Expo 2010 ja kiinalainen tulevaisuus

Tämän vuoden maailmannäyttely, Expo 2010 alkaa Shanghaissa, Kiinassa viikon kuluttua. Se kestää toukokuun 1. päivästä lokakuun loppuun, eli yhteensä kuusi kuukautta. Näyttely on pinta-alaltaan maailmannäyttelyiden historian suurin, ja uutta ennätystä odotetaan myös tapahtuman kävijämäärältä. Uskoisin, että se tulee myös ylittämään 70 miljoonan kävijän tavoitteensa - ja vieläpä helposti. Näyttely voidaan kuitenkin nähdä muunakin kuin pelkkänä valtavana yleisötapahtumana.

Kiina on pitkään vetänyt länsimaisia suuryrityksiä halvempien tuotantokustannuksien perässä. Luultavasti suurelta osin juuri Kiinan valtavan koon vuoksi koko ilmiötäkin on alettu kutsua Kiina-ilmiöksi. Se on myös edesauttanut Kiinan taloudellista nousua ja muuttanut kiinalaisten elämäntapaa aktiivisemman kuluttamisen suuntaan - varsinkin nuorempien ikäpolvien keskuudessa. Tehdastyön ja kasvavan kuluttajakulttuurin ohella uutena lähivuosien trendinä tullee olemaan myös valkokaulustöiden muuttaminen Kiinaan. Yksi tätä tukeva tekijä on englantia ja muita kieliä riittävissä määrin taitavien kiinalaisten määrän lisääntyminen. Tämä tulee osaltaan lisäämään Kiinan ja kiinalaisten vaikutusta maailmassa.

Kaikki tämä on saanut Kiinan talouden viime vuosikymmeninä kasvamaan noin 10%:n huimaa vuosittaista vauhtia. On lähestulkoon väistämätöntä, että se tulee jossain vaiheessa ohittamaan Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena. Se tuskin tapahtuu vielä tällä vuosikymmenellä, mutta luultavasti kuitenkin jo 2020-luvun aikana. Valtavan yleisötapahtuman ohella Expo 2010 voidaan siis nähdä myös enteenä tulevasta. Samaan tapaan kuin Shanghain Exposta tulee tähänastisen historian suurin, myös Kiinasta itsestään tullee lähitulevaisuudessa maailman mahtavin valtio - ainakin taloudellisessa merkityksessä. Siinä mielessä 2100-luvun taitteesta historiaan katsottaessa tämän vuoden maailmannäyttelyä saatetaan pitää oivallisena poikkileikkauksena tältä taloudellisen valtasiirtymän aikakaudelta.

Mitä seurauksia tällä valtasiirtymällä lännestä itään sitten tulee olemaan, se jää nähtäväksi. Toivottavaa on, että ihmisoikeuksiin, korruptioon ja sananvapauteen liittyviin asioihin saadaan parannusta aikaiseksi ennen kuin Kiina saavuttaa maailman suurimman talouden aseman. Siinä vaiheessa Kiinan merkitys markkinana tulee nimittäin olemaan suurempi kuin koskaan, ja se tulee varmasti vaikuttamaan myös siihen, miten Kiina suhtautuu muuhun maailmaan. Koska Kiinassa pysymisestä tulee entistä tärkeämpää useimmille monikansallisille yrityksille, Kiinalle syntyy aiempaa vähemmän tarvetta miellyttää länsimaisia yrityksiä ja järjestöjä. Näin ollen motivaation muutokseen tulee lähteä Kiinasta itsestään.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Asumisoikeusasunnot eivät ole omistusasuntoja

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.4.) oli kaksi kirjoitusta, joissa perättiin parempia oikeuksia ASO-asunnoissa asuville. Läpinäkyvyyden ajatuksen ymmärrän, mutta muuten vaatimukset koskevat lähinnä tavalliseen vuokralaisuuteen itsestäänselvästi liittyviä asioita, ja kuulostavat sen vuoksi oudoilta. Tarkastellaanpa näitä ehdotuksia hieman lähemmin:

1. Asunto omaksi?

Asumisoikeusjärjestelmää torpparilaitokseen verrannut kolmikko ehdotti, että vastikkeen tulisi pienentyä ajan myötä, ja että asunto pitäisi olla lunastettavissa omaksi jossain vaiheessa. Jos näin olisi, miten tämä poikkeaisi omistusasumisesta? Tämä kuulostaa pahasti siltä, että halutaan ostaa oma asunto ja saavuttaa sen tarjoamat hyödyt ilman omistusasunnon ostamiseen liittyviä riskejä ja joustamattomuutta. Toisin sanoen riski sosialisoitaisiin ja mahdollinen hyöty kerättäisiin itselle. Jos ASO-asuminen tuntuu huonolta, miksei ASO-asuja sitten säästä riittävää summaa, ja osta sitten omaa asuntoa?

2. Vastikkeiden suhde vuokriin

Suomen Asumisoikeusasukkaat ry:n puheenjohtaja Eric Hällström puolestaan antoi ymmärtää, että on väärin, että vastike nousee sillä perusteella, että ympäristön vuokrat nousevat. Onko se väärin? Asumisoikeusasunnosta maksettavaa asumisoikeusmaksua, joka on tyypillisesti 15% asunnon hankintahinnasta, voidaan tavallaan pitää 15%:n osuutena asunnosta. Tämä taas tarkoittaa sitä, että loppu 85% on vuokrasuhteeseen verrattavissa. Mielestäni on siksi selvää, että vastike nousee, mikäli vuokrat alueella yleisesti ottaen nousevat. Itse asiassa laskennallisesti 15%:n omistusosuudella on perusteltavissa vain noin 10-12% yleistä vuokratasoa alhaisempi käyttövastike. Kuitenkin ASO-asunnoissa vastikkeet lienevät yleisesti ottaen tätä alhaisempia (kommentoikaa hintatasoa paremmin tuntevat, jos näin ei ole).

