Yhteiskunnan rooli alakoululaisten älypuhelinten käyttöönotossa

Esimerkin ja ryhmäpaineen voima
(Krea-ai)

Monet alakouluikäisten vanhemmat kokevat, että olisi hyvä, jos älypuhelimia ei annettaisi lapsille niin aikaisin kuin Suomessa yleensä annetaan. Älypuhelinten käyttöä voi toki mitata monin tavoin, enkä ole ainakaan itse törmännyt kunnollisiin vertailukelpoisiin kansainvälisiin tilastoihin aiheesta, mutta ulkomailla asuvien tai aiemmin asuneiden kokemuksiin pohjautuvista kirjoituksista on maalautunut kuva, jossa nimenomaan Suomessa lapset saavat älypuhelimen varhain, kun taas esim. Keski-Euroopassa lapset saavat yleensä selvästi myöhemmin älypuhelimen. 

Jos älypuhelimet heikentävät lasten keskittymiskykyä, ja haittaavat siten mm. koulussa oppimista, miten niiden käyttöönottoa voisi saada myöhemmäksi tai miten niiden käyttöä voisi vähentää? Älypuhelinten käyttöönoton myöhästyttämisen osalta vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa perinteisen peruspuhelimen tai kellopuhelimen hankkiminen. Niiden avulla lapsi voi soittaa ja kellopuhelimen avulla lapsen liikkumista voi seurata, mutta mitään koukuttavia applikaatioita ei löydy, joten laitetta käytetään vain yhteydenpitoon. Tämän periaatteessa yksinkertaisen ratkaisun käyttöä voi kuitenkin käytännössä jarruttaa lastenkeskinen sosiaalinen vertailu: jos kavereilla on älypuhelin, kuuluuko kunnolla joukkoon, jos itsellä ei ole? Toki älypuhelimen omaavankin ruutuaikaa voi rajata ohjelmallisesti esimerkiksi Googlen Family Linkin avulla, mutta siihen liittyy omat tasapainoilukysymyksensä, ja lähiympäristön vallitseva kulttuuri ratkaisee paljon.

Mitä ympäröivän kulttuurin osalta on sitten tehtävissä? Kirjoitin runsas vuosi sitten, miten Nokian myötä Suomesta kasvoi matkapuhelinmaa, ja miten tämä tausta saattaa edelleen vaikuttaa myös siihen, miten kännyköitä annetaan lapsille (kts. Nokian oppimista rapauttava perintö). Jonkinlaista vastaliikettäkin on alkanut olla havaittavissa (ainakin tämän tuoreen Hesarin kolumnin perusteella), mutta toki monet näkisivät mielellään myös julkisen puolen eli koululaitoksen rajoittavan enemmän puhelinten käyttöä.

Koko ongelmaa vanhemmat eivät tietenkään voi ulkoistaa yhteiskunnalle, mutta toisaalta vanhemmat eivät myöskään vastaavasti voi kontrolloida sitä, mitä koulun puolella tapahtuu. Järjellinen matkapuhelinkulttuuri vaatii siis roolia sekä vanhemmilta että ympäröivältä yhteiskunnalta. Monissa kouluissa puhelinten käyttöä rajataan merkittävästi, mutta aivan kuten eri perheiden välillä, myös koulujen välillä on eroja käytännöissä, joten lainsäädännöllisillekin muutoksille voisi olla tilausta (mistä esimerkkinä Ruotsin kaavailema kännyköiden käyttökielto). 

