Yhteiskunnallisen reiluuden merkitys?

Alle 30-vuotiaana synnyttäville on ehdotettu annettavaksi suurta rahasummaa (kts. Ylen juttu). Syntyvyyden lasku mataliin lukemiin on vaikea yhteiskunnallinen ongelma, mistä johtuen tilanteen kääntämiseksi jotain olisi hyvä tehdä, mutta ehdotus tuntuu silti väärältä useammallakin tavalla. 

Suomi kaipaisi lisää vauvoja - sellaisia, joita ei ole luotu tekoälyllä, niin kuin nämä.

Jos tarjottava lisäraha olisi aidosti mittava kuten ehdotuksissa näkynyt 30 000 euroa, se tuntuisi ikävän arpajaisonnimaiselta erottelulta peräkkäisten ikäluokkien tai peräkkäisinä vuosina lapsia saavien välillä. Tuollaiset ikärajat tuntuvat myös tylyiltä. En ole aivan vakuuttunut asp-lainojenkaan ikärajasta, mutta se on nyt ehdotettua reilumpi ainakin siinä, että sen nojalla on selvästi helpompi toimia. Lasta kun ei voi tilata kalenterimerkinnän perusteella ja alle 30-vuotiaskin voi hyvin kärsiä lapsettomuudesta, vaikka olisikin kumppani. Miltä esimerkiksi tuntuisi, jos yrittäisi kaikkensa saadakseen lapsen ennen 30 vuoden ikärajaa, mutta se ei vain onnistuisi ja ikäraja tulisi vastaan? Miltä tuntuisi, jos tuttu ikätoveri saisi lapsen ja palkinnoksi ehdotetut 30000 euroa, koska ehti ajoissa? Eikö se voisi tuntua keskisormen näyttämiseltä yhteiskunnan suunnalta? Ja toisaalta halutaanko myöskään luoda sellaisia kannustimia, jotka saavat hankkimaan lapsen vääristä syistä?

Yhteiskunnassa on toki monenlaisia asioita, jotka saattavat herättää epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Yksi tavallisimpia tällaisia tekijöitä on kysymys verotuksesta. Kun veroja nostetaan tai lasketaan, aina nousee tavalla tai toisella kysymys siitä, tehdäänkö muutoksia oikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisena voi nähdä sen, jos vähätuloisen asemaa kiristetään ja rikkaan helpotetaan, tai toisesta näkökulmasta myös sen, jos kovatuloiselle jää alle puolet palkasta käteen. Toisaalta erityisen epäreilulta voi tuntua se, kun tietynlaisissa asemissa pystyy kiertämään verotusta tavalla, johon ihmisillä ei tavallisesti ole mahdollisuuksia. Koronaikaan epäreilulta tuntui varmasti monessa tilanteessa myös se, jos omaa elinkeinoa ei pystynyt käytännössä harjoittamaan, ja samalla jotkin pienetkin yritykset, joihin korona ei edes iskenyt, saattoivat saada 100 000 euronkin tukia.

Voi sinänsä kysyä tulisiko yhteiskunnan ylipäätään välittää siitä, osuvatko jotkin lait tai lakimuutokset yksilötasolla ikävästi tai tuntuuko joidenkin lakipykälien ja verotusjärjestelmän virittämät rakennelmat oikeudenmukaisilta tai reiluilta. Jos järjestelmä ajaa taloutta ja muita rakenteita kohti laeille asetettuja tavoitteita, onko reiluuden tunteella loppujen lopuksi yhteiskunnallisella tasolla merkitystä? Eihän yhteiskunnallisen päätöksenteon tule pyöriä vain sen ympärillä, että jokainen laki ja muutos tuntuisi jokaisen kohdalla yksilötasolla reilulta. Lähes kaikissa varsinkin verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyvissä muutoksissa on aina väistämättä voittajia ja häviäjiä, eikä yksittäistapausten tarkastelu saa sanella isomman mittakaavan tavoitteita. Tästä huolimatta myös ennustettavuuden ja reiluuden kaltaisilla arvoilla on merkitystä. Siinä missä yhteiskunnallinen ennustettavuus on tunnustettu arvo yritysten toimintaympäristön elinvoimaisuuden kannalta, yksilöiden kohdalla reiluuden tunteen merkitys saattaa olla jopa merkityksellisempi. 

Epäreiluuden tunteella on merkitystä yksittäisten ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan kannalta. Jos rakenteet tai muutokset tuntuvat epäreiluilta, se voi heikentää keskinäistä luottamusta, kasvattaa polarisaatiota, lisätä mielenterveyden ongelmia ja tulla siten kalliiksi paitsi yksilöille, myös yhteiskunnalle. Mitä tulee syntyvyysongelmaan jotain olisi kyllä hyvä tehdä, mutta eikö se onnistuisi paremmin ja reilummin kuitenkin ilman massiivista ikärajaan sidottua tukea keskittymällä muihin vanhemmaksi tulemisen tiellä olevien hidasteiden ja esteiden torjumiseen sekä tukemalla lapsiperheitä yleisellä tasolla enemmän?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Alankomaiden poikkeava pääomaverotus - selittäjä Degiron mystiselle "Total P/L"-luvulle?

