tämä on minkäänlainen pullonkaula käytännössä.


Kommenttien lisäksi ihmetyttää hieman yhden hauskan ominaisuuden kuoppaaminen. Facebookiin tuotiin 2015 mahdollisuus ladata palveluun profiilivideo. Ominaisuutta ei koskaan otettu täyteen käyttöön: se oli käytettävissä vain mobiiliapplikaation kautta, ja senkin osalta ehkä osin maakohtaisesti tai muuten rajoitetusti. Lisäksi toisin kuin profiilikuvien kohdalla, vanhaan profiilivideoon ei voinut koskaan vaihtaa takaisin. Kaikkinensa harvat (oikeastaan yllättävänkin harvat) sitä ovat käyttäneet, mutta silti yllätti, että tämän vuoden alussa eli 7 vuoden jälkeen se kuitenkin poistettiin Facebookista kokonaan. Suomen osalta se taas oli hävinnyt sovelluksesta jo viime vuoden puolella. 


Voi sitten toki kysyä, onko näillä tekijöillä Facebookin bisnekselle? Profiilivideoiden vähäisen käytön perusteella sitä kaipaavaan jääneiden osuus on luultavasti hyvin pieni, joten ehkä sen poistamista ei ole niin tarpeen ihmetellä, vaikka sitä itse harmittelenkin. Mutta viestiketjut ovat aika keskeinen asia Facebookissa. Jos tällainen osa palvelua toimii heikosti, se voi ajaa ihmisiä kilpailijoiden pariin. Tietysti tässä kohtaa on hyvä huomata, että yksi Facebookin merkittävimmistä kilpailijoista eli Instagram kuuluu Facebookin kanssa samaan Meta-yritykseen. Eli jos Facebook-kokemus kärsiikin, valuuko tällainen käyttö osin sitten Instagramin puolelle, jolloin Meta ei kärsisi? Instagramissa myös kaikki pyörii Facebookista poiketen kuvien ympärillä, joten voisi ajatella, että tällaisten keskustelutoimintojen käyttökokemus olisi tärkeää nimenomaan Facebookin puolella Metan bisnestä. Kilpailijoiden puolelle siirtymisen lisäksi riskinä onkin myös se, että käyttäjä vain valuu pois somesta, mikä ei tietenkään ole Metan edun mukaista.


Tietysti voi todeta, että Facebook elää jatkuvassa muutoksessa, mihin voi vaikuttaa osaltaan myös esimerkiksi Ukrainan sodan kaltaiset reaalimaailman tapahtumat. Tätä ajatellen voi pitää joitain hetkellisiä käytettävyysongelmia ymmärrettävinä. Toisaalta kyse on (alkuvuoden rajun kurssilaskun jälkeenkin) yli 500 miljardin arvoisesta yrityksestä, joten tuntuu erikoiselta, ettei tuollaisen kokoluokan yrityksessä saada tällaisia käytettävyysasioita paremmalle tolalle. Jos käytettävyydessä on tällaisia hankaluuksia pohjimmiltaan yksinkertaisen keskustelujärjestelmän kanssa, kuinka hyvin luonnistuu käyttökokemuksen luominen Metan metaversumivisioita silmällä pitäen?




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 26. maaliskuuta 2022

Yksipuolisen uutisoinnin puolesta?

Azov-pataljoonien tunnus
Helsingin Sanomat kirjoitti eilisessä artikkelissaan Ukrainan Azov-joukoista (kts. Ukrainan joukkojen Azov-rykmentillä uusnatsitaustaa). Ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä tällainen juttu tuli myöhään: Venäjän hyökkäyssodan alkamisestahan oli jo täysi kuukausi, ja Putinin puheissa denatsifikaatio ja uusnatsiryhmiin kytketyt kansanmurhaväitteet ovat olleet käytännössä merkittävimmässä roolissa hyökkäykselle esitetyistä perusteluista, mutta silti asia otetaan maan johtavassa sanomalehdessä esille vasta nyt!

Tehtäköön taas heti selväksi, että tarkoituksena ei ole todellakaan sanoa, että Putinin hyökkäys Ukrainaan olisi ollut perusteltu. Kolmisen viikkoa sitten kirjoittamassani tekstissähän (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?) totesin Azov-pataljoonista seuraavasti:

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

Kuten tuossa aiemmassa kirjoituksessanikin, tarkoituksenani on nytkin edistää laajempaan ymmärrykseen pyrkivää ajattelutapaa, sillä ymmärryksen lisääminen voi auttaa myös konfliktin päättämisessä. 

