Ajatuksia hallitusohjelmasta

Hallitusneuvotteluissa on päästy vihdoin jonkinlaiseen sopuun. Merkittäviäkin kompromisseja on tehty, mutta uusi hallitus saadaan kuitenkin muodostettua. Uudesta hallitusohjelmasta (kts. neuvottelutulos) äänestäjät voivat löytää kannatettavia kohtia, kriitikin aiheita tai jopa perusteita sille, että kokee tulleensa vaalilupauksien suhteen petetyksi. Alla listaan muutamia ajatuksia hallitusohjelman sisällöstä - järjestys on kannatettavimmasta asiasta vähiten kannatettavaan.

Pääomatuloveron korotus + yhteisöveron lasku

Ihan hyvältä kuulostaa maallikosta. Käytännössä kokonaisverorasitus nousee piirun verran, mikä lienee tarpeen valtiontalouden tasapainottamiseksi. Lisäksi painotuksen siirto yhteisöverosta osinkotulojen verotuksen suuntaan ohjaa yrityksiä investoimaan, mikä lienee tässä taloudellisessa tilanteessa hyvä asia. Samalla pitäisi kuitenkin vihdoin korjata pääomatuloverotuksen selvä epäkohta: luovutustappiot pitäisi tulla vähennyskelpoisiksi myös osinkotuloista, ei vain luovutusvoitoista.

Perintöveron korotus

On mielestäni omituista, miten laajasti perintöveroa tunnutaan monesti vastustettavan. Eihän se kovin mittava verotulonlähde ole, mutta perintövero lisää verokertymän lisäksi tasa-arvoa, ja nyt ollaan kuitenkin korottamassa vain yli 200 000 euron perintöjä. Vaikea tässä on siis nähdä ongelmaa. Verohan on sitä paitsi ollut ennen ohjelmassa esitettyä korkeampikin - varsinkin kolmannen perintöveroluokan osalta, jonka osalta vero pystyi suurimmillaan olemaan lähes 48%.

Asuntolainan verovähennyksen pienentäminen

Ajatus asuntolainan verovähennyksen alentamisesta näyttää herättävän välillä omituisenkin voimakkaita reaktioita. Erikoisinta on, kun näkee pitkään asuntovelallisena olleen (ja siten asuntojen arvon kehityksestä hyötyneen) avautuvan, että nyt on hallitus ajamassa henkilökohtaista taloutta ahdinkoon. Periaatteessahan vähennykselle on hyvin vähän perusteluita, sillä asuntotuloa ei veroteta, joten ei pitäisi olla mitään mistä vähentääkään, koska palkkatulolla ei ole asumisen kanssa kuitenkaan mitään tekemistä. Omistusasunnosta tupataan pitää parempaa huolta kuin vuokra-asunnosta, joten siinä mielessä pieni omistajuuteen liittyvä etuasema lienee perusteltu, mutta se tulee sinänsä jo asuntotulon verottomuuden muodossa, joten verovähennyksen pienentäminen on ajatuksena ihan hyvä. Ajoitus vain on hieman kummallinen, kun korot ovat ennemminkin nousemassa kuin laskemassa ja ASP-lisäpalkkion määräaikakin on päättymässä.

Lehdille arvonlisävero

Tähän päätökseen suhtaudun lievän kielteisesti, sillä on mielestäni perusteltua tukea painetun sanan leviämistä ja sitä kautta ihmisten valveutuneisuutta. Toki arvonlisävero tulee korotuksesta huolimatta olemaan yleistä arvonlisäveroa matalampi, mutta internetin aiheuttama murros ei sekään ole tehnyt sanoma- ja aikakauslehtien elämästä helpompaa.

Kotitalousvähennyksen leikkaaminen

Nykyinen 60%:n kotitalousvähennys on toki korkea, mutta mielestäni sen alentaminen 45%:een ja 3000 eurosta 2000 euroon on tarpeettoman suuri. Kotitalousvähennys ohjaa monia töitä niille, jotka ne parhaiten osaavat, minkä lisäksi sillä on suuri merkitys taistelussa harmaata taloutta vastaan. Jos vähennystä on tarpeen leikata, eikö laskun voisi ainakin jättää pyöreään 50%:iin: se olisi helposti omaksuttavissa ja siten luultavasti tekisi kotitalousvähennyksen käyttämisestä paljon suositumpaa kuin 45%:n suuruisena, vaikka verotuloihin tuolla 5%:lla on kuitenkin hyvin rajallisesti merkitystä. Itse asiassa 50% on niin helposti käsitettävä luku, että 50-prosenttisena kotitalousvähennyksen käyttäminen voisi olla jopa yhtä suosittua kuin 60%:n suuruisena.

Ei homoavioliitoille

On harmillista, jos yksi pieni puolue kuuden joukosta riittää toimimaan taantumuksen äänenä tässä asiassa. Päivi Räsänen ja Kristillisdemokraatit taistelevat tuulimyllyjä vastaan. Sukupuolineutraali avioliitto tulee ennemmin tai myöhemmin - luultavasti jo ennen Räsäsen eläkeikää.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Valmistumisen jälkeinen koulutusvero

Tämän päivän Helsingin Sanomat nosti esille taloustieteen professori Matti Virénin jo aiemmin esille tuoman ajatuksen verosta, jota perittäisiin opiskelleilta valmistumisen jälkeen kuukausittaisena lisäverona (jos ei ole paperihesaria eikä tunnuksia Digilehden juttuun Lasku valmistumisen jälkeen, katso aiempi juttu Taloussanomista). Isossa-Britanniassa on tuotu esille vastaava ehdotus, jossa korkeampi tulotaso tarkoittaisi korkeampaa koulutusveroa. Luontainen vertailukohta verolle on opintolaina. Keskeisimmät erot ovat käsittääkseni seuraavat:

1. Koulutusveroa maksettaisiin vain tietyn tulotason ylittyessä.
2. Koulutusveroa maksettaisiin vain, kun on valmistuttu.
3. Koulutusveroa maksettaisiin vain kotimaassa saaduista tuloista.
4. Koulutusvero on pakollinen lisäkustannus, kun taas opintolaina vapaaehtoinen tukimuoto.
5. Koulutusveron määrälle ei välttämättä olisi ylärajaa.

Tällaisen veron oikeudenmukaisuudesta voi esittää perusteluita sekä puolesta että vastaan. Tätä tärkeämpää on kuitenkin kysyä: mitä käytännön seurauksia tällaisella verolla olisi?

Perusajatus Virénin kannattaman veron taustalla on mielestäni ihan hyvä: on oikein, että kaikilla on mahdollisuus hakea koulutusta, ja että kouluttautumiseen ei liity suurta riskiä kohtuuttoman ison opintolainan muodossa, mutta mikäli koulutus osoittautuu selvästi kannattavaksi, tästä koulutuksesta on tavallaan perusteltua myös maksaa. Tätä lähtökohtaa vastaan voi todeta, että isommista tuloista maksetaan joka tapauksessa suurempaa veroa, mikä voi hyvinkin kattaa nuo koulutuskulut. Tällöin vertauskohdaksi tuleekin ihmiset, joilla on suuret tulot ilman kallista koulutusta: he maksavat isot verot ilman, että ovat saaneet koulutusta. Tästä taas voidaan saada uudeksi vertailukohdaksi muun muassa terveydenhuolto: toiset tarvitsevat sitä enemmän, mutta eihän siitä hyvästä saa enempää veroja periä, sillä kyseessä on hyvin perustavanlaatuinen perusoikeuksiin kuuluva yhteiskunnan palvelu. Ei kai koulutuksestakaan siis ainakaan pelkästään tällä perusteella tarvitse veroa periä?

