Inflaation uutisoinnista

Bensiinin hinta oli
erityisen kallis viime kesäkuussa

Kirjoitin aikoinaan blogini järjestyksessään toisen kirjoituksen 13,5 vuotta sitten kielenkäytöllisestä aiheesta, joka tuntuu nyt taas ajankohtaiselta (kts. "Suomen vienti laski maanantaina 36%"). Tuolloin takana oli talousmaailmaa järistänyt finanssikriisi, kun taas nyt taloudessa on jyllännyt kovin inflaatio 40 vuoteen. Yhteistä tilanteille on se, että yhdenlaisissa taloutta kuvaavissa lukemissa on nähty vuoden aikana dramaattisia muutoksia, mikä on näkynyt sitten myös uutisoinnissa.

Moni asia on kallistunut viimeisen vuoden ajan huomattavasti, mikä on näkynyt kuukaudesta toiseen vuositason inflaatiota raportoivina uutisina. Toisinaan tämä on myös ilmaistu jokseenkin samalla tavalla kuin mitä kritisoin 13,5 vuoden takaisessa kirjoituksessani, eli esim. niin, että "Hinnat nousivat tammikuussa 8,4%", vaikka eihän tuo hintojen nousu tietenkään pelkän tammikuun aikana ole tapahtunut, vaan verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen. 

Jos hinnat olisivat hypänneet 10% keskellä vuotta 2022 mutta olisivat pysyneet ja pysyisivät muuten muuttumattomina vuodet 2021-2023, uutisoinnin pääasiallisen tarkastelun kohteena oleva vuosi-inflaatio pysyisi vuoden verran 10%:ssa, kunnes tippuisi 0%:iin. Aivan näin ei ole tietysti käynyt, mutta kun katsoo tilastokeskuksen tiedoista kuluttajahintaindeksin kehitystä (kts. alla), suurin hintapyrähdys näyttäisi tapahtuneen alkuvuosipuoliskolla 2022. Kun nyt edetään vuotta 2023 eteenpäin, nuo suurimman hintapyrähdyksen kuukaudet tulevat vuositason tarkastelussa pian vertailukohteeksi, joten vuositason inflaatio laskenee lähikuukausina huomattavasti.

Onko uutisointi sitten antanut totuudenmukaisimman kuvan kehityksestä? Yleensä uutisissa kyllä selvästi mainitaan, että kyse on vuositason vertailusta, joten vaikka käytettäisiin kritisoimaani "hinnat nousivat joulukuussa"-tyylistä ilmaisua, kunnolla lukiessa merkittävää väärinkäsityksen vaaraa ei yleensä ole. Ilmaisutavoilla on kuitenkin merkitystä: vaikka varsinaista väärinkäsitystä ei syntyisikään, ilmaisut synnyttävät mielikuvajälkiä myös silloin, kun lukija ymmärtää, mitä tarkoitetaan - ja tämä koskee myös näitä uutisia kirjoittavia toimittajia. 

Toinen asia on se, mihin tilastoiden osalta on mielekästä keskittyä. Vaikka hintatason seuraamisessa onkin tavallisesti perusteltua käyttää vuositason vertailua, näin mittavan inflaation erityisoloissa lyhyemmän aikavälin tarkkailun merkitys kasvaa. 

Onko näillä kahdella tekijällä, eli osin kyseenalaisella kielen käytöllä ja mahdollisesti liiallisella vuosi-inflaatioon keskittymisellä sitten merkitystä? Kun samalla tavalla esille tuotua sanomaa toistetaan riittävästi, siitä voi syntyä yleisesti omaksuttu todellisuuden kuva. Tällaista on englanniksi toisinaan kutsuttu termillä "conventional wisdom". En oikein tiedä, mikä sille olisi hyvä suomenkielinen vastine, mutta sillä viitataan laajalti jaettuun näkemykseen, jonka paikkansa pitävyys voi todellisuudessa olla mitä tahansa täyden faktan tai silkan pupun väliltä. Jälkimmäisestä klassisena entisaikojen esimerkkinä toimii uskomus litteästä maasta, mutta tässä yhteydessä ei tietenkään ole tällaisesta selkeästä tietämättömyydestä tai väärinymmärryksestä kyse: kyllähän inflaatio on todellista, ja myös inflaatiosta esitetyt lukemat ovat todellisia. Ne ovat kuitenkin myös vain eräänlaisia osatotuuksia, ja kun näitä osatotuuksia tarkastellaan pääpiirteissään samaan tapaan tavallisina ja vauhdikkaan inflaation aikoina, saattaa siitä syntyä jonkinlainen keskittymisharhan aiheuttama vinouma. Se taas saattaa johtaa siihen, että niin yksilöt kuin instituutiotkin saattavat mitoittaa muutokseen reagoimisensa väärin, esim. siirtymällä alireagoimisesta nopeasti ylireagointiin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Nokian oppimista rapauttava perintö?