Olen ollut lähes viisi vuotta Degiron asiakas. Melkein yhtä pitkään on häirinnyt se, että Degiron käyttöliittymän esittämä “Total P/L”-luku ei näytä kunnolla kuvaavan sitä, mitä Degiro väittää sen kuvaavan. Degiron FAQ kuvaa lukua seuraavasti:

Kuulostaa mukavan yksinkertaiselta ja informatiiviselta, mutta valitettavasti se ei tunnu näyttävän tuota, vaan vain jotakin sinnepäin. Nähdäkseni tuon Total P/L pitäisi olla niinkin yksinkertaisesti laskettavissa kuin:

Total P/L = Nykyinen käteinen + Nykyisten positioiden arvo - (Talletukset - Nostot)

Eli esimerkiksi jos olisi 500€ tilillä, nykyisissä positioissa 1000€, talletuksia olisi tehtynä yhteensä 1500€ ja nostoja 500€ (eli yhteensä rahaa sisään laitettuna 1000€), total P/L olisi 500€. Käytännössä omalla kohdallani käyttöliittymän ilmoittama P/L kuitenkin poikkeaa tuosta 20%:n luokkaa. Enkä ole ainoa, sillä esim. Redditin palstalla on ihmetelty samaa.

Miksen kysy Degiron asiakaspalvelusta? Koska luku on laskettavissa muutenkin, ja luku on ollut heittänyt alkuun vähemmän, en pitkään aikaan nähnyt ensin tarpeelliseksi kysyä, mutta lopulta kyllä kysyinkin. Seurasi pitkä viestinvaihto, ja lopulta vielä erikseen sovittu puheluaikakin, minkä seurauksena sieltä luvattiin kysyä teknisemmältä puolelta, mistä on kyse, mutta sittemmin ei taas olekaan asiasta mitään kuulunut.

Koska edelleen kiinnostaa, mistä kummasta ero johtuu, repesin pohtimaan, voisiko syy piillä jollain tavalla Degiron kotimaan eli Alankomaiden pääomaverotuksesta - ties vaikka siellä olisi jonkinlainen Suomen osakesäästötilin kaltainen järjestelmä, jota palvelemaan tuo Total P/L:kin olisi kehitetty. No, pienen etsinnän perusteella Alankomaissa todella on jokseenkin poikkeava verotusjärjestelmä, joka kulkee nimellä Box 3 (kts. linkki). Pikaisen silmäyksen perusteella se vaikuttaa samansuuntaiselta verotukseltaan kuin Ruotsin ISK-tili: siinä missä Ruotsissa maksetaan ISK:sta kiinteää prosenttia suhteessa pääomaan, Box 3:ssa määritetään fiktiiviset tuotot riippumatta siitä, mitä ne ovat todellisuudessa olleet, ja sitten verotetaan sitä tuottoa. Jos Alankomaiden malli olisi muistuttanut Ruotsin ISK-tilin sijasta osakesäästötilin kaltaisesta toimintaperiaatetta, missä nosto koostuu lähtökohtaisesti yhdistelmästä oman pääoman palautusta sekä tuottoja tai tappioita, se olisi voinut jotenkin ehkä selittää, miksi Total P/L näyttää niin oudolta. Mutta eipä näin näytä olevan.

En varsinaisesti pidä ISK-tilin tai Box 3:n veromallia kovin reiluna, mutta se on tämän Degiro-kysymyksen kannalta sivuseikka. Tuli tässä etsiessä opittua jotain Alankomaiden verotuksesta, mutta Degiron “Total P/L” jäi edelleen mysteeriksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Valmis maa YouTuben puolelle?

Siitä tuli tänään tasan 15 vuotta, kun julkaisin ensimmäisen kirjoituksen tässä blogissa. Sen kunniaksi esitän tässä nyt kysymyksen: pitäisikö vihdoin siirtää tämä blogiharrastus nykyaikaan rupeamalla julkaisemaan tästä blogista tuttuja aiheita käsitteleviä videoita YouTuben puolella?

Mitä näistä 15 blogivuodesta on jäänyt käteen? Blogin kirjoittaminen on sinänsä ollut ajattelua kehittävä ja samalla omia näkemyksiä kirkastava harrastus, mutta kovin kummoista yleisöä tekstit eivät ole saaneet vaikka piksu.netin ja ja Uuden Suomen puolelta yleisöä on ollutkin jonkin verran enemmän kuin tässä osoitteessa. YouTube voisi tarjota laajempaa yleisöä ja enemmän vuorovaikutusta sekä toisaalta uudenlaisia tapoja tuoda ajatuksiaan esille, minkä vuoksi siellä aloittaminen on ollut mielessä kasvavissa määrin. Toisaalta sinne siirtyminen vaatisi enemmän rohkeutta, ja siellä julkaiseminen olisi täysin erilainen ja todennäköisesti enemmän aikaa vievä tapa tuottaa sisältöä, mikä vaatisi myös oman opettelunsa. Sisällöistä pitäisi myös ehkä tehdä samalla edes jonkin verran viihteellisempiä - ja pitäisi kai tuo 15 vuotta vanha Valmis maa -yläbannerikin päivittää raikkaammaksi. 😋

Mitä mieltä olet? Sopisiko tämän blogin teemaa kantavat sisällöt hyvin YouTubeen? Pitäisikö aloittaa YouTube-kanavan ylläpito? Onko antaa vinkkejä, mitä kannattaa tai ei kannata tehdä YouTubeen siirtyessä? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Älä vihaa pelaajaa, vihaa peliä

