Kehitysaskeleita 3 - Progressiivinen pääomavero

Kapitalistin renkipoikia hommissa (9.8.2010).

Suomalaiseen syksyttäiseen tapaan mediassa on taas julkaistu suurituloisimpien verotiedot (ks. esim. HS:n sivuilta). Tämä nostaa jokavuotiseen tapaan ihmisissä hämmästystä siitä, miten suurituloisimpien kokonaisveroprosentti on tyypillisesti alle 30% eli matalampi kuin monen tavallisen palkansaajan, ja selvästi matalampi kuin hyvätuloisen palkansaajan. Hyvin epäreilultahan se vaikuttaa. Vaikka todellisuus ei olekaan niin mustavalkoinen kuin mediassa julkaistujen taulukoiden maalaama kuva antaa ymmärtää, ihmetys ja kritiikki ovat mielestäni perusteltuja. Nykyisen hallitusohjelman mukaan pääomaverotukseen onkin luvassa lievä progressio, mikä nostaa pääomatulojen veroprosenttia 50 000 ylittävältä osuudelta 30 prosentista 32 prosenttiin (ks.vm:n tiedote).

Miljoonatuloisten tilastoissa näkyvät alle 30%:n veroprosentit näyttävät suhteettoman matalilta, mutta tuo kokonaisverotuksen mataluus on ainakin osin näennäistä. Osakeyhtiöiden osingoista maksetaan nykyverokannalla henkilökohtaista veroa vain 19,6%, mutta kyseinen summa tulee voitosta, josta on jo maksettu 26% yhteisöveroa. Kokonaisuudessaan veroaste on siis 40,5%, mikä on toki matalampi kuin suurituloisimmilla palkansaajilla, mutta selvästi enemmän kuin keskituloisilla palkansaajilla, vaikka verotilastoissa tällainen näkyykin vain 19,6%:n suuruisena. Oma lukunsa on listaamattomat yhtiöt, joista voi nostaa maksimissaan 90 000 euron tulot verottomana olettaen että yrityksen nettovarallisuus on yli miljoonan. Tällainen näkyy tilastoissa 0 prosentin verona, vaikka todellisuudessa voitosta on maksettu 26%:n yhteisövero. On kuitenkin myös tuloja, joista maksetaan vain 28%:n pääomavero. Tällaisia ovat esimerkiksi vuokratulot ja yrityksen tai muun omaisuuden myynnistä saadut voitot. Osaa pääomatuloista kohdellaan siis kevyemmin kuin ansiotuloja, mutta osaa kovemmin.

Monen tavallisen kansalaisen mielestä pääomatuloja tulisi verottaa paljon tiukemmin. Kaavailtu suurten pääomatulojen verotuksen nousu 30 prosentista 32 prosenttiinkin kirvoitti yhdessä blogissa kommentin: "progressio my ass". Vastaavasti sijoittajapiireissä enemmän tai vähemmän yllätyksettömästi kaikki pääomatulojen tiukentamiseen tähtäävät toimet nähdään väärinä toimenpiteinä (ks. Nordnet-blogi - Hallituksen verolinjauksissa populismia). Näkemykset tällaisista asioista voivat helposti olla joko vajaaseen tietoon pohjautuvia tai puolueellisia ellei sitten molempia.

On selvää, että pääomatulot eroavat luonteeltaan usealla tavalla ansiotuloista. Tästä johtuen lienee perusteltua, että niitä myös käsitellään erikseen, vaikka ennen vuoden 1993 uudistusta näin ei ollutkaan. Pääomatulojen jonkinasteinen eriyttäminen mahdollistaa paremmin yritystoiminnan kasvuun, vakavaraisuuteen ja työllistämiseen kannustavien veroporkkanoiden rakentamisen ja voi siten olla kaikkien etu niin lyhyellä kuin pidemmälläkin tähtäimellä. Ei se kuitenkaan mielestäni estä sitä, etteikö pääomaverokin voisi olla progressiivinen, sillä onhan se nyt erikoista, että 100 euron pääomatuloista maksetaan lähtökohtaisesti suhteessa saman verran veroja kuin 1 000 000 euron pääomatuloista.

Aivan kuten ansiotuloissakin, pääomatulojen progressio lisäisi yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Yhteiskunnallinen tasa-arvo taas lisää yhteiskunnan onnellisuutta, joten lähtökohtaisesti progressiota tulisi kannattaa. Pääomatulojen tasaverotukselle on kuitenkin perusteluita, jotka eivät päde ansiotuloihin:

1. Pääomatulojen progressio kannustaa epäterveeseen verosuunnitteluun.
• Nordnet-blogin väite pitää paikkansa, joskin nyt tulossa oleva 2 prosenttiyksikön progressio verossa tuskin kuitenkaan kovin merkittävää verosuunnittelua saa aikaan. Isompi progressio toki vaikuttaisi enemmän, mutta en silti näe kovin vaarallisena sitä, jos yksityishenkilö hieman tasoittaa peräkkäisten vuosien pääomatulovirtaa. Isompi kysymys on oikeastaan se, että ansiotuloista poiketen pääomatuloja on myös helppo siirtää perheenjäsenille, jolloin progressio menettää merkityksensä. Tämän taas voi nähdä tarpeettomana järjestelmän mutkana. Vielä tätä vaarallisempi tekijä voi olla verojen kiertäminen ulkomailla tai verotussyistä erikseen perustettavan yhtiön kautta.
2. Progressio halvaannuttaisi mahdollisuuden yrityskauppoihin
• Mikäli pääomatuloille lätkäistäisiin sellaisenaan mittava progressio, yritystään myyvät joutuisivat erikoiseen asemaan: heille voisi kertyä yhtenä yksittäisenä vuonna mittavat pääomatulot, joita progression vuoksi verotettaisiin rankasti, vaikka edeltävien ja seuraavien vuosien tulot olisivatkin mitättömät. Tällaisia tilanteita varten pitäisi verotusta kehittää niin, että verovelvollinen voisi halutessaan jyvittää suuresta kertakaupasta saadut tulot peräkkäisille vuosille ylimitoitetun progression välttämiseksi.

Paitsi progressiota sellaisenaan, myös tuota tulossa olevan 32%:n pääomaveron suuruutta on kritisoitu erilaisin perustein:

1. Pääomatuloihin liittyy riski, minkä vuoksi kevyempi pääomavero on perusteltu.
• Niin liittyy riski, mutta tämä tekijä liittyy mielestäni vain siihen, miten yhteiskunta kohtelee liiketoiminnassaan epäonnistuneita yrittäjiä tai sijoitustoiminnan tappioita. Suurista pääomatuloista perittävillä verovaroillahan on mahdollista auttaa heitä, joiden yritystoiminta ei olekaan onnistunut yhtä hyvin.
2. Yrittäjyyden tulee kannattaa.
• Ehdottomasti. Mutta progressio voi jopa parantaa kannattavuutta yrittäjyyden alkutaipaleella.
3. Nordnetblogi: "Pääomatuloja ei saa, ellei sijoita omaa rahaa, joka on ainakin kertaalleen verotettu."
• Selvä sijoittajanäkökulma, mutta sellaisenakin ontto: verottaja käy monessa välissä niin yritysten kuin yksityisten ihmistenkin kukkarolla, mutta niin moderni yhteiskunta vain sattuu toimimaan.
4. Inflaatio syö pääomaa, mikä voi pitkällä aikavälillä muodostua suureksi summaksi.
• Pitää paikkansa. Ei olisi mahdoton ajatus, että verotettaisiin vain reaalista tuottoa. Mitä suurempi veroprosentti, sitä tärkeämmäksi muodostuu tuottojen korjaaminen inflaatiolla tai jonkinlaisella normaalituotolla.
5. Verojen kiertäminen ulkomailla
• Mahdollisesti merkittävä tekijä ainakin lyhyellä tähtäimellä. Pidemmällä tähtäimellä tällaiset pitäisi kuitenkin saada kuriin kansainvälisellä yhteistyöllä.

Pääomatuloilla on omat erityispiirteensä, eikä niiden progressiivinen verotus ole yhtä ongelmatonta kuin palkkatulojen. Tästä johtuen suunnitteilla oleva askel progression suuntaan ei ole samalla tavoin kiistaton kehitysaskel kuin tämän juttusarjan edellisessä tai varsinkaan ensimmäisessä osassa mainitut uudistukset. Muutos tällaisessa asiassa tulee hitaasti, ja on mahdollista, että tuloillaan olevasta lievästä progressiosta palataan vielä tasaveroon. Tästä huolimatta uskon, että pitkällä tähtäimellä myös pääomatuloja tullaan verottamaan progressiivisesti, mistä johtuen pidän progressioon siirtymistä askeleena eteenpäin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet 1 - Opintotukiavioliitto

Aikuisuuden kynnyksellä ja opiskelemaan lähtiessä lisärahalle tulee helposti tarvetta. Opintotuki auttaa tässä, mutta sen muodostumisessa on omat sääntönsä, ja muiden tukijärjestelmien tavoin siihen liittyy myös lukuisia kiemuroita. Yksi näistä voi saada ihmiset solmimaan avioliittoja jopa pelkästään rahan vuoksi.

Opintotukihäissä ei hääkakkua tarvittane.

Syy avioliiton taloudelliselle kannattavuudelle opintotuen näkökulmasta on yksinkertainen. Sen voi nähdä tarkastelemalla esimerkiksi Kelan sivuja (kts. Opintorahan määrä). Lyhykäisyydessään kyse on siitä, että 17-19-vuotias vanhempansa luona asuva saa opintorahaa vanhempien tulotasosta riippuen jotakin 0 euron ja 96 euron väliltä, mutta naimisissa ollessaan 246 euroa. Toisin sanoen parhaimmillaan avioliittoon astelevat voivat tienata 246 euroa per nuppi eli yhteensä 492 euroa kuukaudessa vain olemalla naimisissa. Alle 20-vuotiaana tuo on iso raha. Alle 18-vuotiaana avioon ei pääse yhtä helposti kuin täysi-ikäisenä, mutta jos naimisissa oleskellaan täysin ikävuodet 18-19, tämä voi tarkoittaa kokonaisuudessaan yli 10 000 euroa ylimääräistä tienestiä.