Midjourney-tekoälyn näkemys oppilaista
keskittyneinä mobiililaitteisiinsa

Suomen heikkenevästä koulumenestyksestä on kirjoitettu paljon. Syitä kehityksen suunnalle on myös esitetty lukuisia: on tehty vääränlaisia tai yksinkertaisesti vain tarpeettomia uudistuksia, kännykät vievät keskittymisen, oppilaat eivät liiku riittävästi ja ovat väsyneitä. Pohdittaessa sitä, mikä on pielessä tai miten tilannetta voisi parantaa, voi olla myös hyödyllistä pohtia nykytilanteen taustoja. Miten tähän on siis päädytty?

Palatkaamme 90-luvun loppupuoliskolle, ajalle ennen ensimmäistä oppilaiden osaamista mittaavaa kansainvälistä PISA-tutkimusta. Suomi oli laman jälkeen noussut Nokia-hurmokseen. Samalla kun Nokia nousi maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, Suomesta tuli maa, jossa kännyköiden penetraatio oli maailman suurin: väkilukuun suhteutettuna missään muussa maassa ei siis ollut niin monella kännykkää kuin Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1999 Britanniassa vain 25%:lla oli kännykkä, kun taas Suomessa yli 60%:lla (kts. The Guardian). Enimmillään Nokia myös vastasi jopa 4%:sta Suomen BKT:sta. Kännyköiden edelläkävijyydestä tuli kansallinen ylpeydenaihe, ja samalla myös kännyköiden käytöstä syntyi hyve. Mutta kysymys kuuluu: mentiinkö tässä ajattelussa jossain vaiheessa liian pitkälle?

Yksi kännyköiden yhteiskunnallista asemaa kuvaava tekijä saattaa löytyä verotuksesta. Kännyköiden yleistyttyä niistä tuli myös tavallinen työsuhde-etu, ja yleisenä tapana on ollut, että puhelinta on saanut vaihtaa kahden vuoden välein. Mielenkiintoista on, että matkapuhelinedun verotusarvo on pysynyt markka-ajan lopusta ja euroihin siirtymisestä lähtien samana eli 20 euron suuruisena. Vaikka parinkymmenen vuoden takainen 20 euroa vastaa nykyistä noin 30 euroa, toki teknologia on tullut reaalisesti halvemmaksi. Vaikka puhelut ovat halventuneet, samalla on alettu maksaa enemmän datasta, ja toisaalta kalleimmista puhelimista maksetaan yhä nimellisesti vastaavia tai osin jopa suurempiakin summia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hieman näkökulmasta riippuen edun voi katsoa pysyneen nimellisesti suunnilleen samana, joten tässä mielessä myös verotusarvon pysyminen nimellisesti vakiona voi tuntua inflaatiosta huolimatta järkeenkäyvältä. 

