Yhteiskunnallisen reiluuden merkitys?

Alle 30-vuotiaana synnyttäville on ehdotettu annettavaksi suurta rahasummaa (kts. Ylen juttu). Syntyvyyden lasku mataliin lukemiin on vaikea yhteiskunnallinen ongelma, mistä johtuen tilanteen kääntämiseksi jotain olisi hyvä tehdä, mutta ehdotus tuntuu silti väärältä useammallakin tavalla. 

Suomi kaipaisi lisää vauvoja - sellaisia, joita ei ole luotu tekoälyllä, niin kuin nämä.

Jos tarjottava lisäraha olisi aidosti mittava kuten ehdotuksissa näkynyt 30 000 euroa, se tuntuisi ikävän arpajaisonnimaiselta erottelulta peräkkäisten ikäluokkien tai peräkkäisinä vuosina lapsia saavien välillä. Tuollaiset ikärajat tuntuvat myös tylyiltä. En ole aivan vakuuttunut asp-lainojenkaan ikärajasta, mutta se on nyt ehdotettua reilumpi ainakin siinä, että sen nojalla on selvästi helpompi toimia. Lasta kun ei voi tilata kalenterimerkinnän perusteella ja alle 30-vuotiaskin voi hyvin kärsiä lapsettomuudesta, vaikka olisikin kumppani. Miltä esimerkiksi tuntuisi, jos yrittäisi kaikkensa saadakseen lapsen ennen 30 vuoden ikärajaa, mutta se ei vain onnistuisi ja ikäraja tulisi vastaan? Miltä tuntuisi, jos tuttu ikätoveri saisi lapsen ja palkinnoksi ehdotetut 30000 euroa, koska ehti ajoissa? Eikö se voisi tuntua keskisormen näyttämiseltä yhteiskunnan suunnalta? Ja toisaalta halutaanko myöskään luoda sellaisia kannustimia, jotka saavat hankkimaan lapsen vääristä syistä?

Yhteiskunnassa on toki monenlaisia asioita, jotka saattavat herättää epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Yksi tavallisimpia tällaisia tekijöitä on kysymys verotuksesta. Kun veroja nostetaan tai lasketaan, aina nousee tavalla tai toisella kysymys siitä, tehdäänkö muutoksia oikeudenmukaisesti. Epäoikeudenmukaisena voi nähdä sen, jos vähätuloisen asemaa kiristetään ja rikkaan helpotetaan, tai toisesta näkökulmasta myös sen, jos kovatuloiselle jää alle puolet palkasta käteen. Toisaalta erityisen epäreilulta voi tuntua se, kun tietynlaisissa asemissa pystyy kiertämään verotusta tavalla, johon ihmisillä ei tavallisesti ole mahdollisuuksia. Koronaikaan epäreilulta tuntui varmasti monessa tilanteessa myös se, jos omaa elinkeinoa ei pystynyt käytännössä harjoittamaan, ja samalla jotkin pienetkin yritykset, joihin korona ei edes iskenyt, saattoivat saada 100 000 euronkin tukia.

Voi sinänsä kysyä tulisiko yhteiskunnan ylipäätään välittää siitä, osuvatko jotkin lait tai lakimuutokset yksilötasolla ikävästi tai tuntuuko joidenkin lakipykälien ja verotusjärjestelmän virittämät rakennelmat oikeudenmukaisilta tai reiluilta. Jos järjestelmä ajaa taloutta ja muita rakenteita kohti laeille asetettuja tavoitteita, onko reiluuden tunteella loppujen lopuksi yhteiskunnallisella tasolla merkitystä? Eihän yhteiskunnallisen päätöksenteon tule pyöriä vain sen ympärillä, että jokainen laki ja muutos tuntuisi jokaisen kohdalla yksilötasolla reilulta. Lähes kaikissa varsinkin verotukseen ja sosiaalietuuksiin liittyvissä muutoksissa on aina väistämättä voittajia ja häviäjiä, eikä yksittäistapausten tarkastelu saa sanella isomman mittakaavan tavoitteita. Tästä huolimatta myös ennustettavuuden ja reiluuden kaltaisilla arvoilla on merkitystä. Siinä missä yhteiskunnallinen ennustettavuus on tunnustettu arvo yritysten toimintaympäristön elinvoimaisuuden kannalta, yksilöiden kohdalla reiluuden tunteen merkitys saattaa olla jopa merkityksellisempi. 

Epäreiluuden tunteella on merkitystä yksittäisten ihmisten lisäksi myös yhteiskunnan kannalta. Jos rakenteet tai muutokset tuntuvat epäreiluilta, se voi heikentää keskinäistä luottamusta, kasvattaa polarisaatiota, lisätä mielenterveyden ongelmia ja tulla siten kalliiksi paitsi yksilöille, myös yhteiskunnalle. Mitä tulee syntyvyysongelmaan jotain olisi kyllä hyvä tehdä, mutta eikö se onnistuisi paremmin ja reilummin kuitenkin ilman massiivista ikärajaan sidottua tukea keskittymällä muihin vanhemmaksi tulemisen tiellä olevien hidasteiden ja esteiden torjumiseen sekä tukemalla lapsiperheitä yleisellä tasolla enemmän?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Parhaat tilastot erityiseen hyötykäyttöön?

Tilasto-orava tutkimassa
Krea-tekoälyn luomaa käppyrää

Suomi on ollut vuosien saatossa monissa vertailuissa maailman valtioiden kärjessä. Koulutusta mittaavissa PISA-tuloksissa sijoitus on valitettavasti kärsinyt, ja suunta olisi tärkeää saada käännettyä, mutta samalla voi saada pientä lohtua toisenlaisesta kärkisijoituksesta: Suomen kansalliset tilastointijärjestelmät on nyt todettu toista kertaa maailman parhaiksi (kts. World Bankin SPI-pisteytys). Jos meillä on poikkeuksellisen hyvät tilastointijärjestelmät, voisiko niitä myös hyödyntää aiempaa innovatiivisemmin?

Joku saattaa kysyä, kuinka tärkeitä hyvät tilastot ylipäätään ovat, tai jopa että käytetäänkö niihin jopa liikaakin resursseja, jos ne kerran ovat niin hyviä. En tiedä, minkälaisia budjetteja tilastointiin eri maissa käytetään eikä SPI-pisteytys taida tilastoinnin tehokkuutta sellaisenaan mitata, mutta uskon, että (toisin kuin ehkä jotkin muut julkiset palvelut) tilastointi toimii Suomessa tehokkaasti. Ja mikä ehkä sitäkin olennaisempaa, näen tilastoilla merkittävää arvoa. Omakohtaista kokemusta minulla on julkisten tilastojen hyödyntämisestä runsaan 6 vuoden takaisesta Varainsiirtoveron kalleutta käsittelevässä artikkelista, jota varten yhdistin Tilastokeskuksen tietoja vuosien 1997-2017 ansiotulokehityksestä, veroasteen muuttumisesta sekä asuntojen hintakehityksestä. Lisäksi kuten Helsingin Sanomat totesi keskiviikkoisessa pääkirjoituksessaan, tilastoja käytetään jatkuvasti poliittisen päätöksenteon pohjana.

Mitä tulee politiikkaan, yhteiskunnallisissa toimintamalleissa otetaan monesti mallia muista maista, oli kyse sitten verotuksesta, sosiaaliturvasta tai mistä tahansa. Aina joskus jonkin maan on kuitenkin toimittava suunnannäyttäjänä ja oltava ensimmäinen jonkinlaisen mallin käyttöönotossa. Jos Suomella on niin erinomaiset tilastot, voisiko se mahdollistaa jotain sellaista, mikä ei nykyään vielä monessa maassa onnistuisi? Voisiko se mahdollistaa esim. arvonnousuveron kaltaisen verotuksen neutraaliuteen, oikeudenmukaisuuteen ja haitalliset insentiivit poistavan mallin (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle)? Tai voisiko se auttaa luomaan dynaamisen vuokratason kaupungin vuokra-asuntoihin, jotta kovatuloinen ei voisi repiä hyötyä järjestelmästä matalatuloisempien kustannuksella (kts. dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin). Muitakin esimerkkejä on varmasti löydettävissä. 

Yksi asia, missä olen ainakin huomannut yhä parantamisen varaa, on joidenkin tietojen julkisuus. Tulotietojen julkisuus ja siihen liittyvä vuosittainen veropäivä edustaa kansainvälisesti poikkeuksellista avoimuutta, olkoonkin että Ruotsissa ja Norjassa ollaan joissain vastaavissa asioissa vieläkin avoimempia mahdollisesti liiallisuuksiinkin asti. Kuitenkin toisinaan välillä tunnutaan pantattavan julkisen toimijan keräämiä tietoja, jotka eivät edes paljastaisi mitään yksityishenkilöistä (kts. Yle, julkista kyselyittesti data). Tällaisten tietojen olisi hyvä olla helposti saatavilla, sillä sitä kautta syntyy myös helpommin positiivista innovatiivisuutta. Hyvien tilastojen ja innovatiivisuuden yhdistelmä voisi puolestaan tarjota Suomelle mahdollisuuden myös aitoon edelläkävijyyteen.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Rikkinäinen maa?

Kiinni ennen kuin tipahtaa
(16.11.2015)

Tämä on blogini 200. kirjoitus. Ensimmäiset sata kirjoitusta tuli täyteen jo runsaassa kolmessa vuodessa, kun taas seuraaviin sataan kirjoitukseen menikin kymmenen vuotta, joten tahti on alusta huomattavasti hidastunut, mihin osasyy voi olla yksinkertaisesti se, että blogia aloittaessa minulla taisi olla jollain tasolla valmiina useampia aiheita, mistä koin halua kirjoittaa. Jos verrataan ensimmäisten 100 jutun poikkileikkausta seuraaviin sataan kirjoitukseen, paino onkin siten ehkä siirtynyt astetta enemmän ajankohtaisiin ja/tai taloutta koskeviin aiheisiin. 

Vaikka olenkin kritisoinut joitakin yhteiskuntamme piirteitä blogijutuissani, ne ovat periaatteessa olleet kuitenkin vain erilaisia pintaraapaisuja yhteiskuntamme rakenteista, ja pääsääntöisesti yhteiskuntajärjestelmämme on tuntunut hyvin toimivalta. Tämä tunne on kuitenkin alkanut viime aikoina rapista, ja tuntuu, että on kasvavissa määrin syytä olla huolissaan järjestelmämme hyvinvoinnista. 

