Vehviläisen hyvä veli

Mika Vehviläinen vapautui sitten asuntojupakkaan liittyviltä lahjontasyytteiltä (kts. Vehviläisen lahjontaepäily kaatui syyteharkinnassa). Tarkoittaako tämä, ettei mitään väärää tapahtunutkaan? Eipä oikeastaan.

Kuuluuko Vehviläinen kansaan, vai sen yläpuolelle?

Kerrataanpa koko kuvio niille, jotka eivät ole asiaan tarkemmin perehtyneet. Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläinen on myynyt asuntonsa Eläkevakuutusyhtiö Ilmariselle, joka sitoutui samalla vuokraamaan asunnon Finnairille, jotta Finnair voisi antaa sen Vehviläiselle työsuhdeasuntona. Vehviläiselle kuului sopimuksessa myös asunnon etuosto-oikeus, mikäli Ilmarinen päätyy sen myöhemmin myymään. Vehviläinen on hyötynyt järjestelystä kahdella tapaa:

1. Ilmarinen saattoi maksaa asunnosta enemmän kuin mitä Vehviläinen olisi markkinoilta muuten saanut.
2. Työsuhdeasunnon verotusarvo on puutteellisesta lainsäädännöstä johtuen paljon pienempi kuin sen todellinen arvo. Finnair maksaa asunnosta vuokraa 6800 euroa, mutta asunnon verotusarvo on vain 2300 euroa kuukaudessa.

Eduista ensimmäinen on voinut olla esimerkiksi Vehviläisen tinkimän 100 000 euron suuruinen (kts. 100 000 euron sähköposti), mutta mahdollisesti huomattavasti enemmänkin. Jälkimmäinen etu taas tarkoittaa yli 2000 euron verotuksellista säästöä joka kuukausi.

Kuvio löyhkää ja pahasti, mutta yritetään silti löytää järjestelylle oikeutus. Työsuhdeasunnon tarjoaminen sellaisenaan on täysin laillinen järjestely. Periaatteen tasolla ei ole edunsaajan eikä yhtiön vika, että lainsäädäntö laahaa jäljessä eikä ota huomioon keskusta-alueiden asumisen kalleutta. Jo valmiiksi jättimäisiä tuloja nauttivalta tällainen järjestely ja kikkailu voi tietysti olla moraalisesti arveluttavaa, mutta ei sen enempää. Vehviläisen tapauksessa kuviossa on kuitenkin tämän lisäksi myös asuntokauppa sekä kolmas osapuoli.

Tavallisesti ei oikeastaan ole sellaista tilannetta, jossa asunto voisi kannattaa myydä vain jäädäkseen siihen vuokralle: toisin kuin omassa asunnossa asumisesta vuokratuloista pitää vuokranantajan maksaa verot, ja oman kodin haltijuus katoaa. Poikkeuksellisen alakanttiin jäävä asuntoedun verotusarvo toki luo tähän poikkeustilanteen, jossa järjestely voi olla kannattava. Tästä huolimatta on ilmiselvää, että Ilmarinen ei olisi ryhtynyt tällaiseen "liiketoimeen" Vehviläisen kanssa, jos Vehviläinen olisi ollut satunnainen arvoasuntonsa kauppaaja.  Sitähän Vehviläinen ei kuitenkaan ollut, sillä Vehviläisen vetämän Finnairin työeläkkeet tulevat Ilmariselta, ja Ilmarinen on puolestaan lähtenyt osakkaaksi Finnairin  lentorahtiyhtiöön.

Asunnon myyntihinta vaikuttaa perusteettoman kovalta, sillä asuntoa kaupattiin 9 kuukautta ja lopullisen kaupan neliöhinta ylitti asunnon suuresta koosta huolimatta alueen keskiarvon (kts. Vehviläinen tienasi 650 000 euroa). Vaikea tai käytännössä mahdotonhan tällaista ylihintaisuutta on kuitenkaan osoittaa, sillä asunnot ovat yksilöitä. Vehviläinen vapautuikin syytteiltä ilmeisesti sen takia, ettei kauppahinnan alihintaisuudesta ollut näyttöä, eikä voitu osoittaa, että Ilmarinen olisi kaupalla pyrkinyt omiin päämääriinsä. Nykylainsäädännöllä nämä voivat olla riittävät perustelut, mutta oikeudenmukaisuuden kannalta eivät niinkään.

Tällaisista kuvioista herää kysymys, pitääkö tällaisissa tapauksissa oikeasti olla vedenpitävät todisteet siitä, että nimenomaan olisi pyritty lahjomaan, jotta olisi päästy johonkin konkreettisesti määriteltävään päämäärään. Miten voi osoittaa, että esimerkiksi 20%:n ylihinta todella on ylihinta, jos kaupan kohteena on jotakin hyvin yksilöllistä? Miten voi osoittaa, että jollakin tietyllä toimella on tavoiteltu jotakin tiettyä päämäärää, jos todellisuudessa kyseessä on vuosikausia jatkunut hyvien veljien välinen suhmurointi, jossa etuja jaellaan keskenään vastavuoroisesti ilman, että yksittäisiä toimia kohdistetaan mihinkään tiettyyn päämäärään? Vastaus molempiin kysymyksiin on: ei mitenkään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö perustelemattomia etuja olisi syntynyt.

Kysynkin siis, pitääkö yritysosapuolella X merkittävässä asemassa olevan yksityisosapuolen A olla ylipäätään sallittua tehdä minkäänlaisia taloudellisesti merkittäviä toimia yritysosapuolen Y kanssa, jos yritysosapuolet X ja Y ovat keskenään merkittävissä tekemisissä? Kuvio on arveluttava, vaikkei varsinaisista lahjuksista olisikaan viitettä. En keksi esimerkkiä, joka vaatisi tällaisen järjestelyn sallittavuutta edes puhtaasti yksityisissä yrityksissä, mutta Finnairin tavoin valtion omistajaohjauksessa olevissa yrityksissä tällaiseen pitäisi varsinkin voida puuttua herkästi.

Mitä tästä jupakasta sitten on opittu? Vehviläinen ainakin vain kritisoi poliisin toimintaa (ks. Vehviläiseltä rajua kritiikkiä poliisille), millä hän tuntuu asettavan toimintansa arvostelun yläpuolelle, joten hän ei luultavasti ainakaan ole tullut kuin korkeintaan aiempaa varovaisemmaksi. Kasvaisiko muiden yritysjohtajien moraali sitten tällaisten tapausten myötä parempaan suuntaan vai tulevatko muutkin vastaavaa suhmurointia suunnittelevat vain hieman varovaisemmiksi? Pitääkö luottaa ihmisten hyveellisyyden kasvuun, vai pitäisikö oikeasti parantaa niitä työkaluja, joilla tällaiseen keskinäiseen veljeilyyn voisi puuttua?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Blogin 3-vuotiskatsaus

Blogini täyttää tänään kolme vuotta ja lähentelee jo sadan jutun rajapyykkiä. Sen kunniaksi on taas pienen itsetutkiskelun paikka. Tätä kolmatta vuotta kuvastaa erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin laajensin kirjoitusharrastustani Uuden Suomen puolelle. Toisekseen tämän alkuperäisen blogin kirjoitukset painottuivat suurelta osin (38-prosenttisesti) uuteen Järjestelmän kierteet -juttusarjaani. Tämän jutun merkittävin anti lienee lista niistä Uuteen Suomeen kirjoittamistani jutuista, joita ei tästä blogista löydy. 

