keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Rikosten käsittelyprosessien venymisen seuraukset

Oikeus vastatuulessa 
(Berliini 26.2.2013)
Helsingin Sanomat toi sunnuntaisessa jutussaan esille raiskausten ja muiden seksuaalirikosten poliisitutkinnoissa esiintyviä syviä ongelmia (kts. Aiheetonta viivytystä). Aihe on tärkeä, ja suosittelen lukemaan jutun kokonaisuudessaan, mutta lyhykäisyydessään kyse on siitä, että poliisitutkinnat jumiutuvat usein pitkiksi ajoiksi toisinaan jopa unohdettuina, ja kun aikaa kuluu enemmän, uhri kärsii enemmän, ja oikeuden toteutuminen muuttuu muutenkin epätodennäköisemmäksi. On ilmeistä, että järjestelmä toimii huonosti, mutta miten sitä voisi parantaa?

Hesarin jutun yksittäistapauksista ei sinänsä suoraan selviä, kuinka pitkään tapaukset tyypillisesti venyvät, mutta mitä ilmeisimmin usein, mikä tekee asiasta laajamittaisen ja merkittävän ongelman. Ja miksikö? Siksi, että kyse ei ole pelkästään siitä, että prosessi venyy, vaan asiaan liittyy useita muitakin haittoja:

  • Ehkä keskeisin lisähaitta on uhrin asemassa: jos oikeustapausta pitää käsitellä vuosikausia, se voi olla muutenkin kovia kokeneelle uhrille todella raskas paikka, kun asiaa pitää toistuvasti palautella mieleen. Tämä voi vaikuttaa vahvan negatiivisesti siihen, miten uhri ja uhrin lähipiiri pystyy jatkamaan elämäänsä.
  • Oikeuden saamisesta tulee aiempaa enemmän sattuman kauppaa. Jutun käsittely voi riippua esim. siitä kyseleekö asianajaja tutkinnan edistämisen perään.
  • En tunne poliisin prosesseja, mutta kuvittelisin, että aivan kuten monissa muissakin prosesseissa, kiire voi myös aikaansaada tehottomuutta. Tästä näkyi hesarin jutussa esimerkkinä se, että jutut unohtuvat jonnekin työpöydälle ja välillä viestitellään vain pahoitellen, ettei kun tutkinta ei ole edennyt.
  • Pahimmillaan koko tutkintaprosessi voi pitkityksen takia tyrehtyä: ajan kuluessa todisteiden saaminen vaikeutuu, kun fyysiset jäljet häviävät ja asianosaiset tai todistajat unohtavat yksityiskohtia, ja viime kädessä prosessin venyminen voi saada aikaan sen, että syyteoikeuskin ehtii jo vanhentua.

Pohjimmiltaanhan kyse on tietysti resursseista, ja resurssikysymykset ovat tietysti aina vaikeita: jos resursseja lisätään yhtäälle, mistä niitä resursseja vähennetään? Varmasti prosesseissakin on parantamisen varaa, mutta niihin on ulkopuolisen on äärimmäisen vaikea miettiä parannuskeinoja. Pari ajatusta tulee kuitenkin mieleen. 

Ensinnäkin tuntuisi perustellulta, että ainakaan näin ei saisi koskaan käydä (lainaukset HS:n jutusta):

"Asianajajan mukaan tutkija myönsi, että juttu oli jäänyt poliisilla pöytälaatikkoon. Unohtunut."

Kun juttu on otettu tutkittavaksi, kyllähän ihmisten oikeusturvan vuoksi järjestelmässä olisi syytä olla mekanismit, joilla varmistetaan, ettei tutkittavaksi tarkoitetut tapaukset vain unohdu? 

Toinen, ehkä vieläkin absurdimmalta tuntuva asia liittyy syyteoikeuden vanhenemiseen:

"Poliisin esitutkinta kesti lähes kolme vuotta, ilman mitään asiallista perustetta, ja kuuden rikoksen syyteoikeus vanhentui.".
"--syyteoikeus oli ehtinyt jo vanhentua, koska poliisi ei ollut saanut tutkittua asiaa kahdessa vuodessa."

"Poliisi kuitenkin tutki Liisan tapauksen niin hitaasti, että syyteoikeus kahdesta laittomasta uhkauksesta ja neljästä pahoinpitelystä ehti vanhentua."

Maallikkona voi toki kysyä: miksi syyteoikeuden ylipäätään pitää vanhentua? Tähänkin yksi syy lienee resurssien rajallisuus, mikä on sinänsä pätevä syy vanhenemisperiaatteelle yleisellä tasolla. Kaipa yhtenä syyteoikeuden vanhenemisen syynä pidetään myös rikollisen tekijän oikeuksia, mikä voi ainakin joissain tapauksissa tuntua jo kyseenalaisemmalta perustelulta. Eiköhän yleinen näkemys kuitenkin ole, että jos vaakakupissa on rikoksen tekijän ja rikoksen uhrin oikeudet, kyllähän rikoksen uhrin oikeuksien pitäisi painaa enemmän. Ja tästä tullaankin siihen, miten vanheneminen oikeastaan määritetään. Laissa näytetään todettavan seuraavasti:

"Syyte katsotaan vanhentumisajan kulumisen katkaisevalla tavalla nostetuksi, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä läsnä ollessaan tehty rangaistusvaatimus."

Tämä pykälä vaikuttaisi olevan nimenomaan rikoksen tekijän asemaa ajatellen, ei niinkään resursointia ajatellen laadittu. Rikoksen uhrin näkökulmastahan on sen sijaan täysin mieletöntä, että syyteoikeus vanhenee vain siksi, että tutkinnassa kestää liian pitkään. Eikä resursoinnin näkökulmastakaan siinä oikein ole järkeä, että ensin tutkitaan jonkin verran, mutta kun ei tutkita riittävän nopeasti, niin sitten koko siihenastinen tutkinta valuu tavallaan hukkaan, kun syyteoikeus menetetään. Toki laissa tarjotaan myös mahdollisuus hakea syyteoikeuden vanhentumisajalle jatkoa yhdellä vuodella, mutta se vaatii erillistä hakemusta, minkä lisäksi sillä on omat ehtonsa mukaanlukien se, että "erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista",  joten kovin usein syyteoikeutta tuskin jatketaan. 

Siispä kysyisinkin: eikö asianomistajatapauksissa syyteoikeuden vanheneminen voisi katketa jo poliisitutkinnan aloittamisesta tai eikö poliisitutkinta voisi luoda tietyin edellytyksin automaattisen jatkoajan syyteoikeuden vanhenemiselle? Tämä heikentäisi rikoksen tekijän asemaa, mutta parantaisi uhrin asemaa merkittävästi ilman, että resursointi kai kuitenkaan mitenkään olennaisesti heikkenisi.

"Mikä ei ole oikeus ja jo kohtuus se ei voi olla lakikaan.", kuuluu vanha tuomarin ohje. Oikeus ja kohtuus ei kuitenkaan selvästikään aina toteudu rikosten tutkinta- ja syyteprosesseissa. Kaikilta virheiltä ei tietenkään voi välttyä oli järjestelmä mikä hyvänsä, mutta prosessin ongelmista näyttää monesti kärsivän erityisesti nimenomaan uhri, ja tuntuu, että suomalaisessa järjestelmässä paino on siirtynyt jo liiaksi rikoksesta epäillyn suojelemiseen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aiheeseen liittyviä tekstejä...