Onko tässä oikeastaan mitään järkeä? Tarkastellaanpa kierteen ominaisuuksia (taulukossa käytettävien termien aukko ja mutka määritelmät löytyvät juttusarjan johdannosta):

Kuvaus	Hankkiudutaan avioliittoon opintotuen saamiseksi tai kasvattamiseksi.
Aukkoisuus	Ilmeinen. Käytetään hyväksi järjestelmän erikoisia pykäliä, jotta valtiolta saisi enemmän rahaa.
Mutkaisuus	Ilmeinen. Nähdään rahan vuoksi vaivaa hankkiutumalla avioon, vaikkei muuten olisikaan ainakaan vielä tahtoa avioitua. Samalla saattaa tulla otettua jonkinasteinen taloudellinen riski ainakin mikäli avioehto jätetään tekemättä.
Merkitys yksilölle	Kohtalainen. Merkitys voi olla hetkellisesti melko tuntuvakin, mutta pienenee, kun on täyttänyt 20 vuotta. Toisaalta mikäli opintotukiavioliiton avioero ei sujukaan ongelmitta, voi periaatteessa tulla isompiakin ongelmia.
Merkitys yhteiskunnalle	Pieni. Pykälä koskee merkittävästi vain pientä osaa väestöstä, eikä heistäkään kovin moni ole valmis tämänlaiseen ylimääräiseen kikkailuun. Pykälän hyväksikäyttämisen potentiaali on toisaalta suurempi, mikäli lakia tulkitaan niin, että se koskee myös rekisteröityjä parisuhteita - laissa puhutaan nähdäkseni yksiselitteisesti avioliitosta, mutta ilmeisesti esim. kahden naisen muodostamille rekisteröidyillekin parisuhteille on ylimääräistä tukea myönnetty. Pidemmällä tähtäimellä voidaan nähdä myös kyseenalaiseksi se, että nuori opetetaan tällä tavoin jo alle 20-vuotiaana käyttämään sosiaalijärjestelmän aukkoja hyväksi.
Korjattavuus	Helppo korjata. On vaikea nähdä syytä sille, miksi avioliitto sellaisenaan olisi syy lisätuelle. Miksei opintotuki voisi olla sama, oli avioliitossa tai ei?
Kokonaisälyttömyys	Kohtalainen.Tämän opintotukilainsäädännön koukeron merkitys ei yleisesti ottaen ole kovin suuri. Sen poistaminen olisi kuitenkin helppoa, ja sille on vaikea nähdä järkeviä perusteluita, joten kokonaisuudessaan sääntö tuntuu kohtalaisen älyttömältä.

Opintotukiavioliitot ovat yhteiskunnallisesti vähäpätöinen ja yksilönkin tasolla melko merkityksetön ilmiö. Koska sille on vaikea nähdä järkeviä perusteluita ja se houkuttelee ihmisiä käyttäytymään luonnollisten motivaatioittensa vastaisesti ja mahdollisesti harkitsemattomasti, kyseisen erityisaseman voisi kuitenkin aivan hyvin jättää yksinomaan elatusvelvollisille.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kun blogista kasvaa blogisto

Viime kuussa kirjoittamani blogin 2-vuotiskatsauksen jälkeen laajensin kuukausi sitten blogin kirjoitusharrastustani Uuden Suomen puolelle. Sitä myöten pitämieni blogien määrä on kasvanut jo viiteen. Tästä herää uusi kysymys siitä, mitä kirjoituksia tulisi julkaista missäkin? Mitä juttuja olisi perusteltua julkaista useammassa paikassa, ja mitkä jutut kannattaisi pitää vain yhdessä blogissa.

Yhdestä blogista kasvoi viisi.

Kuten blogin taustasivulla kerron, ajatus blogin pitämisestä lähti liikkeelle Helsingin Sanomien mielipideosastolle kirjoittamistani mielipidekirjoituksista. Seuraavaksi aloitin blogin kansainvälisen vastineen In a complete world, minkä jälkeen heräsi ajatus vielä viihdeaiheisen Entertainment Evolution -blogin kirjoittamisesta. Kun minulle asiaa viime vuoden lopulla ehdotettiin, rupesin julkaisemaan juttujani sitten myös talousasioita käsittelevässä verkkolehti Piksussa. Viimeisin aluevaltaus Uuden Suomen puolelle syntyi halusta saada lisää yleisöä kirjoituksille.

Blogeista selvimmin muista erottuu viihdeaiheinen Entertainment Evolution, joka on toisaalta myös ollut passiivisimmassa asemassa. Toinen englanninkielinen blogi In A Complete World lähti siitä, että käänsin suomenkielisiä kansainvälisiä juttujani erikseen englannin kielelle. Kääntäminen on kuitenkin puuduttavaa ja tylsää, joten tehokkaita markkinoita käsittelevän The myth of an efficient market -juttusarjan jälkeen päätin lopettaa kääntämisen ja julkaista jutut aina vain yhdellä kielellä. Kyseiseen blogiin kirjoitan jatkossa kansainvälisistä tulevaisuutta tai yhteiskunnallisia ilmiöitä kansainvälisestä perspektiivistä käsitteleviä artikkeleita.