Tarkastellaanpa, mitä yllä listatut eroavaisuudet suhteessa opintolainaan käytännössä merkitsevät. Kohdat 1-3 ovat opiskelijan kannalta hyviä puolia suhteessa lainaan, kohdat 4-5 haittoja. Ensimmäinen kohta eli veron tulosidonnaisuus on koulutusveron ominaisuuksista paras: jos koulutuksesta ei ole taloudellista hyötyä, on kohtuutonta periä siitä veroa. Kohta 5 eli mahdollinen ylärajattomuus ei välttämättä olisi myöskään ongelma: jos suurempi tulo johtuu koulutuksesta, ei se välttämättä ole väärin, vaikka koulutuksesta joutuisikin maksamaan enemmän kuin mikä sen todellinen kustannus on ollut. Toisaalta tässä jää ongelmaksi se, että korkea tulotaso ei välttämättä ole edes pohjimmiltaan koulutuksen ansiota, jos on esimerkiksi päätynyt aivan toiselle alalle. Miten siis välttyä perusteettomalta veronperinnältä?

Ehkä keskeisimmät ongelmat liittyvät kuitenkin erolistan kohtiin 2-4. Yksi on se, että kesken opintojen työelämään päätyneen pienikin valmistumismotivaatio vedetään samantien pahasti negatiivisen puolelle, jos papereiden saamisesta napsahtaisi käytännössä kymmenien tuhansien eurojen verotaakka - koulutusveron sijasta voisikin puhua oikeastaan valmistumisverosta. Koska veroa maksetaan myös vain työskentelymaahan, tämä jos jokin on vahva ns. aivopaon edistäjä: jos siteet Suomeen ovat muutenkin esim. maahanmuuttajalla heikot, voi kynnys ulkomaille töihin lähtemiseen olla hyvin pieni. Koska koulutusvero on myös selvä lisäkustannus, se laskisi ainakin jonkin verran myös ihmisten motivaatiota opiskella. Onko se viesti, joka nuorille halutaan antaa?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kannustavuutta osa-aikaeläkkeeseen

Eläköitymiseen liittyy yksilötasolla kaksi keskeistä ongelmaa. Yksi on töissä jaksaminen eläkeikään asti, mikä koskee erityisesti ruumiillisen työn tekijöitä. Toinen on töistä pois jäämisen aiheuttama elämänsisällöllinen tyhjiö, jonka seurauksena voi olla esimerkiksi alkoholisoituminen. Vaikka ongelmat ovat tavallaan luonteeltaan vastakkaisia, ne eivät ole keskenään ristiriidassa.

Työurien pidentämisestä on puhuttu paljon, mutta urien "leveydestä" varsin vähän. Uskoisin, että nykyistä voimakkaammalla työurien loppupään ohentamisella eli tehtyjen työtuntien vähentämisellä olisi monenlaisia positiivisia vaikutuksia. Ensinnäkin ihmiset luultavasti jaksaisivat töissä pidempään, mikä saattaisi tarkoittaa jopa koko uralla tehtävien työtuntien määrän kasvamista työuran loppupuolen lyhyemmistä työajoista huolimatta. Toisekseen ihmiset saisivat pehmeämmän ja tasapainoisemman laskun eläkkeelle. Ei tulisi äkkinäistä elämänmuutosta, vaan eläkeikää lähestyvillä säilyisi työpaikan sosiaaliset kontaktit pidempään, mitä kautta he voisivat ylimääräisen vapaa-ajan turvin löytää mielekästä sisältöä myös varsinaiselle eläkkeelle.

Miten tähän sitten päästään? Meillähän on toki jo olemassa osa-aikaeläkejärjestelmä, joka on työntekijän näkökulmasta jo nyt suhteellisen houkutteleva. Houkuttelevuutta laskee kuitenkin se, että osa-aikaeläkkeellä eläkekertymä kutistuu, minkä seurauksena saman eläkkeen tavoittamiseksi tulisi töissä olla pidempään. Perusajatuksena tämä on toki luonnollinen ja oikea, sillä tuleehan työn palkita, mutta valintoja voisi tästä ajatuksesta tinkimättäkin vahvemmin ohjata osa-aikaeläkkeen suuntaan.

Lisäkannustavuus voisi onnistua esim. järjestelemällä uran loppuvuosien 4,5%:n superkarttuman uudella tavalla. Ennen vuotta 1953 syntyneillehän eläkettä kertyy osa-aikaeläkkeen ns. ansion alenemasta, kun taas vuonna 1953 ja sen jälkeen syntyneille ei. Ehkäpä ideaalisin malli voisi löytyä yhdistämällä näiden mallien ominaisuuksia muuntamalla superkarttuma-ajanjaksoa pidemmäksi, mutta samalla tiiviimmäksi ja ohuemmaksi. Tämä onnistuisi esimerkiksi seuraavasti. Superkarttuma olisikin 6%, mutta vain siltä osin, mikä alittaa 50% edellisten vuosien ns. vakiintuneesta ansiosta. Loppuosasta palkkaa taas kertyisi vain tavallista 1,9%:n karttumaa. Ansion alenemasta ei kertyisi lainkaan eläkettä, mutta lisätyöstä saatu alhaisempi karttuma olisi tästä huolimatta selkeä insentiivi osa-aikaeläkkeelle jäämiselle. Tällainen kertymämalli kannustaisi ihmisiä olemaan töissä pidempään, mutta kevyemmällä työpanoksella.

Osa-aikaeläkkeen tulee tietysti olla kannattava myös työnantajalle, joten työnantajalle kohdistetut tuet eivät ole myöskään mahdoton ajatus. Toisaalta mikäli vain työntekijää ohjataan vahvasti osa-aikaeläkkeen suuntaan, tulee siitä helpommin myös työnantajalle kannattava, jolloin erillisiä tukia ei tarvittane, eikä siten synny myöskään liiallisia mahdollisuuksia järjestelmän hyväksikäyttämiseen. Joillakin aloilla, kuten esimerkiksi terveydenhuollossa voi kuitenkin olla tarpeen lisätä mahdollisuuksia osa-aikaeläkkeeseen myös muilla keinoilla.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Poliitikon suhde mediaan

Aamulehden julkaisemasta Jussi Halla-ahoa esittävästä kuvasta on syntynyt eriskummallinen jupakka (kts. Aamulehden juttu), mistä on väännetty lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla jo 1,5 viikon ajan. Jotkut toteavat Halla-ahon olevan herkkähipiäinen, kun taas toiset toimittajien olevan Halla-ahoa tarkoituksella mustamaalaavia opportunisteja, jotka tarkoituksella kiusaavat kuvilla. Jotkut päivittelevät toimittajien keskittyvän tällaisten kuvajuttujen kaltaisiin turhuuksiin ja toteavat Halla-ahon ravistelevan mediaa virkistävällä tavalla, kun taas toisten mielestä Halla-aho voisi keskittyä itse asiaan kiukuttelun sijasta.

