maanantai 28. syyskuuta 2020

Osakesäästötilin lanseerauksella täydellinen ajoitus?

Suomessa lanseerattiin 9 kuukautta sitten eli vuoden alussa uudenlainen työkalu sijoittamisesta kiinnostuneille, nimittäin osakesäästötili, joka mahdollistaa osakkeiden myymisen ja osinkojen saamisen ilman veroseuraamuksia niin kauan kuin rahat pidetään osakesäästötilillä. Yhtenä tilin tavoitteista on ollut saada useammat kiinnostumaan osakkeisiin sijoittamisesta, ja tilastojen valossa sijoittamisen suosio näyttääkin kasvaneen: osakesäästötilejä oli avattu heinäkuun loppuun mennessä jo 118 000, ja näistä noin 28 prosenttia on ollut uusia sijoittajia (kts.  Pörssisäätiön juttu) - olkoonkin, että syy uusien sijoittajien ilmestymiselle saattaa piillä ainakin osittain myös muutenkin erittäin poikkeuksellisessa vuodessa. 

Kun koronakriisi iski päälle, keväällä näkyi kuitenkin myös joitakin pilkallisia kommentteja, joiden mukaan ajoitus osui surkeaan kohtaan suhdanteen huipulle ja koronakriisin vielä iskiessä päälle. Itse ajattelin jo tuolloin, että ajoitus oli päinvastoin varsin mainio. Ja nyt, kun vuotta on kulunut pidemmälle, tuo tunne on vahvistunut entisestään: ajoitushan saattoi olla lähestulkoon täydellinen! 

Massimangusti
"Joko nyt ostellaan niitä osakkeita?"
kyselee jutun koristeeksi eksynyt herra mangusti
(18.3.2016)

Mutta kuinka niin täydellinen? Keväthän oli katastrofaalinen, eikö? No siksipä juuri! Käydäänpä läpi, mitä tuo ajoitus on käytännössä tarkoittanut.

Kiinnostavintahan osakesäästötilin lanseerauksessa on se, miten se on tuonut uusia osakesijoittajia, ja miten ajoitus on heidän kohdallaan toiminut. Jos heti tammikuun alussa olisi laittanut osakesäästötilille 50 000 euroa ja pistänyt kaikki suoraan osakkeisiin ja jäänyt istumaan niiden päälle, lopputulos ei oletusarvoisesti ehkä tosiaan olisi ollut kovin hyvä ainakaan jos sijoitukset osuivat pahasti koronan iskemille aloille. Mutta kuinka todennäköinen tuollainen skenaario on? On luultavaa, että hyvin harva jos juuri kukaan osakesäästötilillä suoran osakesijoittamisen aloittanut olisi aloittanut sijoittamisensa noin. 

Tyypillisempää lienee se, että tili on ehkä avattu vuoden alussa, ja sitten on pikkuhiljaa osteltu tilille osakkeita. Samalla on kasvanut ymmärrys markkinoiden toiminnasta ja sijoittamisesta ylipäätään, ja sitten kun markkinat ovat sukeltaneet todella pahasti pakkaselle, on saattanut paremmin käsittää, että tässähän onkin loistava paikka saada osakkeita halvalla ja on jo jonkinlainen tottumus kaupankäyntiin. Moni on saattanut myös herätä koko osakesäästötilimahdollisuuden olemassaoloon vasta markkinoiden jo oltua myllerryksessä, ja saattanut aloittaa koko tilin sitten oivallisesti markkinoiden pohjakosketuksen tienoilla. Jos osakesäästötili olisikin tullut mahdollisuudeksi vasta markkinoiden pohjissa maaliskuun puolivälissä, se olisi ollut jo turhan myöhään, sillä moni ei olisi ehkä uskaltanut aloittaa sijoittamista "veren virratessa kaduilla", tai paino olisi ollut pienempi kuin aiemmin aloittaessa.

Koronakriisin myötä uusi (aivan kuten vanhakin) sijoittaja on tietysti voinut saada menetyksiä, eikä epidemiakaan ole vielä millään muotoa ohi. Vasta osakesäästötilin kanssa sijoittamaan aloittaneen uuden sijoittajan kohdalla syntyneet oppirahat ovat kuitenkin luultavasti jääneet pieniksi, ja paljon pienemmiksi verrattuna siihen, jos olisi ollut markkinoilla joitakin vuosia ja sitten koronakriisin iskiessä olisikin tehnyt vaikkapa paniikkimyynnit lähellä kurssien pohjia. Ja toisaalta yleisesti ottaen, jos kokisi pitkään vain nousumarkkinoita, voisi tulla vääränlainen kokemus markkinoiden toiminnasta, ja siksi jonkinlainen jo varhain saatu oppiraha voi olla yksinkertaisesti hyväksi!

Jos sitten ajatellaan jo ennen osakesäästötilin tuloa perinteisellä arvo-osuustilillä suoraan osakkeisiin sijoittaneita ihmisiä, osakesäästötilin lanseerauksen ajoituksella ei liene ollut yhtä suurta merkitystä. Vanhoja omistuksia ei ole saanut suoraan siirrettyä, ja moni ei välttämättä ole halunnut myydä osakkeita vain niiden siirtämiseksi osakesäästötilille, varsinkaan jos myyminen puolestaan olisi aiheuttanut veroseuraamuksia. Jotkut ovat kuitenkin ehkä jättäneet hieman rahaa odottamaan osakesäästötilien perustamista, ja pikkuhiljaa siirtäneet varoja osakesäästötilille, joten periaatteessa samat hyvän ajoituksen syyt pätevät jo ennestään osakkeisiin sijoittaneisiin ihmisiin kuin uusiinkin sijoittajiin, vaikkakin todennäköisesti lievemmissä määrin.

Mutta että täydellinenkö ajoitus? Yleensä välttelen vahvoja ilmaisuja, mutta tässä kohtaa täydellisyydestä puhuminen ei tunnu kovin liioittelevalta, sillä on vaikea sanoa, olisiko sopivampi ajoitus ollut esim. hieman aiemmin vai ei. Asiasta on tietysti monestakin syystä jokseenkin mahdoton saada varsinaista tutkimustietoa kun ei ole vaihtoehtoisia todellisuuksia vertailukohteina, ja sopivin kohta voi riippua siitä, tarkastellaanko vanhoja vai osakesäästötilin tuomia uusia sijoittajia. Arvioisin joka tapauksessa, että kuukausikin myöhemmin olisi ollut yleisellä tasolla jo ajankohtana huonompi, ja toisaalta osakesäästötilin lanseeraus jo vuotta aiemmin olisi luultavasti myös ollut ajankohtana huonompi, koska tällöin osakesäästötilillä sijoittamaan aloittaneet olisivat todennäköisemmin päätyneet isommalla painolla mukaan koronakriisin aikaansaamaan sukellukseen. Eli vaikka vuonna 2018 osakesäästötiliä esitettäessä oli täysin mahdoton ennustaa vuodelle 2020 osuvaa kriisiä, voinee tuolloista Sipilän hallitusta onnitella hyvin ajoitetusta uudistuksesta - olkoonkin, että ajoituksen onnistuminen oli käytännössä täysin sattumaa.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 21. heinäkuuta 2020

Kilometrikorvaukset sähköautojen aikakaudella

Kirjoitin 8 vuotta sitten pari kirjoitusta kilometrikorvauksista (kts. Kilometrikorvausten porrastus ja kohtuullistaminen sekä Kilometrikorvauskeskustelun punaiset sillit). Keskeisimpänä pointtina jutuissa on se, että kilometrikorvaukset eivät saisi toimia verottomana palkanlisänä, mutta käytännössä ne sitä nykyehdoin monessa tilanteessa ovat, koska kuljettu kilometri voi kuluttaa polttoainetta ja autoa huomattavasti vähemmän kuin mitä kilometrikorvaus antaa. Ongelma vain on, että autoja on hyvin erilaisia myös kilometrin aiheuttaman kustannuksen osalta. Vaikka halvalla autolla käytännössä pääseekin tienaamaan kilometrikorvauksilla, kilometrikorvauksen tulisi kattaa kulut myös jonkin verran kalliimmillakin autoilla. Käytännössä lopputulos on se, että vaikka jotkut tienaavatkin kilometrikorvauksilla, joillakin ne eivät riitä kattamaan kuljetun kilometrin kustannuksia. Raja on pakko vetää johonkin, mutta on mahdotonta sanoa yhtä oikeaa euromäärää, missä sen rajan tulisi olla. 

Kilometrikorvaus on pysynyt jokseenkin samana 8 vuoden takaisten kirjoitusteni aikaan verrattuna, mutta itse autoilun osalta yksi asia on tänä aikana muuttunut: sähköautoja on jo alkanut näkyä enemmän katukuvassa. Kilometrikorvauksien suuruudessa sitä ei kuitenkaan ole otettu huomioon. Olisiko ehkä jo aika?

Tesla ladattavana 
 (Wikimedia Commons)
Jos kilometrikorvauksien suuruutta miettii perinteisiä polttorimoottoriautojen näkökulmasta, yleisesti ottaen halvalla käytetyllä autolla kilometrikorvauksilla pitäisi onnistua tienaamaan hyvinkin, kun taas kalliilla uudella autolla kilometrikorvaukset eivät riitä kattamaan auton kulumista. Tyytymällä käytettyyn perusautoon pitäisi siis jäädä työajoista plussan puolelle, mutta jos luksusautolla haluaa välttämättä ajaa, työajoista jää tappiolle. Sähköautoissa tämä sääntö ei välttämättä enää kuitenkaan päde.

