Kehitysaskeleita 7 - Tasa-arvoinen avioliitto

Pride-kulkue San Fransciscossa 24.6.2012.

Eduskunta on äänestänyt tänään tasa-arvoista avioliittolakia puoltavasti. Tämä johtanee lähiaikoina lain hyväksymiseen, mikä tarkoittaisi sitä, että pian saman sukupuolen edustajat voivat mennä keskenään naimisiin. 

Muutos edistää tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta, ja on siten selvä kehitysaskel suomalaiselle yhteiskunnalle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Miksi asuntolainat pitää Suomessa maksaa pois?

Helsingin Sanomat esitti sunnuntaina kuusi radikaalia lamalääkettä taantuman päihittämiseksi (kts. Sokkihoitoa lamaan). Näistä ensimmäinen oli "Vuoden maksuvapaa asuntolainoihin". Tuollaista järjestelyä ei käytännössä oikein voi ainakaan kovin helposti pankkien kanssa sopia, mutta eihän se sinänsä estä ajatusleikkiä. Isompi erikoisuus ehdotuksessa onkin mielestäni tuo määräaika: kuinka todennäköisesti tuollainen hetkellinen kikka auttaisi pidemmällä tähtäimellä? Ehdotus nostatti kuitenkin mieleeni kysymyksen, jota olen pohtinut aiemminkin.

Ruotsissa on yleisenä käytäntönä, että asuntolainoja ei lyhennetä lainkaan. Monesta suomalaisesta tämä tuntuu oudolta, mutta itse olen ihmetellyt oikeastaan päinvastaista: miksi meillä on ainoana käytäntönä se, että laina ennemmin tai myöhemmin tulisi maksaa kokonaan pois? Toki Ruotsissakin on juuri tuoreen tiedon mukaan esitetty ajatus siitä, että lainaa pitäisi maksaa siihen asti, että lainan määrä olisi korkeintaan puolet asunnon arvosta (Kts. Ruotsin finanssivalvonta lainavaatimuksista: Uusia asuntolainoja on lyhennettävä"), mutta tuokin on vain finanssivalvonnan esitys, eikä se muuttaisi kovin paljon sitä perusasetelmaa, että laina on tyypillisesti tarkoitettu pysyväksi.

Mikä on synnyttänyt tämän asuntolainakulttuurien eron? Ruotsin bostadsrätt ei poikkea suomalaisesta omistusasumisesta juurikaan, joten se ei kelpaa perusteluksi. En keksi juuri muita erityisiä syitä erolle kuin sen, että Ruotsi voi päättää korkotasostaan itse. Mutta ei se muuta sitä, että tuloihin ja muuhun varallisuuteen nähden liian iso velkataakka on vaarallinen, kun taas kohtuullinen velkataakka monesti vain hyväksi. Toisin sanoen miksi esimerkiksi 90%:n suuruinen ja/tai tuloihin nähden suuri asuntolainavelkataakka on ok, kunhan sitä lyhennellään pikkuhiljaa, mutta pientä 10% asuntolainavelkataakkaa ei kuitenkaan saa jättää pysyväksi kaveriksi?

Eikö välimallin ratkaisu olisi järkevin? Jos asuntolainan lyhennys lopetettaisiin vaikka tuohon 50%:n kohdalle, vapautuisi enemmän varoja kulutukseen ja muihin investointeihin, eikä ansaittua rahaa tarvitsisi niin täysimääräisesti sitoa asuntojen seiniin. Mikseivät pankit tarjoa tällaista vaihtoehtoa? Eikö se olisi niillekin vain hyväksi, sillä saisivathan se siinä samalla paljon pidempiaikaisen laina-asiakkuuden? Vai estääkö Suomen lainsäädäntö tai finanssivalvonta? Eihän kukaan voi kieltää maksamasta lainaansa pois, mutta eikö olisi niin pankkien, asuntovelallisten kuin yhteiskunnankin etu, jos sitä ei olisi pakko tehdä?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Viski, holhous ja syyllisyysolettama

Tämä on viski, jota saa
(toistaiseksi) Suomestakin.

Holhouspökäle lensi taas tänään sosiaalisen median tuulettimeen. Aluehallintovirasto (Avi) päätti kieltää yksityisiltä bloggaajilta viski-sanan käytön liittyen Olut Expo -tapahtumaan, joka puolestaan oli ennen aiempaa kieltoa toiminut nimellä Olut ja Viski Expo (kts. HS:n juttu). Kuviosta löytyy mätää monelta tasolta.

Ensinnäkin kyllähän kuka tahansa saa kai tässä maassa vielä puhua viskistä tai viskitapahtumasta niin suullisesti kuin netissäkin, joten kiellon taustalla on ajatus siitä, että blogi mainostaa tapahtumaa. Ei kai asiasta kirjoittaminen voi olla automaattisesti mainostamista? Vai mainostaako esimerkiksi Helsingin Sanomat ISIS-kirjoituksillaan äärimmäistä väkivaltaa? Eli jos asiasta kirjoittaminen ei ole automaattisesti mainostamista, eikö mainostamisväitteen pitäisi tarkoittaa, että bloggaaja olisi jotenkin sidoksissa tapahtumanjärjestäjään? Miksi ihmeessä Avi lähtee tällaisesta oletuksesta? Kääntääkö suomalainen byrokraatti yleisen syyttömyysolettaman takaperin syyllisyysolettamaksi? Jos et voi osoittaa tekeväsi sallittua asiaa, teet siis selvästi jotakin väärin?

Toisekseen miten voi olla, että yksityisen ihmisen blogi vaikuttaisi täysin toisen tahon oikeuteen järjestää tapahtuma? Jos kirjoitan tässä, että Helsingin keskustan Tiger-yökerhosta saa VIINAA, seuraako siitä Tigerin sulkeutuminen?