Eli mikä on sitten syy sille, että Azov-pataljoonista (tai -rykmentistä) kirjoitetaan  Hesarissa vasta nyt kuukausi sodan alkamisen jälkeen, eikä muissa Suomen näkyvimmissä medioissa tunnu olleen asia esillä sen enempää? Ainakaan kyse ei ole siitä, etteikö asia olisi merkityksellinen, sillä vaikka hyökkäyksen varsinainen syy olisikin lännen vaikutusvallan laajenemisen torjumisessa, "denatsifikaatio" ja väitetyn kansanmurhan estäminen on ollut keskeisessä roolissa hyökkäystä perustelevassa propagandassa. On myös vaikea uskoa, etteikö uutistoimituksissa olisi tullut mieleen se, että natsiväitteet pohjautuvat pitkälti juuri Azov-pataljoonien toimintaan.

Uskotaanko siis, etteivät ihmiset halua lukea tällaisista näkökulmista? Helsingin Sanomien Azov-juttuun tulleiden kommenttien ja reaktioiden perusteella osa ei tosiaan näyttäisi haluavan. Facebookin kommenttikentässä joku viittasi vain siihen, miten Putin se on se, joka hyökkää, ja HS:n omalla keskustelupalstalla joku sanoi, että nyt ei olisi tällaisen uutisoinnin aika, vaan pitäisi keskittyä Ukrainan kohtaloon. Muualla puolestaan joku jakoi HS:n uutisen väittäen samalla, että HS:n mukaan hyökkäys olisikin muka täysin perusteltu. Kaikki nämä kolme esimerkkiviestiä saivat merkittävän määrän tykkäyksiä (tai "hyvin argumentoitu"-klikkauksia), joten tällaiselle uutisoinnin yksipuolisuudelle löytyy tukea ainakin pikaisina some-reaktioina. Toisaalta reaktioiden pääpaino näyttää silti olleen kuitenkin päinvastainen, eli enemmistö näyttäisi haluavan laajempaan ymmärrykseen tähtäävää uutisointia.

Entä voiko ajatella että yksipuolisemmalla uutisoinnilla saavutetaan paremmin yhteistä hyvää? Eli jos Venäjällä ei ole sananvapautta ja uutiset on yhä vahvemmin valjastettu valtion propagandan ajamiseen, pitäisikö länsimedian yhtä lailla pysyä yksipuolisemmassa uutisoinnissa ja pidättäytyä antamasta mitään palstatilaa Putinin väitteiden taustatekijöille? Ajetaanko siis yksinkertaistuksilla ja yksipuolisuudella paremmin Ukrainan asiaa? Enpä usko.

Venäjällä ei ole sananvapautta, kun taas Suomi kuuluu mm. Press Freedom Indexin mittauksissa vuodesta toiseen maailman kirkkaimpaan kärkeen lehdistön vapaudessa. Suomessa on siis kyllä vapaus kirjoittaa, mistä näkökulmasta haluaa, ja jo sen itsessään luulisi takaavan, että meillä ja lännessä muutenkin on uutisointi lähempänä kokonaistotuutta kuin Venäjällä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös täkäläisessä mediassa voisi syntyä välillä erikoiseltakin tuntuvia sokeita pisteitä. Osin tämä tapahtuu varmasti vahingossa, mutta osin tuntuu, että tietynlaisista aiheista ei vain haluta kirjoittaa tai muuten raportoida oli syynä sitten yksittäisten toimittajien valinnat, muut toimitukselliset linjaukset, kansainvälisten uutistoimistojen tiedonhankintaan liittyvät toimintatavat tai näiden kolmen tekijän yhdistelmä. 

En ole ainakaan itse esim. huomannut, että YLE, MTV Uutiset tai jokin suurimmista sanomalehdistä olisi tänä vuonna kirjoittanut lainkaan taustalla vaikuttavasta Itä-Ukrainan sisällissodasta. En ole myöskään huomannut raportointia Venäjän kielen asemasta Ukrainasta (esim. lähde), mikä on yksi tekijöistä, mitä Venäjä hyödyntää oman agendansa ajamiseen (kts. lähde). Voi pitää myös kyseenalaisena tai ainakin mainitsemisen arvoisena, että Ukraina kielsi venäjämielisten puolueiden toiminnan (lähde), mutta en ole huomannut tästä uutisoidun. Oma lukunsa on, että EU-maat ovat myyneet Venäjälle aseita vuosikaudet vielä Krimin miehityksen jälkeisten pakotteiden voimaan astumisen jälkeen (lähde), mikä on osaltaan voinut auttaa Venäjää hyökkäyksessään. 