Huolenaiheita on monia, mutta yksi keskeisimmistä on yleinen julkisen puolen resurssipula. Pisimpään ja näkyvimmin tämä lienee näkynyt hoitoalalla. Lähi- ja sairaanhoitajista on ollut puutetta pitkään, eikä alan palkkatasoa tunnuta millään saavan sellaiselle tasolle, minkä suurin osa kansasta kuitenkin vaikuttaisi pitävän perusteltuna. Se näkyy alan kysynnässä, mikä näkyy työntekijämäärissä, mikä puolestaan näkyy alalla työskentelevien kuormituksessa, ja negatiivinen kierre on valmis. Työntekijäpula alkaa näkyä asiakkaille asti jo kriittisissä akuuttia hoitoakin vaativissa asioissa, ja sama kuvio näkyy myös mm. varhaiskasvatuksessa (kts. esim. Varhaiskasvatuksen työntekijöistä huutava pula).  Tilannetta parantaisi tuntuva lisä palkkatasoon, mutta mistä raha, kun kokonaisuutta painaa huoltosuhteen heikkeneminen, ja valtio velkaantuu jatkuvasti muutenkin?

Resurssipulan lisäksi tuntuu, että viime aikoina on nähty muunkinlaisia esimerkkejä järjestelmän heikosta toimivuudesta. Postiin ei tunnu enää voivan luottaa. Valtion pääomistama Fortum myy keskeisen sähköverkkoinfrabisneksensä ulkomaille ja ostaa rahoilla Venäjästä riippuvaisen Uniperin miljarditappioihin johtavin seurauksin. Sosiaali- ja terveydenhuollon kuormitusta pahentaa entisestään surkeasti toimiva uusi Apotti-järjestelmä (josta luopumista on vaatinut yli 600 lääkäriä). Helsingin kaupunki uusii palkanlaskujärjestelmänsä varautumatta kunnolla uuden Sarastia-järjestelmän aiheuttamiin ongelmiin, minkä seurauksena on syntynyt vähintään satoja työntekijöitä koskeva kuukausikaupalla jatkuva palkkakaaos (ja jopa tuhansille jaellut virheelliset “potkut”). Ja mitä mahtaa tapahtua nyt, kun vuoden 2023 alusta lukien vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen järjestämisestä siirtyy kunnilta ja kuntayhtymiltä 21 hyvinvointialueelle? Onko vuoden alussa tiedossa uudenlainen kaaos?

Monet näistä ongelmista eivät toki ole vain Suomea koskevia. Huoltosuhteen heikkeneminen on yhteinen tekijä erityisesti länsimaissa, ja terveydenhuollossa on resurssipulaa varmasti monissa maissa. Lisäksi terveydenhuollon tietojärjestelmäuudistukset taitavat mennä useammin mönkään kuin edes jotenkuten putkeen - Viro tosin muodostaa tässä jonkinasteisen poikkeuksen, mitä lienee auttanut se, että nuoren valtion järjestelmiä on voitu rakentaa tyhjemmältä pöydältä.

Vaikka monet maat taistelevat samankaltaisten ongelmien kanssa, tuntuu, että järjestelmän tasapainolla on aiempaakin suurempi merkitys. Pandemian aiheuttama digiloikka lienee kutistanut valtioiden välisiä raja-aitoja entisestään, mikä voi pahentaa negatiivisia kehityskierteitä. Sama toimii onneksi myös toiseen suuntaan. Yritetään siis pitää järjestelmämme kunnossa. Vaikka nyt inflaationkin laukatessa ei ehkä kovin optimiselta tunnu, toivotaan että sote-uudistus ja alkava vuosi 2023 tuo enemmän positiivisia kuin negatiivisia yllätyksiä.

Mahdollisimman hyvää alkavaa vuotta 2023!

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Asunnonvaihdon miinussummapeli

Kirjoitin 10 vuotta sitten kirjoituksen siitä, miten asumista ajatellen markkinahintaisen asuntonsa vuokraa omalla työllään maksava vuokralainen on Suomessa suurimman maksajan asemassa (kts. Vuokralainen ahtaalla). Omistusasujat eivät kuitenkaan myöskään ole homogeeninen joukko, sillä heidänkin keskuudestaan löytyy omat maksumiehensä (tai "maksuhenkilönsä").

Yksi tapa jakaa omistusasujia on jakaa heidät niihin, jotka muuttavat usein, ja niihin, jotka muuttavat omistusasuntojen välillä harvoin jos koskaan. Asunnot ja asuinalueet ovat yksilöllisiä, mistä johtuen jostain hankittu asunto voi olla suorastaan loistava kauppa, kun taas jokin muu asunto voi menettää merkittävästikin arvoaan. Mutta jos oletetaan, että omistusasuntojen välillä usein muuttava ja aina edeltävän asuntonsa myyvä asunnon omistava ei tee keskimäärin sen parempia kauppoja kuin harvemminkaan muuttava, paljon muuttavasta syntyy omistusasujien keskuudessa järjestelmän suurin maksaja, sillä omistusasuntojen välillä muuttaminen maksaa - ja paljon maksaakin! 

Katsotaanpa esimerkin kautta, mitä asunnonvaihto oikeastaan maksaa, ja mikä siihen vaikuttaa. Olen jakanut tässä muuton kustannukset kolmeen kategoriaan.

1. Luonnolliset syyt: muutto itsessään

Muuttaminen vaatii työtä ja sisustusta koskevia muutoksia. Nämä tekijät aiheuttavat kustannuksia, jotka käytännössä koskevat myös vuokra-asunnosta toiseen muuttamista siinä missä omistusasunnostakin toiseen muuttamista: 

• Tavarat ja huonekalut täytyy ensinnäkin siirtää. Tämän ei välttämättä tarvitse maksaa juuri muuta kuin aikaa, mutta usein muutossa otetaan apuun muuttoliike tai ainakin  vuokralaatikoita.

• Uuteen asuntoon ei luultavasti sovi vanhat huonekalut sellaisenaan, vaan tilalle pitää hankkia uusia ja vanhoista tulee luopua. Vaikka huonekalut olisivat käytettyjä, kustannuksia syntyy myös tästä.

• Muuttoon tai uuteen asuntoon asettumiseen tai sen järjestämiseen omiin tarpeisiin sopivaksi voi sisältyä myös muita kuluja.

Tämä kustannuskategoria on helppo hyväksyä: muuttamiseen liittyy tietysti vaivaa, ja vaiva maksaa rahaa, ja lisäksi tämä varsinaiseen muuttamiseen liittyvä kustannuskategoria on näistä kolmesta kustannuskategoriasta pienin.

2. Markkinoilla vakiintuneet toimintatavat: välittäjä ja pankki

Useimmiten asuntokaupoissa käytetään välittäjää. Välittäjien listahinta on perinteisesti ollut 4% + arvonlisävero, mutta vaikka varsinkin pääkaupunkiseudulla prosentuaalinen hinta onkin yleensä selvästi tämän alle, euromääräisesti välittäjän palvelusta syntyy yleensä hyvin tuntuva summa. Asunnon myyjällä on toki mahdollisuus hoitaa välitystyö itse, jolloin maksettavaksi jää vain esim. Oikotie-ilmoituksen hinta (jos sitäkään), mutta välittämällä itse osa ostajakandidaateista ei välttämättä tulekaan paikalle tai tarjottava hinta voi jäädä muista syistä heikommaksi. Vaikka ei käyttäisi välittäjää, tietyssä mielessä näkymättömiä kustannuksia voi siis silti syntyä.

Vähemmän merkityksellisenä tekijänä tähän kategoriaan voidaan nähdä kuuluvan myös asuntolainan järjestelypalkkio: se maksetaan vain nostettaessa, ja voi siten olla käytännössä seurausta muuttamisesta, sillä kalliimpaan asuntoon muutettaessa haetaan samalla yleensä myös lisää lainaa.

Tätä kustannuskategoriaa ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta käytännössä se syö tyypillisesti muuttajan lompakkoa huomattavasti.

3. Verottaja

Kolmas muuton kustannus syntyy veroista. Asuntokauppaan liittyy kaksi veroa: asunnon luovutuksesta syntyvästä luovutusvoitosta maksettava vero sekä varainsiirtovero. Oman asunnon myymisestä syntyvästä luovutusvoitosta harvoin joutuu maksamaan veroa, sillä asumalla asunnossa kaksi vuotta yhtäjaksoisesti luovutusvoitosta tulee verotonta. Varainsiirtovero pitää kuitenkin maksaa ensiasuntoa lukuunottamatta aina.

Tämä kustannuskategoria on kaikista keinotekoisin, mutta kilpailee suuruudessaan silti edellä kuvatun kakkoskategorian kanssa.

Kustannusten jakautuminen

Siihen miten kustannukset jakautuvat, vaikuttaa tietysti moni asia. Pääkaupunkiseudulla asunnot ovat kalleimpia, mutta kauppa käy usein helposti, minkä seurauksena verottajan osuus voi jäädä suurimmaksi, mutta tyypillisesti välittäjän käyttäminen aiheuttanee suurimman kustannuksen. Ensimmäiseen kategoriaan eli varsinaiseen muuttamiseen liittyvät kustannukset taas lienevät suurin piirtein samaa luokkaa alueesta riippumatta, mistä johtuen sen painoarvo kustannuksissa lienee sitä suurempi, mitä edullisemmasta alueesta on kyse. Tyypillisesti muuton kustannus jäänee silti pienimmäksi.

Joku saattaa tässä kohtaa ihmetellä, miten en maininnut remontointia osana luonnollisten syiden kategoriaa tai vaikka omana kategorianaan. Syy siihen on se, että en koe remontointia muuttamiseen liittyvänä kustannuksena. Osin se voi sitä periaatteessa olla, jos asuntoon tehdään jotain hyvin persoonallisia, puhtaasti vain omaan käyttöön tarvittavia ratkaisuja, mutta tyypillisesti remontoinnilla parannetaan asunnon laatua yleisemmällä tasolla, eivätkä ne siltä osin ole varsinaisesti muuttoon liittyviä kustannuksia, vaan asuntoon investoimista.