Kolmannekseen, vaikka väkeviä juomia ei saa ravintoloiden ulkopuolella mainostaa, täytyykö tästä väistämättä seurata se, ettei tapahtumilla tai ravintoloilla voisi olla nimessään mitään väkeviin juomiin viittaavaa? Tai täytyykö sen väistämättä tarkoittaa, ettei valmistaja saa pitää edes omalla tontillaan tuotteeseensa viittaavaa maamerkkiä (kts. Koffin tapaus). Pitäisikö cocktail-sanankin olla kielletty, kun kyllähän niihin ainakin väkeviä juomia laitetaan ja ehkäpä toisinaan cocktailin kokonaispitoisuuskin ylittää väkijuoman rajat? Tai yleisemmällä tasolla pitäisikö itse asiassa A-oikeuksienkin selvitä vasta ravintolatilojen sisältä, koska muutenhan melkeinpä kerrotaan, että sisältä voi saada viinaa?

Neljännekseen, miten tässä on nyt käynyt niin, että yksi viranomaistaho sanoo ensin yhtä, ja sitten toinen viranomaistaho toista? Valvira kielsi vain rahallisen korvauksen kirjoituksesta sekä hintojen esillä pitämisen, mutta Avi olikin sitten tiukempi. Onko Valviran ja Avin rooleissa päällekkäisyyksiä, vai pitäisikö niiden vain kommunikoida paremmin keskenään?

Yleisesti ottaen: onko näin laaja holhous edes oikein toteutettuna oikeasti tarpeen? Ajaako se asiaansa? Vähentääkö se oikeasti suurkulutusta? Ainakin tämän tapauksen lopputuloksena lienee sananvapauden kärsimisen lisäksi vain ilmainen mainos ja lisäsuosio Olut (ja Viski) Expolle sekä viskin kulutuksen hetkellinen nousu.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Vapaaehtoinen vero ja sen seuraukset

Olisiko kerjuukupeista 
pieneksi lumipalloilmiöksi?
(5.1.2013, Helsinki)

Robert Janssonin HS:n mielipidepalstalla muutama viikko sitten esille nostama ajatus vapaaehtoisesta verosta herätti jonkin verran keskustelua. Jotkut puolsivat, jotkut viittasivat muutenkin olemassaoleviin hyväntekeväisyys-mahdollisuuksiin, ja veroprofessorit pitivät HS:n mukaan ajatusta ongelmallisena tai "aikuisviihteenä" (kts. "lisävero sisältäisi kolme ongelmaa" ). Onko idea tuhoon tuomittu, vai voisiko siitä olla jopa laajempaakin hyötyä kuin tähän astisissa kommenteissa on tullut esille?

Lähdetään liikkeelle potentiaalisista ongelmista. En tiedä, onko professorien sanomisia taivuteltu HS:n jutussa tarkoitushakuisesti negatiiviseen suuntaan (mm. kutsumalla määritettäviä asioita ongelmiksi) tai onko toimittaja mahdollisesti osittain syöttänyt sanoja heidän suihinsa, mutta yllä linkatun jutun ongelmat ovat ainakin jokseenkin mitättömiä:

1. "Ensimmäinen liittyy tuloverotukseen, jota voidaan muuttaa viisi vuotta jälkikäteen. Voisiko esimerkiksi omia jälkiverojaan maksaa perumalla aiemmin maksamansa vapaaehtoiset lisäverot?"
• Tähän voisi olla yksinkertainen vastaus esimerkiksi ei. Tämä on pelkkä määrittelykysymys, ei ongelma.
2. "Miten lisäverot näkyisivät kaikille avoimissa julkisissa verotiedoissa, osana muita veroja vai omana kohtanaan?"
• Jälleen pelkkä määrittelykysymys.
3. oimisivatko lisäverot eräänlaisena imagonkiillotuksena, jolla "hyvä verokansalainen" saattaisi esimerkiksi näyttäytyä verohallinnon silmissä tavallista puhtoisempana, jopa välttää verotarkastukset?"
• Jos joku voisi käyttää ja käyttäisikin ylimääräisiä veromaksuja imagonkiillotukseen, mitä haittaa siitä olisi? Valtio saisi lisää rahaa budjettiin ja "hyvä verokansalainen" hyvän mielen. Ei tämä tietenkään tarkoittaisi erityisasemaa verotarkastuksien osalta.

Yllämainittujen "ongelmien" lisäksi professorit puhuivat verotuksen määritelmästä ja luonteesta:

"Tulovero on pakkosuoritus, joka on maksettava veronalaisesta tulosta. Jos vielä veroja saisi ohjata haluamaansa kohteeseen, mennään yhä kauemmas veron normaalista määritelmästä."

"Verotuksen koko luonne on, että vero ei ole miltään osin vapaaehtoinen suoritus. Mielestäni tällainen ajatus ei ole realismia", Linnakangas sanoo.

Eihän tuo ole kuin pelkkää semantiikkaa. Voisihan vapaaehtoista maksua kutsua halutessaan toisellakin nimellä. Varsinaisiin ongelmiin ei siis ainakaan tuossa artikkelissa päästy.

Olisiko sitten muita ongelmia? Mietitään ensin suorimmat seuraukset. Käytännössä on tietysti kyseenalaista, tulisiko vapaaehtoisista veroista missään määrin merkittävää tulovirtaa valtiolle. Merkittävien tulojen puute ei kuitenkaan vielä tekisi siitä haitallista. Lisäksi verojen ohjaaminen haluttuun kohteeseen ei käytännössä voisi toteutua täysimääräisesti, koska se väkisin vähentäisi perinteisistä pakollisista verotuloista allokoituja varoja näihin kohteisiin. Mutta ei sekään tekisi järjestelmästä haitallista, ja tarvittaessa voisi olla antamatta koko kohdistusvalintavaihtoehtoa. Kolmantena tulee byrokratian lisääntyminen, mutta voiko yksi rasti ruutuun -tyyppinen valintavaihtoehto esitäytetyssä veroilmoituksessa todella olla niin merkittävä lisä, että sen pitäisi olla esteenä? Tuskinpa vain - vaikka rastin seurana olisi vielä se toinen, tilastollisesti kerättävä ruksi kohdistustoivetta varten.

