Eläkeläiset tuuliajolla

Valtiovarainministeriö ja ja Finanssialan keskusliitto ovat esittäneet omat ehdotuksensa vapaaehtoisesta lisäeläkkeestä (HS:n eilinen juttu aiheesta). Sikäli kun hallinnointikulujen määrä saadaan pidettyä järkevänä, uusien vaihtoehtojen tarjoamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Vakuutusmaksulla saatu takuuvarma hyvä toimeentulo pitkän iän varalta voi ollakin hyvä vaihtoehto, ja valinnanhan voi tehdä kukin itse. Mutta pohjustetaanko tällaisilla vaihtoehdoilla (johon monilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta) samalla lakisääteisten eläkkeiden heikentämistä?

Tiivistettynä mallit ovat seuraavanlaiset :

1. VM:n malli: maksamalla 40000-59000 € (riippuen siitä onko mies vai nainen) saa 830 €:n kuukausittaisen lisäeläkkeen 80-vuotiaasta lähtien.
2. FK:n malli: maksamalla 145000-174000 € saa 830 €:n kuukausittaisen lisäeläkkeen jo 65-vuotiaasta lähtien.

FK:n malli vaatii siis hyvin mittavan summan investoitavaksi, joskin käytännössä tämä on tietysti mahdollista saada esimerkiksi asunnon myynnistä. Valtiovarainministeriön ehdotuksen osalta on sen sijaan perusteltua kysyä, kuinka moni oikeasti haluaisi maksaa mittavaa könttäsummaa silloin, kun on vielä enemmän voimia nauttia elämästä, jotta mahdollisesti olisi enemmän rahaa käytettävissä yli 80-vuotiaana, kun voimia ei enää riitä niin kuin ennen. Luulisin, että erittäin harva.

Tarttuisi eläkkeelle jäävä kummanlaiseen ehdotukseen tahansa, löisi hän kuitenkin periaatteessa vetoa sen puolesta, että elää karkeasti ottaen pidempään kuin eläkkeelle jäävä keskimäärin. Tai tarkalleen ottaen rahallisesti kannattavaksi sijoitus tulisi luultavasti vasta silloin, mikäli eläisi selvästi keskimääräistä pidempään. Syy tähän on se, että koska ihmisten kunto vaikuttaa elinikään, on hyvin vahva syy olettaa, että se vaikuttaa myös kiinnostukseen tämänmallisia eläkkeitä kohtaan. Tästä johtuen 65-vuotiaana lisäeläkkeen ottavat todennäköisesti eläisivät merkittävästi pidempään kuin 65-vuotiaat keskimäärin. Niin ollen eläkkeiden hinnat tulisi mitoittaa senmukaisesti, ja tähän on varmasti ainakin jossain määrin varauduttu molemmissa laskelmissa. Onko riittävästi, ehkä. Mahdollisen lisäeläkkeenottajan on kuitenkin myös hyvä tiedostaa tämä hinnoittelulisä.

Mutta mikä onkaan ehdotusten perimmäinen tarkoitus? Vakuutusyhtiöille kysymys olisi tietysti bisneksestä. VM puolestaan perustelee ehdotusta HS:n mukaan sillä, että 80 vuotta täyttäneiden eläke on keskimäärin alhaisempi verrattuna 63-68-vuotiaiden eläkkeisiin. Perusteltu ontuu, sillä vaikka näin on nyt johtuen mm. voimakkaasta talouskasvusta, niin ei ole väistämättä tulevaisuudessa. Keskeisempi VM:n perustelu pohjautuu kuitenkin siihen, että eläke kohdistuisi aikaan, jolloin terveyspalvelujen kulutus on suurimmillaan. Väite on toki totta, mutta perustelu arveluttava, sillä se voisi tarkoittaa samalla myös kyseisten palvelujen hintojen nousua, jolloin alemmalla eläkkeellä eläville olisi niihin entistä heikommin varaa.

Ehdotuksista onkin helppo vetää viiva joulun alla julkaistuun Hetemäen verotyöryhmän loppuraporttiin. Raportissa ehdotettiin, että työtulojen verotusta laskettaisiin, mutta eläketulojen verotus pidettäisiin ennallaan. Onhan se toki niin, että työssä käyvän verotus tai verotuksen mataluus on valtiontalouden kannalta keskeisempi kuin eläkeläisen, sillä työssä käyvä voi ainakin periaatteessa säädellä työtahtiaan verotuksen kannustavuuden perusteella. Oikeudenmukaisuuden ja yleisen turvallisuudentunteen suhteen tällaiselle polulle lähteminen tuntuu kuitenkin vaaralliselta. Onhan sinänsä nykyäänkin olemassa verotuksen työtulovähennys, jota ei saa eläketuloista, mutta jos veroprosentteja ruvetaan yleisesti ottaenkin määrittämään erikseen eläkeläisille, oman eläkeaikaisen toimeentulon arvioinnista tulee entistä vaikeampaa, kun eläkeläiset jäävät käytännössä täysin päättäjien armoille.

Tämäkö on kokonaissuunnitelma: eläketulojen verotus ylös ja toimeentulon paikkaamiseksi kalliilla könttäsummalla maksettava "pitkäikäisyyseläke" tilalle? Jos näin käy, suuri osa eläkeläisistä saattaa joutua sumuiselle tuuliajolle, jolla omaa toimeentuloa on hyvin vaikea ennustaa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Onko myyntivoiton verotuksen lukitusvaikutus vältettävissä?

Kuten ansiotulojakin, myös sijoituksista saatavia pääomatuloja tulee verottaa. Selvähän se: jos ansaitaan rahaa, maksetaan veroja. Pääomatulojen verotuksessa on kuitenkin useita erityispiirteitä, minkä takia ajatus ihanteellisesta verotuksesta ei aivan kohtaa käytännön kanssa.

Tarkastellaanpa, miten luovutusvoiton verottaminen oikeastaan ohjaakaan ihmisten toimintaa. Myy osakkeita voitolla ja osta vaikkapa samat osakkeet tilalle. Omistuksesi ei ole muuttunut, mutta välissä olet hankkinut verovelkaa 28% realisoimastasi voitosta. Myy asunto voitolla ja osta vastaava osake naapurista. Omistuksesi arvo ei muutu, mutta muuton yhteydessä olet taas hankkinut itsellesi verovelkaa. Vain koska satuit tekemään kaupat, menetät siis selvää rahaa - jos ei myyntivoiton niin sitten varainsiirtoveron ja mahdollisten välityspalkkioiden takia. Jos kuitenkin jättäisi myynnin ja muuton tekemättä, veroseuraamuksia ei tulisi. Klikkaamalla alla olevaa painiketta näet lyhyen demonstraation siitä, miten alunperin samankokoisesta asunnosta tuleekin muuton yhteydessä alkuun tavallaan ahtaampi johtuen varallisuuden menetyksestä.

Verotus lukitsee siis ihmisen omistamaansa asuntoon tai osakkeisiin lukolla, jonka avaamisesta voi tulla huomattavan kallista. Sanomattakin lienee selvää, ettei tämä ole kovin ihanteellinen asetelma. Vaan mikä ratkaisuksi?

Ennen kuin voidaan miettiä, miten myyntivoittoa voisi verottaa, pitää määrittää, mikä itse asiassa määritellään arvonnousuksi. Useimmissa maissa lienee käytössä malli, joka verottaa jo nimellistä arvonnousua. Näin on Suomen lisäksi mm. Yhdysvalloissa, kuten voi huomata muun muassa tuoreesta Youtubestakin löytyvästä lyhytelokuvasta The American Dream (pätkä on katsomisen arvoinen kokonaisuudessaankin, mutta kuvaa klikkaamalla pääset suoraan tuohon inflaatiokohtaan). Nimellisen arvonnousun verotus on tietysti täysin yksiselitteistä ja helppoa, mutta mikäli inflaatio sattuu olemaan voimakasta, sen verottaminen ei aina ole kovin oikeudenmukaista: ilman verottajaa saisit rahallasi saman mitä ennenkin, mutta et enää saakaan, jos verottaja vie osansa. Tämän vuoksi varteenotettava vaihtoehto voisi olla verottaa vain inflaation tai jonkinlaisen riskittömän tuoton ylittävää osaa arvonnoususta. Hieman tämänkaltainen mallihan on käytössä esimerkiksi Norjassa.

Riski lukitusvaikutukseen on kuitenkin joka tapauksessa olemassa riippumatta siitä, verotettiinko nimellistä vai reaalista arvonnousua. Yksi lukitusta heikentävä säännös on itse asiassa Suomessa jo käytössä. Samaan kotiasuntoon ihmisiä ei haluta liian vahvasti kahlita, sillä se olisi koko yhteiskunnan toiminnan kannalta haitallista. Tästä johtuen oman asunnon myymisestä on tehty verovapaata sillä edellytyksellä, että on ensin asunut asunnossa vähintään 2 vuotta yhtäjaksoisesti. Tämä ei kuitenkaan poista varainsiirtoveron vaikutusta, minkä lisäksi voiton verovapaus on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että kaikki tulo arvonnousu mukaanlukien tulisi olla verotettavaa tuloa.

Sijoitusasuntoja verottomuus ei puolestaan koske. Asuntoa ei siis periaatteessa kannata myydä voitolla kuin siinä tapauksessa, että vapautuvalla rahalla saa veromenetyksenkin jälkeen muualla enemmän hyötyä. Sama pätee osakkeisiin: luovutusvoittoveroa kannattaa maksaa vain, jos rahalle on vähintään luovutusvoiton aiheuttaman verotaakan verran parempi kohde. Ainoa lukitusvaikutusta heikentävä tekijä on näissä tapauksissa niin sanottu hankintameno-olettama, jolla suurimmat nimelliset arvonnousut eivät kokonaisuudessaan tule verotettaviksi.