Tästä löytyy keväällä kirjoitettu juttu sähköautolla ajamisen kokemuksista:


Jutusta käy hyvin ilmi, miten varsinkin itse energianlähde eli sähkö on bensiiniin verrattuna huomattavasti halvempaa. Jäljelle jää siis kysymys siitä, missä määrin auto vanhenee kilometrejä kuljettaessa. Aika tullee näyttämään tämän paremmin, mutta ainakin tuon samaisen artikkelin perusteella sähköauton hinta taitaa kestää käyttöä paremmin. Nettikommenteissa on tullut vastaan myös kommenttia, jossa on todettu, että Teslalla voi tienata kilometrikorvauksella.

Polttomoottoriautojen kohdalla on voinut nähdä hyväksyttävänä kompromissina sen, että halvalla autolla ajava voi saada käytännössä verotonta palkkaa, jotta myös kalliimmalla autolla kulkevan autoilukulut saadaan katettua. Tesla menee kuitenkin yhä jo hintansa puolesta luksusauton puolelle, ja jos tällaisella ympäriinsä työkseen ajeleva saa tuosta ajamisesta käytännössä palkkaa verottomana, on sille vaikea enää nähdä mitään perusteluja. Joku voisi tähän todeta, että valtiovalta saattaa haluta luoda kannustimia sähköautojen yleistymiselle. Se saattaa tosiaan olla järkevää, mutta ylisuuret kilometrikorvaukset ovat siihen väärä keino, sillä noiden kannustimien tulisi kohdistua tasaisesti kaikille auton omistajille, ei vain työajajille.

Toki Teslat ja muutkin sähköautot maksavat paljon, mutta on muistettava, että ei kilometrikorvauksen tarkoitus ole kattaa auton hankintakuluja, vakuutusta tai edes ajallista vanhenemista, vaan ainoastaan käyttökustannukset sekä kuljetuista kilometreistä johtuva vanheneminen. Jos kilometrikorvaus ylittää jopa kalliissa autossa nämä kustannukset, on kilometrikorvaus ylimitoitettu.

Ps. Allekirjoittaneella on ollut kolme käytettynä hankittua autoa, joista kahdella olen tehnyt vähäisen määrän kilometrikorvattavia työajoja.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 9. kesäkuuta 2020

Markkinointitoimisto näyttää mallia helposti hahmotettavasta merkintäetuoikeusannista

Joskus pörssiin listatuilla yrityksillä on tarve lisärahoitukselle. Yksi keino lisärahoituksen hankkimiseen on käydä niin sanotusti olemassa olevien omistajien kukkarolla järjestämällä merkintäetuoikeusanti. Tällaisessa annissa osakkeenomistajilla on mahdollisuus merkitä osakkeita  olemassa olevaan omistukseen pohjautuva määrä. Jotta anti menisi läpi, tuon merkintähinnan tulee tietysti olla houkutteleva, joten sen tulee olla turvallisella marginaalilla senhetkistä markkinahintaa matalammalla tasolla. Tämä on selkein ehto annin onnistumiselle, mutta  osakkeenomistajan kannalta kiinnostava tieto on tietysti myös, kuinka paljon näitä uusia osakkeita tulisi merkitä eli kuinka paljon yritykseen olisi laitettava lisää rahaa, jos haluaa pysyä yrityksessä samansuuruisella omistusosuudella mukana. Tätä kokonaisuutta on anneissa rakennettu useasti ehdoin, joiden tarkoituksenmukaisuutta on toisinaan joutunut hieman ihmettelemään.

Kesäkuussa 2020 merkintäetuoikeusanteja järjestäneitä yhtiöitä.

Koska osakeanneissa on yleisesti ottaen kyse rahan tarpeesta, sen, kuinka paljon rahaa tarvitaan, täytyy olla myös peruslähtökohta annin ehtojen määrittämisessä. Pelkästään tästä peruslähtökohdasta katsoen sitä ajattelisi, että merkittävissä olevien osakkeiden määrän ja merkintähinnan määrittämisessä olisi hyvin iso liikkumavara ilman, että annin lopputulos käytännössä juuri muuttuisi: kunhan merkintähinta on riittävästi alle osakkeen senhetkisen markkinahinnan, monilla yhdistelmillä päästään saman suuruiseen rahoitussummaan. Miksi antien ehdot on tästä huolimatta kuitenkin määritetty välillä niin hankalin murtoluvuin, että tavallisella sijoittajalla menee helposti ajatukset solmuun?

Tarkastellaanpa esimerkkejä. Olen osallistunut vuosina 2009-2019 ainakin kymmeneen merkintäoikeuksiin pohjautuvaan osakeantiin. Näistä ensimmäisen ehdot kuuluivat näin:
Yksi (1) vanha osake oikeuttaa yhteentoista (11) merkintäoikeuteen, kaksikymmentä (20) merkintäoikeutta vaaditaan yhden (1) uuden osakkeen merkitsemiseen. Uuden osakkeen merkintäkurssi on 1,81 EUR/osake. 
Kohdeyhtiönä tässä annissa oli Nordea. Jos lähtökohtana oli kerätä 0,9955 € eli yhden sentin tarkkuuteen pyöristäen 1 euro per vanha osake, eikö tuo olisi onnistunut yksinkertaisemminkin? Miten olisi ollut vaikkapa 2 euroa / osake siten, että yhdellä osakkeella saisi 1 merkintäoikeuden ja kahdella merkintäoikeudella saisi merkitä yhden osakkeen? Tästä tulisi tuo samainen tasan 1 euro per vanha osake. No, ilman minkäänlaista tietoa osakeantien määrittämisten taustalla olevista prosesseista, ehkäpä tämä vaihtoehto oli aluksi pöydällä, mutta koska elettiin finanssikriisin aikaansaaman karhumarkkinan pohjan aikoja eli maaliskuuta 2009, ehkä jakosuhdetta monimutkaistettiin sen vuoksi, että haluttiin minimoida riski siitä, että osakekurssi laskisi noin alas. Seuraava ilmeinen kysymys on, miksei samantien olisi merkintähintana 1 euro, ja jokaista vanhaa osaketta kohden saisi yhden merkintäoikeuden, jolla saisi merkitä yhden uuden osakkeen? Yksinkertaisempaa merkintäetuoikeusantien ehtoasetelmaa ei käytännössä voi ollakaan, ja lopputulos olisi kerätyn rahan suhteen sama, joten missä ongelma? No, tällöin osakkeiden määrä tietysti kasvaisi paljon enemmän. Se taas tarkoittaisi korostetun huonoa niille, jotka jostain syystä jättäisivät merkintäoikeudet käyttämättä ja myymättä. Yhden euron merkintähinta voisi myös näyttää epämiellyttävän matalalta verrattuna olemassaolevaan markkinahintaan. Joten vaikka luvuista olisi helposti saatu nätitkin, erikoiselta näyttävä merkintäsuhde saattoi olla perusteltu.

Voi tietysti kysyä, onko hankalammin hahmotettavilla luvuilla ylipäätään merkitystä? Lähtökohtaisesti omistajan kannattaa yleensä osallistua antiin tai vähintäänkin myydä merkintäoikeutensa, eikä lukujen suhde sitä lähtökohtaa muuksi muuta kuin. Käytännön kokemus on toki osoittanut, että yleensä merkintäoikeuksien hinta määrittyy markkinoilla yleensä jonkin verran johdonmukaista hintaa matalammaksi. Tähän syynä voi olla se, että osa osakkeenomistajista ei ole valmis osallistumaan antiin ja vain myyvät merkintäoikeutensa pois niistä saatavaa hintaa sen kummemmin miettimättä. Tässä kohtaa merkintäoikeuksien ja osakkeiden lukumäärien suhteella voikin olla merkitystä sen suhteen, osaako osakkeen omistaja tehdä järkeviä päätöksiä.

Mutta onko silläkään yhtiön kannalta erityisemmin merkitystä, miten yksittäiset sijoittajat ehkä näkevät antien ehtojen yksityiskohdat? Eli kirjoitanko taas pitkähköjä pohdintoja asioista, joilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä? Yleisesti ottaen merkitystä on ehkä aika vähän, mutta voi sitä löytyä jonkin verran ainakin kahdella tapaa:
  1. Annin yksityiskohtien vaikutus annin rahoittajiin eli yhtiön osakkeenomistajiin
  2. Annin yksityiskohtien vaikutus ihmisten mielikuvaan yhtiöstä.
Nordea on iso konserni, jonka osakkeenomistajissa tavalliset sijoittajat ovat pienessä roolissa, joten osakkeenomistajien sidosryhmää ajatellen asialla ei ole tässä yhteydessä käytännössä juuri merkitystä. Samalla on kuitenkin niin, että varsin merkittävä osa osakkeenomistajista kuuluu myös toiseen sidosryhmään eli pankin asiakkaisiin, ja koska kyseessä on pankki, tapa hoitaa osakeantia vaikuttaa myös mielikuvaan yhtiöstä pankkina. Nordea on iso yhtiö, josta on varmasti monella kuva jäykkänä, etäisenä ja ehkä byrokraattisenakin toimijana. Tälläistä mielikuvaa ei varsinaisesti helpota hankaliksi määritetyt merkintäoikeusannit, eli Nordean kohdalla annin ehdoilla lienee suurempi merkitys kohtaan 2.