Vapaaehtoisen veron valtiolle tuomien verotulojen suuruus olisi siis toki epävarma, mutta eiköhän sen tuomat tulot kuitenkin helposti kattaisi sen tuomat olemattomat byrokratiakustannukset. Vaan entä jos kuvaa katsotaan hieman laajemmin? Olisiko tällä tavalla kerätyllä verolla jotain muita suoraan verokertymään tai järjestelmän ylläpitoon liittymättömiä seurauksia?

Yksi kysymys on, miten vapaaehtoisen veron olemassaolo vaikuttaisi suomalaisten veromoraaliin yleisemmällä tasolla. Eli käytännössä: olisiko sillä vaikutusta harmaan talouden laajuuteen tai raharikkaiden pyrkimyksiin kiertää veroja viemällä tulonsa ulkomaille? Vaikutus riippuisi todennäköisesti vapaaehtoisen veron maksamisen suosiosta. Jos vapaaehtoinen vero tuottaisi jossain määrin merkittäviä summia, ja kävisi ilmi, että monet varakkaat antaisivat ylimääräistä yhteisten asioiden hoitoon, harmaan talouden kiusauksille ei luultavasti antauduttaisi niin helposti, ja muiden varakkaiden olisi entistä nihkeämpi perustella itselleen saati muille omaa veronkiertoaan. Toisaalta vaikka vapaaehtoinen vero ei tuottaisikaan merkittäviä lisäverotuottoja, tuskin se varsinaisesti heikentäisikään yleistä veronmaksuvalmiutta.

Toinen kysymys on, miten asia nähtäisiin ulkomailla. Vastaavaa vapaaehtoista maksua ei taida olla käytössä missään muussa valtiossa maailmassa. Mikäli annettaisiin mahdollisuus ylimääräiseen vapaaehtoiseen veronmaksuun ja edes jotenkin mainittava määrä ihmisiä eli käytännössä rahaa tarttuisi siihen, se voisi tehdä varsin hyvää koko Suomi-brändille: korruptoitumaton, maailman parhaan peruskoulun omaava äitiyspakkauksilla jo syntymästä lähtien tasa-arvoisuuteen panostava Suomi on maa, jossa moni maksaa verojakin vapaaehtoisesti. Sellaista ihmeestä voisi olla moni kiinnostunut!

Kyllä vapaaehtoisesti maksettavan veron potentiaaliset hyödyt mielestäni ylittävät siihen mahdollisesti liittyvät riskitekijät. Siksi sille olisi hyvä antaa mahdollisuus.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kehitysaskeleita 6 - Ravintolatupakointi

Berliiniläisen baarin vessapeili
(14.12.2013)

Äskettäinen käynti Saksassa toi haisevan muistutuksen menneestä. Suomen ravintoloissa ei ole 1.6.2007 lähtien saanut tupakoida isompia ravintoloita koskevaa parin vuoden siirtymäaikaa lukuunottamatta kuin erillisessä tupakointitilassa. Saksassakin kielto on tullut vuotta myöhemmin voimaan, mutta se ei koske pieniä kapakoita, eikä käytännön valvonta taida muutenkaan olla samalla tasolla.

Vaikka tupakoimiseen onkin syytä antaa mahdollisuus, voi tässä asiassa mielestäni olla tyytyväinen Suomen Saksaa tiukemmasta holhouksesta, eikä sen suhteen paluuta vanhaan ole. Rajoitus antaa ennen kaikkea ravintolatyöntekijöille, mutta myös ravintolassa kävijöille mahdollisuuden välttää passiivinen tupakointi - eikä seuraavana päivänä ole myöskään tupakalta haisevia vaatteita muistutamassa ulkona vietetystä illasta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Turhaa valvontaa lounasseteleille?

Lounasetelin takapuolella ei ole
 tähän asti ollut allekirjoituskohtaa.

Lounassetelien käyttöehdot tiukentuvat vuodenvaihteen jälkeen, sillä jatkossa lounassetelit pitää merkitä omalla nimellä (kts. Lounassetelillä ei enää makseta kaverin ateriaa). Onko tällaiselle valvonnalle oikeastaan tarvetta?

Ilmeisen vertailukohteen lounasseteleille muodostavat liikunta- ja virikesetelit, joihin on tähänkin asti pitänyt laittaa oma nimi, jotta voidaan seurata, että edun saaja itse käyttää setelinsä. Onko saman vaatimuksen asettaminen lounareille nyt siten perusteltu jo ihan johdonmukaisuuden nimissä? Ei mielestäni.

Lounasseteleillä eli lounareilla on liikunta- ja virikeseteleihin verrattuna joitakin keskeisiä eroja. Lounassetelit kohdistuvat kaikille yhteiseen välttämättömyyteen eli syömiseen, kun taas liikunta- ja virikesetelit vähemmän välttämättömiin palveluihin, joita jotkut saattavat kuluttaa runsaasti, kun taas toiset eivät juuri ollenkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä siinä missä lounarit vaikuttavat lähinnä siihen, missä ja miten ruokailu tapahtuu, liikunta- ja virikesetelit vaikuttavat myös siihen, tapahtuuko viriketoimintaa ollenkaan. Lounareilla on siis tavallaan vain kaksi tarkoitusta, kun taas liikunta- ja virikeseteleillä kolme. Jälkimmäiset edistävät paitsi palvelualojen toimintaedellytyksiä ja helpottavat työntekijän harrastusmahdollisuuksia, ne myös aktivoivat työntekijöitä pitämään fyysisestä ja henkisestä terveydestään huolta. Tämän ylimääräisen tarkoituksen ansiosta liikunta- ja virikesetelit ovat myös lounasseteleistä poiketen verottomia etuja.