Pohjimmiltaanhan ongelmana on se, että arvonnousun verottaminen ennen omaisuuden realisointia on hankalaa. Mutta olisiko realisoimattoman tuoton verottaminen kuitenkaan tyystin mahdotonta? Pörssissä noteerattujen osakkeiden osalta sen pitäisi ainakin olla jokseenkin eksplisiittistä, sillä osakkeiden hinta määrittyy jatkuvasti markkinoilla. Verotus voisi pääpiirteissään toimia esimerkiksi seuraavasti:

• Osakkeen verotusarvo olisi seuraavista se, mikä on verotettavalle edullisempi:
• vuoden alimman ja ylimmän noteerauksen keskiarvo.
• 90% vuoden viimeisen kuukauden alimman ja ylimmän noteerauksen keskiarvosta.
• Verotusarvosta muodostuisi uusi laskennallinen hankintahinta.
• Osakkeen aiemman hankintahinnan ja verotusarvon välisestä summasta maksettaisiin pääomaveron suuruinen vero.
• Maksettavasta verosta voisi vastavuoroisesti vähentää laskennalliset arvonalentumat.
• Arvonalentumien verovähennyskelpoisuus säilyisi pitempään kuin nykyiset 3 vuotta, ja se pätisi kaikkiin pääomatuloihin - ei siis ainoastaan luovutusvoittoihin kuten luovutustappiot nykyään.

Tällainen järjestelmä ei aiheuttaisi kannustinloukkuja, ja verottaisi kaikkea tasapuolisesti. Ongelma toki on, että se aiheuttaisi suhteellisen raskaita muutosvaatimuksia verotuskoneistolle sekä vaatisi lisää tarkkuutta oman verotuksen tarkastamisessa. Ja toisaalta eihän tämä ohjaa yhtä oleellisella tavalla tavallista elämää kuin asuntojen ja kiinteistöjen myyntivoittojen verotus.

Miten on siis asuntojen myyntivoiton verotuksen laita? Onko sitä mahdollista verottaa ilman kohtuuttoman vahvan paikalleen kahlitsemisen mahdollisuutta? Kyllä siihen keinoja on löydettävissä. Ensinnäkin jo nykyisellään paikalleen jämähtämiseen motivoiva varainsiirtovero tulisi poistaa. Tämän jälkeen voisi verottaa realisoimatonta tilastollista arvonnousua esim. siten, että asunnon arvo määritettäisiin verotuksessa 80%:iin tai 85%:iin sen laskennallisesta arvosta. Tällöin myynnin yhteydessä verotettavaksi jäävä osuus jäisi pitkään samassa asunnossa asuneilla huomattavasti pienemmäksi. Lisäksi mikäli oman asunnon myyntivoitto jätettäisiin kuitenkin muista luovutusvoitoista poiketen edelleen 50-prosenttisesti verovapaaksi, muuton aiheuttama verotaakka harvoin kasvaisi juuri nykyistä varainsiirtoveroa suuremmaksi. Omakotitalojen osalta se olisi itse asiassa useimmiten jopa nykyistä pienempi. Omakotitaloissa vain on se puoli, että niiden tilastollinen arvottaminen on kerrostaloasuntoja huomattavasti hankalampaa.

Tämänkaltaisten teorian ja käytännön ristiriitojen ratkaisu ei ole triviaali tehtävä. Kysymyksestä tulee kuitenkin sitä olennaisempi, mitä suuremmaksi verotus varsinkin pääomaveron osalta kasvaa. Mikäli pääomaverotusta nyt esimerkiksi ollaan Hetemäen työryhmän ehdotuksen mukaisesti nostamassa 30 prosenttiin, tulee entistä tärkeämmäksi pohdiskella erilaisia vaihtoehtoja.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Veroraportti ei puutu 200-prosenttiseen tappiovastuuseen

Hetemäen verotyöryhmä julkisti tänään loppuraporttinsa. Raportin mukaan "Työryhmän tuli tarkastella uudistustarpeita myös verotuksen oikeudenmukaisuuden kannalta". Ainakin osittain tämä oikeudenmukaisuuden tavoittelu tuntuu jääneen puolitiehen - enkä tässä yhteydessä tarkoita tällä ehdotettua siirtymistä tasaveroa päin, mistä voi siitäkin toki olla montaa mieltä. Työryhmä ei nimittäin puuttunut siihen selkeään verotukselliseen epäkohtaan, minkä takia tappiollisistakin sijoituksista voi joutua maksamaan veroa.

Kirjoitin aiheesta jo alkuvuonna, mutta lyhyesti tiivistäen kyse on siitä, että osingoista pitää maksaa veroa, vaikka sijoitukset olisivatkin kokonaisuudessaan tappiolla. Tässä vielä aiempaa kirjoitusta selventävä käytännön esimerkki käyttäen työryhmän ehdottamaa 30 prosentin pääomatuloverokantaa:

1. Osakkeita ostetaan 5000 eurolla.
2. Osakkeiden arvo putoaa 4900 euroon.
3. Osinkoja irtoaa 400 euroa, ja samalla osakkeiden arvo putoaa edelleen 4500 euroon.
4. Osakkeet myydään 4500 euron hinnalla.
5. Maksetaan 120 euroa veroa 400 euron osingoista.

Esimerkissä tappiota on tehty oikeasti vain 100 euroa, mutta typerän ja epäoikeudenmukaisen verotuskäytännön takia tappiota syntyy veroseuraus huomioonottaen 220 euroa. Sijoittaja joutuu siis kantamaan sijoituksestaan 220-prosenttisen vastuun, vaikka voitoista sijoittaja olisi saanut pitää vain 70%! Onko tässä mitään järkeä?

Kuten työryhmän raportissakin todetaan ”Yleisimmin käytetyn Haig-Simonsin tuloteorian mukaan tuloa on verovelvollisella verovuoden lopussa ja sen alussa olleen omaisuuden erotus”. Raportissa tuosta lauseesta lienee unohtunut kulutuksen vaikutus, mutta muuten perusidea tulee selväksi: vain omaisuuden lisääntyminen on tuloa. Kun osinkoihin kohdistuvaa pääomaveroakin maksetaan nimenomaan pääomatuloista, miksi tätä veroa pitää maksaa, vaikka tuloa ei kokonaisuutta ajatellen olisi tullut?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Asuntotulo ei ole tuloa

Asuntotulon verottaminen on jälleen nostettu esille (Taloussanomien juttu aiheesta). Asuntotulossa verotuksen kohteena olisi omistusasunnossa asumisen suhteellinen etu suhteessa vuokra-asumiseen. Oman omaisuuden käyttämisen verottaminen sotii kuitenkin useimpien oikeustajua vastaan, ja valtaosa kansasta vastustaakin ajatusta. Voiko enemmistö olla väärässä?

Ajatus asuntotulosta ei ole periaatteen tasolla tyystin järjetön. Lähtökohta verolle on se, että koska vuokralla asumista verotetaan, myös omistusasumista tulisi verottaa, ja verotukselliseen yhtenäisyyteen pyrkiminen on usein vain hyvä asia. Ehkäpä ehdotus nostaakin niin paljon karvoja pystyyn erityisesti siksi, että puhutaan tulosta, vaikka varsinaisesti ei ole minkäänlaisesta tulosta kuitenkaan kysymys. Asuminen aiheuttaa vain menoja, ja on siten kuluttamista. Perustellumpaa olisikin mielestäni puhua asumissäästöstä ja vaikkapa sitten asumissäästöverosta.

Oli termi mikä tahansa, ei tuota asumissäästöä kuitenkaan tulisi mielestäni asettaa verolle. Syy tähän on ennen kaikkea käytännöllinen: jotta veroa voisi periä, asunnon verotettava markkinavuokrahinta tulisi määrittää jotenkin lähestulkoon automaattisesti, mutta tehtävä on kaukana yksinkertaisesta. Omistusasunnon markkinavuokrahintaa ei voi kunnolla määrittää pelkän neliömäärän ja kaupunginosan perusteella, vaan hintaan vaikuttavat myös subjektiivisemmat tekijät kuten asunnon kunto, pohjapiirustuksen käytännöllisyys, varustelutaso, pihanäkymä, sijainti kaupunginosan sisällä jne. Lopputuloksena olisi tasapainottelu byrokratian määrän käsiin räjähtämisen, epäoikeudenmukaisten vuokra-arvopäätösten ja omistusasukkaiden valitusten suman ratkomisen välillä.

Enemmistö voi toki olla väärässä, mutta tässä asiassa näin ei kuitenkaan mielestäni ole. Asuntotulolle on periaatteessa järkeviä perusteluita niin puolesta kuin vastaankin, mutta sen käytännön mahdottomuus ratkaisee asian nykykäytännön säilyttämisen puolesta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Tyhjältä pöydältä 1: pakkoruotsi

Suomi on kaksikielinen maa. Mutta tarkoittaako se sitä, että kaikkien suomenkielisten pitäisi opetella koulussa ruotsia? Tämä oli pääkysymys A2 Teeman pakkoruotsi-illassa (keskustelu A-Tuubissa vielä joulukuun loppuun asti). Perusteluja niin pakkoruotsin vastustukselle kuin puolustuksellekin haettiin keskustelussa mm. historiasta. Historiallinen tosiasia on, että ruotsin kielellä on aina ollut Suomessa erityinen asema, mutta toisaalta pakkoruotsi astui voimaan varsinaisesti vasta 1960-luvun lopulla peruskoulun myötä. Historiaan pohjaavat perustelut ovat pidemmällä tähtäimellä kuitenkin jokseenkin kestämättömällä pohjalla. Kysymyksen pitäisi olla vain siitä, mikä on kansakunnan parhaaksi juuri nyt ja tulevaisuudessa. Jos peruskoulu siis syntyisi vasta tänä päivänä, tai opetussuunnitelma laadittaisiin muuten täysin tyhjältä pöydältä, olisiko ruotsia aihetta ottaa sen pakolliseksi osaksi?