Otetaan toiseksi esimerkiksi Technopolis. Se on ainoa yhtiö, jonka kohdalla olen osallistunut useampaan kuin yhteen antiin (merkintäoikeusanteja ehti tulla omistukseni aikana kaksi kunnes yhtiö lopulta ostettiin pois pörssistä). Näissä anneissa jakosuhteet ovat olleet Nordean esimerkkiä yksinkertaisempia: yhdellä osakkeella sai yhden merkintäoikeuden kummassakin annissa, ja ensimmäisessä annissa 5 merkintäoikeudella sai merkitä 2 osaketta, jälkimmäisessa 2 merkintäoikeudella 1 osakkeen. Näissä anneissa jakosuhteita mielenkiintoisempi kuvio onkin ehkä se, että yhtiö pyysi samanaikaisesti osakkeenomistajilta lisää rahaa kun myös jakoi sitä ulos osinkoina. Voi kysyä, onko tämä ollut piensijoittajien edun mukaista, kun (institutionaalisista sijoittajista poiketen) osingoista on välissä pitänyt lähtökohtaisesti maksaa verot, vaikka varat onkin sitten ollut tarkoitus laittaa takaisin yhtiöön. Nämä toistuvat annit saattoivat vaikuttaa jossain määrin negatiivisesti myös yhtiön arvostukseen osakkeenomistajien ja potentiaalisten osakkeenomistajien keskuudessa, joten Technopoliksen kohdalla annit lienevät vaikuttaneet enemmän edellä mainittuun kohtaan 1.

Pienemmillä yhtiöillä annin ehtojen merkitys voi olla vielä kriittisempi kohdan 1 suhteen, ja toki vaikutusta voi myös löytyä kohdan 2 suhteen. Tätä ajatellen on jännä huomata, että nyt kesäkuussa nimenomaan markkinointialalla toimiva yritys on järjestänyt annin, jota yksinkertaisempia ehtoja ei käytännössä voi olla olemassa: Avidlyn annissa yhdellä osakkeella saa yhden merkintäoikeuden, jolla voi merkitä yhden osakkeen yhdellä eurolla. Nättiä. Tällaiset ehdot eivät tietenkään sovi kaikkiin tilanteisiin, mutta on sinänsä mielenkiintoista, että tuossa aiemmin esimerkkinä mainitussa Nordean annissa täsmälleen samat ehdot olisivat johtaneet kerätyssä rahassa lähes täsmälleen saman lopputuloksen. Toisaalta nyt Avidlyn kohdalla näin tasaisista luvuista voi myös herätä kysymys onko tässä nyt määritetty anti rahoitustarpeen perusteella, vai rahoitustarpeen suuruus osittain myös sillä perusteella, miten saadaan aikaiseksi mukavat tasaluvut. No, joka tapauksessa Avidlyn anti on nyt saatu odotetusti päätökseensä (kts. Avidlyn anti ylimerkitty).

Niin tai näin, mielikuvilla voi olla merkitystä. Avidly on pieni yritys, minkä vuoksi annin matemaattisesti periaatteessa merkityksettömätkin yksityiskohdat voivat helpommin vaikuttaa suoraan myös osakkeenomistajien käyttäytymiseen. Lisäksi koska kyse on markkinointitoimistosta, asialla voi olla jonkin verran merkitystä myös yrityksestä syntyvään mielikuvaan: yksinkertainen on kaunista.

Ps. Osallistuin sekä Avidlyn että SRV:n anteihin. Vielä käynnissä olevaan Scandicin antiinkin olisin luultavasti muuten osallistunut, mutta vaikutti siltä, että se ei olisi Avidlyyn ja SRV:hen verrattuna onnistunut yhtä helposti ja merkintäoikeuksien hinta oli osakkeen hintaan verrattuna laskennallisesti järkevä, joten myin vain pienen merkintäoikeuspottini pois.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



perjantai 3. huhtikuuta 2020

THL ylioptimistinen viruksen suhteen, ylipessimistinen ihmisten suhteen

Monet ovat kritisoineet voimakkaasti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen eli THL:n arvioita koronaan liittyvistä riskeistä. Toki varsinkin jälkikäteen on helppo arvostella sivusta, kun arviot ovat osoittautuneet vääriksi, mutta täytyy sanoa, että THL:n negatiivisemmiksikin päivitetyt arviot tuntuvat edelleen erikoisilta nyt kun koko maailma on pandemian kourissa. Näin kirjoitettiin Helsingin Sanomissa viikko sitten:

Keskiviikkona THL julkaisi kaksi tuoretta arviota, joista toisessa noin 11 300 ihmisen arvioidaan tarvitsevan sairaalahoitoa epidemian aikana koronaviruksen vuoksi. Heistä tehohoitoa tarvitsee 3 600 potilasta. Synkemmässä arviossa sairaalahoitoa tarvitsisi 15 500 potilasta, joista tehohoitoa 5 000.
Viikko on toki tavallaan tapahtumien etenemistahdin huomioiden hyvin pitkä aika, mutta toisaalta kulunut aika ei juurikaan muuta pandemian etenemisen perusasetelmaa: kasvu on eksponentiaalista, eikä se tyrehdy itsestään ennen kuin se on käynyt niin suuren osan väestöstä läpi, että on ehtinyt syntyä laumasuoja. Samalla poliitikot ovat THL:n näkemysten perässä todenneet, ettei viruksen pysäyttäminen ole tavoitteena. Jan Vapaavuori on sanonut, että "On hyvä muistaa, että ohjeiden tarkoitus ei ole pysäyttää koronaviruksen leviämistä eikä se ole edes mahdollista." ja perhe- ja palveluministeri Krista Kiuru on todennut hallituksen linjauksen olevan se, että "ikäihmiset ja riskiryhmät suojataan, mutta muu väestö ottaa koronaepidemian vastaan".

Tätä ajatellen nuo THL:n arviot tuntuvat valitettavasti edelleen erittäin optimistisilta. Jotta laumasuoja syntyisi loppuväestölle, käytännössä kansasta selvän enemmistön eli 3-4 miljoonan tulisi saada tartunta, sillä vasta tämä saisi tarttumistahtia kuvaavan R-luvun laskemaan alle 1:n ilman, että yhteiskunnassa vallitsisi poikkeusjärjestelyt. Ja jos valtaosa väestöstä käydään läpi, noista THL:n luvuista pessimistisemmätkin tuntuvat tähänastisten tietojen valossa vahvasti alakanttiin olevilta.

Vaikka todellisia tartunnan saaneita on varmasti huomattavasti enemmän kuin tilastoituja, maailmalta saatujen lukujen valossa ei näytä siltä, että näitä tilastoimattomia olisi aivan tolkuttomasti enempää. Oireettomia on joissain vertailuissa ollut noin kolmasosa, ja tämän lisäksi on varmasti oireilevia tilastoimattomia, mutta Centre for Mathematical Modelling of Infectious Diseasesin mukaan kattavimmin tilastoidussa Etelä-Koreassa arviolta vain 22% tartunnan saaneista olisi jäänyt tilastoinnin ulkopuolelle. Muissa maissa osuus on varmasti suurempi, mutta vaikka lähdettäisiin siitä, että tartunnan saaneita olisi Suomessa kolme kertaa enemmän kuin tilastoituja, 15% tilastoiduista tarvitsisi sairaalahoitoa, ja 40% sairaalahoitoa tarvitsevista tarvitsisi tehohoitoa (40% näyttäisi olevan tämänhetkinen suhde Suomessa), tämä tarkoittaisi jo 150 000 sairaalahoitoa tarvitsevaa ja 60 000 tehohoitoa tarvitsevaa. Tämä on pyöreästi 10-kertaisesti THL:n arvioihin nähden. Toki voi olla, että tilastoimattomia on hieman enemmän, ja astetta pienempi osuus tarvitsisi sairaalahoitoa, mutta jos taudin etenemistä ei pysäytetä, on vaikea nähdä mitään tapaa, millä luvut voisivat jäädä noin mataliksi kuin THL:n esittämissä arvioissa.

Ja mitä se tarkoittaa, jos 60 000 vaatisi tehohoitoa. Jos tehohoito kestää keskimäärin 2 viikkoa, se tarkoittaisi yhteensä 120 000 tehohoitoviikkoa. Jos meillä olisi uutisissa esitetty 1000 paikkaa käytettävissä pelkästään koronapotilaita varten, tuohon menisi siis 120 viikkoa eli 2 vuotta! Ja jotta tahti pysyisi kontrollissa, pitäisi lähestulkoon tuonne asti pitää myös poikkeusjärjestelyjä yllä. Ja silti mahdollisesti kymmenettuhannet kuolisivat tautiin Suomessakin! Melko mahdoton ajatus.

Nämä luvut ovat hyvin musertavia, mutta onneksi THL:llä on toisaalta esiintynyt vastaavasti tarpeettoman pessimistisiä näkemyksiä sen suhteen, missä määrin ihmiset voivat taudin etenemiseen vaikuttaa. THL:n terveysturvallisuuden johtaja Mika Salminen on aiemmin sanonut, ettei viruksen etenemistä voi pysäyttää. Nyt, rajoitustoimenpiteiden tultua käyttöön Salminen on puolestaan todennut Yleisradiolle, että "ihmisten väliset kontaktit ovat vähentyneet väestöryhmästä ja sijainnista riippuen 25-50%". Kuin luin tämän kommentin lehdestä, pidin jokseenkin täysin mahdottomana, että toimien vaikutus olisi noin pieni. Jos koulut ovat tyhjillään, päiväkodeissa on paikalla ehkä 25% lapsista, ravintolat ja baarit ovat kiinni, kaikki etänä tehtävissä oleva työ tehdään etänä, riskiryhmiin kuuluvat elävät eristyneinä, kavereita ei juuri tavata, kaupoissa käyntejäkin karsitaan, ja kaiken lisäksi kiinnitetään kaikessa toiminnassa enemmän huomiota käsihygieniaan ja muuhun kontaktien vähentämiseen, miten ihmeessä tämän kaiken vaikutus voisi olla muka vain 25-50%:n vähennys kontakteissa?