Paitsi että vastikkeiden suhteuttaminen vuokratasoon on loogista, se myös estää Hitas-järjestelmästä tuttujen haitallisten lieveilmiöiden leviämisen myös ASO-järjestelmään. Olettaen, että vuokrataso nousisi alueella kaksinkertaiseksi, mutta ASO-asuntojen vastiketaso jäisi selvästi yleisestä vuokrakehityksestä, syntyisi Hitasista tuttu pattitilanne, jossa asumisoikeutta ei missään tapauksessa kannattaisi myydä pois, sillä asunnosta saatava vuokratulo ylittäisi kaikilla mittapuilla käyttövastikkeen ja sidotun pääoman kustannuksen. Tällöin ASO-asunnoista pois muuttamaan haluaville iskee halu tulla ikuisiksi täyteen markkinahintaan vuokraaviksi vuokranantajiksi, mikä taas vesittäisi ASO-asumisen varsinaisen tarkoituksen. Toki ASO-asuntojen vuokraamista pyritään yleisesti ottaen rajoittamaan ainakin jossain määrin, mutta miksi varta vasten luoda sääntöjä, jotka pakottaisivat luomaan ja vahvistamaan muita hallittavia ja lisäbyrokratiaa vaativia sääntöjä, varsinkaan kun Hitasista saatujen opetusten myötä on selvää, että valvontaa on hyvin vaikea saada edes toimimaan. Ja vaikka vuokran perimiseen saataisiinkin luotua käytännössäkin toimiva rajoitus, laskevat vastikkeet voisivat joka tapauksessa luoda valtavan paikalleen jäämiseen houkuttelevan kannustinloukun, koska vuokratuloon verrattava asumistulo olisi yhtä lailla täysin suhteeton verrattuna asuntoon sidottuun 15%:n osuuteen.

Asuntomarkkinoille ei kaivata toista mätäpaisetta

Nykyisellään ASO-järjestelmä on varteenotettava vuokra-asumisen ja omistusasumisen välimaastoon asettuva vaihtoehto muun muassa niille, jotka vielä säästävät oman asunnon hankintaa varten. Järjestelmässä saattaa olla vielä kehitettävää, mutta HS:n mielipidekirjoituksissa mainitut edelläkuvatut asiat eivät tällaisia epäkohtia ole. Asumisoikeusasuminen ei ole omistusasumista, vaan lähempänä vuokralaisuutta, ja sellaisena se myös tulee pitää. Mikäli järjestelmää lähdettäisiin kehittämään liian pitkälle edelläkuvattujen mielipidekirjoitusten suuntaan, olisi vaarana, että toistaiseksi vielä toimivasta ja nykyiselläänkin kysytystä ASO-järjestelmästä kasvaisi Hitas-järjestelmän kaltainen etujärjestelmä ja yhteiskunnallinen mätäpaise.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Hitas-järjestelmästä luovuttava!

Näin uutisoi Helsingin Sanomien paperiversio ja digi-lehti 11.4.:

"Jonossa tienaa tonnin tunnissa"

Samasta asiasta kertoi myös Taloussanomat. Kommentti viittaa Hermanniin valmistuvien hitas-asuntojen jonottamiseen viime viikonloppuna, ja pyöreästi heitetty laskelma on lainattu asuntojonosta haastatellun Pekka Sallisen suusta. Yleisen oikeudenmukaisuuden ja jopa kansantalouden kannalta on hyvin surullista, että absurdi heitto voi käytännössä pitää paikkansa - ja varsinkin isompien asuntojen kohdalla voi pahimmillaan olla kyse jopa vähättelystä.

Tuskin kovin moni on eri mieltä siitä, ettei tällaiseen jonotukseen motivoivassa järjestelmässä ole järjen hiventä. Jos kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, hinnan pitäisi nousta euroissa, ei jonotustunneissa. Eikä tässä ole kyse pelkästään siitä, että jonotuksesta saa järjettömän suuren "palkan". On mielestäni ylipäätään käsittämätöntä, minkä takia vain pientä asuntoryhmää pitäisi tukea tällaisella säännöstelyllä. Koska markkinahintoja edullisemmista vuokra-asunnoista poiketen kysymys ei edes ole siitä, että haluttaisiin tukea opiskelijoiden tai muiden vähätuloisten asemaa, on täysin mieletöntä, että pieni jonottamaan lähtevä ihmisryhmä voi ansaita käytännössä mittaviakin summia jonottamalla yön tai pari, kun muut maksavat lystin.

Kokonaisuutta ajatellen vain ongelmia aiheuttava järjestelmä

Paitsi että hitas-järjestelmä on jo lähtökohtaisesti omituinen ja heikosti perusteltu tapa vääristellä markkinoita, siihen liittyy myös useita häiritseviä lieveilmiöitä, kuten

1. Pimeät hitas-järjestelmään nähden ylihintaiset kaupat (esimerkkiuutinen)
2. Järjestelmän väärinkäyttö keräämällä sijoitukseen nähden suhteettoman suuria vuokratuloja (esimerkkiuutinen)
3. Asuntomarkkinoiden jumiutuminen (esimerkkiuutinen)
4. Turha byrokratia ja toimimaton hinnoittelu (esimerkkiuutinen)

Kohta 1 on järjestelmän sääntöjen rikkomista, mitä on vaikea ja kallis valvoa. Kohta 2 ei jostain syystä riko hitas-sääntöjä, mutta sotii todella pahasti hitas-järjestelmän tarkoitusta vastaan, ja on omalla tavallaan konkreettisimpia esimerkkejä hitas-järjestelmän ongelmista: x:n suuruisesta sijoituksesta hitas-asuntoon saa suuremman vuokratuoton kuin x:n suuruisesta sijoituksesta vapaarahoitteiseen asuntoon. Kohta 3 ei ole ehkä yhtä vakava ongelmakohta, mutta on räikeä osoitus siitä, miten hitas on vain pientä kansanryhmää koskeva asia. Kohta 4 taas on vain osoitus siitä, että tämän turhan järjestelmän hallinnointikaan ei ole ilmaista.

Epäkohdat vain ruokkivat toisiaan, ja kasvavat sitä suuremmiksi, mitä isommaksi kasvaa markkinahintojen ja hitas-hintojen ero. Tällä hetkellä matalien korkojen innostamilla markkinoilla tuo ero on kasvanut suureksi ja seurauksena on nyt nähty Hermannin asuntojonot.

On olemassa hyödykkeitä, joiden kohdalla hintasäännöstely voi olla perusteltua mahdollisimman suuren yhteisen edun saavuttamiseksi. Tällainen voi koskea koko väestöä (esim. puheluhintojen säännöstely), tai vain jotain tiettyä ihmisryhmää (esim. opiskelijat). Omistusasuntojen hintasäännöstelylle en näe kuitenkaan minkäänlaisia perusteita. Se ei tue yhteistä etua, eikä se (ainakaan hitas-muodossa) tue heikoimmassa asemassa olevaa vähemmistöä - esimerkkinä tästä on myös se, että Hermannin asunnoista löytyi myös yli 130-neliöisiä ja 2-kerroksisia jättiasuntoja.

Jos asuntojen hintataso koetaan kohtuuttomaksi, ei hitas siihen yleisellä tasolla auta. Muuten hintatasoa voidaan toki pyrkiä alentamaan erilaisin keinoin. Tärkein olisi tietenkin uusien asuinalueiden kaavoittaminen ja tarvittaessa rakennuttajien lainsäädännöllinen motivointi lisärakentamiseen. Tällöin kaikki hyötyisivät, eikä vain pieni hitas-asuntoihin muuttava ryhmä.