Samalla kun erilaiset sokeat pisteet jäävät käsittelemättä, vaihtoehtoisempia lähteitä seuraavat saavat polttoainetta väitteilleen, että ns. valtamedia valehtelisi. Samalla ihmisiltä jää myös saamatta osa siitä ymmärryksestä, mikä voisi auttaa kaikenlaisten vastakkainasettelujen ja konfliktien käsittelyssä. 

Venäjällä ei ole vapaata mediaa, mutta meillä on. Voisimme osoittaa olevamme kunnolla tiedonvälitysspektrin toisessa päässä hakemalla tietoisesti käsittelyyn myös sellaisia asioita ja näkökulmia, jotka eivät ole osa totuttuja lähtöolettamuksiamme. Tällainen varmasti kognitiivista dissonanssiakin aiheuttava lähestymistapa voi helposti olla raskas, mutta tietynasteinen epämukavuusalueillekin suuntaava laaja uteliaisuus olisi arvokas ominaisuus toimittajan työssä.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Trumpismi, koronadenialismi ja putinismi

Trumputin -
Time-lehden kansikuva vuodelta 2018
Mitä yhteistä on Trumpilla, Putinilla ja koronapandemialla? Kaikkiin kolmeen liittyen löytyy ihmisiä, joiden näkemyksen mukaan yleinen mielipide on pahasti vääristynyt johtuen ns. valtamedian yksipuolisuudesta tai suoranaisesta valheellisuudesta. Tällaiseen ajatteluun liittyy usein myös kuvitelma jonkinlaisesta yleisestä salaliitosta, ja että suuri yleisö on vain sokea, eivätkä ihmiset näe, miten heille valehdellaan. Mielenkiintoista on se, että näitä kolmea eli Trumpia, Putinia ja koronapandemiaa koskeva “vaihtoehtoajattelu” tuntuu kulkevan usein käsi kädessä. Toisin sanoen ihminen, joka uskoo Trumpin puheita, uskoo usein myös Putinin sanoja eikä luota yleiseen koronauutisointiin. 

Toki näillä kolmella on myös eroja. Trumpin kannattaminen ei välttämättä tarkoita koronadenialismia tai koronadenialismi Putinin ymmärtämistä. Koronakriisiin liittyy paljon tasapainottelua erilaisten arvojen välillä, ja kriisi on iskenyt eri ihmisiin hyvin eri tavoin, joten on luonnollista, että vahvojakin näkemyseroja syntyy varsinkin sen suhteen, miten kriisiä tulisi käsitellä. Samalla on sitten syntynyt ajattelua siitä, miten media tai valtaapitävät valehtelevat. Trumpille ja Putinille on yhteistä se, että heitä molempia pidetään (ainakin lännessä) laajasti valehtelijoina. Erona on kuitenkin se, että Trumpin kohdalla valheisiin uskomisen ajurina on ehkä enemmänkin halu uskoa Trumpin agendaan ja tyytymättömyys yhteiskunnan yleiseen kehitykseen, kun taas Putinin kohdalla uskomukset pohjautuvat Venäjän propagandakoneistoon ja kriittiset äänet hiljentävään hallintoon. 

Vaikka Trumpin pääyleisö onkin Yhdysvalloissa ja Putinin propaganda vaikuttaa vahvimmin tietysti kotimaassaan Venäjällä, molemmille löytyy kannattajansa myös kotimaidensa ulkopuolelta. Trumpin osalta kirjoitin asiasta runsas vuosi sitten (kts. Trumpistien argumentit ja QAnon-liike), mutta sittemmin on tullut huomattua, että samoissa piireissä on ymmärretty Putinin pyrkimyksiä tai jopa hyväksytään Putinin käynnistämä sota. Viikontakaisessa kirjoituksessani kävin läpi Putinin ajamaa ajatusmaailmaa (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?), mutta siinä lähtökohta oli enemmänkin se, miten Venäjän omat kansalaiset omaksuvat Venäjän hallinnon eli käytännössä Putinin ajaman ajatusmallin. Putinin ymmärtäjät ovat Ukrainan sodan alettua olleet toki huomattavasti pienemmässä marginaalissa kuin mitä Trumpin kannattajat, mutta heitäkin silti löytyy myös Venäjän ulkopuolelta.