No, kun aikaa on kulunut taas muutamia päiviä lisää, tartuntojen määrän kehittyminen on osoittanut, että kyllä ne kontaktit ovatkin vähentyneet selvästi enemmän (kts. Tartuntojen avainluku romahti alemmas kuin missään ennusteessa). Jos todella hyvin menee, kehitys voi olla talttumassa jo nykytoimenpiteillä. Jos ne eivät riitä, vielä on jonkin verran lisätoimenpiteitä käytettävissä. Etelä-Koreassa, Singaporessa, Islannissa ja tietysti kovia keinoja käyttäneessä Kiinassa taudin eteneminen onnistuttiin pysäyttämään tehokkaasti. Kyllä sama onnistuu myös meiltä!


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 31. maaliskuuta 2020

Korona, tartuttavuusluvun anatomia ja hallituksen tavoite

Salva l'Europa - pelastakaa Eurooppa
(Rooma 12.7.2008)
Yhteiskunnat ympäri maailmaa ovat joutuneet hyvin vaikeiden valintojen eteen koronaviruksen aiheuttaman pandemian takia. Valinnoissa ja näkemyksissä on osaltaan vastakkain ihmisten terveys ja yhteiskunnan terveys. Pääsääntöisesti maat ovat valinneet ihmisten terveyden, mikä on hyvä asia, sillä emmehän me elä taloutta varten, vaan talous on ihmisiä varten. Kuitenkin jos talous voi huonosti, niin voivat ihmisetkin, mikä lopulta haittaa myös ihmisten terveyttä monin tavoin. Talouttakaan ei tulisi siis uhrata kovin pitkäksi aikaa.

Mistä tulisi siis löytää tasapaino? Rokotteen saamisessa kestää jokseenkin väistämättä aivan liian pitkään, jotta siitä olisi ratkaisuksi tässä akuutissa kriisissä. Ei ole myöskään syytä laskea suunnitelmia sen varaan, että jokin lääke (kuten esim. Fujifilmin tytäryhtiön tuote Favilavir)  olisi riittävän tehokas ja riittävän laajasti saatavissa, jotta siitä olisi ratkaisuksi globaaliin kriisiin.

Kaiken ytimessä on tartuttavuusluku R. Sen pohjaluku R0 kertoo, kuinka monta ihmistä yksi tartunnan saanut odotusarvoisesti tartuttaa populaatiossa, jossa kaikki ovat alttiita taudille (eikä ole tehty toimenpiteitä taudin leviämisen estämiseksi), ja R vastaavasti tietyn hetken tilannetta.  Kaikki erityistoimet tähtäävät käytännössä tuon luvun laskemiseen: niin kauan kuin se on yli 1, taudin leviäminen jatkuu eksponentiaalisesti ja mitä enemmän se on yli 1:n, sitä nopeammin se leviää. Vastaavasti jos luvun saa alle 1:n, taudin leviäminen tyrehtyy - ja on hyvä huomata, että myös tämä tyrehtyminen tapahtuu tällöin kiihtyvällä tahdilla!

Koko R-luku jollakin aikavälillä on laskettavissa epidemian etenemistahdin perusteella. Voisi olla myös erittäin hyödyllistä tietää, minkälaisista osista tuo R-luku käytännössä koostuu. Vaikka niistä on epäilemättä hyvin vaikea saada tilastollista dataa, R-luvun voisi jakaa koronatartunnan kohdalla taudin ja siitä olevan tiedon osalta esim. alla olevassa taulukossa esitetyllä tavalla. Sulkeissa näkyvät R-luvut ovat täysin keksittyjä havainnollistamista varten, mutta pyrkivät kuvaamaan tilannetta, jossa ainakin jonkinlaisia rajoitustoimenpiteitä on jo käytössä, ja niiden yhteissumma R=1,5 vastaakin suurinpiirtein joitakin julkisuudessa esitettyjä arvioita viimeaikaisesta R-luvusta:


Ei oireita, ei tartuEi oireita, mutta tarttuuOireita ja tarttuuSairaalahoidossa
Ei vielä diagnosoitu
E1 (R = 0)
E2 (R = 0,7)E3 (R = 0,3)E4 (R = 0,01)
Diagnosoitu koronan aiheuttamaksi
K1 (R = 0)
K2 (R=0,3)K3 (R=0,1)K4 (R = 0,1)


E1- ja K1-vaiheiden osalta R-luvun osuus on puhdas 0. En tiedä, onko K1 (eli tilanne, jossa diagnoosi olisi voitu saada, mutta tauti ei olisi tarttuva) ylipäätään mahdollinen, mutta mikäli on, se olisi taudin leviämisen ehkäisemisen kannalta ideaali tilanne: ihminen voisi asettua karanteeniin ilman, että tautia olisi sitä ennen levitetty eteenpäin. Käytännössä suurin osuus R-luvusta osunee kohtaan E2: jos tauti leviää, mutta siitä ei ole mitään tietoa, sen levittämistä ei osaa välttää. E3 on luultavasti myös hyvin merkittävä: joitain oireita on, mutta tautia ei ole tunnistettu koronan aiheuttamaksi, joten ihminen ei välttämättä ole karanteenissa eikä varmasti välttele kontakteja yhtä tarkkaan kuin silloin, jos koronadiagnoosi olisi tehty. Nämä molemmat on merkitty yllä olevaan kaavioon punaisella. Kohdissa K2 ja K3 taas diagnoosi on tehty, jolloin kontakteja tiedetään välttää kaikin mahdollisin keinoin (merkitty violetilla). E4 on hyvin matala, koska lienee hyvin epätodennäköistä, että potilas päätyisi sairaalahoitoon ilman koronadiagnoosia. K4:n osuuden taas olisi ainakin syytä olla matala, jotta sairaalahenkilökunta ei sairastuisi.

Jos nyt tarkastellaan noita R-lukujen (edelleenkin täysin keksittyjä, mutta suuntaa antavia) osuuksia, voidaan nähdä, miten kokonais-R-lukemaa voisi alentaa. Ensinnäkin kun tunnistetaan pahimmat kipukohdat eli E2 ja E3, voidaan pohtia, miten näissä tiloissa olevien ihmisten tartuttavuutta voisi alentaa. Toisekseen on syytä tehdä toimia sen eteen, että E2- ja E3-ryhmiin kuuluvia ihmisiä saisi diagnoosin avulla siirrettyä ryhmiin K2 ja K3. Kaikista paras olisi tietysti, jos tartunnan saanut saataisiin diagnosoidulle riville jo ennen tartuttavaa vaihetta eli siirtymällä E1-ryhmästä K2-ryhmään. Ihanteellisesti kokonais-R-luvun voisi saada tuntuvasti alle 1:n, jolloin taudin leviämisen saisi tyrehdytettyä.

Toinen tapa jakaa R-lukua osiin olisi tarkastella, minkälaisissa tilanteissa tauti tarttuu. Tällaisen tiedon saaminen on tietysti laajassa mittakaavassa jokseenkin mahdotonta, mutta dataa on paljon, ja esimerkiksi tartuntapolkuja seuraamalla tästä voisi luultavasti silti saada löydettyä muutakin kuin puhtaaseen mutuun pohjautuvia arvioita. Kaikki edes jossain määrin todellisuutta muistuttavat laskelmat voisivat auttaa huomattavasti määrittämään sitä, mitkä toimenpiteet auttaisivat parhaiten epidemian hillitsemisessä. Paljon jaetussa Coronavirus: The Hammer and the Dance -kirjoituksessa R oli jaettu hieman toisin päin eli erilaisten pakkotoimien hyötyvaikutuksiin. Kaavion arvot olivat jutussa keksittyjä aivan kuten tuossa yllä kuvaamassani taulukossa, ja erilaisten tekijöiden kasaaminen samaan pylvääseen suoraan summaten on ylipäätään hyvin karkea yksinkertaistus, mutta perusajatus olisi hyvä pitää mielessä: jokainen toimenpide saa aikaan jonkinlaisen muutoksen tarttuvuuteen, ja vaikka jotkin toimenpiteet ovat tehokkaampia kuin toiset, voidaan niiden yhteispanostusta tarvita siihen, että leviäminen saadaan riittävän alas.

Yhtä, länsimaissa nyt laajalti vallalla olevaa virusstrategiaa ajatellen keskeistä asiaa en kuitenkaan ole tartuttavuutta käsittelevissä jutuissa huomannut. Suomessa, kuten ilmeisesti monissa muissakin Euroopan maissa on jatkuvasti puhuttu vain siitä, että taudin etenemistä pyritään vain hidastamaan sen sijaan, että sitä yritettäisiin varsinaisesti pysäyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa yksi R-lukuun vaikuttavista tekijöistä alkaa nousta aina vain suurempaan rooliin. Tämä tekijä on laumasuoja, ja se on se, jonka pitäisi viimeistään saada viruksen leviämisen kääntymään laskuun.

