sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Rahoitusvastikkeen vähentäminen vuokratulosta

Helsingin Sanomien eilisessä lehdessä oli juttu siitä, kuinka asuntosijoittaja voi varsinkin monien uusien asuntojen kohdalla vähentää taloyhtiön rahoitusvastikkeen vuokratuloista (kts. jutun verkkoversio). Jutun paperiversion otsikko huutaa kantaa ottavasti:



Verkkoversion otsikossa puolestaan lukee:


Lisäksi tekstissä todetaan seuraavasti:
"Käytännössä tilanne vastaa sitä, että sijoitusasuntoa varten otetun pankkilainan lyhennykset saisi vähentää verotuksessa. (Todellisuudessa tällaisesta lainasta saa vähentää vain korot ja sivukulut.) 
Tavallinen, asuntoon itse muuttava ostaja ei vastaavaa etua saa. Rahoitusvastiketta ei asukas voi vähentää."
Se on toki todellinen huomio, että rahoitusvastikkeen voi vähentää vuokratuloista edellyttäen, että se on tuloutettu taloyhtiön kirjanpidossa (palaan tähän blogipostauksen lopussa). Väitteet, että "verotus suosisi sijoittajaa", "asuntosijoittaja saisi verokikalla valtiolta puhdasta rahaa" tai että asuntoon itse muuttavalta jäisi jokin etu saamatta on kuitenkin puppua.

Ensinnäkin asuntosijoittaja ei saa valtiolta rahaa. On perverssi lähtöajatus, että verottamatta jäänyt euro olisi valtiolta saatu euro.

Toisekseen on täysin harhaanjohtavaa todeta, että "asuntoon itse muuttava ostaja ei vastaavaa etua saa". Eihän asuntoon itse muuttava maksa asunnostaan mitään veroa, joten mistä se rahoitusvastike tulisikaan vähentää?

Kolmannekseen toisin kuin HS:n juttu väittää, ei verotus suosi sijoittajaa - ei ainakaan suhteessa asunnossa itseasuvaan. Päinvastoin: asunnossa itse asuva ei maksa asumisestaan veroja, mutta asuntoa muille vuokraava lähtökohtaisesti kyllä maksaa.

Otetaan edeltävien kahden pointin selväntämiseksi yksinkertainen esimerkki, jotta ei jäisi epäselväksi. Oletetaan, että on asunto, jonka yhtiövastike on 400 euroa, ja vuokra 1000 euroa. Mikäli kyseessä olisi sijoitusasunto, noiden 1000 euron ja 400 euron erotus eli 600 olisi asunnon luoma pääomatulo, josta maksettaisiin 30% (tai paljon pääomatuloja saavan tapauksessa 34%) veroja, eli 180 euroa kuussa. Mikäli asunnossa asuu itse, tuon 600 euroa saa pitää ilman verottajan puuttumista asiaan (tämä on se, mitä mm. taloustieteilijät ovat kutsuneet asuntotuloksi). Se, että oman asunnon asuntolainasta saa vähentää verotuksessa osan (vuoden 2016 osalta 55%) on tästä täysin irrallinen ja oikeastaan ylimääräinen asia. Toisin sanoen asunnossaan itse asuvalle tuo 55%:n asuntolainan korkovähennys tulee siis oman asunnon verottoman asuntotulon päälle! Asunnossaan itse asuva (pääomatuloja saamaton) saa asunnon tuottaman 600 euroa verottomana, ja päälle ylimääräiset korkoihin sidotut verovähennykset, kun taas asuntosijoittaja maksaa tuosta 600 eurosta verot. Verotus siis selvästi suosii asunnossa itse asuvaa, ei toisinpäin.

Mitä tulee tuohon artikkelin varsinaiseen huomioon, että rahoitusvastike voi olla myös käytännössä lainan lyhennykseen tarkoitetulta osalta sijoitusasunnon vuokratuloista vähennettävissä, kyse on tosiaan huomionarvoisesta asiasta. Näkisin, että laajemmassa mittakaavassa kyse on pohjimmiltaan pääomatulojen verotukseen laajasti liittyvästä ominaisuudesta, jonka mukaan tuotot verotetaan vasta omaisuutta realisoitaessa. Kuten valtiovarainministeriön vero-osaston hallitusneuvos Panu Pykönen artikkelissa toteaa, "Jos kulut on jo vähennetty vuokratuloista, muodostuu luovutusvoittoverosta suurempi.". Toisin sanoen ellei asunto vain päädy aikanaan perinnöksi, käytännössä veroja vain siirretään myöhemmäksi, mikä toki sekin sijoittajalle hyödyllistä. Tuo hyöty kuitenkin poistuisi tai kutistuisi huomattavasti, jos omaisuuden markkina-arvon kasvun verotus ei pohjautuisi vain ja ainoastaan omaisuuden realisointiin, vaan osittain jo tilastolliseen tai muin tavoin todettavissa olevaan arvonnousuun. Tällaista arvonnousuveron mallia olen ehdottanut neljän ja puolen vuoden takaisessa blogijutussani.





Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Järjestelmän kierteet 19 - Kelan etuuksien 20 prosentin sääntö

Kelan tuloperusteisissa päivärahoissa (kuten esim. sairauspäivärahassa, osasairauspäivärahassa ja vanhempainrahassa) käytetään lähtökohtaisesti pohjana edellisenä vuonna verotuksessa vahvistettuja tuloja. Tähän liittyy kuitenkin erityinen myös kierteessä 14 vanhempainrahan osalta käsitelty poikkeus, joka mahdollistaa äskettäin nousseiden tulojen hyödyntämisen. Kelan sivuilta lainattuna:
"Jos tulosi ovat kasvaneet vähintään 20 %, (vanhempain-)päivärahasi voidaan laskea päivärahakautta edeltävien 6 kuukauden työtulojen mukaan." 

Tuon 20 prosentin säännön takia monista tulee erikoisia väliinputoajia tavalla, jolle ei ole mielestäni mitään perusteita. Jos otetaan esimerkiksi tuo kierteiden 14 ja 15 vanhempainpäiväraha, koko äitiys- ja vanhempainrahakokonaisuuden ollessa kyseessä keskituloiselta jää yhdestä lapsesta n. 3000 € euroa tukia saamatta tilanteessa, jossa verotuksessa vahvistettu tulo on ylittynyt vain 19,9%:lla 20%:n sijasta. Jos taas puhutaan pelkästä isyysvapaasta, tuista leikkaantuu n. 1000€.
Osa menetyksestä voi tietysti koitua vanhemman työnantajan tappioksi siltä osin, kun työnantaja maksaa täyttä palkkaa. Se lieventää monesti säännön vaikutusta vanhemman kannalta. Toisaalta summat voivat tuplaantua tai moninkertaistua, jos lapsia tulee useampia, sillä Kelan sääntöihin kuuluu myös seuraava pykälä:
"samojen tulojen perusteella kuin edellinen vanhempainpäiväraha, jos uuden lapsen laskettu aika on, ennen kuin edellinen lapsi täyttää 3 vuotta."

Jos oikein huono tuuri käy, voi periaatteessa yksikin liikaa ansaittu euro vuonna 2015 tarkoittaa siis 20 prosentin rajan ylittymättä jäämisen vuoden 2017 tuloissa, minkä seurauksena jää kolmen peräkkäisen lapsen tapauksessa keskituloiselta tukia saamatta lähes 10 000 euron edestä vuodesta 2017 lähtien. Siis toisin sanoen jos vanhempainvapaalle jäävä olisikin tehnyt vuonna 2015 yhden ylimääräisen palkattoman päivän, hän saisikin yli 10 000 euroa enemmän tukia: siis yksi päivä vähemmän työtä  10 000 euroa enemmän tuloja taskuun! Tuollaista vapaapäivän tarvetta ei voi monestakaan syystä tietenkään etukäteen ennustaa, joten vapaanviettämisen kannustimeksi käytännöstä ei ole, mutta se ei poista lopputuloksen absurdiutta.

Vanhempainpäivärahan osalta väliinputoamista voi hyvin valveutunut toki pyrkiä välttämään kierteen 14 hengessä kerryttämällä kovat tulot 6 kuukauden ajalle. Se ei toisaalta ole vain hyvä asia: kyseessähän on vain uusi erikoinen kannustin tai olemassaolevan kannustimen vahvistus, joka nyt auttaa vain sellaisia, joilla sattuu olemaan mahdollisuus esimerkiksi ylimääräisten työvuorojen ottamiseen tai ylityön tekemiseen. Sairauspäivärahan osalta taas ajatus suunnittelun mahdollisuudesta lienee kaukaisempi, minkä lisäksi väliinputoamisesta johtuva tukien menetys voinee sairauspäivärahan kohdalla olla vieläkin suurempi kuin vanhempainpäivärahan tapauksessa. 

