sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Miten muut kaupunkilaiset joutuvat Hitas-järjestelmän maksumiehiksi?

Hitas-asuntojärjestelmää koskevissa keskusteluissa toistuu monien kommenteissa ajatus, ettei Hitas käytännössä maksaisi kaupungille yhtään mitään. Jotkut taas toteavat, että ainoa tuki olisi kaupungin antama alennus tonttivuokrassa, mutta että sekin olisi pieni, ja että muut kaupunkilaiset eivät siinä menettäisi mitään. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Koetan tässä jutussa havainnollistaa, miksi.
Keskeisellä alueella sijaitsevan asunnon neliökustannus erilaisissa asumismuodoissa.

Hitasin keskeisin piirre on myyntihintojen sääntely, mutta se ei kuitenkaan käytännössä vaikuta monilla kaukana keskustasta sijaitsevilla alueilla. Siksi hitasin luonnetta tarkastellessa on syytä katsoa keskeisellä alueella sijaitsevaa uudistuotantoon kuuluvaa yhtiötä, jollaiselle tyypillinen markkinalähtöinen velaton neliöhinta pyörii nykyään noin 10 000 euron luokassa. Tällaisella sijainnilla olevasta yhtiöstä ylläoleva kuvaaja esittää kolme eri versiota: tavallisen omalla tontilla sijaitsevan yhtiön, vuokratontilla sijaitsevan yhtiön, sekä hitas-yhtiön.


Kuvaajan ensimmäinen eli omalla tontilla olevaa tavallista asuntoa vastaava pilari koostuu pelkästään sinisellä esitetystä velattomasta hinnasta. Toisessa pilarissa näkyy vastaava vuokratontilla sijaitseva asunto, jonka velaton hinta on vuokratontista johtuen halvempi. Pilarin punaisen osuuden voi katsoa edustavan vuosien saatossa tulevaa kustannusta tontin vuokrasta, mutta nykyään tontin osuus on uusissa yhtiöissä myös monesti vapaaehtoisesti lunastettavissa.

Kolmannessa pylväässä on hitas-asunto. Keltaisella näkyy nyt tonttivuokrasta annettu alennus, minkä useimmat myöntävät tukielementiksi (joskin sen suuruutta on usein vaikea arvioida). Myyntihinnan sääntelyssä (jota kuvaajassa vastaa palkin vihreä osa) monet eivät sen sijaan näe tukea. Jos yksi saa onnekkaan arpalipun ansiosta asuntonsa tuon vihreän palkin verran halvemmalla kuin naapurista vastaavan asunnon ostava, mitä se sitten on ellei tukea?

Usein toistunut kommentti on, että sääntely poistaa vain rakennuttajan ylisuuren katteen eli rakennuttajan kustannusten jälkeen jäävä osuus tuosta sinisestä palkista vain kutistuu, eikä kukaan muu menetä mitään. On sinänsä ihan oikea ajatus, että rakennuttajalle on turha antaa ylimääräistä tuottoa vain sen takia, että taloyhtiö on saatu rakentaa keskeiselle sijainnille. Mutta minkä ihmeen takia tuo rakennuttajalle menemätön osuus sinisestä palkista pitäisi antaa yksittäiselle arpaonniselle? Eikö se olisi parempi jakaa kaikkien kaupunkilaisten kesken? Entä jos kokonaisuus toimisikin kuten allaolevassa kuvaajassa on esitetty?
Kaupungin tontille rakennettavan yhtiön velattoman myyntihinnan jakautuminen voisi mennä myös näin.
Eikö näyttäisi huomattavasti paremmalta, jos myynnistä menisi sääntelyalennukselle varattu osuus suoraan kaupungille? Ja miten tämä onnistuisi? Mikä estäisi kaupunkia esimerkiksi huutokauppaamasta rakennusoikeutta rakennuttajille? Jos rakennuttajan pitäisi maksaa tuon kaupungin osuuden eli vaaleansinisen palkin suuruinen summa oikeudesta rakentaa, se kannattaisi yhä tehdä, koska rakennuttajalle jäisi silti yhä tuo tummansinisen osuuden suuruinen summa.

Palataanpa nyt siis otsikon kysymykseen: miten muut kaupunkilaiset joutuvat Hitas-järjestelmän maksumiehiksi? Tähän on ainakin seuraavat syyt:
  1. Kaupungilta jää saamatta tuo alemman kaavion vaaleansininen osuus, jonka se voisi periä rakennuttajalta. Tavallaan kaupungilta jää saamatta myös ylemmän kuvaajan tonttivuokran alennuksen osuus, mutta kyse on käytännössä samasta kokonaisuudesta, sillä  ilman alennusta asuntojen arvo olisi suurempi, jolloin rakennuttajan kannattaisi maksaa vieläkin enemmän rakennusoikeudesta.
  2. Kun yhdet asunnot eivät ole vapaasti kaupattavissa markkinahintaisesti, markkinoilla olevien asuntojen määrä vähenee. Tarjonta siis laskee, minkä seurauksena muiden asuntojen hinnat nousevat.
  3. Hitas-järjestelmä aiheuttaa paitsi turhaa byrokratiaa, se saa myös ihmiset asumaan paikoissa, jotka eivät vastaa parhaiten heidän omia tarpeitaan, kun yhdet eivät pääse asumaan alueelle, jolle haluaisivat, ja toiset eivät pääse muuttamaan alueilta pois, koska eivät ole valmiita menettämään asunnon myymisellä markkinahinnan ja säännellyn hinnan välistä erotusta, joka on pahimmillaan noussut satoihin tuhansiin euroihin. Tämä lisää yhteiskunnan tehottomuutta, mikä viime kädessä maksaa meille kaikille.
Näin ei tarvitsisi olla. Jos kaupunki ottaisi rakennuttajilta omansa eikä myyntihintoja säänneltäisi, ajan myötä se näkyisi laskevasti myös yleisessä asuntojen hintatasossa, yhteisiä varoja ei kulutettaisi yksittäisten ihmisten arpajaisvoittojen maksamiseen, ja yhteiskunta toimisi kokonaisuudessaan tehokkaammin.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Siirtokehotuskyltteihin maininta muistutuspalvelusta

Kaupungin kaduilla näkyvät siirtokehotuskyltit ohjaavat auton omistajia monesti suurelta osin järjettömään ruljanssiin. Älyttömyys muodostuu ennen kaikkea kahden seikan yhdistelmästä: 
  • Kylttien opastamana tulisi muistaa olla siirtämässä autoaan joka toinen viikko, vaikka käytettävissä olevat paikat voivat olla hyvin harvassa ilmankin.
  • Kunnossapitotyötä ei suurena osana aikataulunmukaisista ajankohdista tehdä kuitenkaan, joten ihmiset joutuvat siirtämään autojaan täysin turhaan.
Monella autot ehkä liikkuvat luonnostaan paikoiltaan, jos autoa käytetään päivittäisiin työmatkoihin, mutta monella näin ei ole, mikäli auton käyttö on vain satunnaista. Lumeton talvikaan ei tarkoita sitä, etteikö kunnossapitotöitä saatettaisi tehdä, joten ylimääräisiltä laskuilta välttyäkseen autoa pitää käydä siirtämässä yhdestä paikasta ja etsiä täyteen parkatuilta teiltä toinen vapaa paikka, vaikka mitään kunnossapitotyötä ei suurella todennäköisyydellä tehdäkään.

No, pari vuotta sitten järjestelmään tuli osittainen helpotus ja järkevöitys, kun siirroista on voinut tilata varoituksen puhelimeen joko tekstiviestin tai sovelluksen välityksellä (kts. Jääkö jokakeväinen autojen siirtorumba Helsingissä historiaan uuden sovelluksen ansiosta?). Ongelmaksi jää vain se, että kylteissä tästä ei mainita mitään.

Täällä kävi tänä talvena niin, että kerkesin väliin, kun autoamme oltiin juuri aikeissa siirtää. Kiitin, ja siirsin itse auton, mutta sepä ei sitten auttanutkaan: koska siirtoprosessiin oli jo ryhdytty, asiasta napsahti kotiin 85 euron lasku. Absurdeinta oli se, että koska siirsin auton kohtaan, jossa oli vielä tulossa lisäkunnossapitoa, seurasi vuorokauden sisään vielä toinen 85 euron lasku! Omaa hölmöyttä toki (missä ei myöskään auta lapsiperheen kiireet), mutta tuntuu silti kohtuuttomalta, että loppujen lopuksi siirtämättömästä autosta tuli 85 euron lasku, ja väliin tulo vain tuplasi laskun. En myöskään varmasti ole ainoa, joka on joutunut maksamaan vastaavia oppirahoja. Jos olisin tiennyt siirtosoitto.com-sovelluksesta tai tekstiviestipalvelusta, olisi tältä 170 euron laskulta melko varmasti vältytty.

