Entä jos Pekka Haavisto...?

Viikon päästä on presidentinvaalien toinen kierros, jossa vastakkain ovat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Vaalitenteistä on voitu kaivella eroja presidenttien ajattelutavoista, arvomaailmoista, tietotasosta, sanavalmiudesta ja muusta vastaavasta. Ja näitä asioita sitten lehdistö arvioi esittäen samalla toisinaan omia spekulaatioitaan tulevasta äänestyskäyttäytymisestä. Yhteen näkökulmaan lehdistö ei ole käytännössä kuitenkaan juurikaan koskenut, ja siihen kytkeytyy tavallaan jonkinasteinen ristiriita. 

Presidentinlinna
(Wikipedia, käyttäjän Paasikivi kuva)

Presidentin varsinaisia tehtäviä ajatellen ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, mikä presidentin seksuaalinen suuntautuminen on, tai kenen kanssa hän on parisuhteessa. Sitä ajatellen on oikeastaan hienoa, että lehdistö ei ole juurikaan sitä aihetta presidentinvaaleja koskien käsitellyt. Ristiriita syntyy siitä, että käytännössä merkittävälle osalle äänestäjäkuntaa sillä on kuitenkin vähintäänkin jonkinlainen merkitys, ja osalle se merkitys on täysin ratkaiseva.

Miten Haaviston ja parisuhde sitten vaikuttaa? Näen tässä kolme tasoa. On ihmisiä, jotka avoimesti ilmaisevat, että eivät vain voi äänestää Haavistoa sen takia, tai että äänestävät Stubbia sen vuoksi. Toisekseen on varmasti myös paljon ihmisiä, jotka pyrkivät pohjaamaan äänestyspäätöksensä vain muihin presidentin rooliin liittyviin seikkoihin, mutta koska presidentinvaaleissa toimitaan eduskuntavaaleihin verrattuna enemmän henkilökuvan ja mielikuvien varassa, käytännössä myös Haaviston suuntautuminen vaikuttaa tavalla tai toisella. Kolmantena tulee se, että äänestäjä voi suhtautua neutraalisti seksuaalivähemmistöä edustavaan presidenttiin muuten ja kotimaan mittakaavassa, mutta miettii sitä, mitä se käytännössä tarkoittaisi Suomen kannalta kansainvälistä diplomatiaa ajatellen. Osalle nämä ovat nimenomaisesti syitä äänestää Haavistoa: Haavisto voi tuntua vähemmistöä itsekin edustavalle äänestäjälle vahvasti omalta ehdokkaalta, tai Haaviston valitseminen voi tuntua edistyksellisyydeltä positiivisessa mielessä. Luulenpa kuitenkin, että nettomääräisesti Haaviston suuntautuminen toimii häntä vastaan vaalimenestystä ajatellen.

Eli mikä on se jutun otsikossa alustamani kysymyksen loppuosa? Joku ehkä saattoi ajatella, että kysymys kuuluisi “Entä jos Pekka Haavisto olisi seuraava presidentti”, mutta ei, tarkoitukseni oli kysyä: “Entä jos Pekka Haavisto olisi heterosuhteessa elävä hetero?”. Mitä se tarkoittaisi Haaviston kannatukselle? Stubb on kyselyjen perusteella ollut selvästi edellä Haavistoa, ja on luultavaa, että Halla-ahon äänestäjien enemmistö kääntyy ennemmin Stubbin puolelle. Tällainen vaihtoehtoisten todellisuuksien maalailu menee tavallisia spekulaatioita pidemmälle, mutta siinä missä uskon Stubbin voittavan nämä presidentinvaalit, uskoisin, että hetero-Haavisto olisi puolestaan Stubbiakin suositumpi. Toivon olevani tässä väärässä seksuaalisen suuntautumisen painoarvon suhteen, mutta koen, että Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tulokset tukevat tätä näkökulmaa: barometrin mukaan kolmannes ei halua äänestää Haavistoa homoseksuaalisuuden takia, mutta toisaalta Haavisto koetaan Stubbia empaattisemmaksi (kts. Ilta-Sanomien juttu).

