Suomen ja Ruotsin osakesäästötilien ongelmat ja osakesäästötili 3.0

Suomalaisen, vuoden 2020 alussa lanseeratun osakesäästötilin talletusrajaa ollaan hallitusohjelman mukaan aikeissa nostaa 50 000 eurosta 100 000 euroon. Nettikommenttien perusteella tuo vanha raja on tuntunut monien mielestä tarpeettoman pieneltä tai ylipäätään turhalta, vaikka monelle jo tuo nykyinen raja on hyvinkin riittävä. Itselläni ei ole mitään selvää kantaa tuon rajan suuruuden suhteen, mutta koko osakesäästötilin perusperiaate voisi mielestäni olla järkevämpikin.

Katsotaanpa ensin, miten nykyiset osakesäästötilijärjestelmät toimivat Suomessa ja Ruotsissa. Molempien luonteeseen kuuluu, että kaupankäynti ei realisoi verotusta, mutta siihen samankaltaisuudet sitten suunnilleen loppuvatkin. Molemmissa on silti nähtävissä myös omat ongelmansa, joihin olisi kuitenkin myös löydettävissä ratkaisu.

Suomen osakesäästötili

Suomen osakesäästötili toimii niin, että perinteisestä arvo-osuustilistä poiketen osakkeita saa myydä voitolla ilman veroseuraamuksia, mutta rahojen nostaminen tililtä pois realisoi verotuksen. Näen tässä kuitenkin joitakin ongelmatekijöitä:

1. Koko osakesäästötilin tuottoprosentin kasvaessa rahojen nostamiselle syntyy lopulta hyvinkin mittava verorasite (varsinkin, jos hankintameno-olettama säilyy osakesäästötiliä koskemattomana tekijänä). Tämä voi saada osakesäästötilin haltijan pidättäytymään nostoista.

2. Koska järjestelmään sisältyy edellä mainittu vahva insentiivi vältellä varojen nostamista, osakesäästötilistä voi tulla eräänlainen perintösäästötili (kuten 1,5 vuoden takaisessa blogitekstissäni maalailin). Tällöin koko osakesäästötilin tuotto jää nykylainsäädännöllä verottamatta. 

3. Ei pääomaverotuksen tule olla oikeistolaisittain vain mahdollisimman kevyttä tai vasemmistolaisittain mahdollisimman korkea.  Hyvä verojärjestelmä joko ei ohjaa rahojen kulutusta ja sijoittamista tai sitten ohjaa niitä tavalla, joka on yleisesti hyväksi. Näen osakesäästötilissä hyvää mm. siinä, miten se poistaa veroseuraamukset kaupankäynnistä, mutta toisaalta en ole vakuuttunut, onko se hyväksi, että tilillä vuosikymmeniä kasvavat varat säilyvät verottajan ulottumattomissa nousemassa korkoa korolle, kun taas aiemmin nostetut päätyisivät nopeasti verolle. Myös verottajalle nyt saatu veroeuro on arvokkaampi kuin vuosikymmenen päästä saatu veroeuro.

Näistä kohta 2 voi tosin muuttua, mikäli päädytään hallitusohjelmassa suunitellun mukaisesti perintöveron poistoon (kts. Orpon hallitus selvittää perintöveron poistamista), sillä jos perintöä ei verotettaisi, silloin perittävän osakesäästötilin tuottoa varmastikin verotettaisiin.

Ruotsin ISK-tili (Investeringssparkonto)

Ruotsin ISK-tili on huomattavan erilainen verrattuna suomalaiseen järjestelmään. Siinä veroa maksetaan vuosittain tietty prosentti koko tilin pääomasta. Vuonna 2022 tämä prosentti oli 0,375%, mutta tänä vuonna se on ilmeisesti noussut 0,882%:iin (kts. Miljontals sparare får dubbelt så hög skatt). Tuo noussutkin prosenttiluku voi äkkiseltään kuulostaa pieneltä prosenttilukemalta, mutta on huomattava, että se koskee tosiaan koko tiliä, ei vain sen tuottoja. Jos tilin tuotto on vuodessa esim. 10%, tämä tarkoittaa, että, siitä noin 9% menee veroihin. Jos tuotto onkin vain 5%, veroihin meneekin tuotosta jo 18%, ja vaikka tili olisi tappiollinen, veroa menee silti, mikä ei tunnu kovin reilulta. Samalla toisaalta huomattavan suuria tuottoja ISK-tilillään saava maksaa huomattavan pienen määrän veroja suhteessa ISK-tilinsä tuottoon, mikä tuntuu sekin kyseenalaiselta. Eikö verojen pitäisi kuitenkin syntyä tuotoista, eikä jonkin säästömuodon käytöstä?

Osakesäästötili 3.0

Sekä Suomen että Ruotsin järjestelmissä on siis omat ongelmakohtansa. Olisiko rakennettavissa malli, jolla näistä ongelmista pääsisi eroon? Norjan suunnalta vastausta ei taida löytyä, sillä heidän järjestelmänsä vaikuttaa vastaavan pitkälti Suomen järjestelmää. Silti näkisin, että Ruotsin ja Suomen välimaastosta voisi löytyä näitä malleja parempi ratkaisu.

Alla oleva taulukko esittää viisi edellä kuvattua ongelmaa, sekä sen, mihin tilityyppiin ongelma pätee. Se, että osakkeiden myynti realisoi verotuksen, on vain perinteisen arvo-osuustilin ongelma, joten se näkyy sekä Suomen että Ruotsin osakesäästötilien kohdalla vihreänä. Alempien rivien kohdalla on sen sijaan ongelma joko suomalaisen tai ruotsalaisen järjestelmän kohdalla (Tähdellä (*) merkitty kolmas kohta on oranssilla siksi, että tuo kohta kohta poistuu, mikäli perintöverotuksesta luovuttaisiin siirtymällä Ruotsin malliin). Suomalaisen järjestelmän ongelmat liittyvät enemmän insentiiveihin, kun taas ruotsalaisen järjestelmän ongelmat sen oikeudenmukaisuuteen, mutta molemmat voi nähdä omilla tavoillaan epätehokkaina tapoina yhdistää säästämiseen kannustaminen ja pääomatulojen verotus.