Siispä esitän toiveen kaupungille ja pysäköinninvalvontavirastolle: kun kerran on olemassa siivoustöiden alkamisesta kertova palvelu, lisätkää tieto siitä myös SIIRTOKEHOTUS-kyltteihin! Se säästäisi luultavasti niin kunnossapitotöihin käytettyä aikaa kuin monen autoilijan lompakkoakin. Se olisi kaikkien etu.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 18. tammikuuta 2020

Osakesäästötili, omaisuus, pääoman tuotto ja Kelan tuet

Vuodenvaihteessa tavallisille suomalaisille annettiin uusi verotuksellinen työkalu, jonka nimeksi on muodostunut osakesäästötili (kirjoitin aiheesta 1,5 vuotta sitten, kun nimenä esiintyi vielä myös "sijoitussäästötili"). Lyhykäisyydessään tilin tarkoitus on kannustaa osakesijoittamiseen tuomalla suorien osakesijoitusten verotus lähemmäs mm. rahastojen tai sijoitusyhtiöiden verotusta. Tämä toteutuu siten, että tilin sisällä voi käydä kauppaa ilman veroseuraamuksia, eikä tilille maksetuista osingoista mene veroja ennen kuin varoja nostaa tililtä. 

Kun osakesäästötililtä ei mene veroja, tarkoittaako se yhteiskunnan näkökulmasta myös sitä, ettei ole tuloja? Ei aivan. Kelan etuuksien myöntämiseen osingot nimittäin vaikuttavat, vaikka ne jäisivät verottamattomina tilille (kts. Näin osakesäästötili vaikuttaa Kelan maksamiin etuuksiin). Johdonmukaista? Mielestäni kyllä. Osingot vaikuttavat tukiin myös perinteisellä arvo-osuustilillä, joten on sikäli mielestäni perusteltua, että sama pätee myös osakesäästötiliin. Samalla osakesäästötili tekee kuitenkin tavallaan aiempaakin selvemmäksi sen, miten tietynlainen omaisuus ja omaisuuden karttuminen vaikuttaa tukiin, ja toisenlainen omaisuus ei. Se taas ei sitten olekaan niin ongelmatonta.

On ilmeisen selvää, ettei siinä olisi järkeä, jos massiivisia osinkotuloja saava saisi Kelalta tukia vain siksi, että sattuu olemaan vähän ansiotuloja, joten tietysti tukien saantia on syytä rajoittaa muutenkin kuin ansiotulojen perusteella. Toisaalta yksi osakesäästötilin tarkoituksista on saada yhä useampi suomalainen kiinnostumaan säästämisestä, mutta mikäli riskinä on, että säästöt vaikuttavat tukiin, se voi latistaa säästöhaluja, mikä ei liene myöskään kovin mielekästä yhteiskunnan kannalta. 

Samaten on hyvin erikoista, että mikään osakesäästötilillä (ja ilmeisesti arvo-osuustililläkään) osakkeiden arvon nousemisesta saatu tuotto ei vaikuta tukiin, mutta osingot vaikuttavat. Joku siis voi ostaa 1000 eurolla osakkeita ja myydä ne 2000 eurolla, mutta tukiin se ei vaikuta (käsittääkseni myöskään arvo-osuustilillä), mutta mikäli 1000 euron osakkeista saakin 100 euroa osinkoa, se onkin sitten tukiin vaikuttava asia. Käytännössä tukiasia voi siis ainakin periaatteessa luoda motivaation vältellä osinkoja myös osakesäästötilin sisällä, vaikka kotimaisten osakkeiden tapauksessa ainoastaan arvo-osuustilillä niistä lähtisi suoraan veroa (Arvo-osuustililläkin Osinkojen välttely tosin muodostui vuoden 2016 uudistuksen myötä verotusmielessä turhaksi). Osakesäästötilin erottaa tässä asiassa arvo-osuustilistä se, että mahdollisista väistötoimenpiteistä ei tule veroseuraamuksia, joskin mm. välityspalkkiokustannuksista johtuen harva siihen luultavasti ryhtyy varsinkaan nykyään, kun yhä useampi yhtiö jakaa osinkoja useammin kuin kerran vuodessa. Osakkeiden valintaan osinkojen merkitys sen sijaan saattaakin vaikuttaa: toiset yhtiöt jakavat tasaista osinkoa, kun taas toisissa tuotto on odotusarvoisesti enemmän osakkeen arvon nousemisessa. Jälkimmäiset voivat olla houkuttelevampia, jos Kelan tukien saantiin on muuten perusteet.

Kun omaisuus voi tuottaa eri tavoin, eikö neutraalimpaa olisi Kelan tukien saamisen perusteita tarkastellessa katsoa ansiotulojen lisäksi omaisuutta, eikä niinkään vain pääomatuloja ja osakesäästötilin sisäisiä osinkoja? Kai jossain määrin näin on aiemmin ollutkin, mutta huomasin, että muutama vuosi sitten onkin tehty muutos juuri päinvastaiseen suuntaan (kts. Asumistuen uudistuminen 1.1.2015), eli omaisuus ei vaikuta lainkaan asumistukeen, ellei ko. omaisuus tuota esim. vuokratuloja tai osinkoja. Yksinkertaisempaa se näin epäilemättä on, mutta onko siinä järkeä, että miljoona euroa esim. Berkshire Hathawayn kaltaisessa osinkoa jakamattomassa yrityksessä ei merkitse Kelan tukien kannalta mitään, joten varakaskin voi ylläpitää varallisuuttaan ja elintasoaan Kelan tukien avulla, mutta suhteellisen pienikin sijoitus tasaista osinkoa jakavaan yritykseen voi viedä tuet pois? Käytännössä tässä annetaan tukijärjestelmää ajatellen se viesti, että kannattaa sijoittaa ennemmin korkeamman riskin osinkoa jakamattomiin kasvuyrityksiin kuin stabiilimpiin tasaista osinkoa jakaviin yrityksiin. Onko tämä todella mielekkäin tapa kannustaa suomalaisia sijoittamaan? Onko tämä todella paras tapa kohdistaa Kelan tukia?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 17. joulukuuta 2019

Hitas-uutisoinnissa keskitytään usein järjestelmän ongelmista pienimpiin

Viikonloppuna Helsingin Sanomat käsitteli taas hitas-järjestelmää. Tällä kertaa tuotiin esiin se, miten monella ihmisellä on useampia hitas-asuntoja (kts. Asuntokriisin helpottajaksi luotua järjestelmää käytetään entistä enemmän hyväksi ). Vastaus kuului:
  • Yhdellä omistajalla 10 hitas-asuntoa
  • Yhdellä omistajalla 9 hitas-asuntoa
  • 2 kpl 6 asunnon omistajia
  • 2 kpl 5 asunnon omistajia
  • 2 kpl 4 asunnon omistajia
  • 19 kpl 3 asunnon omistajia
  • 303 kpl 2 asunnon omistajia.
  • Useamman kuin yhden asunnon omistajilla on siten siis yhteensä 712 hitas-asuntoa, kun yhden hitas-asunnon omistavia henkilöitä tai perheitä on rekisterissä noin 13000.
Tilastossa ei päivittyneitä yksityiskohtia lukuunottamatta sinänsä ole varsinaisesti mitään erityisen uutta, sillä esimerkiksi jo 7 vuotta sitten uutisoitiin yhdellä omistajalla olleen 12 hitas-asuntoa, jotka olivat kaikki vuokralla (kts. Kelpo kämppä keinottelijalle ). Tästä huolimatta on hyvä, että tilastoa silti tuodaan mediassa esiin. Samaten on hyvä, että on tuotu esille päättäjien hitas-omistuksia ( kts. Hitas-rekisteristä paljastuu myös Helsingin päättäjiä ). 