Voitti vaalit kumpi ehdokas tahansa, olisi toivottavaa, että tulosta ei ratkaisisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen, vaan presidentin tehtävän kannalta keskeisemmät ominaisuudet.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Transsukupuoliset muutoksen airueina?

Helsingin Sanomissa oli tänään juttu sukupuoltaan vaihtaneesta Reija Ahdista, joka sukupuolenkorjauksen jälkeen joutui anomaan avioeroa (linkki). Syynä ei ole se, että Ahdin vaimo ei olisi hyväksynyt muutosta, vaan se, että nainen ei Suomessa voi olla naimisissa naisen kanssa.

Toistaiseksi vähemmistöjen on ollut tyytyminen rekisteröityyn parisuhteeseen. Sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat ovat voineet todeta, että saavathan he tuon omantyyppisen liittonsa kuitenkin; he ovat seksuaalisesti eri ryhmää, joten miksei myös heidän liittonsa tulisi olla kategorisesti toinen? Transsukupuoliset kuitenkin hämmentävät tätä erottelua poikkeuksellisella tavalla. Liitto on ensin muodostettu perinteisesti miehen ja naisen väliseksi, mutta sitten monien vuosien jälkeen toinen vaihtaa sukupuoltaan joko miehestä naiseksi tai naisesta mieheksi. Avioliitto tulee siis yhtäkkiä perua siksi, ettei se enää täytäkään sille laissa asetettuja kriteereitä.

Vaan entä jos molemmat vaihtaisivatkin sukupuoltaan samanaikaisesti? Tällöin liitossa olisi jälleen mies ja nainen, vaikka roolit vaihtuivatkin. Niin ollen avioliitto olisi ilmeisesti jälleen legitiimi. Elämme siis yhteiskunnassa, jossa:

1. Mies ja nainen voivat solmia avioliiton.
2. Mies ja mies tai nainen ja nainen eivät voi solmia avioliittoa.
3. Transsukupuolinen ei saa jatkaa aiemmin ei-transsukupuolisen kanssa solmimassaan avioliitossa.
4. Kaksi transsukupuolista voivat solmia avioliiton tai jatkaa aiemmin solmimassaan avioliitossa.

Eikö tällainen pelleily olisi vain syytä lopettaa? Tapausta 4 ei liene vielä kertaakaan esiintynyt Suomessa, mutta ennemmin tai myöhemmin sellainen kyllä tulee vastaan. Uskoisin nykylainsäädännöllä tulkinnan olevan tällaisessa tapauksessa juuri yllä kuvatun mukainen - eli vahvistettu uusi sukupuoli määrää avioliittokelpoisuuden. Viimeistään tuollaisen tapauksen tullessa esiin luulisi tällaisen erottelun saavuttavan päätepisteensä.

Kuten seksuaalitasa-arvoa käsittelevässä syksyisessä kirjoituksessani totesin, on mielestäni vain ajan kysymys, koska avioliitosta tulee sukupuolineutraali. On mielestäni myös suhteellisen selvää, että kun tuo askel kerran otetaan, sitä ei enää koskaan tulla perumaan. Helpommalla päästäisiin kun avioliitosta tehtäisiin yksinkertaisesti vain kahden ihmisen välinen liitto. Jos tämä Ahtien tapaus tai transsukupuolisuus laajemmin synnyttäisi lopullisen kipinän muutoksen ajamiselle, hyvin piskuinen vähemmistö olisi saanut aikaan parannuksen kooltaan melko merkittävän vähemmistön asemassa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi

Suomi on kaksikielinen maa. Mutta tarkoittaako se sitä, että kaikkien suomenkielisten pitäisi opetella koulussa ruotsia? Tämä oli pääkysymys A2 Teeman pakkoruotsi-illassa (keskustelu A-Tuubissa vielä joulukuun loppuun asti). Perusteluja niin pakkoruotsin vastustukselle kuin puolustuksellekin haettiin keskustelussa mm. historiasta. Historiallinen tosiasia on, että ruotsin kielellä on aina ollut Suomessa erityinen asema, mutta toisaalta pakkoruotsi astui voimaan varsinaisesti vasta 1960-luvun lopulla peruskoulun myötä. Historiaan pohjaavat perustelut ovat pidemmällä tähtäimellä kuitenkin jokseenkin kestämättömällä pohjalla. Kysymyksen pitäisi olla vain siitä, mikä on kansakunnan parhaaksi juuri nyt ja tulevaisuudessa. Jos peruskoulu siis syntyisi vasta tänä päivänä, tai opetussuunnitelma laadittaisiin muuten täysin tyhjältä pöydältä, olisiko ruotsia aihetta ottaa sen pakolliseksi osaksi?

Katsotaanpa, minkälaisia pakkoruotsin puolustuskannanottoja pakkoruotsi-illassa esitettiin. Valheellisimpaan ja itseään toistavimpaan argumentaatioon taisi sortua heikosti vastapuolen kommentteja kuunnellut RKP:n Mikaela Nylander:

• Hän väitti toistuvasti ruotsin kielen opiskelun olevan vain "oikeus", eikä pakko.
• Hän korosti hyvin vahvasti, ettei ruotsin opiskelu olisi mitenkään muiden kielten opiskelusta pois. Mitenkähän ihmeessä yhden kielen opiskelu ei veisi aikaa muiden kielten opiskelulta? Jos samassa ajassa opiskelisi monta kieltä, miksei koulutussuunnitelmassa voisi olla vain yksi "kielet"-niminen oppiaine, jossa opittaisiin samalla kertaa kaikki maailman kielet?
• Kolmas Nylanderin puolustusargumentti ruotsin yleissivistävyydestä ei ollut samalla tapaa valheellinen kuin edellä mainitut, mutta hyvin tyhjänä kumiseva argumentti sekin. Sivistystä voi helposti hankkia muillakin keinoin - oli sitten kyse muiden kielien tai muiden oppiaineiden opiskelusta. Sivistykseen kuuluu myös avoimuus omasta näkemyksestä poikkeaville, perustelluille näkemyksille. Nylanderilta tämä avoimuus tuntui puuttuvan.

Ohjelman alkupuoliskossa tunnuttiin muutenkin kierrettävän paljon epäolennaisuuksissa. Aiheen vierestä meni muun muassa urheilutoimittaja Kaj Kunnaksen ja kaksikielisessä perheessä kasvaneiden sinänsä varmasti totta olevat puheenvuorot kaikkien kielten hyödyllisyydestä. Hyvin pitkälti turhaa on myös jaaritella asenteista ainakaan argumenttina pakkoruotsin puolesta.

Keskeisimmät peruslähtökohdat tähän aiheeseen ovat pohjimmiltaan mielestäni seuraavat:

1. Oma kielemme on hyvin pieni, joten muiden kielien oppiminen kansainvälisessä maailmassa on tärkeää.
2. Asumme maassa, jossa on n. 5,4 % ruotsia äidinkielenään puhuvia.
3. Ruotsin kielialue on suomen kielen tavoin suhteellisen pieni, mutta kieli auttaa jo sellaisenaan paljon myös muissa pohjoismaissa.

Kohta 1 tukee ajatusta siitä, että ulkomaisia kieliä on hyvä olla kaksi kappaletta pakollisina, mutta että ne saisivat olla vapaavalintaisia. Toki lasten voi olla vaikea tietää, mitä heidän kannattaisi opiskella, mutta kyllä 7-luokkalaisille voi vanhempiensa avustuksella jo sen verran valinnanvapautta antaa - varsinkin kun kyse ei kuitenkaan ole siinä määrin peruuttamaton päätös, etteikö myöhemmin voisi muita kieliä opiskella. 1960-lukuun verrattuna maailma on myös muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi, joten ruotsin merkityksen voi arvella laskeneen. Oma lukunsa tähän liittyen on pakkoruotsi-illan toisessa osassa käsitelty venäjä.