Mitkä kannanotot ovat lähimpänä totuutta? Kumpi kaipaa enemmän ravistelua, media vai Halla-aho? Ja mikä siinä kuvassa siis oli oikeastaan vialla? Katsotaanpa.

Halla-aho itse ei ole käsittääkseni vieläkään maininnut, mikä kuvassa varsinaisesti on vikana, mutta nettikeskusteluiden perusteella kyse ei niinkään ole kuvan varsinaisesta sisällöstä, vaan siitä, että Aamulehden julkaisemassa muodossa (oikeanpuoleinen versio yllänäkyvästä kuvaparista) kuva on laadultaan kelvoton. Toisin kuin osa Halla-ahoa puolustavista tuntuu ajattelevan, en usko tässä kuitenkaan olleen tarkoituksena saada Halla-aho näyttämään jotenkin erityisen epäedustavalta valkonaamalta, vaan syy on todennäköisemmin siinä, että Aamulehti on käyttämällään julkaisujärjestelmällä muokannut kuvaa tavalla, joka ehkä jotenkuten sopii painotuotteeseen, mutta heikosti verkkoon. On toki ehkä hieman erikoista, että vaikka aiheesta on väännetty jo näinkin kauan, Helsingin Sanomien tämänaamuisessakin jutussa edelleen esitettiin Halla-ahon kimpaantumisen syyksi tämä paremmannäköinen versio kuvasta ilman mainintaa siitä mahdollisuudesta, että suuttumus olisikin johtunut kuvanlaadusta. Toimittajien taustatyössä, tyylitajussa tai molemmissa on siis ehkä petraamisen varaa, mutta kyllä Halla-ahon käytös tuntuu silti omituisemmalta.

Jos katsotaan, minkälaisia kuvia muista poliitikoista on mediassa esiintynyt, Halla-aholla olisi syytä olla kuviinsa hyvin tyytyväinen. Esimerkiksi tämän Jutta Urpilaisesta julkaistun kuvan ja muiden vastaavien perusteella on ihan oikeasti perusteltua epäillä, että toisinaan toimittajat julkaisevat poliitikoista tarkoituksella kiusallisia kuvia, ja sellaista voi olla jossain määrin perusteltuakin kritisoida asian pinnallisuudesta huolimatta. Halla-ahon kuvan kohdalla on kuitenkaan vaikea nähdä mitään syytä tällaiselle kiukuttelulle, jossa ei edes suostuta kertomaan, mikä kuvassa on vialla.

Itse kuva nyt on sinänsä sivuseikka. Kyse on tuoreesta kansanedustajasta, joten varsinaisesti kysymys on siitä, miten hän hoitaa kansanedustajan tehtävänsä sekä siitä, miten kommunikaatio toimii kansan ja tämän valitseman edustajan välillä. Jotkut ovat kritisoineet sitä, että lehdet tekevät juttuja tällaisista yhdentekevistä asioista (mistä käy esimerkkinä myös kuukauden takainen kina Helsingin Sanomien kanssa). Niin yhdentekevästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse kuin yksi kuva, sen aiheuttama harmistus tai epäonnistunut puhelinhaastattelu, sillä kyllähän se on huomattavaa, jos kansanedustaja pistää tällä tavalla lehdistölle kampoihin: se tuntuu poikkeukselliselta ja nostaa yleisemmällä tasolla kysymyksen poliitikon velvollisuudesta kommunikoida ajatuksiaan kansalle.

Halla-aho on itse todennut aiheesta seuraavasti: "Minä en tee Aamulehdellä yhtikäs mitään, joten voin sanella sille sellaisia reunaehtoja kuin haluan". Kommentti herättää oikeastaan kysymyksen siitä, kumpi oli ensin: onko Halla-ahon omituiselta vaikuttava fiksaatio hänen itsensä sanoin "tarkoituksellisen huonosta" kuvasta naamioitu tällaiseen itseä korokkeelle nostavaan periaatteeseen vai onko kuvaa vain käytetty eräänlaisena punaisena sillinä ja tekosyynä tuon periaatteen toteuttamiseksi. Kumpi tahansa on lähempänä totuutta, onhan Halla-aho tuossa kuitenkin tavallaan oikeassa. Perinteisesti kansanedustajaehdokas on käytännössä tarvinnut lehdistöä ja televisiota, jotta ehdokkaasta olisi riittävästi tietoa valinnan tekemiseksi. Nykyään internet tarjoaa aivan uudet keinot äänestäjäkunnan löytymiseksi. Koska vaaleissa mitataan vain suosiota, riittää periaatteessa, että tietty ihmisryhmä löytää tämän suosikkinsa äänestämisen kohteeksi. Jotkut näkevätkin Halla-ahon toiminnan nimenomaan virkistävänä poikkeuksena: hän näyttää perinteiselle medialle närhen munat ja kommunikoi suoraan kannattajiensa kanssa.

Vaikka poliitikon aktiivisuus netissä ja kommunikointi suoraan äänestäjien kanssa on erittäin kannatettava asia, kyllä perinteisellä medialla on politiikassa perusteltu rooli. Yksi syy tähän on se, että joskus poliitikon pitää pystyä ottamaan näkyvästi kantaa myös itselleen vähemmän miellyttäviin aiheisiin. Mikäli poliitikon kommunikaatio äänestäjäkunnan kanssa rajoittuu enimmäkseen vain nettikeskusteluihin ajatuksiltaan samanmielisten kanssa, voi syntyä illuusio siitä, miten suurta kannatusta omat ajatukset todellisuudessa nauttivat. Näin ollen tulee myös huomattava vaara siihen, että poliitikosta tulee entistä vahvemmin yhden asian puolesta puhuja. Tämän välttämiseksi ja äänestäjäkunnan tiedottamiseksi on mielestäni täysin perusteltua tuoda Halla-ahon yhteistyöhaluttomuus julki myös lehdistön uutisoinnissa.

Halla-ahon kärkevistä kirjoituksista on ehkä joskus kaiveltu turhankin tarkoitushakuisesti häijyltä kuuluvia lauseita kontekstistaan irrotettuina. Hän lienee myös tottuneempi ilmaisemaan itseään kirjallisesti, joten viimeaikainen mediaryöpytys voi ottaa koville. Niin ollen ei ehkä ole ihme, että hänelle on syntynyt jokseenkin penseä suhde tiedotusvälineiden edustajia kohtaan. Siitä huolimatta kyllä demokratia ja jopa Halla-aho itse tarvitsevat perinteistä mediaa. Uskoisin hänen pääsevän myös itse huomattavasti helpommalla olemalla vähemmän ehdoton tämän kuvajutun kaltaisten pikkuseikkojen suhteen. Jos joku lehtijuttu sitten sattuukin harrastamaan perusteetonta mustamaalausta irrottamalla tekstejä tai sanomisia asiayhteyksistään, Halla-aholla löytyy kyllä keinoja väärinkäsitysten oikaisemiseksi - mitä hän ei ole tässä kuvajupakassa kuitenkaan kunnolla tehnyt. Perinteisellä medialla on toki suurempi näkyvyys, jolloin negatiivinen julkisuus voi jäädä jossain määrin elämään oikaisuista huolimatta, mutta toisaalta sosiaalisella mediallakin on joitakin keinoja rangaista kaupallisia toimijoita ainakin pahimmista ylilyönneistä, mikä vahvistanee lehdistön itsekritiikkiä.

