 |
| Kenenkäs rahat löytyivätkään veroparatiisista? (HS 11.10.2013) |
Finanssikriisin jälkimainingeissa veroparatiiseihin ja kansainvälisiin verotuksen pelisääntöihin on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota ja joitakin tuloksiakin on saatu, kuten äskettäisissä Casimir Ehrnroothin, Jorma Ollilan ja nyt Bertel Pauligin tapauksessa. Silti veropakolaisuuden torjuminen tuntuu välillä toivottomalta oli kyse sitten yritysten tai yksityishenkilöiden verotuksesta. Rahoja on vaikea jäljittää, suuryritykset voivat toimia siirtohinnoittelun epäreiluudesta riippumatta täysin lain kirjan mukaan, eikä veropakolaisuudesta kiinnijäämisestä välttämättä synny niin suurta riskiä, että se saisi maksamaan verot kiltisti. Jotkut ovat voineet päästä osittain pälkähästä myös ns. ne bis in idem -periaatteen ansiosta (kts. Vero.fi). Tämän suhteen on sääntöihin ja käytäntöihin varmasti tulossa periaatteen huomioonottavia parannuksia, mutta kansainvälinen talousympäristö tulee tarjoamaan houkuttelevia pakopaikkoja myös jatkossa, mikä näkyy sekä suorasti että epäsuorasti valtion budjetissa ja sitä kautta tavallisen veronmaksajan kukkarossa.
Siinä missä virkavallan keinot käyvät vähiin, voisiko apua löytyä sieltä, missä ongelmakin syntyy, eli markkinoilta? Jos kuluttajat alkaisivat kasvavissa määrin ottaa ympäristöystävällisyyden ja muiden eettisten arvojen lisäksi myös veroeettisyyden huomioon kulutusvalinnoissaan, varsinkin kulutustuote- ja palvelualoilla toimivien yritysten olisi pakko ottaa tämä paremmin huomioon. Starbucks ei maksanut vuosiin veroa Britanniassa, mutta on nyt taipunut maksamaan ainakin jotakin (kts. Starbucks maksoi ensimmäistä kertaa vuosiin yritysveroa Britanniaan). Syy tähän voi olla nimenomaan Starbucksin kuluttaja- ja palvelukeskeinen toimiala.
Veroeettisyyden merkitys lienee sinänsä vahvasti kansallisuussidonnaista. Suomalaista Starbucksissa kävijää ei luultavasti kovin paljon kiinnosta, maksaako Starbucks voitoistaan veroja Britanniaan vai ei. Suomessa pelibisneksen jättimenestyjät Supercell ja perässä myös Rovio (Talouselämä 18/2013) ovat kertoneet maksavansa veronsa kiltisti Suomeen. Tällä ei alan kansainvälisyydestä johtuen liene kuluttajiin juuri minkäänlaista vaikutusta, mutta ehkä juuri sen vuoksi olisi hienoa, jos tällaiset positiiviset ulostulot saisivat enemmän huomiota.
Jos yritysten ja niiden omistajien verotukseen kiinnitettäisiin huomiota myös kuluttajanäkökulmasta, yritysten olisi useammin katsottava veron maksua myös tästä näkökulmasta. Veroeettisyydestä pitäisi saada yrityksille markkinointivaltti ja veronkiertäjistä tulisi pitää kuluttajanäkökulmasta rakennettua mustaa listaa, joka pyrkisi mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon niin yrityksen verojärjestelyt, yritysjohdon henkilökohtaiset veronkierrot, sekä koko alihankintaketjun. Tälle pohjalle voisi jo rakentaa kuluttajien veroeettisyystietoisuutta herättelevän kampanjan. Jos kuluttaja herää, on yritysten ja niiden rikkaiden johtajienkin pakko herätä. Tällöin voittajia ovat paitsi veronmaksajat, myös yleinen moraali.
Siinä missä virkavallan keinot käyvät vähiin, voisiko apua löytyä sieltä, missä ongelmakin syntyy, eli markkinoilta? Jos kuluttajat alkaisivat kasvavissa määrin ottaa ympäristöystävällisyyden ja muiden eettisten arvojen lisäksi myös veroeettisyyden huomioon kulutusvalinnoissaan, varsinkin kulutustuote- ja palvelualoilla toimivien yritysten olisi pakko ottaa tämä paremmin huomioon. Starbucks ei maksanut vuosiin veroa Britanniassa, mutta on nyt taipunut maksamaan ainakin jotakin (kts. Starbucks maksoi ensimmäistä kertaa vuosiin yritysveroa Britanniaan). Syy tähän voi olla nimenomaan Starbucksin kuluttaja- ja palvelukeskeinen toimiala.
Veroeettisyyden merkitys lienee sinänsä vahvasti kansallisuussidonnaista. Suomalaista Starbucksissa kävijää ei luultavasti kovin paljon kiinnosta, maksaako Starbucks voitoistaan veroja Britanniaan vai ei. Suomessa pelibisneksen jättimenestyjät Supercell ja perässä myös Rovio (Talouselämä 18/2013) ovat kertoneet maksavansa veronsa kiltisti Suomeen. Tällä ei alan kansainvälisyydestä johtuen liene kuluttajiin juuri minkäänlaista vaikutusta, mutta ehkä juuri sen vuoksi olisi hienoa, jos tällaiset positiiviset ulostulot saisivat enemmän huomiota.
Jos yritysten ja niiden omistajien verotukseen kiinnitettäisiin huomiota myös kuluttajanäkökulmasta, yritysten olisi useammin katsottava veron maksua myös tästä näkökulmasta. Veroeettisyydestä pitäisi saada yrityksille markkinointivaltti ja veronkiertäjistä tulisi pitää kuluttajanäkökulmasta rakennettua mustaa listaa, joka pyrkisi mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon niin yrityksen verojärjestelyt, yritysjohdon henkilökohtaiset veronkierrot, sekä koko alihankintaketjun. Tälle pohjalle voisi jo rakentaa kuluttajien veroeettisyystietoisuutta herättelevän kampanjan. Jos kuluttaja herää, on yritysten ja niiden rikkaiden johtajienkin pakko herätä. Tällöin voittajia ovat paitsi veronmaksajat, myös yleinen moraali.
