Yksityissairaaloiden moraalikatoon puututtava!

Helsingin sanomat kirjoitti 26.10. yksityislääkärillä tehdyn leikkauksen aiheuttaneen valtavan laskun julkiselle sektorille. Potilas kävi 9890€ maksaneessa laihdutusleikkauksessa yksityissairaala Pulssissa, mistä syntyneisiin komplikaatioihin hän haki apua Meilahden sairaalan päivystyksestä. Tuloksena oli lähes 300 000 euron lasku - joka menee siis suoraan veronmaksajien pussista. Jutun lehtiversion mukaan jälkihoidon kulujen karhuamista yksityissairaalalta on mietitty, mutta näin ei ole tehty, koska "potilaan kotikunnan virkamiehet eivät halunneet sitä allekirjoittaa". Pulssin toimitusjohtaja puolestaan kummastelee koko laskutussuunnitelmaa.

Tapaus voi olla vain jäävuoren huippu, tai ainakin vain tapaus muiden joukossa, vaikkakin yksittäistapauksena kalleimmasta päästä. Arkijärjellä on täysin selvää, ettei mallissa ole tällä tavalla juuri minkäänlaista tolkkua. Pulssin toimitusjohtajan kanta asiaan ei periaatteessa yllätä, mutta se tietenkin periaatteen tasolla ihmetyttää, minkä takia laskua ei lähdetä karhuamaan. Käytännössä syyttävää sormea ei ehkä kuitenkaan kannata osoittaa kumpaankaan suuntaan. Jos asiasta ei ole laadittu tarpeeksi selkeitä ja mahdollisimman aukottomia pelisääntöjä, on yksittäistapauksia hankala jälkikäteen korjata. Jos selkeitä ja oikeudenmukaisia sääntöjä ei ole, sellaiset on kuitenkin laadittava.

Yhdellä perustavanlaatuisella tasolla tässä on kysymys samanlaisesta moraalikadosta kuin minkä voidaan katsoa olleen yksi merkittävimmistä syistä runsas vuosi sitten rajuimmilleen puhjenneen finanssikriisin taustalla. Holtiton taloudellinen riskinotto voi kannattaa, jos tietää, että itse ei joudu tappioista vastuuseen. Jos voitat, voitat; jos häviät, muut maksavat laskun. Samalla tavalla näyttää ainakin tämän tapauksen perusteella toimivan myös yksityissairaalat. Jos leikkaus onnistuu, kaikki ovat tyytyväisiä, jos ei, veronmaksajat maksavat kulut.

Ymmärrän sen, että ulkomailla kuten vaikkapa Thaimaassa teetetyt leikkaukset voivat aiheuttaa tämänkaltaisia ongelmia, jossa korjaukset suoritetaan Suomessa yhteiskunnan kustannuksella. On kuitenkin jokseenkin käsittämätöntä, ettei tämänkaltaisiin tapauksiin ole kehitetty maansisäisiä pelisääntöjä. Pitäisi olla itsestäänselvää, että vastuu leikkausta seuranneista komplikaatioista kuuluu leikkauksen suorittaneelle sairaalalle. Käytännössä yksityissairaala voisi hoitaa tämän esimerkiksi ylimääräisellä vastuuvakuutuksena, joka voisi olla tällaisia operaatioita suorittaville yksityissairaaloille pakollinenkin. Tämä toki valuu yksityissairaalan asiakkaan maksamiin hintoihin, mutta se on yksityispalveluja käyttävän asiakkaan voitava hyväksyä. Saman velvollisuuden myötä yksityissairaalat todennäköisesti katsoisivat myös tarkemmin, millä perusteilla he erilaisiin operaatioihin ryhtyvät, mikä voi olla myös potilaan etu.