Jotta laumasuoja olisi merkittävä, täytyy tartunnan saaneiden ihmisten määränkin vain valitettavasti olla merkittävä. Jos 10% kansasta on saanut tartunnan, tulisi R-luvunkin vastaavasti tällöin olla pudonnut noin 10% (jos teen tässä jonkin perusteettoman oletuksen, toivottavasti joku epidemiologiaa paremmin tunteva voi oikaista virheeni tämän suhteen). R0-luvuksi on esitetty joissain lähteissä noin kolmen luokkaa, joskin itse pidän uskottavampana jossain lähteissä esitettyjä korkeampia arvoja. Jos R0 on kuitenkin esimerkiksi ollut 3 ilman mitään epidemian vastaisia toimenpiteitä, tällöin väestöstä noin 66%:n pitäisi saada tartunta, jotta R laskisi niin alas, että viruksen leviäminen tyrehtyisi ilman minkäänlaisia leviämisen vastaisia toimenpiteitä. Vastaavasti lievillä, käytännössä jokseenkin kaiken normaalin elämän vielä sallivilla rajoituksilla ehkäpä tuo luku olisi saatavissa lähelle 50%:a. Tai jos lähdetään syvemmälle maallikon analyysissä, ehkäpä voidaan olettaa, että alkuvaiheessa epidemiaa tartuntoja saavat enemmän he, jotka kiinnittävät vähemmän huomiota sosiaaliseen etäisyyteen, käsihygieniaan yms. Tämä taas tarkoittaa sitä, että siinä vaiheessa kun esimerkiksi väestöstä on 30% saanut tartunnan, jäljellä olevien 70%:n kohdalla R-luku on keskimäärin matalampi ihan yksilötasolla, mikä osaltaan myös madaltaa koko väestön R-lukua tuossa vaiheessa. Niin ollen ehkäpä leviäminen voisi periaatteessa tyrehtyä jo väestön 50%:n osuuden paikkeilla.

Joka tapauksessa jos R laskee 1:n alle vasta, kun 50-60% väestöstä olisi saanut tartunnan, pienessä Suomessakin 2,5-3 miljoonan ihmisen pitäisi saada tartunta ennen kuin epidemia alkaisi hiipua. Ja jotta terveydenhuolto ei kuormittuisi liikaa, poikkeuslakiolot tulisi säilyttää kaiketi siihen asti, että kymmeniä prosentteja väestöstä on saanut tartunnan, eli hyvinkin pitkään. Lopputuloksena väestön enemmistö on saanut tartunnan, vaikka on uhrattu myös iso osa taloudesta, ja talouden murenemisen ja poikkeusolojen seurauksena on samalla luultavasti kärsinyt myös valitettavan monen mielenterveys ja muu terveys.

Mutta tarvitseeko sen välttämättä olla näin? Hallitus on THL:n sanoman perässä ilmoittanut tavoitteeksi vain epidemian etenemisen hillitsemisen, mutta esimerkiksi Kiina onnistui tyrehdyttämään sen. Samassa on onnistuttu ilmeisen hyvin myös Etelä-Koreassa ja ilmeisesti myös Singaporessa ja jopa pohjoismaisessa tutussamme Islannissa, vaikka ei näissä maissa ole tehty likimainkaan niin järeitä toimenpiteitä kuin Kiinassa. Näissä maissa yksi ydintekijä on ollut laaja testaus. Jos nämä maat ovat onnistuneet saamaan taudin etenemisen hallintaan, eikö se voisi onnistua myös Suomessa? Eikö se voisi olla ainakin tavoitteena?

On toki totta, että rokotetta saataneen odottaa vielä vähintään ensi vuoteen (eli aivan liian pitkään tätä hetkeä ajatellen), eikä vielä ole selvää laajalti todettua näyttöä toimivasta ja laajasti saatavilla olevista lääkkeistä (vaikka mm. Fujifilmin tytäryhtiön lääke on osoittanut lupaavia merkkejä). Niin pitkään kuin tällaista rokotukseen tai lääkkeisiin pohjautuvaa tietä ulos kriisistä ei ole, ei taudin leviämisen hetkellinen laannuttaminen tarkoittaisi sitä, etteikö se voisi alkaa uudelleen levitä esimerkiksi rajojen avaamisen jälkeen. Mutta riittävän laajoilla testaamisilla ja karanteenitoimenpiteillä se olisi mahdollista säilyttää aisoissa, mikäli se saataisiin hallintaan.

Vaikka hallitus on kiitettävän määrätietoisesti puuttunut kriisiin, voisi olla hyvä, jos toimien tavoitteista kommunikoitaisiin vielä astetta selkeämmin. Onko tavoitteena siis, että valtaosa väestöstä saa tartunnan? Jos on, tartunnan leviämiselle optimaalinen tahti olisi sellainen, joka pysyisi turvallisesti terveydenhuollon kapasiteetin rajoissa, mutta muuten mahdollisimman nopea, jotta ihmisten ja talouden ei tarvitsisi kestää poikkeustoimia turhan tiukkoina ja turhan pitkään. Erittäin haastavaksi tuon sopivan tahdin saavuttamisen vain tekee tietysti koko taudin leviämisen eksponentiaalinen luonne: aluksi hitaalta tuntuva leviämisvauhti voi silti tarkoittaa terveydenhuollon täyttä ylikuormittumista muutamaa viikkoa myöhemmin.

Väestöstä on kuitenkin tällä hetkellä tartunnan saanut vahvistetusti vain 0,02%, mikä tarkoittaa, että vaikka todellisten tartuntojen määrä olisi 10-kertainen virallisiin tähänastisiin tilastoihin nähden, väestön enemmistön läpikäymiseen on pitkä, ja monella tapaa tuskallinen matka. Jos lähdettäisiin siitä oletuksesta, että tapauksista olisi vain 15% tilastoitu, vain 15% tilastoiduista tarvitsisi sairaalahoitoa, ja 40% sairaalahoitoa tarvitsevista tarvitsisi tehohoitoa (tuo 40% näyttäisi olevan tämänhetkinen tilanne Suomessa), tällä tavalla laskettuna 3 miljoonasta 68 000 tarvitsisi sairaalahoitoa, ja 27 000 tehohoitoa. Jos tehohoito kestää 2 viikkoa, tuo tarkoittaisi 54 000 tehohoitoviikkoa, ja jos tehohoitopaikkoja on uutisissa mainittu 1000 paikkaa (ja kaikki varattuna koronapotilaille), tätä kestäisi pyöreästi vuoden ajan. Voidaanko yhteiskunta todella pysäyttää suurelta osin lähestulkoon noin pitkäksi aikaa? Ajatusta ei myöskään ainakaan lievennä ajatus siitä, että tauti saattaa joidenkin uutisten perusteella tulla joskus samoille ihmisille uudestaankin. Siksi sitä toivoisi, että myös taudin leviämisen pysäyttäminen olisi pöydällä ainakin vaihtoehtona. Jos taudin pysäyttäminen asetettaisiin viralliseksi tavoitteeksi, ehkä suomalaiset ottaisivat aiempaa vahvemmin sen kuuluisan sisunsa käyttöön ja ottaisivat aiempaakin enemmän tosissaan kaikki sosiaaliseen etäisyyteen ja muuhun taudin leviämisen nujertamiseen tähtäävät toimenpiteet.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Yrittäjien vuokran maksuun vapaaehtoinen kolmijako koronan ajaksi

Monet pienyrittäjät ovat hätää kärsimässä koronakriisin vaatimien pakkotoimien vuoksi. Normaalioloissa täysin elinkelpoisten yritysten ajautuminen vaikeuksiin ja mahdollisesti konkurssiin asti ei ole juuri kenenkään etu, joten yrittäjien tukeminen kriisin yli on tärkeää koko yhteiskunnalle. Puuttuvien tulojen ohella yksi ongelmista on se, että jostain pitäisi löytää rahat myös toimitilojen vuokran maksamiseen. Tämä on sen verran iso menoerä yrittäjille, että sitä on perusteltua tarkastella omana tekijänään yrittäjien tukemistapoja suunnitellessa.

Hjallis Harkimon mukaan Tanskassa on laki, joka takaa, ettei vuokranantaja voi periä vuokria, jos hallituksen tekemien kieltojen takia vuokralainen ei voi käyttää tilaa siihen toimintaan mihin se on tarkoitettu. Tämä voisi olla yksi vaihtoehto, joskin tässä voi nähdä kolme ongelmaa. Rajanveto ei ensinnäkään ole aina selvää sen suhteen, milloin tilaa ei voi käyttää tilan varsinaiseen tarkoitukseen: jos ravintola esimerkiksi toimii osittain ruokatoimituksia varten, eli tilat ovat käytössä, mutta tavalliseen nähden paljon pienemmällä kapasiteetilla, miten tähän pitäisi suhtautua? Toisekseen myös vuokranantaja voi ajautua ongelmiin. Siinä missä pandemiaan varautumisen ei tulisi kuulua tilaa vuokraavan yrittäjän tavalliseen yrittäjäriskiin, ei pandemian aiheuttamaa menetystä ole välttämättä kohtuullista työntää täysin vuokranantajankaan syliin. Kolmas potentiaalinen ongelma tulee siitä, saisiko eduskunta säädettyä tuollaista lakia tähän hätään? 

Entä jos luotaisiin lainsäädännöllisesti kevyempi vapaaehtoisuuteen pohjautuva malli? Valtio voisi lupautua maksamaan yrittäjän vuokrista yhden kolmasosan, mutta vain sillä ehdolla, että vuokranantaja luopuisi myös vähintään yhdestä kolmasosasta. Vuokranantajalla on luultavasti hyvät tiedot siitä, minkälaiset edellytykset yrittäjällä on bisnekselleen koronaoloissa, joten vuokranantaja voi hyvin arvioida, kuinka suuri tarve yrittäjällä olisi vuokratuelle. Jos yrittäjä on ongelmissa, voi olla kaikkien osapuolten etu, jos koronan riski jaetaan kolmeen osaan. Vuokralaisen etu on ilmiselvä, kun maksettava vuokra jakautuu kolmasosaan (tai erityisen reilun vuokranantajan tapauksessa vielä alemmas). Vuokranantaja taas voi muutaman kuukauden kolmanneksen matalammasta vuokratulosta huolimatta voittaa pidemmällä tähtäimellä, kun vuokralainen saa bisneksensä pidettyä pystyssä ja säilyy vuokralaisena. Valtio taas voi voittaa, kun niin moni yritys ei joudu koronakriisin takia konkurssiin.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Miten muut kaupunkilaiset joutuvat Hitas-järjestelmän maksumiehiksi?