Käytön rajoittamisen lisäksi kyse on kuitenkin myös siitä, missä iässä älypuhelimet otetaan käyttöön, ja siinäkin julkisen sektorin toimintamalleilla voi olla roolinsa. Näkisin, että vähintä, mitä voisi odottaa, olisi se, että yhteiskunnan ylläpitämät rakenteet eivät ainakaan edistäisi älypuhelinten varhaista käyttöönottoa. Kun esikoisemme meni Helsingin kaupungin järjestämään koulupäivän jälkeen pidettävään iltapäiväkerhoon, siellä oli tapana pitää peliperjantai. Erityisen ongelmalliselta käytännössä tuntui se, että mukaan sai tuoda oman laitteen, jolla pelata. Kun tähän vielä yhdistetään lastenvälinen ryhmäpaine, tällainen peliperjantai tuntuu mekanismilta, jolla lähestulkoon varmistetaan, että se älypuhelin tulisi viimeistään tokaluokkalaiselle. Pelit kyllä houkuttavat riittävästi muutenkin, joten onko tässä mieltä? Vai olisiko kuitenkin toivottavaa, ettei yhteiskunnan kannattaisi järjestää tällaisia ylimääräisiä ajureita varhaiseen älypuhelinten maailmaan siirtymiseen enää lukuvuonna 2024-2025?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Nokian oppimista rapauttava perintö?

Midjourney-tekoälyn näkemys oppilaista
keskittyneinä mobiililaitteisiinsa

Suomen heikkenevästä koulumenestyksestä on kirjoitettu paljon. Syitä kehityksen suunnalle on myös esitetty lukuisia: on tehty vääränlaisia tai yksinkertaisesti vain tarpeettomia uudistuksia, kännykät vievät keskittymisen, oppilaat eivät liiku riittävästi ja ovat väsyneitä. Pohdittaessa sitä, mikä on pielessä tai miten tilannetta voisi parantaa, voi olla myös hyödyllistä pohtia nykytilanteen taustoja. Miten tähän on siis päädytty?

Palatkaamme 90-luvun loppupuoliskolle, ajalle ennen ensimmäistä oppilaiden osaamista mittaavaa kansainvälistä PISA-tutkimusta. Suomi oli laman jälkeen noussut Nokia-hurmokseen. Samalla kun Nokia nousi maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, Suomesta tuli maa, jossa kännyköiden penetraatio oli maailman suurin: väkilukuun suhteutettuna missään muussa maassa ei siis ollut niin monella kännykkää kuin Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1999 Britanniassa vain 25%:lla oli kännykkä, kun taas Suomessa yli 60%:lla (kts. The Guardian). Enimmillään Nokia myös vastasi jopa 4%:sta Suomen BKT:sta. Kännyköiden edelläkävijyydestä tuli kansallinen ylpeydenaihe, ja samalla myös kännyköiden käytöstä syntyi hyve. Mutta kysymys kuuluu: mentiinkö tässä ajattelussa jossain vaiheessa liian pitkälle?

Yksi kännyköiden yhteiskunnallista asemaa kuvaava tekijä saattaa löytyä verotuksesta. Kännyköiden yleistyttyä niistä tuli myös tavallinen työsuhde-etu, ja yleisenä tapana on ollut, että puhelinta on saanut vaihtaa kahden vuoden välein. Mielenkiintoista on, että matkapuhelinedun verotusarvo on pysynyt markka-ajan lopusta ja euroihin siirtymisestä lähtien samana eli 20 euron suuruisena. Vaikka parinkymmenen vuoden takainen 20 euroa vastaa nykyistä noin 30 euroa, toki teknologia on tullut reaalisesti halvemmaksi. Vaikka puhelut ovat halventuneet, samalla on alettu maksaa enemmän datasta, ja toisaalta kalleimmista puhelimista maksetaan yhä nimellisesti vastaavia tai osin jopa suurempiakin summia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hieman näkökulmasta riippuen edun voi katsoa pysyneen nimellisesti suunnilleen samana, joten tässä mielessä myös verotusarvon pysyminen nimellisesti vakiona voi tuntua inflaatiosta huolimatta järkeenkäyvältä. 