Oma lukunsa on se, minkälaisten asuntojen välillä muutetaan. Alla näkyy yksinkertaistettu esimerkki kustannusten mahdollisesta jakautumisesta siirryttäessä pylväs kerrallaan pienemmästä asunnosta isompaan asuntoon aloittaen 150 000 euron hintaisesta asunnosta päätyen lopulta 550 000 euron asuntoon. Ensimmäisen asunnon kohdalla ei makseta lainkaan välityspalkkioita, koska ei myydä vanhaa asuntoa, eikä makseta varainsiirtoveroa, koska kyseessä on ensiasunto. Pieni kustannus voi kuitenkin tulla itse muutosta ja asuntolainan nostamisesta peritään yleensä järjestelypalkkio. Toisesta asunnosta eteenpäin varainsiirtoveroa ja välityspalkkioita maksetaankin sitten isoja summia kasvavassa määrin.

Huomionarvoistahan tässä on se, että muuton kustannus korreloi käytännössä todennäköisesti paremmin sen uuden asunnon arvon kuin muutosta syntyvän lisäarvon kanssa. Eli kun esimerkiksi muutetaan kuvaajan toiseksi viimeiseltä pylväältä viimeiselle pylväälle, muuton kustannukset eivät pohjaudu asuntojen 100 000 euron hintaerolle, vaan vanhan ja uuden asunnon hintoihin. Muuttaessa maksetaan siis tietyllä tavalla samoja kustannuksia aina uudelleen ja uudelleen. Tuo isojen palkkien pieni vihreä alareuna on kuitenkin ainoa varsinaiseen fyysiseen muuttamiseen liittyvä kustannustekijä. Muilta osin koko muuton kustannukset johtuvat lähes kokonaan vain siitä vallitsevasta käytännöstä, että asunnot vaihtavat usein omistajaa välittäjän kautta sekä siitä, että verottaja repäisee valtavan siivun jokaikisestä kaupasta ensiasuntoja lukuunottamatta. 

Lienee selvää, etten varsinaisesti pidä kahden suurimman kustannuserän olemassaolosta. Mutta kumpi niistä sitten on suurempi paha? Tähän liittyen voi kuvaajasta tehdä vielä yhden havainnon: verottajan painoarvo kasvaa muuttojen edetessä paitsi suhteessa fyysiseen muuttoon, myös suhteessa “Välityspalkkiot ja pankki”-osioon. Tämä pohjautuu siihen oletukseen, että arvokkaammasta asunnosta välittäjälle riittää usein prosentuaalisesti pienempi palkkio, kun taas varainsiirtovero pysyy aina prosentuaalisesti samana. Tätäkin merkityksellisempää on se, että välityspalkkioiden aiheuttama kustannus on kuitenkin ainakin teoriassa ja tapauskohtaisesti myös käytännössä ainakin osin vältettävissä, verottajan osuutta sen sijaan ei voi välttää. Lisäksi kuten vuonna 2017 tekemästäni selvityksestä näkee (kts. Varainsiirtovero kalliimpi kuin koskaan), tämä kustannuserä vastaa usein kuukausien palkkaa, ja on vain kallistunut vuosien saatossa. Pandemian aikana varainsiirtovero lienee kallistunut ansiotasoon suhteutettuna entisestään tuohon vuoden 2017 tasoon verrattuna. Joten kyllä varainsiirtovero on näistä mielestäni se suurin paha.

Miksi tällaisilla asioilla sitten on väliä? Joku voisi todeta, että elämä nyt vain maksaa. Tai että valtionkin täytyy saada jostain verotuloja. Tai että jos on varaa ostaa monien satojen tuhansien asunto, pitäisi olla varaa maksaa myös välittäjän palkkio ja varainsiirtovero. Onhan se niinkin. Sillä on kuitenkin merkitystä, mihin vallitsevat käytännöt ja verolainsäädäntö ihmisiä ohjaavat. Jos otetaan ylläolevan kuvaajan pylväiden taustalla olevia summia mukaillen esimerkiksi tapaus, jossa muutetaankin suoraan ensimmäisestä asunnosta kuvaajan viidenteen asuntoon, näitä muuton kustannuksia varainsiirtoverosta välityspalkkioihin ja muihin kuluihin tulee alle 18 000 € (mistä yli 60% varainsiirtoveroon). Suuri summa rahaa sekin, mutta pieni summa verrattuna siihen lähes 68 000 euroon, mitä näihin kuluihin menee, jos käydään jokainen pylväs läpi. Useammin muuttaja on siis maksanut 50 000 euroa enemmän! Tämä on niin valtava summa, ettei tällainen muuttamatta jättämisestä palkitseminen tai muuttamisesta rankaiseminen voi olla ohjaamatta ihmisten käyttäytymistä. Lopputuloksena ihmiset eivät muuta niin herkästi, ja se taas tarkoittaa, että ihmiset saattavat jättää muuttamasta töiden perässä tai saattavat muuten asua elämäntilanteeseensa heikommin sopivissa asunnoissa. Tällaiset keinotekoiset muuttamista ehkäisevät tekijät saavat aikaan tehottomuutta ja heikentävät turhaan yleistä hyvinvointia.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Osakesäästötilin tulevaisuus: perintösäästötili?

Minne viet meidät, osakesäästötili?
(Lux Helsinki 4.1.2020)

Vuoden 2020 alussa (sattumalta mainiosti ajoitetusti) lanseerattu osakesäästötili on nyt ollut suomalaisten käytettävissä täydet kaksi vuotta. Se on ehditty toteamaan menestykseksi mm. Nordean blogitekstissä  ja Hämeen Sanomien uutisjutussa. Avattujen osakesäästötilien lukumäärää ajatellen näin voi hyvällä syyllä sanoakin, sillä Pörssisäätiön jutun perusteella niitä oli syyskuun lopussa avattu jo lähes 230 000:lle ihmiselle. Mutta onko pelkkä käyttäjien lukumäärä hyvä mittari menestykselle? 

Kun kyse on poliittisen päätöksenteon pohjalta syntyneestä rakennelmasta, järjestelmän menestystä ei ratkaise ainoastaan sen käyttäjien järjestelmään kohdistama kiinnostus tai käyttäjien saama hyöty. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, kun Helsingin apulaiskaupunginjohtaja oli ilmeisesti perustellut hitas-järjestelmän toimivuutta hitas-asuntojen kysynnällä. Samaan tapaan kuin polkuhintaisten asuntojen suosiolla ei voi perustella kyseisen järjestelmän hyvyyttä, ei myöskään osakesäästötilin hyvyyttä järjestelmänä voi perustella sillä, että monia kiinnostaa järjestely, joka edesauttaa säästämään verotuksessa. 

Varsinainen kysymys on se, auttaako osakesäästötili suomalaisia vaurastumaan kansakuntana - ja mielellään vieläpä siten, että lisääntynyt vauraus ei karttuisi vain harvoille. Sitä pohtiessa on syytä miettiä, mitä osakesäästötilille on odotettavissa tulevaisuudessa. Tähän liittyy paitsi se, miten osakesäästötili työkaluna itsessään tulee muuttumaan myös se, miten osakesäästötiliä tullaan pitkällä aikajänteellä käyttämään.

Osakesäästötilistä puhuttaessa on ainakin yksi asia, minkä luulisi lähes väistämättä muuttuvan jossain vaiheessa. Tämä asia on 50 000 euron talletuskatto. Monet sijoittajien asiaa ajavat haluaisivat talletuskaton nousevan jo nyt, mutta tehtiin sellaista muutosta nyt tai ei, jossain vaiheessa inflaation myötä paine talletuskaton nostamiselle tulee nousemaan, jotta raja pysyisi reaalisesti nykyisellä tasollaan.

Mutta on sitä toki moni toivonut perustavanlaatuisempiakin muutoksia. Esim. Suomen Osakesäästäjien toimitusjohtaja Victor Snellman haluaisi Osakesäästötili versio 2.0:n, josta talletusraja olisi poistettu kokonaan, ja jonne voisi ostaa kaikkia niitä arvopapereita, mitä perinteiselle arvo-osuustilillekin. Vaikka pidänkin kansankapitalismiin kannustamista hyvänä asiana, en ainakaan tällä hetkellä ja muun nykylainsäädännön huomioonottaen ole noin laajasti rajoittamattoman osakesäästötilin kannalla.

Miksikö en kannata rajatonta osakesäästötiliä? Lähdetään ensiksi siitä, mikä tekee mielestäni osakesäästötilistä hyvän asian:

• Se poistaa osakkeiden myymisen välittömät veroseuraamukset. Tämä on hyvä asia, koska verotuksen tulisi kohdistua mielestäni vaurastumiseen, eikä niinkään olla riippuvainen siitä, milloin varallisuutta ns. realisoidaan eli muutetaan käteiseksi. Näin veroseuraamukset eivät ohjaa sitä, milloin osakkeista luovutaan, minkä ansiosta ihmiset voivat kohdistaa varallisuutensa tehokkaammin niihin kohteisiin, mitkä koetaan parhaiksi.
• On kai makuasia, pitääkö perinteistä arvo-osuustiliä vai osakesäästötiliä yksinkertaisempana tapana sijoittaa, mutta selvää on, että osakesäästötili kannustaa nimensä mukaisesti säästämiseen, ja se on hyvä asia, jos ihmisiä kannustetaan ottamaan vastuuta omasta taloudestaan.
• Kun ihmisiä kannustetaan sijoittamaan, ihmisiä kannustetaan samalla myös opettelemaan yritysten toiminnan edellytyksiä. Oli sijoittaja sitten itse yrittäjä tai säännöllistä kuukausipalkkaa saava työntekijä, tällaisen ymmärryksen kasvaminen on yhteiskunnallisesti hyödyllistä.

Hyvien asioiden vastapainona huolena herää kysymys, aiheuttaako osakesäästötili toisenlaisia haitallisia insentiivejä sen poistamien tilalle tai edistääkö se mahdollisen uuden vaurauden kertymistä korostetun epätasaisesti. 