Kolmas vuosi ottamassa paikkansa (31.3.2012).

Minkälaisia kokemuksia ensimmäinen vuosi Uuden Suomen puolella toi? Kuten oli odotettavissa, yksi merkittävä ero itsenäisemmän blogin pitämiseen verrattuna on, että Uuden Suomen yhteisöllisyyden myötä jutut saavat herkemmin palautetta ja voivat herättää suoranaista keskustelua. Tähän asti eniten keskustelua on herättänyt Uuden Suomen etusivun poimintoihinkin nostettu "Kilometrikorvausten väärinkäsitykset", jonka hieman eri tavalla otsikoitu versio tässä blogissa on vastaavasti toistaiseksi kerännyt vain 2 ulkopuolista kommenttia.

Useimmat jutut julkaisen sekä Uudessa Suomessa että tässä blogissa (sekä osan myös Piksussa), joskin otsikot saattavat poiketa hieman toisistaan. Kuitenkin jälkikäteen tarkasteltuna oikeastaan yllättävän monta on tullut kirjoitettua pelkästään Uuteen Suomeen. Tässä on niistä kronologiseen järjestykseen asetettu lista sekä jonkinlainen perustelu sille, miksi en ole tässä blogissa kyseistä juttua julkaissut:

Uusi alusta, uusi alku	Aloitusteksti ymmärrettävästi vain Uudessa Suomessa
Kun eurooppalainen ja amerikkalainen ajattelutapa kohtaavat	Kansainvälisempi aihe.
Mätäpaise nimeltä Hitas	Tiivistelmä tässä blogissa tehdistä kirjoituksista.
Vakuusdiilin anatomia	Poliittisempi ja ajankohtaisempikin aihe kuin tämän blogin kirjoitukset tyypillisesti, mutta olisin voinut hyvin kirjoittaa myös tänne.
Tarina Euroopasta	Kansainvälisempi aihe.
Pikavippiyhtiöt: "Pikavippejä otetaan tarpeeseen"	Lyhyt uutislainaus ja keskustelunherätys.
Asuntoarpajaiset täydessä käynnissä	Lyhyt uutislainaus ja vain lyhyen ajan ajankohtainen keskustelunherätys.
Mitä liikkuu hysteerisen pohjois-korealaisen mielessä?	Lyhyt uutislainaus ja keskustelunherätys.
Uusia Hitas-asuntoja tarjolla vuokralle	Lyhyt uutislainaus ja keskustelunherätys (aiheesta jota vatvonut tässä blogissa paljon)
Guggenheim - paraatipaikan pikaruokala	Tämä vain jäi jostain syystä julkaisematta tässä blogissa.
Oikeus vain yhteen asuntoon riittävä Hitas-rajoitus	Tarpeeksi käsitelty aihe tässä blogissa.
Koko kansan presidentti	Tätä aihetta sivusin tässä blogissa jo jutussa "Verottoman tulon perusteet", joten en nähnyt toistolle tarvetta.
Rädyn "virhe" harkittu?	Lyhyt ajankohtainen keskustelun herätys aiheesta, joka ei liity suomalaiseen yhteiskuntaan yleisemmällä tasolla.
Gaddafin ylistys, holokausti ja sananvapaus	Kansainvälisempi aihe.
Neljä askelta järjestelmän kuppaamiseen	Lyhyt keskustelun herätys.

Vuoden aikana kirjoittamistani jutuista 15 olen siis kirjoittanut vain Uuteen Suomeen ja ainakin 14 Järjestelmän kierteet -juttusarjan juttua vain tähän blogiin. Kun esim. tähän blogiin on tullut yhteensä 37 vuoden aikana, tuo tarkoittaa melko suurta eroa blogien sisältöjen välillä.

Onko eroille perusteita? Juttusarjat haluan pitää vain tämän blogin puolella, mutta miksi en ole julkaissut ylläolevan listan juttuja tässä blogissa? Syyt voi jakaa neljään ryhmään:

1. Metablogitus. Aloituskirjoitus oli puhtaasti Uuteen Suomeen tarkoitettu.
2. Aiheiden päällekkäisyys tämän blogin aiempien juttujen kanssa. 
3. Lyhyt ajankohtainen kommentti tai keskustelunherätys. Olen jättänyt kopioimatta tähän blogiin ne jutut, jotka eivät ole pitkäikäisiä kannanottoja, vaan pikemminkin hetkeen sidottuja kommentteja, joiden ajankohtaisuus häviää nopeasti.
4. Kansainvälisemmät tai poliitisemmat aiheet. Tämä on perusteluista kyseenalaisin, sillä vaikka blogini keskittyy suomalaiseen yhteiskuntaan, olen varsinkin EU-aiheista kirjoittanut myös tässä blogissa.

Näiden ulkopuolelle jää oikeastaan vain Guggenheim-juttu, joka vain jäi jostain syystä kopioimatta tähän blogiin. Jälkikäteen tarkasteltuna Guggenheim-jutun lisäksi nuo kansainvälisemmätkin jutut olisi pääosin vallan hyvin voinut kopioida myös tähän blogiin.

Entä mitä voi todeta Järjestelmän kierteet -juttusarjasta? Tämä juttusarja vaati juttusarjan nimeä ja "kierre"-termin muotoutumista myöten jonkin verran etukäteissuunnittelua. Minulla oli jo juttusarjaa aloittaessani n. 15 jutun lista aiheista, joista aikoisin kirjoittaa. Sarjan edetessä huomasin "kierretaulukko"-rakenteen olevan kuitenkin vähän turhan raskas, joten uusimmista jutuista olen laittanut sen lähtökohtaisesti piiloon - lukija voi sen halutessaan napsauttaa esille, jos on halukas näkemään oman subjektiivisen "pistetykseni" näille kierteisyyden ulottuvuuksille, joiden määrittelykään ei ole millään muotoa yksiselitteistä. 

Järjestelmän kierteet -sarjan perusajatus on mielestäni joka tapauksessa hyvä: oli epämielekkääseen käyttäytymiseen ohjaavan lainsäädännön yhteiskunnallinen merkitys sitten pieni tai suuri ja oli kärsijänä sitten enemmän yksilö tai ympäröivä yhteiskunta, tällaiset asiat on hyvä tiedostaa. Vähemmän tärkeitäkin asioita on hyvä joskus käsitellä, sillä pienikin parannus yhteiskunnan toimivuuteen on aina askel oikeaan suuntaan - varsinkin jos muutos vaikuttaa vuosikymmeniä! Tästä mielestäni loistava esimerkki on lauantai lomapäivänä. Sen yhteiskunnallinen merkitys ei ole suuri, mutta sen järjettömyyttä tuskin kukaan voi kiistää, joten kyllä lainsäädännön korjaamiseen olisi tullut löytyä riittävästi poliittista tahtoa viimeisen lähes 50 vuoden aikana, jolloin työviikko on kuitenkin käytännössä ollut viisipäiväinen. 