Sanna Marinin kirjoitus vuodelta 2014

Sanna Marinin yrityksestään nostamien tulojen ympärillä pyörivät keskustelu tuntuu suurelta osin kummalliselta. Marin on sinänsä ilmeisesti nostanut yrityksestään merkittävästi myös tavallisen korkeasti verotettuja palkkatuloja, mutta huomio kiinnittyy tietysti ja ihan perustellustikin siihen, että tuloja on nostettu myös kevyesti verotettuna (kts. Sanna Marin nosti osinkoja juuri alle tärkeän rajan). Koska Marin on aiemmin mm. blogitekstissään kritisoinut tällaisen sallivaa järjestelmää, monet näkevät Marinin toiminnan nyt ristiriitaisena: kommenteissa Marinia syytetään moraalin muuttumisesta, selitetään kuinka demari myy periaatteensa, kun pääsee vaurastumaan tai todetaan, että hän selittää yhtä, mutta toimii eri tavalla. Mutta onko millekään näistä kommenteista perusteluja? Onko Marinin toiminnassa oikeasti yhtään mitään ristiriitaista?

Oletetaanpa, että olisi laki, jonka mukaan joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kaupungin keskustassa kokoontuvien annettaisiin osallistua arvontaan, jossa joillekin onnekkaille jaettaisiin yhteisistä verovaroista 50 000 euroa suoraan käteen. Vastustaisitko järjestelmää? Ja jos vastustaisit, osallistuisitko silti arvontaan? Jos vastaus on molempiin kyllä, onko se ristiitaista? Miten se eroaa Marinin tapauksesta? Omalta osaltanikin olen vastustanut pitkään hitas-järjestelmää, mutta olen silti osallistunut hitas-arvontaan, enkä näe siinä mitään ristiriitaista (kts. Jos et voi voittaa heitä, liity heihin).

Toki joku voisi tässä todeta, että entisen pääministerin tulisi käyttää tällaisissa asioissa enemmän harkintaa verrattuna tavikseen. Näin varmasti onkin, mutta jos tavoitteena on saada järjestelmä muuttumaan järkevämmäksi, olisiko tuon tavoitteen kannalta edes parempi vain olla käyttämättä järjestelmän tuomia mahdollisuuksia? Vai olisiko päinvastoin niin, että kun pääministeri käyttää itse kritisoimaansa “verokikkailua”, se tuo asialle enemmän näkyvyyttä ja siten enemmän myös todennäköisyyttä sille, että järjestelmää korjataan tältä osin? Yhtä asiaa olisin tosin tätä ajatellen tässä yhteydessä ehkä Marinilta toivonut: että hän olisi suoremmin todennut, että hän näkee edelleen tämänkaltaisen veroedun ongelmallisena, ja että siitä voisi olla hyvä luopua, vaikka se tarkoittaisi monien muiden hyväosaisten ohella myös hänelle korkeampia veroja.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

EU, pakotteet ja Suomen asema

Onko Suomen osuus EU:n yhteisessä budjetissa määritetty reilusti? Kohdellaanko pientä Suomea muuten reilusti EU:ssa? EU-kriittisen vastaus näihin voi olla suora ei, kun taas EU-myönteisimmän vastaus voi olla yhtä suora kyllä. Joissain EU-narratiiveissa on erikoisesti jopa todettu, että olisi Suomen etu maksaa EU:hun enemmän kuin mitä sieltä saa takaisin. Joka tapauksessa käytännössä varsinkin tavallisen EU-kansalaisen on hyvin vaikea saada näin monimutkaisista kokonaisuuksista kovinkaan kannattavaa kuvaa, mutta kysymys maan asemasta on varsinkin Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tärkeä, joten haluan tässä tuoda yhden tekijän esille, jota ei ehkä ole otettu EU-päätöksenteossa esille niin hyvin kuin olisi Suomen kannalta perusteltua tai ainakin toivottavaa.

Vasemmalla: EU-maiden nettomaksut 2021 miljoonissa euroissa (Lähde statista)
Oikealla: EU-maiden nettomaksut asukasta kohden 2022 (lähde valtiovarainministeriö)

Tarkastellaanpa ensin kuitenkin, miten EU:n maiden osallisuus jakautuu. Oheisen kuvan vasen puoli näyttää kunkin maan maksamat summat vähennettynä saaduilla summilla vuodelta 2021. Tästä näkee, että Saksa on euromääräisesti suurin maksaja, kun taas Puola vahvimmin saamapuolella. Kuvaavampaa on kuitenkin katsoa nettomaksuja asukasta kohden jyvitettynä, mikä näkyy oikean puoleisessa kuvassa vuodelta 2022. Suomi maksaa siis suhteessa vähemmän kuin naapurit Tanska tai Ruotsi, ja selvästi vähemmän kuin Saksa myös suhteessa. Tätä katsoessa voi ihmetellä, miksi Viro on vahvimmin saajapuolella (ja saa esim. suhteessa enemmän kuin Latvia), mutta pelkkiä maksulukuja katsellen räikeimpänä outoutena esille hyppää Luxemburg.