Miksi jotkut sitten ajattelevat niin selvästi valtavirrasta poikkeavasti? Onko kyseessä henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu? Trumpin yhdysvaltalaisten kannattajien kohdalla tällaista pragmatismia on varmasti esiintynyt paljonkin: moni on saattanut äänestää Trumpia, vaikkei hänestä ihmisenä pidäkään, koska on kokenut Trumpin ajavan äänestäjää hyödyttävää politiikkaa. Korona taas iskee ihmisryhmiin hyvin epätasaisesti, mistä johtuen monilla voi olla vahvat ja perustellutkin syyt vastustaa koronaan liittyviä rajoitustoimia esim. työnsä vuoksi, joskaan tämä ei välttämättä ole merkki siitä, että varsinaisesti epäilisi koronaan liittyvää uutisointia. Mutta Trumpin eurooppalaisten kannattajien, suoranaisten koronadenialistien tai ei-venäläisten putinistien kohdalla ajurit tuntuvat olevan jossain muualla kuin jonkinlaisiin järkisyihin perustuvasta oman edun tavoittelusta. 

Tuntuu, että yhteisenä nimittäjänä näissä on se, että valtavirtauutisoinnin ja -maailmankatsomuksen vastustamisesta on tullut näille ihmisille jotenkin itseisarvoista. Mikään uutislähdehän ei ole aina täydellisen objektiivinen saati kattava kaikessa uutisoinnissaan, joten terve kriittisyys on sinänsä hyvästä, mutta mikä saa ihmiset uskomaan vaikkapa epämääräisen YouTube-videon sisältöä enemmän kuin vakiintuneita, yleisesti luotettuja uutislähteitä? Keittiöpsykologisoin tuossa aiemmassa Trumpistien argumentit -blogijutussani vertaamalla salaliittoteoriauskoa syömishäiriöön: molemmissa voi syntyä todellisuudesta vieraantunut ajattelutapa, joka on kuitenkin houkutteleva siksi, että se on näennäisesti omassa hallinnassa. Toisaalta koronapandemia on saanut monet ahdistumaan tavalla, joka saa kaipaamaan suurempaa hallintaa elämästä, ja salaliittoteoriat voivat tarjota houkuttelevan yksinkertaisia malleja hahmottaa pandemian kaltaisia monimutkaisia kokonaisuuksia. 

Salaliittoteorioiden psykologiasta on sinänsä lukuisia tutkimuksia, joten ehkä tässä kohtaa taustalla olevia syitä olennaisempaa voi olla kysyä, miten reagoida näkemiinsä omituisilta tuntuviin näkemyksiin, tulivat näkemykset sitten läheisiltä, tutuilta, puolitutuilta tai tuntemattomilta. Tuntuu, että tyypillisesti nämä näkemykset elävät hyvin pitkälti omissa kuplissaan: keskustelu tapahtuu esim. omissa sosiaalisen median yhteisöissä ja salaliitoista paasaavien videoiden viestiketjuissa, joihin osallistujat ovat pääosin pitkälti samanhenkisiä ja saattavat esim. väittää "valtamedian" valehtelevan. Keskusteluja käydään sinänsä myös Facebookissa ihmisten henkilökohtaisten profiilien seinillä, missä moni "valtamediaa" vastustaviin piireihin kuulumaton Facebook-kaveri myös näkee viestit, mutta tuntuu, että näihin piireihin kuulumaton tyypillisesti vain ohittaa hämmentyneenä tällaiset viestit tohtimatta aktiivisesti omilla viesteillään kyseenalaistaa salaliittoteorioinnilta haiskahtavia viestejä. 

Vaikka erimielisten viestien ohittamisessa voi kyse olla toisinaan myös yksinkertaisesti konfliktin välttelemisestä, mielestäni pitäisi pyrkiä enemmän dialogiin. Keskustelu eri tavalla ajattelevien kanssa voi kasvattaa ymmärrystä erilaisia näkemyksiä kohtaan. Samalla molemmat osapuolet voivat oppia jotain: pääasiassa tavanomaisimpia uutislähteitä seuraava saattaa oppia salaliittoteoreetikolta jotain, mikä on oikeasti jäänyt tyypillisessä uutisoinnissa ehkä tarpeettoman vähälle tai jopa olemattomalle huomiolle, ja salaliittoteoreetikko saattaa ehkä oppia näkemään, että jokin salaliittoteoriassa esitetty väite ehkä onkin hölynpölyä. Ja vaikka selvästi uutta asiaa ei opittaisikaan, eri mieltä olevien keskusteluun osallistuminen voi silti olla hyödyllistä taistelua epärakentavaa kuplautumista vastaan. Jos ei pääse syntymään niin vahvoja kuplia, ei myöskään synny niin vahvaa polarisaatiota ihmisten välille, ja samalla katoaa osa niistä rakennuspalikoista, mistä kaikista omituisimmat tai vaarallisimmat salaliittoteoriat ehkä muuten rakentuisivat.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



Aiheeseen liittyviä tekstejä...