Miksi seteleiden käyttöä sitten valvotaan? Liikunta- ja virikeseteleillä ilman valvontaa edunsaaja voisi helposti myydä setelit eteenpäin. Johtuen setelien verottomuudesta siitä tulisi käytännössä veroton palkanlisä. Se puolestaan saisi edun tarjoamisen suosion kasvamaan jokseenkin niin kauan kuin vain seteleille löytyy helposti saatavilla olevia jälkimarkkinoita. Järjestelmän työntekijöitä aktivoiva merkitys vesittyisi siis lähes täysin, eikä verottomuudelle olisi enää perusteita. Tässä tapauksessa valvonta on siis järkevää, vaikka se aiheuttaakin hieman ylimääräistä kitkaa niiden käyttöön.

Miten on lounasseteleiden laita? Ensinnäkin lounasseteleillä on nimellisarvoon suhteutettuna 75%:n verotusarvo. Se tarkoittaa, että niiden edelleenvälittämisestä saisi parhaimmillaankin vain 25%:n hyödyn (liikunta- ja virikeseteleiden 100%:n sijasta), ja tuokin vain työpäivien määrään rajoitetusta lukumäärästä lounasseteleitä. Toisekseen ainakin oman arvioni mukaan selvästi suurin osa lounasseteleistä kuluu joka tapauksessa nimenomaan lounasruokailuun. Lounasruokailun ulkopuoleisestakin ruokailusta menee varmasti merkittävä osa edunsaajan omaan, eikä edunsaajan tuttavien ateriointiin. Tästä edelleen yli jäävien lounasseteleiden käyttöön halutaan nyt sitten puuttua, mutta onko siitä hyötyä?

Varma seuraus lounasseteleiden valvonnasta on ainakin alkuun ylimääräinen allekirjoitussavotta. Joko työntekijä allekirjoittelee kuukausittain parisenkymmentä seteliä puuduttavana prosessina kerralla tai sitten hidastelee ravintolan jonoa lounasta maksaessa. Tähän kyllästyminen ja vähentyneet setelien käyttömahdollisuudet laskevat väistämättä setelien houkuttelevuutta. Monessa tapauksessa viikonloppuinen lounasseteleillä maksettu perheateria ei tällöin siirrykään puhtaasti käteisellä maksetuksi, vaan jää tekemättä kokonaan. Vaikka tällainen ei olekaan varsinaisesti lounaskäyttöä, se ajaa silti suurelta osin samaa tarkoitusta: ruoan valmistaa ammattilainen, mikä lienee kuitenkin yleensä laatuun suhteutettuna se tehokkain vaihtoehto.

Kokonaisuudessaan tuntuu, että lounassetelien valvonnalla saadaan aikaan siis vain lisäpäänvaivaa niin ravintoloitsijoille kuin lounastajillekin, kun muutama teoriassa säästetty veroeuro häviää ravintolapalvelujen madaltuneeseen kysyntään. Niin ollen lounassetelit saisi mielestäni pitää ennallaan - ainakin niin kauan kuin ei olla siirrytty täysin lounaskortin käyttöön.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kova yhteiskunta?

Onko Suomessa vallalla kovat arvot? Tämä riippuu paljolti siitä, miten kova arvo määritellään. Yksilötasolla arvomaailma voi heijastaa koko elämäntapaa, mikä näkyy siinä, miten mielessään ja toimissaan painottaa perheen, lähiympäristön, yhteisön ja muun maailman suhteita, kuten myös siinä, minkälaisen painoarvon antaa työn määrälle ja sisällölle suhteessa muihin elämänalueisiin. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia kuten yksilö: se ei voi ryhtyä vain työnarkomaaniksi tai taiteilijaksi, alkaa downshiftata, siirtyä vapaaehtoistyöntekijäksi tai ryhtyä suurella riskillä yksityisyrittäjäksi. Yhteiskunnalla ei ole varaa olla niin pehmeä kuin mitä yksilölle voi olla mahdollista.

Lapsi ja vanhus parrasvaloissa.
(5.1.2013)

Merkkinä yhteiskunnan kovuudesta ihmiset saattavat mainita hyvin monenlaisia asioita liittyen mm. työelämän käytäntöihin (esim. sairauslomien suhteen), sairaiden, lasten ja vanhusten hoitoon, syrjäytyjiin, ympäristöystävällisyyteen ja ilmastonmuutokseen tai maahanmuuttoon, työmarkkinoiden toimintaan, tuloeroihin, tai jopa silkkaan rahan arvostukseen ja talouskasvun ihannointiin. Käytännössä kaikkien asioiden ylläpitoon tarvitaan sitä kovaa rahaa, vaikka välillä tuntuu, että kaikki eivät sitä halua myöntää. Toisaalta useimmat näennäisesti pehmeämmistäkin arvoista asioista palautuvat myös siihen, että niillä edistetään vaurauden ylläpitoa ja kasvua.

Monessa, toisinaan pehmeämmäksi arvoksi tulkitussa asiassa kyse on oikeastaan vain aikajänteestä. Lapsiin panostamista voidaan pitää pehmeänä arvona, mutta toisaalta yhteiskunnan kannalta se voi olla pidemmällä tähtäimellä kriittisen tärkeä investointi. Sama pätee myös luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen kuluttamiseen: jotkin asiat kuten liikakalastus voi vaikuttaa melko lyhyelläkin välillä, kun taas mahdollisesti etenevän ilmastonmuutoksen torjumisyrityksissä saatetaan puhua hyvinkin monen sukupolven aikajänteestä. Periaatteessa voisi ajatella, että mitä pidemmällä aikajänteellä johonkin asiaan panostus tuottaa yhteiskunnan kehitykselle positiivisen tuloksen, sitä pehmeämmästä arvosta on kyse.