Miksi ihmeessä upporikas Luxemburg on siis EU:ssa asukaslukuun suhteutettuna lähes suurimman saajan asemassa? Suurin syy on se, että Luxemburgissa sijaitsevat Euroopan unionin tuomioistuin, Euroopan tilintarkastustuomioistuin ja Euroopan investointipankki, ja kaikkia näitä rahoitetaan EU-varoin. Luxemburgin oman media-talon RTL:n artikkelin perusteella (kts. Is Luxembourg a net beneficiary of the EU?) sekään ei tosin täysin riitä selittämään nettosaajan asemaa, vaan ilmankin näitä kulueriä Luxemburg olisi saajan asemassa, ainoastaan lievemmässä määrin. Oli  edellä mainittujen instituutioiden huomioivat tarkat luvut sitten mitä hyvänsä, herää kysymys: eikö Luxemburg kuitenkin hyödy välillisesti monella tapaa siitä, että nämä instituutiot sijaitsevat Luxemburgissa? Onko tätä huomioitu millään tapaa? 

No, Luxemburgin asema EU:ssa voi olla merkityksellinen EU-tulonjaon oikeudenmukaisuutta ajatellen, mutta kokonaisuutta ajatellen sen merkitys on muuten pieni. Sillä ei siis ole suurta merkitystä, huomioidaanko EU-instituutioiden positiiviset sivuvaikutukset kunnolla EU:n budjetoinnissa. Suomen kannalta merkityksellistä on sen sijaan sillä, huomioidaanko Suomen omat erityisolosuhteet reilusti. 

Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan 2022 on Suomelle monella tapaa rajummat vaikutukset kuin suurimmalle osalle EU-maista. Yksi näistä tekijöistä on se, että Suomen talous on muuhun Eurooppaan nähden erityisen altis kärsimään korkopolitiikan kiristämisestä. Suomessa on huomattavan paljon asuntovelallisia, ja asuntolainat sidottuna muista maista poiketen lyhyisiin markkinakorkoihin, joten Venäjän hyökkäyksen osaltaan nostaman inflaation seurauksena suomalaisten asuntovelallisten talous on tiukentunut paljon enemmän kuin muissa EU-maissa, ja se näkyy koko maassa kuluttajakysynnän laskuna. Asuntovelkojen osalta voisi toki todeta, että itsepähän olemme asuntolainakulttuurimme valinneet, ja että aiemmin asuntovelalliset ovat ainakin voineet hyötyä lyhyiden korkojen käytöstä: vaikka korkopolitiikka on yhteistä, Suomen asuntolainakorkokäytännöt ovat omiamme. Joka tapauksessa vaikka inflaatio on täällä jo talttunut ja Suomi on oikeastaan jo vaarassa kääntyä deflaation puolelle, korot ovat yhä Suomen talouteen nähden korkealla. 

Ehkä korkopolitiikkaan liittyvää epäsuhtaakin erityisemmin Suomeen osuu (osin muun itäisen Euroopan ohella) kuitenkin Venäjään liittyvät pakotteet ja Venäjän kaupan loppuminen. Yritykset ovat käytännössä joutuneet luopumaan Venäjän liiketoimistaan, oli se yritykselle kuinka raskasta tahansa. On tuntunut ylipäätään kyseenalaiselta, miksi Venäjältä ostamisen lisäksi myös Venäjälle myyminen on pitänyt lopettaa myös tavallisissa kuluttajatuotteissa: eikö siinä monesti ammuta vain enemmän omaan jalkaan kun taas Venäjä saattaa päinvastoin jopa vain hyötyä tilanteesta, jos Venäjä saa korvattua tuotteet omillaan? Niin tai näin EU:ssa on yhdessä päätetty Venäjään kohdistetuista pakotteista ja luotu jonkinlainen moraalinen de facto -toimintamalli, että yritykset eivät saa tehdä myyntiäkään Venäjälle, mutta yhdessä luoduista periaatteista huolimatta Suomi kantaa niistä suhteessa paljon suuremman painolastin. Ei enää kauppaa valtavaan naapurimaahan, merkittäviä bisneksiä on menetetty kokonaan, suuret yritykset ovat kärsineet valtavia tappioita ja työpaikkoja on menetetty, eikä käytännössä tule enää turistejakaan tuosta samaisesta naapurimaasta. 

Kun Venäjän toimien vastustaminen on yhteinen tavoite, jota varten on yhdessä määritetty pakotteet ja moraaliset periaatteet, joita yritysten on käytännössä pakko noudattaa, eikö olisi perusteltua kantaa noiden pakotteiden taloudellinen rasitus myös ainakin osin yhdessä? Eli eikö EU:n tulisi antaa kompensaatiota maille, jotka pakotteista ja pakotteiden kaltaisista käytännöistä eniten kärsivät? Kovaa vauhtia velkaantuva Suomi tarvitsisi tällaista tukea nyt aika kipeästi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Vuokralla omaksi -mallin ongelmat

Lauttasaari ja taustalla näkyvä Jätkäsaari
vuosimallia 2009

Helsinki on luopumassa Hitas-järjestelmästä ja kaipaa sen tilalle korvaavaa järjestelmää. Sellaiseksi kaavaillaan nyt Vuokralla omaksi -nimistä mallia, jossa vuokra-asunto olisi ajan myötä lunastettavissa itselle. Pohja-ajatukseltaan malli tuntuu ainakin joltain osin vähemmän ongelmalliselta hitakseen verrattuna: toisin kuin hitaksessa, kerran ostettu asunto on vapaasti myytävissä markkinahintaan, joten tuosta eteenpäin asunto toimii tavallisen omistusasunnon tavoin. Järjestelmän yksityiskohtia ei ole vielä määritetty, mutta tähänastisten tietojen perusteella myös Vuokralla omaksi -malli sisältää merkittäviä ongelmia.

