Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulutus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulutus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. toukokuuta 2024

Yhteiskunnan rooli alakoululaisten älypuhelinten käyttöönotossa

Esimerkin ja ryhmäpaineen voima
(Krea-ai)
Monet alakouluikäisten vanhemmat kokevat, että olisi hyvä, jos älypuhelimia ei annettaisi lapsille niin aikaisin kuin Suomessa yleensä annetaan. Älypuhelinten käyttöä voi toki mitata monin tavoin, enkä ole ainakaan itse törmännyt kunnollisiin vertailukelpoisiin kansainvälisiin tilastoihin aiheesta, mutta ulkomailla asuvien tai aiemmin asuneiden kokemuksiin pohjautuvista kirjoituksista on maalautunut kuva, jossa nimenomaan Suomessa lapset saavat älypuhelimen varhain, kun taas esim. Keski-Euroopassa lapset saavat yleensä selvästi myöhemmin älypuhelimen. 

Jos älypuhelimet heikentävät lasten keskittymiskykyä, ja haittaavat siten mm. koulussa oppimista, miten niiden käyttöönottoa voisi saada myöhemmäksi tai miten niiden käyttöä voisi vähentää? Älypuhelinten käyttöönoton myöhästyttämisen osalta vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa perinteisen peruspuhelimen tai kellopuhelimen hankkiminen. Niiden avulla lapsi voi soittaa ja kellopuhelimen avulla lapsen liikkumista voi seurata, mutta mitään koukuttavia applikaatioita ei löydy, joten laitetta käytetään vain yhteydenpitoon. Tämän periaatteessa yksinkertaisen ratkaisun käyttöä voi kuitenkin käytännössä jarruttaa lastenkeskinen sosiaalinen vertailu: jos kavereilla on älypuhelin, kuuluuko kunnolla joukkoon, jos itsellä ei ole? Toki älypuhelimen omaavankin ruutuaikaa voi rajata ohjelmallisesti esimerkiksi Googlen Family Linkin avulla, mutta siihen liittyy omat tasapainoilukysymyksensä, ja lähiympäristön vallitseva kulttuuri ratkaisee paljon.


Mitä ympäröivän kulttuurin osalta on sitten tehtävissä? Kirjoitin runsas vuosi sitten, miten Nokian myötä Suomesta kasvoi matkapuhelinmaa, ja miten tämä tausta saattaa edelleen vaikuttaa myös siihen, miten kännyköitä annetaan lapsille (kts. Nokian oppimista rapauttava perintö). Jonkinlaista vastaliikettäkin on alkanut olla havaittavissa (ainakin tämän tuoreen Hesarin kolumnin perusteella), mutta toki monet näkisivät mielellään myös julkisen puolen eli koululaitoksen rajoittavan enemmän puhelinten käyttöä.

Koko ongelmaa vanhemmat eivät tietenkään voi ulkoistaa yhteiskunnalle, mutta toisaalta vanhemmat eivät myöskään vastaavasti voi kontrolloida sitä, mitä koulun puolella tapahtuu. Järjellinen matkapuhelinkulttuuri vaatii siis roolia sekä vanhemmilta että ympäröivältä yhteiskunnalta. Monissa kouluissa puhelinten käyttöä rajataan merkittävästi, mutta aivan kuten eri perheiden välillä, myös koulujen välillä on eroja käytännöissä, joten lainsäädännöllisillekin muutoksille voisi olla tilausta (mistä esimerkkinä Ruotsin kaavailema kännyköiden käyttökielto). 

Käytön rajoittamisen lisäksi kyse on kuitenkin myös siitä, missä iässä älypuhelimet otetaan käyttöön, ja siinäkin julkisen sektorin toimintamalleilla voi olla roolinsa. Näkisin, että vähintä, mitä voisi odottaa, olisi se, että yhteiskunnan ylläpitämät rakenteet eivät ainakaan edistäisi älypuhelinten varhaista käyttöönottoa. Kun esikoisemme meni Helsingin kaupungin järjestämään koulupäivän jälkeen pidettävään iltapäiväkerhoon, siellä oli tapana pitää peliperjantai. Erityisen ongelmalliselta käytännössä tuntui se, että mukaan sai tuoda oman laitteen, jolla pelata. Kun tähän vielä yhdistetään lastenvälinen ryhmäpaine, tällainen peliperjantai tuntuu mekanismilta, jolla lähestulkoon varmistetaan, että se älypuhelin tulisi viimeistään tokaluokkalaiselle. Pelit kyllä houkuttavat riittävästi muutenkin, joten onko tässä mieltä? Vai olisiko kuitenkin toivottavaa, ettei yhteiskunnan kannattaisi järjestää tällaisia ylimääräisiä ajureita varhaiseen älypuhelinten maailmaan siirtymiseen enää lukuvuonna 2024-2025?




Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 7. helmikuuta 2023

Nokian oppimista rapauttava perintö?

Midjourney-tekoälyn näkemys oppilaista
keskittyneinä mobiililaitteisiinsa
Suomen heikkenevästä koulumenestyksestä on kirjoitettu paljon. Syitä kehityksen suunnalle on myös esitetty lukuisia: on tehty vääränlaisia tai yksinkertaisesti vain tarpeettomia uudistuksia, kännykät vievät keskittymisen, oppilaat eivät liiku riittävästi ja ovat väsyneitä. Pohdittaessa sitä, mikä on pielessä tai miten tilannetta voisi parantaa, voi olla myös hyödyllistä pohtia nykytilanteen taustoja. Miten tähän on siis päädytty?


Palatkaamme 90-luvun loppupuoliskolle, ajalle ennen ensimmäistä oppilaiden osaamista mittaavaa kansainvälistä PISA-tutkimusta. Suomi oli laman jälkeen noussut Nokia-hurmokseen. Samalla kun Nokia nousi maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, Suomesta tuli maa, jossa kännyköiden penetraatio oli maailman suurin: väkilukuun suhteutettuna missään muussa maassa ei siis ollut niin monella kännykkää kuin Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1999 Britanniassa vain 25%:lla oli kännykkä, kun taas Suomessa yli 60%:lla (kts. The Guardian). Enimmillään Nokia myös vastasi jopa 4%:sta Suomen BKT:sta. Kännyköiden edelläkävijyydestä tuli kansallinen ylpeydenaihe, ja samalla myös kännyköiden käytöstä syntyi hyve. Mutta kysymys kuuluu: mentiinkö tässä ajattelussa jossain vaiheessa liian pitkälle?


Yksi kännyköiden yhteiskunnallista asemaa kuvaava tekijä saattaa löytyä verotuksesta. Kännyköiden yleistyttyä niistä tuli myös tavallinen työsuhde-etu, ja yleisenä tapana on ollut, että puhelinta on saanut vaihtaa kahden vuoden välein. Mielenkiintoista on, että matkapuhelinedun verotusarvo on pysynyt markka-ajan lopusta ja euroihin siirtymisestä lähtien samana eli 20 euron suuruisena. Vaikka parinkymmenen vuoden takainen 20 euroa vastaa nykyistä noin 30 euroa, toki teknologia on tullut reaalisesti halvemmaksi. Vaikka puhelut ovat halventuneet, samalla on alettu maksaa enemmän datasta, ja toisaalta kalleimmista puhelimista maksetaan yhä nimellisesti vastaavia tai osin jopa suurempiakin summia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hieman näkökulmasta riippuen edun voi katsoa pysyneen nimellisesti suunnilleen samana, joten tässä mielessä myös verotusarvon pysyminen nimellisesti vakiona voi tuntua inflaatiosta huolimatta järkeenkäyvältä. 


Yhteiskunnallisesti ajateltuna matkapuhelinedun asema on kuitenkin muuttunut: vuosituhannen taitteessa matala verotusarvo saattoi tuntua perustellulta kotimaisen kännykkäbisneksen vuoksi - ei ehkä niinkään siksi, että globaali kännykkäjätti olisi kipeästi tarvinnut pienen kotikansansa kulutusta, vaan siksi, että se tuki matkapuhelinkansan edelläkävijätarinaa. Nykyään matkapuhelinedun hyödyntäminen ei kuitenkaan enää tarkoita kansallisen menestystarinan henkistä tukemista ja mukana elämistä, sillä nyt ainakin itse fyysisen laitteen osuus menee käytännössä ulkomaalaisten tuotteiden ostamiseen. Pelkän liittymän käyttö maksaa kuitenkin tyypillisesti jo selvästi enemmän kuin kiinteä 20 euron verotusarvo, ja kun tähän päälle lasketaan edes keskiluokan puhelin runsaalle 24 kuukaudelle jyvitettynä, edun arvo pyörii jossain 50 euron paikkeilla kuukaudessa. Nopeimmilla liittymillä ja kalleimman pään puhelimilla edun arvo on jo noin 100€/kk, mikä on jo hyvin kaukana verottajan määrittämästä 20€/kk:n verotusarvosta. Vaikka kyse voi olla verotusta ajatellen jonkinasteisesta lillukanvarresta, ja yksinkertainen kiinteä pieni verotusarvo auttaa välttämään mm. ylimääräistä byrokratiaa asiaan liittyen, voi kysyä, olisiko verotusarvo tällä lailla kiinteän pieni, jos ei olisi Nokian historiaa taustalla? Ehkä. Ehkä ei. Vertailu muiden maiden verotuskäytäntöihin voisi auttaa arvioimaan vastausta, mutta mikäli muissa maissa matkapuhelin on etuna harvinaisempi tai vastaavaa etua verotetaan lähempänä todellisia kuluja, syntyy vaikutelma, että kännykän erityisen hyveellinen asema asema on jäänyt roikkumaan yhteiskuntamme rakenteisiin ainakin verotuksen kohdalla.