Katsotaanpa, minkälaisia pakkoruotsin puolustuskannanottoja pakkoruotsi-illassa esitettiin. Valheellisimpaan ja itseään toistavimpaan argumentaatioon taisi sortua heikosti vastapuolen kommentteja kuunnellut RKP:n Mikaela Nylander:

• Hän väitti toistuvasti ruotsin kielen opiskelun olevan vain "oikeus", eikä pakko.
• Hän korosti hyvin vahvasti, ettei ruotsin opiskelu olisi mitenkään muiden kielten opiskelusta pois. Mitenkähän ihmeessä yhden kielen opiskelu ei veisi aikaa muiden kielten opiskelulta? Jos samassa ajassa opiskelisi monta kieltä, miksei koulutussuunnitelmassa voisi olla vain yksi "kielet"-niminen oppiaine, jossa opittaisiin samalla kertaa kaikki maailman kielet?
• Kolmas Nylanderin puolustusargumentti ruotsin yleissivistävyydestä ei ollut samalla tapaa valheellinen kuin edellä mainitut, mutta hyvin tyhjänä kumiseva argumentti sekin. Sivistystä voi helposti hankkia muillakin keinoin - oli sitten kyse muiden kielien tai muiden oppiaineiden opiskelusta. Sivistykseen kuuluu myös avoimuus omasta näkemyksestä poikkeaville, perustelluille näkemyksille. Nylanderilta tämä avoimuus tuntui puuttuvan.

Ohjelman alkupuoliskossa tunnuttiin muutenkin kierrettävän paljon epäolennaisuuksissa. Aiheen vierestä meni muun muassa urheilutoimittaja Kaj Kunnaksen ja kaksikielisessä perheessä kasvaneiden sinänsä varmasti totta olevat puheenvuorot kaikkien kielten hyödyllisyydestä. Hyvin pitkälti turhaa on myös jaaritella asenteista ainakaan argumenttina pakkoruotsin puolesta.

Keskeisimmät peruslähtökohdat tähän aiheeseen ovat pohjimmiltaan mielestäni seuraavat:

1. Oma kielemme on hyvin pieni, joten muiden kielien oppiminen kansainvälisessä maailmassa on tärkeää.
2. Asumme maassa, jossa on n. 5,4 % ruotsia äidinkielenään puhuvia.
3. Ruotsin kielialue on suomen kielen tavoin suhteellisen pieni, mutta kieli auttaa jo sellaisenaan paljon myös muissa pohjoismaissa.

Kohta 1 tukee ajatusta siitä, että ulkomaisia kieliä on hyvä olla kaksi kappaletta pakollisina, mutta että ne saisivat olla vapaavalintaisia. Toki lasten voi olla vaikea tietää, mitä heidän kannattaisi opiskella, mutta kyllä 7-luokkalaisille voi vanhempiensa avustuksella jo sen verran valinnanvapautta antaa - varsinkin kun kyse ei kuitenkaan ole siinä määrin peruuttamaton päätös, etteikö myöhemmin voisi muita kieliä opiskella. 1960-lukuun verrattuna maailma on myös muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi, joten ruotsin merkityksen voi arvella laskeneen. Oma lukunsa tähän liittyen on pakkoruotsi-illan toisessa osassa käsitelty venäjä.

Kohtaan 2 liittyy yksi pakkoruotsin puolustajien aiheeseen liittyvistä kommenteita. Björn Månssonin mukaan ruotsi on englannin jälkeen toiseksi tärkein työkieli Suomessa. Yleisesti ottaen tuo luultavasti pitää paikkansa, mutta toisaalta näin ei ole alasta riippumatta. Nuoren tulevaisuuden ammatti on sinänsä harvemmin etukäteen selvillä, mutta ei se välttämättä ole riittävä perustelu opettaa kaikille ruotsia - vähemmistön koko kun on kuitenkin suhteellisen pieni.

Kohta 3 on paitsi kommunikaatiokysymys, myös eräänlainen silta hieman laajemman mittakaavan kulttuurilliseen tarkasteluun. Ruotsin osaamisen voi ajatella vahvistavan suomalaista yhteiskuntaa sisäisesti yhtenäisemmäksi, minkä lisäksi sen voi ajatella vahvistavan pohjoismaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä ei varmasti ole ainakaan haitaksi. Toisaalta nämä ovat epäkonkreettisia asioita ja voivat olla pohjimmiltaan suurelta osin sanahelinää - ei kai tunne pohjoismaalaisuudesta niin helpolla häviäisi, vaikka lukuisten suomalaisten välttävä ruotsin taito muuttuisikin olemattomaksi ruotsin taidoksi?

Yhden ehkä aiheen kannalta keskeisimmistä ajatuksista toikin esille Vapaa kielivalinta ry:n Riitta Mustonen, joka totesi, että "Todella hyvästä kielitaidosta on vaan hyötyä", eli että kevyellä kielitaidolla ei tee mitään, vaan kannattaisi ennemmin opiskella pari kieltä kunnolla. Matkailussa tai muussa arkisemmassa kanssakäymisessä pienestäkin kielitaidosta voi toki olla pientä hyötyä, mutta sikäli kuin kielitaito ymmärretään ammatillisena voimavarana, pitää lause suurelta osin paikkaansa.

Kysymys kuuluukin, miksi pitää väkisin kouluttaa kaikille välttävä ruotsintaito, vaikka iso osa ei sitä kuitenkaan koskaan varsinaisesti tule tarvitsemaan? Eikö riitä, että riittävälle osalle ihmisiä koulutetaan riittävä kielitaito siihen, mitä he työssään tarvitsevat? Tämä voisi tarkoittaa sitä, että joillekin ruotsia voisi ehkä opettaa jopa nykyistä enemmän, mutta toiset voisivat ruotsin pakollisuudesta vapauttaa. Ei kai siis ole mahdoton ajatus, että esimerkiksi Itä-Suomessa voisi valita halutessaan venäjän ruotsin sijasta? Tai että kaikilla aloilla ei tarvitsisikaan suorittaa virkamiesruotsia? Voisihan tällöinkin edelleen edellyttää, että jokaisen koulun tulisi tarjota halukkaille ruotsin kieltä. Jos kieli olisi vapaasti valittavissa, ruotsia lukevat olisivat väkisinkin paremmin motivoituneita, ja niin ollen myös ruotsintaidoiltaan vahvempia. Tällöin ruotsin taidosta tulisi tiettyihin töihin haettaessa myös helpommin osaamisvaltti, kun kaikki eivät listaisi kieltä osaamisalueisiinsa kuuluvaksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Myytti tehokkaista markkinoista, osa 3/3 - Käytännön markkinat

Edellä (kts. osa 2) kuvattiin, mitä täydellisen tehokkaat markkinat oikeastaan edellyttäisivät. Käytännössä monista puutteista huolimatta lähelle täydellistä tehokkuutta voisi päästä, vaikka mikään ehdoista ei oikeastaan täytykään. Mutta onko näin ollut käytännön markkinoilla? Miltä markkinat ovat näyttäneet markkinoiden erikoistilanteissa tai tavallisissa arjen käänteissä? Ja miten tämä ilmenisi prosentuaalisena tehokkuutena ilmaistuna? Entä miltä markkinat ehkä näyttävätkään tulevaisuudessa?

Tunnetuimmat esimerkit

Tarkastellaanpa lähihistoriaa. Vaikka kyse onkin ääriesimerkistä, on vaikea jättää mainitsematta, että IT-kuplan aikaan monilla yksittäisillä osakelajeilla oli jälkikäteen tarkasteltuna jopa kymmenien tuhansien prosenttien yliarvostus. Sama näkyi yksittäisten yritysten lisäksi vahvasti indeksitasoilla. Teknologiapörssi NASDAQ huiteli satojen prosenttien yliarvostustilassa ja koko silloinen painorajoittamaton HEX oli vähintäänkin toistasataa prosenttia liian korkealla.

Onhan meillä tuoreempikin tuttavuus, nimittäin nykyinen Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta lähtenyt kriisi, jonka seuraamuksien kanssa taistellaan edelleen. Markkinoilla nähtiin ennen kriisiä osakekurssien nousu perusteettoman korkealle, mistä ne sitten sukelsivat niin syvälle, että sitä on ehkä vielä vaikeampi järkevästi perustella. Syy syvälle sukellukselle lienee ainakin jossain määrin ollut taloudelliset pakotteet eli puutteet tehokkuustekijässä 4. Tuon poikkeuksellisen sukelluksen johdosta eivät myöskään ole ihan harvassa ne pienetkään yksityissijoittajat, jotka näkivät tuossa oivan tilaisuuden ostaa osakkeita halvalla.