Mitä sitten on tiedossa blogin neljäntenä vuotena? Varmaa on ainakin se, että tulen jatkamaan näitä niin sanottuja kierteitä käsittelevää juttusarjaani, sillä listallani on edelleen useita käsittelemättömiä aiheita.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Valuuko kotitalousvähennysrahoja ulkomaille?

Kirjoitin vuosi sitten vastustavani päätöstä laskea kotitalousvähennyksen suuruutta niinkin paljon kuin tämän vuoden alussa tehtiin (kts. Ajatuksia hallitusohjelmasta). Syynä vastustukselle on yksinkertaisesti se, että kotitalousvähennys ehkäisee harmaata taloutta sekä ohjaa töitä niille, jotka ne parhaiten osaavat. Helsingin Sanomat uutisoi kuitenkin tänään, että kotitalousvähennys on laajenemassa ulkomaille koskemaan myös niitä yrityksiä, jotka eivät kuulu Suomen verohallinnon ennakkoperintärekisteriin. Tämä muuttaa asetelmaa jonkin verran.

Remonttitarpeita.

Tavallisesti kotitalousvähennyksen hienouksiin kuuluu se, että verotulo, joka jää perimättä kotitalousvähennystä käyttävältä, tulee käytännössä perittyä vähennyksen kohteena olevan työn tekijältä tai tekijän yritykseltä. Näin valtion verotulot pysyvät suurinpiirtein samana, mutta työllisyys paranee. Maansisäisesti kuviossa on siis enimmäkseen vain hyviä puolia.

Mutta miten käy, jos verovähennys tehdään ulkomailla tehdystä työstä? Työn teettäjä maksaa palkastaan vähemmän veroja Suomeen, mutta nyt tämä summa saattaakin jäädä Suomen valtiolta kokonaan saamatta ja valua esimerkiksi Espanjaan. Vaikka kyse on luultavasti hyvin pienestä osasta kaikista kotitalousvähennyksen käyttäjistä, tämä voi syödä pahasti koko järjestelmän kannatettavuutta.

Ikävä kyllä Suomi ei taida voida välttää lakimuutosta, sillä taustalla on suomalaisen yksityishenkilön nykyisestä rajoituksesta EU:n komissiolle tekemä kantelu. Tavallisen veronmaksajan näkökulmasta ikävänä voi nähdä myös sen, että muutosta sovelletaan takautuvasti viiden vuoden päähän. Vaikka kyse on varmasti pienestä tekijästä, tämäkin voi aiheuttaa omalta osaltaan paineita ensi vuoden alusta tuleville veronkiristyksille.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kilometrikorvauskeskustelun punaiset sillit

Olen seurannut valtion kilometrikorvausten kohtuullistamiseen tähtäävästä uudistuksesta käytyä keskustelua. Kirjoituksissa on tullut vastaan lukuisia väärinkäsityksiä ja suuria kilometrikorvauksia puoltavia virheargumentteja. Käyn tässä läpi niistä muutamia:

1. "Pitäisikö työmatkat maksaa jatkossa täysin itse?"
Ei. Tämä on selvä väärinkäsitys. Nyt puhutaan kilometrikorvauksista ei työmatkavähennyksestä.

2. "Auto X maksaa 30 000 euroa, joten kilometrikorvaus on päinvastoin liian pieni. "
Ei kilometrikorvauksen tarkoitus ole kustantaa kallista uutta autoa, vaan toimivan auton käyttökustannukset. Jos haluaa ajaa 30 000 euron autolla 10 000 euron auton sijasta, siitä pitää olla valmis maksamaan itse.

3. "Autovakuutus maksaa niin ja niin paljon ja huoltoonkin menee paljon rahaa."
Kilometrikorvauksien tarkoitus ei ole kustantaa auton omistamista, vaan sen käyttö. Vakuutukset ja katsastukset joutuu maksamaan autostaan, vaikkei ajaisikaan töikseen. Siksi ei ole perusteltua, että kilometrikorvauksilla pitäisi voida kattaa myös vakuutuksen kaltaiset kiinteät kustannukset tai auton ajallisesta ikääntymisestä koituvat arvonalenemiset.

4. "Kilometrikorvauksen maksaa yritys, eikä se tule verorahoista."
Kilometrikorvauksen maksaa kyllä työnantaja, mutta jos sen verottomuus on ylimitoitettu, kilometrikorvauksien nauttija maksaa saamistaan rahoista perusteettoman vähän veroa. Tämän maksavat käytännössä nahoissaan muut veronmaksajat, joten käytännössä lopputulema on sama: kilometrikorvaukset kustannetaan yhteisin verovaroin.

5. "Autoilijaa verotetaan muutenkin tolkuttomasti, kun taas julkisella kulkijaa vain tuetaan! "
Ei tässä ole kysymys julkista liikennettä käyttävän ja yksityisautoilijan välisestä vastakkainasettelusta, vaan tavallisen mahdollisesti autoa käyttävän palkansaajan sekä kilometrikorvauksia saavan palkansaajan tasa-arvoisuudesta. Itse kokonaan oman auton käyttökustannukset maksava maksaa korkeat autoilun verot, mutta ei saa kilometrikorvauksia.

6. "Matkailu on vaivalloista, ja siitä pitää saada korvaus. "
Näin voi varmasti olla. Tuon korvauksen kuuluu kuitenkin olla verollista palkkaa, ei kilometrikorvauksia. Kilometrikorvausten on tarkoitus vain kattaa kulut.


Kohta 1 on puhdas väärinkäsitys, mutta muiden kohdalla tulee toisinaan vaikutelma älyllisestä epärehellisyydestä: ei haluta myöntää asioita, kun kalikka kalahtaa omaan nilkkaan.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kehitysaskeleita 5 - Kilometrikorvausten porrastus ja kohtuullistaminen

Työmatkoista maksettavia verottomia kilometrikorvauksia ollaan aikeissa laskea (kts. Kilometrikorvauksia leikataan kaikilta). Käytännössä alle 15 000 kilometriä vuodessa ajaville muutos on hyvin marginaalinen 45 sentistä 43 senttiin kilometriltä, mutta 15 000 kilometriä ylittävältä ajolta laskua olisi aina 25 senttiin asti. Muutos on mielestäni selvästi oikeaan suuntaan. Periaatteessa voi kysyä, eikö edun laskeminen voisi olla suurempikin, sillä koko kilometrikorvausten suuruuksissa piilee nähdäkseni useimpia ajatellen virheellinen lähtöolettamus.

How sexy is your car? 

Muun muassa auton laadusta riippuu kilometrikorvauksien kannattavuus.