Mikä on sitten kolmen suomalaisen blogin tehtävänjako? Piksu keskittyy talouteen, joten sinne soveltuu vain osa artikkeleista, ja Uusi Suomi on yleisesti ottaen tätä blogia poliittisemmin virittynyt. Tässäkin blogissa olen käsitellyt paljon yhteiskunnallisia talouteen liittyviä asioita, ja lievemmästä poliittisesta virittyneisyydestä huolimatta päällekkäisyys Uudessa Suomessa käsiteltävien aihepiirien kanssa on huomattava. Aihepiirien päällekkäisyydestä johtuen tuntuu luontevalta, että kirjoitan monet tekstit joko samassa tai lähes samassa muodossa kuhunkin kolmesta suomalaisesta blogista. Kaikilla blogeilla tullee kuitenkin säilymään myös eksklusiiviset juttunsa:

• Selkeimmin ryhmästä erottunee Piksu. Puhtaasti taloutta tai liiketoimintaa ilman poliittisia tai yhteiskunnallisia kytköksiä käsittelevät jutut sopivat lähinnä Piksuun. Näitä juttuja on toisaalta toistaiseksi tullut vasta yksi ( "Älä osta tuotteitamme vuoteen" ).
• Poliittisimmat jutut julkaissen vain Uudessa Suomessa. Lisäksi Uuteen Suomeen saattaa päätyä jutut, jotka ovat turhan kansainvälisiä tähän blogiin, mutta liian suomalaisesta näkökulmasta tai suomalaisittain ajankohtaisesta aiheesta ollakseen sopiva In a Complete World -blogiin. Tästä esimerkkinä Kun amerikkalainen ja eurooppalainen ajattelutapa kohtaavat. Lisäksi Uuden Suomen aktiivisuuden vuoksi saatan kirjoittaa sinne juuri keskustelun aiheena olevista ajankohtaisista aiheista lyhyempiä blogijutun muodossa tehtyjä keskustelunavauksia.
• Tiettyjä aihepiirejä käsittelevät Juttusarjat pitänen tämän blogin omana piirteenä. Tämän lisäksi Uuden Suomen blogialustan rajoitteiden vuoksi ainakin jotkin videoita, flash-animaatioita (toistaiseksi vain Onko myyntivoiton verotuksen lukitusvaikutus vältettävissä) tai useampia kuvia sisältävät jutut saatan julkaista vain tässä blogissa.
• Mahdolliset metablogitukset (kuten tämä kirjoitus) ovat blogikohtaisia.

Palaute on jälleen tervetullutta. Onko samojen juttujen julkaisemisessa monessa paikassa haittapuolia? Tai syntyykö monessa paikassa julkaisemisesta helposti kuva, että kaikki jutut löytyisi jokaisesta blogista? Onko kokemuksia?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

ASP-säästäjien ratkaisun hetki

ASP:n säästöpalkkion exit alkaa olla käsillä. Mitä löytyy ikkunan takaa?

Kirjoitin tasan kaksi vuotta sitten ASP-lainojen 3000 euron säästöpalkkiosta (kts. ASP-kuplaa odotellessa). En nähnyt palkkiolle perusteluita silloin, enkä näe edelleenkään: sillä on vain annettu ylimääräinen piristysruiske asuntomarkkinoille, joita on muutenkin hellitty ennätysalhaisella korkotasolla. Parin kuukauden päästä tuon lisäpalkkion saamiseksi asetettu aikaraja on kuitenkin tulossa vastaan. Miten tämä vaikuttaa ASP-säästäjien asunnonostosuunnitelmiin ja asuntomarkkinoiden kehitykseen?

Kaksi vuotta sitten oli vielä epäselvää, minkälainen taloudellinen tilanne tulisi olemaan vuoden 2012 taitteessa. Jonkinasteiset säästökuurit ympäri Eurooppaa olivat odotettavissa, mutta harva osasi ennustaa nykyisenkaltaista pahenevaa velkakriisiä. Ohjauskorko on noussut hieman, mutta talouden ongelmista johtuen vähemmän, mitä suurin osa taisi tuolloin arvella. Lainaraha on siis edelleen halpaa, mutta talouden epävarmuus saa asunnon ostajatkin epäröimään.

Korkojen hieman maltillisempaa nousua lukuunottamatta nyt on itse asiassa käymässä jokseenkin niin kuin runsaat puolitoista vuotta sitten uumoilin: Euroopan ollessa mm. Kreikan takia pahassa kriisissä asuntolainojen korkojen verovähennysoikeutta leikataan samalla kun ASP-lisäpalkkiostakin luovutaan. Vaikka kyseisillä tuilla ei alun alkaen olekaan kovin järkeviä perusteluita, asuntomarkkinoita lyödään siis nyt monelta suunnalta. Tällaista soutamista ja huopaamista ei voi ajoituksen kannalta järkevästi perustella suhdannetekijöillä.