Nuo olivat lähimenneisyyden ilmeisimmät ja tällaista juttua ajatellen ennalta-arvattavatkin esimerkit. Näiden lisäksi on myös yleisesti todettuja erikoisia ilmiöitä, kuten toukokuuilmiö, jonka mukaan osakkeet kannattavat myydä toukokuussa, sekä tammikuuilmiö, jonka mukaan tammikuussa osakkeet nousevat. Oma lukunsa on myös se, että tunnusluvuiltaan alhaiset, eli niin sanotut arvo-osakkeet ovat historiallisesti tuottaneet tunnusluvuiltaan kalliita eli niin sanottuja kasvuosakkeita enemmän. Jos markkinat olisivat todella tehokkaat, näin ei voisi olla.

Arkiset tilanteet

Ylläkuvattujen, varmasti monissa yhteyksissä esille tuotujen esimerkkien lisäksi on kuitenkin myös monia arkisempiakin tilanteita, missä epätehokkuus tulee ilmi. Yritysten osavuosikatsausten kohdalla konkretisoituu lyhyessä mittakaavassa esimerkiksi ihmisen ajallisen rajoittuneisuuden aiheuttama kurssireaktioiden hitaus. Ei ole harvinaista, että osavuosikatsausten yhteydessä markkinoiden ensimmäinen reaktio on suuri pettymys (esimerkiksi tuloksesta), minkä seurauksena kurssi laskee, mutta kun katsaus on ehditty lukea tarkemmin, huomataankin oleellisempien asioiden näyttävän hyvältä, ja kurssi nouseekin. Tai sitten voi käydä juuri päinvastoin. Tämä on toki ainakin ajallisesti hyvin pienen mittakaavan liikehdintää, mutta mielenkiintoista on se, että katsauksen tarkastelun vaatiman ajan jälkeenkin kurssi saattaa jatkaa hidasta, esim. viikkoja kestävää liikehdintää katsauksen viitoittamaan suuntaan. Lopputuloksena aluksi tullut 5%:n lasku voi muuttua 30%:n nousuksi ennen seuraavaa neljännesvuosikatsausta, vaikka mitään merkittäviä kyseistä yritystä koskevia tai edes markkinoihin kokonaisuudessaan vaikuttavia uutisia ei välissä tulisikaan. Syitä tähän voi hakea puutteista yllälistatuissa täydellisen tehokkuuden kohdissa 1-3 sekä 5.

Osakkeiden hinnoissa tapahtuu myös jatkuvaa epämääräistä heiluntaa ilman selvää syytä. Toki ottaen huomioon äärimmäisen monimutkaisen maailman tarjoilemien tietojen laajuuden, tätä voisi perustella jatkuvasti ilmestyvillä uusilla mikrotiedoilla. Käytännössä ei yrityksen tai koko markkinankaan tilanne todellisuudessa voi muuttua jatkuvasti pitkin päivää kovinkaan mainittavasti, joten hinnat heiluvat kuitenkin selvästi enemmän kuin mitä voisi tällä tavalla olla perusteltavissa.

Oma lukunsa tässä ovat vähävaihtoisimmat osakkeet. Sattumalta juuri tämän juttusarjan ensimmäisen jutun julkaisupäivänä 24.11.2010 Keskisuomalainen loikkasi yhtäkkiä yli 20% ylöspäin - 17 euron hinnoista noustiin hetkessä yli 21 euron hintoihin ilman näkyvää syytä. Kyseessä oli tavallisen sijoittajan näkökulmasta vaihdoltaankin merkittävä hyppy, sillä samalla hetkellä tuohon huomattavasti kalliimpaan hintaan ostettiin yhteensä yli 30 000 euron arvosta osakkeita. Myynti- ja tarjoustasoille jäi myös noiden kauppojen jälkeen yhtä valtava väli, vaikka Keskisuomalainen on markkina-arvoltaan lähes keskisuureksi OMXH-yhtiöksi luokiteltava ja pörssistä löytyy monia vähävaihtoisempiakin osakkeita. Joku teki tuossa myynneillään luultavasti loistavat kaupat, sillä tuon päivän jälkeen osakkeen hinta on taas palannut lähes entiselle tasolleen.

Markkinoiden prosentuaalinen tehokkuus

Mitä edellä mainitut huomiot tarkoittavat ensimmäisessä jutussa esitellyn kaavan näkökulmasta? Voitaneen olettaa, että puhtaan tehokkuuden vallitessa pörssi-indeksin kehitys olisi ajankohdasta riippumatta suhteellisen tasaista. Yksittäisten firmojen huonompien ja heikompien aikojen myötä yksittäisten osakkeiden kurssit toki heittelisivät indeksiä enemmän myös tehokkailla markkinoilla, mutta varsinkaan kuplatilanteita ajatellen tämä ei liene koko pörssiä ajatellen kovin pahasti pieleen heittävä approksimaatio. Tällä ajattelutavalla IT-kuplan aikaan tehokkuus näyttäisi Helsingin pörssissä laskeneen kokonaisen vuoden ajaksi jonnekin 30-35%:n tietämille - tai vaikka käytettäisiin suoraa yritysten markkina-arvoihin perustuvaa armollisempaa painotusmenetelmää, ehkä jonnekin vajaan 50%:n paikkeille. Se jos jokin kuulostaa tehottomalta.

Vaan eipä hirveästi tehokkaampaa kuvaa tule tästä tuoreemmasta kuplasta ja suhdannekuopasta. Vaikka markkinat alkoivat olla entistä tietoisempia subprime-lainojen ongelmista sekä niiden mahdollisista seuraamuksista, kurssit jatkoivat vielä jonkin aikaa nousuaan. Lopulta sukellettiin suhdannehuipulta noin 70 prosenttia, mistä on jo palattu yli 70 prosenttia ylöspäin (OMXH25 ja OMXHCAP jopa noin 100% ylös pohjistaan). Toki IT-kuplasta poiketen nyt käsillä oli myös todellisia ongelmia pelkän vahvan äärimmilleen viritetyn spekulaation sijaan. Mutta vaikka noita ongelmia käsitellään edelleen, tapahtumien kulkua on silti mahdotonta pitää edes lähestulkoon tehokkaana. Yliarvostuksesta edettiin selvään aliarvostukseen, ja taas kolkuteltiin painotusmenetelmästä ja useista muista tekijöistä riippuen heikoimmillaan ehkä 50 prosentin tehokkuustasoja.

Mietittäessä tehokkuutta yleisellä tasolla, tulee kuitenkin miettiä tehokkuutta jollakin, mieluiten suhteellisen pitkällä aikavälillä. Yliarvostuksen ja aliarvostuksen välissä on indeksitasolla oltava myös tila, jossa keskimääräinen kurssitaso on hetkellisesti oikealla "kaikkea tietoa täysin heijastavalla" tasolla. Indeksin ollessa lähellä tätä tasoa, suurempaan painoarvoon nousevat kuitenkin yksittäisten osakkeiden virhearvostukset, sillä näin volatiileilla markkinoilla myös niissä täytyy tapahtua merkittäviä virhearviointeja. Suuren vaihdon osakkeet ovat eittämättä keskimäärin vähävaihtoisten yritysten osakkeita tehokkaammin hinnoiteltuja, mutta vaikka yksittäisten osakkeiden väliset keskinäiset arvostussuhteet olisivatkin markkina-arvoin painotetusti tehokkuudeltaan keskimäärin esimerkiksi 90 prosentin luokkaa, suhdanteiden aiheuttamat ylilyönnit tuntuvat lyövän pidemmänkin aikavälin tarkastelussa markkinoiden kokonaistehokkuuden huomattavasti tätä alemmas, ehkä jonnekin 70 prosentin tietämille tai sen alle.

Jos ajatellaan Faman määrittelemiä tehokkuuden muotoja pikemminkin tasoina, kuten ehdotin määritelmäosassa, voidaankin nähdä mahdollisuus myös sille, että tehokkuus informaatiotehokkuuden tasolla olisikin itse asiassa vahvempaa kuin tehokkuus psykologis-spekulatiivisella tasolla. Jos markkinoiden hinnoittelun jakaa suhdannehinnoitteluun ja yksittäisten osakkeiden hinnoitteluun, suhdannehinnoittelussa psykologis-spekulatiivisen tason roolin epätehokkuuden aiheuttajana voi arvella olevan suurempi kuin yksittäisten osakkeiden hinnoittelussa. Käytännössä tasoja ei voi täysin erottaa, ja vaikka suhdannehinnoittelussa psykologialla, spekulaatiolla ja yrityksiin nähden ulkoisten vaikutteiden merkityksellä onkin suuri merkitys, on informaatiotehokkuudella (tai sen puutteella) myös aina oma vaikutuksensa. Tästäkin huolimatta mikäli makrotason suhdannehinnoittelu riittää jo yksinään aiheuttamaan tehokkuuden laskemisen esimerkiksi 70 prosentin tasolle, ei informaatiosta riippumattomien tekijöiden merkitystä epätehokkuuden aiheuttajan sopine vähätellä.

Todellinen tehokkuus vai inhimillinen tehokkuus?

Ei liene jäänyt epäselväksi, että en pidä markkinoita kovinkaan tehokkaina. Varsinainen villakoiran ydin tässä asiassa piillee suurimmalta osin kuitenkin "kaiken tiedon täyden heijastumisen" määritelmässä. Tiedon täyteen hintoihin heijastumiseen ei riitä pelkkä suuri joukko ihmisiä, joten ei, kaikki tieto ei ikinä missään voi heijastua täysin hintoihin. Periaatteessa ne voisivat kuitenkin heijastua siinä määrin, etteivät yksittäiset ihmiset onnistuisi markkinoita päihittämään. Niin kauan kuin sijoituspäätöksiä tekevät ihmiset eivätkä koneet, tämäkään ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, sillä tällöin katoaisi motivaatio sijoituskohteiden tutkimiseen, jolloin taas markkinoiden tehokkuus laskisi myös tuosta inhimillisen tehokkaasta tilasta. Tästä inhimillisen tehokkaasta tilasta kai kuitenkin käytännössä yleensä puhutaan, vaikka "tiedon täysi heijastuminen" viittaakin mielestäni paljon enempään.