Mitä tulisi tehdä?

En ylipäätään ymmärrä, minkä takia hitas-järjestelmä on koskaan luotu (alle saa toki vapaasti kommentoida ja valistaa allekirjoittanutta!), mutta jos järjestelmä voidaan todeta heikosti perustelluksi ja toimimattomaksi, eikö virheen voisi todeta ja lopettaa järjestelmä kokonaan? Toki tällöin on erikseen mietittävä, miten se tehdään.

Ensimmäinen askel hitasin lopettamisessa olisi helppo: ei tehdä enää uusia hitas-asuntoja! Toinen askel hitas-järjestelmästä luopumisessa on hankalampi, mutta ei millään tapaa ylitsepääsemätön. Yksi vaihtoehto on se, että hitas-asuntojen (kuten esim. oheisessa kuvassa näkyvän Ruoholahden alueen markkinahintoihin verrattuna ilmeisesti puolihintaisten hitas-asuntojen) tonttien vuokraa nostetaan niin paljon nykyistä suuremmiksi, että niiden hintaetu suhteessa muihin asuntoihin häviää, jolloin asunnot voidaan vapauttaa hintasäätelystä. Toinen vaihtoehto on se, että hitas-asuntojen myynti pakotetaan julkiseksi ja asunnonvälittäjän kautta tapahtuvaksi siten, että asunnon uusi ostaja maksaa asunnosta markkinahinnan, mutta myyjä saa vain hitas-käytännön mukaisesti määritellyn indekseillä korotetun hinnan, ja näiden väliin jäävä erotus tilitetään kunnalle eli veronmaksajille. Muitakin keinoja varmasti löytyy. Paras ratkaisu olisi mahdollisimman oikeudenmukainen tasapaino tuoreiden ja vanhojen hitas-omistajien sekä muiden veronmaksajien välillä.

Mitä seuraavaksi?

Taloussanomien mukaan Asuntotuotantotoimiston toimitusjohtaja Sisko Marjamaa miettii jonotuksen takia nyt, onko varauskäytäntöä syytä muuttaa, kun Arabianrantaan valmistuvat hitas-asunnot tulevat varattaviksi kesän aikana tai mahdollisesti jo aiemminkin. Oma vastaukseni kysymykseen on jyrkkä ei! Koko kysymys on turha, sillä koko jonotusta ei tulisi tapahtua lainkaan, ja Arabianrannan asunnot pitäisi myydä markkinahintaan tavallisina asuntoina!

Eikö hyvänen aika jonotus jo itsessään ole merkki siitä, että jotain on pahasti pielessä jossain aivan muualla kuin jonotuksen käytännön toteutuksessa? Se on täysin yhdentekevää tapahtuuko jonotus kadulla telttamajoituksessa, mukavasti kotona netin ääressä, kaupungilla yleisön pällisteltävänä punanenäiseen pelleasuun pukeutuneena, tositv-kilpailussa, vai vaikkapa arvonnan kautta. Jos kysyntää on näin paljon enemmän kuin tarjontaa, oikea vastaus on, että hinnat ovat aivan liian alhaiset!

Parasta olisi, jos Arabianrannan asunnot myytäisiin markkinoiden ehdoilla. Paljon heikompi kakkosvaihtoehto olisi, että viime viikonlopun jonojen perusteella niistä pyydettäviä hintoja ymmärrettäisiin edes nostaa. Pahoin kuitenkin pelkään, että näin ei tapahdu, ja että Hermannin jonot olivat vain pientä esimakua Arabianrannan entistä pidemmistä jonoista. Jos ja kun jonotusta niidenkin asuntojen kohdalla nähdään, toivottavasti se edes havahduttaisi entistä vahvemmin näkemään järjestelmän mielettömyyden.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Ulkomaalaismummon hinta

Korkein hallinto-oikeus on päättänyt käännyttää venäläisen Irina Antonovan, 81, ja egyptiläisen Eveline Fadayelin, 65, takaisin kotimaihinsa (KHO:n päätös 8.3.2010). Ikävältä tuntuva päätös on nostattanut huomattavasti kritiikkiä muun muassa adressin ja mielenosoitusten sekä ulkoministeri Alexander Stubbin ja jopa presidentin kannanottojen muodossa, mutta toisaalta myös puolustusta. Eihän kukaan tieten tahtoen haluaisi perheitä hajottaa, saati tuomita iäkkäitä naisia selviämään yksin. Uutisten mukaan "käännyttämiselle ei ole esteitä", mutta toisaalta minkään lain perusteella ei myöskään käännyttämättä jättämiselle ole esteitä. Kyse on siis lähinnä lain tulkinnasta, ja siihen vaikuttaa inhimillisen puolen lisäksi olennaisesti raha.

Mikä siis on käytännössä maahan jäävän vanhuksen hinta ja tuottavuus kokonaisuudessaan? Enemmän esillä olleen Fadayelin tapauksessa aikuiset lapset ovat sinänsä luvanneet huolehtia tämän elättämisestä, mutta edellytykset tämän toteutumiselle ovat varsinkin pidemmällä tähtäimellä melko kyseenalaiset (joskin edellytyksiä voisi mahdollisesti lainsäädännön muuttamisella parantaa). Huolehtivat lapset isoäidistä tai ei, eihän pelkästään kaksi iäkästä tietenkään ole 5,3-miljoonaiselle kansalle juuri minkäänlainen kustannuserä. Totuus on kuitenkin, että yksittäistapauksia löytyy varmasti muitakin, minkä lisäksi tämä päätös voi toimia myös merkittävänä ennakkotapauksena.

Jos he saisivatkin jäädä, ennakkotapauksella voisi olla hintavat seuraukset, mikä ilmenisi ainakin kahdella tapaa. Ensinnäkin tällöin yhä useammat tulisivat maahan ja pyrkisivät saamaan pysyvämpää oleskelulupaa. Tämä johtaisi aiempaa useampiin kalliisiin oikeusprosesseihin. Ja toisaalta yhä useammille oleskelulupa tulisi myös myöntää. Tällöin kahden paljon näkyvyyttä saaneen tapauksen hinta voisikin muodostua jo suureksi - ainakin periaatteessa.