Hitas-asuntojärjestelmää koskevissa keskusteluissa toistuu monien kommenteissa ajatus, ettei Hitas käytännössä maksaisi kaupungille yhtään mitään. Jotkut taas toteavat, että ainoa tuki olisi kaupungin antama alennus tonttivuokrassa, mutta että sekin olisi pieni, ja että muut kaupunkilaiset eivät siinä menettäisi mitään. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Koetan tässä jutussa havainnollistaa, miksi.
Keskeisellä alueella sijaitsevan asunnon neliökustannus erilaisissa asumismuodoissa.

Hitasin keskeisin piirre on myyntihintojen sääntely, mutta se ei kuitenkaan käytännössä vaikuta monilla kaukana keskustasta sijaitsevilla alueilla. Siksi hitasin luonnetta tarkastellessa on syytä katsoa keskeisellä alueella sijaitsevaa uudistuotantoon kuuluvaa yhtiötä, jollaiselle tyypillinen markkinalähtöinen velaton neliöhinta pyörii nykyään noin 10 000 euron luokassa. Tällaisella sijainnilla olevasta yhtiöstä ylläoleva kuvaaja esittää kolme eri versiota: tavallisen omalla tontilla sijaitsevan yhtiön, vuokratontilla sijaitsevan yhtiön, sekä hitas-yhtiön.


Kuvaajan ensimmäinen eli omalla tontilla olevaa tavallista asuntoa vastaava pilari koostuu pelkästään sinisellä esitetystä velattomasta hinnasta. Toisessa pilarissa näkyy vastaava vuokratontilla sijaitseva asunto, jonka velaton hinta on vuokratontista johtuen halvempi. Pilarin punaisen osuuden voi katsoa edustavan vuosien saatossa tulevaa kustannusta tontin vuokrasta, mutta nykyään tontin osuus on uusissa yhtiöissä myös monesti vapaaehtoisesti lunastettavissa.

Kolmannessa pylväässä on hitas-asunto. Keltaisella näkyy nyt tonttivuokrasta annettu alennus, minkä useimmat myöntävät tukielementiksi (joskin sen suuruutta on usein vaikea arvioida). Myyntihinnan sääntelyssä (jota kuvaajassa vastaa palkin vihreä osa) monet eivät sen sijaan näe tukea. Jos yksi saa onnekkaan arpalipun ansiosta asuntonsa tuon vihreän palkin verran halvemmalla kuin naapurista vastaavan asunnon ostava, mitä se sitten on ellei tukea?

Usein toistunut kommentti on, että sääntely poistaa vain rakennuttajan ylisuuren katteen eli rakennuttajan kustannusten jälkeen jäävä osuus tuosta sinisestä palkista vain kutistuu, eikä kukaan muu menetä mitään. On sinänsä ihan oikea ajatus, että rakennuttajalle on turha antaa ylimääräistä tuottoa vain sen takia, että taloyhtiö on saatu rakentaa keskeiselle sijainnille. Mutta minkä ihmeen takia tuo rakennuttajalle menemätön osuus sinisestä palkista pitäisi antaa yksittäiselle arpaonniselle? Eikö se olisi parempi jakaa kaikkien kaupunkilaisten kesken? Entä jos kokonaisuus toimisikin kuten allaolevassa kuvaajassa on esitetty?
Kaupungin tontille rakennettavan yhtiön velattoman myyntihinnan jakautuminen voisi mennä myös näin.
Eikö näyttäisi huomattavasti paremmalta, jos myynnistä menisi sääntelyalennukselle varattu osuus suoraan kaupungille? Ja miten tämä onnistuisi? Mikä estäisi kaupunkia esimerkiksi huutokauppaamasta rakennusoikeutta rakennuttajille? Jos rakennuttajan pitäisi maksaa tuon kaupungin osuuden eli vaaleansinisen palkin suuruinen summa oikeudesta rakentaa, se kannattaisi yhä tehdä, koska rakennuttajalle jäisi silti yhä tuo tummansinisen osuuden suuruinen summa.

Palataanpa nyt siis otsikon kysymykseen: miten muut kaupunkilaiset joutuvat Hitas-järjestelmän maksumiehiksi? Tähän on ainakin seuraavat syyt:
  1. Kaupungilta jää saamatta tuo alemman kaavion vaaleansininen osuus, jonka se voisi periä rakennuttajalta. Tavallaan kaupungilta jää saamatta myös ylemmän kuvaajan tonttivuokran alennuksen osuus, mutta kyse on käytännössä samasta kokonaisuudesta, sillä  ilman alennusta asuntojen arvo olisi suurempi, jolloin rakennuttajan kannattaisi maksaa vieläkin enemmän rakennusoikeudesta.
  2. Kun yhdet asunnot eivät ole vapaasti kaupattavissa markkinahintaisesti, markkinoilla olevien asuntojen määrä vähenee. Tarjonta siis laskee, minkä seurauksena muiden asuntojen hinnat nousevat.
  3. Hitas-järjestelmä aiheuttaa paitsi turhaa byrokratiaa, se saa myös ihmiset asumaan paikoissa, jotka eivät vastaa parhaiten heidän omia tarpeitaan, kun yhdet eivät pääse asumaan alueelle, jolle haluaisivat, ja toiset eivät pääse muuttamaan alueilta pois, koska eivät ole valmiita menettämään asunnon myymisellä markkinahinnan ja säännellyn hinnan välistä erotusta, joka on pahimmillaan noussut satoihin tuhansiin euroihin. Tämä lisää yhteiskunnan tehottomuutta, mikä viime kädessä maksaa meille kaikille.
Näin ei tarvitsisi olla. Jos kaupunki ottaisi rakennuttajilta omansa eikä myyntihintoja säänneltäisi, ajan myötä se näkyisi laskevasti myös yleisessä asuntojen hintatasossa, yhteisiä varoja ei kulutettaisi yksittäisten ihmisten arpajaisvoittojen maksamiseen, ja yhteiskunta toimisi kokonaisuudessaan tehokkaammin.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Siirtokehotuskyltteihin maininta muistutuspalvelusta

Kaupungin kaduilla näkyvät siirtokehotuskyltit ohjaavat auton omistajia monesti suurelta osin järjettömään ruljanssiin. Älyttömyys muodostuu ennen kaikkea kahden seikan yhdistelmästä: 
  • Kylttien opastamana tulisi muistaa olla siirtämässä autoaan joka toinen viikko, vaikka käytettävissä olevat paikat voivat olla hyvin harvassa ilmankin.
  • Kunnossapitotyötä ei suurena osana aikataulunmukaisista ajankohdista tehdä kuitenkaan, joten ihmiset joutuvat siirtämään autojaan täysin turhaan.
Monella autot ehkä liikkuvat luonnostaan paikoiltaan, jos autoa käytetään päivittäisiin työmatkoihin, mutta monella näin ei ole, mikäli auton käyttö on vain satunnaista. Lumeton talvikaan ei tarkoita sitä, etteikö kunnossapitotöitä saatettaisi tehdä, joten ylimääräisiltä laskuilta välttyäkseen autoa pitää käydä siirtämässä yhdestä paikasta ja etsiä täyteen parkatuilta teiltä toinen vapaa paikka, vaikka mitään kunnossapitotyötä ei suurella todennäköisyydellä tehdäkään.

No, pari vuotta sitten järjestelmään tuli osittainen helpotus ja järkevöitys, kun siirroista on voinut tilata varoituksen puhelimeen joko tekstiviestin tai sovelluksen välityksellä (kts. Jääkö jokakeväinen autojen siirtorumba Helsingissä historiaan uuden sovelluksen ansiosta?). Ongelmaksi jää vain se, että kylteissä tästä ei mainita mitään.

Täällä kävi tänä talvena niin, että kerkesin väliin, kun autoamme oltiin juuri aikeissa siirtää. Kiitin, ja siirsin itse auton, mutta sepä ei sitten auttanutkaan: koska siirtoprosessiin oli jo ryhdytty, asiasta napsahti kotiin 85 euron lasku. Absurdeinta oli se, että koska siirsin auton kohtaan, jossa oli vielä tulossa lisäkunnossapitoa, seurasi vuorokauden sisään vielä toinen 85 euron lasku! Omaa hölmöyttä toki (missä ei myöskään auta lapsiperheen kiireet), mutta tuntuu silti kohtuuttomalta, että loppujen lopuksi siirtämättömästä autosta tuli 85 euron lasku, ja väliin tulo vain tuplasi laskun. En myöskään varmasti ole ainoa, joka on joutunut maksamaan vastaavia oppirahoja. Jos olisin tiennyt siirtosoitto.com-sovelluksesta tai tekstiviestipalvelusta, olisi tältä 170 euron laskulta melko varmasti vältytty.

Siispä esitän toiveen kaupungille ja pysäköinninvalvontavirastolle: kun kerran on olemassa siivoustöiden alkamisesta kertova palvelu, lisätkää tieto siitä myös SIIRTOKEHOTUS-kyltteihin! Se säästäisi luultavasti niin kunnossapitotöihin käytettyä aikaa kuin monen autoilijan lompakkoakin. Se olisi kaikkien etu.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 18. tammikuuta 2020

Osakesäästötili, omaisuus, pääoman tuotto ja Kelan tuet

Vuodenvaihteessa tavallisille suomalaisille annettiin uusi verotuksellinen työkalu, jonka nimeksi on muodostunut osakesäästötili (kirjoitin aiheesta 1,5 vuotta sitten, kun nimenä esiintyi vielä myös "sijoitussäästötili"). Lyhykäisyydessään tilin tarkoitus on kannustaa osakesijoittamiseen tuomalla suorien osakesijoitusten verotus lähemmäs mm. rahastojen tai sijoitusyhtiöiden verotusta. Tämä toteutuu siten, että tilin sisällä voi käydä kauppaa ilman veroseuraamuksia, eikä tilille maksetuista osingoista mene veroja ennen kuin varoja nostaa tililtä. 