Mutta mitä tilanne käytännössä tarkoittaa asuntomarkkinoita ja asunnon ostoa ajatellen? Asuntojen hinnat ovat nyt laskeneet hieman kahtena peräkkäisenä kuukautena (kts. Asuntojen hinnat painuivat laskuun koko maassa), ja moni ASP-säästäjä pohtii, pitäisikö kiiruhtaa asunnon ostamiseen. Vaikka uskon edelleen jonkinlaiseen ASP-vetoiseen kysyntäpiikkiin, en usko asuntojen hinnoissa olevan merkittävää kuplaa. Vuoden vaihteen jälkeen asuntoja saa luultavasti keskimäärin hieman vuoden vaihdetta edeltävää halvemmalla, mutta toisaalta 3000 euron säästöpalkkio on varmaa rahaa, kun taas asuntojen hintakehitys lähinnä spekulaatiota. Mikäli asunnon hankinta on ollut ja on edelleen lähivuosien suunnitelmissa, eikä talous ole kovin epävarmalla pohjalla, en pidä asunnon hankintaa kovin riskikkäänä askeleena. Asunnon omistaminen kannattanee edelleen pitkällä aikajänteellä, ja ASP-säästäjää suojataan vielä korkoriskiltä ilmaisella 70-prosenttisella korkokatolla.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Tyhjiä uhkauksia

Hitas-järjestelmän ongelmia vatvotaan jälleen (kts. Hitas-rötöstelijät halutaan kuriin pakkolunastuksella). Hitas-järjestelmän peruselementtiä eli asuntojen maksimimyyntihintoja voidaan kiertää laittamalla kaupan ehdoksi esim. sohvaryhmän kauppaaminen törkeään ylihintaan vaikkapa 30 000 eurolla, ja tällaiseen käytäntöön Helsingin asunto-osaston päällikkö Markku Leijo on nyt ilmaissut haluavansa puuttua. Uutinen kontrollointipyrkimyksestä on surullinen monesta syystä:

1. On käsittämätöntä, että järjestelmän sääntöjen ilmiselvältä rikkomiselta ei ilmeisesti ole rahan puutteesta johtuen ollut tyypillisesti edes keinoa puolustautua.
2. Nytkin on ilmeisesti vain "halu" saada keinottelu kuriin, mutta on hyvä syy epäillä, ettei nytkään löydy riittävästi poliittista intressiä tilanteen parantamiseksi lisärahoituksella - ei vaikka arkijärjellä kuvittelisi rahantarpeen ylipäätään olevan pakkolunastuksissa korkeintaankin väliaikainen.
3. Vaikka rahoitus saataisiin, valvonta olisi edelleen vaikeaa.
4. Vaikka valvontakin toimisi kohtuullisen hyvin, kannattaa myyjän käsittääkseni silti yrittää saada ylihintaa, koska kiinni jäädessäkin asunnosta saa Hitas-sääntöjen maksimihinnan.
5. Vaikka valvonta toimisi täysin ja asuntoja ei ylihintaan enää myytäisi, olisi silloinkin päihitetty vain yksi Hitas-nimisen sairauden oireista. Jäljelle jäisi edelleen mm. kysynnän ja tarjonnan epäsuhta, yhteisen omaisuuden jakaminen järjettömällä arpajaismenettelyllä, Hitaslaisten jumiutuminen Hitas-osakkeeseensa myynnin kannattamattomuudesta johtuen, Hitas-asuntojen päätyminen sijoitusasunnoiksi sekä entistä suurempi ja kallis byrokratia.

Kysymys kuuluukin: eikö voisi jo lakata lääkitsemästä oireita ja keskittyä olennaiseen eli poistamaan koko sairaus?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Verottoman tulon perusteet

Tyypillisesti kaikesta ansaitusta tai saadusta rahasta maksetaan Suomessa veroja ainakin jossakin muodossa. Tämä lähtökohta on sen verran vahva, että mikäli jostakin varsinkin työpanokseen liittyvästä rahasta ei tarvitsekaan maksaa veroa, sille pitäisi olla vahva perustelu. Aina näin ei kuitenkaan tunnu olevan.

Yleisellä tasolla en keksi verottomuudelle kuin kaksi tai hyvällä tahdolla kolme potentiaalista perustetta:

1. Raha on selvästi tarkoitettu jotakin käyttötarkoitusta varten.
   
2. Veroetu toimii kannustimena rahan antajalle.
3. Verotusbyrokratian vähentäminen

Verojääkarhu, verokarhun laiska serkku?

Malliesimerkki ensimmäisestä on opintotuen asumislisä: raha menee suoraan asumisen kustannuksien kattamiseen. Samaan kategoriaan menee myös mm. lapsilisät sekä työmatkoista maksettavat päivärahat, joskaan niistä varsinkaan jälkimmäisessä rahan saaminen ei ole samalla tavalla sidottu siihen, että raha todella käytettäisiin siihen, mihin se on tarkoitettu. Kakkoskategoriaan voitaneen laskea yleishyödyllisille järjestöille tehtävät lahjat, joita jopa tuetaan verotuksessa: maksetut summat ovat verovähennyskelpoisia. Kolmosryhmä koskenee kaikkia verottomia etuuksia, mutta uskoisin sen merkityksen olevan melko pieni, ellei jopa olematon.