En tiedä, kuinka yleisiä vastaavat tapaukset ovat ulkomailla tehtyjen leikkausten kohdalla, mutta on hyvin luultavaa, että tapausten määrä on selvässä kasvussa. Vaikka ulkomaan tapaukset ovatkin luonteeltaan astetta hankalampia, kyllä niidenkin lieventämiseen on mielestäni keinot löydettävissä. Ulkomailla operaation teettävän voisi esimerkiksi velvoittaa ilmoittamaan asiasta veroilmoituksen yhteydessä, jolloin operaatiosta maksettaisiin toimenpiteen luonteesta riippuvaista ulkomaanoperaatioveroa, joka toimisi eräänlaisena pakollisena vakuutuksena. Käytännössä sellaisenaan tätä luultavasti pidettäisiin protektionistisena mallina, mutta lain voisi yhdistää koskemaan samalla tapaa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin tehtyjä leikkauksia. Vakuutus, oli se sitten perinteisen vakuutuksen tai verotuksen muodossa toteutettu, olisi samalla tapaa pakollinen, teetti leikkauksen sitten Suomessa tai ulkomailla. Kotimaan leikkauksissa ilmoitus- ja vakuutusvastuu olisi tällöin sairaalalla, ulkomailla tehdyissä leikkauksissa asiakkaalla. Vakuutusvelvollisuuden rikkomisen voisi tulkita petoksena, josta tulisi tietysti huomattavasti vakuutusta suurempi sakko tai muu rangaistus.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Eläkejärjestelmä suosii nuorimpia

Vuoden 2005 eläkeuudistuksesta lähtien eläkejärjestelmä on selvästi suosinut nuorimpia ikäluokkia. Ennen vuotta 2005 eläkettä ei kertynyt alle 23-vuotiaana tehdystä ansiotyöstä, kun taas nykyään sitä kertyy jo 18-vuotiaasta lähtien. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 1.1.1987 tai myöhemmin syntyneet ehtivät saada eläkekertymää 5 vuodelta enemmän kuin vuoden 1981 lopussa tai aiemmin syntyneet. Varsinaisissa eläkkeissä tämä ilmenee selvimmin niillä, jotka ovat siirtyneet täysipäiväiseen työelämään jo 18-vuotiaasta lähtien. Jos on esimerkiksi ansainnut keskimäärin 1500 euroa kuukaudessa ikävuosien 18-22 aikana, tarkoittaa se lopulliseen eläkkeeseen 1500*0.015*5 eli 112,50 euroa enemmän kuukaudessa verrattuna aiemmin syntyneisiin. Jos ehtii elää eläkkeellä esimerkiksi 30 vuotta, on ero näiden elinvuosien osalta yhteensä yli 40 000 euroa - ja tämä summa siis nykyrahassa mitattuna, sillä kertymiin kohdistetaan vuosittaiset indeksikorjaukset.

Tämä oli toki vain esimerkki, mutta on muistettava, että vuoden 2005 uudistus koskee myös opiskelijoita. Vuoden 2005 jälkeen suoritetuista opinnoista voi kertyä noin 50 euron kuukausittaiset lisätulot eläkkeeseen, minkä päälle tulee tietysti myös opiskelun ohessa tehdystä työstä kertynyt eläke. Lopputuloksena päästään taas helposti tuohon runsaan 100 euron erotukseen kuukausittaisissa eläketuloissa verrattuna ennen vuotta 2005 opiskelleisiin.

Toisin kuin vuoden 2005 uudistus, eläkeiän tuleva korottaminen on paitsi tarpeellinen, myös sosiaalisesti hyväksyttävä muutos kahdesta syystä. Ensinnäkin on luultavaa, että keskimääräinen elinikä on edelleen kasvussa. Toisekseen korotus 63 vuodesta 65 vuoteen toteutetaan järkevästi portaittain 12 vuoden aikana, minkä ansiosta ei synny merkittäviä väliinputoajia. Samaten eläkejärjestelmässä ensi vuodesta lähtien sovellettava elinaikakerroin on mielestäni oiva, ikäluokkien tasapuoliseen kohteluun pyrkivä ratkaisu eläkejärjestelmää väistämättä kohtaaviin haasteisiin.