Toisin kuin Hitas-järjestelmän kohdalla, Vuokralla omaksi -malliin on sisällytetty tarveharkintaisuus tulorajojen muodossa. Tämä on kaksisyinen juttu: toisaalta on hyvä, että tukea ei tarjota ihmisille, jotka tukea eivät tarvitse. Toisaalta tuloraja on merkki siitä, että kyse todella on merkittävästä tuesta, eikä vain erilaisen rahoitusratkaisun tarjoamisesta asunnonhankintamahdollisuuksien parantamiseksi. Tulorajoissa taas on kaksi ongelmaa: ne pohjautuvat yhteen näkökulmaan ja sitäkin vain yhdestä ajanhetkestä katsoen. Varallisuutta mallissa ei oteta huomioon, ja esimerkiksi opiskelijalla tai vastavalmistuneella tulot ovat luultavasti pienet, mutta ajan myötä ne voivat pian olla huomattavankin suuret, mutta silti saatu hyöty on pysyvä. Ja mitä esim. hitas-järjestelmästä on opittu, tuo hyöty voi suurimmillaan olla hyvinkin massiivinen eli nousta satoihin tuhansiin euroihin. Sellaisen hyödyn perustaminen hetkelliseen tulotason pohjalta tulkittuun näennäiseen tarpeeseen on vähintäänkin kyseenalaista.

Toinen ongelma on määräaika.  Vuokralla omaksi -mallin vaatimus asua asunnossa 10 vuotta, jotta saisi lunastaa asunnon, vaikuttaisi niin pahalta kannustinloukulta, että se tuo mieleen Hitas-järjestelmän lukuisat ongelmat, varsinkin kun tuohon aikarajaan yhdistää siihen, että lunastushinta määritetään jo ennen vuokrasuhteen alkamista! En ole varma, sisältyykö tämänhetkisiin suunnitelmiin vuokraamalla tehtyjen lyhennysten palauttaminen kokonaan tai osittain tilanteessa, jossa asukas muuttaakin pois ennen 10 vuoden määräajan täyttymistä (tämä näyttäisi olevan avoin kysymys ainakin Vuokralla omaksi -mallin selvityksessä), mutta riippumatta siitä tuo 10 vuoden määräajan saavuttaminen voi helposti olla todella merkittävä kertahyöty varsinkin tilanteessa, jossa alueen hintakehitys on ollut suotuisaa. Jos asunnon hankinta-arvo on alun alkaenkin ollut vaikkapa 10% alakanttiin markkinahintoihin nähden, ja asuntojen nimellinen hintakehitys on alueella ollut esim +50%, tuon kymmenen vuoden rajapyykin saavuttaminen tarkoittaa kertaluonteista +67%:n tuottoa asunnon ostohintaan! Jos tällaisessa asunnossa on asunut vaikka 8 vuotta, ei siitä hevillä halua muuttaa pois ennen kuin tuo 10 vuotta on täynnä. Lopputuloksena monet jumittavat hitas-tyyliin asunnoissaan, vaikka haluaisivat oikeasti muuttaa johonkin tarpeitaan paremmin vastaavaan asuntoon muualle, ja toisaalta monet halukkaat eivät näihin asuntoihin pääse asumaan ennen kuin niitä kertarytinällä sitten rävähtää markkinoille mahdollisesti runsainkin määrin. Ketä tällainen palvelee?

Monessa yhteydessä Vuokralla omaksi -mallia on kutsuttu omistus- ja vuokra-asumisen välimuodoksi. Mielestäni tuo kuvaus pätee paremmin asumisoikeusasuntoihin: niissä ostetaan asunnosta esim. 15%:n osuus, ja siten ollaankin sitten periaatteessa 85-prosenttisesti vuokralla mutta turvattuna niin, ettei tätä vuokrasopimusta voi vuokralaisen tahtomatta purkaa. Vuokralla omaksi -malli on sitten muuten lähempänä vuokralla asumista, mutta se sisältää kutakuinkin riskittömän option vaihtaa vuokralta omistusasujaksi - jolloin sen typerän varainsiirtoveronkin joutuu maksamaan vasta silloin kun sekä haluaa että pystyy siirtymään vuokralta omistajaksi. 

Vuokralla omaksi tuntuu mallina kyllä ainakin periaatteessa järkevämmältä kuin hitas, mutta mikäli siihen lähdetään, olisi toivottavaa, että edellä mainittuihin ongelmiin varauduttaisiin jo valmiiksi kunnolla. Eli tulisi ehkäistä heikosti kohdistetut mutta massiiviset tuet yksittäisille ihmisille, ja samalla pitäisi välttää mekanismit, jotka lukitsevat ihmisiä asumaan samassa asunnossa pidempään kuin he todellisuudessa haluaisivat. Olisiko siis mahdollista 

1. Rajoittaa yksittäisille ihmisille tulevan julkisen tuen massiivisuutta joko tekemällä alussa määritettävästä lunastushinnasta markkinaehtoisen esimerkiksi alistamalla sen tarjouskaupalle tai antamalla lunastushinnan elää markkinoiden mukana vuosien saatossa?