Halla-aho on nyt kansanedustaja, eikä kansanedustajan vain kannata aloittaa omaa jihadiaan mediaa kohtaan, vaikka joskus niin tekisikin mieli.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Palkinto puhelimessa roikkumisesta

Näin kirjoitti joku noin viikko sitten MTV3:lle lähettämässään uutisvihjeessä:

"Soitimme useasta puhelimesta taukoamatta samaan aikaan numeroon aikavälillä 9.00-12.20. Puheluita täälle aikavälille tuli tuhansia. Puhelimessa ilmoitettiin, että numero ei ole käytössä tai tarkistakaa numero."

Ei, kyseessä ei ole tavoite päästä suosittuun tv-ohjelmaan kilpailemaan suurista rahapalkinnoista, eikä kyse ole myöskään rahojen upottamisesta Eurojahtiin tai muuhun vastaavaan television täyteohjelmaan. Toiminnan näennäisestä älyttömyydestä huolimatta kyse on itse asiassa ihan järjellisestä kilauttelusta. Älyvapauden syy ei siis ole niinkään puhelimessa roikkuvien ihmisten, eikä syy ole myöskään MTV3:n kaltaisen kaupallisen toimijan. Syypää on yhteiskunta.

Syy toistuvaan soitteluun on siis tietysti ah-aina-niin-järkevään-toimintaan-kannustava ja ah-aina-niin-upeasti-yhteiskunnan-resursseja-ohjaava Helsingissä käytössä oleva asuntojen hintasääntelyjärjestelmä Hitas. Uutisvinkin lähettänyt oli pettynyt siihen, miten Jätkäsaaren asuntojen jako oli suoritettu (lähde). Nyt käytössä ollut puhelinvarausjärjestelmä voidaan oikeastaan nähdä aiemmin käytössä olleen päiväkausien jonotuksen ja puhtaan arvonnan välimuotona: puhelinvarauksessa asuntoa hakeva ei joudu roikkumaan päiväkausia passiivisena kadulla, eikä lopputulos ole aivan täysi sattuma. Tässä kyse on ikään kuin aktiivisesta arvonnasta: jatkuvasti joutuu roikkumaan puhelimessa, mikäli haluaa maksimoida voiton mahdollisuuden, mutta sattumaa asunnon saaminen on suurimmalta osin siitä huolimatta.

Verrattuna aiempaan vajaa vuosi sitten järjestettyyn puhtaaseen arvontaan, tässä todellista kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa on vielä vaikeampi arvioida. "Puhelinlinja takkusi, mutta siitä pääsi myös puheluja läpi", viestintäpäällikkö Anu Sirkiä totesi MTV3:n jutun mukaan. Vai että pääsi jopa myös läpi? Huikeaa! Kommenttien perusteella läpi pääsemättömien määrästä ei ole todellisuudessa minkäänlaista tietoa. Jos jo tämä yksikin hakija tukijoukkoineen oli tehnyt sanojensa mukaisesti tuhansia puheluita, kokonaispuhelumäärä tuskin oli kovin pieni.

Kyllähän arvontamenettelyä voi aina vaihtaa, mutta se on vain pelkkää kosmetiikkaa. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, eikä se fakta muuksi muutu vaikka koko mätäpaise naamioitaisiin arpajaisten sijasta tosi-tv-formaattiin. Kaupalliset toimijat ovat lain puitteissa vapaita järjestämään sellaisia ajan- tai rahantuhlausjärjestelmiä kuin haluavat, mutta yhteiskunnan ei vain yksinkertaisesti tulisi ylläpitää tällaisia arpajaisilla tai jonottamisen kaltaisella yhteiskunnallisesti äärimmäisen epämielekkäällä menetelmällä kohdistettuja tukijärjestelmiä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Toisenlainen vaalitulos

Kirjoitin vajaa kuukausi sitten siitä, että eduskuntavaalit olisi mahdollista järjestää myös toisin (Eduskuntavaalit tyhjältä pöydältä). Osuvasti tuoreimmassa tämän päivän NYT-lehdessä julkaistiinkin juuri tulokset kyselytutkimuksesta, jossa selvitettiin kenelle ihmiset antaisivat miinusäänensä (ks. Vaalien vastustetuin puolue). Jutussa ei kuitenkaan käsitelty sitä, millaisia tuloksia miinus- ja plusäänten yhteenlaskeminen antaisi. Miten tällainen laskutapa siis näkyisikään eduskuntavaalien tuloksessa?

Alla on eriteltynä tärkeimpien puolueiden viimeisimmät mittauksista saadut kannatusluvut, sekä vastaavat tulokset, kun äänisaldoista vähennetään NYT:n teettämän tutkimuksen miinusäänet(*).

Sija	Nykyinen vaalitapa	Plus ja miinus -vaalit
1.	Kokoomus 20,2%	Keskusta 13,9%
2.	SDP 18,0 %	SDP 12%
3.	Keskusta 17,9%	Kokoomus 6,2%
4.	Perussuomalaiset 16,9%	Vasemmistoliitto 3,1%
5.	Vihreät 8,3%	RKP 2,4%
6.	Vasemmistoliitto 8,1%	Vihreät 0,3%
7./6.	RKP 4,4%	Kristillisdemokraatit 0,3%
8.	Kristillisdemokraatit 4,3%	Perussuomalaiset -4,1%

Kuten taulukosta nähdään, puolueiden järjestys menisi uusiksi. Merkittävin muutos olisi perussuomalaisten sukellus kärkinelikon kahinoista tämän kahdeksan puolueen joukon pahnanpohjimmaiseksi ja negatiivisille äänille. Toiseksi huomattavin muutos olisi kokoomuksen putoaminen selvästi Keskustan ja SDP:n alapuolelle. Kumpikaan näistä tuloksista ei ole kovin yllättävä. Muut muutokset eivät sitten olekaan niin suuria: vasemmistoliitto ja RKP saisivat hieman enemmän suhteellista nettosuosiota ja vihreät menettäisivät sitä hieman. Jos tuloksista yllätyksiä hakee, en olisi ehkä ihmetellyt, vaikka kristillisdemokraatit tai kokoomuskin olisivat keränneet hieman enemmänkin miinusääniä.

Kumpi puolueiden sijoitusjärjestys on sitten tässä tapauksessa eli näissä vaaleissa parempi? Se on tietysti puhtaasti mielipidekysymys. Entä kumpi vastaisi paremmin kansan tahtoa? Siitäkin voidaan väitellä, vaikka itse näkisin kansan miinusäänien huomioonottamisen tuovan lähemmäs kansan kollektiivista tahtoa. Entä kummalla laskentatavalla toteutuisi yleisesti ottaen eduskuntavaaleissa kansakunnan paras, jos äänestystavan muutos ei vaikuttaisi poliitikkojen käytökseen? Koska äänestystapa kuitenkin väistämättä vaikuttaa myös politiikkoihin, kummalla laskentatavalla poliitikkojen käytöstä ohjattaisiin hedelmällisimmällä tavalla? Näihin kahteen viimeiseen kysymykseen on vaikea löytää selvää vastausta. Optimi saattaisi löytyä myös välimaastosta, jossa negatiivisen äänen painoarvo olisi positiivista ääntä esimerkiksi puolet pienempi.