Jos kännykät olivat keskeinen ellei jopa keskeisin osa kansallista itsetuntoamme vuosituhannen taitteessa ja suurelta osin sitä vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen, ei ehkä ole ihme, jos se on jäänyt jollain tasolla osaksi yhteiskunnallista DNA:tamme. Suhtaudummeko siis historiamme vuoksi positiivisemmin myös matkapuhelinten käyttöön kouluissa? Siinä missä Suomessa tyypillisesti jo ekaluokkalaisille annetaan oma puhelin, esimerkiksi Saksassa alakoulu menee yleensä ilman omaa kännykkää, ja Ranskassa on kielletty puhelinten käyttö koulussa. Kuitenkin Suomessakin on usein todettu, että kännyköiden poisjättäminen parantaa keskittymistä (kts. esim. “Koulu otti oppilailta kännykät pois - seuraukset alkoivat näkyä pian”). Ja toisaalta onko sama Nokiaakin osin vaivannut insinöörivetoisuus nyt vaivaamassa myös koulujärjestelmäämme, jos opettajien kuuntelemisen sijaan säädetään kaikenlaisia ylhäältä käsin määritettyjä uudistuksia (kts. esim. “konsultit ovat vieneet koulumaailmaa”)? Tämä oudon kehityksen on eräs opettaja opettaja kiteyttänyt varsin nasevasti Facebook-seinällään julkaisemassaan kirjoituksessa. 


Siinä missä Nokia osin hirttäytyi oletettuun erinomaisuuteensa, Suomen koulujärjestelmän osalta taas ei tunnuttu nähtävän yksinkertaisuudessa jo piilevää erinomaisuutta, vaan hyvin rasvattua pyörää lähdettiin keksimään uudelleen. Koulujärjestelmän kehitys tuntuu kuitenkin kärsivän samasta kuin Nokiakin aikoinaan: varsinaista ydintyötä tekeviä ei kuunnella riittävästi. Paitsi että Nokiassa eri osastot kilpailivat keskenään bisneksen kannalta haitallisella tavalla, viesti ruohonjuuritason työssä ilmenneiden ongelmien luonteesta ei siirtynyt riittävästi ylemmän tason päätöksentekoon. Nokia oli aikoinaan täysin ennennäkemätön menestystarina, joka kuitenkin päättyi surkeasti. Myös suomalainen koululaitos on ollut menestystarina. Kuunnellaan, mitä opetusalan ammattilaisilla on sanottavana, ja pidetään huolta, ettei koulujärjestelmällemme käy niin kuin Nokian matkapuhelinbisnekselle.





Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



perjantai 12. huhtikuuta 2013

Koulukiusaamisen puolesta?

Yläkoulun opettaja Antti Korhosen potkut Alppilassa tuovat mieleen viime vuosina käydyn keskustelun koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Koulukiusauksen varsinaiset syyt ovat useimmiten kiusaavan oppilaan kotona, mutta avaimet sen jatkumisen estämiseen ovat kouluilla.

Monesti on ihmetelty, miksei kiusaamiseen kouluissa puututa. Korhosen potkut antavat siihen yhden vastauksen. Siihen ei puututa, koska ei ole valtuuksia tarvittaviin toimenpiteisiin. Toisaalta kun osa vanhemmistakin saattaa käydä kimppuun "liiallisesta" puuttumisesta, on vain helpompi olla tekemättä mitään. Korhosen potkut tekevätkin opettajista entistä varovaisempia ja antavat oppilaille entistä enemmän mahdollisuuksia toimia oman mielensä mukaan. Tämä tarkoittaa paitsi yleistä rauhattomuutta, myös koulukiusaamisen lisääntymistä, mikä voi jatkuessaan olla hyvin vahingollista hyvin monille. Tilanteesta kärsivät lopulta kaikki oppilaista opettajiin. Tästä näkökulmasta voisi oikeastaan sanoa, että Korhoselle annetut potkut olivat toimi koulukiusaamisen säilyttämisen puolesta.

Vaan voisiko Korhosen tapaus katkaista kamelin selän? Voisiko tapaus motivoida opettajien valtuuksia ja ehkä velvollisuuksiakin lisääviin muutoksiin, joilla kehitys olisi mahdollista saada käännettyä?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 10. tammikuuta 2012

Peruskoulutus etätyönä?