Herää kysymys, miksi tällainen 20%:n vaatimus on ylipäätään olemassa. Keksin kaksi syytä:
  1. 6 kuukauden tulojen selvitys ja vahvistaminen vaatinee huomattavasti enemmän selvittelytyötä ja monesti ehkä henkilökohtaista keskustelua päivärahan hakijan kanssa.
  2. Halutaan rajoittaa mahdollisuutta maksimoida päivärahan suuruus hyödyntämällä tietoisesti 6 kuukauden sääntöä (kts. Kierre 14).
Jälkimmäinen syy pätee heikosti: oikeastaan seuraus voi olla päinvastainenkin, kun entistä useampi haluaa saada tulonsa ainakin tuon 20% verotuksessa vahvistettujen tulojen yli. Siksipä arvelenkin, että näistä ensimmäinen on se todellinen syy: byrokratian välttäminen. Sen ratkaisuksi on keksitty tällainen yksinkertainen leikkuri, jota ilman hyvinkin suuri osa päivärahan hakijoista hakisi henkilökohtaisen palkkakehityksen, tehtyjen ylitöiden tai jopa pelkkien yleiskorotusten vuoksi päivärahaansa 6 kuukauden tulojen perusteella. Halu välttää tätä on ymmärrettävä. Toisaalta samalla kun 6 kuukauden tulojen perusteella tukea hakevien määrä vähenee, nousee 20 prosentin alapuolelle juuri ja juuri jäävien vihaisten päivärahan hakijoiden määrä. Kelan virkailijoiden ei siis tarvitse käsitellä yhtä paljon palkka-aineistoja, mutta he joutuvat syyttöminä kohtaamaan ainakin suhteessa enemmän vihaisia asiakkaita, jotka yrittävät tehdä kaikkensa, jotta he eivät jäisi 20 prosentin säännön nurjalle puolelle. Tämä tuskin tekee hyvää Kelan virkailijoiden työtyytyväisyydelle puhumattakaan päivärahan suuruudesta taistelevan tyytyväisyydelle järjestelmää kohtaan. 

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvausMielivaltaiselta vaikuttava tulojen nousun 20 prosentin ylitysvaatimus aiheuttaa väliinputoajia, joille taloudellinen menetys voi olla tuntuva. Väliinputoamisen välttämispyrkimysten seurauksena nousee tarve kikkailulle ja samalla myös kierre 14 kasvattaa merkitystään. 
Aukko (kts. selitys)Ei ole - Päivärahajärjestelmän hyväksikäyttöpuolta käsitelty kierteessä 14.
Mutka (kts. selitys)Kohtalainen - Vahvistaa motivaatiota kierteessä 14 kuvatunkaltaiseen toimintaan.
Merkitys yksilölleMelko suuri - Juuri 20%:n rajan alle jäävät voivat menettää tuestaan melko huomattavan summan suhteessa siihen, että 20%:n raja olisi ylittynyt.
Merkitys yhteiskunnallePieni - Tuet ovat olemassa, ja selvä enemmistö ottaa ne sellaisina kuin niitä sattuu saamaan. Säännön aiheuttama väliinputoamisen mahdollisuus kuitenkin nakertaa uskoa järjestelmän järkevyyteen ja toisaalta aiheuttaa Kelan työntekijöille turhaa ja toisinaan ikävääkin työtaakkaa asiakkaiden valittaessa epäreilusta kohtelusta.
KorjattavuusHelppo - Sääntö olisi melko helppo muokata (ilmankin byrokratian määrän merkittävää kasvattamista) siten, että tukieurot eivät harppaisi vasta keinotekoisen rajan ylittyessä.
KokonaisälyttömyysMelko korkea. 20 %:n rajalle on vaikea nähdä perusteita varsinkaan tuensaajan näkökulmasta. Se ei estä tukijärjestelmän hyväksikäyttämistä, vaan pikemminkin kannustaa siihen. Lisäksi se aiheuttaa epäreilulta tuntuvia väliinputoamisia ja toisaalta kannustaa entistä vahvemmin käyttämään järjestelmää hyväksi hankkimalla ylimääräisiä tuloja 6 kk:n ajalle kierteen 14 hengessä.
Tuomio
Korjattava. Käytäntöön olisi helppo ratkaisu: vähennetään ilmoitetun edeltävän 6 kuukauden tuloista tuen perustetta varten joka tapauksessa esimerkiksi 10 %. Tämän jälkeen tuen perusteena käytettäisiin joko vahvistetun verovuoden tuloja tai tätä 10%:lla vähennettyä summaa riippuen siitä kumpi on suurempi. Tämä vähentäisi myös Kierteen 14 merkitystä.

Etuuksiin liittyvä 20 prosentin sääntö ei tietenkään ole yhteiskunnallisesti kovin merkittävä asia, mutta pienistä omituisuuksista kasvaa yleinen tyytymättömyys järjestelmää kohtaan sekä vaikutelma siitä, että järjestelmää voi "huijata", kunhan sen yksityiskohtia vain osaa lukea oikein.

20 prosentin rajalle olisi helppo vaihtoehto: 6 kuukauden tuloista vähennettäisiin joka tapauksessa 10% tuen perustetta laskiessa, mutta muita prosenttirajoja ei olisi. Alla oleva kuva havainnollistaa periaatteen vanhempainpäivärahan osalta: vasemmanpuoleisessa kuvassa on nykyinen käytäntö, jossa näkyy tuntuva loikkaus 20%:n rajan ylittyessä. Vaaka-akselilla näkyy 6 kuukauden tulo kerrottuna kahdella ja pystyakselilla tästä seuraava päivärahan suuruus. Käytännössä siis muutoksesta hyötyisivät päivärahansaajat, joilla tulojen nousu jää 8%:n ja 20%:n väliin, ja kärsisivät jonkin verran päivärahan saajat, joilla tulot ovat nousseet yli 20%.

Vanhempainpäivärahan suuruus edeltävien 6 kk:n perusteella lasketun vuositulon perusteella,
kun viimeisimmät verotuksessa vahvistetut tulot 36000€. Vasemmalla nykyinen, oikealla ehdotettu malli.


Ehdotetulla mallilla nousseesta tulosta hyötyisi jo 10%:n rajan ylittyessä, mutta rajasta huolimatta väliinputoamisia ei samalla tavalla syntyisi, koska vasta 10%:n rajan ylittävät eurot ylipäätään nostaisivat tukieurojen määrää. Byrokratia pienenisi suhteessa siihen, ettei rajoja olisi, ja samalla Kelan virkailijat eivät joutuisi kiusalliseen välikäteen sellaisten asiakkaiden kanssa, jotka jäävät ikävällä tavalla 20%:n rajan alle. Samalla se heikentäisi piirun verran järjestelmän hyväksikäyttämisen mahdollisuuksia keinotekoisella tulojen kerryttämisellä edeltävien 6 kuukauden osalta.


Ps. Kyllä, myös itselläni on ollut vähällä käydä niin, että olisin jäänyt 20%:n nurjalle puolelle, mutta pienen lisäselvityksen myötä niin ei käynyt. Ehdottamastani mallista olisi siis itselleni ollut jonkin verran haittaa. Se on kuitenkin mielestäni oikeudenmukaisempi ja lieventää järjestelmään kuuluvia järjenvastaisia kannustimia.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 1. marraskuuta 2016

Perustulokokeilun kokeiluluonteen merkitys

Hallitus kaavailee perustulokokeilua vuosille 2017 ja 2018. Oma mielipiteeni perustulosta ei ole juuri muuttunut 4,5 vuoden takaisen blogikirjoitukseni jälkeen: ajatus on hieno, mutta riittävään perustuloon ei yhteiskunnallamme ole vielä varaa, ja kannustinloukuista voi päästä eroon ilmankin perustuloa. Kaavailtu kokeilu on toki silti mielenkiintoinen - niin hyvässä kuin pahassakin. Siksipä se on myös saanut sekä kannatusta että kritiikkiä. Kritiikki on pääosin hyvinkin perusteltua, joskin on tietysti myös selvää, että rajatulla ryhmällä suoritettu kokeilu on väkisinkin tavalla tai toisella vajavainen, joten pienet puutteet eivät sellaisenaan välttämättä olisi syy jättää kokeilua tekemättä. 

Kokeiluun kohdistuneisiin kritiikkeihin ovat kuuluneet kommentit mm. otannan pienuudesta (2000 henkeä) sekä toisaalta kohderyhmän rajaamisesta pelkkiin työttömyysetuutta saaviin (ja ilmeisesti vain pitkäaikaistyöttömiin) jättämällä mm. kotihoidon tukea saavat, opiskelijat, freelancerit kokeilun ulkopuolelle. Nämä ovat mielestäni budjetin rajallisuudesta johtuvia ymmärrettäviä rajauksia. Sen sijaan mielestäni vakavin kritiikki on se, että työllistyessään perustulon saaja saisi pitää perustulonsa kokonaisuudessaan. Tämä vie pahasti pohjaa koko kokeilulta, koska tuollaiseen ei ole koko valtion mittakaavassa varaa: miksi siis sisällyttää kokeiluun käytäntöä, joka ei tulisi pätemään koko yhteiskuntaan sovellettuna?

No, edellämainitut ovat jo aiemmin esitettyjä kritiikkejä. On kuitenkin yksi aspekti, jota en ole tähänastisissa kannanotoissa huomannut, mutta joka tulee ottaa huomioon ainakin viimeistään mahdollisen kokeilun tuloksia analysoitaessa. Kyse on siitä, että kokeilun osapuolet tietävät osallistuvansa kokeiluun, ja se vaikuttaa väistämättä tavalla tai toisella kokeilun lopputulokseen.