2. Poistaa 10 vuoden määräaika, eli antaa mahdollisuusn ostaa asunto itselleen milloin vain?

Näin julkisia varoja ei suollettaisi tolkuttomia määriä esimerkiksi arpaonnisille, eikä kukaan jumiutuisi asuntoonsa tarpeettomasti liian pitkäksi aikaa, mutta järjestelmä tarjoaisi silti joustavan mahdollisuuden vaihtaa vuokralta omistusasujaksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Yhteiskunnan rooli alakoululaisten älypuhelinten käyttöönotossa

Esimerkin ja ryhmäpaineen voima
(Krea-ai)

Monet alakouluikäisten vanhemmat kokevat, että olisi hyvä, jos älypuhelimia ei annettaisi lapsille niin aikaisin kuin Suomessa yleensä annetaan. Älypuhelinten käyttöä voi toki mitata monin tavoin, enkä ole ainakaan itse törmännyt kunnollisiin vertailukelpoisiin kansainvälisiin tilastoihin aiheesta, mutta ulkomailla asuvien tai aiemmin asuneiden kokemuksiin pohjautuvista kirjoituksista on maalautunut kuva, jossa nimenomaan Suomessa lapset saavat älypuhelimen varhain, kun taas esim. Keski-Euroopassa lapset saavat yleensä selvästi myöhemmin älypuhelimen. 

Jos älypuhelimet heikentävät lasten keskittymiskykyä, ja haittaavat siten mm. koulussa oppimista, miten niiden käyttöönottoa voisi saada myöhemmäksi tai miten niiden käyttöä voisi vähentää? Älypuhelinten käyttöönoton myöhästyttämisen osalta vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa perinteisen peruspuhelimen tai kellopuhelimen hankkiminen. Niiden avulla lapsi voi soittaa ja kellopuhelimen avulla lapsen liikkumista voi seurata, mutta mitään koukuttavia applikaatioita ei löydy, joten laitetta käytetään vain yhteydenpitoon. Tämän periaatteessa yksinkertaisen ratkaisun käyttöä voi kuitenkin käytännössä jarruttaa lastenkeskinen sosiaalinen vertailu: jos kavereilla on älypuhelin, kuuluuko kunnolla joukkoon, jos itsellä ei ole? Toki älypuhelimen omaavankin ruutuaikaa voi rajata ohjelmallisesti esimerkiksi Googlen Family Linkin avulla, mutta siihen liittyy omat tasapainoilukysymyksensä, ja lähiympäristön vallitseva kulttuuri ratkaisee paljon.

Mitä ympäröivän kulttuurin osalta on sitten tehtävissä? Kirjoitin runsas vuosi sitten, miten Nokian myötä Suomesta kasvoi matkapuhelinmaa, ja miten tämä tausta saattaa edelleen vaikuttaa myös siihen, miten kännyköitä annetaan lapsille (kts. Nokian oppimista rapauttava perintö). Jonkinlaista vastaliikettäkin on alkanut olla havaittavissa (ainakin tämän tuoreen Hesarin kolumnin perusteella), mutta toki monet näkisivät mielellään myös julkisen puolen eli koululaitoksen rajoittavan enemmän puhelinten käyttöä.

Koko ongelmaa vanhemmat eivät tietenkään voi ulkoistaa yhteiskunnalle, mutta toisaalta vanhemmat eivät myöskään vastaavasti voi kontrolloida sitä, mitä koulun puolella tapahtuu. Järjellinen matkapuhelinkulttuuri vaatii siis roolia sekä vanhemmilta että ympäröivältä yhteiskunnalta. Monissa kouluissa puhelinten käyttöä rajataan merkittävästi, mutta aivan kuten eri perheiden välillä, myös koulujen välillä on eroja käytännöissä, joten lainsäädännöllisillekin muutoksille voisi olla tilausta (mistä esimerkkinä Ruotsin kaavailema kännyköiden käyttökielto). 

Käytön rajoittamisen lisäksi kyse on kuitenkin myös siitä, missä iässä älypuhelimet otetaan käyttöön, ja siinäkin julkisen sektorin toimintamalleilla voi olla roolinsa. Näkisin, että vähintä, mitä voisi odottaa, olisi se, että yhteiskunnan ylläpitämät rakenteet eivät ainakaan edistäisi älypuhelinten varhaista käyttöönottoa. Kun esikoisemme meni Helsingin kaupungin järjestämään koulupäivän jälkeen pidettävään iltapäiväkerhoon, siellä oli tapana pitää peliperjantai. Erityisen ongelmalliselta käytännössä tuntui se, että mukaan sai tuoda oman laitteen, jolla pelata. Kun tähän vielä yhdistetään lastenvälinen ryhmäpaine, tällainen peliperjantai tuntuu mekanismilta, jolla lähestulkoon varmistetaan, että se älypuhelin tulisi viimeistään tokaluokkalaiselle. Pelit kyllä houkuttavat riittävästi muutenkin, joten onko tässä mieltä? Vai olisiko kuitenkin toivottavaa, ettei yhteiskunnan kannattaisi järjestää tällaisia ylimääräisiä ajureita varhaiseen älypuhelinten maailmaan siirtymiseen enää lukuvuonna 2024-2025?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Parhaat tilastot erityiseen hyötykäyttöön?