	Suomen osakesäästötili	Ruotsin ISK-tili	Osakesäästötili 3.0.
Osakkeiden myynti realisoi verotuksen	-	-	-
Nosto realisoi verotuksen	X	-	-
Veroilta voi välttyä kokonaan	X(*)	-	-
Tappioistakin joutuu maksamaan veroja	-	X	-
Isoista tuotoista maksetaan suhteessa pienemmät verot	-	X	-

Yllä olevista ongelmista voisi kustakin päästä eroon yhdistämällä Suomen ja Ruotsin järjestelmien ominaisuuksia. Kutsuttakoon tätä uutta järjestelmää vaikkapa Osakesäästötili 3.0:ksi (erotuksena Suomen Osakesäästäjien kuvaamaan Osakesäästötili 2.0:aan). Tässä järjestelmässä vero maksettaisiin vuosittain Ruotsin järjestelmän tapaan, mutta tuo vero maksettaisiin vain säästötilin tuotosta, mikä muistuttaisi käytännössä 11 vuotta sitten ehdottamaani arvonnousuveroa. Kummempia teknisiä haasteita tässä ei pitäisi olla, sillä arvonnousun seuraaminen on jo nyt rakennettu osaksi osakesäästötiliä. Kun vero perittäisiin vuosittain, veroprosentti voisi olla selvästi matalampi kuin pääomavero muuten, mutta toisaalta korkeampi kuin Ruotsin ISK-tilin koko pääomaan kohdistuva vero. Jos tämä vero olisi esimerkiksi 10%, se tarkoittaisi pörssin historiallisella keskimääräisellä noin 6-7%:n vuosituotolla osakesäästötilin pääomaan suhteutettuna 0,6-0,7%:n veroa, joka olisi pienempi kuin Ruotsin ISK-tilin 0,882%:n vero vuodelle 2023. Jos tuotto taas olisi parempi, veroa maksettaisiin enemmän, mutta silloin korkeammalle verolle olisi myös selvä peruste, ja toisaalta jos tilin tuotto kääntyisi laskuun, ei veroakaan tarvitsisi maksaa. Tappiot myös huomioitaisiin samalla tavoin kuin päämatuloissa muutenkin, eli tappiovuosien tappiot vähennettäisiin tulevien vuosien voitoista verotusta määritettäessä.

Näkisin, että tällaisella osakesäästötilin mallilla yhdistyisi järjestelmien parhaat puolet. Ei olisi haitallisia insentiivejä olla myymättä osakkeita (kuten arvo-osuustilijärjestelmässä) tai olla nostamatta varoja tililtä (kuten nykyisessä osakesäästötilissä), ja tappiollista toimintaa ei verotettaisi (kuten ISK-tilin kohdalla tehdään), ja toisaalta verottaja saisi oman kohtuullisen osuutensa nimenomaan tuotoista, ei pääomasta. Sopivimman veroprosentin määrittäminen vaatisi tietysti tarkempaa analysointia, mutta eikö tällaisella mallilla saavutettaisi kokonaisuutta ajatellen mielekkäin lopputulos?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Välityspalkkioiden vaikutus 10 vuoden ajalta

Aloittelevalle osakesijoittajalle yksi keskeinen kysymys on, mitä osakevälittäjää kannattaisi käyttää. Osakevälittäjän valintaan liittyen yksi keskeisimmistä tekijöistä taas on välityspalkkiot. Jotkut saattavat myös kysyä, paljonko välityspalkkio saisi olla, mutta se riippuu tietysti suurelta osin sijoitettavista summista sekä siitä, kuinka paljon käy kauppaa. Koska muuttujia on paljon, on vastauksiakin monenlaisia. Monille pitkän linjan osta-ja-unohda-sijoittajille välityspalkkioiden merkitys voi olla jokseenkin olematon, kun taas enemmän kauppaa käyville tai aloittelevalle sijoittajalle niiden merkitys voi olla hyvinkin ratkaiseva. En kuitenkaan muista nähneeni kenenkään kuvanneen omalta osaltaan, millä tavoin välityspalkkioiden vaikutus olisi vaikuttanut kumulatiiviseen tuottoon vuosien varrella. 

Tässä blogitekstissä käyn läpi, miten välityspalkkiot ovat omalla kohdallani vaikuttaneet. Aloitin osakesijoittamisen jollain tasolla noin 15 vuotta sitten. Helposti pureksittavassa muodossa olevaa dataa on kertynyt kuitenkin vasta 2013 toukokuusta lähtien. Tässä tekstissä keskityn tuohon vuodesta 2013 alkaneeseen 10 vuoden ajanjaksoon: miten on mennyt, ja miten välityspalkkiot ovat kehitykseen vaikuttaneet.

Miten on mennyt?

Yleisesti ottaen voisi todeta, että omalla kohdalla kehitys on seurannut hyvin pitkälti kotoisen Helsingin pörssin indeksin kehitystä. Kun jaetaan tämä tarkkailtava 10 vuoden jakso kalenterivuosiin, saadaan 11 erillistä ajanjaksoa: 9 täyttä vuotta, sekä vajaat vuodet 2013 (7 kk) ja 2023 (5 kuukautta). Kun vertaillaan oman salkkuni kehitystä osinkotuoton huomioivaan OMXH GI -indeksiin, voidaan muun muassa seuraavaa:

• 11 ajanjaksosta 9:ssä on muutoksen etumerkki sama: poikkeuksena vuodet 2015 ja 2023, joista molemmissa salkku on pysynyt plussalla indeksin ollessa miinuksella

• Suuressa osassa vuosia kehitys on ollut paitsi samansuuntainen, myös samaa kokoluokkaa. Tähän löytyy kuitenkin jokunen poikkeus:

• 2014-2015: vaikka 2014 etumerkki olikin sekä indeksissä että nippanappa salkussani positiivisen puolella, tuolloin otin indeksiltä todella pahasti eli lähes 25 %-yksikköä pataan. Vastaavasti 2015 indeksi puolestaan jää oman salkkuni kehityksestä lähes yhtä pahasti eli yli 22%-yksikköä jälkeen. En kuitenkaan löytänyt selvää syytä eroille.