Kilometrikorvausten tarkoituksenahan on tietysti kattaa työn vuoksi tehdyistä ajoista koituvat kustannukset. Tämä ajatus on tietysti järkevä, ja koska kustannukset eivät riipu suoraan tuloista, on myös perusteltua, että ne ovat verottomia. Ongelma on siinä, että todelliset työajosta koituvat kustannukset riippuvat monista tekijöistä.

Selkein ja kiistattomin autoilusta aiheutuva kustannus on tietysti polttoainekustannukset. Ne ovat auton käyttöedun kohdalla kuitenkin vain 12 senttiä kilometriltä, mikä vastannee hyvin todellisia polttoainekustannuksia tyypillisissä uudehkoissa autoissa. Tämä tarkoittaa, että tällaisessa autossa 33 senttiä nykyisestä 45 sentin korvauksesta jää autoilun muille kuluille. Enemmän kuluttavissa vanhemmissa autoissa polttoaineiden osuus voi olla esim. 15 senttiä polttoaineesta, jolloin 30 senttiä jää muille kuluille.

Mitä nuo muut kustannukset sitten ovat? Ainoa todellinen tai varma kustannus on auton ajamisesta aiheutuva kuluminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, miten vaikka 10 000 ajettua kilometriä laskee auton arvoa sekä sitä, mitä korjauskustannuksia noiden 10 000 kilometrin vuoksi tulee. Tuleeko näistä 33 senttiä kilometriltä eli 3300 euroa 10 000 kilometriltä? Ei tule, ellei auto sitten satu olemaan vähintäänkin yli 50 000 euron hintaluokassa. Vaatiiko työajo yli 50 000 euron hintaista autoa? Ei takuulla vaadi.

Toki auton käytöstä koituu myös muita kustannuksia, mutta eivät ne liity työssä ajamiseen. Muut autoilun kustannukset vakuutuksista pääomakustannuksiin ja auton ikääntymisen aiheuttamaan arvonalenemiseen ovat kustannuksia, jotka koituvat jokaisen auton omistajan maksettaviksi, ajoi hän työajoja tai ei. Ylenpalttisten kilometrikorvauksien puolustajat perustelevat kilometrikorvausten suuruutta näillä tekijöillä jättäen iloisesti mainitsematta sen, että he käyttävät autojaan jatkuvasti myös yksityiselämässä. Mainitsematta jää myös se, että edullisen auton kohdalla jopa nämä kustannukset jäisivät selvästi tuon nykyisen 45 sentin alapuolelle. Kilometrikorvauksia keräävät toki maksattavat mielellään oman yksityisautoilunsa muiden veronmaksajien kustannuksella, mutta ei tämä ole kilometrikorvausten tarkoitus.

Tietysti löytyy myös heitä, jotka oikeasti hankkivat auton nimenomaan työssä ajamista varten ilman kilometrikorvausten eurokuvia silmissä. Tästä jo valmiiksi rajallisesta joukosta marginaalinen osa ei välttämättä erityisesti edes hyödynnä autoa juuri vapaa-ajallaan, jolloin voi ajatella, että kilometrikorvausten tulisikin lähestulkoon kattaa autoilun koko kustannukset vakuutuksista lähtien. Tämä tekee sopivan verottomuustason määrittämisestä tietysti astetta ongelmallisempaa. Lähtökohtaisesti tällaisessa tapauksessa pitäisi kuitenkin työnantajan kanssa pyrkiä löytämään muu ratkaisu kuten työnantajan autolla ajaminen. Mikäli kuitenkin päädytään omaan autoon, saisi nyt kaavaillun leikkauksen jälkeenkin 15 000 kilometrillä polttoainekulujen lisäksi jo lähes 5000 euron korvauksen oman auton käyttämisestä, minkä pitäisi riittää jo varsin laadukkaan auton arvonalenemiin ja huoltoihin, vaikka autoa ei käyttäisi siviilissä pätkääkään. Ylivoimaisesti suurimmalle osalle auton käytöstä on kuitenkin ilmiselvää hyötyä myös siviilissä, minkä vuoksi verottoman korvauksen suuruus olisi mielestäni muutoksen jälkeenkin hyvin avokätinen. Mitä enemmän kilometrejä tulee, sitä pienemmäksi tulee auton käytön kilometrikohtainen kustannus. Tästä johtuen kaavaillunmukainen kilometrikorvausten regressiivinen porrastus on täysin perusteltu.

Kilometrikorvaukset voivat yleisesti ottaen olla hyvin ylimitoitettuja jo rehellisesti käytettynä, mikä on jo riittävä syy niiden kohtuullistamiseen. Kokonaan oma lukunsa on se, että kilometrikorvauksia voidaan tekaista tyhjästä, jotta tulot voisi nostaa verottomina! Kansanedustaja Kike Elomaakin sanoo eläneensä käyttämällä "Kilometrirahaa ja päivärahaa, ja näin poispäin". Tällaista veronkiertoako nykyisten kilometrikorvausten kannattajat haluavat?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet 12 - Työpaikan vaihtamisen kuukausiriippuvainen hinta

Kun työntekijä vaihtaa työpaikkaa, tällä on yleensä henkisten ja käytännön arkeen vaikuttavien muutoksien lisäksi myös taloudellinen merkityksensä. Paitsi että työnantajalle voi syntyä kustannuksia, jos tarvitsee rekrytoida ja kouluttaa uusia työntekijöitä, lähtökohtaisesti työpaikan vaihdos maksaa yleensä myös työntekijälle. Tämä ilmenee kahdella tapaa: lomarahojen menettämisenä sekä lomakertymän kutistumisena. Erikoista asiassa on se, että vaihdoksen hinta riippuu työntekijän osalta vuodenajasta. Tämän vaikutuksen voi todeta alla olevalla laskurilla.

	Työpaikan vaihtamisen hinta -laskuri
	Viimeinen työpäivä: 31. tammikuuta 28. helmikuuta 31. maaliskuuta 30. huhtikuuta 31. toukokuuta 30. kesäkuuta 31. heinäkuuta 31. elokuuta 30. syyskuuta 31. lokakuuta 30. marraskuuta 31. joulukuuta Uudessa työssä heti 2,5 päivän lomakertymä? Palkka (€/kk):

Työpaikan vaihtamisen hinta työntekijälle:
Näytä prosenteissa kuukausipalkasta  - Näytä euroissa (3000 € kk-palkalla)
Näytä pelkkä lomaraha (3000 € kk-palkalla)

Kun työntekijä vaihtaa työpaikkaa, hän saa lomakorvauksen niistä lomista, jotka häneltä on jäänyt viettämättä. Tämä tarkoittaa rahallisessa mielessä käytännössä sitä, että lomia ei menetetä. Useimpiin työsuhteisiin kuuluvia lomarahoja eli niin sanottuja "lomaltapaluurahoja" ei kuitenkaan saa(*). Menetettävät lomarahat ovat käytännössä sidoksissa lomanmääräytymisvuoteen, mikä tarkoittaa sitä, että suurimmat lomarahamenetykset syntyvät, jos lopettaa työn maaliskuun lopulla. Jokaista tienattua kuukausipalkan 1000 euroa kohden tämä tarkoittaa 600 euroa, eli esimerkiksi 3000 euron kuukausipalkalla 1800 euroa.