Joku voisi todeta, että kyllähän eläkejärjestelmä ehtii joka tapauksessa muuttua tässä vuosikymmenten aikana ennen kuin nämä nuorimmat ikäluokat pääsevät eläkkeelle. Ehkä niin, mutta jos tämän epäkohdan korjaaminen myöhemmin olisi joka tapauksessa tarkoituksena, minkä takia tällaista lakimuutosta on alunperinkään tehty? Miksei laista voisi tehdä kertaheitolla niin valmista kuin se vain suinkin on laadintahetkellä mahdollista? Edellä kuvattu tapa suosia nuorimpia ikäluokkia muodostaa heikosti perustellun ja kohtuuttoman suuren ikäluokkienvälisen epätasa-arvon, jota tulisi pyrkiä jollain tavalla kompensoimaan - ja mitä aiemmin, sen parempi.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

ASP-kuplaa odotellessa

Taantuma on pistänyt maailman hallitukset vauhtiin elvytystoimissaan - ja hyvä niin! Elvytystapoja on kuitenkin monenlaisia, toiset tavat ovat hyviä, toiset heikompia. Nähdäkseni hyvä elvytys

1. Työllistää tai turvaa rahoitusmarkkinoiden elinvoimaisuutta ja tasapainoa
2. Tukee (eniten) aloja, jotka kärsivät tai tulisivat kärsimään (eniten) taantumasta
3. Ei aiheuta uutta ylikuumenemista tai synnytä keinotekoisia kuplia
4. Kohtelee yksittäisiä ihmisiä ja yrityksiä mahdollisimman tasapuolisesti
5. Lopetetaan oikealla tavalla sopivaan aikaan

Esimerkiksi hallituksen 10 prosentin tukea taloyhtiöiden remonteille voi pitää järkevänä ja ainakin tässä vaiheessa tarkasteltuna onnistuneena elvytystoimena: se on työllistänyt ja tukenut taantumasta selvästi kärsivää alaa. Vaikka 10 prosentin tuki onkin valunut arviolta 100-150-prosenttisesti hintoihin, talouden rattaat ovat pysyneet liikkeessä, mikä on kuitenkin tärkeintä. Hallittu tuen lopettaminen sopivaan aikaan jää vielä kysymysmerkiksi, ja toisaalta tasaveroisesta kohtelusta voi ainakin vuonna 2008 putkiremontin tehneet esittää eriäviä mielipiteitä. Yleisesti ottaen toimi oli lähtökohtaisesti mielestäni joka tapauksessa järkevä.

Tarkastellaanpa kuitenkin toista taantuman innoittamaa tukimuotoa. ASP-lainoihin on tänä vuonna lisätty väliaikainen tilaisuus ylimääräiseen bonukseen (Helsingin sanomien juttu aiheesta ). Mikäli ASP-sopimuksen tehnyt ostaa asuntonsa ennen vuoden 2011 loppua, hän saa valtiolta 3000 euron bonuksen.

Hieman ihmetyttää, mikä tämän tarkoitus oikein on. Samalla, kun ennätysmatalat korot ovat lisänneet asuntomarkkinoiden houkuttelevuutta huomattavasti, markkinoille annetaan vielä tämänlainen ylimääräinen piristysruiske, joka vaikuttaa erityisesti pienempien asuntojen kysyntään. Joidenkin mielestä markkinoilla on jo nyt nähtävissä uutta ylikuumenemista, mitä ASP-uudistus ei varmasti ole ainakaan hillinnyt. Koska kiinteistönvälittäjät ovat nyt pikemminkin yli- kuin alityöllistettyjä, alkaa jo nyt näyttää siltä, että edellä kuvatuista hyvän elvytyksen piirteistä keskeisimmät kohdat 1-3 jäävät toteutumatta.

Miten on kohdan 4 laita? Ensiasunnon ostajalle 3000 euroa on hyvin tuntuva summa, joten ainakin juuri muutoksen jälkeen ostaneita on selvästi lykästänyt. Juuri ennen bonuksen tuloa ostaneet taas voivat lohduttautua sillä, että ovat luultavasti saaneet lainalleen alhaisemman marginaalin. Selvästi myöhemmin ostaneille tilanne on periaattessa lyhyellä tähtäimellä +-0:n luokkaa, jos bonus on mennyt täysin asuntojen hintoihin. On toisaalta myös hyvin mahdollista, että bonukselle käy kuten kävi remonttituellekin: vaikka remonttituesta poiketen tuki ei koske kaikkia asunnon ostajia, asuntojen hinnat voivat silti periaatteessa nousta bonuksen vuoksi hetkellisesti enemmänkin kuin tuon bonuksen verran.