• 2018: Omalla salkulla meni 10 %-yksikköä huonommin. Tässä ehkä keskeisimpänä syynä on ollut erehtyminen rakennusalan yritysten Lehdon ja Constin matkaan, vaikka kaksikosta Consti korjasikin sittemmin suuntansa.

• 2020-2021 Pandemiavuosina meni selvästi indeksiä paremmin. 2020 päihitin indeksin nousun yli 10 prosenttiyksiköllä ja 2021 yli 20 prosenttiyksiköllä, mutta…

• 2022 tuli vastaavasti alamäki 18 prosenttiyksikköä vahvempana

Yksittäisiä vuosia katsoen keskimäärin salkun kehitys on ollut noin 0,42%-yksikköä parempi per vuosi, eli kun OMXH GI on tuottanut noin 10% per vuosi, oma tuotto on ollut noin 10,4% per vuosi. Eli 10 vuodessa on siis tullut korkoa korolle ja isompaa kaulaa indeksiin nähden? Ei aivan. Syy tähän on se, että omilla vuosituotoillani on ollut indeksiä isompi keskihajonta, minkä seurauksena koko ajanjakson kumulatiivinen kehitys näkyy menneen prosenttiyksikön tarkkuudella samoihin kuin indeksillä. 

Tarkoittaako tämä sitten, että osakepoiminta on turhaa? En sanoisi niin. Osakepoiminnan puolustukseksi voisi todeta jo ihan senkin, että se on opettavainen harrastus. Toisaalta voisi ajatella opin karttuessa myös päätösten paranevan (ja ehkä siten onnistuu välttämään vuoden 2014 kaltaiset epäonnistumiset?). Ja kolmantena tekijänä on vielä sitten ne välityspalkkiot…

Mikä siis on ollut välityspalkkioiden vaikutus?

Laskin välityspalkkioiden vaikutusta siten, että vertasin kunkin ajanjakson (ne 9 täyttä vuotta ja 2 vajaata vuotta) keskimääräistä salkun arvoa kyseisen vuoden välityspalkkioihin, ja laskin minkäsuuruisen siivun välityspalkkiot veivät. Sattumaa tai ei, tällainen “välityspalkkiokulusuhde” oli pienin huonoimpana vuonna 2014, ja suurin toiseksi parhaana vuonna 2020, kun pandemia aktivoi käymään kauppaa. Onko salkulla siis ehkä ruvennut menemään paremmin silloin, kun olen ruvennut käymään enemmän kauppaa? Ehkä, mutta selvää tällaista johtopäätöstä ei voi luvuista vetää. Joka tapauksessa välityspalkkiot ovat vieneet käytännössä noin 10% salkkuni tuotosta näiden 10 vuoden ajalta. Jos välityspalkkioiden vaikutuksen olisi voinut jättää pois, salkun kehitys olisi ollut yli 17 prosenttiyksikköä parempi eli +165%:n tuottoon verrattuna noin 10% parempi kuin OMXH GI:llä. 

Onko tämä sitten turhaa jossittelua? Ei mielestäni. Yksi tekijä piilee siinä, että välityspalkkioiden suhteellinen vaikutus yleensä kutistuu, kun kauppasummat ovat isompia. Eli jos osinkotuoton huomioivalle indeksille pärjää välityspalkkioiden jälkeen, indeksin voittamiseen pitäisi riittää se, että saa kutistettua välityspalkkioiden vaikutusta esimerkiksi saamalla ajan myötä kasvatettua kaupankäynnin skaalaa. Toisaalta yleisemmin ottaen tämä on yksi tapausesimerkki siitä, miten tuntuvasti välityspalkkiot voivat vuosien saatossa vaikuttaa. Monilla osta-ja-unohda-sijoittajilla vaikutus on varmasti selvästi pienempi, mutta toisaalta monilla se voi olla myös suurempi, ja silloin siihen on syytä kiinnittää huomiota. Joskus voi olla myös perusteltua katsoa ihan konkreettisesti, kuinka suuren osan tuotoista välityspalkkiot oikeasti vievät. Jos olet sijoittanut, oletko itse laskenut, paljonko välityspalkkioihin on mennyt suhteessa tuottoihin? 

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kriittinen ero hoitajien ja lääkärien välillä

DALL-E-tekoälyn näkemys
uupuneesta hoitajasta

Helsingin kaupungin palkkaohjelmassa suurin potti on menossa lääkäreille. Lääkärit ovat hyvätuloisia, joten euromääräisesti suurimpien palkankorotusten kohde ei periaatteessa ole yllättävä, mutta yllättävänä voi pitää sitä, että lääkärit ovat ilmeisesti saamassa myös suhteessa suurimmat palkankorotukset. Ja erityisen yllättävänä tätä voi pitää sen jälkeen, kun Helsingin pormestari Vartiainen väitti, että “valtaosa palkkakehityshjelman budjetista ohjattiin pienituloisille”, ja koko ohjelman euroistakin suurin osa menee ilmeisesti parempituloiselle puoliskolle. 

Mikä sitten on palkankorotusten kohdentumisen perusteena? Keskeisenä syynä ainakin lääkärien korotuksille Vartainen mainitsi sen, että palkankorotusten ansiosta “kaupunki ei joutuisi ostamaan yhtä paljon lääkäripalveluita ostopalveluina”. Tämä kuulostaa periaatteessa järkevältä perustelulta. Jokunen mutta tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin julkisen puolen palkankorotukset voivat osaltaan kirittää yksityisen puolen palkkoja vielä hieman korkeammalle - joskaan ei tietysti julkisen korotuksiin verrattuna täysimääräisesti. Toisaalta voi myös kysyä, eikö sama koske suunnilleen yhtä lailla sairaanhoitajia: eikö myös sairaanhoitajien tilaaminen ostopalveluna yksityiseltä ole kaupungille kalliimpaa? Onko tämä huomioitu myös hoitajien palkoissa?

Entä onko hoitajien (varhaiskasvatuksesta sairaanhoitajiin) ja lääkärien välillä muita eroja? Yhteiskuntaa ja palkkaratkaisuja ajatellen ehkä kriittisin ero on siinä, että hoitajien kohdalla on selvästi lääkäreitä suurempi riski sille, että työntekijä vaihtaa kokonaan alaa. Ja kun niin käy, se vasta tuleekin yhteiskunnalle kalliiksi. Tästäkin johtuen hoitajien palkkoihin tulisi panostaa ajoissa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Pohjolankin pörsseihin osingon irtoamisen huomioiva automatiikka?