Anssi Vanjoki kirjoitti Talouselämän uusimmassa numerossa olleessa kolumnissaan suomalaisesta peruskoulutuksesta. Hän arvostaa suomalaisten menestystä PISA-vertailuissa, mutta alleviivaa, että muuttuvan maailman tarpeisiin tulee sopeutua. Siksi hän ehdottaakin, että myös koulutyöhön sovellettaisiin työelämästä tuttua etätyötä: "Koulutiensä aloittaville oppilaille voitaisiin antaa verkkoyhteydellä varustettu tietokone ja päivittäiset tehtävät ja suoritusaika". Lisäksi hän ehdottaa, että "koulussa käytäisiin esimerkiksi vain joka toinen päivä ja siellä keskityttäisiin kommunikaatiotaitoihin, sosiaalisen pääoman rakentamiseen, liikuntaan ja muuhun fyysistä läsnä- ja yhdessäoloa vaativaan oppimiseen".

Tältäkö näyttää koulupäivä?
Tältäkö näyttää koulupäivä?

Arvostan sinänsä kykyä kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä, mutta tässä asiassa pätee kyllä mielestäni se, ettei kannata yrittää lähtemään rakentamaan tyhjältä pöydältä sellaista, mikä ei ole rikki. Uudistumiskyky on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, ettei tuhota sitä, mikä on hyvässä, ellei jopa loistavassa kunnossa.

Vanjoki mainitsee yhdeksi suomalaisen menestyksen tekijäksi aivan oikein tasa-arvoisten mahdollisuuksien tarjoamisen, mutta eikö kotityöskentelyyn siirtyminen nimenomaan kasvattaisi epätasa-arvoisuutta? Koulussa paikan päällä opiskellessa kaikilla on niin tasa-arvoiset puitteet opiskelulle kuin ilman esim. vaatetukseen liittyvään henkilökohtaiseen vapauteen puuttumista on mahdollista. Kotioloissa sen sijaan työskentelyolosuhteet voivat vaihdella huomattavasti aina ympäristön häiriötekijöistä vanhempien tarjoaman avun saatavuuteen - puhumattakaan sopivasta työskentelyn kontrolloimisesta.

Vanjoen mielestä kotityöskentely ja etänä tapahtuva "ohjaus olisi vähintäänkin yhtä yksilöllistä kuin tänä päivänä, mutta tehokkaampaa". Itse en kyllä osaa pitää kumpaakaan mitenkään itsestäänselvyytenä. Suorassa vuorovaikutuksessa on mielestäni paljon selkeämmät mahdollisuudet opastaa myös yksilöllisesti. Vaikea myöskään nähdä, miten monen opettaminen kerralla fyysisesti samassa tilassa voisi olla epätehokkaampaa kuin monen oppilaan etäopastus tietokoneen ääressä. Samassa tilassa työskennellessä oppilaat voivat helpommin opastaa myös toisiaan. Toisin kuin Vanjoki antaa ymmärtää, joka toisena päivänä tapahtuva fyysisesti paikan päällä tapahtuva kommunikaatio ei myöskään ole mielestäni riittävä aika "sosiaalisen pääoman" kasvattamiseksi. Parhaimmat lähtökohdat omaaville järjestely voisi ehkä toimia, mutta suurimmalle osalle malli olisi uskoakseni selvästi heikompi, ja johtaisi väistämättä eriarvoisuuden kasvuun.

Työelämän eri aloilla on erilaisia vaatimuksia ja aikuisilla erilaisia tarpeita oman vapaa- ja työaikansa yhteensovittamisessa. Lapsien koulunkäynti ja vapaa-aika ovat tähän verrattuna täysin oma maailmansa, eikä siihen sovi etätyötä tai muitakaan työelämän käytäntöjä sovittaa sellaisenaan. Kotiopiskeluun voi olla perusteltua tarjota lisää mahdollisuuksia ja opastusta, mutta ei se mielestäni saa tapahtua koulussa tapahtuvan opiskelun ja opetuksen kustannuksella.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 10. joulukuuta 2011

Järjestelmän kierteet 3 - Asunto opintotuen saamiseksi

Tyhjä soluasunto, toukokuu 2005
Tyhjä soluasunto (toukokuu 2005)
Vähätuloinen ja -varainen voi saada tukea asumiskulujensa maksamiseksi. Hän saa siis tukea asuntoa varten. Opintotukijärjestelmä voi kuitenkin synnyttää myös päinvastaisen tilanteen, jossa asunto hankitaan tukea varten.

Vanhempansa luona asuva 17-19-vuotias ei ole oikeutettu lainkaan opintotukeen, mikäli hänen vanhempansa tienaavat yli 61 000 euroa vuodessa. 20 vuotta täyttäneillä kotona asuvilla korkeakouluopiskelijoilla tuki on vastaavassa tilanteessa 122 euroa. Vanhempien luota muuttaessa tilanne kuitenkin muuttuu.