PÄIVITYS 17.4. VAALIEN JÄLKEEN:

Alla vielä vastaava taulukko lopullisilla äänestystuloksilla:

Sija	Nykyinen vaalitapa	Plus ja miinus -vaalit
1.	Kokoomus 20,4%	SDP 13,1%
2.	SDP 19,1 %	Keskusta 11,8%
3.	Perussuomalaiset 19,0%	Kokoomus 6,4%
4.	Keskusta 15,8%	Vasemmistoliitto 3,2%
5.	Vasemmistoliitto 8,1%	RKP 2,3%
6.	Vihreät 7,2%	Kristillisdemokraatit 0,0%
7.	RKP 4,3%	Vihreät -0,8%
8.	Kristillisdemokraatit 4,0%	Perussuomalaiset -2,0%

Vaalitulos poikkeaa siis jonkin verran viimeisistä suosiomittauksista. Perussuomalaiset kasvattivat yhä suosiotaan (pienen väliaikaisen laskun jälkeen). Myös SDP paransi äänisaalistaan, kun taas vihreät ja keskusta menettivät ääniä. Lopulliseen tulokseen miinus-äänten huomioonottaminen olisi vaikuttanut tavallaan vielä enemmän kuin aiempien mittauksien valossa: Perussuomalaiset olisivat pudonneet näiden kahdeksan puolueen joukossa viisi (äänimäärältään lähes kuusi) sijaa neljän sijan sijasta.

Mikä siis oikeasti on se "kansan tahto", mistä Soinikin niin ahkerasti puhuu?

(*) Plus ja miinus -tuloksissa oletetaan, että "ei osaa sanoa" -ryhmä ei antaisi miinusääniä. NYT:n tulokset olivat pyöristetty prosenttiyksikön tarkkuudelle, mutta koska liikutaan näin pienissä pseudoprosenttiluvuissa, pyöristys on mielestäni tarpeettoman karkea, vaikka virhemarginaali olisikin suuri. Siksi olen jättänyt yleisten kannatuslukujen prosenttitarkkuuden myös plus ja miinus -vaalien tulossarakkeeseen. Luvut siis valehtelevat käytännössä hieman, mutta on se mielestäni silti informatiivisempi vaihtoehto kuin esimerkiksi RKP:n 2,4%:n pyöristäminen 2%:iin, joka sekin saattaisi olla todellisilla luvuilla virheellinen pyöristys (4,4-1,6% = 2,8% ≈ 3% eikä 2%).

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Alistuva maailma

Nuotan ja muiden kirkkoa lähellä olevien (*) järjestöjen aloittama Älä alistu! -kampanja on herättänyt suurta arvostelua, eikä ihan syyttä. Kampanjassa esitetään 20-vuotias Anni, joka oman näkemyksensä mukaan kääntyi biseksuaalista heteroksi Jumalan avulla verraten "parannusta" murhaajan tekemään parannukseen. Rivien välissä annettiin myös ymmärtää, että heteroksi kääntyminen on keino päästä taivaaseen (kohta 2:50 - 3:10 alla olevassa videossa). Nuotta kuitenkin väittää sivuillaan ( kts. juttu ), ettei kampanjan tarkoitus ollut "syyllistää ketään homoseksuaalisesta taipumuksesta". Mihin tuolla alistumisella siis oikeastaan viitataan?

Kampanjan omalla sivulla kerrotaan kampanjan tavoitteeksi "kannustaa ja rohkaista seksuaalisuutensa ja elämänhallintansa kanssa kamppailevia nuoria olemaan alistumatta yhteiskunnalliseen painostukseen arvokysymyksissä". Yhteiskuntako se tässä nyt yhtäkkiä on se, joka painostaa? Onko se painostusta, että mediassa näkyy homoseksuaaleja? Onko se painostusta, että Big Brother -talon asukkaiden demografia on seksuaalisen suuntautumisen suhteen huomattavasti koko väestöä enemmän homoseksuaalisuuteen päin kallellaan? Vai mistä painostuksesta oikein puhutaan? Jos edellä mainittu on homoseksuaalisuuteen tai edes homoseksuaalismyönteiseen arvomaailmaan painostamista, mitä onkaan kampanjassa esitelty homoseksuaalisuuden "korjaamisen" mahdollisuus ja homoseksuaalisuuden vertaaminen murhaamiseen? Ystävällistä tiedonantoako vain?

Nuotan päätoimittaja Mika Falk (joka on muuten syksyisessä homokeskustelussa mukana olleen Sonja Falkin puoliso) kommentoi kampanjaa seuraavasti: "On surullista, kuinka aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään seksuaalisuuden alueella". Mutta yhteiskuntahan päinvastoin kannustaa nuoria olemaan oma itsensä. Tällaiset vahingolliset kampanjat sen sijaan painostavat kyseenalaistamaan tai jopa kieltämään itsensä. Se jos jokin on rikkomista.

Videolla näkyvä "Anni" olisi luultavasti päätynyt heterosuhteeseen ilmankin johdatusta. Taustalla on voinut olla teini-ikäisen itsetutkiskelua, joka on vain nyt saanut uskonnollisen värityksen. Se, että tällä "muutoksella" - jota ei varsinaisesti ole edes tapahtunut - koetetaan perustella kaikkien pakottamista samaan muottiin, ei ole tervettä. Ei maailma olisi huonompi paikka, jos kaikki olisivat heteroita. Näin ei kuitenkaan ole, joten miksi painostaa ketään siihen suuntaan, kun ei homoksikaan ketään painosteta muualla kuin joidenkin vainoharhaisissa mielikuvissa?

Onko homoseksuaalisuudelle mahdollisuuden antaminen alistumista? Oliko äänioikeuden antaminen naisille alistumista? Onko avioliitto alistumista? Ilmeisesti olemme alistuneet myös internetille ja sosiaaliselle medialle? Jos kaikki tasavertaisempaan ihmiselämään tähtäävät muutokset ovat alistumista, alistuvaisuus on vain hyvä asia.

(*) Olisin voinut kirjoittaa monimutkaisen "kirkkoa lähellä olevien"-ilmaisun sijasta myös "kristillisten", mutta ainakin toistaiseksi haluaisin vielä yhdistää kristillisyyden käsitteen lähimmäisen rakkauteen. Siihen taas kuuluu keskeisesti myös suvaitsevaisuus, joten kristillinen ei sanana tähän yhteyteen mielestäni sopinut.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Tyhjältä pöydältä 2: eduskuntavaalit

Vuoden 2011 eduskuntavaalit lähestyvät. Ennakkoäänestys alkaa jo runsaan kahden viikon päästä 6.4. ja varsinainen äänestyspäivä on 17.4. Eduskuntavaalit lienevät oleellisin osa suomalaista demokratiaa, jonka keskeisimpänä tarkoituksena on päättää yhteisistä asioista parhaalla mahdollisella tavalla koko kansaa ajatellen. Vaalien avulla yhteiset valinnat annetaan yhdessä valittujen kansanedustajien tehtäväksi.