Olen huomannut monen osakesäästötilistä kirjoittaneen todenneen, ettei osakesäästötili poista tuottojen verotusta, vaan että se ainoastaan siirtää niitä myöhemmäksi. Tämä ei kuitenkaan päde kuin rajallisesti, sillä perittäväksi päätyessään osakesäästötilin tuottoja ei veroteta sellaisenaan lainkaan. Tämä tosiasia taas herättää kysymyksen, synnyttääkö järjestelmä tilanteen, jossa monien ei tee mieli kajota osakesäästötilin varoihin ollenkaan samalla kun rinnalla olevasta perinteisestä arvo-osuustilistä otetaan rahaa myös omaan käyttöön. 

Otetaanpa esimerkki. Oletetaan, että sijoittajalla on ollut rinnakkain nykyisen osakesäästötilirajoituksen mukainen 50 000 euroa tallennettuna sekä arvo-osuustilille että osakesäästötilille ja että sijoitukset ovat tuottaneet n. 8% vuodessa, mistä 3%-yksikköä on tullut osingoista, ja 5%-yksikköä arvonnoususta, josta 1%-yksikkö on realisoitu vuosittain, mutta jätetty käytettäväksi uusiin tililtä tehtäviin sijoituksiin. Tilanne näyttäisi suurinpiirtein seuraavalta:

	Sijoitus	Laskennallinen tuotto	Verotettavaksi realisoituneet tuotot 30 vuodessa	Verot 30 vuodessa	Verojen vuoksi menetetty tuotto	Tilanne 30 vuoden jälkeen
Arvo-osuustili	50 000 €	900%	186 000€	50 000€	75 000 €	375 000 €
Osakesäästötili	50 000 €	900%	0€	0€	0€	500 000 €

Taulukosta näkee, miten osakesäästötilillä rahat pääsevät kasvamaan tehokkaammin korkoa korolle, kun verottaja ei vie tuotoista välillä omiaan: paitsi, että verottaja on vienyt arvo-osuustililtä matkan varrella 50 000 euroa veroina, samalla verotuksen seurauksena on jäänyt 75 000 euron tuotot saamatta, kun taas osakesäästötilin varat ovat päässeet kasvamaan vapaasti, minkä seurauksena pääoma on nimellisesti 10-kertaistunut. Taulukon "verojen vuoksi menetetty"-sarake on siten havainnollistava osoitus siitä, miten osakesäästötili voi parhaimmillaan olla hyödyksi. Kuinka paljon edullisempi osakesäästötili loppujen lopuksi on, riipuu kuitenkin siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tässä yhteydessä kiinnostavinta onkin se, mistä viimeisen "Tilanne 30 vuoden jälkeen"-sarakkeen summat koostuvat. Jos arvo-osuustililtä haluaisi ottaa rahoja ulos käytettäväksi esim. eläkkeelle jäämisen yhteydessä, osa tuotoista voi tulla luonnostaan arvo-osuustililtä löytyy luultavasti sijoituksia, joista voi luopua varsin kevyin veroseuraamuksin. Tähän on kolme syytä:

1. Osakkeenomistaja voi itse valita myytäväksi sellaisia osakkeita, joiden tuotto ei ole ollut tolkuttoman suurta.
2. Usein löytyy myös jotain tappiollisia sijoituksia, joiden realisoinnista voi saada voitoista vähennettäviä tappioita.
3. Viime kädessä yksittäisen luovutuksen verotuksellista seurausta rajoittaa hankintameno-olettama, jonka ansiosta korkeintaan 80% tai yli 10 vuoden omistuksista korkeintaan 60% on verotettavaa.

Jos siis myy arvo-osuustililtä vaikka 20% tuottaneita osakkeita, luovutuksesta menee vain 5% veroihin, vaikkei myisikään samalla tappiollisia sijoituksia. Osakesäästötilin kohdalla rahoja nostaessa ei sen sijaan voi valita, mistä kohtaa tiliä rahoja nostaa, vaan vero maksetaan suhteessa koko tilin tuottoon. Jos tuotto on esimerkin kaltainen +900%, tässä kohtaa veroja menee jo 27% luovutuksesta, sillä hankintameno-olettama ei koske osakesäästötiliä.

Ylläoleva esimerkki pohjautuu summien osalta osakesäästötilin 50 000 euron rajaan. Jos summat vaikuttavat korkeilta, esimerkin voi korvata myös vaikka 10 000 euron lähtösummilla tai tehdä laskentaesimerkki, jossa tileille talletetaan matkan varrella pikkuhiljaa lisää. Lopputulos on kuitenkin pohjimmiltaan sama: osakesäästötililtä rahojen nostaminen on pitkän sijoitusajan jälkeen huomattavasti kalliimpaa kuin arvo-osuustililtä. Tämä johtaa siihen, että ihminen ottaa tuotot ennemmin ulos arvo-osuustililtä, ja saattaa täysin välttää tuottojen ottamista osakesäästötililtä kokonaan.  Parhaan hyödynhän osakesäästötilistä saa, kun se realisoidaan vasta sen siirtyessä seuraavalle sukupolvelle, koska tällöin tuotosta ei makseta mitään veroja. Tällä tavoin osakesäästötilistä voi muodostua käytännössä silkka perintösäästötili.

Tässä kohtaa herää kysymys, onko tämä mielekästä? Voi kysyä, onko perusteltua kannustaa ihmisiä säästämään rahoja ihan vain perittäväksi, sillä sen voi nähdä tukevan epätasa-arvoistavaa kehitystä. Lisäksi siinä missä osakesäästötili poistaa arvo-osuustilin kohdalla pätevän insentiivin voitollisten osakkeiden myymisen välttämiseen, samalla osakesäästötilille syntyykin toinen, erilaisella tavalla haitallinen ja potentiaalisesti vieläkin vahvempi insentiivi olla nostamatta varoja koko osakesäästötililtä pois. Verotus ohjaa ihmisten käyttäytymistä, ja osakesäästötilissä tuo verorasite vain siirtyy toiseen paikkaan:

	Osakkeiden realisointi	Varojen nostaminen
Arvo-osuustili	Veronalainen	Ei veroseuraamuksia
Osakesäästötili	Ei verorasitetta	Veronalainen

Aiemmin jutussa linkkaamani "Osakesäästötili 2.0"-ehdotuksen osalta kannatan itsekin sitä, että osakesäästötilille saisi ostaa kaikkia niitä arvopapereita, mitä arvo-osuustilillekin (on esimerkiksi tuntunut erikoiselta, että merkintäoikeuksia ei voi osakesäästötilille ostaa, vaikka myydä voikin, sillä niitä voi sinne tietysti kuitenkin vanhojen osakkeiden omistusten nojalla muuten päätyä). Talletusrajan kasvattamisen sijaan näkisin kuitenkin ennemmin, että järjestelmää kehitettäisiin sellaiseen suuntaan, missä sekä osakkeiden realisointiin että varojen nostamiseen liittyvät veroseuraamukset minimoitaisiin tavalla, joka kuitenkin säilyttäisi osaketuotoista saatavan verokertymän jokseenkin ennallaan. Verrattuna nykymalliin tähän on nähtävissä ainakin kolme keinoa:

1. Yksinkertaisin keino tähän suuntaan olisi hankintameno-olettaman sisällyttäminen osakesäästötilin sääntöihin: se madaltaisi verokertymää joissain tilanteissa, mutta toisaalta se voisi saada aikaan myös sitä, että osa muuten verottamatta jäävistä tuotoista tulisikin verotettavaksi, mikä puolestaan nostaisi verokertymää. Lisäksi raha saattaisi päättyä enemmän käyttöön, mikä voisi nostaa verokertymää myös välillisesti. Hankintameno-olettaman puuttuminen ei sinänsä tee osakesäästötilistä huonoa, mutta hankintameno-olettama pienentäisi siihen liittyviä haitallisia insentiivejä.
2. Osakesäästötilin tuotot voisivat tulla jollain tapaa esimerkiksi osittain veronalaiseksi myös perintötilanteessa.
3. Perustavanlaatuisempi tapa hillitä verotuksen ohjaavaa vaikutusta olisi jonkinlainen maltillinen arvonnousuvero, jossa tuottoja verotettaisiin lievemmällä veroprosentilla jo tuottojen syntyessä, ei vasta niitä nostaessa. Verottajalle tulee jo nykyjärjestelmässä tieto osakesäästötilin arvon kehityksestä, joten tarvittava tieto on verottajalla jo saatavissa. Teknisiä esteitä tällaiselle ei siis juuri ole. 

Kohdista ensimmäinen olisi parannus osakesäästötilin käyttöehtoihin, kaksi jälkimmäistä taas heikennyksiä. Ensimmäistä kannatan käyttöönotettavaksi, mutta jälkimmäiset kaksi keinoa ovat ongelmallisempia. Syy sille on ennen kaikkea se, että jos arvo-osuustili toimii rinnalla yhä vanhoilla säännöillä, on myös syytä pitää huoli siitä, ettei osakesäästötiliä vesitetä tekemällä siitä perinteistä arvo-osuustiliä heikompaa sijoitusinstrumenttia. Jos osakesäästötilin ominaisuuksiin kajottaisiin enemmän, silloin voisi olla tarpeen kajota myös arvo-osuustilin verotusperiaatteisiin. Kaipa sekin on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa on taas vain yksi tilimalli, jonka verotuskäytäntö ei vastaa täysin kumpaakaan nykymallin tilityypeistä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Trumpistien argumentit ja QAnon-liike

Euroopassa on moni ihmetellyt, miten Donald Trumpilla on voinut Yhdysvalloissa riittää niin laajaa kannatusta. Mutta ehkä tätäkin huomionarvoisempaa tällä puolella Atlanttia on se, miten intohimoisia Trumpin kannattajia löytyy myös Euroopasta, mukaanlukien Suomesta. Usein varsinkin intohimoisimpien Trumpin kannattajien kohdalla näkyy myös QAnon-liikkeen vaikutus, ja sosiaalisen median viestejä seuratessa syntyy vaikutelma, että kyse ei ole myöskään mitenkään erityisen marginaalisesta ilmiöstä. 

Katsotaanpa erinäisiä Trumpia puolustavia argumentteja, ja mikä niissä on pielessä.

"BLM-liikkeenkin annettiin aiheuttaa sekasortoa, joten miksi kongressin valtaus on nyt niin iso ongelma?"