Hintaa isoäidillä saattaa siis olla, ja eihän isoäiti tuotakaan mitään, kun ei käy töissäkään - vai miten on? Miten suhtautuvat asiaan Fadayelin kolme aikuista lasta (joista kaksi suomen kansalaisia) ja kuusi lastenlasta? Kuinka tyytyväisinä he elävät osana suomalaista yhteiskuntaa, jos se kokee tarpeelliseksi häätää heidän äitinsä tai isoäitinsä yksin pois? Vaikuttaako se mahdollisesti heidän työmoraaliinsa ja haluun olla tuottava osa Suomea? Päätöksestä väistämättä syntyvä mielipaha leviää helposti paitsi Fadayelin lasten lähipiiriin ja lapsenlapsiin, myös maahanmuuttajien keskuuteen yleisemmällä tasolla. Tämä taas voi olla omiaan lisäämään myös turvattomuuden tunnetta ja sitä kautta myös levottomuutta. Kuten nyt on nähty, päätös on herättänyt huomattavan vahvoja reaktioita myös kantaväestössä. Fakta on, että onnellinen ihminen on tehokkaampi ihminen. Siten myös varsinaista ansiotyötä tekemätön isoäitikin voi loppujen lopuksi olla tuottava!

Inhimilliset tekijät + psykososiaalinen kokonaisvaikutus + suorat ja epäsuorat kustannuserät = perusta päätökselle

Johonkin raja on näissä asioissa vedettävä, sillä raha ei kasva puissa. Se on selvä. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tämä tapaus toimisi niin merkittävänä ennakkotapauksena, että se avaisi vastaavien yrittäjien Pandoran lippaan. Siksi tuntuisikin, että ainakin Fadayelin tapauksessa olisi voitu antaakin oleskelulupa, mitä mieltä oli myös KHO:n presidentti Pekka Hallberg. En itse kuitenkaan koe tuntevani näitä tapauksia riittävän hyvin tai omaavani maahanmuuttoasioista riittävää periaatteellista ja tilastollista tietämystä, jotta voisin muodostaa asiasta erityisen vahvaa mielipidettä. Tästä huolimatta toivoisin, että kovan rahan ja pehmeän inhimillisyyden vastakkainasettelun lisäksi myös edellä kuvattu puolipehmeä isoäitien laajempi positiivinen vaikutus tulisi otettua tällaisissa tapauksissa huomioon.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Wincapita Oy - miten varjella ihmisiä ponzilta?

Yli 2000 rikosilmoitusta kerännyt "sijoitusklubi" Wincapita on tekemässä uutta tuloaan osakeyhtiön muodossa. Nyt siis noustaan tuhkista feenikslinnun tavoin ja valloitetaan maailma? Kun vanhan Wincapitan perustaja, eli hypnoosillakin henkisiä kykyjään kasvattanut Hannu Kailajärvi on konsultin roolissa, ei homma voi mennä pieleen? Niinpä niin.

Olisi voinut kuvitella, että tämä näytelmä olisi jo ohi, mutta näköjään ei. Yksi erikoisista piirteistä tässä uudessa tulemisessa on se, että Helsingin Sanomien (8.3.) mukaan yhtiö irtisanoutuu vanhasta Wincapitasta, mutta kovin näyttää touhu vanhanlaiselta verkostohuijaukselta. Edelleen on ilmeisesti tarkoitus kaupata "käyttöoikeuksia automatisoituihin valuuttakauppa- ohjelmistoihin", ja taustalla vaikuttaa sama herra Kailajärvi. Verkostohengessä pidettiin sunnuntaina (7.3.) myös yrityksen esittelytilaisuus, jonka pääsylipuilla oli enemmän hintaa kuin yleisimmillä Madonnan viimekesäiseen konserttiin myydyillä lipuilla; Madonnaa pääsi kuuntelemaan 99 eurolla, kun Wincapitan tilaisuudesta sai maksaa 100 euroa. Yhteensä 2000 osallistujan tilaisuudesta kertyi siis ilmeisesti 200 000 euron tulot!

Mitä tulijat sitten saivat vastineeksi? Ainakin kuultiin kankeasti suoraan paperista luettuja epämääräisen korkealentoisia lausahduksia kuten se, että Wincapita edistää "uusien teknologioiden omaksumista ekologisesti kestävillä ja laadukkailla tavoilla". Lainkaan vastauksia odottamattomiin kysymyksiin ei kuitenkaan ilmeisesti kuultu. Jonkinlaista pseudotietoa ripoteltiin luultavasti kuitenkin sen verran, että WC-uskovaiset tulevat vastaaviin tilaisuuksiin jatkossakin tyydyttämään tiedonjanoaan. Ehkä varsinainen peruste suurelle summalle oli kuitenkin pääsymaksun mukana saatu tunnus yhtiön suljetuille verkkosivuille. Niidenkin tarjonta on epäilemättä vain lisää samanlaisia epämääräisen tiedon rippeitä. Kailajärven kehittämä ohjelmistohan on puolestaan tulossa "kevään aikana". Tämä tarkoittaa käytännössä luultavasti alkukesää, minkä lisäksi alkuun ohjelmistossa on arvatenkin luvassa jonkinlaisia "toimintorajoituksia" tai muuta vastaavaa, millä epätietoisuuden tilaa pitkitetään.

Wincapita on kokoluokaltaan noin 100 miljoonaan euroon kasvanut viritelmä. Varsinaisesti pyramidihuijauksesta ei ole kysymys, vaan yhtä petollisesta ns. ponzi-huijauksesta. Valtaosa systeemiin lähteneistä on tappiolla, jotkut raskaastikin. Raskaat tappiot taas voivat itsesyytösten tai ulkoisten syytösten myötä johtaa vakaviin sosiaalisiin ongelmiin ja elämän ajautumiseen pahasti sivuraiteille - vaikka ei olisikaan ajautunut ylisuuriin velkoihin. Koska järjestelmään uponnut rahamäärä ja sen rakentamiseen osallistunut ihmisjoukko ovat niin suuria, ei myöskään puhuta enää vain yksittäisistä tarinoista, vaan kyseessä on yhteiskunnallisestikin merkittävä ilmiö. Senkin vuoksi on tärkeää, että tähän ja vastaavanlaisiin ilmiöihin reagoidaan ajoissa ja kaikin mahdollisin keinoin. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ennaltaehkäisy tulisi halvemmaksi.

Miten sitten voisi taistella verkostohuijauksia vastaan? Miten todeta verkostohuijaukselta selvästi näyttävä järjestelmä vedenpitävästi verkostohuijaukseksi? Miten pysäyttää järjestelmä ennen kuin ihmisiä ehtii menettää rahojaan? Tai miten suojella ihmisiä, jos he vapaaehtoisesti esimerkiksi haluavat mennä hurmostilaisuuteen, vaikka joutuvatkin maksamaan siitä itsensä kipeäksi? Eihän sadan euron veloittamisessa puhetilaisuudesta tai käyttäjätunnuksesta ole sellaisenaan mitään laitonta. Valheellinen puhekaan tilaisuudessa ei välttämättä ole puhujan mielestä niin valheellista, jos viesti on vain ylemmältä tasolta tulleen "tiedon" toistoa. Miten siis saada hyvissä ajoin riittävät perusteet toiminnan lopettamiseksi?