Nämä jutut ovat siitä hyviä, että ne ovat konkreettisia, ja ajatukset kymmenen hitas-asunnon vuokralordeista saavat useammat näkemään hitas-järjestelmässä jotain pielessä. Tässä on vain kaksi ongelmaa:
  • Moni ei edelleenkään näe vian olevan itse järjestelmässä, vaan sen hyväksikäyttäjissä.
  • Vielä useammat eivät vaikuta näkevän sitä, että nämä "moniomistajat" ovat järjestelmän ongelmista oikeastaan pienimpiä.
Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan:
"Tämän vuoden rekisterissä useamman kuin yhden hitas-asunnon omistavia henkilöitä tai perheitä on noin 330. Seitsemän vuotta sitten vastaava luku oli HS:n selvityksessä 160. Luvut eivät ole täysin verrannollisia, mutta selvää on, että hitas-haalijoiden määrä on lisääntynyt."
Itse en pitäisi tuota "hitas-haalijoiden" lisääntymistä itsestäänselvyytenä ihan vain sillä perusteella, että "moniomistajien" määrä on kasvanut. Kyse voi olla laajemmin ihan vain siitä, että sijoitusasuntojen "haaliminen" on lisääntynyt, ja siellä mukana sijoittajien omistukseen on päätynyt myös hitas-asuntoja. Tällä on merkitystä siltä kannalta, että voidaan arvioida, missä määrin kyse on hitas-järjestelmän hyötyjen ulosmittaamisesta sijoittamisen kautta, missä määrin ihan vain markkinaehtoisesta asuntosijoittamisesta, ja kumpaa näistä kahdesta oikeastaan paheksutaan enemmän.

Ja miksikö väitän, että nämä moniomistajat eivät ole järjestelmässä niin merkittävä ongelma? Katsotaanpa:
  1. Kokonaisuudessaan nämä moniomistajat edustavat vain runsasta 5%:a hitas-asuntokannasta.
    • On myös huomioitava, että ylivoimainen enemmistö näistä asunnoista kuuluu kahden asunnon omistajille. Kahden asunnon omistajilla taas voi olla elämäntilanteeseen, asuntojen vaihtamiseen tai muihin syihin liittyviä syitä omistaa kaksi asuntoa, ja tilastossa kahden asunnon omistajiksi lasketaan myös sellaiset, jotka omistavat esimerkiksi kahdesta asunnosta puolikkaat. Useampien asuntojen kuin kahden asunnon omistajille kuuluvia asuntoja taas kuuluu vain 0,8% verran hitasasuntokannasta ja niiden omistajat edustavat vain 0,2% hitas-omistajista.
  2. Hitas-järjestelmään kuuluvat asunnot voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan: asuntoihin, joiden kauppahintoihin sääntely vaikuttaa, ja asuntoihin, joiden markkinahinta on käytännössä säännellyn hinnan alapuolella eli joissa sääntelyllä ei ole vaikutusta. Jälkimmäisissä ei ole ongelmaa: kyse on kuin mistä tahansa asuntokaupasta jossa asunto sattuu sijaitsemaan kaupungin tontilla. Jos "moniomistaja" ostaa tällaisen, ei siinä pitäisi olla sen enempää ongelmaa kuin jos "moniomistaja" ostaisi jonkin tavallisen asunnon vuokrattavaksi. En ole nähnyt tilastoa siitä, kuinka suuri osa hitas-asunnoista vaihtaa omistajaa säänneltyyn hintaan, mutta todella merkittävästi alihintaiset asunnot lienevät kuitenkin vähemmistössä.
  3. Aidosti halpahintaisiin hitas-asuntoihin ja monen hitas-asunnon omistamiseen liittyy vuoden 2011 alusta perustellusti käyttöön otettu rajoitus, jonka mukaan jo hitas-asunnon omistava ei voi ostaa hitasta uudesta yhtiöstä. Tuon rajoituksen luominen oli oikeasti hyvä lisäys, sillä se lieventää yhtä hitas-järjestelmän ongelmista, eikä sillä ole nähtävissä mitään varjopuolia. Sen ansiosta ainakin tuo HS:n jutuissa kuvattu moniomistamisen lisääntymisen on käytännössä täytynyt tapahtua vanhoissa yhtiöissä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että kovin massiivisiin alehintoihin näitä asuntoja on tuskin ostettu, vaan suurelta osin käytännössä jokseenkin markkinahintaisesti. Tämä taas tarkoittaa, ettei näissä asunnoissa ole varsinaisesti kiskottu yhteiskunnan järjestelmän hyötyjä yksityisille sijoittajille. 
  4. Toisin kuin omistamassaan hitas-asunnossaan itse asuvat, hitas-asuntoaan muille vuokraavat maksavat lähtökohtaisesti osan yhteiskunnalta mahdollisesti saamastaan hyödystä takaisin yhteiskunnalle vuokratuloista maksettavien verojen muodossa.
En kiellä, etteikö se olisi yhteiskunnallisesti typerää, että varakkaalle sijoittajalle päätyy edullinen hitas-asunto edistämään sijoittajan vuokrabisnestä. Se ei ole kuitenkaan yhtään sen typerämpää kuin se, että varakas yksityishenkilö saa hitas-asunnon yhteiskunnalta halvalla omaan käyttöönsä, sillä kysehän ei ole siitä, etteikö hitaksistakin löytyisi varsin hulppeita asuntoja, kuten 139-neliöisiä kaksikerroksia ylimpien kerrosten lukaaleja lähellä keskustaa. 

Ja tästä tullaankin niihin hitasin muihin ongelmiin, joita olisi hienoa nähdä käsiteltävän laajemmin myös valtamediassa:
  1. Hitasin tarkoituksena on tarjota pääkaupunkilaisille edullisempaa asumista, mutta jokainen alihintaisesti arpaonnekkaalle myyty asunto johtaa vain siihen, että muille on vähemmän asuntoneliöitä tarjolla euroa kohden, minkä seurauksena muut maksavat asumisestaan enemmän. Muut kaupunkilaiset siis maksavat harvojen arpaonnekkaiden lystin.
  2. Moni puolustelee hitas-järjestelmää sillä, että järjestelmä leikkaa perusteettoman suuria rakennuttajan katteita yleisen hyvän puolesta. Ongelma vain on siinä, että sen sijaan, että kaupunki ottaisi nuo rahat itselleen ja kehittäisi tuon rahan avulla yhteisiä palveluita tai alentaisi kunnallisveroa, se annetaan arpaonnen myötä lahjana yksittäisille ihmisille. Kaupungilta itseltäänkin jää siis rahoja saamatta. 
  3. Koska hitas-asuntojen myyntihinta on säännelty, pahimmin markkinahinnoista jääneen asunnon omistavat ihmiset jumiutuvat asuntoihinsa, kun pahimmillaan satojen tuhansien eurojen alihintaan ei vain yksinkertaisesti ole mitään järkeä asuntoa myydä. Tämä korostuu tilanteessa, jossa yhtiötä ollaan vieläpä vapauttamassa sääntelystä (kts. Myyntihintaan yli 250 000 euroa yön yli! )
  4. Hitas-järjestelmän takia jotkut arpaonniset päätyvät alueelle, joka ei ole se kaikista ideaalein sijainti juuri itselle. Samalla muiden, alueesta enemmän kiinnostuneiden mahdollisuudet päästä alueelle ovat rajoitettuja hitas-järjestelmän takia.
  5. Myyntihinnan sääntelyn takia asunnoista ja taloyhtiöistä ei myöskään ole intressiä pitää samaan tapaan huolta kuin tavallisissa taloyhtiöissä: miksi pistää 30 000 euroa remonttiin, jos asunnosta ei saa sen jälkeen senttiäkään enempää kuin ennen remonttia?
  6. Tavallisesta sosiaalisesta asuntotuotannosta poiketen Hitas-järjestelmään kuuluvia asuntoja ei ole kohdistettu vähäosaisille, vaan kuka tahansa voi sellaisen periaatteessa ostaa. Vähävaraisilla ja -tuloisilla niihin ei kuitenkaan käytännössä ole asiaa. Siksi kuten näissä Helsingin Sanomien jutuissakin on todettu, monet hitas-asunnot toimivat varakkaiden ihmisten sijoitusasuntoina.
  7. Järjestelmä lisää muun muassa toimimattoman hinnoittelujärjestelmänsä takia tarpeetonta byrokratiaa.  
  8. Enimmäismyyntihintoja on myös kierretty pimeillä kytkykaupoilla, kuten esimerkiksi myymällä asunnon yhteydessä vanha sohvakalusto kymmenillä tuhansilla euroilla.
Keskeisimpiä ongelmia järjestelmässä on mielestäni se, että kun yhdet maksavat vähemmän toiset maksavat enemmän (kohdat 1 ja 2). Ongelmallista on myös se, että hitas-järjestelmän takia monet asuvat alueilla tai asunnoissa, jotka eivät vastaa omia tarpeita (kohdat 3 ja 4). Pahimmillaan asunnot tai yhtiöt voivat myös ajautua sääntelyn takia huonoon kuntoon (kohta 5), mikä ei liene varsinaisesti kenenkään etu. Asetin tässä listassa nämä moniomistajat ja muut asuntosijoittajat kohtaan 6, ja ainakin ilman vuonna 2011 tullutta uusia yhtiöitä koskevaa ostorajoitusta kyseinen ongelma olisi suurempikin. Kohdan 7 byrokratia varmasti maksaa, mutta ehkä ei isossa kuvassa kuitenkaan kovin merkittävästi, ja kohdan 8 kytkykaupat lienevät melko harvinaisia, ja niiden haitallisuus enimmäkseen moraalin murenemisessa.