Mikäli korkeakouluopiskelija muuttaakin asumaan itsenäisesti, hän saa 298 euroa opintotukea kuukaudessa, kunhan vain on täyttänyt 18 vuotta. Se tarkoittaa 20 vuotta täyttäneille 176 euroa ja alle 20-vuotiaille 298 euroa enemmän kuukaudessa aiempaan verrattuna. Asuminen toki aiheuttaa piirun verran lisäkuluja, mutta veroton asumislisä voi tehdä näistä kuluista hyvin marginaalisia. Käytännössä vuokrakulujen omavastuu jää soluasunnoissa n. 40-50 euron paikkeille kuukaudessa. Omavastuu vuoden ajalta toki kasvaa, jos vietetään kolme kesäkuukautta ilman opintotukea ja asumislisää.

Muuttujia on useita. Alla olevassa kahdessa taulukossa on selvyyden vuoksi esitetty, miten paljon enemmän tai vähemmän rahaa kussakin tapauksessa jää vuokran jälkeen, kun soluasunnon vuokra on melko hintava 250 euroa:

VANHEMPIEN VUOSITULO YHT. YLI 61000 €.Ilman kesäkuukausiaKesäkuukaudet tuettomina huomioiden
18-19-vuotias toisen asteen opiskelija-50 € / kk-100€ / kk
18-19-vuotias korkeakouluopiskelija248 € / kk123,5 € / kk
20+-vuotias toisen asteen opiskelija116 € / kk24,5 € / kk
20+-vuotias korkeakouluopiskelija126 € / kk32 € / kk


VANHEMPIEN VUOSITULO YHT. ALLE 22769 €.Ilman kesäkuukausiaKesäkuukaudet tuettomina huomioiden
18-19-vuotias toisen asteen opiskelija100 € / kk12,5 € / kk
18-19-vuotias korkeakouluopiskelija118 € / kk26 € / kk
20+-vuotias toisen asteen opiskelija16 € / kk-50,5 € / kk
20+-vuotias korkeakouluopiskelija-19€ / kk-76,8 € / kk

Ylläolevissa taulukoissa ei ole huomioitu verojen vaikutusta. Asumislisä on kuitenkin veroton, ja opintotukea nostavan veroprosentti pieni, joten käytännössä verojen merkitys on tässä yhteydessä pieni, eli vain parinkymmenen euron luokkaa miinuksen suuntaan. Enemmän on kuitenkin oikeastaan merkitystä sillä, että soluasunnot ovat yleensä halvempiakin kuin tuo 250 €, jolloin vuokralaisuudesta tulee vastaavasti kannattavampaa.

Taulukkoja katsomalla voi joka tapauksessa todeta, että asunnon ottaminen lukukauden ajaksi kannattaa periaatteen tasolla useimmissa tapauksissa, vaikka asunto ei oikeasti kiinnostaisikaan. Vaikka kesä menisikin ilman tukia, asumisesta tulee silti tyypillisesti käytännössä täysin ilmaista.

Taulukkojen kahdeksasta rivistä kaksi ensimmäistä muodostavat kuitenkin selvät poikkeukset. Mikäli vanhemmat tienaavat riittävästi, 18-19-vuotiaalle toisen asteen opiskelijalle asunto on vain kustannuserä, vaikka toki asumislisän ansiosta pieni sellainen. Sen sijaan 18-19-vuotiaalle korkeakouluopiskelijalle asunnon vuokraaminen on itse asiassa hyvinkin merkittävä tulonlähde: verojenkin jälkeen jää lukukauden aikana yli 200 euroa ylimääräistä käyttörahaa kuukaudessa! Asunto siis kannattaa selvästi vuokrata itselleen, vaikka asunnossa ei edes todellisuudessa asuisi.

Kierteiseltä tukijärjestelmä tuntuu varsinkin viimeksi mainitun tapauksen osalta. Tarkistellaanpa kierteen ominaisuuksia kuitenkin erillisessä taulukossa sarjan aiempien osien tapaan:

Kierteen kuvausHankitaan mahdollisimman halpa soluasunto opintotuen saamiseksi tai opintotuen suuruuden kasvattamiseksi.
AukkoisuusIlmeinen. Tuki saattaa tulla vapaa-ajan tukemiseen sen varsinaisen tarkoituksen eli asumisen ja itsenäisen elämisen tukemiseen.
MutkaisuusIlmeinen. Saatetaan nähdä vaivaa asunnon hankkimiseksi, vaikka käytännössä tarve tai halu asuntoon olisikin pieni tai olematon.
Merkitys yksilölleKohtalainen. Järjestelmä kannustaa tai tietyin edellytyksin jopa painostaa itsenäistymään.
Merkitys yhteiskunnalleMelko pieni - ainakin negatiivisessa mielessä. Negatiivisena puolena soluasuntoja saattaa olla olemattomassa tai hyvin vähässä käytössä, vaikka joku toinen voisi tarvita soluasuntoa selvästi enemmän. Se taas voidaan nähdä positiivisena puolena, että kannustetaan itsenäistymään.
KorjattavuusMelko helppo. Mikäli tähän haluttaisiin puuttua, tukisääntöjen muuttaminen olisi helppoa.
KokonaisälyttömyysPieni. Suurimmassa osassa tapauksia asunnon vuokraamisella ei varsinaisesti pääse tienaamaan, mikäli kesäkuukaudet lasketaan tuettomina osana kokonaisuutta. 18-19-vuotiaiden korkeakouluopiskelijoiden pieni ryhmä muodostaa tässä poikkeuksen, ja erikoiseltahan se tuntuu, että vuokraamalla asuntoa jää enemmän rahaa käteen kuin jos asuisi vanhemmillaan. Mikäli itsenäistymiseen kannustaminen nähdään näin vahvasti tavoittelemisen arvoisena, kyseessä voi kuitenkin olla kokonaisuutta ajatellen jopa hyvä asia.


Itsenäisyyteen kannustaminen on luultavasti vain hyvä asia, joten siinä mielessä pieni palkinto vanhempien luota muuttamisesta voi olla perusteltu. Soluasunnoille on kuitenkin aina huomattava kysyntä, eikä niitä kaikille välttämättä löydy heti, kun olisi tarve. Siksi on ainakin pohtimisen arvoinen kysymys, tarvitseeko 18-19-vuotiaita keski- tai korkeatuloiset vanhemmat omaavia korkeakouluopiskelijoita kannustaa kotoa muuttamiseen niin vahvasti kuin nykyinen tukisäännöstö tekee.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Valmistumisen jälkeinen koulutusvero

Tämän päivän Helsingin Sanomat nosti esille taloustieteen professori Matti Virénin jo aiemmin esille tuoman ajatuksen verosta, jota perittäisiin opiskelleilta valmistumisen jälkeen kuukausittaisena lisäverona (jos ei ole paperihesaria eikä tunnuksia Digilehden juttuun Lasku valmistumisen jälkeen, katso aiempi juttu Taloussanomista). Isossa-Britanniassa on tuotu esille vastaava ehdotus, jossa korkeampi tulotaso tarkoittaisi korkeampaa koulutusveroa. Luontainen vertailukohta verolle on opintolaina. Keskeisimmät erot ovat käsittääkseni seuraavat:
  1. Koulutusveroa maksettaisiin vain tietyn tulotason ylittyessä.
  2. Koulutusveroa maksettaisiin vain, kun on valmistuttu.
  3. Koulutusveroa maksettaisiin vain kotimaassa saaduista tuloista.
  4. Koulutusvero on pakollinen lisäkustannus, kun taas opintolaina vapaaehtoinen tukimuoto.
  5. Koulutusveron määrälle ei välttämättä olisi ylärajaa.
Tällaisen veron oikeudenmukaisuudesta voi esittää perusteluita sekä puolesta että vastaan. Tätä tärkeämpää on kuitenkin kysyä: mitä käytännön seurauksia tällaisella verolla olisi?

Perusajatus Virénin kannattaman veron taustalla on mielestäni ihan hyvä: on oikein, että kaikilla on mahdollisuus hakea koulutusta, ja että kouluttautumiseen ei liity suurta riskiä kohtuuttoman ison opintolainan muodossa, mutta mikäli koulutus osoittautuu selvästi kannattavaksi, tästä koulutuksesta on tavallaan perusteltua myös maksaa. Tätä lähtökohtaa vastaan voi todeta, että isommista tuloista maksetaan joka tapauksessa suurempaa veroa, mikä voi hyvinkin kattaa nuo koulutuskulut. Tällöin vertauskohdaksi tuleekin ihmiset, joilla on suuret tulot ilman kallista koulutusta: he maksavat isot verot ilman, että ovat saaneet koulutusta. Tästä taas voidaan saada uudeksi vertailukohdaksi muun muassa terveydenhuolto: toiset tarvitsevat sitä enemmän, mutta eihän siitä hyvästä saa enempää veroja periä, sillä kyseessä on hyvin perustavanlaatuinen perusoikeuksiin kuuluva yhteiskunnan palvelu. Ei kai koulutuksestakaan siis ainakaan pelkästään tällä perusteella tarvitse veroa periä?