Pyramidihuijaukset ja ponzit eivät ole uusi ilmiö. Niin ollen edellämainitut kysymyksetkään eivät ole uusia, eivätkä myöskään helppoja vastata. Internet on kuitenkin muuttanut myös näiden huijausrakennelmien toimintaympäristöä. Internetin tarjoama tiedon helppo etsintä- ja jakelukanava ei ainakaan vielä ole kuivattanut näiden huijausten kasvualustaa. Silti uskoisin, että uusi teknologia tarjoaa paitsi uudet välineet itse huijausverkostoille, myös paremmat keinot niidenvastaiseen taisteluun mm. erilaisten yhteisöpalvelujen avulla. Lisäksi viranomaiset luultavasti tarvitsisivat uusia valtuuksia vaatia yrityksiltä tai huijausepäilyn kohteilta suurempaa toiminnan läpinäkyvyyttä, jotta todellinen liiketoimintamalli kävisi ilmi. Uusi Wincapita Oy olisi syytä pyrkiä pysäyttämään alkutekijöihinsä kaikin mahdollisin keinoin. Niin voitaisiin saada alunperin vuoden 2003 aikoihin GiiClubista lähtenyt tarina viimein päätökseensä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Suomalaisen maidon puolesta?

HOK-Elanto luopuu Valion perusmaitojen tarjoamisesta liikkeissään, uutisoi HS eilen. Päätös on aiheuttanut tuohtumusta ja nostanut nopeasti jonkinasteisen HOK-Elannon vastaisen kansalaisliikkeen. HOK-Elanto kiirehti eilen puolestaan puolustautumaan korostamalla, että myyty maito on edelleen suomalaista. Onko siis kansalaisliikkeelle oikeastaan perusteita? Tekikö HOK-Elanto virheen juostessaan laskennallisen säästön perässä? Maito on suomalaisille herkkä asia, ja jo ulkomaalaiselta kuulostava maito voi vieraannuttaa asiakkaat. Asiassa on kuitenkin muitakin puolia.

Vaikka Arla Ingman -maito tuleekin suomalaisilta maidontuottajilta (Arla-maitohan tulee Ruotsista), itse brändi on nykyään ruotsalais-tanskalainen. Niin ollen tukemalla Valiota, tukee vahvemmin suomalaista työtä. Toinen asia on, mitä kovalle hintakilpailulle antautuminen tekee paikallisille maidontuottajille pidemmällä aikavälillä. Kolmas tekijä on se, että vaikka kaupattu maito toistaiseksi tulisikin enimmäkseen suomalaisilta tuottajilta, mikä on tilanne jatkossa? Jos on valmiiksi jo totuttu siihen, että tarjolla on vain suomalaisittain vieraampaa Arla tai Arla Ingman -brändiä, askel oikeasti ulkomaiseen maitoon on huomattavasti pienempi. Näin on mitä ilmeisimmin jo käynyt esimerkiksi Ingmanin jogurteille, joista ei enää löydy Hyvää Suomesta -joutsenmerkkiä.

HOK-Elannolla on täysi oikeus päättää, mitä se pitää valikoimissaan. Mutta yhtä lailla kansalaisilla on oikeus äänestää lompakollaan. Järjestelmällistä protektionismia ei tule sallia, mutta sen sosiaalista versiota eli kotimaisuuden suosimista henkilökohtaisissa valinnoissa ei tulisi vähätellä. HOK-Elannon kannattaisikin ehkä harkita valinnan jättämistä kuluttajien tehtäväksi ja pitää sekä Arla Ingmanin että Valion maidot mukana valikoimissaan - vaikka se ei puhtaasti laskennallisesti näyttäisikään alkuun kannattavalta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Vero rahan menettämisestä

Kuvittele, että olet hävinnyt rahaa tehtyäsi vääriä valintoja. Harmittaahan se. Entä jos joutuisit lisäksi maksamaan virheestäsi veroja? Järjenvastaista? Kyllä, mutta niinkin voi helposti käydä!

Pörssissä listatut osakkeet ovat niiden hintoja myöten hyvin olennaisesti kytketty niistä maksettaviin osinkoihin. Kun yritys maksaa osinkoa osakkeenomistajille, irtoaa osakkeesta maksettavasta hinnasta käytännössä osinkoa vastaava summa. Oikeastaan osakkeenomistajan varallisuus siis vain vaihtaa muotoaan. Periaattessa tilanne on lähes sama kuin jos siirtäisit rahaa vasemmasta housun taskusta oikeaan - erona on lähinnä vain se, että taskujen välisestä siirrosta ei makseta veroa. 50 euron setelin tapauksessa tuon veron suuruus olisi 9,80 € eli noin 10 euroa.

Selkeästä kytköksestään huolimatta osakkeita ja osinkoja kohdellaan verotuksessa eri tavoin. Osakkeiden myynnistä saaduista luovutusvoitoista voidaan vähentää myynnistä koituneet luovutustappiot, mutta osingoista on verot maksettava aina, vaikka sijoitukset olisivat kokonaisuudessaankin tappiolla.

Finanssikriisin mukanaan tuoman pörssikurssien jyrkän alamäen myötä epäkohta oli erityisen ajankohtainen vuosi sitten, kun vielä jaettiin nousukauden tuomia korkeita osinkoja, mutta osakkeet olivat sukelluksissa. Edelleenkin asia voi olla hyvin ajankohtainen muun muassa niillä, jotka realisoivat tappioitaan viime vuonna, mutta joutuvat maksamaan tässä kevään mittaan saamistaan suhteellisen korkeina säilyneistä osingoistaan veroja. Nykyisestä lainsäädännöstä johtuen osakkeenomistaja voi siis joutua harkitsemaan osakkeista luopumista vain välttääkseen verot – ja mahdollisesti ostaakseen osakkeet samantien osingon irtoamisen jälkeen takaisin. Tämä tarkoittaa turhaa kannustamista lyhyen aikavälin keinotteluun, mikä voi olla omiaan lisäämään hetkellisesti rauhattomuutta markkinoilla. Se tuskin on kuitenkaan lainsäätäjien tarkoitus.