Lähdetäänpä liikkeelle itse kokeilun perustulon saajista. Miten heihin vaikuttaa se, että he tietävät kyseessä olevan kokeilu? Äkkiseltään kuvittelisin, että he keskimäärin kannattaisivat jonkinlaista perustulojärjestelmää. Tämä tarkoittaisi sitä, että he haluaisivat myös osoittaa kokeilun toimivaksi. Lisäksi pitkään työttömänä olleelle kokeilu voi näyttäytyä uutena tilaisuutena, joka tuo tarvittavaa uutta puhtia, joka sitten myös edesauttaisi työllistymisessä.

Entä TE-toimisto? 2000 perustulonsaajan joukko on suhteellisen pieni, mikä saa perustulokokeilussa mukana olevan helposti erottumaan muista työttömistä. Suhtautuuko TE-toimiston virkailija siis yhtä neutraalisti perustulokokeilussa mukana olevaan työnhakijaan kuin muihin työnhakijoihin, vai saako hän mahdollisesti enemmän huomiota, mikä ilmenee parempana palveluna?

Entäpä työnantajat? Mitä heille merkitsee se, että mahdollinen uusi työntekijä on mukana perustulokokeilussa? Joillakin aloilla se voi tarkoittaa heille tarinaa, jota he voivat käyttää omassa brändäämisessään. Se voi merkitä myös suoraa mediahuomiota, joka voi edistää varsinkin pienen paikallisen toimijan myyntiä. Jos työnantajalle on tarjolla kaksi muuten samankaltaista työnhakijaa, joista toisen tiedetään olevan perustulokokeilussa mukana ja toisen tiedetään olevan sen ulkopuolella, uskoisin perustulokokeilussa mukana olevan olevan monessa tapauksessa houkuttelevampi vaihtoehto uudeksi työntekijäksi.

Tälle perustulokokeilun kokeiluluonteen vaikutukselle ei sinänsä voi paljon muuta tehdä kuin ohjeistaa TE-toimiston virkailijoita suhtautumaan heihin kuin keneen tahansa työnhakijaan, sillä perustulonsaajiin ja työnantajiin ei tässä mielessä voi juuri ohjauksella vaikuttaa. Eipä kokeiluluonteen vaikutus silti sinänsä ole kokeilun suurin haaste tai ongelma, mutta yhtä lailla sekin on asia, joka on syytä ottaa huomioon jo kokeilun mielekkyyttä pohtiessa ja sen toteutusta valmistellessa.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 1. lokakuuta 2016

Haluatko miljonääriksi - oppitunti paineen alla toimimisesta

Näkymä Haluatko miljonääriksi -studiolta
Tämä on selvästi henkilökohtaisin blogikirjoitukseni tähän asti. Osallistuin äskettäin Haluatko Miljonääriksi -ohjelmaan, ja kyseinen jakso näytettiin televisiossa tänään 1.10. Pääsin kilpailussa ns. hot seatille eli kilpailemaan rahasummista, mutta eipä se sen jälkeen sitten mennytkään yhtään niin kuin Strömsössä, sillä kisa loppui ikävällä tavalla lyhyeen ilman yhdenkään oljenkorren käyttämistä, kun jo toisen kysymyksen kohdalla valitsin kahdesta punnitsemastani vaihtoehdosta väärän. Samalla tuli päästyä ainakin lähelle kyseenalaista ennätystä kisaamissession lyhyyden suhteen ohjelman suomalaisessa versiossa.

Voit lukea tämän kirjoituksen miten haluat: koottuina meriselityksinä, yleisenä avautumisena, ylipitkänä analyysinä lyhyestä kilpailutilanteesta tai minä vain. Minulle tämä on itsetutkiskelua ja terapiaa: keino purkaa suurta pettymystä, analysoida, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi, sekä toivon mukaan oppia tästä jotain. Samalla toki yritän myös lieventää vaikutelmaa siitä, miten kujalla ehkä näytin olevan Euroopan maantieteestä. Jos luet tämän, ehkäpä se auttaa hieman ymmärtämään, millaista on istua tuossa tuolissa ja millaiseen tunnemyrskyyn se voi johtaa.

Tässä suurin piirtein ohjelman eteneminen niin kuin sen itse koin:


Alkukarsinta

Nopeutta painottava alkukarsinta on jännittävä, koska lyhyt hetki ratkaisee niin paljon. Tästä johtuen varsinaisen kisapäivän lähestyessä ajatukset alkoivat aina vain vahvemmin kohdistua juuri tuohon alkukarsintaan, ei niinkään ns. hot seatilla istumiseen. Alkukarsintasuorituksen saa kuitenkin tehdä omassa rauhassa ja penkillä odottaessa siihen on rauhassa aikaa asennoitua, joten jännitys on aika hyvin hallittavissa. Hyvää tuntumaa saattoi itselläni edesauttaa myös se, kun muille kilpailijoille esitetyt kysymykset tuntuivat helpoilta. Usko yhteen asiaan vain vaihteli: onnistuisiko sitä vastaamaan alun järjestelykysymykseen muita nopeammin. No, toisella kierroksella se onnistui.


Hot seatille pääsy

Kun olin toisella karsintakierroksella ryhmän oikein vastanneista nopein, tunne oli oikeastaan yllättävänkin helpottunut. Ehkä jopa liiankin? En pohtinut tässä tilanteessa lainkaan, mitä tekisin varsinaisten kysymysten tullessa. Ajattelin vain tyytyväisenä, että onpas uskomatonta, että olen selvinnyt tähän asti. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu ainakin siltä, että olisi etukäteen pitänyt valmentautua sen suhteen, miten toimia epävarmoissa tilanteissa hot seatilla: miten yrittää löytää itse vastaus, mitä oljenkortta käyttäisi minkäkinlaisissa tilanteissa, ja milloin olisi oikeasti perusteltua ottaa riski ja milloin ei. Kun vastauksen tietää, on tuolilla melko helppo istua, mutta kun sitä ei tiedä, voi tilanne olla toinen - ainakin jos siihen ei ole etukäteen henkisesti asennoitunut.


Puuttuva tai väärä tieto

Kohtalon kysymykseksi osoittautui itselläni Monacon ainoan rajanaapurin määrittäminen. En seuraa F1-kisoja, mistä johtuen minulla ei ole yhtä sellaista tuttuussidettä Monacoon, mikä monilla muilla on. Tämä on yksi syy siihen, miksi en Monacosta niin paljon tiedä, enkä nyt ikävä kyllä jotenkaan ollut tullut kerranneeksi Euroopan pieniä valtioita kilpailua varten. Puhuin ohjelmassa "rannikosta", millä tarkoitin Välimeren rantaa. Mielessäni maalasin Ranskan niin tiiviisti Espanjan ja Italian väliin, ettei Ranskalla muka olisi rantaa Välimerelle päin - jos joku siis ajatteli, että en olisi tiennyt Ranskan olevan Atlantin rannalla, niin täydellisen kujalla en sentään ollut. Tänä kesänä surullisella tavalla esillä olleen Nizzankin olen tainnut jotenkin ajatella olevan Atlantin rannalla.

Toissijaista höperyyttä oli, että yhtenä vaihtoehtona olleesta Kreikastakin taisin puhua saarivaltiona. Turistikohteen ominaisuudessa Kreikka on kyllä maalautunut mielikuviin korostetun saaripainotteisena, mutta en tästä huolimatta ajatellut Kreikan koostuvan pelkistä saarista. Ohjelmassa sanomani perustelu Kreikan poissulkemiseen oli muutenkin outo: vaikka Kreikka olisi pelkkä saari tai joukko saaria, ei se estäisi sitä, etteikö jollakin saarista voisi olla myös pieni kääpiövaltio. Joka tapauksessa tiesin, ettei Monaco ole Kreikan suunnalla, ja olen melko varma ilmaisseeni sen näinkin erikoisella tavalla ainakin osittain johtuen edeltävälle kilpailijalle tulleesta kysymyksestä, jossa oli oikeaa vastausta eli Tanskaa lukuunottamatta muuten pelkkiä sisämaavaltioita vaihtoehtoina. Tuossa kysymyksessä oikean vastauksen olisi voinut hyvin pitkälti päätellä sulkemalla sisämaavaltiot pois laskuista, joten toin nyt tuossa perustelussa ontuvalla tavalla saman päättelylogiikan mukaan myös tähän Monaco-kysymykseen.

Oleellista oli kuitenkin joka tapauksessa se, että kadotin mielessäni karttaa maalatessa Ranskan Välimeren puoleisen rantaviivan - vaikka todellisuudessahan sitä on satoja kilometrejä (mikä on kyllä tästä lähin hyvin kirkkaasti mielessä!). Tämä oli se väärä mielikuva, joka sai kisani päättymään niin lyhyeen. Mutta se ei vielä selitä yksin, miksi päädyin vastaamaan Espanja Ranskan sijasta.