Yhteiskunnallisesti ajateltuna matkapuhelinedun asema on kuitenkin muuttunut: vuosituhannen taitteessa matala verotusarvo saattoi tuntua perustellulta kotimaisen kännykkäbisneksen vuoksi - ei ehkä niinkään siksi, että globaali kännykkäjätti olisi kipeästi tarvinnut pienen kotikansansa kulutusta, vaan siksi, että se tuki matkapuhelinkansan edelläkävijätarinaa. Nykyään matkapuhelinedun hyödyntäminen ei kuitenkaan enää tarkoita kansallisen menestystarinan henkistä tukemista ja mukana elämistä, sillä nyt ainakin itse fyysisen laitteen osuus menee käytännössä ulkomaalaisten tuotteiden ostamiseen. Pelkän liittymän käyttö maksaa kuitenkin tyypillisesti jo selvästi enemmän kuin kiinteä 20 euron verotusarvo, ja kun tähän päälle lasketaan edes keskiluokan puhelin runsaalle 24 kuukaudelle jyvitettynä, edun arvo pyörii jossain 50 euron paikkeilla kuukaudessa. Nopeimmilla liittymillä ja kalleimman pään puhelimilla edun arvo on jo noin 100€/kk, mikä on jo hyvin kaukana verottajan määrittämästä 20€/kk:n verotusarvosta. Vaikka kyse voi olla verotusta ajatellen jonkinasteisesta lillukanvarresta, ja yksinkertainen kiinteä pieni verotusarvo auttaa välttämään mm. ylimääräistä byrokratiaa asiaan liittyen, voi kysyä, olisiko verotusarvo tällä lailla kiinteän pieni, jos ei olisi Nokian historiaa taustalla? Ehkä. Ehkä ei. Vertailu muiden maiden verotuskäytäntöihin voisi auttaa arvioimaan vastausta, mutta mikäli muissa maissa matkapuhelin on etuna harvinaisempi tai vastaavaa etua verotetaan lähempänä todellisia kuluja, syntyy vaikutelma, että kännykän erityisen hyveellinen asema asema on jäänyt roikkumaan yhteiskuntamme rakenteisiin ainakin verotuksen kohdalla.

Jos kännykät olivat keskeinen ellei jopa keskeisin osa kansallista itsetuntoamme vuosituhannen taitteessa ja suurelta osin sitä vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen, ei ehkä ole ihme, jos se on jäänyt jollain tasolla osaksi yhteiskunnallista DNA:tamme. Suhtaudummeko siis historiamme vuoksi positiivisemmin myös matkapuhelinten käyttöön kouluissa? Siinä missä Suomessa tyypillisesti jo ekaluokkalaisille annetaan oma puhelin, esimerkiksi Saksassa alakoulu menee yleensä ilman omaa kännykkää, ja Ranskassa on kielletty puhelinten käyttö koulussa. Kuitenkin Suomessakin on usein todettu, että kännyköiden poisjättäminen parantaa keskittymistä (kts. esim. “Koulu otti oppilailta kännykät pois - seuraukset alkoivat näkyä pian”). Ja toisaalta onko sama Nokiaakin osin vaivannut insinöörivetoisuus nyt vaivaamassa myös koulujärjestelmäämme, jos opettajien kuuntelemisen sijaan säädetään kaikenlaisia ylhäältä käsin määritettyjä uudistuksia (kts. esim. “konsultit ovat vieneet koulumaailmaa”)? Tämä oudon kehityksen on eräs opettaja opettaja kiteyttänyt varsin nasevasti Facebook-seinällään julkaisemassaan kirjoituksessa. 

Siinä missä Nokia osin hirttäytyi oletettuun erinomaisuuteensa, Suomen koulujärjestelmän osalta taas ei tunnuttu nähtävän yksinkertaisuudessa jo piilevää erinomaisuutta, vaan hyvin rasvattua pyörää lähdettiin keksimään uudelleen. Koulujärjestelmän kehitys tuntuu kuitenkin kärsivän samasta kuin Nokiakin aikoinaan: varsinaista ydintyötä tekeviä ei kuunnella riittävästi. Paitsi että Nokiassa eri osastot kilpailivat keskenään bisneksen kannalta haitallisella tavalla, viesti ruohonjuuritason työssä ilmenneiden ongelmien luonteesta ei siirtynyt riittävästi ylemmän tason päätöksentekoon. Nokia oli aikoinaan täysin ennennäkemätön menestystarina, joka kuitenkin päättyi surkeasti. Myös suomalainen koululaitos on ollut menestystarina. Kuunnellaan, mitä opetusalan ammattilaisilla on sanottavana, ja pidetään huolta, ettei koulujärjestelmällemme käy niin kuin Nokian matkapuhelinbisnekselle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Peruskoulutus etätyönä?