Mitä näistä yllä olevista kohdista on sitten mediassa käsitelty? Eniten huomiota lienee saanut tuo kohta 6, sillä se on helposti tilastoista tai muista yksittäistapauksista konkretisoitava aihe, ja tarina ahneista sijoittajista on huomiotava herättävä. Huomiota on saanut myös kohta 3 ( kts. Lottovoitto Helsingin keskustassa: Hitas-talon hintarajoitukset purettiin ja asuntojen arvo lähes kaksinkertaistui ). Joistakin listan kohdista voi olla haastavaa löytää konkreettista uutisoitavaa, mutta kyllä niihinkin voisi tutkimalla päästä käsiksi. Kohdasta 1 on hankala saada esimerkkejä tai edes tilastoja, ja kohdan 8 tapauksia asianomaiset tuskin pahemmin haluavat paljastaa, mutta muiden osalta voisin esittää ammattitoimittajille toiveita:
  • Kohtaa 2: Tehkää vertailua keskeisten alueiden hitas-yhtiöiden säänneltyjen hintojen ja lähialueiden ns. vapaarahoitteisten asuntojen hintojen välillä kiinnittäen huomiota mm. hoitovastikkeisiin sekä vapaarahoitteisten yhtiöiden tontinlunastushintoihin.
  • Kohta 3: Kysykää lukijoilta tai selvittäkää muuten, olisiko moni muuttanut yhtiöstään jo aikaa sitten, jos asunnon olisi saanut myydä markkinoilla vapaasti.
  • Kohta 4: Kysykää lukijoilta päätyivätkö he arpaonnen tai teltassa jonottamisen kautta alueelle, joka ei olisi muuten ollut niin sanotusti kiikarissa, eikä välttämättä yleisiltä luonteenpiirteiltään vastaa niin selvästi juuri omia tarpeita.
  • Kohta 5: Kysykää lukijoilta tai selvittäkää muuten, onko hitas-yhtiöitä huonossa kunnossa huonon ylläpitomotivaation takia.
  • Kohta 6: Kiinnostavaa olisi myös tietää, kuinka iso osa vuoden 2011 uudistuksen jälkeen valmistuneista yhtiöistä myydyistä asunnoista on päätynyt suoraan sijoittajille, joilla ei ennestään ollut hitas-asuntoa. Nämä tapaukset voivat lukumäärästään riippuen olla oikeastaan hitas-järjestelmän legitimiteetille viikonlopun jutuissa mainittuja moniomistajiakin ongelmallisempia.
  • Kohta 7: Pyrkikää selvittämään, kuinka paljon hitas-järjestelmän byrokratian ylläpitämiseen menee vuosittain rahaa.



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



torstai 10. lokakuuta 2019

Dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin

Silloin tällöin julkisuudessa käydään keskustelua kaupungin vuokra-asuntojen edullisuudesta ja siitä, miten hyvätuloisetkin voivat jäädä niihin asumaan pitkiksi ajoiksi. Näin on ollut myös viime viikkoina, ja samalla on tuntunut toistuvan pari kommenttia järjestelmään liittyen:
  1. Tulorajat ylittäviä asuntokuntia on todettu olleen vain noin 5%.
  2. Tulojen tarkastelu jo järjestelmässä olevilta johtaisi haitallisiin kannustimiin, kun ihmiset eivät haluaisikaan ottaa töitä vastaan.
Ensimmäinen lausuma on luultavasti totta, mutta myös samalla harhaanjohtava osatotuus. Toinen taas pätee kunnolla vain tietyin olettamuksin. 

Näitä puolia on nimittäin asiaa käsittelevissä jutuissa nähty harvemmin:
  1. Tulorajat ylittäviä asuntokuntia on ylipäätään vain noin 40% asuntokunnista (eikä tulorajat olleet käytössä kuin vain hyvin lyhyen kokeilun ajan) (lähde). 
  2. Ei asukkaiden irtisanominen ole ainoa vaihtoehto, jos halutaan välttää halvemman asumisen säilymistä "liian maksukykyisillä". 
Taideteos valjastettuna
esittämään vuokran perusosaa.
(Lux Helsinki, 26.1.2013)
Ensimmäinen kohta muuttaa mielikuvaa huomattavasti siitä, kuinka hyvätuloisia asunnoissa asuu. Nuo aiemmin mainitut 5% eivät siis ole vain ihmisiä, jotka tulisivat toimeen myös ilman tukea, vaan kuuluvat parhaiten toimeentulevaan vähemmistöön. Edullisissa asunnoissa asuu siis varmasti myös huomattavasti ihmisiä, jotka ovat tulorajojen alapuolella, mutta tulisivat hyvin toimeen myös kalliimmissa asunnoissa. Jos tähän yhdistää sen faktan, että vain runsas 10% asuntoa hakevista saa asunnon (lähde tämän viikon maanantain Helsingin Sanomat 7.10.2019), isolta osalta heikosti toimeentulevia jää siis asunto saamatta osittain siksi, että parhaiten toimeentuleva 40% asuttaa tuota 5%:a, ja paremmin toimeentuleva 50% talouksista luultavasti yli 10%:a kaupungin edullisia vuokra-asuntoja. Kun vain noin runsas 10% saa hakijoista saa asunnon, löytyy tapauksia, joissa ollaan haettu tuloksetta kaupungin asuntoa toistakymmentä vuotta, vaikka todellista tarvetta olisi ollut (kts. esimerkiksi mielipidekirjoitus eilisissä Helsingin Sanomissa nimimerkiltä Asunto on ihmisoikeus Olen hakenut kaupungilta asuntoa neljäntoista vuoden ajan saamatta ainuttakaan tarjousta).

Jos toinen jutun alussa esitetyistä kommenteista pitäisi aina paikkaansa, se voisi silti hyvinkin olla riittävä syy olla välittämättä kaupungin asunnoissa asuvista hyvätuloisista. Mutta eikö esim. tänä vuonna käyttöön otettu tulorekisteri toisi uuden työkalun tehokkaampaan tulojen seurantaan? Ja jos tuloja pystytään seuraamaan tehokkaasti, ei kai asunnon irtisanomisen tarvitsisi koskaan olla seuraus tulorajojen ylittämiselle? Eikö kaupungin asuntojen vuokratason voisi määrittää niin, että se koostuisi kahdesta komponentista: perusosasta, mikä vastaisi nykyisiä vuokria, sekä dynaamisesta osasta, joka pohjautuisi tuloihin. Näin asunnon vuokra voisi koostua esim. 600 euron pohjatasosta, ja 400 euron dynaamisesta osasta, jonka suuruus tarkistettaisiin esim. kaksi kertaa vuodessa siten, että osat voisivat yhteensä olla enimmillään noin markkinavuokran tasolla. Kun dynaaminen osa olisi mitoitettu oikein, työn teko kannattaisi aina, eikä kenenkään tarvitsisi muuttaa pois asunnostaan tahtomattaan, mutta samalla yhteiskunta saisi enemmän vuokratuloja, suurempi osa paremmin toimeentulevista luopuisi vapaaehtoisesti asunnoistaan, ja asunnot päätyisivät niitä enemmän tarvitseville.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Ajatusleikkihaaste asuntopolitiikasta keskusteleville

Nyt mietintämyssy päähän.
(Rooma, heinäkuu 2008)
Viikko sitten käsiteltiin erityisesti Helsingin Sanomien artikkeleissa ja mielipidepalstalla taas kaupungin edullisia vuokra-asuntoja koskevia sääntöjä. Keskustelu taisi lähteä käytännössä nimimerkin Ärsyyntynyt äiti Helsingistä mielipidekirjoituksesta Hyvätuloiset ystävättäreni asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa puoli-ilmaiseksi. Sitä seuranneissa artikkeleissa ja mielipidekirjoituksissa on selvinnyt muun muassa, että näitä vuokrataloja esiintyy aivan kaupungin halutuimmillakin alueilla, ja että edullisen kaupungin asunnon vuokra-oikeuden voi siirtää eteenpäin omaiselleen