Kohtaan 2 liittyy yksi pakkoruotsin puolustajien aiheeseen liittyvistä kommenteita. Björn Månssonin mukaan ruotsi on englannin jälkeen toiseksi tärkein työkieli Suomessa. Yleisesti ottaen tuo luultavasti pitää paikkansa, mutta toisaalta näin ei ole alasta riippumatta. Nuoren tulevaisuuden ammatti on sinänsä harvemmin etukäteen selvillä, mutta ei se välttämättä ole riittävä perustelu opettaa kaikille ruotsia - vähemmistön koko kun on kuitenkin suhteellisen pieni.

Kohta 3 on paitsi kommunikaatiokysymys, myös eräänlainen silta hieman laajemman mittakaavan kulttuurilliseen tarkasteluun. Ruotsin osaamisen voi ajatella vahvistavan suomalaista yhteiskuntaa sisäisesti yhtenäisemmäksi, minkä lisäksi sen voi ajatella vahvistavan pohjoismaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä ei varmasti ole ainakaan haitaksi. Toisaalta nämä ovat epäkonkreettisia asioita ja voivat olla pohjimmiltaan suurelta osin sanahelinää - ei kai tunne pohjoismaalaisuudesta niin helpolla häviäisi, vaikka lukuisten suomalaisten välttävä ruotsin taito muuttuisikin olemattomaksi ruotsin taidoksi?

Yhden ehkä aiheen kannalta keskeisimmistä ajatuksista toikin esille Vapaa kielivalinta ry:n Riitta Mustonen, joka totesi, että "Todella hyvästä kielitaidosta on vaan hyötyä", eli että kevyellä kielitaidolla ei tee mitään, vaan kannattaisi ennemmin opiskella pari kieltä kunnolla. Matkailussa tai muussa arkisemmassa kanssakäymisessä pienestäkin kielitaidosta voi toki olla pientä hyötyä, mutta sikäli kuin kielitaito ymmärretään ammatillisena voimavarana, pitää lause suurelta osin paikkaansa.

Kysymys kuuluukin, miksi pitää väkisin kouluttaa kaikille välttävä ruotsintaito, vaikka iso osa ei sitä kuitenkaan koskaan varsinaisesti tule tarvitsemaan? Eikö riitä, että riittävälle osalle ihmisiä koulutetaan riittävä kielitaito siihen, mitä he työssään tarvitsevat? Tämä voisi tarkoittaa sitä, että joillekin ruotsia voisi ehkä opettaa jopa nykyistä enemmän, mutta toiset voisivat ruotsin pakollisuudesta vapauttaa. Ei kai siis ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi Itä-Suomessa voisi valita halutessaan venäjän ruotsin sijasta? Tai että kaikilla aloilla ei tarvitsisikaan suorittaa virkamiesruotsia? Voisihan tällöinkin edelleen edellyttää, että jokaisen koulun tulisi tarjota halukkaille ruotsin kieltä. Jos kieli olisi vapaasti valittavissa, ruotsia lukevat olisivat väkisinkin paremmin motivoituneita, ja niin ollen myös ruotsintaidoiltaan vahvempia. Tällöin ruotsin taidosta tulisi tiettyihin töihin haettaessa myös helpommin osaamisvaltti, kun kaikki eivät listaisi kieltä osaamisalueisiinsa kuuluvaksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Seksuaalisesti tasa-arvoinen yhteiskunta