Eduskuntavaalien tavoitteena voidaan pitää sitä, että ehdokkaiden joukosta löytyisi mahdollisimman täsmällisesti kansan tahtoa vastaava 200 kansanedustajan joukko. Mutta onko nykyinen vaalitapa tähän paras vaihtoehto? Jos meillä ei olisi lainkaan vakiintunutta käytäntöä vaalien järjestämisessä ja vaalitapa rakennettaisiin tyhjästä, päädyttäisiinkö nykyisenkaltaiseen malliin? Entä tarvitseeko toisaalta kansan tahdon toteutuakaan täydellisesti?

Eduskuntavaaleissa niin äänestäminen kuin äänten laskutapakin on tasapainoilua kahden asian välillä: toisaalta äänestetään yksittäisiä edustajia, toisaalta puolueita. Suomessa ja monissa muissakin maissa käytettävä d'Hondtin menetelmä on suhteellisen toimiva ratkaisu näiden kahden tekijän tasapainottamiseksi. Kyseenalaiseksi mallin käytön tekee oikeastaan lähinnä se, että laskenta tapahtuu vaalipiireittäin. Tämä aiheuttaa sen, että suurten puolueiden painoarvo kasvaa suhteessa suuremmaksi. Toimivan poliittisen päätöksenteon kannalta tämä ei välttämättä ole huono asia, mutta ainakin teoriassa se on ongelmallinen. Tehdäänpä asian selventämiseksi kärjistetty oletus, että maassa olisi yhtä monta vaalipiiriä kuin kansanedustajan paikkoja. Tällöin voisi maanlaajuisesti 21%:n kannatuksen saava puolue teoriassa viedä kaikki 200 paikkaa eduskunnasta, vaikka seuraavan puolueen kannatus olisi koko Suomen tasolla 20%:a.

Mielenkiintoisempi ja ehkä vaalipiirijakoa perustavanlaatuisempi elementti äänestämisessä on kuitenkin mielestäni se, että sillä mitataan vain suosiota. Kaikkien ehdokkaiden joukosta on valittava vain yksi, jonka haluaa pääsevän eduskuntaan. Ei siis voi valita kahta tai kolmea suhteellisen tasaista vaihtoehtoa, eikä liioin voi antaa negatiivisia ääniä. Tällä ääntenlaskentatavalla voi olla yllättäviäkin vaikutuksia niin äänestysaktiivisuuteen, yksittäisen äänestäjän valitsemaan ehdokkaaseen, poliitikkojen käyttäytymiseen kuin tietysti vaalien lopputulokseenkin.

Tarkastellaanpa muutamia esimerkkejä nykyisen ääntenlaskentatavan vaikutuksista:

• Kristillisdemokraatit ja homoilta
  • Päivi Räsäsen luotsaaman puolueen kannattajajoukoissa tapahtui luultavasti merkittäviä muutoksia syksyn Homoillassa esitettyjen kärkevien kannanottojen seurauksena. Konservatiivisempien silmissä KD kasvatti suosiotaan, kun taas monien mielissä KD:stä tuli vain vastenmielisempi puolue. Uskon vahvasti, että homokeskustelun vaikutus koko kansan suhtautumiseen KD:tä kohtaan on nettomääräisesti negatiivinen, mutta koska äänestyksessä mitataan vain suosiota, vaikutus vaalitulokseen ei välttämättä ole samanlainen. Varsinkin kun puhutaan kannatusluvuiltaan tällä hetkellä 4%:n hujakoilla pyörivästä suhteellisen marginaalisesta puolueesta, vaikutus voi hyvinkin olla päinvastainen.
    
    Jos ajatellaan, että KD:tä kannattaneista 1% vaihtaisi homokeskustelun takia pois KD:ltä, 1% muiden puolueiden kannattajista vaihtaisi KD:hen ja 60% kansasta alkaisi pitää KD:tä aiempaa heikompana vaihtoehtona. Muita puolueita äänestäneistä 96%:sta 1% (eli 0,96% koko äänestäjäkunnasta) hyppäisi siis KD:n kelkkaan, ja KD:ta muuten äänestäneistä 4%:sta 1% (eli 0,04% koko äänestäjäkunnasta) vaihtaisi pois KD:sta, jolloin lopputulos olisi KD:n kannalta 0,92 %-yksikköä positiivisen puolella. Kannatus olisi siis kasvanut 23%, vaikka valtaosa kansasta pitäisi KD:tä aiempaa heikompana vaihtoehtona. Muutos äänestystuloksessa ei siis vastaisi muutosta ihmisten mielipiteissä.
  
  
• Perussuomalaisten nousu
  • Perussuomalaiset ovat nousseet mielipidemittauksissa huimasti viime eduskuntavaaleista, ja nousu on kasvanut erityisen jyrkäksi viimeisen 12 kuukauden aikana: puolue on kasvanut neljän vuoden takaisista 5%:n kannatusluvuista jo lähelle 20%:a päätyen tasavertaiseksi vastukseksi kolmen perinteisesti suurimman puolueen joukkoon.
    
    Perussuomalaiset leimataan monessa yhteydessä protestipuolueeksi, eikä ihan syyttä. Koko protestipuolueen käsite henkii erilaisuutta: äänestetään yhtä, koska se poikkeaa muista. Protestipuolue herättää toki helposti myös vastustusta itse protestipuoluetta kohtaan (esimerkiksi liialliseksi koetun maahanmuuttovastaisuuden vuoksi), mutta koska tätä vastustusta ei voi äänestämällä ilmaista, ideologialtaan samankaltaisiksi kasvaneet muut puolueet tarjoavat protestipuolueelle herkullisen kasvualustan. Sen sijaan jos vaaliuurnilla voisi antaa myös negatiivisia ääniä, perussuomalaisten rynnistys olisi melko varmasti huomattavasti vaatimattomampaa.


• Tunnettuus korostetun tärkeää
  • Joskus saatetaan sanoa, että kaikki julkisuus on hyvästä, tai englanniksi "there is no such thing as bad publicity". Ei asia nyt yleisesti ottaen tai politiikassakaan ihan näin ole, mutta kyllä lauseissa piilee totuuden siemen: huomio on varsinkin nykyisellä vaalitavalla lähtökohtaisesti hyvä asia. Vaikka 80% kansasta kokisi jonkin ehdokasta X koskevan uutisen negatiiviseksi, sillä voi olla huomattavasti vähemmän merkitystä kuin sillä, jos 20% kansasta kokee kyseisen uutisen positiiviseksi. Nuo 80% saattavat joka tapauksessa äänestää jotakuta muuta, mutta merkittävä osa noista 20%:sta saattaa uutisen vuoksi valita ehdokkaakseen juuri ehdokkaan X.
    
    Oma lukunsa ovat julkkisehdokkaat. Heitä on helppo äänestää, koska heidät tunnetaan. Vaikka julkisuuskuva olisi negatiivinen valtaosan silmissä, sillä ei taaskaan ole merkitystä, mikäli julkisuuskuva on riittävän monen silmissä hyvä. Uskoisin nykyaikana käytettävien vaalikoneiden olevan kuitenkin suhteellisen hyvä puolustus pelkkään onttoon julkisuuskuvaan pohjautuvaa äänestyskäyttäytymistä vastaan. Vaalikoneista selviää, mitä ehdokkaat ajattelevat äänestäjälle tärkeistä asioista ja ovat siten oiva apukeino ohjastamaan valinnastaan epävarmoja äänestäjiä äänestämään myös entuudestaan tuntemattomia ehdokkaita.