Tarkastellaanpa, mitä yllä listatut eroavaisuudet suhteessa opintolainaan käytännössä merkitsevät. Kohdat 1-3 ovat opiskelijan kannalta hyviä puolia suhteessa lainaan, kohdat 4-5 haittoja. Ensimmäinen kohta eli veron tulosidonnaisuus on koulutusveron ominaisuuksista paras: jos koulutuksesta ei ole taloudellista hyötyä, on kohtuutonta periä siitä veroa. Kohta 5 eli mahdollinen ylärajattomuus ei välttämättä olisi myöskään ongelma: jos suurempi tulo johtuu koulutuksesta, ei se välttämättä ole väärin, vaikka koulutuksesta joutuisikin maksamaan enemmän kuin mikä sen todellinen kustannus on ollut. Toisaalta tässä jää ongelmaksi se, että korkea tulotaso ei välttämättä ole edes pohjimmiltaan koulutuksen ansiota, jos on esimerkiksi päätynyt aivan toiselle alalle. Miten siis välttyä perusteettomalta veronperinnältä?

Ehkä keskeisimmät ongelmat liittyvät kuitenkin erolistan kohtiin 2-4. Yksi on se, että kesken opintojen työelämään päätyneen pienikin valmistumismotivaatio vedetään samantien pahasti negatiivisen puolelle, jos papereiden saamisesta napsahtaisi käytännössä kymmenien tuhansien eurojen verotaakka - koulutusveron sijasta voisikin puhua oikeastaan valmistumisverosta. Koska veroa maksetaan myös vain työskentelymaahan, tämä jos jokin on vahva ns. aivopaon edistäjä: jos siteet Suomeen ovat muutenkin esim. maahanmuuttajalla heikot, voi kynnys ulkomaille töihin lähtemiseen olla hyvin pieni. Koska koulutusvero on myös selvä lisäkustannus, se laskisi ainakin jonkin verran myös ihmisten motivaatiota opiskella. Onko se viesti, joka nuorille halutaan antaa?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 7. joulukuuta 2010

Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi

ruotsi Suomessa

Suomi on kaksikielinen maa. Mutta tarkoittaako se sitä, että kaikkien suomenkielisten pitäisi opetella koulussa ruotsia? Tämä oli pääkysymys A2 Teeman pakkoruotsi-illassa (keskustelu A-Tuubissa vielä joulukuun loppuun asti). Perusteluja niin pakkoruotsin vastustukselle kuin puolustuksellekin haettiin keskustelussa mm. historiasta. Historiallinen tosiasia on, että ruotsin kielellä on aina ollut Suomessa erityinen asema, mutta toisaalta pakkoruotsi astui voimaan varsinaisesti vasta 1960-luvun lopulla peruskoulun myötä. Historiaan pohjaavat perustelut ovat pidemmällä tähtäimellä kuitenkin jokseenkin kestämättömällä pohjalla. Kysymyksen pitäisi olla vain siitä, mikä on kansakunnan parhaaksi juuri nyt ja tulevaisuudessa. Jos peruskoulu siis syntyisi vasta tänä päivänä, tai opetussuunnitelma laadittaisiin muuten täysin tyhjältä pöydältä, olisiko ruotsia aihetta ottaa sen pakolliseksi osaksi?

Katsotaanpa, minkälaisia pakkoruotsin puolustuskannanottoja pakkoruotsi-illassa esitettiin. Valheellisimpaan ja itseään toistavimpaan argumentaatioon taisi sortua heikosti vastapuolen kommentteja kuunnellut RKP:n Mikaela Nylander:
  • Hän väitti toistuvasti ruotsin kielen opiskelun olevan vain "oikeus", eikä pakko.
  • Hän korosti hyvin vahvasti, ettei ruotsin opiskelu olisi mitenkään muiden kielten opiskelusta pois. Mitenkähän ihmeessä yhden kielen opiskelu ei veisi aikaa muiden kielten opiskelulta? Jos samassa ajassa opiskelisi monta kieltä, miksei koulutussuunnitelmassa voisi olla vain yksi "kielet"-niminen oppiaine, jossa opittaisiin samalla kertaa kaikki maailman kielet?
  • Kolmas Nylanderin puolustusargumentti ruotsin yleissivistävyydestä ei ollut samalla tapaa valheellinen kuin edellä mainitut, mutta hyvin tyhjänä kumiseva argumentti sekin. Sivistystä voi helposti hankkia muillakin keinoin - oli sitten kyse muiden kielien tai muiden oppiaineiden opiskelusta. Sivistykseen kuuluu myös avoimuus omasta näkemyksestä poikkeaville, perustelluille näkemyksille. Nylanderilta tämä avoimuus tuntui puuttuvan.
Ohjelman alkupuoliskossa tunnuttiin muutenkin kierrettävän paljon epäolennaisuuksissa. Aiheen vierestä meni muun muassa urheilutoimittaja Kaj Kunnaksen ja kaksikielisessä perheessä kasvaneiden sinänsä varmasti totta olevat puheenvuorot kaikkien kielten hyödyllisyydestä. Hyvin pitkälti turhaa on myös jaaritella asenteista ainakaan argumenttina pakkoruotsin puolesta.