Voidaankin periaatteessa erottaa kolme eritasoista tehokkuutta, jotka ovat heikoimmasta lähtien:

Markkinoilla havaittu tehokkuus

< Inhimillinen täysi tehokkuus

< Todellinen täysi tehokkuus

Näistä täysi inhimillinenkin tehokkuus vaatisi kuitenkin jo valtavan toiminnaltaan tehokkaaksi rakennetun organisaation arvioimaan kunkin pienenkin yrityksen osakkeiden hintaa. Lisäksi täydellisen tehokkuuden edellytysten 4 ja 5 pitäisi päteä, sillä myös yksittäinen sijoittaja voi nuo tekijät torjua. Jos inhimillinen täysi teho olisi esimerkiksi 75% todellisesta täydestä tehokkuudesta, ja markkinoiden tehokkuus 65% todellisesta täydestä tehokkuudesta, markkinoiden tehokkuus suhteessa inhimilliseen tehokkuuteen olisi 87%. Hyvinä aikoina tuo markkinoiden tehokkuus suhteessa inhimilliseen tehokkuuteen voisi yltää jopa siihen alustuksessa mainittuun 95%:een.

Tehostuvatko markkinat?

Käytännössä markkinat ovat aina väärässä - kysymys on ainoastaan siitä, kuinka paljon ne ovat väärässä sekä siitä, kuinka helppoa tuon virhehinnoittelun paikallistaminen on. Ylläolevat esimerkit perustuivat suurimmalta osin Helsingin pörssin kehitykseen, ja on mahdollista, että suhteellisen syrjäisenä ja pienenä pörssinä sen kehityksessä tehottomuus ilmenee vahvemmin kuin monissa muissa pörsseissä. Ajan myötä tehokkuus voi toisaalta myös kasvaa. Esimerkiksi edellämainittujen tammi- ja toukokuuilmiöiden voi arvella ainakin heikentyneen sitä mukaa, kuin tietoisuus niiden olemassaolosta on levinnyt. Internetin ja kaupankäynnin helpottumisen myötä tietynlainen joukkoäly voi myös periaatteessa kasvaa. Toisaalta toimijoiden lisääntyessä paikoittainen typeryyskin voi ainakin periaatteessa lisääntyä, kun sijoituksissa mennään sopuleina joukon mukana.

Voidaankin arvioida, että tehokkuuden dynamiikka tulee luultavasti edelleen kokemaan muutoksia. Tietynlainen informaatiotehokkuus luultavasti kasvaa, mutta yhä tiukemmin yhteen sitoutunut maailmantalous voi toisaalta tulla entistä alttiimmaksi tunteidenpurkauksille. Siinä missä esimerkiksi elokuvakriitikot arvioivat jo loppuun asti luodun tuotoksen, pörssissä toimijat joutuvat arvioimaan jatkuvasti elävää massiivista arvopaperien dynaamista kudelmaa. Ja mikä tietyssä mielessä pahinta, pörssin tapauksessa sen "kriitikot" - eli niin sijoittajat, analyytikot kuin perinteinenkin media - elävät selvässä vuorovaikutuksessa markkinoiden kanssa, mikä voi aiheuttaa pahasti itseään ruokkivia ketjureaktioita.

Koska kaikki "kriitikko-osapuolet" vaikuttavat osaltaan markkinoiden liikkeisiin arvopapereiden hinnanmuodostuksen lisäksi myös reaalitaloudessa, järjenvastaiselta ja siten epätehokkaalta näyttävä psykologis-spekulatiivinen reagointi saa toisaalta omasta vaikutuksestaan johtuen reagoinnin muuttumaan osittain myös järkiperusteiseksi ja siten tehokkuutta ilmentäväksi. Kun päädytään sitten ylilyönnin vallassa oleville markkinoille, voi yksikin risahdus odottamattomaan suuntaan katkaista psykologisen kamelin selän, ja koko maailmantalouden kelkka kääntyy taas toiseen suuntaan.

Voitaneenkin puhua taloussuhdanteiden lisäksi myös tehokkuussuhdanteista. Kun tehottomuus kasvaa liian suureksi, tehokkuuden edellytyksiin kuuluva motivaatio tehottomuuden paikallistamiseen nousee, jolloin tehokkuus alkaa taas lisääntyä. Kun tehokkuus puolestaan nousee liian korkealle tasolle, motivaatio häviää, ja tehottomuus alkaa taas viedä vallan. Tehokkuussuhdanteita seuraamalla selviää, koska sijoittajan kannattaa olla erityisen valppaana.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Myytti tehokkaista markkinoista, osa 2/3 - Tehokkuuden edellytykset

Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kuvasin, miten markkinoiden tehokkuus on yleisesti ottaen määritelty, miten se tulisi mielestäni käytännössä ymmärtää sekä miten sen voisi prosenttilukemana ilmaistuna teoriassa laskea. Mutta mitä täydellinen tehokkuus sitten käytännössä vaatisi? Jokaiselle arvopaperilajille pitäisi löytyä jokaisella ajanhetkellä sekä myynti- että ostolaidalla jatkuvasti riittävän suurta vaihtoa tarjoava määrä toimijoita, joilla on juuri oikeanlainen ja riittävän vahva näkemys arvopaperin oikeasta hinnasta. Periaatteessa yksi toimija per laita voi riittää, mutta tuon juuri oikean näkemyksen muodostamiseen sekä tuon näkemyksen noudattamiseen vaaditaan periaatteessa hyvin monta asiaa.

1. Täydellinen tieto

Jotta markkinat toimisivat täydellisen tehokkaasti, tarvitaan täydellistä tietoa. Suppeimmillaan Faman keskivahvan tehokkuuden kuvauksessakin mainittu julkinen tieto on vain yrityksen talouslukujen tarkastelua, mutta koska yrityksen tulevaisuus muodostuu paljon laajemmasta ja monimuotoisemmasta kokoelmasta tietoa, ei pelkkä numeraalisen informaation tuijottaminen voi millään riittää. Koska yrityksellä on toimiala, toimialalla tietyt näkymät, yrityksellä tietty asema omalla alallaan, ja asiakkailla tietty taloudellinen valmius ja motivaatio ostaa yrityksen tuotteita ja palveluita, vaaditaan kunnolliseen hinnanmuodostukseen väistämättä myös hyvin laajaa tietoa kaikista edellä mainituista - varsinkin tulevaisuuden näkymien arvioimisessa.

Mielestäni täydelliseen tehokkuuteen vaadittavaa tietoa ei voi myöskään rajata keinotekoisesti pelkästään tulostietoihin ja lyhyeeseen yrityksen toiminnan kuvaukseen, vaan mukaan tulee ottaa kaikki tieto, mitä kenelläkään markkinoille pääsyn omaavalla voi missään päin maailmaa olla. Erityisesti globaaleilla markkinoilla toimiessa tällaista tietoa voi olla saatavilla hyvinkin laajalti. Osa tästä tiedosta on nopeasti saatavilla kenelle tahansa. Osa taas voi olla tietoa, mihin ei pääse suoraan käsiksi edes yrityksen johto, mutta johon kuitenkin pääsee käsiksi joku tai jokin yritykseen sijoittamisesta kiinnostunut taho, joka siten pystyy tätä tietoa sijoitustoiminnassaan hyödyntämään. Tällaista tietoa voi olla esimerkiksi taloudelliset tai kulutusmieltymyksiin liittyvät tunnelmat jollakin tärkeällä markkina-alueella. Kun tietoa käsitellään näin laajassa mittakaavassa, varsinainen sisäpiiritietokin on periaatteessa vain pieni tiivistelmänomainen pilkahdus koko informaatiomereen. Periaatteessa se ei tuo juurikaan lisätietoa, vaikka käytännössä se kuitenkin voi auttaa hyvinkin ratkaisevalla tavalla inhimillisen rajallisessa päätöksenteossa.

2. Täydellinen tiedon tulkinta

Tieto sellaisenaan ei heijasta minkäänlaista hintaa, joten hinnanmuodostukseen tarvitaan myös tulkintaa. Jotta markkinat olisivat täydellisen tehokkaat, pitää hinnan pohjautua myös tiedon täydelliseen tulkintaan, ja täydellisen tulkinnan tulee täydellisen tiedon tavoin pohjautua siihen parhaaseen tietotaitoon, mitä maailmalta vain löytyy. Tämä analysointi on tietysti äärettömän monimutkainen prosessi, mikä sisältää kaiken mikrotaloudesta makrotalouteen, teknologian kehityksen ennustamisesta luonnon kuormituksen arvioimiseen, poliittisesta päätöksenteosta ja väestönkasvusta sosiaalisen kulttuurin muutokseen sekä tietysti vaihtoehtoisten sijoituskohteiden ja -muotojen tuottavuuden arvioimiseen.

