Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle

Hallitus on päättänyt nostaa asunnoista maksettavaa varainsiirtoveroa 1,6%:sta 2%:iin. Mielestäni varainsiirtoverosta pitäisi päinvastoin luopua - ja samaa mieltä ollaan myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksessa. Se on valtion kokonaisbudjettia ajatellen melko pieni osuus, joka olisi hyvin korvattavissa.

Mietitäänpä henkilöä, joka muuttaa elämäntilanteiden muuttuessa moneen otteeseen 10 vuoden aikana. Hän haluaa kuitenkin asua itse omistetussa asunnossa, joten hän on joka muuton yhteydessä maksanut kiinteistövälittäjän kalliit palkkiot. Onko hän muuttamisellaan aiheuttanut ympäristölleen sellaista haittaa, että häntä pitää lisäksi rangaista toistuvilla varainsiirtoveroilla? Onko hän saanut muuttamisestaan sellaista tuottoa, johon verottajan olisi oikeudenmukaista puuttua? Ei mielestäni.

Samaan aikaan joku toinen 10 vuotta samassa asunnossa asunut on voinut nauttia todella merkittävästä asunnon arvonnoususta. Puuttuuko verottaja tähän? Ei puutu. Muuttamisesta siis rangaistaan verolla, mutta oma asunto on sijoituskohteena poikkeuksellisesti sellainen, ettei sen arvonnousua veroteta missään vaiheessa, kunhan asunnossa on asunut yli kaksi vuotta.

Toisin kuin asunnon arvonnousun verottamiselle, varainsiirtoverolle on vaikea nähdä mitään perusteluja sen fiskaalista merkitystä lukuunottamatta. Oman asunnon myyntivoiton verottamisessa on tietysti se ongelma, että pitkän ajan jälkeen myynnistä voisi tulla niin suuret veroseuraamukset, että siitä tulisi paljon varainsiirtoveroakin suurempi muuton este. Mielestäni on silti löydettävissä malli, joka tekee verotuksesta nykyistä oikeudenmukaisempaa ilman, että synnytetään kenellekään järjettömän suurta kynnystä vaihtaa asuntoa.

Arvonnousuveron periaate

Ehdotan harkittavaksi seuraavankaltaista mallia:

• Poistetaan varainsiirtovero.
• Asetetaan oman asunnon arvonnousu 50-prosenttisesti veronalaiseksi. Tämä vero peritään seuraavasti:
  • Asunnon arvonnousua seurataan alueellisesti ja asuntokoon mukaan jaotellun tilaston perusteella vuosittain verrattuna vuosineljännekseen, jona asunto oli hankittu. Asunnolle lasketaan tämän tilastollisen arvonnousun pohjalta uusi hinta, josta vähennetään 15%.
  • Mikäli tämä 15%:lla vähennetty tilastollinen hinta on enemmän kuin asunnon hankintahinta, arvonnousu katsotaan veronalaiseksi. Arvonnoususta puolet on verovapaata, mutta lopusta suoritetaan pääomaveron suuruinen arvonnousuvero.
  • Perittävästä verosta vähennetään aiempina vuosina samasta asunnosta peritty arvonnousuvero. Mikäli tilastohinnat kyseisellä alueella laskevat, suoritetaan aiempina vuosina peritystä arvonnousuverosta veronpalautus.
  • Asuntoa myytäessä lasketaan lopullinen myyntivoitto, joka suoritetaan pääomaveron suuruisena, mutta 50-prosenttisesti verovapaana siten, että myyntivoitosta vähennetään samasta asunnosta aiemmin peritty arvonnousuvero.

Otetaan vielä selvyyden vuoksi todellisiin tilastoihin pohjautuva esimerkki. Matti Meikäläinen osti vuoden 2006 1. neljänneksellä pääkaupunkiseudulta yksiön, josta hän maksoi 100 000 euroa. Alla on taulukkoon laskettuna seuraavien vuosien viimeisten vuosineljänneksien tilastollinen asunnon hinta, arvonnousuveroa varten laskettu verotuksellinen hinta, sekä kyseisenä vuonna maksettava vero (käyttäen nykyistä 30 prosentin suuruista pääomaveroa).

Verovuosi	Tilastollinen hinta	Verotuksellinen hinta	Maksettava vero
2006	106040 €	90130 €	0 €
2007	113760 €	96690 €	0 €
2008	111520€	94790 €	0€
2009	129650€	110200€	1530€
2010	136050€	115640€	816€
2011	142510€	121140 €	825€
		YHTEENSÄ:	3171€

Tilastokeskuksen tietojen perusteella vuoden 2008 viimeisellä neljänneksellä asunnon hinta olisi noin 111500 euroa. Kun tästä vähennetään 15%, saadaan 94800 euroa, joten ei synny vielä verotettavaksi katsottavaa arvonnousua. Vuoden 2009 verotuksessa syntyy kuitenkin jo 10200 euroa verotettavaa arvonnousua, josta maksetaan mallin mukaan 1530 euroa veroa. Yhteensä yksiölle näiden vajaan 6 vuoden aikana tulleesta tilastollisesta 42 500 euron arvonnoususta tulisi 3171 euroa maksettavaa veroa.