Pörssiyrityksen maksaessa omistajilleen osinkoa lähtöoletuksena on, että samassa yhteydessä kyseisen osakkeen kurssi laskee osingon verran. Tämä on täysin johdonmukaista, osakkeisiin sijoittaville tuttua kauraa, ja tapahtumaa kutsutaan yleisesti ns. osinkodipiksi. Itselleni selvisi kuitenkin vasta tässä kuussa, että Yhdysvalloissa on tähän liittyen käytössä automatiikka: voimassaolevien toimeksiantojen tarjoustasoja lasketaan automaattisesti osingon verran osingon irrotessa. Olisiko tuo käytäntö hyvä saada myös tänne Pohjolan pörsseihin? 

Nordean osinkodippi vuosimallia 2023

Pohditaanpa, mitä seurauksia tuolla tarjoustasojen automaattisen muuttamisen käytännöllä olisi:

1. Muutos tarkoittaisi sitä, että pidemmän voimassaoloajan ostotoimeksiantoja tehdessä ei tarvitsisi erikseen kiinnittää huomiota osinkojen irtoamiseen. Mikäli nykyään haluaa Helsingin pörssissä jättää pidemmän ajanjakson ostotoimeksiannon, se kannattaa todennäköisesti katkaista viimeistään osinkojen irtoamispäivää edeltävään päivään, jonka jälkeen voi sitten halutessaan laittaa uuden toimeksiannon. 

2. Koska päivää pidempään voimassa olevat toimeksiannot päivittyisivät automaattisesti, osin ehkä vahingossakin turhan pitkäksi aikaa jääneet toimeksiannot eivät enää vaikuttaisi osakkeiden kurssiin. Luultavasti entistä harvempi myös katsoisi laskenutta kurssia tietämättä, että kyseessä olisi osingosta johtunut kurssin lasku. Markkinat toimisivat siis todennäköisesti astetta tehokkaammin.

3. Koska osingot aiheuttavat markkinoilla liikettä, se saa myös aikaan sen, että jotkut yrittävät hyötyä näistä liikkeistä. Astetta automaattisemman osinkodipin aikaansaama tehokkuus luultavasti vähentäisi intoa ja samaten mahdollisuuksia yrittää hyödyntää näitä liikkeitä.

Samalla lienee myös perusteltua todeta, mihin käytäntö ei vaikuttaisi:

1. Automaatio ei vaikuttaisi toimeksiantoihin, jotka ovat voimassa vain päivän loppuun asti, koska osinko irtoaa pörssipäivien välillä.

2. Mikäli automaattisen muutoksen ohella annettaisiin Yhdysvaltain malliin mahdollisuus tehdä toimeksianto myös niin, ettei automaattista toimeksiannon hinnanlaskua tehtäisi (ns. “Do Not Reduce”-toimeksianto), olisi edelleen mahdollista antaa toimeksiantoja myös vanhaan tapaan.

Aihetta tonkiessani löysin itse asiassa ainakin yhden tutkimuksen (kts. Limit Order Adjustment Mechanisms and Ex-Dividend Day Stock Price Behavior, 2005), joka tukee kohdassa 2 esittämääni olettamusta markkinoiden tehokkuudesta. Tutkimuksesta on jo melkein 20 vuotta aikaa, mutta ainakin tuolloin Toronton pörssissä osinkodipit olivat olleet pienempiä suhteessa osinkoihin verrattuna New Yorkin pörssiin, ja tutkimus esitti tälle selitykseksi sen, että Torontosta tuo automatiikka puuttui, kun taas New Yorkissa se oli käytössä.

En tiedä, onko Kanadassa nykyään käytössä Yhdysvalloissa käytössä olevaa osinkodippiautomatiikkaa, mutta näkisin, että käytäntö olisi hyvä tuoda myös meille. Se helpottaisi päivää pidempään olevien toimeksiantojen tekemistä ja tekisi markkinoista tehokkaammat.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Virheellisten vaalikoneiden valta

Vaalikoneilla on paljon vaikutusvaltaa vaaleissa. On selvää, että sillä on vaikutusta, minkälaisia kysymyksiä vaalikoneissa käsitellään tai mitä kysymyksiä kysymyspatteristossa painotetaan. Mutta iso merkitys on myös sillä, miten algoritmit tulkitsevat vastauksien vastaavuuden ehdokkaiden vastausten kanssa. Tähän vaalikoneen käyttäjällä on suhteellisen heikko näkyvyys, mutta kokeilemalla eri tekijöiden vaikutusta voi jossain määrin tutkia. Ja outouksia niistä on löytynyt. Katsotaanpa esimerkkejä aloittaen tämänhetkisistä vaaleista ja siirtyen aiempiin vaaleihin.

Vuoden 2023 eduskuntavaalien vaalikoneet:

Jocka Träskbäck huomasi Helsingin Sanomien vaalikoneesta virheen (kts. “Hesarin vaalikoneessa virhe - ideologia ohitti matematiikan ), minkä seurauksena sukupuolen moninaisuutta käsittelevä kysymys sai erittäin korkean painotuksen vastaavuuksia määritettäessä. Helsingin Sanomat myönsi virheen kutsuen sitä bugiksi. Virhe sittemmin korjattiin, ja HS myös avasi vaalikoneensa toimintaa. HS avasi pääsyn myös vaalikoneen koodiin, mutta valitettavasti koodista julkistettiin kuitenkin vain tuorein, korjattu versio, ei versiohistoriaa, josta olisi voinut helposti tarkastaa, mitä koodista varsinaisesti korjattiin. Ja tietysti yhdestä virheestä herää helposti kysymys, onko muitakin vastaavia virheitä.