Edellä kuvattu verotuksellinen epäyhtenäisyys ei ole millään tapaa keskeisin kysymys valtionverotuksessa. Se on kuitenkin mielestäni selvä epäkohta, johon olisi myös hyvin helppo ratkaisu: luovutustappioiden vähennyskelpoisuuden myöntäminen osingoille luovutusvoittojen tapaan. Muutos tekisi verokohtelusta kaikin puolin oikeudenmukaisemman, ei syrjisi ketään, eikä edes aiheuttaisi merkittävää muutosta valtion verotuloihin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Asuntolainan verovähennysoikeus kiistakapulana

Jyrki Iivonen kirjoitti kolumnissaan Helsingin Sanomien taloussivuilla (HS 4.2.2010), että nyt olisi "Oikea hetki poistaa korkojen verotuki". Kysymyksenä asuntolainan verovähennys on hyvinkin merkittävä, sillä verovähennys koskee Suomessa suoraan 1,2 miljoonaa asuntovelallista, mikä tarkoittaa tietysti myös merkittävää osaa valtion budjetista. Matalaa korkotasoa ajatellen Iivosen ehdotus on ajoituksen suhteen periaatteessa perusteltu. Näen ehdotuksessa kuitenkin useampia muttia:

1. Onko asuntolainan verovähennyksestä ylipäätään perusteltua luopua?

Keskustelu vähennyksestä tai sen mahdollisesta poistamisesta nostattaa helposti tunteita, mikä johtuu suurelta osin siitä, miten monia se koskettaa. Kysymys vähennyksen oikeutuksesta on kuitenkin monimutkainen kiistakapula johtuen muun muassa asumisen poikkeuksellisen vahvasti näkökulmasta riippuvasta luonteesta. Siinä missä esimerkiksi osakemarkkinoilla tehdyt ostokset ovat puhtaasti sijoitustoimintaa ja auto tai muut yksityiselämään liittyvät hankinnat ovat melko selvästi elämänlaatuun panostavaa yksityistä kuluttamista, oman asunnon ostaminen asettuu käytännössä jossain määrin välimaastoon - elämäntilanteesta, suunnitelmista ja ihmisen luonteesta riippuu, ollaanko lähempänä sijoittamista vai kuluttamista. Ottaen huomioon, että asuntoon voi panostaa myös työtä tekemällä esimerkiksi remontin muodossa, asunnon ostamista voi monessa tapauksessa helposti verrata myös yksityisyrittämiseen tai jopa palkkatyöhön.

Miten oman asunnon omistamiseen pitäisi sitten sen monitulkintaisen luonteen vuoksi suhtautua verotuksellisesta näkökulmasta? Selkeä vertauskohta löytyy sijoitusasunnoista. Niistä saatavasta vuokratulosta voi vähentää sijoitusasunnon hankkimiseen käytettyyn lainaan kohdistuvat korot, ja sama koskee myös muita pääomatuloja. Tässä kohtaa monilla tuntuu tapahtuvan kuitenkin vertailumielessä ajatusvirhe, sillä tuo vähennys kohdistuu tuloihin, jotka eivät nykyisellä lainsäädännöllä koske omistusasujaa lainkaan.

Omassa asunnossa asuminen ei ole samanlaista sijoitustoimintaa kuin sijoitusasunnon vuokraaminen. Siinä missä sijoitusasunnon korkojen ja vastikkeen jälkeen käteen jäävästä vuokratulosta maksetaan veroa, ei omassa asunnossa asumisella säästetyistä vuokramenoista joudu maksamaan veroa - eikä siten ole sijoitusasuntojen vuokratuloa vastaavaa tuloa, jonka verotuksesta korot voisi vähentää. Kyllähän jotkut ovat väläytelleet ajatusta laskennallisen asumistulon verotuksesta, mikä johtaisi sijoitusasunnon ja omassa asunnossa asumisen yhtäläiseen verokohteluun. Asumistulon verotus on kuitenkin paitsi hankalammin hahmotettava asia, myös byrokraattisesti lähes mahdotonta.

Sijoitusasumista ja omistusasumista ei siis voi käytännössä kohdella täysin yhdenmukaisesti - koska tuskin vuokratuloista verottomiakaan on tarkoitus tehdä. Nykyisellä lainsäädännöllä oma asunto on verotuksellisessa etuasemassa sijoitusasuntoon nähden, mutta eikö se ole parempikin niin päin? Omistusasumiseen kannustaminen on perusteltua ainakin siitä johtuen, että omasta asunnosta halutaan yleisesti ottaen pitää parempaa huolta, mikä on pitkällä tähtäimellä koko kansakunnan etu. Lisäksi on huomattava, että suurimpiin lainoihin verovähennyskelpoisuus ei edes täysimääräisesti ylety, mistä johtuen rikkaimmat eivät siitä samalla tavalla hyödy. Itse asiassa verovähennysoikeudesta luopuminen iskisi nimenomaan keskiluokkaan, koska varakkaammilla on paremmat mahdollisuudet saada vähennykset hankittua muuta kautta, kuten esimerkiksi vaihtamalla asuntolaina sijoituslainaksi.

Yksi hieman erilainen näkökulma asiaan on myös lähdevero. Talletuksista saaduista koroista maksetaan 28%:n lähdeveroa, joten asuntolainan 28%:n verovähennysoikeutta voidaan myös pitää sen vastineena. Verottaja ikäänkuin pienentää korkoja 28%:lla, toimi sitten lainanantajana tai -ottajana.

2. Kolumnissa ehdotetunkaltaiselle siirtymäajalle ei ole perusteita, mutta toisenlaiselle siirtymäajalle on.

Jos asuntolainan verovähennyksestä kuitenkin luovuttaisiin, se tulisi tietysti toteuttaa harkitulla tavalla. Kuten Iivonen kolumnissaan toteaa, ei jo lainaa ottaneilta voi etua kerralla pois ottaa, koska sen olemassaolo on otettu huomioon asuntoa ostettaessa. Iivosen ehdotuksen mukaan heidän kohdallaan pitäisi soveltaa jonkinlaista siirtymäaikaa, kun taas uusille asuntolainoille ei verotukea annettaisi.

Äkkiseltään uusilta lainoilta vähennysoikeuden epääminen kuulostaa helposti epäreilulta. Sitä se ei kuitenkaan periaatteessa ole - ehkä jopa päinvastoin. Siinä missä he eivät saisi vähennysoikeutta, he pystyisivät nauttimaan alemmista asuntojen hinnoista. Tämä hintojen lasku taas iskisi vanhoihin asuntovelallisiin ja asunnonomistajiin. Tästä asuntojen hintoja alentavasta vaikutuksesta johtuen ei mielestäni pitäisikään soveltaa Iivosen ehdottamaa siirtymäaikaa vanhojen lainojen kohdalla, vaan vanhat lainat tulisi säilyä vähennyskelpoisina koko laina-ajan loppuun saakka.