Muu kysymykseen liittyvä tieto

Jos suora tieto puuttuu, voi silti olla mahdollista hyödyntää aihetta läheltä liippaavaa tietoa. Jos minulta olisi kysytty Monacon virallista kieltä, olisi ensimmäinen ajatus kyllä uskoakseni ollut ranska - ainakin ennemmin kuin espanja. Tätä olisi tainnut tukea myös käsitykseni Monacon ruhtinasparista. Lähtökohtaisesti oletettavaa olisi, että kääpiövaltion kieli olisi sama kuin sen naapurivaltion, joten tällä tavoin kieli antaisi vahvan syyn olettaa Monacon naapurimaan olevan Ranska.

Toisaalta ajattelin kuitenkin, että Monaco ei sijaitse millä tahansa rannikolla vaan nimenomaan Välimeren rannalla. Tämä sinänsä oikea käsitys yhdistettynä tuohon väärään käsitykseeni siitä, että Ranskalla ei olisi suoraa yhteyttä Välimereen, antoi ymmärtää, että Monaco olisikin Espanjan naapuri. Päädyin tällä tavoin ajattelemaan, että ehkäpä se Monaco sitten on Espanjan itärannikolla.

Jokin siis kyllä huusi sisälläni Ranskaa, mutta toinen puoli Espanjaa. Tästä syntyi ristiriita ja epävarmuus. Miksi en siis pyrkinyt selvittämään tilanteeseen jonkinlaista aidosti epäluulot poistavaa ratkaisua ennen vastaamista?


Epävarmuudesta seuraava paine

Huomattuani, etten tiedä suoraan oikeaa vaihtoehtoa, enkä osaa sulkea kolmea vaihtoehtoa pois, kehitin aika nopeasti itselleni tunteen siitä, että paikalla oleva studioyleisö odottaisi minun jo päättävän, mitä tehdä. Eihän tilanteessa oikeasti niin kiire ole, mutta tilanne on ensimmäistä kertaa tällä tavalla tv-ohjelmassa esiintyvälle sen verran uusi ja erikoinen, että eipä tuon tunteen torjumiseenkaan osannut oikein varautua - varsinkin kun kuvausten lähestyessä päällimmäisenä mielessä oli lähinnä alkukarsinnasta selviytyminen.

Toisin kuin jostain kumman syystä olin ehkä olettanut, tuollaisessa tilanteessa en vain osannutkaan ajatella kirkkaasti. Kysymys koski kartalla näkyviä rajoja, joten pelkistin sen mielessäni puhtaasti sellaiseksi ilman ajatuksia alueella puhuttavasta kielestä tai muista mahdollisesti oikeaan suuntaan ohjaavista asioista. Kun ajattelu on jossain määrin sumentunut, on vaikea yrittää piirtää karttaa mielessäänkään. Jos olisi osannut ajatella kirkkaasti, olisi mieleen ehkä pälkähtänyt sellainenkin sanapari kuin Ranskan Riviera. Tai ehkä olisin jopa osannut piirtää Espanjan ja Ranskan suhteen oikein. En tiedä. Muistan, että kaikesta huolimatta kuumotti, voisiko Ranska sittenkin ulottua Välimerenkin puolelle siten, että pikkuruinen Monaco sopisi siihen väliin. Koko epävarmuus näkyi ohjelmassa luultavasti selvästi. Miksi en sitten hakenut apua oljenkorsista?


Vääristynyt itseluottamus?

Yksi asia, mikä luultavasti hyvin monella kilpailijalla tulee vastaan, on tunne siitä, että itselle osui juuri väärät kysymykset. Sattumaahan se on, mutta niin kävi nyt itsellenikin. Kilpailussa tulevat kysymykset voi oikeastaan jakaa kilpailijan näkökulmasta karkeasti tämäntyyppiseen nelikenttään:

Helppo
Vaikea
Tietää vastauksen
Tyypillinen alkupään 
kysymys
Kilpailijan kannalta 
mukavin vaihtoehto
Ei tiedä vastausta
Kilpailijan kannalta 
ikävin vaihtoehto
Tyypillinen loppupään 
kysymys

Alkupuolella kilpailua kysymykset osuvat enimmäkseen vasempaan yläreunaan eli helppoon kysymykseen, jonka vastauksen kilpailija tietää, kun taas loppupuolella yli 10 000 euron kysymyksissä oikeaan alareunaan. Nyt Monaco-kysymys osui itselleni kuitenkin ikävästi tuohon vasemman alareunan punaisella merkittyyn osioon: eihän se oikeasti vaikea kysymys ollut, minä en vain sen vastausta ikävä kyllä tiennyt tai muistanut. Siinä missä muut jaksossa kilpailleet olisivat luultavasti tienneet vastauksen Monaco-kysymykseen, itse puolestani olisin osannut vastata kaikkiin jaksossa siihen asti esitettyihin kysymyksiin. Tiesin vastauksen ilman epäilyksen hiventä jopa yleisellä tasolla vaikeahkona pitämääni Wimbledon-voittajaa koskeneeseen ja jakson ensimmäisen kilpailijan kilpailun päättäneeseen Tennis-kysymykseen - joskin sen tiesin ainoastaan siksi, että olin ohjelmaan valmistautumista ajatellen urheilu-uutisia seurannut ja näitä asioita opetellut. Tiesin, että olisin luultavasti tiennyt vastauksen myös edellisestä jaksosta jatkaneelle kilpailijalle edellisessä jaksossa ilmeisesti vaikeuksia aiheuttaneeseen House of Cards -kysymykseen, johon oman jaksoni alussa viitattiin (myöhemmin tuon edeltävän jakson katsoneena: kyllä, Kevin Spaceytähän siinä vain haettiin, joten olisin tiennyt).

Koska olin tietänyt vastaukset noin kahdeksaan jo esitettyyn varsinaiseen kilpailukysymykseen sekä molempiin alkukarsintakysymyksiin, olisin siis päässyt edellisen kilpailijan kysymyksillä ensimmäisen kynnyskysymyksen eli 1000 euron yli ilman oljenkorsia - ja luultavasti sama olisi onnistunut 2000 euroon asti myös tätä edeltävän kilpailijan kysymyksillä. Ajattelinko tästä johtuen, että kyllähän minä nyt tähän itsellenikin tulleeseen ihan alkupään kysymykseen osaan vastata? Ehkä. En tiedä. Jonkinlainen vauhtisokeus tilanteessa oli kai kuitenkin päässyt syntymään, vaikka kisan aivan alussa vasta oltiinkin. Näin jälkikäteen ajatellen se sai minut ymmärtämään paremmin jopa Yhdysvaltojen ensimmäistä miljoonan dollarin kysymykseen väärin vastannutta, jonka riskinottoa on helppo pitää suhteettoman suurena jo ihan oikein vastaamisen epätodennäköisyyttä ja sitä kautta lopputuleman odotusarvoakin ajatellen (kts. Youtube-video).

Jos siis oikeastaan tarkkoja ollaan, en oikeastaan osunut vain ylläkuvatun nelikentän vasemman alakulman kilpailijan kannalta ikävimpään kysymysryhmään, vaan myös sen sellaiseen vielä ikävämpään osajoukkoon, josta pystyi kehittelemään sellaisen väärään vastaukseen johtavan päättelyketjun, joka sai minut nyt olemaan käyttämättä oljenkortta.

Uskon, että jos olisin valmistautunut kilpailuun oikein, virhe olisi silti voitu vielä välttää...

Suunnittelemattomuudesta seurannut pettänyt harkinta

Oma tärkeä tekijänsä on, että en tainnut ihan tosissaan ajatella, mitä se tarkoittaisi, jos vastaisinkin kysymykseen väärin - eihän varsinaisessa kilpailussa voi vain aloittaa heti uudestaan alusta samaan tapaan kuin jossain visailupelissä netissä. Epävarmassa tilanteessa vastaaminen on siis heti iso riski, ja yleisesti ottaen missä tahansa asiassa riskin pitää olla mielestäni perusteltu, jotta tarttuisin siihen. Suunnitelmana oli sinänsä olla luovuttamasta liian helpolla, vaan ottaa harkitusti riskiä, jotta pääsisi toisen eli 10 000 euron turvarajan yli, minkä jälkeen seuraaviin kahteen kysymykseen kannattaisi vastata, vaikka ei olisi vastauksesta aavistustakaan. Tästä johtuen pidinkin oikeastaan ennen kilpailupäivää 1000 euron palkintosummaan päätymistä melko todennäköisenä lopputulemana sillä oletuksella, että pääsisin varsinaiselle kilpailutuolille. 1000 euroahan on melko tavallinen voittosumma, sillä se on lopputulema väärästä vastauksesta 2000 euron kysymykseen tai epäonnistumiseen päätyneestä riskin otosta 3000, 5000, 7000 ja 10 000 euron kysymyksissä.