On kuitenkin pehmeitä arvoja, joiden ei juuri voi nähdä edistävän puhtaasti taloudellisia arvoja edes pidemmällä tähtäimellä - ellei sitten niiden vaikutusvaltaa ihmisten mielenlaatuun laske niin suureksi, että niiden heikompi hoito lamaannuttaisi ihmisten toimeliaisuuden. Tällaiseksi asiaksi voidaan laskea esimerkiksi eläintensuojelu, mitä puhtaasti taloudelliset intressit eivät aja, mutta onneksi nykyään lähes joka paikkaan ulottuvat videokamerat ja maailman verkottuminen saavat ihmiset ainakin välillä reagoimaan eläinten oikeuksien puolesta. Näin kävi esimerkiksi muutama päivä sitten, kun kammottava angorakanien kohtelua esitellyt video levisi netissä, minkä seurauksena tuotteita vedettiin pois kaupoista ja tuotantoa keskeytettiin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ehkä merkittävimpänä yhteiskunnan arvojen kovuuden puntarina voinee tässä mielessä nähdä sen, miten vanhuksista pidetään huolta. Yksittäiselle hoitajalle monesti kasautuva liian suuri työtaakka näkyy väistämättä myös hoidon laadussa, ja nyt aiotut vanhusten laitoshoitoon kohdistuvat säästöt tuskin tilannetta ainakaan parantavat (kts. Hallitus hakee vanhusten hoidosta jättisäästöjä). Valtion nykyinen velkaantumistahti ei tietenkään saa jatkua pitkään, joten jotakin on tehtävä. Kyllä silti toivoisi, että löytyisi parempiakin säästökohteita. Jutta Urpilainen korosti, ettei kyse ole varsinaisesti leikkauksista, vaan rakenteellisista muutoksista (kts. Ylen artikkeli aiheesta), mutta elleivät nämä muutokset saa järjestettyä hyvää hoitoa aidosti aiempaa tehokkaammalla tavalla, näyttää siltä, että nämä taloudellisesti kovat ajat vievät siten yhteiskuntaammekin astetta kovempaan suuntaan.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Enemmistön tyranniasta vähemmistön tyranniaan

Täällä määrää kansa.
(Espanja 3.7.2011)

Kirjassaan Markkinat ja demokratia Björn "Nalle" Wahlroos kritisoi vahvasti demokratiaa leimaamalla sen enemmistön tyranniaksi. Näkemyksen voi halutessaan nähdä vain valituksena siitä, kuinka tavikset haluavat verottaa hänenkaltaistensa rikkaiden rahat yhteiseen kassaan, mutta taustalla on kuitenkin ihan valideja pointteja demokratian ongelmista. Wahlroos tietää takuulla paljon enemmän niin markkinoiden ja yhteiskuntien toiminnasta ja lainalaisuuksista kuin allekirjoittanut, mutta jotkin hänen perusteluistaan tuntuvat silti ontuvilta. Lisäksi tuntuu, että kutsuessaan valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välistä kilpailua muun muassa "vapauden ja edistyksen ylivertaiseksi takaajaksi kaikkialla" kirjalla on ylioptimistisen varaukseton näkemys kaikenlaisen kilpailun auvoisuudesta.

Yksi demokratian oikeista ongelmista on se, että tämä kansanvalta ei välttämättä pyri noudattamaan kansalaisten yhteistä kokonaistahtoa vaan kansalaisten enemmistön tahtoa. Poliitikko saa valtaa miellyttämällä enemmistöä, vaikka enemmistö voi haluta sitä, mikä on heille hyvä, mutta vähemmistölle huono. Ongelmallista ja yhteisen kokonaistahdon vastaista tämä on viimeistään siinä vaiheessa, kun vähemmistölle koituva haitta on kokonaisuudessaan suurempi kuin enemmistölle koituva hyöty. Täten vähemmistö joutuu lähtökohtaisesti sopeutumaan enemmistön tahtoon, mitä voi kutsua käytäntönä enemmistön tyranniaksi.

Wahlroos käsittelee kolmen hallintomuodon eli demokratian, hierarkian ja markkinoiden tasapainoa, ja toteaa, että demokratian soveltamista tulee sen ongelmallisuuden ja tehottomuuden vuoksi hillitä. Demokratian ongelmat ovat toki todellisia ja varsinkin EU:n vallankäytössä on mm. sen sekavuuden ja tehottomuuden suhteen varmasti todella paljon kehittämisen varaa. Erikoista on kuitenkin se, miten kritiikittömästi Wahlroos ihailee Kiinan kaltaisia idän hierarkioita melkeinpä ainoana perustelunaan niiden valtaisa talouskasvu lännen kangistellessa. Kyseiset maat ovat edelleen paljon köyhempiä kuin varakkaat länsimaat, joten onko todella ihme, että jos heidän yhteiskuntajärjestelmänsä on suhteellisen hyvin järjestäytynyt, myös talouskasvu on reipasta, kun kiinniotettavaa on edelleen paljon? Ei nopea kasvu kuitenkaan tarkoita sitä, että tällaisen hierarkisen järjestelmän talous ajaisi missään vaiheessa läntisen demokratian ohi - olkoonkin, että Kiinasta tullee hyvinkin pian valtavan väkilukunsa ansiosta absoluuttisessa tarkastelussa maailman suurin talous.

Pohjimmiltaan vastassa on joka tapauksessa se, mitä Winston Churchillkin on aikoinaan persoonallisella tavallaan todennut: demokratia on huonoin mahdollinen hallintojärjestelmä, jos ei lasketa kaikkia muita joskus kokeiltuja järjestelmiä. Ei Wahlrooskaan hae demokratiasta luopumista, mutta toteaa kuinka hallintojärjestelmät demokratiaa myöten on itsessään altistettava kilpailulle ja kuinka kansallisvaltioiden rajojen murtuessa näin on väistämättä jo tapahtumassakin.