Ei BLM-liikkeen mielenosoituksiin liittyviä väkivaltaisuuksia ole hyväksytty, mutta BLM-liikkeen esille tuomat ongelmat ovat laajalti tunnustettuja. Trump ei näitä ongelmia ole luonut, vaan niillä on pitkä historia, mutta Trump vain syvensi retoriikallaan kesän mielenosoitusten vastakkainasetteluasetelmaa ja pitkitti siten levottomuuksia.

BLM-liikkeen olennaisin ero kongressin valtaukseen on kuitenkin se, että kongressin valtausta ei käytännössä olisi tapahtunut ellei Trump olisi viikkokausia paasannut jatkuvasti vaalivilpistä sekä lopulta vielä kutsunut kannattajansa marssimaan kongressiin. Siinä missä Trump luultavasti toimillaan pahensi BLM-mellakoita, joita olisi toki tullut ilmankin Trumpia, kongressin valtaus oli nimenomaan Trumpin aikaansaannos.

"Trump on syytön mellakointiin"

Eihän Trump toki ihmisiä mellakoimaan käskenyt, mutta hänelle tuskin tuli yllätyksenä, että päivittäinen aggressiivinen vaalivilpistä vouhottaminen, "I won by a lot"-tyylinen twiittailu ja lopulta suora agitointi kongressiin suuntautuviin mielenosoituksiin johti lopulta levottomuuksiin. On syytä uskoa, että se oli oikeastaan nimenomaan hänen toiveensa, sillä kesti huomattavan myöhään ennen kuin hän kehotti mielenosoittajia rauhoittumaan tai menemään kotiinsa.

"Trumpilla vahvempi kannatus, mikä näkyy vaalitapahtumissa!"

Mielenosoittajien ja kongressin valtaajien avulla Trump pystyi ikään kuin taas osoittamaan, miten vahvaa hänen kannatuksensa on. Samasta toimii monien Trumpin kannattajien mielestä osoituksena se, millainen innostunut osanotto Trumpin vaalitapahtumissa on ollut. Samalla unohtuu kuitenkin, ettei joidenkin fanaattisuus ole sellaisenaan osoitus laajasta kannatuksesta. Fanaattista kannatusta ovat saaneet myös itsemurhalahkojen johtajat sekä toisaalta myös Adolf Hitler. Intohimoisen kannatuksen vastapuolena on se, että siinä missä jotkut kannattavat intohimoisesti, toiset myös vastustavat vastaavalla intohimolla.

"Mutta Trump sai ennätyssaaliin ääniä!"

Niin, paitsi että Biden sai vielä enemmän. Kun väestö kasvaa, ääniä annetaan enemmän. Kun äänestämisestä tehdään helpompaa, ääniä annetaan enemmän. Ja ennen kaikkea: jos motivaatio äänestystuloksen suhteen on riittävän suuri, ääniä annetaan enemmän.

Nämä vaalit olivat äänestys ennen kaikkea äänestys Trumpista. Jossain tutkimuksessa suurin syy äänestää Bidenia oli se, että "hän ei ole Trump", kun taas Trumpin äänestämisessä "hän ei ole Biden" oli huomattavasti harvinaisempi syy. Ottaen huomioon Trumpin poikkeuksellisuuden, tämä ei ole yllättävää. Trump aiheuttaa niin vahvoja tunteita, ettei ole yllättävää, että vuoden 2020 vaalit saivat aikaan poikkeuksellisen suuren äänestysprosentin. Ja kun äänestysprosentti on korkea, on helposti häviäjänkin äänisaalis korkeampi kuin aiempien vaalien voittajien.

Yhdysvaltain presidenttivaalien äänestysprosentit 2000-luvulla

"Mutta oli vaalivilppiä!"

Vaalivilppiväitösten osalta voisi esittää tämän yksinkertaisen kysymyksen: jotta se toimisi, kuinka suuren ihmisjoukon täytyisikään olla osallisena operaatiossa? 

Eikö pelkkä vaalivilppi vaatisi vähintään satojen ihmisten osallisuuden? Ja jos samaa operaatiota pitäisi ajaa eri osavaltioissa, eikö se vaatisi helposti pikemminkin tuhansien ihmisten osallisuuden? Kuinka todennäköistä olisi, että tässä ei tapahtuisi siinä määrin virheitä, vuotamisia ym., että tieto niistä ei löytäisi reittiään myös salaliittoteoreetikoiden parjaaman "valtamedian" tietoon? Tai jos tieto päätyisi tällaisten medioiden tietoon, miksi ihmeessä he sitä tietoa panttaisivat? Siksikö, että hekin olisivat osa salaliittoa? Ja olisivatko myös kansainväliset vaalitarkkailijat osa salaliittoa? Jos tällaisiin uskoo, sehän tarkoittaisi käytännössä jo sitä, että salaliittoon osallisten määrä pitäisi laskea maailmanlaajuisesti sadoissatuhansissa ellei jopa miljoonissa. Ja hekö kaikki pitäisivät suunsa supussa? Ja ihan vain siksi, että saataisiin vaihdettua salaliiton osallisille mieluisa presidentti? Kuka tätä koko operaatiota johtaisi? Kompurointia tapahtuu hyvin yksinkertaisissakin, pienissä, avoimissa ja laillisissakin organisaatioissa, joten mitenhän kummassa tällainen jättimäinen salaliitto pysyisi kasassa?

"Trump oli jo johdossa!"

Samanlaista äänestystilanteen kehitystä tapahtuu jokaisissa vaaleissa - ei ainoastaan Yhdysvalloissa vaan myös mm. Suomessa. Eri puolueiden kannattajat asuvat erilaisilla alueilla ja eri puolueiden kannattajilla on keskimäärin toisistaan poikkeavat tavat äänestää: toiset äänestävät enemmän ennakkoon, toiset vähemmän. Tästä seuraa jokaisissa vaaleissa asetelma, jossa tilanne muuttuu ääntenlaskennan edetessä huomattavasti.

"Trump sai talouden kasvamaan." 

Onko se ihme, jos talous nousee, kun velkaantumistahtia vauhditetaan mm. veronalennuksilla entisestään jo selvästi ennen kuin koronasta tai merkittävistä muista ongelmista oli tietoakaan? Neljän vuoden presidenttikausi on todella lyhyt aikaväli talouden pitkän aikavälin kehitystä ajatellen, ja kiihtyvä velkaantuminen aikana, jolloin taloudessa pyyhkii ihan mukavasti muutenkin ei välttämättä ole ihan parasta talouspolitiikkaa.

"Korona luotiin tarkoituksella, jotta kirjeäänestyksestä saataisiin yleisempää, jotta vaalivilppi helpottuisi, jotta Trump saataisiin pois vallasta, jotta Trump ei voisi tuhota "syvän valtion" salaliittoa."

Tämä koko väite nyt on salaliittoteorioden syvästä päästä ja "sakeudessaan" eli absurdiudessaan sitä luokkaa, ettei taida kaivata edes erillistä selitystä, miksi näin ei voi olla. Tämä on kuitenkin esimerkki siitä, minkälaiseen ajatteluun salaliittoteoriointi voi pahimmillaan ajaa. Samalla se tuo omalla tavallaan esille sitä, mikä osaltaan voi salaliittoteorioissa houkutella: kun jokin elämänmenossa kismittää tai oman elämän hallinnassa on puutteita, voi olla palkitsevaa, kun voi olla luomassa omaa maailmanmenoa selittävää narratiivia ja olla osana saman kaikupohjan jakavaa yhteisöä. Psykologisesti kyse voi olla osittain samasta kuin syömishäiriöissä: syntyy ajattelutapa, joka on todellisuudesta vieraantunut, mutta houkutteleva siksi, että se on näennäisesti omassa kontrollissa.

"Trumpia ja QAnonilaisia sensuroidaan, minkä täytyy tarkoittaa, että totuus halutaan salata!"

Suvaitsevaisuus ei voi tarkoittaa, että
suvaitsemattomuutta pitäisi suvaita.
Sananvapaus ei myöskään
saa tarkoittaa sitä, etteikö sanoistaan
voisi olla vastuussa.

Ei, sensurointi ei ole osoitus halusta salata jotakin myyttistä totuutta. Sensurointi on toki monesti ongelmallista, ja välillä siinä varmasti tapahtuu ylilyöntejä, jos sensurointi kohdistuu esimerkiksi sisältöön, joka on mahdollisesta typeryydestään huolimatta pohjimmiltaan vain mielipiteiden esittämistä. 

Johonkin raja on kuitenkin vedettävä. Yksi näistä rajoista on rikokseen yllyttäminen. Trumpin viestintä ajoi ihmisiä väkivaltaisuuksiin kongressissa, ja on hyvät perusteet epäillä, että samaa voisi tapahtua myös jatkossa, ja tällaisen ennaltaehkäisy on täysin perusteltu tavoite.

"Sananvapaus on menetetty"

Sananvapaus on edelleen voimassa. Mielipiteitä saa esittää. Päättäjiä saa kritisoida. Satiiria voi tehdä. Ei näistä asioista joudu esimerkiksi vankilaan. Väkivaltaan yllyttämisellä on kuitenkin voitava olla seurauksensa myös yllyttäjälle. Tavallisella kansalaisella se seuraus voi olla vankilakin, mutta Yhdysvaltain presidentin kohdalla syytteen alaiseksi saaminen ei ole niin yksinkertaista. Se, että valehteluun, eripuran viljelyyn ja nyt lopuksi käytännössä myös väkivaltaan yllyttämiseen pohjautuvasta toiminnasta on joutunut jäähylle joiltakin yksityisten yritysten luomilta sosiaalisen median alustoilta, on vielä aika pieni seuraus.

Tätä aikaa kuvastaa se, että someyritysten suorittaman moderoinnin merkittävin uhka ei välttämättä ole edes someyritysten entistä suuremmaksi kasvava valta, vaan sen aikaansaama polarisaatio. Salaliittoteoreetikot saavat siitä omalla tavallaan lisää bensaa liekkeihinsä ja moni muukin voi kokea, että nyt tietynlaiset äänet vaimennetaan. Toisaalta mikäli mitään moderointia ei tehtäisi, eli esimerkiksi Trumpin yhtään viestiä ei olisi aiemmin merkitty näin

ja Trump saisi edelleen jatkaa vapaasti kannatusjoukkojensa villitsemistä Twitterissä (ja vahvemmin oman kuplansa muodostavassa Parlerissa), se olisi luultavasti vielä huonompi vaihtoehto. Siis suo siellä, vetelä täällä. 