Käytännössä sen verran olin siis etukäteen ajatellut, että mikäli vain niin pitkälle pääsisin, voisin ottaa melko epävarmoissakin tilanteissa riskiä aina 30 000 euroon asti sen suhteen vastatako kysymykseen vai lopettaako peli - ja tämä onkin ihan järkevä ajatus. Oljenkorsien käytön suhteen en vain ollut samanlaista miettimistä ikävä kyllä tehnyt. Tähän voi nähdä ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin hotseatille pääsy oli ylipäätään epävarmaa, joten siinä istuminen ei ollut niin konkreettisena mielessä, että siihen olisi osannut nähdä riittävän vahvasti syytä varautua - sen sijaan sitä vain keskittyi siihen, että selviytyisi karsinnasta läpi. Toisekseen jotenkin sitä kai ajatteli, että kyllähän sitä osaa tuolissakin käyttää harkintaa siinä missä muutenkin.

Vaikka olin sinänsä kuullut vinkkinä, että oljenkorret kannattaa käyttää, en tätä selvästikään ollut aivan täysin sisäistänyt. En ollut riittävästi käynyt sitä läpi, että riskin ottaminen oljenkorsien säästämiseksi ei kovin helpolla kannata. Huonoimpana vaihtoehtona on tietysti nyt realisoitunut pahin vaihtoehto eli turha ennenaikainen putoaminen, mutta toisaalta toisessa vaakakupissa oleva hyöty oljenkorren säästymisestä riskin oton onnistuessa on myös jossain määrin kyseenalainen: voi olla, että myöhemmin vastaan tulevaan kysymykseen kyseinen oljenkorsi ei samalla tavalla auttaisikaan. Sikäli kuin on todennäköistä, että oljenkorsi auttaa epävarmasta tilanteesta eteenpäin, oljenkorsi kannattaisi siis aina käyttää! Tämä vain korostuu tilanteessa, jossa oljenkorsia on jäljellä monta, sillä tälloin vastakkaisissa vaakakupeissa on yksi mahdollisesti säästyvä oljenkorsi ja kolme (!!) mahdollisesti käyttämättömäksi jäävää oljenkortta.

Monaco-kysymys oli juuri sellainen kysymys, johon yleisöoljenkorsi olisi varmasti auttanut. Kilautuskaverikin olisi hyvin todennäköisesti tietänyt vastauksen, ja 50-50:kin olisi auttanut minut 67%:n todennäköisyydellä eteenpäin. Lisäksi riskin otosta mahdollisesti säästyvä hyöty ei ollut mitenkään järkevässä suhteessa riskin negatiiviiseen puoleen eli pelin päättymiseen ja kaikkien oljenkorsien menettämiseen, joten minun olisi ehdottomasti pitänyt oljenkorteen tarttua. Tämä on se asia, mikä tuntuu vaikeimmalta antaa itselle anteeksi.


Lopuksi

Tehtäköön selväksi, että Haluatko Miljonääriksi -tiimin toiminnasta ja kannustavuudesta minulla on vain hyvää sanottavaa, ja kotona on myös jaksettu hyvin olla tukena. Olen lähinnä pettynyt siihen, miten itse toimin kilpailutilanteessa. Paitsi että voi tietysti jälkikäteisviisaana todeta, että olisihan nyt kannattanut käyttää muutama minuutti sellaisen perusknoppitietopaketin kuin Euroopan kääpiövaltioiden opetteluun (kyllä muuten olisi!), olisi ennen kaikkea pitänyt myös tehdä jonkinlaista mielikuvaharjoittelua siitä, miten toimia kilpailijan tuolissa sekä päättää, milloin ja miten tulisi käyttää oljenkorsia.

Mikä minua sitten epäonnistumisessani eniten harmittaa? Raha? Tokihan sekin jonkin verran, mutta ei missään nimessä päällimmäisenä, sillä suuriin summiin pääseminen ei kuitenkaan onnistu kovin monilta. Paljon enemmän häiritsee moni muu asia kuten se, etten päässyt edes näkemään, mihin asti pääsisin minulle sattuvalla kysymyspatteristolla olettaen, että käyttäisin oljenkorsia silloin kun niitä tarvitsen. Oljenkorsien käyttämättömyydestä johtuen hot seatillä istumiskokemuksesta jäi myös jotain olennaista kokematta: en päässyt soittamaan kenellekään mainiosta (joskin ehkä aavistuksen verran turhan homogeenisestä) kilautuskaverikolmikosta, kysymään yleisöltä tai käyttämään fifty-fiftyä. Leppoisa jutustelu Jaajon kanssa jäi myös hyvin lyhyeen, enkä päässyt jännittämään odottaessa seuraavan jakson kuvauksia. Ja toisaalta kyllähän sitä totta kai jäi myös tunne, että jätin itsestäni todellista(kin) hömelömmän vaikutelman. Jollakin oudolla tavalla tuntuu samalla, että olisin pettänyt itseni lisäksi kilautuskaverieni ja kaikkien muidenkin minut tuntevien ihmisten odotukset kisassa pärjäämiseni suhteen.

Tässä on vielä loppukaneettina muutama toteamus niin ohjelmaa katsoville kuin ohjelmaan jatkossa kilpailemaan pyrkiville:

  • Jos aiot kilpailemaan:
    • Mieti etukäteen, miten toimit, jos et tiedä heti vastausta.
    • Päätä oljenkorsien käytöstä myös etukäteen. Tärkein sääntö (jota en itse valitettavasti kunnolla noudattanut) on, että niitä ei kannata pyrkiä väkisin säästämään, mutta muiltakin osin voi kannattaa etukäteen pohtia, minkälaisiin tilanteisiin käyttää mitäkin oljenkorsista.
    • Päätä etukäteen, mihin summiin olet valmis tyytymään ja millä ehdoin. Etukäteen on vaikea tietää, miltä riskin ottaminen kilpailutilanteessa tuntuu: toiset saattavat ottaa kisatilanteessa herkemmin riskin kuin mitä tarkemmin harkittuna tekisivät, toiset taas saattavat välttää riskiä kilpailutilanteessa enemmänkin kuin mitä tarkemmin miettien haluaisivat. Päättämällä etukäteen, minkälaisissa tilanteissa on valmis lopettamaan pelin, päätöksenteko varsinaisessa kilpailutilanteessa sujuu luultavasti paremmin.
    • Ota huomioon, että riippuen luonteesta, tähtien asennosta ja sen sellaisesta kilpailutilanne voi muuttaa luottamusta omaan vastaukseen kumpaan suuntaan tahansa: tavallisesti ilmiselvältä vaikuttava kysymys voi tuntua epävarmalta, mutta toisaalta voi syntyä myös turhankin vahva luottamus omaan käsitykseen oikeasta vastauksesta. Pyri siis jäsentämään, mitä tiedät, ja mitä et.
    • Kirjoita valmiiksi ylös (paperille tai tietokoneelle), miten aiot pelata. Se konkretisoi suunnitelman mieleesi. 
  • Ohjelmaa katsoville:
    • Kotisohvalla pärjäät kysymyksissä luultavasti paremmin kuin tositilanteessa. Ei tieto luultavasti kilpailussa varsinaisesti mihinkään häviä, mutta täsmällisen välittömän tiedon puuttuessa ajattelu voi sumentua, etkä esimerkiksi löydäkään vastausta, jonka ehkä kotona keksisit.
    • Ohjelmaa katsova kiinnittää luultavasti enemmän huomiota niihin kysymyksiin, jotka itse tietää, mutta joissa kilpailijalla on hankaluuksia, kuin niihin kysymyksiin, joita ei itse tiedä, mutta joista kilpailija selviää ongelmitta. Yksi selvä syy tähän on ainakin se, että kilpailijalle ongelmia aiheuttava kysymys saa tyypillisesti enemmän ruutuaikaa. Lisäksi ohjelmaa katsovan voi olla mukavampi ja ehkä helpompikin jäädä miettimään sitä kysymystä, jonka itse olisi tiennyt. Ja yhtenä tärkeänä tekijänä kilpailijalle ongelmia aiheuttava kysymys voi katkaista koko kilpailun, mikä nostaa sen huomiomielessä huomattavasti merkittävämpään asemaan ei vain kilpailijalle, vaan myös katsojalle.
Yksi asia on varma. Itse ainakin katson tämän kokemuksen jälkeen jatkossa vastaavia tv-ohjelmia ja niihin osallistuvien edesottamuksia aika lailla uusin silmin. Ja kokemuksesta oppineena jos joskus vielä saan tilaisuuden osallistua vastaavankaltaiseen ohjelmaan, aion valmistautua en vain suoriutumaan ohjelman tehtävistä, vaan myös kohtaamaan ohjelmassa vastaan tulevat valintatilanteet.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



perjantai 1. tammikuuta 2016

Kehitysaskeleita 9 - Luovutustappiot vähennyskelpoisiksi kaikista pääomatuloista

Juuri alkaneen vuoden eli vuoden 2016 verotuksesta lähtien luovutustappiot ovat vähennyskelpoisia kaikista pääomatuloista, kun vähennyskelpoisuus on aiemmin koskenut vain luovutusvoittoja (kts. esim. https://www.veronmaksajat.fi/Palkka-ja-elake/verotus-2016/ ).