Anssi Vanjoki kirjoitti Talouselämän uusimmassa numerossa olleessa kolumnissaan suomalaisesta peruskoulutuksesta. Hän arvostaa suomalaisten menestystä PISA-vertailuissa, mutta alleviivaa, että muuttuvan maailman tarpeisiin tulee sopeutua. Siksi hän ehdottaakin, että myös koulutyöhön sovellettaisiin työelämästä tuttua etätyötä: "Koulutiensä aloittaville oppilaille voitaisiin antaa verkkoyhteydellä varustettu tietokone ja päivittäiset tehtävät ja suoritusaika". Lisäksi hän ehdottaa, että "koulussa käytäisiin esimerkiksi vain joka toinen päivä ja siellä keskityttäisiin kommunikaatiotaitoihin, sosiaalisen pääoman rakentamiseen, liikuntaan ja muuhun fyysistä läsnä- ja yhdessäoloa vaativaan oppimiseen".

Tältäkö näyttää koulupäivä?

Arvostan sinänsä kykyä kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta tässä asiassa pätee kyllä mielestäni se, ettei kannata yrittää lähtemään rakentamaan tyhjältä pöydältä sellaista, mikä ei ole rikki. Uudistumiskyky on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, ettei tuhota sitä, mikä on hyvässä, ellei jopa loistavassa kunnossa.

Vanjoki mainitsee yhdeksi suomalaisen menestyksen tekijäksi aivan oikein tasa-arvoisten mahdollisuuksien tarjoamisen, mutta eikö kotityöskentelyyn siirtyminen nimenomaan kasvattaisi epätasa-arvoisuutta? Koulussa paikan päällä opiskellessa kaikilla on niin tasa-arvoiset puitteet opiskelulle kuin ilman esim. vaatetukseen liittyvään henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista on mahdollista. Kotioloissa sen sijaan työskentelyolosuhteet voivat vaihdella huomattavasti aina ympäristön häiriötekijöistä vanhempien tarjoaman avun saatavuuteen - puhumattakaan sopivasta työskentelyn kontrolloimisesta.

Vanjoen mielestä kotityöskentely ja etänä tapahtuva "ohjaus olisi vähintäänkin yhtä yksilöllistä kuin tänä päivänä, mutta tehokkaampaa". Itse en kyllä osaa pitää kumpaakaan mitenkään itsestäänselvyytenä. Suorassa vuorovaikutuksessa on mielestäni paljon selkeämmät mahdollisuudet opastaa myös yksilöllisesti. Vaikea myöskään nähdä, miten monen opettaminen kerralla fyysisesti samassa tilassa voisi olla epätehokkaampaa kuin monen oppilaan etäopastus tietokoneen ääressä. Samassa tilassa työskennellessä oppilaat voivat helpommin opastaa myös toisiaan. Toisin kuin Vanjoki antaa ymmärtää, joka toisena päivänä tapahtuva fyysisesti paikan päällä tapahtuva kommunikaatio ei myöskään ole mielestäni riittävä aika "sosiaalisen pääoman" kasvattamiseksi. Parhaimmat lähtökohdat omaaville järjestely voisi ehkä toimia, mutta suurimmalle osalle malli olisi uskoakseni selvästi heikompi, ja johtaisi väistämättä eriarvoisuuden kasvuun.

Työelämän eri aloilla on erilaisia vaatimuksia ja aikuisilla erilaisia tarpeita oman vapaa- ja työaikansa yhteensovittamisessa. Lapsien koulunkäynti ja vapaa-aika ovat tähän verrattuna täysin oma maailmansa, eikä siihen sovi etätyötä tai muitakaan työelämän käytäntöjä sovittaa sellaisenaan. Kotiopiskeluun voi olla perusteltua tarjota lisää mahdollisuuksia ja opastusta, mutta ei se mielestäni saa tapahtua koulussa tapahtuvan opiskelun ja opetuksen kustannuksella.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>