Kuinka hyvä asia sitten on, että kansallisvaltioiden hallintomallit altistuvat kilpailulle? Kirjassaan Wahlroos lähtee liikkeelle kaukaa historiasta, ja erilaisten hallintomallien historiallisen katsauksen yksi tarkoitus lieneekin osoittaa, kuinka hallintomallit ovat ajan mittaan kehittyneet paremmiksi - ja nimenomaan kilpailun kautta. Kilpailua voidaan nähdä jo siinä, jos yhden valtion sisällä opitaan toisenlaisen mallin toimivan paremmin kuin aiemmin käytetyn. Tällaiseen itsenäisemmän kehityksen varaan on vaikea kuitenkaan laskea mitään, sillä valtion sisällä voi olla ristiriitaisia intressejä, jos esim. pieni etuoikeutettu ryhmä nauttii paremmasta elintasosta koko kansakuntaa ajatellen heikommassa järjestelmässä. Kansainvälisessä katsannossa suorempaan ja tehokkaampaan kilpailuun päästään, kun väestö pääsee tarvittaessa äänestämään ns. jaloillaan eli siirtymällä ulkomaille. Mitä vähemmän valtioiden välistä ihmisten, resurssien ja työvoiman liikkuvuutta rajoitetaan, sekä mitä halvemmaksi liikkuminen muodostuu teknisen kehityksen sekä kulttuurillisten eroavaisuuksien suhteen, sitä alhaisemmaksi muuton transaktiokustannukset muodostuvat, ja sitä tehokkaammin tällainen kilpailu jyllää.

Wahlroos vaikuttaa näkevän tällaisen jaloillaan äänestämisen ja muun valtioiden välisen kilpailun vain ja ainoastaan hyvänä. Paljon hyvää siinä onkin. Pienen piirin etuihin keskittyvä hallintomalli saa paineita muutokseen, kun väestö pakenee naapurimaihin. Kun yksi valtio taas löytää toimivan rakenteen jonkin asian hoitamiseen, tästä kannattaa ottaa mallia, sekä tarvittaessa pyrkiä parantamaan sitä edelleen. Pikkuhiljaa valtiot pyrkivät kehittymään kohti parempaa, aivan kuten yritykset kilpailevat keskenään pyrkimällä tekemään houkuttelevampia tuotteita, kuin mitä toisilla yrityksillä on tarjota.

Valtioidenvälisessä ja yritystenvälisessä kilpailussa on paljon samaa. Molemmista voidaan erottaa kolme kilpailun tasoa:

1. Kilpailu paremmuudesta
2. Kilpailu inhimillisistä resursseista
3. Kilpailu muista resursseista

Siinä missä yritykset pyrkivät luomaan parhaita mahdollisia tuotteita, valtiot pyrkivät rakentamaan parhaan mahdollisen hallintomallin, mikä luo positiivista kehitystä. Valtiot ja yritykset voivat myös kilpailla parhaista työvoimaresursseista. Yritykset voivat markkinoida hyviä työolosuhteitaan ja valtiot voivat markkinoida omaa elinympäristöään ja yhteiskuntansa toimivuutta, mikä omalta osaltaan tukee positiivisen kehityksen tavoitetta.

Kolmannella eli muihin resursseihin pohjautuvan kilpailun tasolla Wahlroosin julistama kilpailun auvoisuus ei enää nähdäkseni toteudu. Esimerkiksi luonnonvaroista kilpailu voi johtaa moneen haitalliseen lopputulokseen. Joko niitä hyödynnetään tehottomalla tavalla tai sitten ne kulutetaan omaa etua ajaessa loppuun ellei sitten ajauduta jopa sotaan. Päästökaupankaltaisilla markkinamekanismeilla voidaan puolustautua tällaisilta ongelmilta, mutta ne ovat silti vain epätäydellisiä suojia ongelmaa vastaan. Yritystenvälisen kilpailun kannalta on sinänsä hyvä asia, että suuri osa yrityksistä ei tällaisista resursseista joudu kilpailemaan.

Valtioiden kohdalla näiksi kolmannen tason kilpailun kohteiksi voidaan lukea luonnonvarojen lisäksi pääoma eli käytännössä verotulot. Kuten sanotaan, pääomalla ei ole isänmaata. Sitä ei liioin juuri kiinnosta, miten hyvin yhteiskunta toimisi isossa mittakaavassa. Tärkeintä on, että pääoma on turvassa, mikä sisältää myös sen, ettei verottaja rankaise sitä kovin ankarasti.

Kilpailu pääomista kannustaa siten paljon muuhunkin kuin sisäisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen. Mikäli saa houkuteltua Googlen tai Applen kaltaisia maailman menestyneimpiä yritysjättejä rajojensa sisäpuolelle, yrityksen valtavista voitoista saa merkittävät verotulot hyvinkin alhaisella veroprosentilla. Jos valtio on vielä hyvin pienikokoinen, kyse voi olla todellisesta lottovoitosta, jolla pyörittää jo merkittävää osaa yhteiskunnasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunnan rakenne olisi jotenkin itsessään loistelias ja menestyisi ilman ulkomaailmasta tulevia varakkaita kyläilijöitä.

Lopputulosta voidaan kutsua vähemmistön tyranniaksi. Tällaisia tyranneja löytyy niin yritysten ja valtioiden, kuin yksittäisten ihmistenkin joukosta. Riittävän pienet ja/tai muuten oikeanlaisen statuksen aiemmin saavuttaneille maille riittää suhteellinen vähä, kun se tulee absoluuttisesti isosta, jolloin tämä pieni vähemmistö sanelee, mihin muiden maiden tulisi sopeutua.

Suuryritykset taas voivat sanella enemmän tai vähemmän suorasti, mitä heidän läsnäolonsa vaatii. Suomesta tästä toimii tuoreena esimerkkinä käytännössä Googleen ja Microsoftiin kohdistuva konesalien veroale, josta pienemmät toimijat eivät pääse hyötymään (kts. Datakeskusten veroale). Pieni, vaikutusvaltainen ja rahakas vähemmistö siis jälleen sanelee, ja suuri, pienistä toimijoista koostuva vähemmistö vikisee. Vaikka alen toteaisi periaatteessa järjettömäksi, periaatteesta saattoi hyvinkin kannattaa työpaikkojen ja verotulojen toivossa luopua.