On olemassa verottomia etuuksia, joita ei voi perustella kuin korkeintaan tuolla byrokratian vähentämisellä. Yksi hyvä esimerkki on presidentin palkkio, jota ollaan torstaisten uutisten perusteella itse asiassa nostamassa tuntuvasti 160 000 euroon vuodessa. Verovapaus nostaa presidentin omalla tavallaan muun kansan yläpuolelle. Presidentin osalta voi toki todeta, että verorahoinhan palkkio joka tapauksessa maksetaan, ja toisaalta presidentillä tuskin on juuri muita tuloverotettavia tulonlähteitä, joten verovapauden merkitys on lähinnä symbolinen.

Tätä suurempi merkitys onkin kirjastoapurahoilla, joiden jakoperiaatteita ja suuruuksia käsiteltiin Helsingin Sanomien tuoreimmassa kuukausiliitteessä. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki haluaisi kirjastoapurahat pois hyvätuloisilta kirjailijoilta, mikä tuntuukin ajatuksena perustellulta: jos tienaa jo valmiiksi hyvin, miksi sitä pitäisi vielä erikseen tukea verovaroin? Toisaalta eikö kirjastoapurahoista voisi vain yksinkertaisesti tehdä veronalaista tuloa? Oli kirjastoapurahoista ja niiden epämääräisistä jakeluperusteista yleisesti ottaen mitä mieltä tahansa, verottamalla muutenkin hyvin tienaavien apurahoista ainakin palaisi merkittävämpi osa takaisin kansakunnan yhteisiin varoihin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Sairastuneen Euroopan surutyö

Eurooppa on sairastunut: se potee pahaa velkakriisiä. Kuten usein sairastumisen yhteydessä, on nytkin käytävä läpi surutyön viisi vaihetta.

1. Kieltäminen
Valtiovarainministerimme toteaa, että kriisi ei koske Suomea.

2. Vihantunteet
Valtiovarainministerimme ottaa aggressiiviset otteet käyttöön ja tahtoo saada niskalenkin markkinavoimista.

3. Kaupankäynti
Sairaus tiedostetaan, mutta nyt alkaa tinkiminen. Kreikalle tarjoillaan apupaketteja, ja valtiovarainministerimme toteaa, että mehän tienataan tällä.

4. Masennus
Valtiovarainministerin pallilta uuteen rooliin siirtynyt pääministerimme toteaa, että "Kriisi on äärimmäisen vakava ja vaarallinen". Lopputuloksena jatketaan rahan syytämistä velkamaille kuin se olisi ainoa vaihtoehto.

5. Hyväksyminen
Hyväksytään, ettei loputon rahan syytäminen kriisimaille ehkä olekaan oikea ratkaisu.

Surutyössä näytetään virallisesti elettävän tällä hetkellä neljättä vaihetta. Päällisin puolin vaikuttaisi siltä, että tavalliset kansalaiset ovat kuitenkin edenneet tässä surutyössä jo poliitikkoja pidemmälle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Laajentumisen hinta

Schengen-alue (merkittynä sinisellä)

Talouselämän tuorein numero (32/2011) esitteli "Suomen laskun tähän mennessä" viitaten velkakriisin hoidon kustannuksiin. Tähän laskettiin Islannille ja Kreikalle annetut suorat 1050 miljoonan euron lainat sekä ERVV:n kautta Irlannille ja Portugalille maksetut 1830 miljoonan lainat, joista tulee yhteensä n. 2,9 miljardia euroa. Takausvastuineen summa on 9 miljardia euroa, ja mikäli eduskunta hyväksyy ERVV-sopimuksen laajennukset, kokonaislasku sitoumuksineen nousee jo yli 16,1 miljardiin euroon.

Ylioptimistisesti ajateltuna lainat saadaan takaisin, eikä sitoumuksia tarvitsisi panna täytäntöön. Ainakin Kreikan osalta tuo on kuitenkin täyttä toiveajattelua. Käytännössä kustannukset näkyvät jo talouden epävarmuutena, ja voivat ajan mittaan levitä konkreettisesta "rahalaskusta" myös kasvaneisiin valtiolainan korkoihin. Pohjimmiltaan syy kaikkeen voi olla harkitsematon laajentumisen halu.

Lienee liioittelua väittää, että syy talouden ongelmiin olisi vain Kreikassa. Ihan tässä jamassa euroalue tuskin kuitenkaan ilman Kreikkaa olisi - ainakaan vielä. Onhan sinänsä mahdollista, että Kreikan täysin rapautunut talous sai vain kriisin puhkeamaan aiemmin, ja myöhemmin kriisistä olisi tullut tätäkin pahempi. Kreikasta talouden epävarmuus nyt kuitenkin lähti leviämään, joten ilman parempaa tietoa Kreikan kuuluminen euroalueeseen on tullut maan suhteellisesta pienuudesta huolimatta kalliiksi koko euroalueelle muun muassa kriisin hoitamisen pitkittymisestä johtuen.