Vaihdoksen kustannuksiin liittyy lomarahojen lisäksi myös lakisääteinen tekijä, jonka vaikutus on puolestaan pienin silloin, jos aloittaa seuraavassa työssä maaliskuun lopulla. Lähtökohtaisesti lomia kertyy useimmilla 2,5 päivää kuukaudessa, mutta uudessa työpaikassa kertymä on ensimmäisen maaliskuun loppuun asti vain 2 päivää, ellei muuta sovita. Tämä tarkoittaa sitä, että lähtökohtaisesti uudessa työpaikassa saa 0,5 päivää vähemmän lomakertymää kuukaudessa, kunnes koittaa ensimmäinen aprillipäivä. Vuodessa tämä tarkoittaa enimmillään 6 lomapäivää, ja mikäli työpaikalla saa lomarahoja, kysymys on käytännössä tavallaan 9 päivästä eli 9 päivän palkkaa vastaavasta summasta.

Ylläolevaan kuvaajaan on koottu näiden tekijöiden vaikutus sillä oletuksella, että seuraavassa työpaikassa aloitetaan välittömästi edellisessä työpaikassa lopettamista seuraavana päivänä. Vuodenajan vaikutusta pienentää se, että vuoden kuluessa lomarahamenetys kasvaa, mutta lomakertymämenetys kutistuu. Oranssilla näkyvä lomarahan menetys on kuitenkin merkittävin, mikä tarkoittaa sitä, että lomanmääräytymisvuoden lopulla työpaikanvaihdos on kalleinta: 3000 euron kuukausipalkalla hinnaksi muodostuu yksinomaan lomarahojen muodossa 1800€, kun taas huhtikuun alussa hintaa tulisi kokonaisuudessaan korkeintaan vain 1080€. Tätä korostaa erityisesti se, että uuden työnantajan kohdalla voi sopia, että lomakertymä on alusta alkaen 2,5 päivää kuukaudessa. Tällöin ylläolevasta kuvaajasta voi käytännössä poistaa lomakertymäkäyrät (vaihda näkymää). Huhtikuun alussa työpaikan vaihtaminen ei siis maksa tällöin työntekijälle käytännössä mitään, vaikka maaliskuun lopulla lomarahat puolestaan menettäisi.

Erityistä huomioita vaatii kuvaajassa aprillipäivän kohdalla näkyvä piikki. Tämä johtuu siitä, että mikäli lopettaa vanhassa työssä 31.3. ja aloittaa seuraavassa 1.4., molemmat menetykset tulevat täysimääräisinä, mikä tarkoittaa jokseenkin tarkalleen yhden kokonaisen kuukausipalkan menettämistä.

Summat voivat olla suhteellisen tuntuvia, mutta toinen kysymys on, kuinka suuri vaikutus tällä on ihmisten käyttäytymiseen ja valintoihin työelämässä.  

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvaus	Pyritään ajoittamaan työpaikan vaihtaminen niin, että siitä koituisi mahdollisimman pieni taloudellinen menetys menetetyn lomarahan ja kutistuvan lomakertymän muodossa.
Aukko	Pieni - Järjestelmää ei missään tilanteessa varsinaisesti käytetä sen tarkoituksenvastaisesti, kevät vain asettaa erikoisen taitekohdan.
Mutka	Kohtalainen - Mikäli työpaikan vaihtaminen ajoittuu keväälle, lainsäädäntö ja työsopimuksien vallitsevat käytännöt voivat aiheuttaa päänvaivaa, jos pyritään välttämään menetykset. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi suunnitelmien pitämistä salassa ja työpaikan vaihdoksen vastentahtoista viivästyttämistä.
Merkitys yksilölle	Kohtalainen - Suurimmillaan rahallinen merkitys voi vastata yhden kuukauden palkkaa, mikä ei ole ihan merkityksetön summa.
Merkitys yhteiskunnalle	Pieni - Monen ehdon tulee täyttyä, jotta asialla olisi vaikutusta: Työntekijän pitää vaihtaa työpaikkaa oman suunnitelmansa pohjalta. Vaihdoksen tulee mieluiten tapahtua keväällä. Työntekijän tulee tiedostaa tässä jutussa mainitut tekijät. Työntekijä antaa niiden vaikuttaa käyttäytymiseensä. Mikäli ehdot täyttyvät, tämä voi aiheuttaa epäavoimuutta vanhalla työpaikalla ja johtaa joustamattomampaan vaihdokseen, mikä voi haitata myös uutta työnantajaa. Lisäksi tämä aiheuttaa tietysti päänvaivaa työntekijälle. Useimmilla ehdot eivät varmastikaan täyty, joten merkitys on sikäli yhteiskunnan kannalta pieni.
Korjattavuus	Keskihankala - Tietysti lomarahat voisi saada aina poikkeuksetta, mutta tämä olisi yksipuolisesti työnantajan asemaa heikentävä muutos. Lisäksi lomaraha ei ole laissa määritelty asia, mikä tekee sen ehtojen muuttamisesta hankalampaa. Koko lomanmääräytymisvuoden käsitteen poistaminen taas olisi suuri muutos.
Kokonaisälyttömyys	Melko pieni. On tavallaan perusteltua, että työntekijä kantaa osavastuun työnantajalle monesti koituvista taloudellisista rasitteista, eikä siihen oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin lomaetuudet. Lomaetuudet voisi kuitenkin määrittää siten, ettei kynnystilanteita syntyisi, mutta työntekijän vastuu säilyisi.
Tuomio	Etsitään parempaa mallia. Mikäli lomajärjestelmää uusitaan jossain vaiheessa perusteellisemmin, voisi mallia muuttaa suuntaan, jossa lomien käyttämisoikeudessa olisi viive, joka ei olisi kuitenkaan millään tapaa sidoksissa vuodenaikaan.

Työpaikkojen vaihtamista ei käytännössä suunniteltane juuri koskaan vuodenaikojen perusteella yli puolen vuoden päähän, mutta mikäli vaihdos ajoittuu joka tapauksessa keväälle, parilla viikollakin voi olla suuri merkitys. Tällöin kierre voi viedä vallan ja saada työntekijän salaamaan suunnitelman vanhalta työnantajaltaan sekä viivästyttämään työpaikan vaihdosta esimerkiksi kuukaudella. Tämä voi olla häiritä niin vanhan kuin uudenkin työnantajan liiketoimintaa sekä tietysti työntekijän elämää. Kierre tuskin kovin usein aiheuttaa kuitenkaan merkittäviä haittoja.

