tiistai 11. syyskuuta 2012

Vehviläisen hyvä veli

Mika Vehviläinen vapautui sitten asuntojupakkaan liittyviltä lahjontasyytteiltä (kts. Vehviläisen lahjontaepäily kaatui syyteharkinnassa). Tarkoittaako tämä, ettei mitään väärää tapahtunutkaan? Eipä oikeastaan.

Kansanjuhla
Kuuluuko Vehviläinen kansaan, vai sen yläpuolelle?

Kerrataanpa koko kuvio niille, jotka eivät ole asiaan tarkemmin perehtyneet. Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläinen on myynyt asuntonsa Eläkevakuutusyhtiö Ilmariselle, joka sitoutui samalla vuokraamaan asunnon Finnairille, jotta Finnair voisi antaa sen Vehviläiselle työsuhdeasuntona. Vehviläiselle kuului sopimuksessa myös asunnon etuosto-oikeus, mikäli Ilmarinen päätyy sen myöhemmin myymään. Vehviläinen on hyötynyt järjestelystä kahdella tapaa:
  1. Ilmarinen saattoi maksaa asunnosta enemmän kuin mitä Vehviläinen olisi markkinoilta muuten saanut.
  2. Työsuhdeasunnon verotusarvo on puutteellisesta lainsäädännöstä johtuen paljon pienempi kuin sen todellinen arvo. Finnair maksaa asunnosta vuokraa 6800 euroa, mutta asunnon verotusarvo on vain 2300 euroa kuukaudessa.
Eduista ensimmäinen on voinut olla esimerkiksi Vehviläisen tinkimän 100 000 euron suuruinen (kts. 100 000 euron sähköposti), mutta mahdollisesti huomattavasti enemmänkin. Jälkimmäinen etu taas tarkoittaa yli 2000 euron verotuksellista säästöä joka kuukausi.

Kuvio löyhkää ja pahasti, mutta yritetään silti löytää järjestelylle oikeutus. Työsuhdeasunnon tarjoaminen sellaisenaan on täysin laillinen järjestely. Periaatteen tasolla ei ole edunsaajan eikä yhtiön vika, että lainsäädäntö laahaa jäljessä eikä ota huomioon keskusta-alueiden asumisen kalleutta. Jo valmiiksi jättimäisiä tuloja nauttivalta tällainen järjestely ja kikkailu voi tietysti olla moraalisesti arveluttavaa, mutta ei sen enempää. Vehviläisen tapauksessa kuviossa on kuitenkin tämän lisäksi myös asuntokauppa sekä kolmas osapuoli.

Tavallisesti ei oikeastaan ole sellaista tilannetta, jossa asunto voisi kannattaa myydä vain jäädäkseen siihen vuokralle: toisin kuin omassa asunnossa asumisesta vuokratuloista pitää vuokranantajan maksaa verot, ja oman kodin haltijuus katoaa. Poikkeuksellisen alakanttiin jäävä asuntoedun verotusarvo toki luo tähän poikkeustilanteen, jossa järjestely voi olla kannattava. Tästä huolimatta on ilmiselvää, että Ilmarinen ei olisi ryhtynyt tällaiseen "liiketoimeen" Vehviläisen kanssa, jos Vehviläinen olisi ollut satunnainen arvoasuntonsa kauppaaja.  Sitähän Vehviläinen ei kuitenkaan ollut, sillä Vehviläisen vetämän Finnairin työeläkkeet tulevat Ilmariselta, ja Ilmarinen on puolestaan lähtenyt osakkaaksi Finnairin  lentorahtiyhtiöön.

Asunnon myyntihinta vaikuttaa perusteettoman kovalta, sillä asuntoa kaupattiin 9 kuukautta ja lopullisen kaupan neliöhinta ylitti asunnon suuresta koosta huolimatta alueen keskiarvon (kts. Vehviläinen tienasi 650 000 euroa). Vaikea tai käytännössä mahdotonhan tällaista ylihintaisuutta on kuitenkaan osoittaa, sillä asunnot ovat yksilöitä. Vehviläinen vapautuikin syytteiltä ilmeisesti sen takia, ettei kauppahinnan alihintaisuudesta ollut näyttöä, eikä voitu osoittaa, että Ilmarinen olisi kaupalla pyrkinyt omiin päämääriinsä. Nykylainsäädännöllä nämä voivat olla riittävät perustelut, mutta oikeudenmukaisuuden kannalta eivät niinkään.

Tällaisista kuvioista herää kysymys, pitääkö tällaisissa tapauksissa oikeasti olla vedenpitävät todisteet siitä, että nimenomaan olisi pyritty lahjomaan, jotta olisi päästy johonkin konkreettisesti määriteltävään päämäärään. Miten voi osoittaa, että esimerkiksi 20%:n ylihinta todella on ylihinta, jos kaupan kohteena on jotakin hyvin yksilöllistä? Miten voi osoittaa, että jollakin tietyllä toimella on tavoiteltu jotakin tiettyä päämäärää, jos todellisuudessa kyseessä on vuosikausia jatkunut hyvien veljien välinen suhmurointi, jossa etuja jaellaan keskenään vastavuoroisesti ilman, että yksittäisiä toimia kohdistetaan mihinkään tiettyyn päämäärään? Vastaus molempiin kysymyksiin on: ei mitenkään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö perustelemattomia etuja olisi syntynyt.

Kysynkin siis, pitääkö yritysosapuolella X merkittävässä asemassa olevan yksityisosapuolen A olla ylipäätään sallittua tehdä minkäänlaisia taloudellisesti merkittäviä toimia yritysosapuolen Y kanssa, jos yritysosapuolet X ja Y ovat keskenään merkittävissä tekemisissä? Kuvio on arveluttava, vaikkei varsinaisista lahjuksista olisikaan viitettä. En keksi esimerkkiä, joka vaatisi tällaisen järjestelyn sallittavuutta edes puhtaasti yksityisissä yrityksissä, mutta Finnairin tavoin valtion omistajaohjauksessa olevissa yrityksissä tällaiseen pitäisi varsinkin voida puuttua herkästi.

Mitä tästä jupakasta sitten on opittu? Vehviläinen ainakin vain kritisoi poliisin toimintaa (ks. Vehviläiseltä rajua kritiikkiä poliisille), millä hän tuntuu asettavan toimintansa arvostelun yläpuolelle, joten hän ei luultavasti ainakaan ole tullut kuin korkeintaan aiempaa varovaisemmaksi. Kasvaisiko muiden yritysjohtajien moraali sitten tällaisten tapausten myötä parempaan suuntaan vai tulevatko muutkin vastaavaa suhmurointia suunnittelevat vain hieman varovaisemmiksi? Pitääkö luottaa ihmisten hyveellisyyden kasvuun, vai pitäisikö oikeasti parantaa niitä työkaluja, joilla tällaiseen keskinäiseen veljeilyyn voisi puuttua?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aiheeseen liittyviä tekstejä...