Kreikka ei ilmeisesti olisi aikoinaan perusteellisella tarkastelulla edes täyttänyt euroon liittymisen kriteereitä. Tästä herää kysymys, pidetäänkö yhteistyön laajentamista Euroopassa liian suurena itseisarvona: halutaan vain uusia maita kiireellä mukaan, koska halutaan levittää ilosanomaa, ja rakentaa yhteistä utopiaa. Kaunis ajatus sinänsä, mutta maltti on valttia. Euroalueen laajentaminen Kreikkaan asti jo vuonna 2001 näyttää osoittautuneen virheeksi, mutta tuosta virheestä on toivon mukaan opittu jotakin.

Tuorein esimerkki eurooppalaisen yhteisön laajentumispyrkimyksistä on kiista Bulgarian ja Romanian ottamisesta mukaan Schengen-alueeseen. Vain Suomi ja Alankomaat vastustavat liittymistä, joskin myös Ruotsi, Tanska, Saksa ja Ranska ovat esittäneet epäilyksiä kaksikon kyvystä hallita laitonta maahanmuuttoa ja rikollisuutta (lähde). Schengen-alueeseen ottaminen ei ole ehkä yhtä laajamittainen tai käytännön tasolla yhtä vaikeasti peruutettavissa oleva muutos kuin euroalueeseen ottaminen, mutta eikö euro-valuutan ja siten käytännössä koko Euroopan kriisi ole vahva syy ottaa aikalisä laajentumisten suhteen? Ilmeisesti Bulgaria ja Romania täyttävät paperilla tietyt Schengeniin liittymiseen vaadittavat kriteerit ja ovat siten "teknisesti valmiita" liittymään, mutta koska näitä kriteerejä on viimeksi tarkastettu? Täyttihän Kreikkakin EMU-kriteerit, kun vain sai itse loihtia kasaan taloutensa tilaa kuvaavat tilastot, joten kuinka hyvin voimme oikeasti luottaa, että Bulgaria ja Romania olisivat kypsiä liittymään Schengen-alueeseen?

Kun yksi maa pääsee osaksi jotakin valtioiden ryhmää, toinenkin haluaa. Lisäksi kun maa pääsee valtioiden ryhmään X, se haluaa myös valtioiden ryhmään Y. Mikäli tämä taas ei onnistu, siitä nousee mekkala. Näin on käynyt nyt Bulgarian tapauksessa. Bulgaria liittyi Romanian ohella Euroopan unioniin vuonna 2007, minkä seurauksena koimme kerjäläisten vyöryn myös Suomeen. Mutta kun Schengen-alueeseen liittymiselle onkin näytetty jarrua, Bulgaria aloitti kiukuttelun uhkaamalla laittaa kapuloita koko EU:n päätöksenteon rattaisiin (kts. YLE: Bulgaria uhkaa vaikeuttaa EU:n päätöksentekoa). Taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien lisäksi laajentuminen voi siis halvaannuttaa koko eurooppalaisen päätöksenteon. Tätäkö EU-maat haluavat?

Anna laajentumiselle pikkusormi ja se vie koko käden.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet - johdanto

Yhteiskunnan yksittäisistä laeista on ajan myötä nivoutunut monimutkainen sääntöjen verkosto. Niin uusista kuin vanhoistakin säännöistä voi kuitenkin löytyä varsinkin yhteiskunnallisten muutosten myötä joskus aukkoja, jotka mahdollistavat järjestelmän käytön yksilön etua ajaen järjestelmän varsinaisen tarkoituksen vastaisesti jättäen mahdollisesti huomiotta asioita, jotka olisivat arkijärjen mukaan oleellisia. Osa laeista ja verotuskäytännöistä puolestaan ohjaa ihmisten käyttäytymistä suuntaan, joka on epämielekäs paitsi yksilön, usein myös yhteiskunnan kannalta - kutsun tällaisia tekijöitä järjestelmässä piileviksi mutkiksi.

Tämä teksti toimii johdantona uuteen juttusarjaani, jossa tarkastelen näitä tavallisen ihmisen arkea tai järjestelmän toimintaa epähedelmällisellä tavalla mutkistavia tekijöitä.

Aukko sekä tässä lanseeraamani mutkan käsite ovat tietysti keskenään selviä sukulaisia. Useimpien aukkojen hyödyntäminen vaatii selvää vaivannäköä, jolloin niissä voidaan nähdä myös mutkan ominaisuuksia. Vastaavasti kun yksilö antaa yhteiskunnan sääntöjen ohjata itseään epämielekkäältä tuntuviin toimintamalleihin, samalla haetaan yleensä omaa etua, joten mutkan voi toisinaan nähdä myös aukkona.

Aukoilla ja mutkilla on kuitenkin erojakin. Yksi keskeinen ero on näkökulma: kumpi on järjestelmän ominaisuuden suurempi uhri, yksilö vai yhteiskunta. Mutkaisuudesta kärsii ensisijaisesti yksilö, aukkoisuudesta ympäröivä yhteisö eli yhteiskunta. Mutka johtaa ihmisen tekemään järjenvastaisia asioita, jotka saattavat olla vaivalloisia tai maksaa selvää rahaa. Aukko taas saattaa maksaa yhteiskunnalle selvää rahaa tai olla vastoin yleistä oikeudenmukaisuutta tai vähintäänkin lain alkuperäistä tarkoitusta.