Kohta 5 eli tässä yhteydessä ASP-lainabonusjakson päättäminen on nyt kuitenkin ehkä mielenkiintoisin kysymys. Tällä hetkellä matalan korkotason hellimiä asuntomarkkinoita piristetään keinotekoisesti työllisyyttä varsinaisesti tukemattomalla toimenpiteellä. Seurauksena viime syksynä patoutunut kysyntä on melkein räjähtämässä käsiin ja asuntojen hinnat nousevat. Mitä tapahtuu parin vuoden päästä? On täysin selvää, että monet kiiruhtavat ostamaan ensiasuntoa ennen vuoden 2012 vaihdetta, kun 3000 euron tuki on vielä saatavilla. Tämä johtaa jokseenkin väistämättä ainakin jonkinasteiseen kysyntäpiikkiin ja sitä kautta luultavasti ainakin pienten asuntojen hintojen hetkelliseen nousuun. Tätä taas seuraa todennäköisesti ainakin hetkellinen kysynnän (ja hintojen) lasku.

Mitä tarkemmin ajatellen tapahtuu, kun ASP-kysyntäkupla purkaantuu? Se riippuu paljon tuon vuodentaitteen yleisestä taloudellisesta tilanteesta. Euroopan maiden talouksien osoitettua riittävästi elpymisen merkkejä, EKP luultavasti nostaa hiljalleen ohjauskorkoaan, jolloin myös asuntolainojen korot nousevat, mikä taas laskee asunnon ostamisen houkuttelevuutta. Samalla taantuman aikaisissa tukitoimissa syntyneestä lisävelasta johtuen valtioiden on pikkuhiljaa ryhdyttävä säästökuurille. Miten käy, jos Suomi on säästökuurille joutuessaan jäänyt syystä tai toisesta huomattavasti jälkeen muun Euroopan kehityksestä? Korot ja mahdollisesti verotkin ovat nousussa, mutta työllisyystilanne edelleen heikko, ei ole enää varaa elvyttää, eivätkä ihmiset uskalla ostaa asuntoja. Tässä tilanteessa ASP-bonuksen olemassaolo voi toimia tekijänä, joka on puhaltanut kuplaan viimeiset ilmat, ja joka poistuessaan vuodenvaihteessa 2012 saa keinotekoisesti rakennetun hintojen nousun puhkeamaan entistä rajummin.

Ylläoleva oli vain ikävä skenaario, jonka toteutumiseen en oikeastaan usko, sillä en näe syytä, miksi Suomi jäisi muun Euroopan taloudesta merkittävästi jälkeen. Jonkinasteiseen ASP-vetoiseen kuplaan uskon silti, enkä ymmärrä tämän bonuksen tarkoitusta.

Elvytystä on tosiaan monenlaista. Tehtyjen päätöksien järkevyyttä voi yrittää arvioida jälkikäteen, mutta tällöinkin on monesti vaikea osoittaa, oliko elvytys järkevästi rakennettu. Miten käy ASP-bonuksen poistuttua, sen näemme parin vuoden päästä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Veroista turhin?

Erilaisten verojen merkitys voidaan jakaa yleisesti ottaen kolmeen ryhmään, jotka ovat (tärkeysjärjestyksessä):

1. Yhteiskunnan palvelujen pyörittäminen

2. Tasa-arvon edistäminen

3. Taloudellisen toiminnan ohjaaminen

Ykkösroolia edustavat ennen kaikkea tulovero ja arvonlisävero, jotka tuovat esimerkiksi tämän vuoden talousarviossa noin 75% valtion verotuloista. Näistä molemmat ovat käytännössä välttämättömiä, mutta niiden keskinäistä suhdetta voi hienosäätää tarpeen vaatiessa. Kohta kaksi on eettisten syiden lisäksi tärkeä yhteiskunnan vakauden ylläpitämisessä, ja ilmenee muun muassa progressiivisena tuloverotuksena. Myös paljon parjattu, mutta mielestäni tietyin edellytyksin kuitenkin perusteltu lahja- ja perintövero kuuluu selkeästi tähän kategoriaan. Kohtaan kolme taas kuuluu erilaiset kepit ja porkkanat. Kepeillä halutaan rahallisesti kannustaa välttämään yksilön tai yhteiskunnan tasolla haitalliseksi koettuja asioita (kuten esim. tupakkaa tai saastuttamista), kun taas porkkanoihin lukeutuu asiat, joita halutaan tukea (kuten esim. palvelualat).