Itse taas olen tämän vuoden vaalikoneita kokeillessani kiinnittänyt huomiotani siihen, että sekä Hesarin että MTV-uutisten vaalikoneissa on Helsingin vaalipiirissä yksi mustan aukon lailla toimiva ehdokas, nimittäin Venäjä-mielinen Johan Bäckman. Valitsemalla moneen kysymykseen keskimmäisen vaihtoehdon eli “Ei samaa eikä eri mieltä” (HS) tai “En osaa sanoa” (MTV), hän saattaa hyvinkin nousta yhteensopivimpien listalle, ellei jopa yhteensopivimmaksi ehdokkaaksi. Tähän on periaatteessa yksinkertainen syy: kun katsoo Bäckmanin vastauksia, hän on poikkeuksetta jättänyt kysymykseen vastaukseksi keskimmäisen vaihtoehdon, ja perusteluina on löytynyt vain vihaisia kommentteja, joissa haukutaan vaalikoneen kysymykset ilman kummempia perusteluja esim. näin: “Hävyttömän johdatteleva ja vääristelevä kysymys.” Käytännössä Bäckman ei siis ole edes valinnut mitään vastauksia, kunhan vain on mukana vaalikoneessa, jotta olisi esillä.

No, nyt voi tietysti kysyä, että eikö olekin oikein, että jos vastaa samalla tavalla kuin ehdokas, pitäisi ehdokkaan näkyäkin yhteensopivana ehdokkaana? Osin toki näin. Tässä on kuitenkin useampi mutta: 

• Keskimmäisen vaihtoehdon valitseminen tarkoittaa usein sitä, että ei ole asian suhteen vahvaa mielipidettä tai ei koe tuntevansa asiaa riittävästi. Se taas viittaa siihen, että aihe ei luultavasti ole äänestäjälle niin merkityksellinen. Tällaisen vastausten yhteensopivuus ehdokkaan ja äänestäjän välilläkin on todennäköisesti selvästi merkityksettömämpi kuin sellaisissa kysymyksissä, joiden osalta on vahvempia mielipiteitä.

• Monen äänestäjän kohdalla voi olla paljon kysymyksiä, joihin ei oikein osaa ottaa suuremmin kantaa, jolloin keskivaihtoehto saattaa vetää puoleensa.

• Varsinaisilta ehdokkailta sen sijaan toivoisi lähtökohtaisesti jonkinlaista kannanottoa asioihin, ellei sitten paljon ristiriitaisuuksia kysymyksenasettelu tee sitä liian hankalaa.

• Sekä HS:n että MTV:n vaalikoneet tarjoavat mahdollisuuden ohittaa kysymyksen, mutta se on sijoitettu selvästi huomaamattomammin varsinaisiin vaihtoehtoihin verrattuna, eikä käyttäjä välttämättä osaa aavistaa “En osaa sanoa”-vaihtoehtojen ohjaavan vaalikoneen valintaa sellaisten ehdokkaisen suuntaan, jotka eivät ota kantaa juuri mihinkään kysymykseen.

• Esimerkiksi Ylen vaalikoneessa ylläolevaa ongelmaa ei ole, sillä missään kysymyksessä ei ole keskivaihtoehtoa, joten joko on otettava kantaa tai sitten valittava selkeämmin esillä oleva “Ohita kysymys”-vaihtoehto.

Helsingin Sanomien vaalikone rankaisee sinänsä ehdokasta siitä, jos ehdokas ei valitse mitään, mikä ilmenee vaalikoneen lähdekoodin kommenteista: “If candidate hasn't answered, we can't know their position on the matter, * so we add penalty so that you can't get close matches by only answering * few questions.”. Tämä on sinänsä oikein. Mutta jos muuten ehdokkaiden yhteensopivuus määritetään yksinkertaisesti niin sanottuna Manhattan-etäisyytenä, näkisin, että järjestelmä palkitsee ehdokkaita neutraaleista kannoista tavalla, joka ei ole mielekästä ehdokkaan merkityksellistä yhteensopivuutta määritettäessä.

En tiedä käyttääkö MTV vaalikoneessaan Manhattan-etäisyyttä, mutta Helsingin Sanomat ilmeisesti ainakin käyttää, joskaan ei suoraan kysymyksien, vaan “ideologisten ulottuvuuksien” pingottamassa avaruudessa. Yleisesti ottaen vaalikoneen uuden algoritmin kuvauksesta syntyy kuitenkin äkkiseltään vaikutelma, että siinä missä on pyritty merkityksellisempien vastaavuuksien löytymiseen, on samalla saattanut syntyä tilanne, jossa järjestelmän aiempaa suurempi monimutkaisuus synnyttääkin osin epätarkoituksenmukaisia yhteensopivuuden määrittymisen mekanismeja ja aiempaa suuremman merkityksen sille, miten paitsi itse kysymykset, myös miten niiden “ideologiset ulottuvuudet” on aseteltu. HS:n vaalikone tarjoaa sinänsä mielestäni hyvät työkalut katsoa ehdokkaan tai puolueen mukaan, vertailla useita ehdokkaita kerralla, ja arvokarttavertailut ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia tai jopa hyödyllisiä, mutta en ole vakuuttunut, että valittu malli tuottaa muuten äänestäjän kannalta parhaan lopputuloksen.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien HS:n vaalikone:

Viime eduskuntavaalien osalta kummastusta herätti se, miten HS:n vaalikone toi esille nimenomaisesti osuvimman puolueen, ja sen osuvimman ehdokkaan, eikä niinkään yleisellä tasolla osuvinta ehdokasta, mistä seurasi se, että vaikka valitsisi täsmälleen samat vastaukset kuin ehdokas X, tämä ehdokas X ei välttämättä näkynyt tulosten kärjessä. Kokoomuksen Tere Sammallahti tuo Youtube-videossaan (kts. Yhdellä puolueella juuri oikeat vastaukset ) esille myös sen, miten Feministisen puolueen olivat vastanneet nimenomaan HS:n vaalikoneessa keskenään samalla tavalla ja miten puolue pääsi siten monien vaalikonetuloksissa kärkeen.