Kun osakesäästötililtä ei mene veroja, tarkoittaako se yhteiskunnan näkökulmasta myös sitä, ettei ole tuloja? Ei aivan. Kelan etuuksien myöntämiseen osingot nimittäin vaikuttavat, vaikka ne jäisivät verottamattomina tilille (kts. Näin osakesäästötili vaikuttaa Kelan maksamiin etuuksiin). Johdonmukaista? Mielestäni kyllä. Osingot vaikuttavat tukiin myös perinteisellä arvo-osuustilillä, joten on sikäli mielestäni perusteltua, että sama pätee myös osakesäästötiliin. Samalla osakesäästötili tekee kuitenkin tavallaan aiempaakin selvemmäksi sen, miten tietynlainen omaisuus ja omaisuuden karttuminen vaikuttaa tukiin, ja toisenlainen omaisuus ei. Se taas ei sitten olekaan niin ongelmatonta.

On ilmeisen selvää, ettei siinä olisi järkeä, jos massiivisia osinkotuloja saava saisi Kelalta tukia vain siksi, että sattuu olemaan vähän ansiotuloja, joten tietysti tukien saantia on syytä rajoittaa muutenkin kuin ansiotulojen perusteella. Toisaalta yksi osakesäästötilin tarkoituksista on saada yhä useampi suomalainen kiinnostumaan säästämisestä, mutta mikäli riskinä on, että säästöt vaikuttavat tukiin, se voi latistaa säästöhaluja, mikä ei liene myöskään kovin mielekästä yhteiskunnan kannalta. 

Samaten on hyvin erikoista, että mikään osakesäästötilillä (ja ilmeisesti arvo-osuustililläkään) osakkeiden arvon nousemisesta saatu tuotto ei vaikuta tukiin, mutta osingot vaikuttavat. Joku siis voi ostaa 1000 eurolla osakkeita ja myydä ne 2000 eurolla, mutta tukiin se ei vaikuta (käsittääkseni myöskään arvo-osuustilillä), mutta mikäli 1000 euron osakkeista saakin 100 euroa osinkoa, se onkin sitten tukiin vaikuttava asia. Käytännössä tukiasia voi siis ainakin periaatteessa luoda motivaation vältellä osinkoja myös osakesäästötilin sisällä, vaikka kotimaisten osakkeiden tapauksessa ainoastaan arvo-osuustilillä niistä lähtisi suoraan veroa (Arvo-osuustililläkin Osinkojen välttely tosin muodostui vuoden 2016 uudistuksen myötä verotusmielessä turhaksi). Osakesäästötilin erottaa tässä asiassa arvo-osuustilistä se, että mahdollisista väistötoimenpiteistä ei tule veroseuraamuksia, joskin mm. välityspalkkiokustannuksista johtuen harva siihen luultavasti ryhtyy varsinkaan nykyään, kun yhä useampi yhtiö jakaa osinkoja useammin kuin kerran vuodessa. Osakkeiden valintaan osinkojen merkitys sen sijaan saattaakin vaikuttaa: toiset yhtiöt jakavat tasaista osinkoa, kun taas toisissa tuotto on odotusarvoisesti enemmän osakkeen arvon nousemisessa. Jälkimmäiset voivat olla houkuttelevampia, jos Kelan tukien saantiin on muuten perusteet.

Kun omaisuus voi tuottaa eri tavoin, eikö neutraalimpaa olisi Kelan tukien saamisen perusteita tarkastellessa katsoa ansiotulojen lisäksi omaisuutta, eikä niinkään vain pääomatuloja ja osakesäästötilin sisäisiä osinkoja? Kai jossain määrin näin on aiemmin ollutkin, mutta huomasin, että muutama vuosi sitten onkin tehty muutos juuri päinvastaiseen suuntaan (kts. Asumistuen uudistuminen 1.1.2015), eli omaisuus ei vaikuta lainkaan asumistukeen, ellei ko. omaisuus tuota esim. vuokratuloja tai osinkoja. Yksinkertaisempaa se näin epäilemättä on, mutta onko siinä järkeä, että miljoona euroa esim. Berkshire Hathawayn kaltaisessa osinkoa jakamattomassa yrityksessä ei merkitse Kelan tukien kannalta mitään, joten varakaskin voi ylläpitää varallisuuttaan ja elintasoaan Kelan tukien avulla, mutta suhteellisen pienikin sijoitus tasaista osinkoa jakavaan yritykseen voi viedä tuet pois? Käytännössä tässä annetaan tukijärjestelmää ajatellen se viesti, että kannattaa sijoittaa ennemmin korkeamman riskin osinkoa jakamattomiin kasvuyrityksiin kuin stabiilimpiin tasaista osinkoa jakaviin yrityksiin. Onko tämä todella mielekkäin tapa kannustaa suomalaisia sijoittamaan? Onko tämä todella paras tapa kohdistaa Kelan tukia?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 17. joulukuuta 2019

Hitas-uutisoinnissa keskitytään usein järjestelmän ongelmista pienimpiin

Viikonloppuna Helsingin Sanomat käsitteli taas hitas-järjestelmää. Tällä kertaa tuotiin esiin se, miten monella ihmisellä on useampia hitas-asuntoja (kts. Asuntokriisin helpottajaksi luotua järjestelmää käytetään entistä enemmän hyväksi ). Vastaus kuului:
  • Yhdellä omistajalla 10 hitas-asuntoa
  • Yhdellä omistajalla 9 hitas-asuntoa
  • 2 kpl 6 asunnon omistajia
  • 2 kpl 5 asunnon omistajia
  • 2 kpl 4 asunnon omistajia
  • 19 kpl 3 asunnon omistajia
  • 303 kpl 2 asunnon omistajia.
  • Useamman kuin yhden asunnon omistajilla on siten siis yhteensä 712 hitas-asuntoa, kun yhden hitas-asunnon omistavia henkilöitä tai perheitä on rekisterissä noin 13000.
Tilastossa ei päivittyneitä yksityiskohtia lukuunottamatta sinänsä ole varsinaisesti mitään erityisen uutta, sillä esimerkiksi jo 7 vuotta sitten uutisoitiin yhdellä omistajalla olleen 12 hitas-asuntoa, jotka olivat kaikki vuokralla (kts. Kelpo kämppä keinottelijalle ). Tästä huolimatta on hyvä, että tilastoa silti tuodaan mediassa esiin. Samaten on hyvä, että on tuotu esille päättäjien hitas-omistuksia ( kts. Hitas-rekisteristä paljastuu myös Helsingin päättäjiä ). 

Nämä jutut ovat siitä hyviä, että ne ovat konkreettisia, ja ajatukset kymmenen hitas-asunnon vuokralordeista saavat useammat näkemään hitas-järjestelmässä jotain pielessä. Tässä on vain kaksi ongelmaa:
  • Moni ei edelleenkään näe vian olevan itse järjestelmässä, vaan sen hyväksikäyttäjissä.
  • Vielä useammat eivät vaikuta näkevän sitä, että nämä "moniomistajat" ovat järjestelmän ongelmista oikeastaan pienimpiä.
Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan:
"Tämän vuoden rekisterissä useamman kuin yhden hitas-asunnon omistavia henkilöitä tai perheitä on noin 330. Seitsemän vuotta sitten vastaava luku oli HS:n selvityksessä 160. Luvut eivät ole täysin verrannollisia, mutta selvää on, että hitas-haalijoiden määrä on lisääntynyt."
Itse en pitäisi tuota "hitas-haalijoiden" lisääntymistä itsestäänselvyytenä ihan vain sillä perusteella, että "moniomistajien" määrä on kasvanut. Kyse voi olla laajemmin ihan vain siitä, että sijoitusasuntojen "haaliminen" on lisääntynyt, ja siellä mukana sijoittajien omistukseen on päätynyt myös hitas-asuntoja. Tällä on merkitystä siltä kannalta, että voidaan arvioida, missä määrin kyse on hitas-järjestelmän hyötyjen ulosmittaamisesta sijoittamisen kautta, missä määrin ihan vain markkinaehtoisesta asuntosijoittamisesta, ja kumpaa näistä kahdesta oikeastaan paheksutaan enemmän.