• Vahva tahto ottaa kantaa
  • Ylläolevat esimerkit kuvastivat lähinnä sitä, miten käytössä oleva vaalitapa saattaa tavallaan vääristää kansan tahtoa. Mutta vaikuttaa vaalitapa muuhunkin. Vahvat persoonat tuppaavat keräämään hyvin ääniä, kun negatiivista suhtautumista ei mitata, mikä voi olla hyväkin asia. Jos eduskuntavaaleissa annettaisiin yhtä lailla vastaääniä kuin puolesta-ääniä, se vaikuttaisi väistämättä myös ehdokkaiden käyttäytymiseen. Tällöin saattaisi syntyä jo hyvin epähedelmällistäkin pyrkimystä olla ärsyttämättä äänestäjäkuntaa. Lopputuloksena ehdokkaista tulisi entistä homogeenisempi porukka, ja äänestämisestä ja kampanjoinnista tulisi entistä hankalampaa. Mikäli politiikot eivät uskaltaisi ottaa riittävästi kantaa asioihin, koko poliittinen kenttä voisi jähmettyä aikaansaamattomaksi ompelukerhoksi.

Kokonaisuudessaan kansan tahdon noudattamiseksi on siis mielestäni löydettävissä parempiakin keinoja kuin nykyinen vaalitapa. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että nykyinen vaalitapa olisi huono, sillä kansan tahdon mahdollisimman täsmällistä noudattamista ei kannattanekaan pitää itseisarvona, vaan pikemminkin välineenä oikeiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Vaalitapaa rakentaessa onkin syytä ottaa huomioon myös, miten se vaikuttaa käytännön politiikkaan. Liian vahva negatiivisten äänien huomioonottaminen voisi halvaannuttaa koko poliittisen päätöksenteon.

Vaikka kaikista äänestysmalleista löytyy eittämättä heikkouksia, uskoisin, että nykyjärjestelmässä on vielä kehitettävää. Sähköisestä äänestyksestä vuonna 2008 saatu kokemus ei ollut sieltä parhaimmasta päästä, mutta jos ja kun siihen jossain vaiheessa siirrytään, se tarjonnee myös parempia mahdollisuuksia astetta monimutkaisemmille äänestysmalleille, vaikka itse äänestäminen onkin toki tärkeää pitää pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisena. Lienee myös perusteltua pitää äänestyksen pääpaino edellä mainitusta syystä positiivisten äänten puolella, mutta ei painoarvoltaan pienempien negatiivisten äänien huomioonottamisenkaan pitäisi välttämättä olla ihan mahdoton ajatus.

Negatiivisten äänien sijaan vähemmän radikaali ja ehkä varteenotettavampi tapa vaalien uudistamiselle olisi kuitenkin siirtyä malliin, jossa äänestettäisiin useampaa, esimerkiksi kolmea ehdokasta kerralla esimerkiksi laittamalla suosikkiehdokkaansa järjestykseen hieman Australiassa käytetyn mallin tapaan. Tämä saattaisi vähentää niin merkityksettömän julkisuuden kuin silkan protestihengenkin vaikutusta. Uskoisin, että samalla negatiiviset tuntemukset joitakin ehdokkaita kohtaan välittyisivät paremmin vaalitulokseen ja vieläpä ilman, että ehdokkaiden tai kansanedustajien tarvitsisi alkaa ylivarovaisiksi työssään. Myös ehdokkaiden värikkyys ja rohkeus säilyneisivät, vaikka tunnettuuden merkitys ja erilaisuuden itseisarvoisuus vähenisivät entisestään.

Kansa ei tarvitse tahtoaan täydellisesti edustavaa eduskuntaa. Kansa tarvitsee tahtoaan riittävän hyvin kuvastavan eduskunnan, joka tekee mahdollisimman hyviä päätöksiä kansakunnan tulevaisuutta ajatellen. Noiden päätöksien aikaansaamiseksi on vain mallinnettava kansan tahtoa mahdollisimman järkevällä tavalla niin edustajien valinnan oikeellisuuden kuin käytännön politiikan toimivuudenkin kannalta.

Hyvä lukija, onko nykyinen malli mielestäsi paras mahdollinen? Vai pitäisikö sinun mielestäsi nykyistä eduskuntavaalitapaa muuttaa jollakin tavalla? Jos pitäisi, niin miten?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Pohjolan säännellyt asuntomarkkinat: Ruotsi vs. Suomi

Suomalainen asuntomarkkinoiden sääntely aiheuttaa ongelmia, mutta ei se ongelmatonta ole Ruotsissakaan. Siinä missä Helsingin Hitas-järjestelmä aiheuttaa ongelmia ja koko kansantalouden kannalta hyvin epähedelmällisiä asetelmia omistusasuntomarkkinoilla, Ruotsissa ongelmat liittyvät lähinnä vuokramarkkinoiden keinotekoiseen suppeuteen.

Ruotsissa vuokrahintoja ja jopa vuokraamista ylipäätään on rajoitettu. Vuokra-asunnot ovat lähinnä säätiöiden ja kunnallisten yhtiöiden toiminta-aluetta, ja niissä hinnat ovat edullisia. Omistusasuntojen lähintä vastinetta bostadsrättiä taas ei voi vapaasti tarjota vuokralle. Tyypillisesti lyhytaikainen vuokralle tarjoaminen onnistuu kyllä hyvin perustellusta syystä, kuten väliaikaisesta ulkomaan komennuksesta, mutta silloinkin vuokrahinnat ovat rajoitettuja, joten ongelmia syntyy väistämättä. Vuokralle ei siis pääse, vaikka olisi varaa maksaa siitä enemmän kuin vaaditaan.

Pieni, vain pääkaupunkia koskeva Hitas-järjestelmä ja Ruotsissa kerrostaloasumista kauttaaltaan koskeva järjestelmä eivät ehkä ole keskenään täysin vertailukelpoisia, mutta sääntelystä on molemmissa kysymys, joten tarkastellaanpa hieman niiden vaikutuksia.

Alla olevan taulukon vasemmanpuoleisimman sarakkeen joillakin riveillä esiintyvät R- ja S-kirjaimet kertovat, onko kyseinen tekijä potentiaalisesti haitallisempi Ruotsissa vai Suomessa.