Muutos tekee verotuksesta oikeudenmukaisempaa kahdellakin tapaa. Se estää tilanteet, joissa verovelvollinen joutuu maksamaan veroa sijoituksista, jotka ovat todellisuudessa tappiollisia (kts. esim. aiempi juttuni Osingot aidosti samalle linjalle luovutusvoittojen kanssa). Se myös nostaa tavallisen piensijoittajan tasaveroisempaan asemaan suhteessa varakkaaseen sijoittajaan, jolla on holdingyhtiön, kapitalisaatiosopimuksen tai muiden sijoitusinstrumenttien kautta paremmat mahdollisuudet välttää ylimääräisiä veroja ennen rahojen varsinaista tulouttamista omaan käyttöön. Samalla se eliminoi järjestelmän kierteet -juttusarjani "kierteet" 17 ja 18

Nämä tekijät kannustavat useampia ihmisiä osakesäästämiseen, mikä on vain hyvä asia. Mikäli joku näkee muutoksen mahdollistavan perusteettomien verojen välttämisen lisäksi myös verojen liian pitkälle menevän viivästyttämisen, toivon, että sitä ei nähtäisi kuitenkaan syynä ottaa askelta taaksepäin vaan pikemminkin syynä kehittää verotusta edelleen eteenpäin. Tähän voi hakea keinoa esim. Osakesäästäjien keskusliiton hallituksen puheenjohtajan Timo Rothoviuksen veropohjaa laajentavasta mutta madaltavasta esityksestä, jota sivusin vajaan kolmen vuoden takaisessa jutussani Osinkoverotus tyhjältä pöydältä, tai soveltamalla vajaat neljä vuotta sitten esittämääni arvonnousuveroa helposti arvotettavissa oleviin omaisuuslajeihin kuten pörssiosakkeisiin (minkä toteutuksesta löytyy esimerkkihahmotelma blogistani tammikuulta 2011).


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



torstai 1. lokakuuta 2015

Lomaraha ei ole harmiton rakenne

Minnekäs seuraavat lomarahat? Unkariin?
(20.7.2013)
Hallitus on aikeissa viedä lomarahat osaksi lainsäädäntöä, mikä potentiaalisesti voisi tuoda lomarahat myös työpaikoille, joissa sitä ei ennestään ole ollut. Ilmeisesti tämän olisi kuitenkin tarkoitus onnistua niin, ettei työpaikkojen palkkakustannukset kasvaisi. Pohjimmiltaanhan lomaraha on vain yksi, hieman outo osa palkkaa, eikä se sellaisenaan juuri vaikuta työnantajan tai työntekijän asemaan. Kokonaisuudessaan uskoisin sen kuitenkin olevan suomalaiselle yhteiskunnalle haitallinen käytäntö.

Näen ainakin kaksi tapaa, joilla lomaraha vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Aloitetaan ehkä vähäpätöisimmästä eli koko käsitteen ymmärtämisestä. Moni sekoittaa lomarahan lomakorvaukseen, mikä aiheuttaa monesti väärinymmärryksiä. Joillakin taas voi olla epäselvyyttä siitä, onko oikeutettu lomarahaan. Lomarahojen maksupäivät vaihtelevat yrityksittäin, ja eroja saattaa olla myös siinä, miten lomarahaan säilyy oikeus esim. työpaikan vaihdon yhteydessä. Siinä missä esimerkiksi kellojen kesäaikaan siirrostakin, kyllähän näistäkin seikoista saa kahvipöytäkeskustelun aihetta, minkä voi näkökulmasta riippuen nähdä joko hyvänä tai huonona asiana, mutta samalla nämä asiat työllistävät tarpeettomalla monimutkaisuudellaan yrityksen hallintoa ja aiheuttavat myös muille päänvaivaa, mikä vie tilaa muilta työhön tai vapaa-aikaan liittyviltä asioilta.

Toinen asia on se olennaisempi: miten lomaraha vaikuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymiseen? Itse näkisin asian niin, että lomaraha purkautuu monesti ylimääräisenä kulutuksena heti lomarahan saamisen jälkeen, ja mitä vähemmän säästöjä eli mitä lähempänä on niin sanotusti kädestä suuhun elämistä, sitä suurempi on lomarahan vaikutus. Ja milloin lomaraha saadaan? Käytännöt vaihtelevat, mutta monesti siten, että lomaraha on käytettävissä jo loman aikana. Minne tuo ylimääräinen kulutus sitten suuntautuu loman aikana? Monesti ulkomaille.

Useaan otteeseen erilaisissa kannanotoissa hallituksen leikkauksia vastaan on kannettu huolta kotimaisen ostovoiman ja kulutuksen puolesta. Jos hallituksen toimet onnistuvat lisäämään työllisyyttä, sillä se ostovoima kasvaa. Mikäli lomaraha puolestaan poistettaisiin vaikka kokonaan ja kompensoitaisiin joko heti tai ajan myötä peruspalkoissa, sillä sitä tuettaisiin kotimaista kulutusta.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 29. syyskuuta 2015

Pakottava palkankorotus

Hallitus on nyt ehdottanut, että sunnuntailisien ja ylityökorvausten leikkaamisen sijasta leikataankin lomarahaa 30%:lla. Ihan hyvä siinä mielessä, että osuuhan se nyt tasaisemmin eri aloille, eikä kiristä erityisesti muutenkin matalapalkkaisten alojen tulotasoa. Mutta en voi lakata ihmettelemästä Sipilän hallituksen järkeilyä asiaan liittyen.
Viikko sitten ihmettelin vielä, miten voi olla niin, että työehtosopimuksista löytyviin sunnuntailisiin ja ylityökorvauksiin voi puuttua pakottavalla lainsäädännöllä, mutta samaa ei voisi jostain kumman syystä tehdä lomarahoille. Miksi se, että jotakin asiaa ei löydy lainsäädännöstä entuudestaan, olisi este sille, ettei siitä voisi jatkossa lailla säätää? 
No, eilinen avaus toi tähän asiaan jonkinlaisen potentiaalisen vastauksen. Lomarahat halutaankin antaa ilmeisesti jatkossa lainsäädännöllä kaikille, ja ilmeisesti vain siksi, jotta sitä voidaan leikata. Tarkoittaako tämä siis sitä, että laissa voitaisiin säätää vain sellaisista asioista, jotka koskee yleispätevästi kaikkia? Työntekijöiden joukko, jota tuo tulisi uutena asiana koskemaan, ei myöskään ole mikään aivan pieni: ilmeisesti yli 200 000. Onko perustuslaissa jokin tasaveroiseen kohteluun liittyvä seikka, joka tällaista vaatii? Miksei laissa voi vain määrittää, että mikäli työehtosopimuksissa sovitaan lomarahoista, sen suuruus voi olla korkeimmillaan X% loma-ajan palkasta? Mikä tässä oikeasti olisi perustuslainvastaista? 
Vai onko niin, ettei mikään oikeasti estäisi lomarahojen rajoittamista ilman, että se laajennettaisiin koskemaan kaikkia? Jos on, miksi ihmeessä kilpailukyvyn parantamisoperaation yhteydessä tarjottaisiin järjestäytymättömiin työpaikkoihin väkipakolla n. 3,5%:n palkan korotus. Se heikentäisi monien pienyrittäjien toimintaedellytyksiä huomattavasti. Mikäli tuo 30%:n lomarahan leikkaus olisi myös hallituksen suunnitelmien mukaisesti määräaikainen, mutta lomarahan lakisääteisyys ei, ollaankin pian jo tilanteessa, jossa yhdestä työehtosopimuksiin saavutetusta edusta onkin vain tehty pysyvästi lakisääteisesti kaikkia koskeva. Silläkö se kilpailukyky saavutetaan?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



torstai 10. syyskuuta 2015

Ylityökorvausten puolittamisesta

Yksi hallituksen kaavailemista muutoksista on ylityöstä maksettavien lisäkorvausten laskeminen puoleen nykyisestä. Lyhyellä tähtäimellä kyse on lähinnä pyrkimyksestä alentaa palkkakustannuksia. Eri alojen peruspalkat ovat kuitenkin lisäkorvauksista erillinen muuttujansa, joten tästä syntynyt säästö voi hävitä jo samalla kuin niiden on mahdollista ylipäätään syntyä eli kun seuraavat työehtosopimukset on saatu neuvoteltua ja ne ovat astumassa voimaan. Tästä johtuen ylityökorvausten leikkaamisen mielekkyyttä arvioidessa lienee perusteltua pohtia, miksi ylitöille on alunperin ylipäätään määritetty tavallista työtuntia selvästi korkeampi palkka ja mikä tuon korvauksen suhteellisen suuruuden merkitys oikeastaan on.

Onko ylityökorvaukset luotu lakisääteisiksi alunperin työntekijän turvaksi? Ehkäpä näin, mutta tarvitaanko jo siihen 50%:n tai 100%:n suuruista lisäpalkkaa - varsinkin ottaen huomioon että ylitöistä voi aina kieltäytyä? Olisiko lisäkorvauksen huomattavuuden toinen tarkoitus tarkoitus se, että työnantajapuolella olisi vahva kannustin olla teettämättä sitä ylityötä? Miten ylityökorvauksen puolittaminen loppujen lopuksi tulisi vaikuttamaan? 