Tilasto-orava tutkimassa
Krea-tekoälyn luomaa käppyrää

Suomi on ollut vuosien saatossa monissa vertailuissa maailman valtioiden kärjessä. Koulutusta mittaavissa PISA-tuloksissa sijoitus on valitettavasti kärsinyt, ja suunta olisi tärkeää saada käännettyä, mutta samalla voi saada pientä lohtua toisenlaisesta kärkisijoituksesta: Suomen kansalliset tilastointijärjestelmät on nyt todettu toista kertaa maailman parhaiksi (kts. World Bankin SPI-pisteytys). Jos meillä on poikkeuksellisen hyvät tilastointijärjestelmät, voisiko niitä myös hyödyntää aiempaa innovatiivisemmin?

Joku saattaa kysyä, kuinka tärkeitä hyvät tilastot ylipäätään ovat, tai jopa että käytetäänkö niihin jopa liikaakin resursseja, jos ne kerran ovat niin hyviä. En tiedä, minkälaisia budjetteja tilastointiin eri maissa käytetään eikä SPI-pisteytys taida tilastoinnin tehokkuutta sellaisenaan mitata, mutta uskon, että (toisin kuin ehkä jotkin muut julkiset palvelut) tilastointi toimii Suomessa tehokkaasti. Ja mikä ehkä sitäkin olennaisempaa, näen tilastoilla merkittävää arvoa. Omakohtaista kokemusta minulla on julkisten tilastojen hyödyntämisestä runsaan 6 vuoden takaisesta Varainsiirtoveron kalleutta käsittelevässä artikkelista, jota varten yhdistin Tilastokeskuksen tietoja vuosien 1997-2017 ansiotulokehityksestä, veroasteen muuttumisesta sekä asuntojen hintakehityksestä. Lisäksi kuten Helsingin Sanomat totesi keskiviikkoisessa pääkirjoituksessaan, tilastoja käytetään jatkuvasti poliittisen päätöksenteon pohjana.

Mitä tulee politiikkaan, yhteiskunnallisissa toimintamalleissa otetaan monesti mallia muista maista, oli kyse sitten verotuksesta, sosiaaliturvasta tai mistä tahansa. Aina joskus jonkin maan on kuitenkin toimittava suunnannäyttäjänä ja oltava ensimmäinen jonkinlaisen mallin käyttöönotossa. Jos Suomella on niin erinomaiset tilastot, voisiko se mahdollistaa jotain sellaista, mikä ei nykyään vielä monessa maassa onnistuisi? Voisiko se mahdollistaa esim. arvonnousuveron kaltaisen verotuksen neutraaliuteen, oikeudenmukaisuuteen ja haitalliset insentiivit poistavan mallin (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle)? Tai voisiko se auttaa luomaan dynaamisen vuokratason kaupungin vuokra-asuntoihin, jotta kovatuloinen ei voisi repiä hyötyä järjestelmästä matalatuloisempien kustannuksella (kts. dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin). Muitakin esimerkkejä on varmasti löydettävissä. 

Yksi asia, missä olen ainakin huomannut yhä parantamisen varaa, on joidenkin tietojen julkisuus. Tulotietojen julkisuus ja siihen liittyvä vuosittainen veropäivä edustaa kansainvälisesti poikkeuksellista avoimuutta, olkoonkin että Ruotsissa ja Norjassa ollaan joissain vastaavissa asioissa vieläkin avoimempia mahdollisesti liiallisuuksiinkin asti. Kuitenkin toisinaan välillä tunnutaan pantattavan julkisen toimijan keräämiä tietoja, jotka eivät edes paljastaisi mitään yksityishenkilöistä (kts. Yle, julkista kyselyittesti data). Tällaisten tietojen olisi hyvä olla helposti saatavilla, sillä sitä kautta syntyy myös helpommin positiivista innovatiivisuutta. Hyvien tilastojen ja innovatiivisuuden yhdistelmä voisi puolestaan tarjota Suomelle mahdollisuuden myös aitoon edelläkävijyyteen.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Entä jos Pekka Haavisto...?

Viikon päästä on presidentinvaalien toinen kierros, jossa vastakkain ovat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Vaalitenteistä on voitu kaivella eroja presidenttien ajattelutavoista, arvomaailmoista, tietotasosta, sanavalmiudesta ja muusta vastaavasta. Ja näitä asioita sitten lehdistö arvioi esittäen samalla toisinaan omia spekulaatioitaan tulevasta äänestyskäyttäytymisestä. Yhteen näkökulmaan lehdistö ei ole käytännössä kuitenkaan juurikaan koskenut, ja siihen kytkeytyy tavallaan jonkinasteinen ristiriita. 

Presidentinlinna
(Wikipedia, käyttäjän Paasikivi kuva)

Presidentin varsinaisia tehtäviä ajatellen ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, mikä presidentin seksuaalinen suuntautuminen on, tai kenen kanssa hän on parisuhteessa. Sitä ajatellen on oikeastaan hienoa, että lehdistö ei ole juurikaan sitä aihetta presidentinvaaleja koskien käsitellyt. Ristiriita syntyy siitä, että käytännössä merkittävälle osalle äänestäjäkuntaa sillä on kuitenkin vähintäänkin jonkinlainen merkitys, ja osalle se merkitys on täysin ratkaiseva.