	Helsingin Hitas-järjestelmä	Ruotsin rajoitetut vuokramarkkinat
Laajuus (R)	Osa Helsinkiä	Käytännössä koko Ruotsi - poislukien omakotitalot.
Kysyntä	Ylimitoitettu. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, joten arpaonni ratkaisee. Viime vuonna voiton todennäköisyys oli esimerkiksi 3,7%:n luokkaa (Asuntoarpajaiset).	Ylimitoitettu. Asuntoja saatetaan jonottaa vuosikausia - tai pahimmillaan jopa vuosikymmeniä.
Kohdistuminen	Ei varallisuus- tai tulorajoitteita.	Ei varallisuus- tai tulorajoitteita.
Vaikutus asuntojen hintoihin (R)	Ei selvää vaikutusta.	Omistusasuntojen hinnat ovat järjestelmän takia luultavasti korkeammat. Tämä voi olla merkittävä tekijä sen taustalla, että Ruotsissa on paitsi kalliimmat asunnot myös velkaantuneemmat kotitaloudet. Suomessa velkaantumisaste on 120 prosenttia, kun Ruotsissa velkaantumisaste on 180 prosenttia.
Asuntojen käyttöaste (R)	Asuntojen käyttöastetta järjestelmän ei pitäisi haitata, koska Hitas-asunnon voi suhteellisen vapaasti vuokrata, vaikka se sotiikin järjestelmän alkuperäistä tarkoitusta vastaan.	Bostadsrättejä ei voi vapaasti vuokrata, joten asuntoja voi olla sen takia helpommin tyhjilläänkin. Ihmiset saattavat olla myös vastentahtoisia luopumaan vuokra-asunnosta, joka on kerran saatu.
Ihmisten epämielekäs painostaminen	Jos asunnon maksimimyyntihinta on selvästi markkinahintoja alhaisempi, painostaa jumiutumaan asuntoon tai vuokraamaan sen ulkopuoliselle, vaikka muuten ei olisi kumpaankaan halua.	Painostaa ihmisen jäämään samaan asuntoon, mikäli vuokra erityisen alhainen. Painostaa ihmiset omistusasujiksi, mikä luultavasti osasyy yllämainittuun 180-prosenttiseen velkaantumisasteeseen.
Pimeät markkinat	Kun asunnon myyntihinta on rajoitettu markkinahintoja alemmaksi, asuntokauppaan pyritään kytkemään esimerkiksi ylihintaisia huonekaluja.	Asuntoja vuokrataan tutuille, ja vuokra-asuntoon voi päästä käsiksi jonojen ohi maksamalla esimerkiksi 15 000 euroa (lähde).
Hyödyn suhteettomuus (S)	Hitas ei vastaa ainoastaan asumisen tarpeeseen, vaan haluun omistusasumismuotoa kohtaan. Asunnon omistus voi kasvattaa suoraan osakkaan omaisuutta.	Sääntelystä hyötyjä on halvan vuokran maksaja. Vaikka vuokra olisikin markkinoiden tarpeisiin nähden alihintainen, omistusasuminen voisi silti olla kannattavampaa pitkällä tähtäimellä. Alueellinen suotuisa hintakehitys voitaisiin ainakin periaatteessa siirtää myös Hitas-järjestelmää helpommin vuokrahintoihin.
Positiiviset puolet (S)	Onko niitä?	Ehkäistään bisneksen tekemistä asunnon vuokraamisella. On kuitenkin kyseenalaista, mikä sen hyöty on. Todelliseksi hyödyksi voidaan todeta se, että omistaja-asukkailla on enemmän kiinnostusta pitää taloyhtiöstä hyvää huolta kuin vuokranantajaomistajalla, jolloin yhtiö pysyy helpommin hyvässä kunnossa ja taloyhtiön sisäinen henki voi myös olla parempi.

Niin Hitas kuin ruotsalainenkin sääntely aiheuttavat siis ongelmia. Ruotsin kohdalla sääntely on huomattavasti laajempaa, joten kysymys sääntelyn perusteista on Ruotsin osalta huomattavasti tärkeämpi. Toisaalta Suomen Hitas-järjestelmän älyttömyys on huomattavasti ilmeisempää. Suomessa järjestelmästä hyötyvät vain ne, joille arpaonni on hymyillyt. Ruotsissa järjestelmästä voi sentään ainakin periaatteessa hyötyä edullisen vuokra-asunnon saajan lisäksi myös omistusasujanaapureita arvostavat bostadsrätt-osakkaat.

Oli sääntelystä mitä mieltä tahansa, molemmissa tapauksissa kyse on kuitenkin hyvin "Pringles-poliittisesta" järjestelmästä: kun tälle tielle on kerran lähdetty, suuntaa voi olla vaikea muuttaa.

Henkilökohtaista kokemusta minulla ei ole kummastakaan järjestelmästä, joten otan mielellään vastaan väitteitäni korjaavia tai täydentäviä palautteita. Erityisesti kiinnostaisi kuulla kommentteja, mikäli jollakulla tätä juttua lukevalla olisi kokemusta Ruotsin asuntomarkkinoista.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Transsukupuoliset muutoksen airueina?

Helsingin Sanomissa oli tänään juttu sukupuoltaan vaihtaneesta Reija Ahdista, joka sukupuolenkorjauksen jälkeen joutui anomaan avioeroa (linkki). Syynä ei ole se, että Ahdin vaimo ei olisi hyväksynyt muutosta, vaan se, että nainen ei Suomessa voi olla naimisissa naisen kanssa.

Toistaiseksi vähemmistöjen on ollut tyytyminen rekisteröityyn parisuhteeseen. Sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat ovat voineet todeta, että saavathan he tuon omantyyppisen liittonsa kuitenkin; he ovat seksuaalisesti eri ryhmää, joten miksei myös heidän liittonsa tulisi olla kategorisesti toinen? Transsukupuoliset kuitenkin hämmentävät tätä erottelua poikkeuksellisella tavalla. Liitto on ensin muodostettu perinteisesti miehen ja naisen väliseksi, mutta sitten monien vuosien jälkeen toinen vaihtaa sukupuoltaan joko miehestä naiseksi tai naisesta mieheksi. Avioliitto tulee siis yhtäkkiä perua siksi, ettei se enää täytäkään sille laissa asetettuja kriteereitä.

Vaan entä jos molemmat vaihtaisivatkin sukupuoltaan samanaikaisesti? Tällöin liitossa olisi jälleen mies ja nainen, vaikka roolit vaihtuivatkin. Niin ollen avioliitto olisi ilmeisesti jälleen legitiimi. Elämme siis yhteiskunnassa, jossa:

1. Mies ja nainen voivat solmia avioliiton.
2. Mies ja mies tai nainen ja nainen eivät voi solmia avioliittoa.
3. Transsukupuolinen ei saa jatkaa aiemmin ei-transsukupuolisen kanssa solmimassaan avioliitossa.
4. Kaksi transsukupuolista voivat solmia avioliiton tai jatkaa aiemmin solmimassaan avioliitossa.

Eikö tällainen pelleily olisi vain syytä lopettaa? Tapausta 4 ei liene vielä kertaakaan esiintynyt Suomessa, mutta ennemmin tai myöhemmin sellainen kyllä tulee vastaan. Uskoisin nykylainsäädännöllä tulkinnan olevan tällaisessa tapauksessa juuri yllä kuvatun mukainen - eli vahvistettu uusi sukupuoli määrää avioliittokelpoisuuden. Viimeistään tuollaisen tapauksen tullessa esiin luulisi tällaisen erottelun saavuttavan päätepisteensä.

Kuten seksuaalitasa-arvoa käsittelevässä syksyisessä kirjoituksessani totesin, on mielestäni vain ajan kysymys, koska avioliitosta tulee sukupuolineutraali. On mielestäni myös suhteellisen selvää, että kun tuo askel kerran otetaan, sitä ei enää koskaan tulla perumaan. Helpommalla päästäisiin kun avioliitosta tehtäisiin yksinkertaisesti vain kahden ihmisen välinen liitto. Jos tämä Ahtien tapaus tai transsukupuolisuus laajemmin synnyttäisi lopullisen kipinän muutoksen ajamiselle, hyvin piskuinen vähemmistö olisi saanut aikaan parannuksen kooltaan melko merkittävän vähemmistön asemassa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>