Kahtiajakautuneisuus ja yhteisen ymmärryksen puute on myrkkyä yhteiskunnan kehitykselle, ja siksi tärkeintä olisi saada parannettua yleistä keskusteluympäristöä ja palautettua luottamus sinne, mistä se on perusteettomasti monien mielissä menetetty. Se on valitettavasti kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Suomessa tilanne ei ole onneksi yhtä paha kuin Yhdysvalloissa, mutta sama kaksijakoisuus tuntuu saaneen Trumpin kaudella entistä vahvempaa jalansijaa myös täällä. On syytä toivoa, että tämä kehitys saataisiin Bidenin presidenttikaudella kääntymään kohti parempaa molemmilla puolin Atlanttia.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Lauantain asema nyky-yhteiskunnassa?

Viikon takainen sunnuntailisiä koskenut kirjoitukseni herätti ehkä yllättävänkin paljon keskustelua. Kirjoitukseni tarkoituksenahan ei tietenkään ollut kenenkään kokonaisansiotason laskeminen, eikä oikeastaan edes viikonloppukorvausten kutistaminen kokonaisuudessaan, vaan sunnuntain lakisääteisen oletuspainoarvon kyseenalaistaminen. Keskustelu sai minut kuitenkin huomaamaan, että tuo tyypillisin 100 prosentin sunnuntailisä ei välttämättä ole niin erityisen suuri, kuin miltä se on monesti vaikuttanut. Vaikka voin esittää arvioita siitä, miltä sunnuntailisä tuntuu korvauksena, suoran käden kokemusta minulla ei siitä ole melkein lainkaan. Tällä vuosikymmenellä olen tainnut saada sunnuntailisää vain yhdeltä sunnuntailta, ja vaikka se tuntuikin oikein hyvältä korvaukselta, ei sama tunne päde välttämättä kaikkiin ihmisiin tai elämäntilanteisiin: vaikka sunnuntain tuplapalkka on luultavasti monesti hyvinkin houkutteleva esim. opiskelijalle, vaikkapa perhearkea viettävälle vanhemmalle sunnuntaityön hankaluus voi vastaavasti syödä sunnuntaivuorojen houkuttelevuuden kokonaan.

Lauantailla ja sunnuntailla on omanlaisiaan erityisrooleja.
Riippuen kontekstista lauantai saatetaan laskea tai olla laskematta arkipäiväksi.
 Sunnuntai taas voi olla ainoa päivä, jona töitä saa tehdä menettämättä tukia.

Vaan mitä vuorotyötä tekevät siis sanovat sunnuntaityöstä? Kunnollisen kuvan saaminen asiasta on jossain määrin hankalaa, sillä sitä koskeva keskustelu siirtyy helposti kokonaisansiotasoon, eikä niinkään siihen, kuinka suuri suhteellinen painoarvo sunnuntailla tulisi kokonaisansion muodostumisessa olla, jotta sunnuntaityö säilyisi työntekijän näkökulmasta keskimäärin neutraalin houkuttelevana suhteessa viikkotöihin, ja jotta työvuorojen määrän suhteen dynaamisemmilla aloilla työtä olisi myös tarjottavissa tavalla, joka olisi kokonaisuutta katsoen paras niin työntekijöiden, työnantajien kuin ympäröivän yhteiskunnankin kannalta. Huoli kokonaisansiotason laskemisesta sunnuntailisien mahdollisen laskun seurauksena on tietysti ymmärrettävä, sillä vaikka lisien yhtäällä tapahtuvat leikkaukset käytännössä kompensoituisivat viimeistään ajan myötä joko peruspalkan tai muiden lisien muodossa, lyhyellä tähtäimellä kokonaispalkan aleneminen voi ainakin joillain aloilla olla työehtosopimusten päivittyessä todellinen riski, ja se pidempi tähtäin voi käytännössä venyä niin pitkälle, ettei se kauheasti juuri nyt lohduta. 

Jotta voidaan pohtia tarkemmin, mikä olisi mielekäs korvaus sunnuntaivuoroista, on syytä palata siihen, miksi lisää ylipäätään maksetaan. Sunnuntailisähän on korvausta siitä, että ollaan töissä päivänä, joka ei kuulu siihen tavallisimpaan maanantaista perjantaihin tehtävään työviikkoon. Mutta onhan sellaisia päiviä toinenkin, nimittäin lauantai. Se ei ole pyhäpäivä, mutta ei nykyään myöskään joitakin lainsäädännöllisiä näkökulmia lukuunottamatta varsinainen arkipäiväkään. Mikä siis on varsinaisesti lauantain asema nykypäivänä? Entä mikä sen aseman olisi hyvä olla tai mitä se tulee olemaan tulevaisuudessa? Tarkastellaanpa roolia hieman eri näkökulmista.

Lauantai lomapäivänä

Lauantaipäivänä voidaan joko viettää vapaapäivää, olla töissä tai olla lomalla. Näistä lauantain asema lomapäivänä on helpoin todeta pelkäksi historian jäänteeksi. Vaikka 6-päiväisestä lomaviikosta siirryttiin 5-päiväiseen jo 1960-lopussa, 6-päiväisyys kummittelee yhä lomalainsäädännössä ja siten myös useimmilla työpaikoilla. Kuten kirjoitin jutussani vuonna 2012, se aiheuttaa täysin turhaan kitkaa ja päänvaivaa työpaikoilla, sillä lainsäädännön kirjaimellinen noudattaminen aiheuttaa porsaanreiän, jonka turvin työntekijä voi periaatteessa säästää joka kuudennen lomapäivän viettämällä lyhyempiä lomia, minkä välttämiseksi monilla työpaikoilla on erilaisia käytäntöjä tämän ehkäisemiseksi: joko joka viides päivä kuluttaa kuudennen päivän, lauantait on pakko valita mukaan tai pahimmassa tapauksessa rajoitetaan sen takia millaisia lomia on ylipäätään pitää.

Johtopäätös: 
Koska lauantai ei enää kuulu tavalliseen työviikkoon, sen ei tulisi kuulua myöskään lomaviikkoon. Toisin sanoen se tulisi poistaa myös vuosilomalaissa määritetystä arkipäivän määritelmästä, ja päivittää vaikka sitten vastaavasti kuukaudessa kertyvien lomapäivien lukumäärää hieman alaspäin.

Lauantai tukipäivänä

Lauantailla on lomapäivien laskennan tapaan erikoinen rooli myös ainakin yhdessä yhteiskunnan tukijärjestelmässä. Vanhempainpäivärahaa maksetaan nimittäin vain niin sanotuilta arkipäiviltä, jollaiseksi lasketaan tässäkin yhteydessä myös lauantai. Tämä voi aiheuttaa pientä ihmetystä, mutta useimpien kohdalla ei juuri sen kummempaa, sillä tukiajanjakson pituus mitataan nimenomaan näissä arkipäivissä, eikä niinkään esimerkiksi kuukausissa tai viikoissa. Vaikka tuen määrä siis voi hieman vaihdella kuukausien välillä, lopputulemaan käytäntö ei vaikuta juurikaan.

On kuitenkin yksi asia, jossa lauantain arkipäivän asemasta voi tulla vanhempainvapaalla olevalle huomattavankin merkittävä. Mikäli vanhempainvapaalla haluaa tehdä töitä, se onnistuu ilman tukien menettämistä vain pyhäpäivinä (kts.Sunnuntaityö vanhempainvapaalla).

Vanhempainpäiväraha on kuitenkin tietääkseni ainoa tuki, jossa lauantailla on tällainen asema. Esimerkiksi työttömyysetuutta maksetaan suoraan viideltä päivältä viikossa ja vieläpä riippumatta siitä, onko silloin arkipyhiä (kts. Kelan sivut).

Johtopäätös: 
Vaikka asialla ei ole kovin suurta merkitystä, voi kysyä, että kun esim. työttömyysetuuden kohdalla jokainen viikko on samanlainen, eikö sama voisi koskea myös vanhempainrahaa? Eikö tuollainen 5-päiväinen viikkomalli olisi yksinkertaisempi? Ja eikö yksinkertaisempi malli olisi tehokkaampi niin etujärjestelmän asiakkaiden ajankäytön kannalta kuin myös Kelankin kannalta? Ja toisaalta onko mitään erityistä syytä sille, miksi nimenomaan sunnuntaisin on äideille sallitumpaa tehdä töitä kuin muina päivinä? 

Lauantai työpäivänä

Vaikka 1960-luvun alussa työviikko oli pääsääntöisesti 6-päiväinen, tuolloinkin se poikkesi muista työpäivistä olemalla tyypillisesti niitä lyhyempi. 1960-luvun jälkeen se ei kuitenkaan enää ole ollut tyypillisempään viikkorytmiin kuuluva työpäivä, mutta siitä huolimatta sunnuntai on edelleen ainoa päivä, jolla on lakisääteinen palkan lisä työaikalaissa. Jos mietitään sitä, miten työtä järjestetään, onko tälle perusteluita?

Viikonloppuna tehtävät työt voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään:

1. Työt, joita pitää olla jonkun tekemässä koko ajan, ja joissa viikonloppulisien aiheuttama korkeampi palkkakustannus ei juuri vaikuta työntekijöiden määrään, ja joita tyypillisesti tehdään julkisen sektorin puolella.
2. Työt, joissa viikonloppulisien suuruus vaikuttaa viikonloppuna tehtävien tuntien määrään palkkakustannuksen nousun seurauksena, ja joita tyypillisesti tehdään yksityisen sektorin puolella.