Yleisellä tasolla ylityökorvausten puolittuminen saa yritykset tarjoamaan entistä herkemmin ylitöitä sen sijasta, että palkkaisivat lisää työntekijöitä. Luultavasti halukkaita ylityön tekemiselle myös riittää kohtalaisesti korvauksien puolittamisesta huolimatta. Tästä herää kysymys, käykö tässä oikeastaan päinvastoin kuin mitä hallitus on suunnitellut? Sen sijaan, että syntyisi "kymmeniä tuhansia työpaikkoja", aiempaa pienempi joukko tekisi yhä enemmän töitä, eli työttömyys kasvaisikin. 

Toisaalta hyvänä asiana voi pitää varsinkin pienten yritysten osalta sitä, että suhteessa pienemmät ylityökorvaukset antaisivat yrityksille enemmän vaihtoehtoja töidensä järjestämiseen. Tämä antaa paremmat mahdollisuudet mitoittaa toimintansa oikeaksi ja siten yritykselle paremmat mahdollisuudet menestyä, mikä on toisaalta myös työntekijän etu: työntekijät palkataan pysyvämpää tarvetta varten, minkä voi nähdä vähentävän riskiä rekrytointien ja irtisanomisten vuorottelulle, mikä olisi hyvin haitallinen tie kaikille osapuolille.

Yrityksen kannalta pidemmällä tähtäimellä kannattavinta olisi tietysti edelleen ennemmin uuden työvoiman palkkaaminen kuin olemassa olevien ylityöllistäminen ja heille ylityökorvausten maksaminen, joten uskoisin lakisääteisten ylityökorvausten kutistamisen olevan itsessään enemmän hyvä kuin huono asia. Erikoisena sivuseurauksena on myös mahdollista, että työpaikoilla, joilla ylitöitä tehdään toisinaan käytännössä ilman ylimääräistä korvausta, ylitöistä ruvettaisiinkin maksamaan extraa. Työpaikka- tai ehkä jopa alakohtaisesti lieneisi kuitenkin syytä säilyttää mahdollisuus myös korkeampiin ylityökorvauksiin, jotta ylitöille löytyy tarvittaessa tekijänsä. Tällöin muutos tarkoittaisi käytännössä lähinnä sitä, että valtiovalta puuttuisi aiempaa vähemmän työntekijöiden ja työnantajien välisiin sopimuksiin.

Suhteellisesti ja pitkällä tähtäimellä ajatellen ylityökorvausten leikkaus tuntuu siis oikeanlaiselta toimenpiteeltä. Absoluuttisesti ja tätä päivää ajatellen tuntuu kuitenkin väärältä, miten kovasti se kohdistuu muutenkin matalapalkkaisiin julkisiin aloihin. Tätä ajatellen leikkaukset tuntuvat suurelta osin pikemminkin julkisen puolen kustannuksien leikkaamiselta kuin Suomen kilpailukyvyn kohentamiselta - ellei leikkauksia sitten tosiaan tulla samalla kertaa julkisen puolen peruspalkkatason muutoksilla kompensoimaan.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kehitysaskeleita 8 - Sunnuntain ja lauantain ero pienemmäksi

Hallituksen eilen esittelemään kokonaisuuteen kuului sunnuntaityöstä maksettavan ylimääräisen korvauksen kutistaminen 100 prosentista 75 prosenttiin. Käytännössä tämä laskee sunnuntaista maksettavaa palkkaa siis 12,5%:lla, mikä lyhyellä tähtäimellä laskee jonkin verran sunnuntaityötä tekevien kokonaisansiotasoa, mikä puolestaan ymmärrettävästi harmittaa paljon sunnuntaityötä tekeviä. Yleisemmällä tasolla tämä koko viikon työtä ajatellen keskimäärin noin 3%:n luokkaa oleva palkan alentuminen tulee pitkällä tähtäimellä kuitenkin kompensoitumaan peruspalkassa, jolloin keskimääräistä vähemmän sunnuntaityötä tekevät ajan myötä käytännössä vain hyötynevät muutoksesta - vaikka siis toimisivatkin sunnuntaityötä vaativilla aloilla. Näin ollen muutoksen varsinainen merkitys vähänkin pidemmällä tähtäimellä on mielestäni aivan muualla kuin kuin kokonaistyökustannusten muutoksessa.

Olen monesti ihmetellyt, miksi sunnuntaityöstä maksetaan niin suurta lisäkorvausta, kun taas toisesta tavalliseen viisipäiväiseen kuuluvasta vapaapäivästä eli lauantaista ei kuulu lakisääteisesti lainkaan lisäkorvausta. Tämä saa aikaan sen, että joillakin työpaikoilla lauantaivuoroja vältellään, kun taas sunnuntaivuoroja oikein janotaan. En näe tälle käytännölle juuri muuta syytä kuin kuusipäiväisen työviikon henkisen perinnön, joka vaivaa typerän konkreettisella ja sekavalla tavalla edelleen mm. lomalainsäädäntöämme (kts. Lauantai lomapäivänä). On huomioitava, että lauantaille voidaan edelleen määrittää alakohtaiset lisät, ja tulevaisuudessa taloustilanteen sen paremmin salliessa ehkä lauantaille voidaan saada pieni lakisääteinenkin lisänsä. Joka tapauksessa se, että sunnuntai lähenee palkkakustannusmielessä lauantaita tarkoittaa käytännössä sitä, että työ voidaan järjestellä astetta vapaammin: sunnuntaivuoroista ei ole enää syytä kilpailla samaan tapaan, eikä työnantajan tarvitse niin paljon vältellä sunnuntaityön teettämistä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sunnuntain työvuoroon saadaankin yksi työntekijä enemmän. Tämä on sekä työnantajan että työntekijän etu.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kahdeksan askelta asuntopolitiikan uudistamiseksi

Asumiseen liittyvää verotusta ja muuta asuntopolitiikkaa on käsitelty viime viikkoina mm. ympäristöministeriön työryhmän ehdotuksissa sekä kaupungin vuokra-asumiseen liittyvissä keskusteluissa. Tässä on asuntopolitiikan uudistamiseksi oma 8-kohtainen ehdotukseni, joka jakautuu verotuksen, sosiaalisen asuntotuotannon sekä rakentamisen sääntelyn teemoihin:

1. Varainsiirtovero pois

Varainsiirtovero rankaisee muuttamisesta omistusasuntojen välillä, mikä tekee siitä monella tapaa haitallisen veron. Vero nostaa työn perässä muuttamisen kynnystä, saa ihmiset asumaan liian pienissä tai liian suurissa asunnoissa veron välttämiseksi, aiheuttaa ylimääräistä taloudellista rasitusta muutenkin taloudellisesti vaikeissa elämän murrostilanteissa kuten eron sattuessa, sekä aiheuttaa tarpeeonta kikkailua mm. asuntojen omistussuhteiden määrittämisessä. Veron fiskaalinen merkitys ei myöskään ole niin suuri (puolen miljardin luokkaa vuodessa), etteikö se olisi korvattavissa muilla veroilla.

2. Asuntolainan korkojen verovähennysoikeus pois

Suurimman osan varainsiirtoveron puutteen jättämästä aukosta saisi katettua poistamalla korkojen verovähennysoikeuden. Korkovähennys on puhdasta asuntovelallisten suosimista mm. vuokralla asuvien kustannuksella, eikä sille ole nähtävissä järkeenkäypiä perusteluita. Siksi siitä on syytä luopua. Verojärjestelmähän suosii omistusasumista jo ilmankin korkojen verovähennysoikeutta.

3. Oman asunnon myyntivoitto osittain veronalaiseksi

Asunnon myynnistä saadun voiton tulisi periaatteessa kaiken järjen mukaan olla veronalaista tuloa siinä missä kaikki muukin pääomatulo. Oman asunnon myyntivoitto on kuitenkin määrätty verottomaksi sillä ehdolla, että asunnossa on itse asunut vähintään kaksi vuotta yhtäjaksoisesti. Tälle verottomuudelle on helppo nähdä järkevä perustelu siinä, että muuten se voisi synnyttää varainsiirtoveroakin huomattavasti suuremman taloudellisen esteen muutolle.

On kuitenkin löydettävissä kompromissi, jossa oman asunnon myyntivoittoveroa kohdeltaisiin jokseenkin muiden myyntivoittojen varaan ilman, että syntyisi keskimäärin edes nykyisen varainsiirtoveronsuuruista kannustinta olla muuttamatta. Malli voisi mennä näin:
  • Asunnon arvon nousu asetetaan 50-prosenttisesti veronalaiseksi jo ennen asunnon realisointia. Tästä maksettaisiin tavallinen pääomavero, eli kokonaisuudessaan vero olisi efektiivisesti 15-16,5% asunnon arvon noususta riippuen summan suuruudesta.
  • Asunnon arvonnousua seurataan alueellisesti ja asuntokoon mukaan jaotellun tilaston perusteella vuosittain verrattuna vuosineljännekseen, jona asunto oli hankittu. 
    • Asunnolle lasketaan tämän tilastollisen arvonnousun pohjalta uusi hinta, josta vähennetään 15%.
    • Mikäli tämä 15%:lla vähennetty tilastollinen hinta on enemmän kuin asunnon hankintahinta tai aiemmin maksetun arvonnousuveron perusteena ollut laskennallinen arvo, arvonnousu katsotaan veronalaiseksi. Tästä arvonnoususta suoritettaisiin 15-16,5% vero, vaikka asuntoa ei myytäisikään.
    • Heikommin tilastoiduilla haja-alutusalueilla voidaan käyttää 15%:n sijasta suurempaa vähennysprosenttia.
  • Asuntoa myytäessä lasketaan lopullinen myyntivoitto, joka suoritetaan pääomaveron suuruisena, mutta oman asunnon tapauksessa 50-prosenttisesti verovapaana siten, että myyntivoitosta vähennetään samasta asunnosta aiemmin peritty arvonnousuvero sekä mahdolliset asunnon kunnostukseen kohdistuneet kustannukset. Mikäli asunto ei ole toiminut omana asuntona vähintään kahta vuotta, 50-prosenttista verovapautta ei myyntivaiheessa enää ole, kuten ei ole nykykäytännössäkään.
Tällainen vero olisi oikeudenmukainen, koska se maksettaisiin varainsiirtoverosta poiketen saadusta voitosta, minkä lisäksi se aiheuttaisi tyypillisesti varainsiirtoveroa pienemmän rasitteen muuttamiselle.