Vuoden 2012 kunnallisvaalien HS:n vaalikone: 

Vuoden 2012 kunnallisvaaleista on jo yli vuosikymmen aikaa, mutta haluan silti tuoda esille silloin tekemäni havainnon, mikä tuo hyvin esille sen, miten omituisesti vaalikoneet voivat toisinaan käyttäytyä. Tuohon mennessä Helsingin Sanomissa oli julkaistu jo toistakymmentä mielipidekirjoitustani, mutta alla olevaa mielipidekirjoitustani ei julkaistu, enkä tullut julkaisseeksi sitä tuolloin edes tässä blogissani. Vaalikoneen toimintaa kuvaava osuus on keskimmäisessä kappaleessa, erikoisin osuus lihavoituna:

Internetin vaalikoneet ovat lähtökohtaisesti varsinkin oikein käytettynä mielestäni loistavia apuvälineitä sopivan ehdokkaan löytämiseksi. Monille vaalikoneet antavat kuitenkin välillä hyvinkin yllättäviä tai jopa huvittavia tuloksia. Mielipiteiden samankaltaisuuksia voi toki löytyä aidostikin yllättäviltä tahoilta, mutta Helsingin Sanomien vaalikoneen kohdalla yllätyksille näyttää olevan selvä syy. 

Tarkemmalla vaalikoneen tutkimisella huomaa, että monessa kysymyksessä vain täysin samasta vastauksesta saa yhteensopivuuspisteitä ehdokkaan kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos olit "täysin samaa mieltä" väitteen kanssa, sillä ei ole merkitystä, oliko ehdokas "jokseenkin samaa mieltä" vai "täysin eri mieltä" väitteen kanssa, sillä molemmissa tapauksissa yhteensopivuuspisteitä tulee vain 0. Ei ihme, ettei tällainen pisteytys tuota tarkkoja tuloksia. Vielä eriskummallisempia tuloksia vaalikone antaa, jos erehdyit valitsemaan olevasi "Jokseenkin samaa mieltä". Tästä "Täysin eri mieltä" oleva ehdokas saa 0 yhteensopivuuspistettä, mutta täysin samaa mieltä oleva ehdokas nappaakin kysymyksen painotuksesta riippuvan määrän negatiivisia yhteensopivuuspisteitä. Jos äänestäjä ja ehdokas ovat väitteen kanssa samaa mieltä, mutta eriasteisesti, ehdokas sopii vaalikoneen mukaan siis heikommin kuin jos ehdokas olisi äänestäjän kanssa selvästi eri mieltä! Ei enää ihmetytä, jos osa tuloksista on pahastikin ristiriidassa äänestäjän ajatusten kanssa.

Vaalikoneita käyttäessä on toki aina hyvä katsoa, mitä ehdokkaat ovat vastanneet, ja tehdä omat päätöksensä vasta sitä kautta. Mitä mielivaltaisempaan järjestykseen vaalikone ehdokkaat asettaa, sitä enemmän vaivannäköä näiden vastausten kaivaminen äänestäjältä kuitenkin vaatii, ja into vastausten tutkimiseen saattaa lopahtaa. Siksi toivoisinkin, että vaalikoneen pisteytys mietittäisiin huolella seuraavia vaaleja varten!

Lopuksi:

Yksi oleellinen kysymys vaalikoneiden merkitystä ajatellen on se, kuinka suuri osa ihmisistä käyttää vaalikoneita. Viime eduskuntavaalien kohdalla osuus oli tilastokeskuksen mukaan noin joka toinen äänestysikäisistä (kts. Vaalikoneen käyttö internetissä), mikä on merkittävä luku jo sellaisenaan, mutta jos sen suhteuttaa vaalien noin 70%:n äänestysprosenttiin, äänestäneistä vaalikonetta lienee käyttänyt jo selvä enemmistö. Vaalikoneiden vaikutusalue äänestäjien keskuudessa on siis ainakin huomattavan laaja.

Mitä merkitystä vaalikoneiden epäjohdonmukaisuuksilla tai suoranaisilla virheillä sitten on? Jos vaalikoneiden virheet ovat sattumanvaraisia ja saavat tulokset heittelemään sattumanvaraisesti eri suuntiin, vaikutus on rajallisempi: silloin kärsii ennen kaikkea luottamus vaalikoneita kohtaan ja vaalikoneiden tulosten varassa äänestävien äänet saattavat hajautua sattumanvaraisemmin. Mielipidekirjoituksellani kommentoimassani vuoden 2012 vaalikoneessa vaikutti olevan kyse vähintäänkin tästä, mutta mahdollisesti enemmästäkin.

Ongelmallisemmaksi vaalikoneiden outoudet muuttuvat, jos niiden vaikutus on systemaattisesti johonkin suuntaan vinossa. Näin näyttää olleen Tere Sammallahden analysoimassa Vuoden 2018 vaaleissa.

Kaikista pahin vaihtoehto on kuitenkin se, jos vaalikone tuottaa systemaattisia virheitä, jotka ovat lisäksi tarkoituksellisia. Tämän vuoden Hesarin vaalikoneesta löytynyt virhe antoi valtavan painon sukupuolten moninaisuutta käsittelevälle kysymykselle, mitä enemmistö pitää luultavasti kuitenkin yhteiskunnallisesti aika vähäpätöisenä kysymyksenä. En sinänsä näe syytä epäillä, etteikö tuo olisi ollut aito vahinko, mutta epäilyksen siemenen tuollainen näyttää silti monessa synnyttäneen.

Vaalikoneet ovat yleisesti ottaen mielestäni tärkeä työkalu äänestämisessä. On myös hyvä, että on useampia vaalikoneita käytettävissä, ja niiden välillä saa tietysti olla eroja kysymysten lisäksi myös toimintaperiaatteiden suhteen. Yksikään vaalikone ei kuitenkaan voi toimia täydellisesti ainakaan jokaiselle käyttäjälle. Yllättäviä ja välillä jopa omituisia tuloksia vaalikoneet tarjoavat varmasti jatkossakin, ja toisinaan niissä tulee esiintymään myös suoranaisia virheitä. Yleisellä tasolla toivoisin kuitenkin enemmän avoimuutta vaalikoneiden toimintaperiaatteiden suhteen. Uskoisin, etteivät vaalikoneiden algoritmit ole yleisesti ottaen niin monimutkaisia, etteikö vaalikoneiden etusivuilla voisi tarjota halukkaille mahdollisuutta lukea, miten kyseinen vaalikone määrittää sopivimmat ehdokkaat ja puolueet. Tällaisen avoimuuden luulisi tekevän vaalikoneiden paikoin yllättävistä tai jopa oudoista tuloksista ymmärrettävämpiä, ja muutenkin auttavan kehittämään vaalikoneita entistä paremmiksi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Inflaation uutisoinnista

Bensiinin hinta oli
erityisen kallis viime kesäkuussa

Kirjoitin aikoinaan blogini järjestyksessään toisen kirjoituksen 13,5 vuotta sitten kielenkäytöllisestä aiheesta, joka tuntuu nyt taas ajankohtaiselta (kts. "Suomen vienti laski maanantaina 36%"). Tuolloin takana oli talousmaailmaa järistänyt finanssikriisi, kun taas nyt taloudessa on jyllännyt kovin inflaatio 40 vuoteen. Yhteistä tilanteille on se, että yhdenlaisissa taloutta kuvaavissa lukemissa on nähty vuoden aikana dramaattisia muutoksia, mikä on näkynyt sitten myös uutisoinnissa.