Yleisesti ottaen oli kyse sitten edullisista vuokra-asunnoista tai hitas-järjestelmästä, näissä keskusteluissa esiintyy lähes aina väite, ettei tukea olisi, kun rahaa ei kerran anneta, eikä asioita anneta täysin ilmaiseksi. Molemmissa tapauksissa pätee kuitenkin sama asia: kun tarjotaan jotain selvästi alihintaan, ne markkinahintaan verrattuna puuttuvat eurot ovat käytännössä tukea. Eli jos kaupunkilainen maksaa 500 euron vuokraa kaupungin asunnosta, josta vapailla markkinoilla maksettaisiin 1000 euroa, kaupungilta jää saamatta 500 euroa. Ja ei, tuo summa ei ole pois jostain tyhjiöstä, joka ei kenenkään elämään vaikuttaisi, vaan pois yhteisestä kassasta. Helsingillä on 56 000 vuokra-asuntoa, ja jos noista maksetaan vaikkapa keskimäärin 300 euroa markkinahintaa vähemmän, se on 16,8 miljoonaa euroa jokaikinen kuukausi. Jos tuon jakaisi tasaisesti kaikille helsinkiläisille,  siitä riittäisi jokaiselle vauvasta vaariin yli 300 euroa enemmän vuodessa. Niin kauan kuin kyseessä on todelliseen tarpeeseen vastaaminen, muiden kaupunkilaisten tuki on jossain muodossa käytännössä välttämätöntä, mutta entä kun siellä tuetuissa asunnoissa asuu hyvätuloinen, joka ei tukea varsinaisesti tarvitse? Onko perusteltua, että moni heikompituloinen kustantaa parempituloisen asumisen hyvällä sijainnilla?

Mielestäni on ilmeistä, että nämä ovat asuntopolitiikassa epäkohtia. Osa aihepiiriin liittyvistä mielipideosastokirjoituksista tai muista kommenteista ei tunnu kuitenkaan näkevän asian kokonaiskuvaa. Siksipä haluaisinkin nyt haastaa kaikkia omasta asuntopoliittisesta näkemyksestään riippumatta pieneen ajatusleikkiin:
Laajenna oma asuntopoliittinen näkemyksesi koskemaan koko asuntokantaa! Ja jos se tuntuu mahdottomalta, etsi ratkaisu, joka on lähimpänä sitä. Toimisiko se? Tulisiko ongelmia?  


Ajatusleikki 1: pelkästään kaupungin vuokra-asuntoja


Niin HS:n paperiversiossa 21.9. olleessa mielipidekirjoituksessa kuin joissakin asiaa käsitelleissä kommenteissakin haetaan ratkaisuksi sitä, että niitä edullisia vuokra-asuntoja tehtäisiin lisää. Jos se kerran on niin ilmiselvä, ja ainoa oikea ratkaisu, eikö sitten paras olisi, jos koko markkinalla ei muita asuntoja olisikaan? Kaikki menisi ns. omakustanneperiaatteella, eli käytännössä asunnon vuokran (tai hitas-järjestelmän tapauksessa myyntihinnan) määrittäisi vain ja ainoastaan asunnon koko. Keskusta-asunnosta merenrantanäkymällä maksettaisiin siis sama euromäärä kuin samankokoisesta asunnosta kaupungin laitamilla kaukana palveluista ja mukavista ulkoilumahdollisuuksista. Mitä tästä seuraisi? Koska hyvien alueiden asuntoihin olisi tolkuttoman suuri kysyntä, niissä eivät asukkaat vaihtuisi juuri koskaan. Tavallisesti moni saattaa vuokrata omaa kotiaan esim. ulkomaan komennuksen, muun pitkän ulkomaan matkan tai kesällä mökillä asumisen ajaksi, mutta mikäli kaikki asunnot olisivat kaupungin edullisia vuokra-asuntoja ja vaikka asuntoja saisi vuokrata samaan hintaan eteenpäin, moni saattaisi jättää sen tekemättä, koska ei kokisi saatavaa vuokraa riittävän hyväksi korvaukseksi siitä, että antaa oman asuntonsa jonkun muun käyttöön. Tämä johtaisi asuntojen seisomiseen tyhjänä. Tyhjänä saattaisivat seisoa myös heikompien alueiden asunnot, kun taas keskusta-alueilla asuntoihin muodostuisi luultavasti pimeät vuokramarkkinat. 

Kuulostaako perusteettoman kärjistetyltä? Pitäähän ihmisillä olla vuokraamisen lisäksi myös mahdollisuus omistaa oma kotinsa? Eli olisiko ratkaisu se, että olisi vain säännellyin hinnoin vuokrattavia vuokra-asuntoja sekä omistusasuntoja, joissa ihmiset asuvat itse? Se ei estäisi pimeiden vuokramarkkinoiden syntymistä. Samalla se ajaisi yhä useammat ostamaan oman asunnon, kun säännellyiltä markkinoilta ei vuokra-asuntoa yksinkertaisesti saa, vaikka olisi varaa maksaa. Kuulostaako mahdottomalta? Ei tarvitse kuin katsoa naapuriimme Ruotsiin, niin tuo on kutakuinkin arkitodellisuutta. Siellä vapaita vuokramarkkinoita ei käytännössä ole, ihmiset odottavat vuokra-asuntoihin pääsyä vuosikymmeniä(!!), pimeät vuokramarkkinat vaivaavat lieveilmiöineen ja asuntojen myyntihinnat ovat ruotsalaisten hieman isompaan varallisuuteenkin suhteutettuna selvästi Suomen asuntojen myyntihintoja kalliimpia. Ei näytä erityisen haluttavalta mallilta!

Tuntuuko yhä turhalta liioittelulta? Että eihän niitä vapaita vuokra-asuntomarkkinoita tarvitsisi kokonaisuudessaan poistaa, kunhan vain säänneltyhintaisten määrää suhteessa kasvatettaisiin? Mutta eivätkö kaikki edellämainitut ongelmat pätisi joka tapauksessa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa? Hyviin alueisiin kohdistuu ylikysyntää ja asuntoja vuokrataan pimeästi eteenpäin. Ja kun kaikille ei riitä edullisia vuokra-asuntoja ja markkinaehtoisia asuntoja on yhä vähemmän saatavilla, niiden markkinaehtoisten asuntojen vuokrat eivät laske, vaan pikemminkin päinvastoin: ne nousevat yhä korkeammiksi, ja sitä useampi haluaa tai jopa joutuu valitsemaan omistusasumisen.


Ajatusleikki 2: ei ollenkaan kaupungin vuokra-asuntoja


Vastavuoroisesti on syytä käsitellä myös edellisen ajatusleikin vastakohta, eli se, ettei kaupungin vuokra-asuntoja olisi lainkaan. Käytännössähän tämä tarkoittaisi sitä, että nykyistä useammille tarvitsisi maksaa asumistukea. Siinä sellaisenaan ei ole juuri ongelmaa: tuki vaan vaihtaisi muotoa.  Byrokratian tarve lisääntyisi yhtäällä, mutta toisaalta sitä myös poistuisi toisaalta.

Moni tuntuu ajattelevan, että jos on paljon säännellynhintaisia edullisia vuokra-asuntoja, markkinaehtoisten asuntojen vuokrat seuraisivat perässä. Käytännössä kun asuntoja määritetään vuokrahinnaltaan säännellyksi, se vähentää markkinaehtoisten vuokra-asuntojen tarjontaa, mikä taas nostaa niiden hintaa. Toisin sanoen mikäli ei olisi lainkaan kaupungin vuokra-asuntoja, markkinaehtoiset vuokrat olisivat luultavasti nykyistä matalampia. Kaupungin vuokra-asunnoista luopuminen olisi siis tältä osin askel parempaan suuntaan.