Tarkastellaanpa, miten varainsiirtovero asettuu näihin rooleihin. Vuoden 2009 talousarviossa varainsiirtoveron osuus valtion tuloista on noin 1,5%. Luku ei ole mitätön, mutta ei myöskään millään tapaa välttämätön: puhtaasti laskennallisesti vastaavan summan saisi esim. korottamalla tuloveroa 0,5 prosenttiyksikköä ja arvonlisäveroa 0,4 prosenttiyksikköä. Veroroolin 1 kannalta varainsiirtovero ei siis ole välttämätön.

Verorooliin 2 varainsiirtovero ei juuri sovi. Vaikka omistusasuminen nähtäisiin parempiosaisten asumismuotona, varainsiirtovero ei siihen suoranaisesti kohdistu, sillä suhteellinen verotaakka riippuu täysin siitä, asuuko asunnossa 1 vai 20 vuotta. Jos ei puhuta sijoitusasunnoista, varainsiirtovero toimiikin käytännössä omistusasujan muuttoverona, ei niinkään asumismuodon verona.

Koska varainsiirtovero ei ole keskeinen osa valtion budjettia, eikä sillä varsinaisesti edistetä tasa-arvoakaan, jää jäljelle taloudellisen toiminnan ohjaaminen, eli tässä yhteydessä keppi. Useimmilla varainsiirtovero koskee nimenomaan omaa kotia, eikä niinkään sijoituskohdetta. Minkä vuoksi siis muuttamista halutaan verottaa? Onko niin, että ihmisiä ei haluta kannustaa esimerkiksi muuttamaan työn perässä, vaikka muuttamatta jättäminen merkitsisi pidempiä työmatkoja ja ympäristön kuormittamista tai jopa työtarjouksesta luopumista? Onko niin, että ihmisiä halutaan kannustaa varomattomaan taloudenpitoon ostamalla samantien riittävän suuri ja samalla kallis asunto ja ottamaan sen rahoittamiseksi suuri laina, jotta ei myöhemmin vain joutuisi maksamaan turhia veroja? Tai halutaanko ensiasunnon ostajia kannustaa ostamaan samantien omakotitalo, jotta voisi välttyä järkyttävän suurelta kiinteistöihin sovellettavalta 4%:n varainsiirtoverolta? Ei kovin järkevältä kuulosta.

Tästä herääkin varsinainen kysymys: mihin varainsiirtoveroa oikeasti tarvitaan? Ainoa potentiaalinen hyöty, mikä tässä verossa on mielestäni nähtävissä, on asuntomarkkinoiden liikkeiden rauhoittaminen ja yhteiskunnan kannalta epähedelmällisen keinottelun hillitseminen. Mutta onko mahdollisen keinottelun riski asuntojen kaltaisessa suhteellisen raskaassa, muitakin kuluja sisältävässä ja epälikvidissä sijoitusinstrumentissä todella niin suuri, että sitä tarvitsisi tällä tavoin rajoittaa? Tai tulisiko tämän jarrun olla niinkin suuri kuin asunto-osakkeiden 1,6% tai varsinkaan kiinteistöjen 4%?

Mielestäni kyseisestä verosta voitaisiin aivan hyvin luopua tai ainakin sen perusteita tulisi muuttaa oleellisesti. Menetetyn verotulon voisi vastaavasti osittain korvata esimerkiksi luopumalla oman asunnon jokseenkin perusteettomasta myyntivoiton verottomuudesta. Molemmat muutokset olisi toki syytä tasapuolisuuden vuoksi tehdä asteittain. Varainsiirtoveron osalta yksi vaihtoehto voisi olla Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos ETLA:n ehdotus, jossa aikaisemmista asunnoista maksetut verot saa vähentää uuden asunnon verosta, jolloin muuttamista ei käytännössä enää sellaisenaan verotettaisi. Myyntivoiton verotuksessa voisi puolestaan aluksi esimerkiksi pidentää verottomuuden ehtona toimivaa 2 vuoden asumisajanjaksoa 3-4 vuoteen, jolloin hyvin pitkään samassa asunnossa asuneet eivät saisi yhtäkkiä valtavan isoa uutta verotaakkaa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>