Miten Haaviston ja parisuhde sitten vaikuttaa? Näen tässä kolme tasoa. On ihmisiä, jotka avoimesti ilmaisevat, että eivät vain voi äänestää Haavistoa sen takia, tai että äänestävät Stubbia sen vuoksi. Toisekseen on varmasti myös paljon ihmisiä, jotka pyrkivät pohjaamaan äänestyspäätöksensä vain muihin presidentin rooliin liittyviin seikkoihin, mutta koska presidentinvaaleissa toimitaan eduskuntavaaleihin verrattuna enemmän henkilökuvan ja mielikuvien varassa, käytännössä myös Haaviston suuntautuminen vaikuttaa tavalla tai toisella. Kolmantena tulee se, että äänestäjä voi suhtautua neutraalisti seksuaalivähemmistöä edustavaan presidenttiin muuten ja kotimaan mittakaavassa, mutta miettii sitä, mitä se käytännössä tarkoittaisi Suomen kannalta kansainvälistä diplomatiaa ajatellen. Osalle nämä ovat nimenomaisesti syitä äänestää Haavistoa: Haavisto voi tuntua vähemmistöä itsekin edustavalle äänestäjälle vahvasti omalta ehdokkaalta, tai Haaviston valitseminen voi tuntua edistyksellisyydeltä positiivisessa mielessä. Luulenpa kuitenkin, että nettomääräisesti Haaviston suuntautuminen toimii häntä vastaan vaalimenestystä ajatellen.

Eli mikä on se jutun otsikossa alustamani kysymyksen loppuosa? Joku ehkä saattoi ajatella, että kysymys kuuluisi “Entä jos Pekka Haavisto olisi seuraava presidentti”, mutta ei, tarkoitukseni oli kysyä: “Entä jos Pekka Haavisto olisi heterosuhteessa elävä hetero?”. Mitä se tarkoittaisi Haaviston kannatukselle? Stubb on kyselyjen perusteella ollut selvästi edellä Haavistoa, ja on luultavaa, että Halla-ahon äänestäjien enemmistö kääntyy ennemmin Stubbin puolelle. Tällainen vaihtoehtoisten todellisuuksien maalailu menee tavallisia spekulaatioita pidemmälle, mutta siinä missä uskon Stubbin voittavan nämä presidentinvaalit, uskoisin, että hetero-Haavisto olisi puolestaan Stubbiakin suositumpi. Toivon olevani tässä väärässä seksuaalisen suuntautumisen painoarvon suhteen, mutta koen, että Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tulokset tukevat tätä näkökulmaa: barometrin mukaan kolmannes ei halua äänestää Haavistoa homoseksuaalisuuden takia, mutta toisaalta Haavisto koetaan Stubbia empaattisemmaksi (kts. Ilta-Sanomien juttu).

Voitti vaalit kumpi ehdokas tahansa, olisi toivottavaa, että tulosta ei ratkaisisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen, vaan presidentin tehtävän kannalta keskeisemmät ominaisuudet.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Veikkaus normalisoi isojen summien tuhlausta rahapeleihin

Veikkauksen kaksijakoinen rooli tuli taas vastaan, kun täytin asiakkaiden tuntemiseen tähtäävän kyselyn. Mitäpä mieltä pitäisi alla esitetystä kysymyksestä ja sen valintavaihtoehdoista?

Onko esimerkiksi 190 euroa veikkauksen peleihin kuukaudessa jotenkin pieni summa? Tai pitäisikö 1000€ / kk olla vielä suhteellisen tavanomainen summa? Toki kysymyksen summan voi periaatteessa lukea kahdella tavalla: paljonko peleihin laittaa rahaa, tai paljonko peleihin uppoaa rahaa ottaen huomioon, että jotain sieltä tulee keskimäärin takaisinkin. Näin katsottuna riippuu todella paljon pelattavasta pelistä, paljonko pelaaja lähtökohtaisesti menettää suhteessa pelaamiseen käytettyyn summaan. Esimerkiksi lotossa palautusprosentti on vain noin 41%, kun taas automaattipeleissä yli 95%, ja vedonlyönneissä jotain näiden väliltä. 

Isompia summia pelaavat pelaavat melko varmasti ennen kaikkea muita kuin loton kaltaisia matalan palautusprosentin pelejä, mutta siitä huolimatta vaihtoehdot näyttävät todella korkeilta. Jos pelaa vaikkapa lottorivin viikossa, kuukaudessa käytetty summa on alle 5€, ja siihen nähden 0-199 € / kk haarukka on valtava. Siksi herääkin taas kysymys Veikkauksen vastuullisuudesta samaan tapaan kuin vajaa 5 vuotta sitten liittyen Veikkauksen markkinointikampanjaan. Tuo käyttäjäkysely oli nyt naamioitu käyttäjien tunnistamiseen pyrkivään vastuullisuuden kaapuun, mutta kyselyn luvut tuntuvat enemmänkin vain normalisoivan isojen summien tuhlausta rahapeleihin. Ei se kovin vastuulliselta tunnu.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>