Jos puhutaan siitä, mikä on sopiva painoarvo sunnuntaitöille suhteessa lauantaihin tai muuhun osaan viikosta, ryhmän 1 töiden kohdalla työnantajan näkökulma on ainakin ryhmän puhtaimmissa tapauksissa merkityksetön. Kyse on lähinnä vain siitä, millaisilla korvaustasoilla työvuorot saadaan helpoiten järjestettyä. Toisin sanoen, jos joku tarvitsee saada jonkin päivän vapaaksi, kuinka helppo siihen on löytää korvaaja, ja joudutaanko vuorojen vaihdossa erikoisiin lehmänkauppoihin. Olen esimerkiksi kuullut, että toisinaan on sunnuntaivuoron saamisen ehtona saattanut olla se, että ottaa myös lauantaivuoron. Tämä ei yllätä, sillä molemmat ovat viikonloppupäivinä epätoivottuja ajankohtia olla töissä, mutta toisesta saa lähtökohtaisesti tuplapalkkaa, ja toisesta tavallista palkkaa (vaikka toki monella alalla ainakin lauantai-illasta lähtien lauantaistakin saa jo jonkin verran lisiä joita keskellä viikkoa ei saisi).

Ryhmän 1 osalta järkevimmältä tuntuisi siis, että viikonloppulisät jaettaisiin 50-50 lauantain ja sunnuntain kesken, eli ei niin, että sunnuntaista vain tulisi 100%, vaan että molemmista tulisi 50%:n lisät. Mutta olisiko tämä ongelmallinen lähtökohta ryhmän 2 kannalta? Esimerkiksi moni kauppa ja ravintola on sunnuntaisin lyhyempään auki kuin lauantaisin, ja jotkut ovat myös sunnuntaisin kiinni. Jos lauantain ja sunnuntain lisistä tulisi samansuuruiset, nykyisillä aukioloajoilla liikkeiden kustannustasot nousisivat. Käytännössä lauantain ja sunnuntain aukioloajat muokkautuisivat entistä lähemmäksi toisiaan. Tämä aiheuttaisi suurimman muutoksen yrittäjillä, jotka tällä hetkellä pitävät liikkeitään auki lauantaisin, mutta eivät sunnuntaisin, eivätkö nuo muutokset välttämättä olisi kovin kivuttomia.

Johtopäätös: 
Pääosin vakiomiehityksellä tehtävien töiden osalta olisi luontevinta, että lisät jakautuisivat tasan lauantain ja sunnuntain kesken. Työn tarjonnan suhteen joustavammilla aloilla kysymys on astetta monimutkaisempi, mutta pohjimmiltaan niidenkin osalta voi kysyä, kuuluuko lauantain ja sunnuntain todella poiketa toisistaan niin selvästi? Työntekijän näkökulmasta viikonloppupäivä on tyypillisesti epämieluisa työpäiväksi, ja toisaalta viikonloppuna riittää luultavasti enemmän asiakkaita kuin muina päivinä, joten myös yrittäjä saa todennäköisesti viikonlopuista enemmän liikevaihtoa, mikä koskee sekä lauantaita että sunnuntaita. Lisäksi työehtosopimuksen ei ole pakko seurata laissa määriteltyä tasoa.

Lauantai ja sunnuntai vs. pyhäpäivät

Kun puhutaan lauantain ja sunnuntain asemasta, on syytä kysyä myös, mihin juhlapyhät tässä kuviossa asettuvat. Vaikka työntekoa ajatellen lauantai ja sunnuntai tuntuisivat lähtökohtaisesti suurinpiirtein samanveroisilta, on pyhäpäiviä, jotka ovat useimmille tavallisia viikonloppupäiviä epämieluisampia ajankohtia olla töissä. Vaikka lauantaista ja sunnuntaista tulisi 50%:n lisä, esimerkiksi joulusta se voi olla monelle hyvin vaatimattomalta tuntuva lisäkorvaus.

Johtopäätös:
Ehkä lainsäädäntö voisi olla perusteltua päivittää vastaamaan paremmin sitä, miten ihmiset tyypillisesti työajankohtien mieluisuuden kokevat, mikä voisi tarkoittaa paitsi korkeampia korvauksia viikonlopuilta, myös tavallisia viikonloppukorvauksia suurempia, esimerkiksi nykyisen sunnuntaikorvauksen kaltaisia korvauksia erityisiltä pyhäpäiviltä, olivat ne kirkollisia pyhiä tai ei. Eli lauantaista 50% ja sunnuntaista 50%, mutta esimerkiksi joulusta 100% lisää. Yrityksiin ja työehtosopimuksiin voisi jäädä nykyiseen tapaan mahdollisuus määritellä muunkinlaisia lisäkorvauskäytäntöjä.

Eri viikonpäivien rooli osana tavallista arkea

Aiempien kohtien osalta tuntuisi, että olisi luontevaa, että lauantain asema olisi sama kuin sunnuntainkin: lauantai ei kuluttaisi lomapäiviä ja se olisi yhtä hyvin tai heikosti työskentelyyn sopiva päivä kuin sunnuntaikin. Viime kädessä tullaan arvoihin, eli siihen, miten yhteiselo halutaan yhteiskunnassa järjestää.

Halutaanko, että ihmiset ovat enemmän vapaalla lauantaisin kuin sunnuntaisin? Halutaanko, että ihmiset hoitavat shoppailujaan enemmän lauantaisin kuin sunnuntaisin? Halutaanko, että ihmisten samanaikaiset vapaat keskittyvät enemmän sunnuntaille kuin lauantaille? Halutaanko, että ihmiset käyvät mieluummin ravintolassa syömässä lauantaina, mutta syövät kotona sunnuntaina? Miten yhteiskunnan halutaan pyörivän arkipyhinä?

Tuntuisi, että sekularisoituneeseen yhteiskuntaan mielekkäimmältä sopisi se, että ainakin lauantai ja sunnuntai olisivat luonteeltaan mahdollisimman samankaltaisia. Tietysti sunnuntain jälkeen seuraa tavallinen arkipäivä, mikä erottaa varsinkin sunnuntai-illan selvästi lauantai-illasta, mutta onko lauantain ja sunnuntain soveltuvuudessa kaupoissa tai esimerkiksi Linnanmäellä käymiseen loppujen lopuksi juuri eroa? Onko niiden aseman erilaisuudelle siis enää tänä päivänä kunnollisia perusteluja?

Johtopäätös:
Lauantaista ja sunnuntaista voisi pyrkiä tekemään lainsäädännön näkökulmasta mahdollisimman pitkälti toistensakaltaiset. Muiden pyhäpäivien osalta kysymys nousee helposti arvolatautuneemmaksi, mutta niillä on lainsäädännössä joka tapauksessa paikkansa, joten miksei ne voisi myös työaikalaissa nostaa omaan tavallisesta sunnuntaista poikkeavaan asemaansa? Näin sunnuntai menettäisi erikoisroolinsa, ja päivät jakautuisivat yksinkertaisemmin kolmeen ryhmään: tavalliset arkipäivät, tavalliset viikonloppupäivät, pyhäpäivät.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Perustulokokeilun kokeiluluonteen merkitys

Hallitus kaavailee perustulokokeilua vuosille 2017 ja 2018. Oma mielipiteeni perustulosta ei ole juuri muuttunut 4,5 vuoden takaisen blogikirjoitukseni jälkeen: ajatus on hieno, mutta riittävään perustuloon ei yhteiskunnallamme ole vielä varaa, ja kannustinloukuista voi päästä eroon ilmankin perustuloa. Kaavailtu kokeilu on toki silti mielenkiintoinen - niin hyvässä kuin pahassakin. Siksipä se on myös saanut sekä kannatusta että kritiikkiä. Kritiikki on pääosin hyvinkin perusteltua, joskin on tietysti myös selvää, että rajatulla ryhmällä suoritettu kokeilu on väkisinkin tavalla tai toisella vajavainen, joten pienet puutteet eivät sellaisenaan välttämättä olisi syy jättää kokeilua tekemättä. 

Kokeiluun kohdistuneisiin kritiikkeihin ovat kuuluneet kommentit mm. otannan pienuudesta (2000 henkeä) sekä toisaalta kohderyhmän rajaamisesta pelkkiin työttömyysetuutta saaviin (ja ilmeisesti vain pitkäaikaistyöttömiin) jättämällä mm. kotihoidon tukea saavat, opiskelijat, freelancerit kokeilun ulkopuolelle. Nämä ovat mielestäni budjetin rajallisuudesta johtuvia ymmärrettäviä rajauksia. Sen sijaan mielestäni vakavin kritiikki on se, että työllistyessään perustulon saaja saisi pitää perustulonsa kokonaisuudessaan. Tämä vie pahasti pohjaa koko kokeilulta, koska tuollaiseen ei ole koko valtion mittakaavassa varaa: miksi siis sisällyttää kokeiluun käytäntöä, joka ei tulisi pätemään koko yhteiskuntaan sovellettuna?

No, edellämainitut ovat jo aiemmin esitettyjä kritiikkejä. On kuitenkin yksi aspekti, jota en ole tähänastisissa kannanotoissa huomannut, mutta joka tulee ottaa huomioon ainakin viimeistään mahdollisen kokeilun tuloksia analysoitaessa. Kyse on siitä, että kokeilun osapuolet tietävät osallistuvansa kokeiluun, ja se vaikuttaa väistämättä tavalla tai toisella kokeilun lopputulokseen.

Lähdetäänpä liikkeelle itse kokeilun perustulon saajista. Miten heihin vaikuttaa se, että he tietävät kyseessä olevan kokeilu? Äkkiseltään kuvittelisin, että he keskimäärin kannattaisivat jonkinlaista perustulojärjestelmää. Tämä tarkoittaisi sitä, että he haluaisivat myös osoittaa kokeilun toimivaksi. Lisäksi pitkään työttömänä olleelle kokeilu voi näyttäytyä uutena tilaisuutena, joka tuo tarvittavaa uutta puhtia, joka sitten myös edesauttaisi työllistymisessä.

Entä TE-toimisto? 2000 perustulonsaajan joukko on suhteellisen pieni, mikä saa perustulokokeilussa mukana olevan helposti erottumaan muista työttömistä. Suhtautuuko TE-toimiston virkailija siis yhtä neutraalisti perustulokokeilussa mukana olevaan työnhakijaan kuin muihin työnhakijoihin, vai saako hän mahdollisesti enemmän huomiota, mikä ilmenee parempana palveluna?