Mikäli lomalainsäädäntöä uudistetaan jossain vaiheessa laajemmin (esim. luovuttaessa edellisessä kierteessä kuvatusta 6-päiväisen lomaviikon typeryydestä), voisi samalla pyrkiä poistamaan keväälle osuvan lomapäivien kynnyskohdan. Jos luovuttaisiin koko lomanmääräytymisvuoden käsitteestä, voisi määrittää esimerkiksi niin, että lomien käyttämisoikeudelle olisi 3 kuukauden viive, ja lomakertymä olisi 0,5 päivää pienempi esimerkiksi ensimmäiset 4 tai 6 kuukautta. Tällöin työntekijäkin kantaisi vastuuta työpaikan vaihtamisesta, mutta nykykäytännöstä poiketen työpaikan vaihtamisen ajoituksella ei olisi enää lainkaan merkitystä.

(*) Jos jollakulla on tässä jutussa esitetyistä käytännöistä poikkeava sopimus, korjatkaa ihmeessä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet 11 - Lauantai lomapäivänä

Jotakin ylimääräistä? (11.6.2012)

Juhannus on viikon päästä, ja samoihin aikoihin alkaa myös monien työelämän oravanpyörässä elävien odottama kesäloma. Pitkin vuotta kertyneiden lomapäivien laskennassa on harvemmin epäselvyyksiä, mutta niiden käyttäminen onkin astetta epäselvempi juttu. Vaikka työtä tekisi vuodenajasta riippumatta aina vain arkipäivisin maanantaista perjantaihin, vuosilomalaissa myös lauantai lasketaan lomapäiväksi. Onko tässä oikeastaan mitään järkeä? Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Yksinkertaisimmillaan järjestelyssä ei ole sinänsä mitään erityisen ongelmallista: tavallisen viikon pituus vain on kuusi lomapäivää. Erikoisemmaksi asia tulee, kun tästä tavallisuudesta poiketaan miten tahansa. Jos lauantaihin osuukin kirkollinen pyhä tai muu erikoispäivä kuten vappu, kyse onkin periaatteessa vain viisi lomapäivää vaativasta viikosta, vaikka varsinaisia työpäiviä ei olekaan yhtään tavallista vähempää. Jos pyhä taas osuu perjantaihin, kuten esimerkiksi juhannuksena, koko viikon loma vie vain neljä lomapäivää kuuden sijasta. Samaten jos ottaa yksittäisen lomapäivän, ei lauantailomapäivää lähtökohtaisesti menetä. Tavallinen täysi lomaviikko on siis periaatteessa työntekijälle 20% kalliimpaa vapaa-aikaa kuin lomapäivät muuten.

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvaus	Vuosilomalaissa tehdään lähtökohtaisesti hyvin yksinkertaisesta lomapäivän käsitteestä monimutkaisempi tekemällä ei-työpäivästä lomapäiviä kuluttava vapaapäivä.
Aukko	Kohtalainen - Laskentatapa voi periaatteessa mahdollistaa kikkailun, sillä vuosilomalaissa ei ole lauantaiden käyttämisestä erillisiä määräyksiä, mutta työnantaja voi vaatia lauantaiden käyttämistä.
Mutka	Kohtalainen - Lomapäivät ovat arvokkaita, joten laskentatapa voi periaatteessa ohjata käyttämään niitä tavalla, joka ei olisi muuten ihanteellisin. Vastaavasti työnantaja voi asettaa pakotteita, joille ei muuten olisi perusteita.
Merkitys yksilölle	Melko pieni - Käytännössä merkitys lienee tyypillisesti lähinnä järjestelmän epämääräisyydestä syntyvä päänvaiva. Toisaalta mikäli työnantaja pakottaa työntekijän käyttämään lomia määrätyllä tavalla vain lainsäädännön määrittelemästä omituisesta laskutavasta johtuen, merkitys kasvaa.
Merkitys yhteiskunnalle	Melko pieni - Kyse on periaatteessa pienestä asiasta, mutta monilla työpaikoilla hämmennystä aiheuttava hämärä laskentatapa saa aikaan ylimääräistä rasitusta niin tavallisille työntekijöille kuin henkilöstövastaavillekin, mikä voi heikentää myös työtehokkuutta.
Korjattavuus	Helppo - Todellisten vapaapäivien lukumäärän voisi säilyttää samana, jos lomapäivien kertymistä pienennettäisiin, mutta lauantaita ei enää laskettaisi lomapäiväksi.
Kokonaisälyttömyys	Korkea. Laskentatapa monimutkaistaa lomien käyttämistä täysin turhaan aiheuttaen rasitusta kaikille osapuolille.
Tuomio	Kierre poistettava. Tavallisen vapaapäivän lomapäiväksi laskemiselle ei ole mitään perusteita, ja laskentatavan muuttaminen olisi hyvin helppoa.

Lauantain laskeminen lomapäiväksi lienee pohjimmiltaan kuusipäiväisestä työviikosta johtuva historiallinen jäänne. Tavallinen työviikko muuttui kuitenkin viisipäiväiseksi jo 1960-luvulla, joten on vaikea käsittää, miksi kuusipäiväinen perinne elää edelleen lomapäiviä laskettaessa. Nykyään se vain jäykistää lomajärjestelmää, aiheuttaa turhaa päänvaivaa niin työntekijälle kuin työnantajallekin, sekä pahimmillaan määrittää, milloin lomia on ylipäänsä lupa viettää. Järjenvastaisesta laskentatavasta on pelkkää harmia, joten siitä tulisi luopua.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet - välikatsaus

Olen nyt kirjoittanut 10 osaa järjestelmässä piileviä aukkoja ja mutkia käsittelevään juttusarjaani. Tähänastiset aiheet ovat käsitelleet oikeastaan vain opiskelijan tukia sekä asumista, mutta seuraavissa osissa on tarkoitus siirtyä toisenlaisiin aiheisiin. Sitä ennen on kuitenkin hyvä tarkastella kootusti mitä näistä kierteistä on tullut tähän asti todettua.

Yksinkertaisemman totuuden lähteillä? (16.8.2011)

Alla on listattuna kaikki tähän astiset kierteet. Punaisella on merkitty kohdat, joihin tulisi mielestäni joka tapauksessa puuttua. Oranssilla on merkitty kohdat, joita olisi mielestäni hyvä oikaista, ja keltaisella kohdat, joita kannattaa tarkkailla. Sinisellä on merkitty kohta, johon puuttuminen ei maksane vaivaa ja vihreällä kohta, joka on jo oikaistu.