Ja miksikö väitän, että nämä moniomistajat eivät ole järjestelmässä niin merkittävä ongelma? Katsotaanpa:
  1. Kokonaisuudessaan nämä moniomistajat edustavat vain runsasta 5%:a hitas-asuntokannasta.
    • On myös huomioitava, että ylivoimainen enemmistö näistä asunnoista kuuluu kahden asunnon omistajille. Kahden asunnon omistajilla taas voi olla elämäntilanteeseen, asuntojen vaihtamiseen tai muihin syihin liittyviä syitä omistaa kaksi asuntoa, ja tilastossa kahden asunnon omistajiksi lasketaan myös sellaiset, jotka omistavat esimerkiksi kahdesta asunnosta puolikkaat. Useampien asuntojen kuin kahden asunnon omistajille kuuluvia asuntoja taas kuuluu vain 0,8% verran hitasasuntokannasta ja niiden omistajat edustavat vain 0,2% hitas-omistajista.
  2. Hitas-järjestelmään kuuluvat asunnot voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan: asuntoihin, joiden kauppahintoihin sääntely vaikuttaa, ja asuntoihin, joiden markkinahinta on käytännössä säännellyn hinnan alapuolella eli joissa sääntelyllä ei ole vaikutusta. Jälkimmäisissä ei ole ongelmaa: kyse on kuin mistä tahansa asuntokaupasta jossa asunto sattuu sijaitsemaan kaupungin tontilla. Jos "moniomistaja" ostaa tällaisen, ei siinä pitäisi olla sen enempää ongelmaa kuin jos "moniomistaja" ostaisi jonkin tavallisen asunnon vuokrattavaksi. En ole nähnyt tilastoa siitä, kuinka suuri osa hitas-asunnoista vaihtaa omistajaa säänneltyyn hintaan, mutta todella merkittävästi alihintaiset asunnot lienevät kuitenkin vähemmistössä.
  3. Aidosti halpahintaisiin hitas-asuntoihin ja monen hitas-asunnon omistamiseen liittyy vuoden 2011 alusta perustellusti käyttöön otettu rajoitus, jonka mukaan jo hitas-asunnon omistava ei voi ostaa hitasta uudesta yhtiöstä. Tuon rajoituksen luominen oli oikeasti hyvä lisäys, sillä se lieventää yhtä hitas-järjestelmän ongelmista, eikä sillä ole nähtävissä mitään varjopuolia. Sen ansiosta ainakin tuo HS:n jutuissa kuvattu moniomistamisen lisääntymisen on käytännössä täytynyt tapahtua vanhoissa yhtiöissä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että kovin massiivisiin alehintoihin näitä asuntoja on tuskin ostettu, vaan suurelta osin käytännössä jokseenkin markkinahintaisesti. Tämä taas tarkoittaa, ettei näissä asunnoissa ole varsinaisesti kiskottu yhteiskunnan järjestelmän hyötyjä yksityisille sijoittajille. 
  4. Toisin kuin omistamassaan hitas-asunnossaan itse asuvat, hitas-asuntoaan muille vuokraavat maksavat lähtökohtaisesti osan yhteiskunnalta mahdollisesti saamastaan hyödystä takaisin yhteiskunnalle vuokratuloista maksettavien verojen muodossa.
En kiellä, etteikö se olisi yhteiskunnallisesti typerää, että varakkaalle sijoittajalle päätyy edullinen hitas-asunto edistämään sijoittajan vuokrabisnestä. Se ei ole kuitenkaan yhtään sen typerämpää kuin se, että varakas yksityishenkilö saa hitas-asunnon yhteiskunnalta halvalla omaan käyttöönsä, sillä kysehän ei ole siitä, etteikö hitaksistakin löytyisi varsin hulppeita asuntoja, kuten 139-neliöisiä kaksikerroksia ylimpien kerrosten lukaaleja lähellä keskustaa. 

Ja tästä tullaankin niihin hitasin muihin ongelmiin, joita olisi hienoa nähdä käsiteltävän laajemmin myös valtamediassa:
  1. Hitasin tarkoituksena on tarjota pääkaupunkilaisille edullisempaa asumista, mutta jokainen alihintaisesti arpaonnekkaalle myyty asunto johtaa vain siihen, että muille on vähemmän asuntoneliöitä tarjolla euroa kohden, minkä seurauksena muut maksavat asumisestaan enemmän. Muut kaupunkilaiset siis maksavat harvojen arpaonnekkaiden lystin.
  2. Moni puolustelee hitas-järjestelmää sillä, että järjestelmä leikkaa perusteettoman suuria rakennuttajan katteita yleisen hyvän puolesta. Ongelma vain on siinä, että sen sijaan, että kaupunki ottaisi nuo rahat itselleen ja kehittäisi tuon rahan avulla yhteisiä palveluita tai alentaisi kunnallisveroa, se annetaan arpaonnen myötä lahjana yksittäisille ihmisille. Kaupungilta itseltäänkin jää siis rahoja saamatta. 
  3. Koska hitas-asuntojen myyntihinta on säännelty, pahimmin markkinahinnoista jääneen asunnon omistavat ihmiset jumiutuvat asuntoihinsa, kun pahimmillaan satojen tuhansien eurojen alihintaan ei vain yksinkertaisesti ole mitään järkeä asuntoa myydä. Tämä korostuu tilanteessa, jossa yhtiötä ollaan vieläpä vapauttamassa sääntelystä (kts. Myyntihintaan yli 250 000 euroa yön yli! )
  4. Hitas-järjestelmän takia jotkut arpaonniset päätyvät alueelle, joka ei ole se kaikista ideaalein sijainti juuri itselle. Samalla muiden, alueesta enemmän kiinnostuneiden mahdollisuudet päästä alueelle ovat rajoitettuja hitas-järjestelmän takia.
  5. Myyntihinnan sääntelyn takia asunnoista ja taloyhtiöistä ei myöskään ole intressiä pitää samaan tapaan huolta kuin tavallisissa taloyhtiöissä: miksi pistää 30 000 euroa remonttiin, jos asunnosta ei saa sen jälkeen senttiäkään enempää kuin ennen remonttia?
  6. Tavallisesta sosiaalisesta asuntotuotannosta poiketen Hitas-järjestelmään kuuluvia asuntoja ei ole kohdistettu vähäosaisille, vaan kuka tahansa voi sellaisen periaatteessa ostaa. Vähävaraisilla ja -tuloisilla niihin ei kuitenkaan käytännössä ole asiaa. Siksi kuten näissä Helsingin Sanomien jutuissakin on todettu, monet hitas-asunnot toimivat varakkaiden ihmisten sijoitusasuntoina.
  7. Järjestelmä lisää muun muassa toimimattoman hinnoittelujärjestelmänsä takia tarpeetonta byrokratiaa.  
  8. Enimmäismyyntihintoja on myös kierretty pimeillä kytkykaupoilla, kuten esimerkiksi myymällä asunnon yhteydessä vanha sohvakalusto kymmenillä tuhansilla euroilla.
Keskeisimpiä ongelmia järjestelmässä on mielestäni se, että kun yhdet maksavat vähemmän toiset maksavat enemmän (kohdat 1 ja 2). Ongelmallista on myös se, että hitas-järjestelmän takia monet asuvat alueilla tai asunnoissa, jotka eivät vastaa omia tarpeita (kohdat 3 ja 4). Pahimmillaan asunnot tai yhtiöt voivat myös ajautua sääntelyn takia huonoon kuntoon (kohta 5), mikä ei liene varsinaisesti kenenkään etu. Asetin tässä listassa nämä moniomistajat ja muut asuntosijoittajat kohtaan 6, ja ainakin ilman vuonna 2011 tullutta uusia yhtiöitä koskevaa ostorajoitusta kyseinen ongelma olisi suurempikin. Kohdan 7 byrokratia varmasti maksaa, mutta ehkä ei isossa kuvassa kuitenkaan kovin merkittävästi, ja kohdan 8 kytkykaupat lienevät melko harvinaisia, ja niiden haitallisuus enimmäkseen moraalin murenemisessa.

Mitä näistä yllä olevista kohdista on sitten mediassa käsitelty? Eniten huomiota lienee saanut tuo kohta 6, sillä se on helposti tilastoista tai muista yksittäistapauksista konkretisoitava aihe, ja tarina ahneista sijoittajista on huomiotava herättävä. Huomiota on saanut myös kohta 3 ( kts. Lottovoitto Helsingin keskustassa: Hitas-talon hintarajoitukset purettiin ja asuntojen arvo lähes kaksinkertaistui ). Joistakin listan kohdista voi olla haastavaa löytää konkreettista uutisoitavaa, mutta kyllä niihinkin voisi tutkimalla päästä käsiksi. Kohdasta 1 on hankala saada esimerkkejä tai edes tilastoja, ja kohdan 8 tapauksia asianomaiset tuskin pahemmin haluavat paljastaa, mutta muiden osalta voisin esittää ammattitoimittajille toiveita:
  • Kohtaa 2: Tehkää vertailua keskeisten alueiden hitas-yhtiöiden säänneltyjen hintojen ja lähialueiden ns. vapaarahoitteisten asuntojen hintojen välillä kiinnittäen huomiota mm. hoitovastikkeisiin sekä vapaarahoitteisten yhtiöiden tontinlunastushintoihin.
  • Kohta 3: Kysykää lukijoilta tai selvittäkää muuten, olisiko moni muuttanut yhtiöstään jo aikaa sitten, jos asunnon olisi saanut myydä markkinoilla vapaasti.
  • Kohta 4: Kysykää lukijoilta päätyivätkö he arpaonnen tai teltassa jonottamisen kautta alueelle, joka ei olisi muuten ollut niin sanotusti kiikarissa, eikä välttämättä yleisiltä luonteenpiirteiltään vastaa niin selvästi juuri omia tarpeita.
  • Kohta 5: Kysykää lukijoilta tai selvittäkää muuten, onko hitas-yhtiöitä huonossa kunnossa huonon ylläpitomotivaation takia.
  • Kohta 6: Kiinnostavaa olisi myös tietää, kuinka iso osa vuoden 2011 uudistuksen jälkeen valmistuneista yhtiöistä myydyistä asunnoista on päätynyt suoraan sijoittajille, joilla ei ennestään ollut hitas-asuntoa. Nämä tapaukset voivat lukumäärästään riippuen olla oikeastaan hitas-järjestelmän legitimiteetille viikonlopun jutuissa mainittuja moniomistajiakin ongelmallisempia.
  • Kohta 7: Pyrkikää selvittämään, kuinka paljon hitas-järjestelmän byrokratian ylläpitämiseen menee vuosittain rahaa.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



Aiheeseen liittyviä tekstejä...