Entäpä työnantajat? Mitä heille merkitsee se, että mahdollinen uusi työntekijä on mukana perustulokokeilussa? Joillakin aloilla se voi tarkoittaa heille tarinaa, jota he voivat käyttää omassa brändäämisessään. Se voi merkitä myös suoraa mediahuomiota, joka voi edistää varsinkin pienen paikallisen toimijan myyntiä. Jos työnantajalle on tarjolla kaksi muuten samankaltaista työnhakijaa, joista toisen tiedetään olevan perustulokokeilussa mukana ja toisen tiedetään olevan sen ulkopuolella, uskoisin perustulokokeilussa mukana olevan olevan monessa tapauksessa houkuttelevampi vaihtoehto uudeksi työntekijäksi.

Tälle perustulokokeilun kokeiluluonteen vaikutukselle ei sinänsä voi paljon muuta tehdä kuin ohjeistaa TE-toimiston virkailijoita suhtautumaan heihin kuin keneen tahansa työnhakijaan, sillä perustulonsaajiin ja työnantajiin ei tässä mielessä voi juuri ohjauksella vaikuttaa. Eipä kokeiluluonteen vaikutus silti sinänsä ole kokeilun suurin haaste tai ongelma, mutta yhtä lailla sekin on asia, joka on syytä ottaa huomioon jo kokeilun mielekkyyttä pohtiessa ja sen toteutusta valmistellessa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet - välikatsaus

Olen nyt kirjoittanut 10 osaa järjestelmässä piileviä aukkoja ja mutkia käsittelevään juttusarjaani. Tähänastiset aiheet ovat käsitelleet oikeastaan vain opiskelijan tukia sekä asumista, mutta seuraavissa osissa on tarkoitus siirtyä toisenlaisiin aiheisiin. Sitä ennen on kuitenkin hyvä tarkastella kootusti mitä näistä kierteistä on tullut tähän asti todettua.

Yksinkertaisemman totuuden lähteillä? (16.8.2011)

Alla on listattuna kaikki tähän astiset kierteet. Punaisella on merkitty kohdat, joihin tulisi mielestäni joka tapauksessa puuttua. Oranssilla on merkitty kohdat, joita olisi mielestäni hyvä oikaista, ja keltaisella kohdat, joita kannattaa tarkkailla. Sinisellä on merkitty kohta, johon puuttuminen ei maksane vaivaa ja vihreällä kohta, joka on jo oikaistu.

Kierre	Tuomio	Ratkaisu
1. Opintotukiavioliitto	Pieni, mutta selvä typeryys.	Korjataan poistamalla avioliiton erityismerkitys opintotuessa.
2. Mukaopiskelu	Jossain määrin merkittävä asia, jonka hallinta on kuitenkin vaikeaa.	Tarkkaillaan, ja pyritään tekemään järjestelmän perusteettomasta hyödyntämisestä hankalampaa.
3. Asunto opintotuen saamiseksi	Erikoisuus, mutta ei välttämättä haitallinen.	Tukitasojen mahdollinen säätö?
4. Ristiinvuokraaminen	Vähämerkityksinen harvinaisuus, johon puuttuminen ei ehkä maksa vaivaa.	-
5. Ensiasunto	Ensiasunnon erityisasemalle vaikea nähdä kestäviä perusteluja	Erikoisetuuksien rajoittaminen
6. Asuntojen 75 neliön keskikokovaatimus	Hetkellisesti ja mahdollisesti myös pidemmällä tähtäimellä typerä sääntö, josta on kuitenkin jo ilmeisesti luovuttu.	-
7. Asunto sieltä, missä arpaonni	Typerän tehoton tapa ohjata kohdistaa asuntojen uudistuotanto.	Hitas-tuotannon lopettaminen
8. Yhden asunnon loukku	Typerä tapa lukita ihminen tiettyyn asuntoon	Hitas-järjestelmän alasajo
9. Varainsiirtovero muuton esteenä	Typerä tapa rajoittaa ihmisten muuttamista työn perässä.	Varainsiirtoverosta luopuminen tai huomattava keventäminen
10. Kahden vuoden asumispakko	Jossain määrin ymmärrettävänä kompromissina syntynyt malli, joka tulisi pyrkiä poistamaan.	Arvonnousuvero tilalle.

Kohdasta 6 on jo luovuttu, mutta jäljelle jäävistä yhdeksästäkin löytyy monta ilmeisen järjetöntä ja helposti korjattavaa kierrettä. Kohtien 1, 7, 8 ja 9 kierteille on vaikea nähdä juuri minkäänlaisia perusteita, ja niistä luopuminenkin olisi pääsin helppoa. Vaikka näistä neljästä kohta 8 sisältääkin poikkeuksena omat pienet haasteensa, näistä tekijöistä voisi luopua hyvin kokonaan.

Kohdille 5 ja 10 on nähtävissä joitakin perusteluja, mutta selviä ovat myös niiden haitat, joten jonkinasteinen muutos voisi olla näidenkin suhteen paikallaan. Kohtaan 5 riittävä muutos voisi tosin olla jo se, jos kohdasta 9 luovutaan, sillä näin varainsiirtovapaus ei olisi vain ensiasunnon ostajan oikeus.

Kohdat 2 ja 3 ovat jossain määrin merkittäviä tekijöitä, mutta kohdan 2 valvonta voi olla hankalaa, ja kohdan 3 kierteisyys voi olla käytännössä myös hyväksi. Kohta 4 on hyvin rajallista ihmisjoukkoa ja  koskeva taloudelliseen hyötyyn nähden vaivalloinen kierre, joten sen voinee jättää sikseen, ja kohtaan 6 onkin parin viime vuoden sisällä ilmeisesti tullut muutos.

Summa summarum: listan kohdista noin puolet kaipaisivat nähdäkseni ruuvaamista. Syy on ennen kaikkea se, että nykyiset käytännöt ohjaavat näiden asioiden kohdalla ihmisten elämää epämielekkäällä tavalla. Vaikka yksittäinen ihminen hyötyisi, se voi hänellekin olla vaivan takana, ja samalla koko muu yhteisö kärsii.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Perustulo on tulevaisuutta

Perustulon ajatus on kaunis:

• Kaikille taataan tasavertainen peruselintaso.
• Byrokratian väheneminen on positiivinen niin valtion kuin tukea hakevien kannalta.
• Poistetaan kannustinloukut

Nämä tekijät tekevät perustulosta tavoittelemisen ja keskustelemisen arvoisen, mutta en usko ajan olevan vielä sille kypsä. Syitä on ainakin kolme.

1. Rahan riittävyys

Raha ei riitä siihen, että kaikille tarjottaisiin niin suuri perustoimeentulo, etteikö kuitenkin tarvittaisi myös tarveharkintaista lisätukea sitä tarvitseville. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka byrokratia vähenisikin, toimeentulotuen byrokratiasta ei toistaiseksi pääsisi kuitenkaan kokonaan eroon. Hyöty byrokratiamielessä olisi siis rajallinen.


2. Työn kannustavuus nousisi kyllä joillakin, mutta toisilla se laskisi

Joillakin perustulo takuulla laskisi työn kannustavuutta. Jos tyytyy vähään, perustulo voi riittää siinä määrin, ettei halua ryhtyä "paskaduuniin", vaikka se taloudellisesti olisikin kannattavaa. Kun ei enää olisi tarvetta taistella sosiaaliviranomaistenkaan kanssa, syntyisi jossain määrin nykyisestä poikkeava syrjäytyneiden porukka. Tilannetta korostaa se, jos on syystä tai toisesta hyvin edullinen, esimerkiksi vanhempien tarjoama majoitus. Oman ryhmänsä voivat muodostaa ihmiset, jotka ovat jo saaneet asuntonsa maksettua, ja haluavat irtaantua työelämästä. Jos lisäksi on esimerkiksi jonkinmoinen sijoitusasunto hankittuna, vuokratulot ja perustulo voivat yhdessä riittää jo ihan mukavaankin peruselämiseen, missä ainoa täysin kiinteä kulu on pieni asunnosta maksettava taloyhtiön vastike.

On tietysti myös totta, että nykyjärjestelmään sisältyy pahoja kannustinloukkuja pienten pätkätöiden ja toimeentulotuen välillä liikkuessa, kun tehty työ ei käytännössä juuri paranna käteen jäävän rahan määrää. Näihin perustulo kieltämättä auttaisi, kuten saattaisi auttaa myös aloittelevien yrittäjien arkeen, mutta eikö toimeentulotukijärjestelmää voisi kehittää perustuloa pienemmilläkin muutoksilla niin, että pahimmista kannustinloukuista päästäisiin eroon? Tätä kautta yhteiskuntaa voisi rakentaa kypsemmäksi myös perustulomallia varten.


3. Ulkomailla elävät loiset

Omaksi ongelmaksi voisi ainakin nykyisellään muodostua ihmiset, jotka veisivät perustulonsa ulkomaille. Monissa köyhemmissä maissa jo 500 euron kuukausituloilla voisi elää jo suhteellisen leveääkin elämää, varsinkin jos osaa useimpien suomalaisten tapaan arvostaa lämpimämpiä elinolosuhteita. Paitsi että tämä tuntuisi varmasti monille houkuttelevalta vaihtoehdolta, tällainen olisi suomalaisten verovarojen syytämistä suoraan ulkomaille.

Tällainen järjestelmän hyväksikäyttö tulisi tehdä käytännössä mahdottomaksi. Periaatteessa järjestelmän voisi rakentaa esimerkiksi niin, että perustuloa saisi vain Suomessa vietetystä ajasta päivän tarkkuudella, jolloin mallia voisi tulkita tavallaan matkailuverona. Mutta olisiko tämänkaltaiselle valvonnalle poliittisia tai juridisia mahdollisuuksia? Tulkittaisiinko tällainen kansainvälisessä ympäristössä protektionismiksi tai kansallisella tasolla vapaan liikkuvuuden rajoittamiseksi? Ja tuskinpa käytännön toteutuskaan kovin ongelmatonta olisi.



----------



Uskon, että maassamme otetaan vielä jokin päivä jonkinlainen perustuloon verrattava malli käyttöön. Se vaatii kuitenkin mielestäni lähes aukotonta ratkaisua yllämainittuun kohtaan 3 sekä siinä määrin vauraampaa tai työelämän osalta dynaamisemmin järjestäytynyttä yhteiskuntaa, että kohdista 1 ja 2 saadaan isompi nettohyöty irti. Perustulo on tulevaisuutta, mutta ei nähdäkseni tätä päivää. En usko maan olevan siihen vielä valmis.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>