Alueellisen segregaation kannalta kaupungin vuokra-asuntojen täysi puuttuminen voisi kuitenkin olla ongelmallista. Jos kaikki asunnot olisivat markkinahintaisia, ihmiset keskittyisivät nykyistä vahvemmin tietyille alueille tulotason perusteella. Voi kuitenkin kysyä, tarvitaanko kaupungin vuokra-asuntoja niille kaikista kalleimmille alueille? Ja erityisesti tarvitseeko kaupungin asuntoon päässeellä säilyä oikeus edulliseen vuokraan siinäkin vaiheessa, kun varaa olisi helposti maksaa markkinahintaistakin vuokraa? Asunnosta ulosheittämisessä ei liene mieltä mm. siksi, että se loisi turhan vahvan insentiivin olla nostamatta tulotasoaan, mutta eikö ansiotason noustessa voisi vastaavasti vuokran nostaa markkinaehtoiselle tasolle? Silloin mahdollinen päätös muuttaa asunnosta pois perustuisi omiin mieltymyksiin ja tarpeisiin, ei niinkään pakkoon, ja poismuuton jäljiltä asunto voisi päätyä jollekulle, joka sitä enemmän tarvitsee.


Ajatusleikki 3: pelkkiä hitas-asuntoja

Tämä ei suoraan liity tuohon äskettäiseen vuokra-asuntojen lähtökohtaan, mutta sama ajatusleikkilähtöajatus pätee myös tähän. Monet ovat olleet sitä mieltä, että asuntomarkkinoiden ja itse hitas-järjestelmänkin ongelmiin ratkaisu olisi se, että hitas-asuntoja rakennettaisiin enemmän, joten vedetäänpä tuokin lähtöajatus tappiinsa, eli oletetaan, että markkinoilta ei löytyisi mitään muuta kuin hitas-asuntoja. Mitä tuo tarkoittaisi käytännössä?

Hitas-järjestelmän yksi erikoisuus on se, että asuntojen lähtöhintatasot vaihtelevat huomattavasti rakennusajankohdasta ja muista tekijöistä johtuen. Yhtä lailla kuin säännellyissä vuokra-asunnoissakin, asuntojen sijainti ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan paljon hintaan, vaikka vapailla markkinoilla sillä on valtava merkitys. Kun sijainti ei vaikuta hintaan, muilta osin vaihtelevista hinnoista huolimatta keskeisille alueille kohdistuisi jälleen valtava ylikysyntä, joten niihin ei käytännössä juuri pääsisi muuten kuin saamalla arvalla uuden asunnon uudesta kohteesta. Lopputuloksena asunnot eivät kohdistuisi ihmisten oikeiden preferenssien mukaan, kun keskustaa enemmän arvostava ei pääsisi keskustaan, ja keskustaa vähemmän arvostava ei luopuisi keskustan alueella olevasta asunnostaan, koska ei saisi siitä mitään taloudellista hyötyä. Mikäli vuokramarkkinat pysyisivät sääntelemättöminä, pelkkien hitas-asuntojen kaupungissa voisi helposti käydä niin, että hyvin iso osa keskustasta halvalla saatuja asuntoja päätyisikin vuokratuiksi sellaisille ihmisille, jotka todella arvostavat keskustasijaintia, kun taas asuntojen omistajat ostaisivat oman kotinsa sellaiselta alueelta, jossa hitas-asuntojen hinnat ovat käytännössä markkinahintaisia. Lopputuloksena voisi olla erikoinen tilanne, jossa parhaimmilla alueilla sijaitsevat asunnot olisivat suurimmalta osin vuokralla. Ja näin keskusta-asuntoarvan saaneet saisivat siis markkinahintaa halvemman asumisen sijasta käytännössä silkkaa rahaa suoraan yhteiskunnalta eli muiden kaupunkilaisten kustannuksella!

Jollakulla saattaa tässä kohtaa herätä ajatus, että niiden hitas-asuntojen vuokraaminen pitäisi kieltää, ja markkinoilla pitäisi olla vain hitas-asuntoja, joissa ihmiset asuvat itse, sekä säänneltyjä vuokra-asuntoja, joita ei voi ostaa. Siitä voisi kuitenkin seurata pimeät vuokramarkkinat, jotka vain koostuisivat kahdesta osasta: edelleenvuokratuista säännellyistä vuokra-asunnoista ja vuokratuista hitas-asunnoista. Ja vaikka pimeät vuokramarkkinat saisikin jotenkin pidettyä kurissa, seurauksena olisi silti joka tapauksessa hitas-asuntoja, jotka olisivat tyhjillään, koska niitä ei saa vuokrata, ja toisaalta ihmisiä asumassa paikoissa, jotka eivät vastaa parhaiten omia tarpeita. Kumpikaan näistä ei varsinaisesti olisi kenenkään etu.


Summa summarum:


Sääntely ja erilaiset tukijärjestelmät aiheuttavat lähes aina jonkinlaisia haitallisia lieveilmiöitä. Ne voivat toki myös aiheuttaa positiivisia seurauksia, jolloin jos positiiviset tekijät ovat suurempia kuin järjestelmän haittapuolet, kokonaisuus on tietysti kannatettava. On kuitenkin yleisemmin ottaen mietittävä, mihin tarpeeseen kutakin rakennelmaa tarvitaan. Asunto- ja tukipolitiikassa kysymys pitäisi kaiketi pohjimmiltaan olla kahdesta asiasta: 
  1. Ihmisillä pitää olla mahdollisuus kotiin.
  2. Erilaisia ihmisiä olisi hyvä asua eri puolilla kaupunkia ainakin siinä määrin, etteivät ongelmat kasaannu tietyille alueille.
Ensimmäisen toteutumiseksi ei varsinaisesti tarvittane tuettuja asuntoja, sillä yhteiskunnalla on myös muita toimeentulon tukemisen mekanismeja. Jälkimmäistä ajatellen edullisemmat vuokra-asunnot ovat perusteltuja, ja kun tämä on perusteltuna olemassa, ehkä järjestelmän voi samalla nähdä toimivana mekanismina myös ensimmäisen kohdan toteuttamisessa. 

Vaikka järjestelmällä olisi perustelunsa, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että siihen liittyvät ongelmat ratkeaisivat yksinkertaisesti laajentamalla järjestelmää, mitä moni tuntuu niin hitas-järjestelmän kuin edullisten vuokra-asuntojenkin kohdalla ehdottavan. Hitasin kohdalla järjestelmä on mielestäni haitallinen kaikilla alueilla, joilla hitas-sääntely pääsee vaikuttamaan, ja pyrkimykset laajentaa järjestelmää vain syventäisivät tätä haitallisuuden kuoppaa. Vaikka jonkin tukijärjestelmän, kuten edullisten vuokra-asuntojen tarjoamisen kokonaisvaikutus olisikin jossakin toteutetun käytön laajuudssa positiivinen, laajemmalle levitettynä sen kokonaisvaikutus voisi muuttua jo negatiivisen puolelle. Ja vaikka järjestelmä olisi nykyisessä mittakaavassaan hyödyllinen, on silti aina hyvä tuoda esille sen epäkohtia, sillä epäkohtia korjaamalla saadaan parannettua paitsi kyseisen järjestelmän legitimiteettiä, myös koko yhteiskunnan toimintaa.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 10. syyskuuta 2019

Valmis maa 10 vuotta!

Siitä on nyt 10 vuotta, kun aloitin tämän blogin. Suhteellisen aktiivisen alun jälkeen kirjoitustahti on pikkuhiljaa hiipunut, kun sanottava on tietyiltä osin tullut sanottua, eivätkä tällaiset pääasiassa suomalaista yhteiskuntaa käsittelevät, monesti pitkätkin blogijutut ole löytäneet kovin suurta yleisöä. Yhtenäkään vuonna kirjoittaminen ei kuitenkaan ole täysin lakannut, ja 10 vuoden täyttymisen kunniaksi onkin nyt aika kirjoittaa ensimmäinen vuosipäiväkirjoitus sitten blogin 3-vuotiskatsauksen. Tähän juttuun olen kerännyt muutamia mielestäni keskeisiä juttuja vuosien varrelta.

Uudenvuoden ilotulituksia 31.12.2018



Blogini pähkinänkuoressa


Kattavin poikkileikkaus blogissani käsittelemistäni teemoista saattaa olla: 

Kuten blogin valikossa näkyvien tunnisteiden yleisyydestä näkee, #asuminen ja #verotus ovat blogissani yleisimmät aihepiirit, minkä lisäksi tässä jutussa yksi askel on pyhitetty suosikki-inhokilleni eli #hitas-järjestelmälle. Jos haluaa saada nopeasti käsityksen siitä, mistä blogissani on kyse, tämä on hyvä juttu aloittaa.