Kierre	Tuomio	Ratkaisu
1. Opintotukiavioliitto	Pieni, mutta selvä typeryys.	Korjataan poistamalla avioliiton erityismerkitys opintotuessa.
2. Mukaopiskelu	Jossain määrin merkittävä asia, jonka hallinta on kuitenkin vaikeaa.	Tarkkaillaan, ja pyritään tekemään järjestelmän perusteettomasta hyödyntämisestä hankalampaa.
3. Asunto opintotuen saamiseksi	Erikoisuus, mutta ei välttämättä haitallinen.	Tukitasojen mahdollinen säätö?
4. Ristiinvuokraaminen	Vähämerkityksinen harvinaisuus, johon puuttuminen ei ehkä maksa vaivaa.	-
5. Ensiasunto	Ensiasunnon erityisasemalle vaikea nähdä kestäviä perusteluja	Erikoisetuuksien rajoittaminen
6. Asuntojen 75 neliön keskikokovaatimus	Hetkellisesti ja mahdollisesti myös pidemmällä tähtäimellä typerä sääntö, josta on kuitenkin jo ilmeisesti luovuttu.	-
7. Asunto sieltä, missä arpaonni	Typerän tehoton tapa ohjata kohdistaa asuntojen uudistuotanto.	Hitas-tuotannon lopettaminen
8. Yhden asunnon loukku	Typerä tapa lukita ihminen tiettyyn asuntoon	Hitas-järjestelmän alasajo
9. Varainsiirtovero muuton esteenä	Typerä tapa rajoittaa ihmisten muuttamista työn perässä.	Varainsiirtoverosta luopuminen tai huomattava keventäminen
10. Kahden vuoden asumispakko	Jossain määrin ymmärrettävänä kompromissina syntynyt malli, joka tulisi pyrkiä poistamaan.	Arvonnousuvero tilalle.

Kohdasta 6 on jo luovuttu, mutta jäljelle jäävistä yhdeksästäkin löytyy monta ilmeisen järjetöntä ja helposti korjattavaa kierrettä. Kohtien 1, 7, 8 ja 9 kierteille on vaikea nähdä juuri minkäänlaisia perusteita, ja niistä luopuminenkin olisi pääsin helppoa. Vaikka näistä neljästä kohta 8 sisältääkin poikkeuksena omat pienet haasteensa, näistä tekijöistä voisi luopua hyvin kokonaan.

Kohdille 5 ja 10 on nähtävissä joitakin perusteluja, mutta selviä ovat myös niiden haitat, joten jonkinasteinen muutos voisi olla näidenkin suhteen paikallaan. Kohtaan 5 riittävä muutos voisi tosin olla jo se, jos kohdasta 9 luovutaan, sillä näin varainsiirtovapaus ei olisi vain ensiasunnon ostajan oikeus.

Kohdat 2 ja 3 ovat jossain määrin merkittäviä tekijöitä, mutta kohdan 2 valvonta voi olla hankalaa, ja kohdan 3 kierteisyys voi olla käytännössä myös hyväksi. Kohta 4 on hyvin rajallista ihmisjoukkoa ja  koskeva taloudelliseen hyötyyn nähden vaivalloinen kierre, joten sen voinee jättää sikseen, ja kohtaan 6 onkin parin viime vuoden sisällä ilmeisesti tullut muutos.

Summa summarum: listan kohdista noin puolet kaipaisivat nähdäkseni ruuvaamista. Syy on ennen kaikkea se, että nykyiset käytännöt ohjaavat näiden asioiden kohdalla ihmisten elämää epämielekkäällä tavalla. Vaikka yksittäinen ihminen hyötyisi, se voi hänellekin olla vaivan takana, ja samalla koko muu yhteisö kärsii.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Vuokralainen ahtaalla

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen uusi ylijohtaja Juhana Vartiainen on nostattanut meteliä kommenteillaan. Paitsi kotihoidon kutsuminen "ihanaksi velttoiluksi", myös omistusasumisen suosimisesta puhuminen on nostattanut monia vihaisia kannanottoja (kts. Vatt-johtaja arvostelee omistusasumisen lellimistä). Jälkimmäisessä asiassa hänen kommenteissaan on kuitenkin perää.

Ulla Palomäki kritisoi HS:n mielipidepalstalla 11.5. voimakkaasti Vartiaisen kannanottoa omistusasumisen suosimisesta. Samaan hengenvetoon hän toteaa kuitenkin myös, että "Se, joka asuu vuokralla, heittää rahansa suoraan sanottuna kankkulan kaivoon." Palomäen kannanotosta huomaa, miten perusteellisesti omistusasumisen aate on porautunut suomalaiseen mielenlaatuun: vuokralla ei kannata asua, mutta omistusasumisen etuihin ei saa koskea. Vartiaisen tarkoitushan oli nimenomaan sanoa, että vuokralla asumisen ei tarvitsisi olla rahan heittämistä kankkulan kaivoon!

Tosiasiahan on se, että markkinahintaisen asuntonsa vuokraa omalla työllään maksava on Suomessa suurimman maksajan asemassa. Hän maksaa

• Omistusasujan korkojen verovähennykset.
• Vuokranantajan vuokratuloista maksettavat verot.
• Siivun toimeentulotukea saavien vuokrista, koska tuet nostavat vuokratasoa.

Omistusasumista ei veroteta asumistulon muodossa, vaan sitä päinvastoin tuetaan verovähennyksin. Vuokralla asumiselle sen sijaan on asetettu verorasite. Vaikka pitäisi nykykäytäntöä hyvänä, tämä olisi hyvä myöntää.

Allekirjoittanut on itse omistusasuja, ja puree tällä kirjoituksella siten oikeastaan itseään ruokkivaa kättä.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Järjestelmän kierteet 10 - Kahden vuoden asumispakko

Asunto kuin kulissi? (Obidos, elokuu 2011)

Juttusarjan edellisissä osissa kuvattujen myyntihinnan rajoittamisen ja varainsiirtoveron lisäksi on myös kolmas potentiaalinen muuttamisen jarru. Se voi tietyin edellytyksin kasvaa rahassa mitattuna lähes yhtä suureksi kuin melko rajallista ihmisryhmää koskevat Hitas-järjestelmän myyntihinnan rajoitukset, minkä lisäksi se koskee varainsiirtoveron tavoin kaikkia omistusasujia. Edellämainituista poiketen tästä esteestä voi kuitenkin päästä kahdessa vuodessa eroon.

Asunnon myymisestä saatu myyntivoitto on lähtökohtaisesti pääomatuloveron alaista. Voitto muuttuu kuitenkin verottomaksi, kunhan yksi ehto täyttyy: omistajan on täytynyt asua asunnossa kaksi vuotta ja vieläpä yhtäjaksoisesti. Lyhyessä ajassa asunnon arvo harvemmin nousee kovin tuntuvasti ilman laajaa remontointia ja harvemmin tuota tiheämmin halutaankaan ehkä muuttaa, joten tästä ei monesti synny erityisen merkittävää ongelmaa. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Entä jos asunto on esimerkiksi omistettu jo pitkään, mutta syystä tai toisesta asumisehto ei ole missään vaiheessa täyttynytkään? Jos asunto halutaan myydä, omistaja haluaa todennäköisesti keinolla millä hyvänsä välttää myyntivoitosta maksettavat verot, sillä kyse voi hyvinkin olla kymmenistä tuhansista euroista.