Keskeisimmät peruslähtökohdat tähän aiheeseen ovat pohjimmiltaan mielestäni seuraavat:
  1. Oma kielemme on hyvin pieni, joten muiden kielien oppiminen kansainvälisessä maailmassa on tärkeää.
  2. Asumme maassa, jossa on n. 5,4 % ruotsia äidinkielenään puhuvia.
  3. Ruotsin kielialue on suomen kielen tavoin suhteellisen pieni, mutta kieli auttaa jo sellaisenaan paljon myös muissa pohjoismaissa.
Kohta 1 tukee ajatusta siitä, että ulkomaisia kieliä on hyvä olla kaksi kappaletta pakollisina, mutta että ne saisivat olla vapaavalintaisia. Toki lasten voi olla vaikea tietää, mitä heidän kannattaisi opiskella, mutta kyllä 7-luokkalaisille voi vanhempiensa avustuksella jo sen verran valinnanvapautta antaa - varsinkin kun kyse ei kuitenkaan ole siinä määrin peruuttamaton päätös, etteikö myöhemmin voisi muita kieliä opiskella. 1960-lukuun verrattuna maailma on myös muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi, joten ruotsin merkityksen voi arvella laskeneen. Oma lukunsa tähän liittyen on pakkoruotsi-illan toisessa osassa käsitelty venäjä.

Kohtaan 2 liittyy yksi pakkoruotsin puolustajien aiheeseen liittyvistä kommenteita. Björn Månssonin mukaan ruotsi on englannin jälkeen toiseksi tärkein työkieli Suomessa. Yleisesti ottaen tuo luultavasti pitää paikkansa, mutta toisaalta näin ei ole alasta riippumatta. Nuoren tulevaisuuden ammatti on sinänsä harvemmin etukäteen selvillä, mutta ei se välttämättä ole riittävä perustelu opettaa kaikille ruotsia - vähemmistön koko kun on kuitenkin suhteellisen pieni.

Kohta 3 on paitsi kommunikaatiokysymys, myös eräänlainen silta hieman laajemman mittakaavan kulttuurilliseen tarkasteluun. Ruotsin osaamisen voi ajatella vahvistavan suomalaista yhteiskuntaa sisäisesti yhtenäisemmäksi, minkä lisäksi sen voi ajatella vahvistavan pohjoismaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä ei varmasti ole ainakaan haitaksi. Toisaalta nämä ovat epäkonkreettisia asioita ja voivat olla pohjimmiltaan suurelta osin sanahelinää - ei kai tunne pohjoismaalaisuudesta niin helpolla häviäisi, vaikka lukuisten suomalaisten välttävä ruotsin taito muuttuisikin olemattomaksi ruotsin taidoksi?

Yhden ehkä aiheen kannalta keskeisimmistä ajatuksista toikin esille Vapaa kielivalinta ry:n Riitta Mustonen, joka totesi, että "Todella hyvästä kielitaidosta on vaan hyötyä", eli että kevyellä kielitaidolla ei tee mitään, vaan kannattaisi ennemmin opiskella pari kieltä kunnolla. Matkailussa tai muussa arkisemmassa kanssakäymisessä pienestäkin kielitaidosta voi toki olla pientä hyötyä, mutta sikäli kuin kielitaito ymmärretään ammatillisena voimavarana, pitää lause suurelta osin paikkaansa.

Kysymys kuuluukin, miksi pitää väkisin kouluttaa kaikille välttävä ruotsintaito, vaikka iso osa ei sitä kuitenkaan koskaan varsinaisesti tule tarvitsemaan? Eikö riitä, että riittävälle osalle ihmisiä koulutetaan riittävä kielitaito siihen, mitä he työssään tarvitsevat? Tämä voisi tarkoittaa sitä, että joillekin ruotsia voisi ehkä opettaa jopa nykyistä enemmän, mutta toiset voisivat ruotsin pakollisuudesta vapauttaa. Ei kai siis ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi Itä-Suomessa voisi valita halutessaan venäjän ruotsin sijasta? Tai että kaikilla aloilla ei tarvitsisikaan suorittaa virkamiesruotsia? Voisihan tällöinkin edelleen edellyttää, että jokaisen koulun tulisi tarjota halukkaille ruotsin kieltä. Jos kieli olisi vapaasti valittavissa, ruotsia lukevat olisivat väkisinkin paremmin motivoituneita, ja niin ollen myös ruotsintaidoiltaan vahvempia. Tällöin ruotsin taidosta tulisi tiettyihin töihin haettaessa myös helpommin osaamisvaltti, kun kaikki eivät listaisi kieltä osaamisalueisiinsa kuuluvaksi.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>