Sen sijaan toisenlainen siirtymäaika on mielestäni tarpeen, nimittäin vähennyskelpoisuuden asteittainen tai vaikka vain osittainen vähentäminen. Koko 28%:n (ja 30%:n ensiasunnonostajilla) edun poistaminen kerralla johtaisi erilaisiin ongelmiin. Yksi on suhteettoman suuri kertamenetys niille, jotka ovat jo asuntonsa pääosin tai kokonaan maksaneet. Toinen, käytännössä suurempi ongelma on se, että näin suuren asuntojen hintoihin vaikuttavan tekijän poistaminen kerralla jakaisi asuntokaupoilla käyvät ikävästi kahteen ryhmään: toiset eivät täysin ymmärtäisi uudistuksen merkitystä, ja voisivat sen vuoksi joutua sen maksumiehiksi, kun taas toiset osaisivat mahdollisesti ottaa markkinaturbulenssista hyödyn irti. Myös mahdollisuus merkittävään kikkailuun, jossa vanhalla asuntolainalla ostettaisiinkin uusi asunto, tulisi minimoida. Myös asteittaisen tai osittaisenkin vähennyskelpoisuuden laskemisen pitäisi toimia kuitenkin edellä kuvatulla periaatteella eli siten, että vähennyskelpoisuuden alenema koskisi aina vain uusia lainoja, ja yhdessä lainassa pysyisi sama vähennyskelpoisuusprosentti alusta loppuun asti.

Sitä, miten vähennysoikeudesta luopuminen todellisuudessa vaikuttaisi asuntojen hintoihin, on vaikea arvioida. Pitkällä tähtäimellä uskoisin sen periaatteessa laskevan asuntojen hintoja enemmän kuin olisi laskennallisesti perusteltua johtuen psykologisista tekijöistä ja verovähennyksen periaatteellisesta houkuttelevuudesta. Näin ajatellen vanhat asuntojen omistajat olisivat uudistuksen menettäjiä. Toisaalta sijoitusasuntoja uudistus ei koskisi, joten hintamuutos voisi jäädä päinvastoin pienemmäksikin.

3. Ajoituksessa ollaan mielestäni jo vuosi myöhässä.

Nyt eletään tilanteessa, jossa ennätysmatalat korot ovat jo saaneet asuntojen kysynnän ja hinnat taas nousemaan. Sopivin aika verovähennyksen poistoon tai kutistamiseen olisi mielestäni ollut silloin, kun korot olivat vielä selvästi laskussa ja kävi ilmeiseksi, että asunnoille riittää kysyntää - eli runsas vuosi sitten. Nousulle on puhallettu lisää edellytyksiä myös vajaa vuosi sitten tehdyllä ASP-lainojen 3000 euron bonuksella, jolle en vieläkään näe minkäänlaisia perusteita. Täydellistä ajoitusta ei voi koskaan vaatia, eikä sellaista ole etukäteen helppo ennustaa, mutta ASP-bonuksen käyttöönoton yhteydessä olisi tasapainotuksen mielessä ollut mielestäni viimeinen suhteellisen hyvä hetki puuttua myös verovähennysoikeuteen. Samalla olisi myös voinut tehdä isommankin remontin asuntojen verotukseen keventämällä muuttamiseen kohdistuvaa varainsiirtoveroa.

Iivonen kirjoitti, että "ongelma kannattaisi hoitaa ennen kuin korot kohoavat normaalille tasolle" ja että "Aikaa on pari vuotta". Mielestäni silloin olisi jo aivan liian myöhäistä. Oletetaanpa, että korkojen verotuki poistettaisiin tuolla "parin vuoden" aikataululla. Mikä tuolloin olisikaan tilanne? Ensin asuntomarkkinoita olisi hellitty ennätysmatalilla koroilla, ASP-bonuksella ja verojen vähennyskelpoisuudella. Vuoden 2012 vaihteessa ASP-bonuksen aika olisi mennyt umpeen, korot olisivat luultavasti ainakin jossain määrin nousseet ja samalla vielä luovuttaisiin korkojen verovähennyksestä: tulisi siis samalla kertaa kolme asuntomarkkinoiden tilaa heikentävää muutosta! Samoihin aikoihin on siirrytty jo muunkinlaisiin veronkorotuksiin valtiontalouden tasapainottamiseksi taantuman aiheuttamien kulujen takia, ja EU on voinut ajautua ikävään taloudelliseen kriisiin muun muassa Kreikan vaikeuksien takia. Lopputuloksena samanaikaisesti napattaisiin siis asuntomarkkinoilta kolme karkkipussia pois ja annettaisiin vielä tehostukseksi potku kylkeen. Noin tehokkaasta rahahanojen katkaisusta ei voisi seurata mitään hyvää.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Talletussuojaan kompromissiratkaisu

Kun islantilaiset pankit alkoivat muutama vuosi sitten kerätä rahaa houkuttelemalla asiakkaita korkeilla korkotarjouksilla mm. Isosta-Britanniasta, tarjouksista kiinnostuneet pystyi jakamaan karkeasti kolmeen ryhmään. Yhdet näkivät lähinnä koron, eivät taustalla piileviä riskejä. Toiset osasivat ennustaa, että Islannin talous tulisi ajautumaan pahaan kriisiin, ja pysyivät siksi loitolla.Kolmannella ryhmällä oli aavistus ongelmista, mutta sitäkin vahvempi luottamus siihen, että kriisitilanteessa talletussuoja pelastaisi talletetut varat.

Talletussuoja on sellaisenaan tärkeä turva paitsi yksittäisille ihmisille, myös koko talousjärjestelmän toiminnalle. Sen kääntöpuolena voi kuitenkin olla myös edellä mainittua kolmatta ryhmää vaivaava moraalikato, joka syntyy siitä, että mahdolliset tuotot kerätään itselle, kun taas riski sosialisoidaan valtion kannettavaksi, kuten kävi Icesaven tapauksessa.