Tutkivaa bloggausta


Enemmän taustatutkimusta vaatineista blogikirjoituksista  haluan nostaa esille tämän jutun: 
Varainsiirtovero täytti 20 vuotta ja on nyt kalliimpi kuin koskaan (23.11.2017)
Tämä kirjoitus ansaitsee tulla mainituksi muutamasta syystä:
  1. Tämä kirjoitus kuuluu niihin muutamaan juttuun, joihin on sisältynyt selvästi tavallista enemmän taustatutkimuksen tekemistä , eli tässä tapauksessa Tilastokeskuksen datan kaivelua ja niistä taulukkolaskennan avulla johdettuja lukuja ja päätelmiä.
  2. Siinä missä moni muista jutuistani on jossain muodossa julkaistu myös Helsingin Sanomien mielipideosastolla (muut jutut löytyvät juuri lisäämälläni tunnisteella #julkaistu_hesarissa), tämä on ainoa kirjoitukseni, josta olen lähettänyt version Kauppalehteen, joka myös julkaisi juttuni. 
  3. Juttu käsittelee toista suosikki-inhokkiani eli varainsiirtoveroa.
  4. Tilastokeskuksen tietojen pohjalta tehdyt laskelmat onnistuivat konkretisoimaan mielenkiintoisella tavalla selkeästi luvuiksi sen, minkä moni on luultavasti jollain tasolla tuntenut kukkarossaan asuntoa vaihtaessaan, mutta mitä kukaan ei ole tainnut varsinaisesti aiemmin tuoda tällä tavoin esille. Tämä voisi toivon mukaan tuoda vahvemmin yleiseen tietoisuuteen sen, miten varainsiirtoverosta on tullut vuosien saatossa entistäkin ongelmallisempi.
Muita yhteen aiheeseen syvemmin paneutuneita juttuja on löydettävissä aihetunnisteella #tutkiva_bloggaus.



Toivottuja muutoksia


On joitakin asioita, jotka ovat edenneet mielestäni hyvään suuntaan näiden 10 vuoden aikana, ja näistä olen kirjoittanut omaa #kehityaskeleita-juttusarjaani. Näistä osa on ollut myös sellaisia, joita olen itse blogissani ajanut, mikä on tehnyt kyseisten muutosten tulemisesta ihan omalla tavalla mieluisaa. Tällaisia juttuja on ollut seuraavat:

Taitaa kuitenkin olla vain yksi tapaus, jossa blogijutullani on ollut jonkinlainen suora vaikutus, eikä sekään yhteiskunnallinen vaan hyvin pieni yksittäisen yrityksen toimintaan vaikuttanut asia. Tämän vuoden toukokuisen juttuni havainnon pohjalta Nordea muutti nimittäin järjestelmässään näkyneet virheelliset hinnat. 



Muutamia poimintoja vähemmän käsitellyistä teemoista


Tässä vielä sekalainen teemoittain ryhmitelty lista juttuja, jotka eivät käsittele blogilleni tyypillisimpiä asumiseen, verotukseen tai sijoittamiseen liittyviä juttuja. Haluan nostaa näitä juttuja enemmän esille juuri niiden epätavallisemman, mutta silti mielestäni pureksitun sisältönsä vuoksi. Ryhmät on Muut-ryhmää lukuunottamatta järjestetty sen mukaan, milloin niiden tuorein juttu on kirjoitettu. 

Toivottavasti jokin allaolevista teemoista kiinnostaa.

Alkoholibyrokratia:
http://valmismaa.blogspot.com/2017/05/anniskeluilmasilta-vaihtoehtoratkaisu.html
http://valmismaa.blogspot.com/2014/10/viski-holhous-ja-syyllisyysolettama.html

Taloudellinen eliitti:
http://valmismaa.blogspot.com/2013/10/ala-ruoki-veropakolaisuutta.html http://valmismaa.blogspot.com/2012/09/vehvilaisen-hyva-veli.html

Eläkkeet:
http://valmismaa.blogspot.com/2012/01/lisaelakkeiden-pitka-hanta.html
http://valmismaa.blogspot.com/2009/10/elakejarjestelma-suosii-nuorimpia.html

Rikollisuus:



Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



torstai 15. elokuuta 2019

Veikkauksen monopoli, mainonta ja tulospalkkiot

Veikkauksen vuonna 2016 käyttöön ottama logo
Veikkaus on viime viikkoina kerännyt negatiivista mediahuomiota ja ihan aiheellisesti. Syynä on ollut sen harjoittama mainonta, joka on ollut hyvin kyseenalaista varsinkin Veikkauksen oletetun yhteiskunnallisen tarkoituksen huomioiden. Tällaisissa tilanteissa syntyy tietysti helposti ajatuksia myös koko monopoliyhtiön perusteltavuudesta.

Veikkauksen asemaa voi perustella kai ennen kaikkea kahdella tavalla:
  1. Vastuullisuus peliriippuvuuden minimoimisessa.
  2. Pelibisneksen tuottojen pysyminen paremmin Suomessa sekä niiden ohjaaminen yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Molemmat ovat hyviä perusteluja - ainakin niin kauan kuin ne toteutuvat. Jälkimmäinen kohta luultavasti pitää ainakin jossain määrin kutinsa, mutta siinä on se ongelma, että se ei sellaisenaan taitaisi kelvata Euroopan Unionille. EU on nimittäin myöntänyt Suomelle poikkeusluvan pelimonopolin säilyttämiseksi, mutta perustelu sille on ollut nimenomaan kohdassa 1. Kuinka hyvin se toteutuu?

Veikkauksen tikunnokkaan nostaneissa mainoksissa vastuullisuus ei ainakaan ole ollut läsnä, kun  niissä psykologin vastaanotolla psykologi kehottaa "totouttamaan" haluja raviradalla ja Kenon pelaamisen vihjattiin kuuluvan tavallisiin päivärutiineihin siinä missä kahvin juomisenkin. Herää kysymys, miksi ja millä tavoin Veikkauksen on ylipäätään perusteltua mainostaa pelejään? Eikö mainoksien keihäänkärjen pitäisi olla vain Veikkauksen varsinaisten tavoitteiden ajamisessa? Eikö mainokset siis voisi rajoittua siihen, että
  1. Kerrotaan Veikkauksen olevan vastuullinen toimija ja muistutetaan asiakkaita myös peliriippuvuuden vaaroista. (tämänsuuntaisesti tehdäänkin esim. tässä Veikkauksen mainoksessa: Urheiluauto )
  2. Tuodaan esille se, mitä Veikkauksen tuotoilla saadaan aikaan nimenomaan suomalaisessa yhteiskunnassa.
Tällainen valistaminen ja informointi voi olla hyödyllistä, mutta sen sijaan erilaisten pelien mainostamiselle on hankala nähdä perusteluja vastuullisuuden näkökulmasta, vaikka se tehtäisiinkin paremmalla maulla kuin nyt kohun aiheuttaneissa mainoksissa. Pelaamaan haluavat kyllä löytävät pelit muutenkin, ja yleishyödyllisiin tarkoituksiin menevät rahatkin ovat helposti vain tulonsiirtoja vähävaraisilta peliongelmaisilta muille, joten ei tuota rahavirtaa tarvitsisi tieten tahtoen kasvattaa.

Mainonnan ohella yksi kysymys on pelien yleinen saatavuus ja näkyvyys. Tämä koskee erityisesti joka puolella näkyviä peliautomaatteja. Onpahan laitteita ollut ilmeisesti vanhusten palvelutaloissakin (kts. Twiitti)! Vielä kolme vuotta sittenhän näitä pyöritti Raha-automaattiyhdistys RAY, mutta kun nyt myös nämä pyörivät Veikkauksen katon alla, lienee paikallaan kysyä, onko tällaiselle perusteluja?

Kokonaan oma, ja mahdollisesti perustavanlaatuinenkin lukunsa on sitten se, miten mielekästä valtion vastuullisuutta painottavalla monopoliyhtiöllä on olla tulospalkkioita, jotka pohjautuvat mm. yhtiön tulokseen ja pelaamisen kasvuun. Toki kriteereinä on ollut mukana ilmeisesti myös tunnistautuvan pelaamisen osuus pelikatteesta, mikä kai voi edistää vastuullisemman pelaamisen hallitsemista, mutta olisiko muilta osin syytä kehittää palkitsemisjärjestelmää suuntaan, jossa tekijöinä ei olisi niinkään Veikkauksen bisneksen kasvu, vaan tavalla tai toisella mitattu ongelmapelaamisen vähentyminen?