Moni asia on kallistunut viimeisen vuoden ajan huomattavasti, mikä on näkynyt kuukaudesta toiseen vuositason inflaatiota raportoivina uutisina. Toisinaan tämä on myös ilmaistu jokseenkin samalla tavalla kuin mitä kritisoin 13,5 vuoden takaisessa kirjoituksessani, eli esim. niin, että "Hinnat nousivat tammikuussa 8,4%", vaikka eihän tuo hintojen nousu tietenkään pelkän tammikuun aikana ole tapahtunut, vaan verrattuna edellisen vuoden vastaavaan kuukauteen. 

Jos hinnat olisivat hypänneet 10% keskellä vuotta 2022 mutta olisivat pysyneet ja pysyisivät muuten muuttumattomina vuodet 2021-2023, uutisoinnin pääasiallisen tarkastelun kohteena oleva vuosi-inflaatio pysyisi vuoden verran 10%:ssa, kunnes tippuisi 0%:iin. Aivan näin ei ole tietysti käynyt, mutta kun katsoo tilastokeskuksen tiedoista kuluttajahintaindeksin kehitystä (kts. alla), suurin hintapyrähdys näyttäisi tapahtuneen alkuvuosipuoliskolla 2022. Kun nyt edetään vuotta 2023 eteenpäin, nuo suurimman hintapyrähdyksen kuukaudet tulevat vuositason tarkastelussa pian vertailukohteeksi, joten vuositason inflaatio laskenee lähikuukausina huomattavasti.

Onko uutisointi sitten antanut totuudenmukaisimman kuvan kehityksestä? Yleensä uutisissa kyllä selvästi mainitaan, että kyse on vuositason vertailusta, joten vaikka käytettäisiin kritisoimaani "hinnat nousivat joulukuussa"-tyylistä ilmaisua, kunnolla lukiessa merkittävää väärinkäsityksen vaaraa ei yleensä ole. Ilmaisutavoilla on kuitenkin merkitystä: vaikka varsinaista väärinkäsitystä ei syntyisikään, ilmaisut synnyttävät mielikuvajälkiä myös silloin, kun lukija ymmärtää, mitä tarkoitetaan - ja tämä koskee myös näitä uutisia kirjoittavia toimittajia. 

Toinen asia on se, mihin tilastoiden osalta on mielekästä keskittyä. Vaikka hintatason seuraamisessa onkin tavallisesti perusteltua käyttää vuositason vertailua, näin mittavan inflaation erityisoloissa lyhyemmän aikavälin tarkkailun merkitys kasvaa. 

Onko näillä kahdella tekijällä, eli osin kyseenalaisella kielen käytöllä ja mahdollisesti liiallisella vuosi-inflaatioon keskittymisellä sitten merkitystä? Kun samalla tavalla esille tuotua sanomaa toistetaan riittävästi, siitä voi syntyä yleisesti omaksuttu todellisuuden kuva. Tällaista on englanniksi toisinaan kutsuttu termillä "conventional wisdom". En oikein tiedä, mikä sille olisi hyvä suomenkielinen vastine, mutta sillä viitataan laajalti jaettuun näkemykseen, jonka paikkansa pitävyys voi todellisuudessa olla mitä tahansa täyden faktan tai silkan pupun väliltä. Jälkimmäisestä klassisena entisaikojen esimerkkinä toimii uskomus litteästä maasta, mutta tässä yhteydessä ei tietenkään ole tällaisesta selkeästä tietämättömyydestä tai väärinymmärryksestä kyse: kyllähän inflaatio on todellista, ja myös inflaatiosta esitetyt lukemat ovat todellisia. Ne ovat kuitenkin myös vain eräänlaisia osatotuuksia, ja kun näitä osatotuuksia tarkastellaan pääpiirteissään samaan tapaan tavallisina ja vauhdikkaan inflaation aikoina, saattaa siitä syntyä jonkinlainen keskittymisharhan aiheuttama vinouma. Se taas saattaa johtaa siihen, että niin yksilöt kuin instituutiotkin saattavat mitoittaa muutokseen reagoimisensa väärin, esim. siirtymällä alireagoimisesta nopeasti ylireagointiin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Nokian oppimista rapauttava perintö?

Midjourney-tekoälyn näkemys oppilaista
keskittyneinä mobiililaitteisiinsa

Suomen heikkenevästä koulumenestyksestä on kirjoitettu paljon. Syitä kehityksen suunnalle on myös esitetty lukuisia: on tehty vääränlaisia tai yksinkertaisesti vain tarpeettomia uudistuksia, kännykät vievät keskittymisen, oppilaat eivät liiku riittävästi ja ovat väsyneitä. Pohdittaessa sitä, mikä on pielessä tai miten tilannetta voisi parantaa, voi olla myös hyödyllistä pohtia nykytilanteen taustoja. Miten tähän on siis päädytty?

Palatkaamme 90-luvun loppupuoliskolle, ajalle ennen ensimmäistä oppilaiden osaamista mittaavaa kansainvälistä PISA-tutkimusta. Suomi oli laman jälkeen noussut Nokia-hurmokseen. Samalla kun Nokia nousi maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi, Suomesta tuli maa, jossa kännyköiden penetraatio oli maailman suurin: väkilukuun suhteutettuna missään muussa maassa ei siis ollut niin monella kännykkää kuin Suomessa. Esimerkiksi vuonna 1999 Britanniassa vain 25%:lla oli kännykkä, kun taas Suomessa yli 60%:lla (kts. The Guardian). Enimmillään Nokia myös vastasi jopa 4%:sta Suomen BKT:sta. Kännyköiden edelläkävijyydestä tuli kansallinen ylpeydenaihe, ja samalla myös kännyköiden käytöstä syntyi hyve. Mutta kysymys kuuluu: mentiinkö tässä ajattelussa jossain vaiheessa liian pitkälle?