Sekä aukot ja mutkat ovat siis sellaisenaan ei-toivottuja ilmiöitä. Kun tällainen erikoisuus on huomattu, voidaan lainsäädäntöä korjaamalla kuitenkin pyrkiä paikkaamaan aukko tai oikaisemaan mutka. Aina se ei ole kuitenkaan helppoa, eikä toisaalta välttämättä tarpeellistakaan. Vaikka aukolla kierretäänkin jotakin yhteiskunnan säännöistä, se ei välttämättä aina vähennä yhteistä hyvää. Vastaavasti vaikka mutkat aiheuttavat aina enemmän tai vähemmän ylimääräistä päänvaivaa, tuo päänvaiva voi olla pieni verrattuna siihen, mitä mutkan oikaiseminen käytännössä vaatisi tai mistä jouduttaisiin luopumaan oikaisemisen takia.

Vaikka kaikista aukoista ja mutkista ei voi koskaan päästäkään eroon, osaa voi vähintäänkin lieventää. Siksi niiden tiedostaminen ja esille tuominen on perusteltua. Listatessani juttusarjassani erilaisia yhteiskunnan kierteitä, arvioin samalla kierteen merkitystä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta, sekä pyrin mahdollisuuksien puitteissa esittämään potentiaalisen tavan ratkaista ongelma.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Blogin 2-vuotiskatsaus

Lokki avaamassa ääntään (16.3.2011)

Olen nyt pitänyt tätä blogia kaksi vuotta. Kokeilevan alun jälkeen tästä muodostuikin astetta vakavampi harrastus: toisen vuoden kirjoitustahti osoittautui näköjään keskimäärin täsmälleen samaksi kuin ensimmäisenäkin vuonna: 30 kirjoitusta vuodessa. Ei se erityisen paljon ole, mutta silti enemmän kuin olisin blogia aloittaessani osannut arvata.

Ainakin yksi kaveri on kysynyt, miksi oikeastaan kirjoitan blogia. Tuohon on vaikea antaa suoraa vastausta. Raha se syy ei ainakaan sellaisenaan ole. Toisin kuin yllättävän moni juuri julkaistuun Blogibarometriin (kts. toissapäivän tiedote) osallistuneista muoti-, kauneus-, ruoka- ja sisustusblogeista, tästä blogista ei tuloja kerry.

Yksi keskeisimpiä motivaation lähteitä kirjoittamiselle on oikeastaan halu vaikuttaa - koko blogiajatushan lähti liikkeelle Helsingin Sanomien mielipideosastolle kirjoittamistani teksteistä. Toinen syy kirjoittamiselle on omien ajatusten ja mielipiteiden selkiyttäminen jo itsellenikin. Samalla voi myös seurata, muuttuvatko omat mielipiteet ajan kuluessa. Kirjoittaminen voi yksinkertaisesti olla mukavaa ja yhteiskunnallisista asioista kirjoittaessa oppii sivussa ainakin välillä väkisinkin myös jotakin uutta. Tämä on tietysti hieno asia ja hyvä ominaisuus harrastukselle.

Mielipiteistä on tietysti myös mukava saada palautetta, mitä ei kuitenkaan ole kovin paljon tullut. Yksi merkittävä syy tähän on se, että tämä blogi on itsenäinen, eikä siten yhtä helposti löydettävissä kuin vaikkapa Uuden Suomen sivuille kirjoitetut kannanotot. Toinen tekijä on se, että itsenäisen blogin ympärille ei myöskään synny samanlaista yhteisöllisyyttä kuin useita rekisteröityneitä käyttäjiä omaavilla sivustoilla. Tämä ilmennee alhaisempana kiinnostuksena kommentoida sekä kommenttien anonyymiytenä. Olen itse asiassa ehtinyt kokea tämän eron konkreettisesti, kun aloin viime joulukuussa kirjoittaa tekstejä myös verkkolehti Piksuun. Vaikka se ei olekaan yhtä tunnettu kuin Uusi Suomi, ovat tekstini silti saaneet siellä suhteessa enemmän palautetta. Koska Piksu on kuitenkin talousasioihin keskittynyt, kaikki tekstini eivät sinne sovellu, ja toisaalta itsenäisemmän blogin pitämisessä on joka tapauksessa oma viehätyksensä.

Vaikka kirjoittaisin jatkossa myös muualle, aion jatkaa myös tämän blogin pitämistä. Niin ollen nyt ottaisin erityisen mielelläni vastaan palautetta, liittyi se sitten blogin pitämiseen yleensä, tähän nimenomaiseen blogiin, tai joihinkin aiempiin juttuihini. Olisi myös mukava kuulla ketkä tätä blogia sattuvat lukemaan, joten myös simppelit tervehdykset ovat erittäin tervetulleita.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>