Oletetaan, että kyseinen Matti Meikäläinen olisi käyttänyt remonttikuluihin 3000 € ja päättäisi myydä asuntonsa vuonna 2012. Välittäjä vie kauppahinnasta 4000 €. Katsotaan kaksi vaihtoehtoista skenaariota:

• Mikäli hän saisikin asunnosta tilastollisista odotuksista poiketen vain 120 000 €,tulisi lopulliseksi myyntivoitoksi remonttikulujen ja välityspalkkion jälkeen vain 13 000 €. Häneltä olisi tällöin peritty liikaa arvonnousuveroa, jolloin hän saisi asunnon myynnin yhteydessä 1220 € veronpalautuksia.
• Mikäli hän saisi asunnosta tilastollisten odotusten mukaisesti esimerkiksi 143 000 €, jäisi lopulliseksi myyntivoitoksi kulujen jälkeen 36 000 €. Kun huomioidaan aiemmin maksetut arvonnousuverot, jäisi myyntivoitosta maksettavaksi vielä 2230 € veroa.

Mallissa on useita etuja. Se on oikeudenmukainen, koska se asettaa asuntojen arvonnousun tuottaman tulon muiden tulonlähteiden tapaan veronalaiseksi. Toisekseen tällöin ei synny painetta pyrkiä maksimoimaan ensiasunnon varainsiirtovapauden luomaa erityisasemaa. Lisäksi se laskee useimmissa tapauksissa kynnystä muuttamiseen. Tilastoihin nähden heikosti pärjänneestä asunnosta ei välttämättä tulisi lainkaan lisäveroja maksettavaksi. Yllä olevan esimerkin selvästi voitollisestakin myynnistä realisoituva 2230 euron vero on piirun verran alempi kuin kyseisestä 143000 euron kauppasummasta nykyisellä varainsiirtoverolla maksettavaksi tuleva 2290 euroa. Kahden prosentin suuruisella varainsiirtoverolla summa olisi jo 2860 euroa, mikä tekee erosta suuremman. Yleensä on myös tapana ostaa isompi ja samalla kalliimpi asunto, joten realistisempi summa tuota 2230 euroa vastaavalle samassa yhteydessä maksettavalle varainsiirtoverolle olisi oikeastaan pikemminkin 4000 euroa, mikä lankeaisi maksettavaksi 200 000 euron asunnon ostamisesta. Muutaman vuoden tähtäimellä muuttamisen rangaistavuus laskisi nykyisestä vielä tätäkin selvemmin, sillä muuton jälkeen välttyisi arvonnousuveron maksulta luultavasti ainakin muutaman vuoden ajan.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kannustavuutta osa-aikaeläkkeeseen

Eläköitymiseen liittyy yksilötasolla kaksi keskeistä ongelmaa. Yksi on töissä jaksaminen eläkeikään asti, mikä koskee erityisesti ruumiillisen työn tekijöitä. Toinen on töistä pois jäämisen aiheuttama elämänsisällöllinen tyhjiö, jonka seurauksena voi olla esimerkiksi alkoholisoituminen. Vaikka ongelmat ovat tavallaan luonteeltaan vastakkaisia, ne eivät ole keskenään ristiriidassa.

Työurien pidentämisestä on puhuttu paljon, mutta urien "leveydestä" varsin vähän. Uskoisin, että nykyistä voimakkaammalla työurien loppupään ohentamisella eli tehtyjen työtuntien vähentämisellä olisi monenlaisia positiivisia vaikutuksia. Ensinnäkin ihmiset luultavasti jaksaisivat töissä pidempään, mikä saattaisi tarkoittaa jopa koko uralla tehtävien työtuntien määrän kasvamista työuran loppupuolen lyhyemmistä työajoista huolimatta. Toisekseen ihmiset saisivat pehmeämmän ja tasapainoisemman laskun eläkkeelle. Ei tulisi äkkinäistä elämänmuutosta, vaan eläkeikää lähestyvillä säilyisi työpaikan sosiaaliset kontaktit pidempään, mitä kautta he voisivat ylimääräisen vapaa-ajan turvin löytää mielekästä sisältöä myös varsinaiselle eläkkeelle.