Yhteiskunnallisesti ajateltuna matkapuhelinedun asema on kuitenkin muuttunut: vuosituhannen taitteessa matala verotusarvo saattoi tuntua perustellulta kotimaisen kännykkäbisneksen vuoksi - ei ehkä niinkään siksi, että globaali kännykkäjätti olisi kipeästi tarvinnut pienen kotikansansa kulutusta, vaan siksi, että se tuki matkapuhelinkansan edelläkävijätarinaa. Nykyään matkapuhelinedun hyödyntäminen ei kuitenkaan enää tarkoita kansallisen menestystarinan henkistä tukemista ja mukana elämistä, sillä nyt ainakin itse fyysisen laitteen osuus menee käytännössä ulkomaalaisten tuotteiden ostamiseen. Pelkän liittymän käyttö maksaa kuitenkin tyypillisesti jo selvästi enemmän kuin kiinteä 20 euron verotusarvo, ja kun tähän päälle lasketaan edes keskiluokan puhelin runsaalle 24 kuukaudelle jyvitettynä, edun arvo pyörii jossain 50 euron paikkeilla kuukaudessa. Nopeimmilla liittymillä ja kalleimman pään puhelimilla edun arvo on jo noin 100€/kk, mikä on jo hyvin kaukana verottajan määrittämästä 20€/kk:n verotusarvosta. Vaikka kyse voi olla verotusta ajatellen jonkinasteisesta lillukanvarresta, ja yksinkertainen kiinteä pieni verotusarvo auttaa välttämään mm. ylimääräistä byrokratiaa asiaan liittyen, voi kysyä, olisiko verotusarvo tällä lailla kiinteän pieni, jos ei olisi Nokian historiaa taustalla? Ehkä. Ehkä ei. Vertailu muiden maiden verotuskäytäntöihin voisi auttaa arvioimaan vastausta, mutta mikäli muissa maissa matkapuhelin on etuna harvinaisempi tai vastaavaa etua verotetaan lähempänä todellisia kuluja, syntyy vaikutelma, että kännykän erityisen hyveellinen asema asema on jäänyt roikkumaan yhteiskuntamme rakenteisiin ainakin verotuksen kohdalla.

Jos kännykät olivat keskeinen ellei jopa keskeisin osa kansallista itsetuntoamme vuosituhannen taitteessa ja suurelta osin sitä vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen, ei ehkä ole ihme, jos se on jäänyt jollain tasolla osaksi yhteiskunnallista DNA:tamme. Suhtaudummeko siis historiamme vuoksi positiivisemmin myös matkapuhelinten käyttöön kouluissa? Siinä missä Suomessa tyypillisesti jo ekaluokkalaisille annetaan oma puhelin, esimerkiksi Saksassa alakoulu menee yleensä ilman omaa kännykkää, ja Ranskassa on kielletty puhelinten käyttö koulussa. Kuitenkin Suomessakin on usein todettu, että kännyköiden poisjättäminen parantaa keskittymistä (kts. esim. “Koulu otti oppilailta kännykät pois - seuraukset alkoivat näkyä pian”). Ja toisaalta onko sama Nokiaakin osin vaivannut insinöörivetoisuus nyt vaivaamassa myös koulujärjestelmäämme, jos opettajien kuuntelemisen sijaan säädetään kaikenlaisia ylhäältä käsin määritettyjä uudistuksia (kts. esim. “konsultit ovat vieneet koulumaailmaa”)? Tämä oudon kehityksen on eräs opettaja opettaja kiteyttänyt varsin nasevasti Facebook-seinällään julkaisemassaan kirjoituksessa. 

Siinä missä Nokia osin hirttäytyi oletettuun erinomaisuuteensa, Suomen koulujärjestelmän osalta taas ei tunnuttu nähtävän yksinkertaisuudessa jo piilevää erinomaisuutta, vaan hyvin rasvattua pyörää lähdettiin keksimään uudelleen. Koulujärjestelmän kehitys tuntuu kuitenkin kärsivän samasta kuin Nokiakin aikoinaan: varsinaista ydintyötä tekeviä ei kuunnella riittävästi. Paitsi että Nokiassa eri osastot kilpailivat keskenään bisneksen kannalta haitallisella tavalla, viesti ruohonjuuritason työssä ilmenneiden ongelmien luonteesta ei siirtynyt riittävästi ylemmän tason päätöksentekoon. Nokia oli aikoinaan täysin ennennäkemätön menestystarina, joka kuitenkin päättyi surkeasti. Myös suomalainen koululaitos on ollut menestystarina. Kuunnellaan, mitä opetusalan ammattilaisilla on sanottavana, ja pidetään huolta, ettei koulujärjestelmällemme käy niin kuin Nokian matkapuhelinbisnekselle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>