Yksi kännyköiden yhteiskunnallista asemaa kuvaava tekijä saattaa löytyä verotuksesta. Kännyköiden yleistyttyä niistä tuli myös tavallinen työsuhde-etu, ja yleisenä tapana on ollut, että puhelinta on saanut vaihtaa kahden vuoden välein. Mielenkiintoista on, että matkapuhelinedun verotusarvo on pysynyt markka-ajan lopusta ja euroihin siirtymisestä lähtien samana eli 20 euron suuruisena. Vaikka parinkymmenen vuoden takainen 20 euroa vastaa nykyistä noin 30 euroa, toki teknologia on tullut reaalisesti halvemmaksi. Vaikka puhelut ovat halventuneet, samalla on alettu maksaa enemmän datasta, ja toisaalta kalleimmista puhelimista maksetaan yhä nimellisesti vastaavia tai osin jopa suurempiakin summia kuin parikymmentä vuotta sitten. Hieman näkökulmasta riippuen edun voi katsoa pysyneen nimellisesti suunnilleen samana, joten tässä mielessä myös verotusarvon pysyminen nimellisesti vakiona voi tuntua inflaatiosta huolimatta järkeenkäyvältä. 

Yhteiskunnallisesti ajateltuna matkapuhelinedun asema on kuitenkin muuttunut: vuosituhannen taitteessa matala verotusarvo saattoi tuntua perustellulta kotimaisen kännykkäbisneksen vuoksi - ei ehkä niinkään siksi, että globaali kännykkäjätti olisi kipeästi tarvinnut pienen kotikansansa kulutusta, vaan siksi, että se tuki matkapuhelinkansan edelläkävijätarinaa. Nykyään matkapuhelinedun hyödyntäminen ei kuitenkaan enää tarkoita kansallisen menestystarinan henkistä tukemista ja mukana elämistä, sillä nyt ainakin itse fyysisen laitteen osuus menee käytännössä ulkomaalaisten tuotteiden ostamiseen. Pelkän liittymän käyttö maksaa kuitenkin tyypillisesti jo selvästi enemmän kuin kiinteä 20 euron verotusarvo, ja kun tähän päälle lasketaan edes keskiluokan puhelin runsaalle 24 kuukaudelle jyvitettynä, edun arvo pyörii jossain 50 euron paikkeilla kuukaudessa. Nopeimmilla liittymillä ja kalleimman pään puhelimilla edun arvo on jo noin 100€/kk, mikä on jo hyvin kaukana verottajan määrittämästä 20€/kk:n verotusarvosta. Vaikka kyse voi olla verotusta ajatellen jonkinasteisesta lillukanvarresta, ja yksinkertainen kiinteä pieni verotusarvo auttaa välttämään mm. ylimääräistä byrokratiaa asiaan liittyen, voi kysyä, olisiko verotusarvo tällä lailla kiinteän pieni, jos ei olisi Nokian historiaa taustalla? Ehkä. Ehkä ei. Vertailu muiden maiden verotuskäytäntöihin voisi auttaa arvioimaan vastausta, mutta mikäli muissa maissa matkapuhelin on etuna harvinaisempi tai vastaavaa etua verotetaan lähempänä todellisia kuluja, syntyy vaikutelma, että kännykän erityisen hyveellinen asema asema on jäänyt roikkumaan yhteiskuntamme rakenteisiin ainakin verotuksen kohdalla.

Jos kännykät olivat keskeinen ellei jopa keskeisin osa kansallista itsetuntoamme vuosituhannen taitteessa ja suurelta osin sitä vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen, ei ehkä ole ihme, jos se on jäänyt jollain tasolla osaksi yhteiskunnallista DNA:tamme. Suhtaudummeko siis historiamme vuoksi positiivisemmin myös matkapuhelinten käyttöön kouluissa? Siinä missä Suomessa tyypillisesti jo ekaluokkalaisille annetaan oma puhelin, esimerkiksi Saksassa alakoulu menee yleensä ilman omaa kännykkää, ja Ranskassa on kielletty puhelinten käyttö koulussa. Kuitenkin Suomessakin on usein todettu, että kännyköiden poisjättäminen parantaa keskittymistä (kts. esim. “Koulu otti oppilailta kännykät pois - seuraukset alkoivat näkyä pian”). Ja toisaalta onko sama Nokiaakin osin vaivannut insinöörivetoisuus nyt vaivaamassa myös koulujärjestelmäämme, jos opettajien kuuntelemisen sijaan säädetään kaikenlaisia ylhäältä käsin määritettyjä uudistuksia (kts. esim. “konsultit ovat vieneet koulumaailmaa”)? Tämä oudon kehityksen on eräs opettaja opettaja kiteyttänyt varsin nasevasti Facebook-seinällään julkaisemassaan kirjoituksessa. 

Siinä missä Nokia osin hirttäytyi oletettuun erinomaisuuteensa, Suomen koulujärjestelmän osalta taas ei tunnuttu nähtävän yksinkertaisuudessa jo piilevää erinomaisuutta, vaan hyvin rasvattua pyörää lähdettiin keksimään uudelleen. Koulujärjestelmän kehitys tuntuu kuitenkin kärsivän samasta kuin Nokiakin aikoinaan: varsinaista ydintyötä tekeviä ei kuunnella riittävästi. Paitsi että Nokiassa eri osastot kilpailivat keskenään bisneksen kannalta haitallisella tavalla, viesti ruohonjuuritason työssä ilmenneiden ongelmien luonteesta ei siirtynyt riittävästi ylemmän tason päätöksentekoon. Nokia oli aikoinaan täysin ennennäkemätön menestystarina, joka kuitenkin päättyi surkeasti. Myös suomalainen koululaitos on ollut menestystarina. Kuunnellaan, mitä opetusalan ammattilaisilla on sanottavana, ja pidetään huolta, ettei koulujärjestelmällemme käy niin kuin Nokian matkapuhelinbisnekselle.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>