3. Riittävä aika ja motivaatio tiedon keräämiseen ja tulkitsemiseen

Tehokkaiden markkinoiden hypoteesin mukaan tehokkuus vallitsee tilanteesta riippumatta. Näin ollen uuden tiedon ilmenemisen myötä täydellisen tehokkailla markkinoilla tiedon pitäisi näkyä välittömästi hinnassa. Tämä tarkoittaisi sitä, että esim. valuuttojen tai raaka-aineiden hintojen muutokset heijastuisivat läpi taloudellisen verkoston välittömästi myös kaikista epäsuorimpien kytköksien kautta, vaikka käytännössä tapahtumaketjujen syy-seuraussuhteiden analysointi saattaa koko talousmaailman joukkoälylläkin onnistua vasta kuukausien tai jopa vuosienkin aikajänteellä - ja tällöinkin epätäydellisesti.

Ajan lisäksi hinnan muodostukseen vaikuttavilla sijoittajilla pitäisi olla riittävä motivaatio tutkia ja analysoida kaikki yritykseen liittyvät tiedot. Tähän liittyykin selvä paradoksi: eihän riittävää motivaatiota voisi millään löytyä, mikäli markkinat hinnoittelisivat osakkeet jo muutenkin täydellisesti.

4. Ei ulkoisia taloudellisia vaikuttimia

Edellä kuvattujen täydellistä tietotehokkuutta kuvaavien kohtien lisäksi on myös tekijöitä, jotka eivät saa häiritä hinnan muodostusta. Markkinoilla ei saa missään tilanteessa olla niin vahvoja sijoituskohteeseen liittymättömiä ulkoisia taloudellisia vaikuttimia, että ne vaikuttaisivat hinnanmuodostuksen ytimeen. Keskeisimpään hinnan muodostukseen vaikuttavilla yksityissijoittajilla ei siis saa olla niin vahvoja verotuksellisia, taloudellisesta pakosta (esim. työttömyys, sairaus) tai tarpeesta (esim. asunnon osto, loma) johtuvia motivaatiotekijöitä, että ne häiritsisivät tehokasta hinnan muodostusta. Sama pätee tietysti myös institutionaalisiin sijoittajiin, joilla on edellisten lisäksi omia järeämpiäkin keinoja häiritä hinnan muodostusta. Täydellisen tehokkailla markkinoilla eivät institutionaaliset sijoittajat ensinnäkään voi tehdä kaupan kohteena olevan arvopaperilajin tavalliseen vaihtoon nähden suhteettoman suuria allokaation muutoksia, koska tällainen voi helposti häiritä kurssia. Lisäksi esimerkiksi epäsymmetrisistä "ylituotosta bonukset, alituotosta ei menetyksiä"-tyyppisistä käytännöistä kärsivät kannustinjärjelmät eivät saa aiheuttaa riskisempiin sijoituskohteisiin siirtyvää painotusta markkinoilla.

5. Ei ulkoisia psykologisia / spekulatiivisia vaikutteita

Koska markkinat koostuvat pohjimmiltaan ihmisistä, yksi niiden tehokkuuteen mahdollisesti keskeisestikin vaikuttava tekijä on markkinapsykologia, joka vaikuttaa suoraan myös "tehokkuuden" alimpaan tasoon eli aiemmista pörssikursseista ennustamiseen eli niin sanotun teknisen analyysin hyödyllisyyteen.

Osakemarkkinoiden psykologiassa on muutama erikoinen piirre. Ensinnäkin siihen sisältyy yritysten todellisten näkymien tunteellisen arvioimisen lisäksi spekulaatiota siitä, mitä muut mahtavat ajatella. Osana tätä on myös sen spekuloiminen, mitä muut mahtavat spekuloida. Loppujen lopuksi jotkin markkinaliikkeet voivat hetkellisesti perustua jopa puhtaasti spekulaation spekulaatioon: kukaan ei usko markkinaliikkeitä aiheuttaneen reaalitalouden vaikuttimen olevan oikeasti niin merkityksekäs kuin mitä markkinareaktiot antaisivat ymmärtää, mutta riittävän moni uskoo muiden uskovan.

Toinen erikoisuus on se, että vaikka jokin markkinareaktio ei alunperin perustuisi mihinkään todelliseen, psykologian aiheuttamat liikkeet markkinoilla voivat saada ketjureaktionomaisesti nopeasti reaalitaloudellisiakin seurauksia: luottamuksen heikkenemisestä seuraa heikkenemisen syveneminen ja investointien lakkaaminen, kun taas luottamuksen kasvusta seuraa vastaavasti lisääntynyt investointi. Lopputuloksena voi olla vahvoja ylireaktioita niin ylös kuin alaskin. Todellisen tehokkuuden pitäisi kuitenkin pystyä pitämään tällaiset ylilyönnit loitolla, jolloin suuren sukelluksen pelkoa tai suurta nousua odottavaa huumaakaan ei pääsisi syntymään.

Jatka lukemista: Osa 3 - Käytännön markkinat

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Myytti tehokkaista markkinoista, osa 1/3 - Tehokkuuden määritelmä

Tehokkaiden markkinoiden hypoteesin mukaan arvopapereista kulloinkin maksettavat hinnat "heijastavat täysin" kaiken niihin liittyvän tiedon. Tämän välittömiin seurauksiin kuuluu ennen kaikkea se, ettei kukaan voi jatkuvasti saada sijoituksilleen ylituottoa suhteessa markkinoiden keskimääräiseen kehitykseen. Käytännössä kukaan tuskin väittää, että markkinat olisivat kauttaaltaan täysin tehokkaat, mutta toisaalta täysi tehottomuuskin on ajatuksena mahdoton. Samaten lienee selvää, että kaikki markkinat tai markkinoiden osa-alueet eivät toimi samalla tehokkuudella.

Olen kuitenkin yllättynyt, miten vahva usko markkinoiden tehokkuudesta alalla yleisesti ottaen vallitsee. Esimerkiksi kauppatieteiden tohtori Elias Rantapuskan näkemyksen mukaan osakemarkkinat ovat 95-prosenttisen tehokkaat (Meklari 1 / 2010). Määriteltiin tuo prosenttilukema millä menetelmällä tahansa, noin korkeaan tehokkuuteen on hyvin vaikea uskoa riippumatta siitä, tarkastellaanko tehokkuutta täydellisen tehokkuuden ilmeisten edellytysten perusteella vai käytännön esimerkkien pohjalta.

Tämä on kolmeen osaan jaetun juttusarjan ensimmäinen osa, jossa käsitellään itse tehokkuuden käsitettä.

Markkinoiden tehokkuus terminä

Tehokkaiden markkinoiden käsitteen ehkä tunnetuin puolestapuhuja Eugene Fama määritteli jo vuonna 1970 tehokkuudelle kolme eri muotoa. Näistä alhaisin eli heikko muoto tarkoittaa vain sitä, että osakkeen aiemmista kaupankäyntihinnoista ei voi ennustaa tulevaa - joten tekninen analyysi on väistämättä turhaa. Keskivahvan muodon mukaan kaikki julkinen informaatio on jo mukana arvopaperin hinnassa, joten fundamenttianalyysistakaan ei voi olla hyötyä. Vahvan muodon mukaan jopa sisäpiiri-informaatio olisi otettu huomioon hinnoissa, joten edes sisäpiiritiedon avulla ei voisi päästä ylituottoon.

Mielestäni edellä kuvattua heikkoa muotoa on harhaanjohtavaa edes kutsua tehokkuudeksi. Se vain kertoo sen, seuraavatko sijoittajat perusteettomasti sitä, mitä toiset ovat aiemmin tehneet. Eihän osakekurssin historialla pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, kuinka järkevä tai arvokas sijoituskohde kyseinen yhtiö on juuri nyt. Menneen kurssin huomiotta jättäminen on toki osa markkinoiden kokonaistehokkuutta, mutta sellaisenaan se kuvastaa vain itse yrityksen toimintaan mitenkään liittymättömän ja siten järjenvastaisen päätöksenteon yleisyyttä - eli pikemminkin tehottomuutta.

Vahva muoto taas on jo lähtökohtaisesti melko absurdi: on mieletön ajatus, että sisäpiiritieto olisi osakkeen hinnassa sillä edes sisäpiiritietoa omaavat eivät saa tietoaan hyödyntää rikkomatta lakia, ja toisaalta jos sisäpiiritieto olisi kauttaaltaan markkinoilla, ei kyse enää olisi sisäpiiritiedosta. Näin ajatellen jäljellejäävän keskivahvan muodon voi katsoa jättävän eniten tilaa väittelylle varsinaisesta tehokkuudesta. Mielekkäintä on kuitenkin mielestäni ajatella näitä kolmea tehokkuuden muotoa pikemminkin markkinoiden kokonaistehokkuuden eri tasoina, joista kunkin tehokkuutta voi tarkastella erikseen. Alin taso kuvastaa psykologis-spekulatiivista "tehokkuutta", ja jälkimmäiset tasot informaatiotehokkuutta.

Puhuttiin sitten tehokkuudesta kokonaisuutena tai sen eri tasojen kautta, aihetta käsitellessä rinnastetaan mielestäni monesti ainakin rivien välistä tulkittuna virheellisesti kaksi asiaa. On totta, että markkinoiden täydellisestä tehokkuudesta seuraisi se, että ilman onnenkantamoista ei voi markkinan keskimääräistä tuottoa ylittää. Koska ihmiset ovat vajavaisia, ei päättely kuitenkaan toimi toisin päin. Onkin mielestäni hieman omituista, jos markkinoiden tehokkuutta perustellaan sillä, että harva pystyy sitä ainakaan jatkuvasti päihittämään. Omituista se on mielestäni ensinnäkin siksi, että jo harvat markkinoiden toistuvat päihittäjät ovat merkki epätehokkuudesta. Toinen syy piilee siinä, että kaiken tiedon täysi heijastuminen hintoihin ei voi mielestäni tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että kunkin arvopaperin hinta olisi aina niin sanotusti "oikea", ja tämä hinta sisältäisi kaiken mahdollisen olemassa olevan tiedon yrityksen tilasta ja tulevaisuuden näkymistä ja vieläpä oikein tulkittuna. Ei ole ihme, ettei kyvykkäinkään sijoittaja sitä pysty täysin määrittämään ja siten sijoitustoiminnassaan hyödyntämään - ei vaikka hänellä olisi käytännön sijoitustoiminnasta poiketen vieläpä rajattomasti aikaa käytettävissään.