Yksittäisten ihmisten kohdalla tyrannia ilmenee samankaltaisesti. Varakkaat yksityishenkilöt (esim. Paulig ja Ehrnrooth) vievät varojaan "turvaan" ulkomaille, minkä takia voi syntyä paineita alentaa pääomaveroa. Toisaalta lainsäädännöstä löytyy myös erillisiä varakkaiden tai hyvätuloisten suosimispykäliä, kuten ulkomaisille avainhenkilöille asetettava kiinteä matalahko veroprosentti (kts. Verottajan kuvaus ulkomaisista avainhenkilöistä).

Ei tarvitse kauan miettiä, olisiko olemassa erillistä avainhenkilöverotusta tai suurten datakeskusten veroalea, jos maailmassa olisi vain yksi valtio. Ei liioin ole syytä ajatella, että jättiyritys maksaisi tällöin valtavista voitoistaan suhteessa huomattavasti pienemmän siivun kuin pieni yritys. Siten ei liene myöskään syytä olettaa, että kilpailu pääomista johtaisi itsessään mihinkään hyvään. Ainoa ikään kuin positiivinen lopputulos voi olla se, että päädytään luomaan yhteisiä kansainvälisiä sopimuksia tällaisen epärakentavan kilpailun torjumiseksi. Täytyy vain toivoa, että paremman vaihtoehdon puuttuessa se Wahlroosin enemmistön tyranniaksi moittima demokratia löytäisi keinon tämän vähemmistön tyrannian torjumiseksi. Tehtävä ei vaikuta helpolta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kaupunki haluaa lisää ongelmallisimpia hitaksia?

Ismo-paahdin ei oikein ymmärrä hitas-järjestelmän tarkoitusta, 

mutta häntä ei olekaan piirretty  hitas-talon kylkeen. 

Sama tuntuu toisinaan koskevan meitä ihmisiä. Hitas-osakkaalla

voi olla ymmärrystä halvalle ostohinnalle, mutta myyntihinnan sääntely 

kiusaa. Järjestelmän ulkopuolisia taas ei tyypillisesti kiinnosta 

riittävästi, jotta he välittäisivät järjestelmän ongelmista.

Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä haluaisi Helsingin Sanomien (1.11.) mukaan jatkossa hitas-asuntojen tuotantoa enemmän kalliille alueille, kun taas siellä, "missä hintaero verrattuna säätelemättömiin asuntoihin on pieni, kannattaisi luovuttaa tontteja vapaarahoitteisille asuntoyhtiöille". Mikähän lie tarkalleen ottaen järkeily tämän ajatuksen taustalla?

Onhan tietysti niin, että varsinkin mikäli säännelty hinta jää markkinahinnan yläpuolelle (minkä se monin paikoin tekeekin), sääntely menettää merkityksensä. Varsinkin mikäli säännelty hinta jää pysyvästi tavoittamattomiin, hitaksesta muodostuu tällaisilla alueilla harmiton, vain pientä lisäbyrokratiaa aiheuttava kuriositeetti, jolla saattaa olla hieman edullisempi tontinvuokra, mutta ei välttämättä sitäkään. Eli jos hitas-järjestelmässä muuten näkee jotain kannatettavaa, tällaisille alueille niitä ei kannattaisi rakentaa.

Mutta tarkoittaako halvimpien alueiden hitas-tuotannon vähentäminen sitä, että niitä pitäisi rakentaa enemmän nimenomaan kalliille alueille? Jutussa on mainittu vapaarahoitteisten keskimääräiseksi hinnaksi 6700 euroa neliöltä (millä kaiketi tarkoitettiin näitä kalliimpia alueita), kun taas hitas-asunnon hinnaksi 4231 euroa neliöltä. Luvut ovat käytännössä vain suuntaa-antavia, mutta kuitenkin oikeata kokoluokkaa: ero on valtava. Onko Penttilällä jonkinlainen kuvitelma, että muiden asuntojen hinnat useampien säänneltyjen asuntojen myötä jotenkin maagisesti laskisivat, ikään kuin tarve asua jotenkin vähenisi, kun vieressä on halpoja asuntoja? Ei, kyllä seuraus olisi tarjolla olevien asuntojen määrän vähentyessä pikemminkin päinvastainen.

HS uutisoi 23.10., että vain harva hitas-osakas rikastuu sääntelyn päättyessä. Näin toki on toistaiseksi, mutta absurdimpien hintapoikkeamien harvinaisuus ei tee järjestelmästä yhtään sen järkevämpää: joillakin alueilla järjestelmällä ei ole käytännössä vaikutusta, kun taas toisessa ääripäässä jotkut ovat ensin asuntoloukussa, kunnes koittaa realisoitavassa omaisuudessa mitattu äkkirikastuminen (kts. asukkaalle voittoa 2913€ / neliö).

Haluaako apulaiskaupunginjohtaja Penttilä, että yhä useammalle voisi tulla mahdollisuus tällaiseen rikastumisloukkoon? Kyllä, sitoisihan se joitakin ihmisiä Helsinkiin, mikä lienee Penttilän tavoite. Mutta vaikka ajateltaisiin vain Helsingin etua naapurikuntien kustannuksella, ovatko nämä ihmiset niitä kaupungin janoamia hyviä veronmaksajia? Tai vaikka he olisivatkin tällaisia veronmaksajia asuntoa ostettaessa, ovatko he sitä vielä siinä vaiheessa, kun he haluaisivat muuttaa pois, mutta eivät käytännössä voi sääntelyn takia? Onko sekin kaupungin etu, että toiset, ehkä maksukykyisemmätkin veronmaksajat jäävät tulematta kaupunkiin, koska heille ei osunut arpa kohdalle eivätkä he pysty ostamaan asuntoa vanhalta ehkä eläkkeellekin jääneeltä hitas-osakkaalta, joka ei halua myydä asuntoaan alihintaan? Ja voiko sitä pitää kenenkään etuna, että ihmiset eivät pääse muuttamaan kaupungin sisällä elämäntilanteen tai työpaikan vaihtuessa asunnosta toiseen, koska asunnosta ei saa myytäessä järkevää hintaa, eikä joihinkin asuntoihin sen vuoksi pääse kiinni edes rahalla?