Ehkäpä talousjärjestelmän turvallisuuden säilyttämisen ja moraalikadon ehkäisemisen välille saataisiin toimivin tasapaino, mikäli talletussuojasta tehtäisiin käänteisesti progressiivinen. Talletukset voisi suojata esimerkiksi 10 000 euron talletuksiin asti täysin, 10 000 euroa ylittävältä osuudelta 95-prosenttisesti ja 30 000 euroa ylittävältä osuudelta aina 50 000 euroon asti 90-prosenttisesti. Näin tavallisimmat pienet talletukset olisivat täysin suojattuja, mutta selkeämmin sijoitusmielessä tehdyissä talletuksissa pieni osa riskistä tulisi myös tallettajalle aiheuttamatta kuitenkaan laajamittaista paniikkia. Tällaisella mallilla Landsbankin Icesave-talletuksiakin olisi luultavasti kertynyt hieman vähemmän, mikä puolestaan olisi voinut tehdä myös Islannin talouden kuplasta edes piirun verran pienemmän.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Elämä valmiissa maailmassa

Elämme jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Tekninen kehitys tuo jatkuvasti uusia päivittäiseen elämään vaikuttavia muutoksia, väestönkasvu on edelleen voimissaan, fossiiliset polttoaineet kuluvat, maapallon valtioiden väliset valtasuhteet muuttuvat, valtiot hajoavat, kehitetään kansainvälisiä yhteistyöelimiä, väestörakenne muuttuu muun muassa maahanmuuton seurauksena, ihminen muovaa luontoa ja ympäristöään, kieliä kuolee ja globalisaatio yhtenäistää kulttuureja.

Mitä jos eläisimme maailmassa, jossa näin ei enää olisikaan? Teknologinen kehitys olisi saavuttanut käytännössä päätepisteensä. Väestönkasvu olisi pysähtynyt ja pidettäisiin aisoissa tarvittaessa vaikka lainsäädännöllä. Maapallon ja mahdollisesti vielä olemassa olevien valtioiden sosiaalinen rakenne olisi vakiintunut. Fossiiliset polttoaineet olisi jo aikaa sitten täysin tai ainakin lähes täysin korvattu muilla energianlähteillä, ja ihmisen suhde luontoon olisi myös muuten tasapainossa. Reaalinen talouskasvu olisi pysähtynyt ja varallisuuden jakautuminen olisi vakiintunut. Kaikilla olisi joko sama äidinkieli tai sitten käytössä olevien kielien määrä ja niiden väliset valtasuhteet eivät enää muuten muuttuisi.

Mikään näistä ei ole kovin lähellä, mutta pitkän ajan kuluessa ajatus ei ole mahdoton. Voi myös olla, että muutosvauhti on tällä hetkellä väestönkasvun vauhtia myöten suurimmillaan, ja että tulevina vuosikymmeninä elämä muuttuu hitaammin. Ainakin toistaiseksi ehkä vauhdikkain teknologian aikaansaama mullistus koko ihmiskunnan historiassa on ollut matkapuhelinten ja internetin maailmanvalloitus kahden viime vuosikymmenen aikana. Tämän mullistuksen vaikutuksiin olemme käytännössä vasta sopeutumassa - niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin tasolla.

Millaista sitten olisi elää tällaisessa valmiissa maailmassa? Maailma olisi luultavasti jos ei nyt aivan tasavertainen, niin ainakin huomattavasti nykyistä tasavertaisempi. Ei olisi enää valtioita repiviä sotia, eikä muita rajuja kulttuurien konflikteja. Maailmanlaajuisen epätasa-arvon poistumisen lisäksi ei myöskään olisi peräkkäisten sukupolvien välistä epätasa-arvoisuutta: Reaalista talouskasvua ei enää olisi, eikä myöskään tulisi uusia teknologioita tai niitä hyödyntäviä sovelluksia helpottamaan elämää. Vastaavasti ei myöskään olisi samanlaisia väestönkasvun, ilmastonmuutoksen, suurten sotien tai vaikka vain potentiaalisesti liian pitkälle menevän teknologisen kehityksen aiheuttamia pelkoja tulevaisuuden suhteen.

Positiivisten, turvallisuutta ja tasa-arvoa edustavien tekijöiden lisäksi voidaan nähdä myös varjopuolia. Nykyihmisen näkökulmasta voi kielellisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden häviäminen tuntua masentavalta skenaariolta. Toisaalta osaisiko sellaista kaivata, mitä ei ole koskaan kokenutkaan? Jotkut luultavasti kaipaisivat, mutta useimmat ehkä eivät - ainakaan merkittävissä määrin tai tiedostetulla tasolla.

Entä miltä elämä yleisesti ottaen tuntuisi, jos maailma olisi ollut vuosisatoja samanlainen, eikä olisi mitään syytä olettaa, että seuraavat vuosisadatkaan niistä mitenkään poikkeaisivat. Syntyisikö päämäärättömyyden tunnetta? Tieteessä ei olisi käytännössä uusia löytöjä tehtävänä. Millään teollisuuden alalla tai missään ammatissa ei olisi liioin nähtävissä minkäänlaisia muutoksia. Hyvänä puolena olisi ainakin turvallisuuden tunne, mutta varjopuolena mahdollinen tavoitteettomuuden tila. Mitään uusia ei ideoita ei käytännössä enää syntyisi millään elämän alalla - ei teknologiassa, ei kirjallisuudessa, ei taiteessa, ei politiikassa, ei vapaa-ajan vietossa, eikä ihmisten välisissä suhteissa.

Myös viihteellisemmässä kulttuurissa kaikki olisi käytännössä koettu. Elokuvissa ja peleissä tai niitä vastaavissa viihteenmuodoissa kaikki tarinat ja ilmiöt olisi jo nähty. Koska teknisesti ja sisällöllisesti samanlaatuista viihdettä olisi tuotettu jo vuosisatoja ja kaikki vanhakin tuotanto olisi aina saatavilla, viihdesisällön kulutus olisi helposti myös huomattavasti nykyistä pirstaloidumpaa. Niin viihteessä kuin muodissakin voisi toki esiintyä lyhyen aikavälin vaihtelua, mutta kaikki olisi käytännössä jonkin aiemman toistoa. Kaikki olisi jo nähty. Mutta vaikka ihmiskuntana kaikki olisi jo tavoitettu, ehkä yksilöllisille unelmille ja tavoitteille voisi edelleen olla tilaa.

Moni voi pitää tällaisen utopian syntymistä jokseenkin mahdottomana. Ehkä se onkin mahdotonta, ehkä ei, riippuen tietysti myös siitä, miten tiukasti "valmis" tässä yhteydessä määritellään. Joka tapauksessa hyvistä puolistaan huolimatta valmiin maailman tavoitteettomuuden tila ei kuitenkaan välttämättä ole kokonaisuudessaan tavoittelemisen arvoinen - vaikka toisaalta ehkä vielä vähemmän järkeä olisi sen tarkoituksellisessa välttämisessä. Niin tai näin, nykyinen muutoksen ja kehityksen tahtikaan ei aina tunnu ihmisluonnolle kovin sopivalta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä uuvuttammalta maailman jatkuva myllerrys voi tuntua.

Toistaiseksi kehityksen juna jatkaa vauhdilla eteenpäin. Kukin päättäköön itse, kuinka sinnikkäästi sen perässä haluaa juosta.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>