Otetaan esimerkki. Pääkaupunkiseudulta on ostettu 10 vuotta sitten asunto 150 000 eurolla, mutta jo ensimmäisen asumisvuoden aikana tulee eteen muutto toiselle paikkakunnalle työn perässä. Asuntoa ei kuitenkaan tuolloin myyty vaan se laitettiin vuokralle. Elämä jatkui uudella paikkakunnalla 10 vuoden ajan, minkä jälkeen tarkoituksena olisi myydä asunto esim. suuremman asunnon rahoittamiseksi. Arvioitu asunnon myynnistä saatava summa on 250 000 euroa, mikä tarkoittaisi, että myyntivoittoa tulisi arviolta 100 000 euroa, mikä tarkoittaisi 30 000 euroa maksettavaa veroa.

Tuollainen summa on lähes kenelle tahansa hyvin merkittävä, joten asunnon myymistä miettivä väkisinkin miettii, voisiko verolta välttyä. Mikä siis eteen? Lähdetään siitä oletuksesta, että asuntojen hinta ei muutu kahden vuoden tarkastelujakson aikana. Päävaihtoehtoja veron välttämiselle on oikeastaan vain kaksi, oli lähtötilanne mikä hyvänsä:

1. Ilmeisin vaihtoehto on asuntoon muuttaminen kahdeksi vuodeksi tai asunnossa asumisen jatkaminen niin, että kaksi vuotta yhtäjaksoista asumista tulee täyteen. Mikäli lisätilalle olisi todella tarvetta esim. perheen lisäyksen johdosta, voi tällainen vaihtoehto tuntua väkinäiseltä ja hyvin epämielekkäältä. Se, että perhe asuu väkisin pienemmässä asunnossa kuin missä haluaisi ja mihin olisi taloudellisesti mahdollisuus, ei oikeastaan ole kenenkään etu.
2. Toinen vaihtoehto on pysyä asunnossa virallisesti kirjoilla, vaikka todellisuudessa asuisi toisaalla. Tämä puolestaan voi tapahtua kahdella tavalla:
   • A) Asuntoa pidetään tyhjillään. Tämä on yhteiskunnallisesti järjetöntä, mutta verotuslainsäädännön takia helposti kannattavaa. Vaikka asuntoa tulisi pitää tyhjillään koko kahden vuoden ajanjakson, korkoihin ja vastikkeisiin uppoava rahamäärä voi hyvinkin jäädä vain puoleen tuosta 30 000 €:n verosäästöstä, mikä tarkoittaisi 15 000 euron säästöä veroissa. Jos tyhjillään pitämiseen riittääkin aidon asumisen vuoksi lyhyempi aika tai osa ajasta käytetäänkin asunnon remontoimiseen tai asunnon myymisen aloittamiseen, säästö kasvaa lähemmäs tuota 30 000€:a.
   • B) Asunnossa asuu lisäksi joku todellisesti - joko läheinen ilmaiseksi tai joku maksua vastaan alivuokralaisena. Tällöin menettelyn hyöty voi kasvaa tuohon täyteen 30 000 €:oon.

Rajanveto vaihtoehtojen välillä ei ole sinänsä täysin yksiselitteistä: vaihtoehtojen 1 ja 2A välimaastoon voi esimerkiksi asettua tilanne, jossa asuntoa myyvä on muuttamassa yhteen tyttö- tai poikaystävän kanssa. Hän saattaa käytännössä jo elää toisen luona, vaikka tavarat ja "kirjat" ovat vielä myytävässä asunnossa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että laki voi kannustaa verkkaisuuteen muuttopuuhissa.

Joka tapauksessa vaihtoehdoista käy ilmi erikoinen ristiriita. Vaihtoehto 2B on asuntoresurssien järkevän hyödyntämisen kannalta selvästi paras vaihtoehto, mutta verottajaa se tuskin miellyttää. 2A on järjetön vaihtoehto, mutta luultavasti silti monesti käytetty ratkaisu varsinkin silloin, kun osa kahden vuoden ajanjaksosta on tullut jo luonnostaan täyteen. Verottajalle vaihtoehdossa 1 ei ole ongelmia, mutta perheelle se voi olla hyvinkin vastenmielinen. Verotuslainsäädäntö ohjaa siis siihen, että asuntokantaa ei käytetä niin tehokkaasti kuin olisi mahdollista. Onko tässä mieltä?

Kierteen kuvaus	Vältetään asunnon myyntivoitosta maksettava vero pitämällä asuntoa tyhjillään tai asumalla asunnossa vastentahtoisesti pidempään kuin todellisuudessa haluaisi.
Aukko	Lievä. Kyseessä ei lähtökohtaisesti ole aukko, sillä kyseessä on laissa määritelty mahdollisuus asunnon verottomaan myymiseen. Aukoksi voi kuitenkin nähdä sen, jos asunnossa ei todellisuudessa asutakaan, vaikka virallisesti olisikin verotussyistä asunnossa kirjoilla.
Mutka	Pahimmillaan todella merkittävä. Koti on elämän keskeisimpiä elementtejä. Jos verotus määrää sen sijainnin tai koon kahdeksi vuodeksi, saatetaan tehdä suuri uhraus järjestelmän takia. Sama koskee myös tyhjillään pidettävää asuntoa.
Merkitys yksilölle	Suuri. Rahallisesti kyse voi olla todella suurista summista. Yhtä lailla suuri merkitys voi olla sillä, jos verotuksen välttämiseksi asuu muualla kuin haluaa.
Merkitys yhteiskunnalle	Melko pieni - Kahden vuoden sääntö koskee hyvin monia jollain tasolla, mutta harvoja niin ratkaisevasti.
Korjattavuus	Puolihankala - Myyntivoiton täydelle verottomuudelle ei ole periaatteessa perusteita, sillä kaiken muun omaisuuden luovutusvoittoja verotetaan joka tapauksessa. Toisaalta voiton verottaminenkin on ongelmallista, jos se muodostaa esteen muuttamiselle. Oma ehdotukseni kompromissiratkaisuksi on sama kuin kierteeseen 9: puolella painotuksella jo ennen omaisuuden realisoimista perittävä arvonnousuvero.
Kokonaisälyttömyys	Melko pieni - kohtalainen. Harvoilla samaan asuntoon jäämisen tukaluus yhdistyy pahasti pakonomaiseen kahden vuoden asumiseen. Täysi verovapaus ilman ehtoja olisi tavallaan perusteeton kädenojennus kaikille omistusasunnoilla varallisuuttaan kartuttaneille, ja voiton verottaminen ilman poikkeuksia olisi yhtä lailla hyvin ongelmallista, joten tällaiselle kompromissiratkaisulle on perustelunsa. Oikeudenmukaisempaa olisi kuitenkin verottaa arvonnousua riippumatta siitä, satutaanko asuntoa myymään vai ei.

Kahden vuoden asumispakkosääntö on syntynyt kompromissina kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä. Sen luominen on siten ymmärrettävää, vaikka se voikin aiheuttaa ongelmia. Mielestäni edellä mainitsemani arvonnousuvero olisi kuitenkin toimivampi ratkaisu, sillä se ei ohjaisi asumispäätöksiä epämielekkäällä tavalla missään tilanteissa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>