Miten tähän sitten päästään? Meillähän on toki jo olemassa osa-aikaeläkejärjestelmä, joka on työntekijän näkökulmasta jo nyt suhteellisen houkutteleva. Houkuttelevuutta laskee kuitenkin se, että osa-aikaeläkkeellä eläkekertymä kutistuu, minkä seurauksena saman eläkkeen tavoittamiseksi tulisi töissä olla pidempään. Perusajatuksena tämä on toki luonnollinen ja oikea, sillä tuleehan työn palkita, mutta valintoja voisi tästä ajatuksesta tinkimättäkin vahvemmin ohjata osa-aikaeläkkeen suuntaan.

Lisäkannustavuus voisi onnistua esim. järjestelemällä uran loppuvuosien 4,5%:n superkarttuman uudella tavalla. Ennen vuotta 1953 syntyneillehän eläkettä kertyy osa-aikaeläkkeen ns. ansion alenemasta, kun taas vuonna 1953 ja sen jälkeen syntyneille ei. Ehkäpä ideaalisin malli voisi löytyä yhdistämällä näiden mallien ominaisuuksia muuntamalla superkarttuma-ajanjaksoa pidemmäksi, mutta samalla tiiviimmäksi ja ohuemmaksi. Tämä onnistuisi esimerkiksi seuraavasti. Superkarttuma olisikin 6%, mutta vain siltä osin, mikä alittaa 50% edellisten vuosien ns. vakiintuneesta ansiosta. Loppuosasta palkkaa taas kertyisi vain tavallista 1,9%:n karttumaa. Ansion alenemasta ei kertyisi lainkaan eläkettä, mutta lisätyöstä saatu alhaisempi karttuma olisi tästä huolimatta selkeä insentiivi osa-aikaeläkkeelle jäämiselle. Tällainen kertymämalli kannustaisi ihmisiä olemaan töissä pidempään, mutta kevyemmällä työpanoksella.

Osa-aikaeläkkeen tulee tietysti olla kannattava myös työnantajalle, joten työnantajalle kohdistetut tuet eivät ole myöskään mahdoton ajatus. Toisaalta mikäli vain työntekijää ohjataan vahvasti osa-aikaeläkkeen suuntaan, tulee siitä helpommin myös työnantajalle kannattava, jolloin erillisiä tukia ei tarvittane, eikä siten synny myöskään liiallisia mahdollisuuksia järjestelmän hyväksikäyttämiseen. Joillakin aloilla, kuten esimerkiksi terveydenhuollossa voi kuitenkin olla tarpeen lisätä mahdollisuuksia osa-aikaeläkkeeseen myös muilla keinoilla.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Talletussuojaan kompromissiratkaisu

Kun islantilaiset pankit alkoivat muutama vuosi sitten kerätä rahaa houkuttelemalla asiakkaita korkeilla korkotarjouksilla mm. Isosta-Britanniasta, tarjouksista kiinnostuneet pystyi jakamaan karkeasti kolmeen ryhmään. Yhdet näkivät lähinnä koron, eivät taustalla piileviä riskejä. Toiset osasivat ennustaa, että Islannin talous tulisi ajautumaan pahaan kriisiin, ja pysyivät siksi loitolla.Kolmannella ryhmällä oli aavistus ongelmista, mutta sitäkin vahvempi luottamus siihen, että kriisitilanteessa talletussuoja pelastaisi talletetut varat.

Talletussuoja on sellaisenaan tärkeä turva paitsi yksittäisille ihmisille, myös koko talousjärjestelmän toiminnalle. Sen kääntöpuolena voi kuitenkin olla myös edellä mainittua kolmatta ryhmää vaivaava moraalikato, joka syntyy siitä, että mahdolliset tuotot kerätään itselle, kun taas riski sosialisoidaan valtion kannettavaksi, kuten kävi Icesaven tapauksessa.

Ehkäpä talousjärjestelmän turvallisuuden säilyttämisen ja moraalikadon ehkäisemisen välille saataisiin toimivin tasapaino, mikäli talletussuojasta tehtäisiin käänteisesti progressiivinen. Talletukset voisi suojata esimerkiksi 10 000 euron talletuksiin asti täysin, 10 000 euroa ylittävältä osuudelta 95-prosenttisesti ja 30 000 euroa ylittävältä osuudelta aina 50 000 euroon asti 90-prosenttisesti. Näin tavallisimmat pienet talletukset olisivat täysin suojattuja, mutta selkeämmin sijoitusmielessä tehdyissä talletuksissa pieni osa riskistä tulisi myös tallettajalle aiheuttamatta kuitenkaan laajamittaista paniikkia. Tällaisella mallilla Landsbankin Icesave-talletuksiakin olisi luultavasti kertynyt hieman vähemmän, mikä puolestaan olisi voinut tehdä myös Islannin talouden kuplasta edes piirun verran pienemmän.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>