Monille ihmisille on selvää, että hitas tuottaa lähinnä vain ongelmia. Jos hitas-asuntoja on kuitenkin niin pakko rakentaa, eikö voisi edes pyrkiä siihen, että niiden vaikutus olisi maltillinen, ja niiden hinnat osuisivat lähitulevaisuuttakin arvioitaessa edes jokseenkin lähelle markkinahintoja? Nyt tuntuu, että Penttilä pyrkii päinvastaiseen eli luomaan nimenomaan enemmän sellaisia hitas-yhtiöitä, joissa järjestelmän ongelmat ovat kaikista suurimmat.

Tästä tulee ihan mieleen Akateemisen talousblogin parin vuodentakainen kirjoitus, joka käsitteli Penttilän HS:lle antamaa haastattelua, jossa hän totesi hitas-järjestelmän olevan hyvä sillä perusteella, että hitas-järjestelmän asunnoille on niin kova kysyntä. Ajatuksenjuoksu tuntuu olevan linjassa nyt esitetyn kanssa. Luomalla suosituille alueille entistä enemmän entistä alihintaisempia asuntoja, saadaan järjestelmästä entistä suositumpi, ja siten siis entistä parempi! Miksei siis rakennettaisi ydinkeskustaan oma Cirrus-kokoluokan tornitalo, ja myytäisi siitä asuntoja 100 euron neliöhintaan? Asuntoarpajaisiin tursuavat sadattuhannet hakemukset ja asuntoihin tämän jälkeen hintaloukkuun kymmeniksi vuosiksi jäävät onnekkaat olisivat täydellinen osoitus järjestelmän entistä suuremmasta erinomaisuudesta!

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Älä ruoki veropakolaisuutta!

Kenenkäs rahat 
löytyivätkään veroparatiisista?
(HS 11.10.2013)

Finanssikriisin jälkimainingeissa veroparatiiseihin ja kansainvälisiin verotuksen pelisääntöihin on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota ja joitakin tuloksiakin on saatu, kuten äskettäisissä Casimir Ehrnroothin, Jorma Ollilan ja nyt Bertel Pauligin tapauksessa. Silti veropakolaisuuden torjuminen tuntuu välillä toivottomalta oli kyse sitten yritysten tai yksityishenkilöiden verotuksesta. Rahoja on vaikea jäljittää, suuryritykset voivat toimia siirtohinnoittelun epäreiluudesta riippumatta täysin lain kirjan mukaan, eikä veropakolaisuudesta kiinnijäämisestä välttämättä synny niin suurta riskiä, että se saisi maksamaan verot kiltisti. Jotkut ovat voineet päästä osittain pälkähästä myös ns. ne bis in idem -periaatteen ansiosta (kts. Vero.fi). Tämän suhteen on sääntöihin ja käytäntöihin varmasti tulossa periaatteen huomioonottavia parannuksia, mutta kansainvälinen talousympäristö tulee tarjoamaan houkuttelevia pakopaikkoja myös jatkossa, mikä näkyy sekä suorasti että epäsuorasti valtion budjetissa ja sitä kautta tavallisen veronmaksajan kukkarossa.

Siinä missä virkavallan keinot käyvät vähiin, voisiko apua löytyä sieltä, missä ongelmakin syntyy, eli markkinoilta? Jos kuluttajat alkaisivat kasvavissa määrin ottaa ympäristöystävällisyyden ja muiden eettisten arvojen lisäksi myös veroeettisyyden huomioon kulutusvalinnoissaan, varsinkin kulutustuote- ja palvelualoilla toimivien yritysten olisi pakko ottaa tämä paremmin huomioon. Starbucks ei maksanut vuosiin veroa Britanniassa, mutta on nyt taipunut maksamaan ainakin jotakin (kts. Starbucks maksoi ensimmäistä kertaa vuosiin yritysveroa Britanniaan). Syy tähän voi olla nimenomaan Starbucksin kuluttaja- ja palvelukeskeinen toimiala.

Veroeettisyyden merkitys lienee sinänsä vahvasti kansallisuussidonnaista. Suomalaista Starbucksissa kävijää ei luultavasti kovin paljon kiinnosta, maksaako Starbucks voitoistaan veroja Britanniaan vai ei. Suomessa pelibisneksen jättimenestyjät Supercell ja perässä myös Rovio (Talouselämä 18/2013) ovat kertoneet maksavansa veronsa kiltisti Suomeen. Tällä ei alan kansainvälisyydestä johtuen liene kuluttajiin juuri minkäänlaista vaikutusta, mutta ehkä juuri sen vuoksi olisi hienoa, jos tällaiset positiiviset ulostulot saisivat enemmän huomiota.

Jos yritysten ja niiden omistajien verotukseen kiinnitettäisiin huomiota myös kuluttajanäkökulmasta, yritysten olisi useammin katsottava veron maksua myös tästä näkökulmasta. Veroeettisyydestä pitäisi saada yrityksille markkinointivaltti ja veronkiertäjistä tulisi pitää kuluttajanäkökulmasta rakennettua mustaa listaa, joka pyrkisi mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon niin yrityksen verojärjestelyt, yritysjohdon henkilökohtaiset veronkierrot, sekä koko alihankintaketjun. Tälle pohjalle voisi jo rakentaa kuluttajien veroeettisyystietoisuutta herättelevän kampanjan. Jos kuluttaja herää, on yritysten ja niiden rikkaiden johtajienkin pakko herätä. Tällöin voittajia ovat paitsi veronmaksajat, myös yleinen moraali.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>