Oletetaan, että meillä kuitenkin olisi tieto tuosta osakkeen täysin oikeasta hinnasta. Juttusarjan alustuksessa mainittiin tehokkuudelle prosentuaalinen lukema, joten lienee paikallaan määritellä, miten tuollainen prosentuaalinen tehokkuus voitaisiin tuon oikean hinnan perusteella laskea. Otetaan vaikkapa Helsingin pörssi esimerkiksi. Vaikka yksinkertaistuksen vuoksi arvopapereista huomioitaisiin vain osakkeet, tulee jokainen yksittäinen osakelaji ottaa tarkastelussa erikseen huomioon, koska puhutaan markkinoista kokonaisuudessaan pelkän markkinoita kuvastavan indeksin sijasta. Yksittäisen osakelajin hinnoittelun täsmällisyyden voisi määrittää esimerkiksi suoraan osakkeen "todellisen arvon" ja markkina-arvon suhdelukuna. Jotta tuo luku saadaan arvojen 0 ja 100% välille, vertailu suoritetaan vertaamalla pienempää lukua suurempaan. Koko markkinoiden tehokkuus olisi tällöin yksittäisten osakelajien täsmällisyyksien jollakin painotusmenetelmällä (esim. markkina-arvoin) painotettu keskiarvo. Eli matemaattisena kaavana muotoiltuna:

, missä E on kokonaistehokkuus, n on osakelajien lukumäärä, w yrityksen markkina-arvo kokonaisuudessaan, ja v-kirjaimet kuvastavat yrityksen todellista (t) ja markkinoilla käytettyä (m) yksittäisen osakkeen arvoa.

Tuon juuri oikean arvon määrittäminen ei tietenkään ole käytännössä kuitenkaan yksiselitteisesti tehtävissä. Helpompaa se lienee kuitenkin vuosia jälkikäteen verrattuna siihen, kun kauppahintaa todella määritettiin pörssissä. Jälkikäteen määrittelyssä voi toki helposti taipua jälkiviisauteen perustamalla tuon arvon johonkin, mitä ei mitenkään olisi voinut olla nähtävissä tuona ajankohtana. On kuitenkin paljon asioita, joista retrospektiivisessäkin tarkastelussa voi reilusti todeta, että ne olisivat olleet kyllä nähtävissä, kun vain kauppaa käyneet olisivat riittävästi katsoneet ja tulkinneet asioita oikein.

Kun puhutaan niinkin teoreettisesta asiasta kuin markkinoiden tehokkuus, ei sitä mielestäni voi siis perustella vertaamalla vain yksittäisten ihmisten käytännön suoriutumiseen. Muuten voisi yhtä hyvin sanoa, että nisäkäs ei voi juosta yli 100 kilometriä tunnissa, koska ihminen ei siihen pysty, tai että naapurigalaksia ei ole olemassa, koska ihminen ei sinne pääse. Toisin sanoen vaikka ihminen ei tuota oikeaa hintaa varsinkaan ajoissa pysty määrittämään siitä hyötyäkseen, ei se tarkoita, etteikö sellainen olisi teoriassa olemassa. Käytännön markkinat ovat kuitenkin vain epätäydellistä informaatiota rajallisessa ajassa epätäydellisesti tulkitsevien ja toisaalta niin taloudellisten ja sosiaalistenkin rajoitteiden alaisena sekä tunteiden vallassa toimivien ihmisten epätehokkaasti ohjautuvan päätöksenteon ilmentymä. Näin ollen on luontevaa, että myös arvopapereiden hinnat määräytyvät ainakin jossain määrin tehottomasti.

Jatka lukemista: Osa 2 - Tehokkuuden edellytykset

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Romanikerjäläiset vs. suomalaiset kodittomat

YLE uutisoi torstaina romanikerjäläisille kaavailtavasta päiväkeskuksesta. Uutisesta päätellen ulkomailta Suomeen kerjäämään tuleville kaavaillaan siis erityiskohtelua samalla kun oman maan kansalaisten keskuudessa on kodittomuus lisääntymässä. Onko tämä kovin reilua suomalaisia vähäosaisia kohtaan, ja mitä tällä oikeastaan tavoitellaan?

Vähäosaisia tulee toki auttaa kahdesta syystä. Ensinnäkin on moraalisesti oikein auttaa apua todella tarvitsevia. Toisekseen köyhyyden vähentäminen voi tehdä koko yhteiskunnasta tai laajemmassa mittakaavassa koko ihmiskunnasta vahvemman. Mutta kuinka hyvin nämä perustelut pätevät romanien auttamiseen tällä tavalla?

Lyhyellä yksilötason tähtäimellä romanien auttaminen on ensimmäisen eli humanitäärisen perusteen nojalla oikein. Mutta minkä takia auttaminen tulisi tapahtua romaneille dedikoidulla päiväkeskuksella, kun samanlaisille palveluille on tarvetta myös Suomen oman väestön keskuudessa? Periaatteen tasolla pätevä perustelu tälle voisi olla tehokkuuden tavoittelu: koska romanikerjäläisistä on muodostunut näinkin iso ryhmä, on heidän kanssaan toimiminen mahdollisesti tehokkaampaa keskitetysti. Kuten palvelualueen johtaja Pekka Tuomola sanoo: "Linjauksemme on se, että mahdollisimman monen heistä olisi hyvä palata lähtömaahansa, sillä heidän auttamisensa on mahdotonta täällä". Jonkinlaisella toiveajattelulla tällainen keskus pystyisi tehokkaammin passittamaan romanit kotimaihinsa Bulgariaan tai Romaniaan, jossa heidän asiansa sitten voisi laittaa paremmin kuntoon. Käytännön todellisuus olisi kuitenkin luultavasti jotain ihan muuta. Paitsi että romaneille dedikoitu päiväkeskus ei ratkaisisi ongelmia heidän kotimaassaan, se ei ratkaisisi ongelmia edes Suomessa.

Mitä seurauksia tällaisella paikallisella paapomisella sitten on laajemmin? Paitsi että se vie väkisin resursseja suomalaisten vähäosaisten auttamiselta, käytännössä kyse on kerjäämisen tukemisesta, mikä ei pidemmällä tähtäimellä auta kenenkään asiaa, vaan luultavasti vain lisäisi kerjäläisten virtaa. Kun romaneja virtaa enemmän kerjäämään ulkomaille, se voi helposti motivoida Bulgarian ja Romanian jatkamaan romanivähemmistön systemaattista syrjintää. Se taas syö avunantamiselta sekä humanitääriset että EU-tason yhteiskunnalliset perustelut. Lopputuloksena ympäri Eurooppaa on levittäytyneenä syrjitty vähemmistö, joka ei ole kotonaan missään, eikä kunnollisen elämän rakentamisesta ole kovin paljon toivoa. Kohdeltiin romanikerjäläisiä Suomessa tai muissa EU-maissa miten tahansa, suurimmalle osalle vahvempi tunne kodista syntynee paikallisista surkeista oloista huolimatta kuitenkin Romanian ja Bulgarian alueelta, mistä löytyy sukulaisia ja ystäviä. Myös tästä johtuen heidän ongelmiinsa tulisi puuttua heidän kotimaassaan, ei muissa EU-maissa. Mikäli kerjäämistä ei tueta, ei heidän enää kannata lähteä ulkomaille sitä harjoittamaan, jolloin ennemmin tai myöhemmin ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan heidän kotimaassaan.

Oman maan kodittomia on Suomessa aina ollut. Sen takia he eivät saa samalla lailla median palstatilaa kuin EU:n laajentumisen myötä uutena, ja ehkä muutenkin näkyvämpänä ilmiönä kaduille ilmestyneet romanikerjäläiset. Vaikka tästä johtuen romanikerjäläiset muodostuvat melkein väkisin oman maan kodittomia keskeisemmäksi aiheeksi niin ihmisten keskusteluissa kuin ehkä politiikassakin, ei se oikeuta omien kodittomiemme unohtamista käytännön päätöksenteossa. Kaikki Suomen sisällä annettava uusi tuki tulisi kohdistaa ensisijaisesti oman maamme kansalaisille. Romanien ongelmaan taas tulisi puuttua huomattavasti nykyistä kärkkäämmin koko EU:n tasolla. Bulgariaa ja erityisesti Romaniaa tulisi painostaa romanien aseman parantamiseen muutenkin kuin vain puolipehmeillä puheilla tai rahallisella tuella, jonka käyttöä ei kontrolloida.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Onko avioliitto instituutiona muuttumaton?

Avioliitolla on instituutiona pitkä historia takanaan. Vaikka se pohjimmiltaan onkin säilynyt samana, sen muoto ja merkitys ovat kuitenkin aivan viime aikoinakin kokeneet muutoksia. Uskon, että sen suosio tulee säilymään myös jatkossa, mutta toisaalta erilaisia niin määritelmällisiä kuin laadullisiakin muutoksia tullaan näkemään vielä lähitulevaisuudessakin.