Ihmisten välisessä tasavertaisuudessa on tultu huomattavasti eteenpäin ympäri maailmaa. Suomi oli Uuden-Seelannin jälkeen toinen maa maailmassa, joka otti käyttöön yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, ja vuonna 1906 maailman ensimmäinen maa, jossa kaikki saivat oikeuden asettua vaaleissa ehdolle. Seksuaalisissa oikeuksissa Suomi ei kuitenkaan ole ollut yhtä edistyksellinen. Homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos vasta 1971, ja vasta 1981 sitä lakattiin pitämästä virallisesti tautina. Edelleenkin ollaan tämän asian suhteen kehityksen kärjestä jäljessä: jo 10 maata on laillistanut homoavioliitot ja vielä useampi homopariskuntien tekemät adoptiot, mutta Suomessa samaa sukupuolta olevat voivat korkeintaan rekisteröidä parisuhteensa. Tämä onkin mielestäni harvinaisen selvä esimerkki siitä, miten Suomella on yksisuuntaista ja yksiselitteisesti kohti tasavertaisempaa yhteiskuntaa vievää lainsäädännöllistä kehityspolkua vielä kuljettavana, ja kuinka Suomi on siten maana vielä selvästi keskeneräinen.

TV2:ssa 12.10. esitetyn Homoillan nostattama keskustelu on keskittynyt suurelta osin kirkkoon. Homoiltaan osallistuneet kirkon edustajat olivat ehkä tarkoituksellisesti konservatiiviseksi valittu porukka, eivätkä suinkaan kaikki kirkon edustajat vastusta homojen oikeuksia samaan tapaan. Moni kirkkoherra, pastori ja rovasti ilmaisivatkin 16.10 ja 17.10. Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, ettei televisiossa (tai A-Tuubissa) nähty edusta kirkon yleistä kantaa, vaan monilla kanta on hyvinkin erilainen. Erityisen huomionarvoinen oli Eero Jokelan, Eija Kallisen, Jarmo Kokkosen ja Kalevi Virtasen tämänaamuisen kirjoituksen kohta, jossa alleviivattiin, että he ovat nimenomaan raamattuun perustuen eri mieltä Homoillassa esitettyjen mielipiteiden kanssa. Siis he tukevat homojen oikeuksia raamattuun pohjaten, vaikka ainakin Päivi Räsänen perusti vahvat homovastaiset mielipiteensä hyvinkin vahvasti jokseenkin yksinomaan raamattuun! Ehkä Räsäsenkin tulisi sisäistää, että lähimmäisen rakkaus on yksi kristinuskon tärkeimpiä elementtejä, eikä homoseksuaalisuuden kohdalla ole mitään syytä tehdä tähän poikkeusta.

Kirkollinen vihkiminen on kaikesta huolimatta vain periaatteellinen kysymys, joskin toki hyvin merkittävä sellainen - varsinkin jos vihkimistä kaipaava on muuten uskovainen ihminen. Kirkkoon kuuluminen on vapaaehtoista, joten suurempi kysymys on mielestäni kuitenkin se, miksi valtiokin haluaa eritellä virallistetut parisuhteet kahteen ryhmään eli avioliittoihin ja auttamattomasti alempiarvoisemmiksi miellettäviin rekisteröityihin parisuhteisiin. Yhteistä sukunimeä rekisteröidyssä parisuhteessa olevat eivät saa, ja kahtiajako hetero- ja homoliittojen välillä pätee myös siviilisäätyjä kyseltäessä. Vaikka siitä voikin väitellä, onko homo- vai heteropari parempi vaihtoehto adoptoitavalle lapselle, en myöskään näe mitään syytä sille, miksi samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeus pitäisi olla täysin kiellettyä.

Monien eurooppalaisten valtioiden lisäksi jopa Etelä-Afrikka, Brasilia, Uruguay ja Argentiina ovat joko homoavioliiton tai adoptio-oikeuden ansiosta edellä Suomea homoseksuaalien oikeuksissa. Eikö yleismaailmallinen kehityssuunta asiassa ole hyvin ilmeinen ja selvästi seksuaalista tasa-arvoa lisäävä? Eikö olekin väistämätöntä, että kun ajatukseen on riittävästi kypsytty, samat askeleet tullaan ennemmin tai myöhemmin ottamaan myös Suomessa? Miksi asian suhteen siis turhaan viivytellään? Miksi Suomi ei tässä asiassa halua olla edistyksellisimpien maiden joukossa?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>