_____________________

4. Hitas-järjestelmä pois

Helsingin Hitas-järjestelmä on typerä rakennelma, joka on parhaimmillaan sen ollessa harmiton vähemmän keskeisillä alueille sijaitsevissa yhtiöissä, joissa sääntely ei käytännössä vaikuta kauppahintoihin. Pahimmillaan, eli sääntelyn aiheuttaessa suurimman ristiriidan markkinahintojen ja säännellyn hinnan välille, se tarjoaa perusteetonta todella mittavaa hyötyä mahdollisesti hyvinkin varakkaille arpaonnisille, aiheuttaa valtavat kannustimet jumiutua samaan asuntoon, tekee asuntoresurssien kohdistumisesta oikeille ihmisille todella tehotonta, aikaansaa pimeitä kymmenien tuhansien eurojen sohvakalustekytkykauppoja, synnyttää tarpeetonta byrokratiaa sekä kallistaa järjestelmän ulkopuolisen asumisen hintaa. Järjestelmästä on hyötyä vain muutamille arpaonnisille muiden maksaessa lystin kalliimman asumisen tai järjettömien kannustimien muodossa, mistä johtuen sen olemassaololle on vaikea nähdä minkäänlaista perustelua. Uusien Hitas-yhtiöiden rakentaminen tulisi lopettaa välittömästi ja olemassaoleville yhtiöille pitäisi myydä mahdollisuus irtaantua sääntelystä riippumatta yhtiön iästä.

5. Kaupungin vuokra-asunnoissa asumisoikeudelle verotusarvo

Pari viikkoa sitten uutisoitiin, kuinka hyvätuloiset halutaan ulos valtion rahoittamista vuokra-asunnoista. Onhan se totta, ettei ole järkeä vuokrata asuntoa käytännössä kymmenien prosenttien alennuksella ellei joskus jopa puoleen hintaan ihmisille, jolla olisi hyvin kyky maksaa asumisestaan täyttä markkinahintaa. Tulotaso voi kuitenkin olla vaihteleva ja omasta kodista häätäminen tuntuu paitsi byrokraattisesti raskaalta, myös potentiaalisesti turhan rajulta ratkaisulta ihmiselle tai perheelle, joka on jo kiintynyt olemassaolevaan kotiinsa. 

Eikö modernimpi tapa ratkaista asia olisi luoda riittävän iso kannustin poismuuttamiselle, jotta hyvätuloisen kannattaisi taloudellisesti muuttaa asunnosta myös niissä tapauksissa, joissa asunnon vuokra on poikkeuksellisen matala suhteessa yleiseen vuokratasoon? 

Mikäli asunnossa asumiselle asetettaisiin tavallisessa tuloverotuksessa verotettava kunnallisverotuksen ansiotulovähennystä vastaavan verovähennyksen alainen verotusarvo, matalapalkkaiselle tai tuella elävälle ei edusta jäisi juuri maksettavaa verojen muodossa, mutta kovatuloisemmalla edusta palaisi parhaimmillaan noin puolet yhteiskunnalle. Tämä nostaisi kovatuloisen halukkuutta siirtyä esimerkiksi omistusasujaksi, jolloin asunnot menisivät todennäköisemmin niitä oikeasti tarvitseville.

6. Sosialisoidun luksuksen tietoinen välttäminen

Vaikka Hitas-järjestelmän usein toisteltu tarkoitus on "tarjota kohtuuhintaisia omistusasuntoja" tavallisille kaupunkilaisille, osa asunnoista on tavallisen ihmisen mittapuulla miten tahansa katsottuna melkoista luksusta, kuten esimerkiksi yli 130 neliötä kahdessa kerroksessa kattoterassilla lähellä Helsingin keskustaa. Onko tämä sellaista asumista, mihin pitää tavallisille ihmisille luoda mahdollisuus erillisillä sosiaalisilla järjestelmillä?

Samaan tapaan jonkinasteista luksusta on tarjolla myös kaupungin vuokra-asunnoissa ainakin mitä tulee joidenkin asuntojen sijaintiin. Onko esim. Kampin alueelle asumaan pääseminen asia, jota voi pitää kohtuullisen asumisen edellytyksenä? Tai tarvitseeko sosiaalisin perustein tarjotussa asunnossa olla merinäköala?

Alueellisen segregaation välttäminen on tärkeää, minkä vuoksi on hyvä, että kaupungin vuokra-asuntoja on jokseenkin tasaisesti ympäri kaupunkia. Tämän tarkoituksena on kuitenkin ennen kaikkea ongelma-alueiden syntymisen välttäminen, ei niinkään varakkaiden alueiden syntymisen ehkäisy. Onhan tietysti hyvä, mitä parempaa asumista itse kullekin voi tarjota, mutta kaikki eivät voi asua keskustassa, joten yhdelle annettu etu on isossa mittakaavassa muilta pois. Siksi pitäisi voida todeta ääneen, että ei sosiaalista asuntotuotantoa välttämättä tarvita arvokkaimpina pidetyille alueille - kunhan kuitenkin varmistetaan, ettei pääse myöskään syntymään ongelma-alueita. Tällä tavoin kovatuloinen hakeutuu helpommin muualle ja asunnot saadaan paremmin käyttöön niitä enemmän tarvitseville.



_____________________

7. Lievennetään rakentamisen sääntelyä

Tuntuu, että rakentamista vaivaa osittain sama kuin pakkoruotsista kiinni pitämistä: ei tiedosteta riittävän vahvasti, että kaikki "ihan hyödyllinen" ylimääräinen vie resursseja muulta. Totta kai ruotsin osaamisesta on ennemmin hyötyä kuin haittaa, mutta onhan myös päivänselvää, että sen opiskelu on samalla muusta opiskelusta pois. Samalla tavoin totta kai kaikki haluavat mahdollisimman suuressa asunnossa, jossa on valtavat kylpyhuoneet, mutta vielä olennaisempaa ihmisille on saada sopiva määrä neliöitä itselle sopivaan hintaan. 

Kyllähän rakennuttajien kannattaa rakentaa sellaisia asuntoja, mille on kysyntää. Jos monet haluavat pieniä asuntoja, miksei niitä saisi rakentaa? Kyllähän yhteiskunnallisestikin on järkevää rakentaa asuntoja, joille on kysyntää nyt ja tulevaisuudessa. Koska kysyntä muuttuu aikojen muuttuessa, kun taas jo rakennetut asunnot lähtökohtaisesti eivät, jonkinasteinen sääntely voi toki olla perusteltavissa tulevaisuutta ajatellen, mutta se edellyttäisi, että tulevaisuuden tarpeet olisi riittävän hyvin ennustettavissa. Sääntelyä on lievennetty pari vuotta sitten (kts. Helsingin sääntömuutos helpottaa asuntopulaa), mutta lienee silti edelleen järkevää ottaa askel markkinaehtoisempaan asuntojen rakentamiseen. 


8. Selvitys kaavoituskäytäntöjen toimivuudesta


Varmin tapa laskea asumisen hintaa on lisätä asuntojen tarjontaa. Tämä taas vaatii uusien alueiden kaavoittamista ja/tai jo kaavoitettujen alueiden käyttämistä rakentamiseen. Tässä kohtaavat omasta byrokratiastaan elävän kaupunkisuunnittelun, voittoja maksimoimaan pyrkivän rakennusteollisuuden sekä toisaalta omaa reviiriään puolustavien paikallisten asukkaiden osittain ristiriitaiset intressit. Mitään näistä kolmesta ei voi sivuuttaa, mutta voidaan kuitenkin kysyä kaksi kysymystä: Onko näiden osapuolien tasapaino oikea? Ja millaisilla säännöillä ja prosesseilla parhaat mahdolliset kompromissiratkaisut olisivat tehokkaimmin löydettävissä? Ehkäpä nykykäytäntöjä olisi syytä tutkia näiden kysymysten valossa jonkin näistä kolmesta osapuolesta mahdollisimman riippumattoman, mutta kuitenkin kotimaisen tahon toimesta.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



Aiheeseen liittyviä tekstejä...