Miltä mahtaa avioliitto näyttää esimerkiksi 2050-luvulla: ketkä liittoja solmivat ja miten avioliittoon noin muuten suhtaudutaan?

Ketkä avioliittoja solmivat?

Viime viikkojen homokeskustelu on nostanut pöydälle ehkä keskeisimmän avioliittoon liittyvän kysymyksen: miten avioliitto itse asiassa tulisi määritellä ja ketkä saavat solmia avioliiton? Enimmäkseen keskusteluissa on käsitelty nimenomaan kirkon suhtautumista aiheeseen ja usein rivien välistä on voinut lukea, että avioliitto ja kirkollinen vihkiminen yhdistetään monesti jotenkin auttamattomasti toisiinsa - vaikka voihan avioliiton solmia maistraatissakin. Uskon, että tämä ajatuksen tasolla vallitseva sidos tulee heikentymään tulevaisuudessa. Mielestäni avioliittoa pitäisikin tarkastella ensisijaisesti ei-uskonnollisena instituutiona, ja näin ollen myös homojen avioitumisoikeutta koskevan keskustelun tulisi ensisijaisesti koskea avioliittolakia ja vasta toissijaisesti kirkollista vihkimistä.

Kun avioliitosta puhutaan maallisena instituutiona, ei avioliittokelpoisten parien rajaamisessa ole enää syytä viitata raamattuun. Näin ollen jäljelle jäävät sosiaaliset ja biologiset perusteet. Nainen ja mies saavat tavallisesti mennä keskenään naimisiin, se on selvä. Entäs muuten? Monet homoliittoja vastustavat näyttävät pitävän homoille annettavia myönnytyksiä uhkana, joka voi johtaa esimerkiksi eläimiinsekaantumisen hyväksymiseen. Näin on antanut ymmärtää mm. homoillassakin mukana ollut kansanedustaja Pentti Oinonen kannanotossaan. En tiedä, ovatko tällaiset kommentit vain oljenkorsiin tarttumista parempien konkreettisten perusteiden puutteessa, vai eivätkö tällaisia argumentteja esittävät todella näe asioissa mitään eroa. On ilmeistä, minkä takia esimerkiksi sisarukset eivät saa mennä keskenään naimisiin, kuten on myös selvää, miksei ihminen saa avioitua eläimen kanssa. Sukurutsalla voi olla hyvin ikäviä seurauksia, ja toisin kuin homopariskunta, aikuinen ja lapsi tai ihminen ja eläin eivät ole keskenään yhdenvertaiset, kuten avioituvien tulee lainkin mukaan olla.

Myös muita homojen avioitumisoikeuksia koskevia kommentteja esitettiin television homoillassa. Kansanedustaja Lenita Toivakka toi esille joidenkin ihmisten huolen siitä, että avioliitto käsitteenä "häviää tai muuttuu". Joitakin muutos varmasti harmittaa, mutta eikö näin ole kaikkien muidenkin yhteiskunnallisten muutosten kanssa? Jos kuitenkin ihan rehellisesti ajatellaan, mitä heteroaviopari oikeasti menettää, vaikka homotkin pääsisivät samannimiseen liittoon? Homojen avioliittoa vastustava Raamatun opettaja Pasi Turunen perusteli kantaansa sillä, että "Yhteiskunta tulee varsin hyvin toimeen ilman homoliittoja, mutta se ei tule toimeen ilman heteroseksuaalista parin muodostusta". Ehkäpä näin on, mutta eikö sama koske myös esimerkiksi jalkapalloa? Tulisiko jalkapallo kieltää, koska se ei ole yhteiskunnan kannalta välttämätöntä? Kirkkovaltuutettu Sonja Falk viittasi yhtä lailla yhteiskunnalle välttämättömään heteroparien kykyyn lisääntyä. Jos lisääntyminen olisi ainoa avioliiton perustelu, eikö lisääntymisiän ohittaneet tai muuten joko omasta valinnastaan tai muuten lapsettomat heteroparitkaan sitten saisi avioitua? Aika kohtuuttomalta kuulostaa.

Onko sitten muista syistä perusteltua rajoittaa keskenään tasavertaisten ihmisten avioitumisaikeita? Kiistanalaisimpia liittomuotoja ovat ehkä erilaiset moniavioisuuden muodot, ja niistä voi hyvin esittää väitteitä niin puolesta kuin vastaankin. Käytännössä tuollaisten suhteiden saattaa olla vaikea toimia tasavertaisina, mutta toisaalta jos jonkinlainen moniavioinen, esimerkiksi kahden miehen ja kahden naisen muodostama liitto sellainen olisi, olisiko sitä periaatteessa syytä kieltääkään?

Moniavioitumiselle suurta kysyntää tai sen laillistamista tuskin on nähtävissä, mutta kuten parin viikon takaisessa jutussani toin esille, koen jokseenkin väistämättömänä kehitysaskeleena sen, että ennemmin tai myöhemmin homot saavat avioitua siinä missä heterotkin. Tämä tulee olemaan merkittävä määritelmällinen muutos, mikä vaikuttanee jossain määrin avioliiton merkitykseen myös muilta osin. Tätä ei ole mielestäni kuitenkaan mitään syytä nähdä minkäänlaisena uhkana. Vaikka homopariskunnat muodostaisivat keskenään avioliittoja, ei siitä syntyisi kenellekään minkäänlaista todellista haittaa.

Avioliiton muoto ja merkitys

Avioliittoinstituutioon suhtautumisessa yksi merkittävimpiä tekijöitä on se, kuinka kestävänä liitto nähdään. Tunnetun mantran mukaanhan joka toinen avioliitoista päättyy eroon. Solmittujen avioliittojen määrä on viime vuosina piirun verran lisääntynyt, mutta avioerojen suhteellisen määrän en usko muuttuvan tulevaisuudessa erityisesti kumpaankaan suuntaan, sillä jo 20 vuoden ajan niiden määrä on säilynyt jokseenkin samana (Tilastokeskus).

Avioehtojen suhteen sen sijaan on muutoksia nähtävissä. Mielenkiintoista on se, että vaikka vain runsaaseen neljännekseen avioliittoja nykyään otetaan avioehto, olen ainakin itse saanut sen kuvan, että ennen avioitumista selvästi useampi suunnittelee sellaisen ottavansa. Esimerkiksi häät.fi:n kyselyssä noin 3/4 ihmisistä oli avioehdon kannalla. Tämä ei tietysti ole millään tavalla koko väestöä edustava otanta, mutta samansuuntaisia kyselytuloksia olen nähnyt muuallakin. Osasyy tähän näennäiseen ristiriitaan lienee yleinen avioehtojen yleistymisen trendi: vielä 70-luvulla vain joka kahdeksanteen ja 90-luvulla vain joka viidenteen liittoon tuli avioehto. Tämän päivän aikeet ovat huomispäivän tekoja, joten on luontevaa, että aielukemat ovat piirun verran suurempia. Varsinkaan hääsivustolla esitetyt aikeet eivät voi kuitenkaan kovin montaa vuotta eteenpäin ennustaa, joten suurempia syitä lienee syystä tai toisesta tulleet mielen muutokset tai erityisen painavien syiden puutteessa vallitseva viitseliäisyyden puute.

Moni saattaa nähdä avioehtojen määrän lisääntymisen merkkinä romantiikan kuihtumisesta, mutta toisaalta historiallisesta näkökulmasta tilannetta voidaan pitää myös täysin päinvastaisena. Kuten edelleen monissa maailman kolkissa, myös Suomessa avioliiton merkitys on aikoinaan ollut nykyiseen suomalaiseen yhteiskuntaan verrattuna enemmän taloudellinen ja toimeentuloon liittyvä. Monesti on ollut tavoitteena päästä niin sanotusti "hyviin naimisiin", jolloin avioliitto on luonut taloudellisen turvan esimerkiksi kotiin jäävälle vaimolle. Nykyään avioliittojen painoarvo on siirtynyt vahvemmin rakkauden puolelle, mistä johtuen taloudellisen siteen heikentyminen voidaan nähdä osana luonnollista kehitystä.

Tosiasiahan on itse asiassa se, että nykyisen muotoisessa osituksessakin toinen voi ainakin teoriassa jäädä pahemmin tyhjän päälle: jos varsinaista kertynyttä varallisuutta ei juuri olisi, mutta toiselle olisi kertynyt hyvä kuukausittainen eläke, tämä jää käsittääkseni osituksen ulkopuolelle. Molemminpuolisesti reilu, rakkauteen pohjautuva liitto ei sellaisenaan mielestäni oletusarvoisesti ositusta vaadikaan. Kuka tietää, vaikka tulevaisuudessa avioehdon asettamasta muodosta tulisikin oletusarvo. Avioehto jäisi nimityksenä historiaan ja ositusta haluttaessa se pitäisi erikseen kirjata jonkinmuotoiseen aviosopimukseen.

Pohjimmiltaan avioliitto on nykyään henkisempi aiempaan verrattuna. Avioliittoa ei solmita ensisijaisesti turvaksi, vaan halusta sitoutua rakkauteen pohjautuvaan suhteeseen tai uuteen perheeseen, tuoda tämä tahto virallisesti julki, ja luoda henkisesti erittäin vahvaa yhteenkuuluvuutta ja useimmiten yhteistä sukunimeä kantava perheyksikkö. Tämä avioliiton perimmäisin tekijä tuskin tulee tulevaisuudessa enää muuttumaan.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>