No, näemmä tällaista onkin nyt parin päivän takaisen uutisen mukaan suunnitteilla, sillä Veikkaus on perustamassa "eettisen neuvoston" (kts. Ylen juttu), joka myös muuttaisi tulospalkkiojärjestelmää. Ainakin linkatun jutun perusteella vastuullisuusmittari tulisi kuitenkin pikemminkin lisänä palkitsemisjärjestelmään, ei niinkään sen perustaksi. Voi kysyä, onko erityisestä monopoliasemasta nauttivalla vastuullisuuden periaatteeseen nojaavalla valtion yhtiöllä perusteltua olla tulospalkkiossa lainkaan bisneksen kasvuun pohjautuvia kriteereitä.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 4. elokuuta 2019

Lauantain asema nyky-yhteiskunnassa?

Viikon takainen sunnuntailisiä koskenut kirjoitukseni herätti ehkä yllättävänkin paljon keskustelua. Kirjoitukseni tarkoituksenahan ei tietenkään ollut kenenkään kokonaisansiotason laskeminen, eikä oikeastaan edes viikonloppukorvausten kutistaminen kokonaisuudessaan, vaan sunnuntain lakisääteisen oletuspainoarvon kyseenalaistaminen. Keskustelu sai minut kuitenkin huomaamaan, että tuo tyypillisin 100 prosentin sunnuntailisä ei välttämättä ole niin erityisen suuri, kuin miltä se on monesti vaikuttanut. Vaikka voin esittää arvioita siitä, miltä sunnuntailisä tuntuu korvauksena, suoran käden kokemusta minulla ei siitä ole melkein lainkaan. Tällä vuosikymmenellä olen tainnut saada sunnuntailisää vain yhdeltä sunnuntailta, ja vaikka se tuntuikin oikein hyvältä korvaukselta, ei sama tunne päde välttämättä kaikkiin ihmisiin tai elämäntilanteisiin: vaikka sunnuntain tuplapalkka on luultavasti monesti hyvinkin houkutteleva esim. opiskelijalle, vaikkapa perhearkea viettävälle vanhemmalle sunnuntaityön hankaluus voi vastaavasti syödä sunnuntaivuorojen houkuttelevuuden kokonaan.

Lauantailla ja sunnuntailla on omanlaisiaan erityisrooleja.
Riippuen kontekstista lauantai saatetaan laskea tai olla laskematta arkipäiväksi.
 Sunnuntai taas voi olla ainoa päivä, jona töitä saa tehdä menettämättä tukia.
Vaan mitä vuorotyötä tekevät siis sanovat sunnuntaityöstä? Kunnollisen kuvan saaminen asiasta on jossain määrin hankalaa, sillä sitä koskeva keskustelu siirtyy helposti kokonaisansiotasoon, eikä niinkään siihen, kuinka suuri suhteellinen painoarvo sunnuntailla tulisi kokonaisansion muodostumisessa olla, jotta sunnuntaityö säilyisi työntekijän näkökulmasta keskimäärin neutraalin houkuttelevana suhteessa viikkotöihin, ja jotta työvuorojen määrän suhteen dynaamisemmilla aloilla työtä olisi myös tarjottavissa tavalla, joka olisi kokonaisuutta katsoen paras niin työntekijöiden, työnantajien kuin ympäröivän yhteiskunnankin kannalta. Huoli kokonaisansiotason laskemisesta sunnuntailisien mahdollisen laskun seurauksena on tietysti ymmärrettävä, sillä vaikka lisien yhtäällä tapahtuvat leikkaukset käytännössä kompensoituisivat viimeistään ajan myötä joko peruspalkan tai muiden lisien muodossa, lyhyellä tähtäimellä kokonaispalkan aleneminen voi ainakin joillain aloilla olla työehtosopimusten päivittyessä todellinen riski, ja se pidempi tähtäin voi käytännössä venyä niin pitkälle, ettei se kauheasti juuri nyt lohduta. 

Jotta voidaan pohtia tarkemmin, mikä olisi mielekäs korvaus sunnuntaivuoroista, on syytä palata siihen, miksi lisää ylipäätään maksetaan. Sunnuntailisähän on korvausta siitä, että ollaan töissä päivänä, joka ei kuulu siihen tavallisimpaan maanantaista perjantaihin tehtävään työviikkoon. Mutta onhan sellaisia päiviä toinenkin, nimittäin lauantai. Se ei ole pyhäpäivä, mutta ei nykyään myöskään joitakin lainsäädännöllisiä näkökulmia lukuunottamatta varsinainen arkipäiväkään. Mikä siis on varsinaisesti lauantain asema nykypäivänä? Entä mikä sen aseman olisi hyvä olla tai mitä se tulee olemaan tulevaisuudessa? Tarkastellaanpa roolia hieman eri näkökulmista.



Lauantai lomapäivänä


Lauantaipäivänä voidaan joko viettää vapaapäivää, olla töissä tai olla lomalla. Näistä lauantain asema lomapäivänä on helpoin todeta pelkäksi historian jäänteeksi. Vaikka 6-päiväisestä lomaviikosta siirryttiin 5-päiväiseen jo 1960-lopussa, 6-päiväisyys kummittelee yhä lomalainsäädännössä ja siten myös useimmilla työpaikoilla. Kuten kirjoitin jutussani vuonna 2012, se aiheuttaa täysin turhaan kitkaa ja päänvaivaa työpaikoilla, sillä lainsäädännön kirjaimellinen noudattaminen aiheuttaa porsaanreiän, jonka turvin työntekijä voi periaatteessa säästää joka kuudennen lomapäivän viettämällä lyhyempiä lomia, minkä välttämiseksi monilla työpaikoilla on erilaisia käytäntöjä tämän ehkäisemiseksi: joko joka viides päivä kuluttaa kuudennen päivän, lauantait on pakko valita mukaan tai pahimmassa tapauksessa rajoitetaan sen takia millaisia lomia on ylipäätään pitää.

Johtopäätös: 
Koska lauantai ei enää kuulu tavalliseen työviikkoon, sen ei tulisi kuulua myöskään lomaviikkoon. Toisin sanoen se tulisi poistaa myös vuosilomalaissa määritetystä arkipäivän määritelmästä, ja päivittää vaikka sitten vastaavasti kuukaudessa kertyvien lomapäivien lukumäärää hieman alaspäin.



Lauantai tukipäivänä


Lauantailla on lomapäivien laskennan tapaan erikoinen rooli myös ainakin yhdessä yhteiskunnan tukijärjestelmässä. Vanhempainpäivärahaa maksetaan nimittäin vain niin sanotuilta arkipäiviltä, jollaiseksi lasketaan tässäkin yhteydessä myös lauantai. Tämä voi aiheuttaa pientä ihmetystä, mutta useimpien kohdalla ei juuri sen kummempaa, sillä tukiajanjakson pituus mitataan nimenomaan näissä arkipäivissä, eikä niinkään esimerkiksi kuukausissa tai viikoissa. Vaikka tuen määrä siis voi hieman vaihdella kuukausien välillä, lopputulemaan käytäntö ei vaikuta juurikaan.

On kuitenkin yksi asia, jossa lauantain arkipäivän asemasta voi tulla vanhempainvapaalla olevalle huomattavankin merkittävä. Mikäli vanhempainvapaalla haluaa tehdä töitä, se onnistuu ilman tukien menettämistä vain pyhäpäivinä (kts.Sunnuntaityö vanhempainvapaalla).

Vanhempainpäiväraha on kuitenkin tietääkseni ainoa tuki, jossa lauantailla on tällainen asema. Esimerkiksi työttömyysetuutta maksetaan suoraan viideltä päivältä viikossa ja vieläpä riippumatta siitä, onko silloin arkipyhiä (kts. Kelan sivut).

Johtopäätös: 
Vaikka asialla ei ole kovin suurta merkitystä, voi kysyä, että kun esim. työttömyysetuuden kohdalla jokainen viikko on samanlainen, eikö sama voisi koskea myös vanhempainrahaa? Eikö tuollainen 5-päiväinen viikkomalli olisi yksinkertaisempi? Ja eikö yksinkertaisempi malli olisi tehokkaampi niin etujärjestelmän asiakkaiden ajankäytön kannalta kuin myös Kelankin kannalta? Ja toisaalta onko mitään erityistä syytä sille, miksi nimenomaan sunnuntaisin on äideille sallitumpaa tehdä töitä kuin muina päivinä? 


Lauantai työpäivänä


Vaikka 1960-luvun alussa työviikko oli pääsääntöisesti 6-päiväinen, tuolloinkin se poikkesi muista työpäivistä olemalla tyypillisesti niitä lyhyempi. 1960-luvun jälkeen se ei kuitenkaan enää ole ollut tyypillisempään viikkorytmiin kuuluva työpäivä, mutta siitä huolimatta sunnuntai on edelleen ainoa päivä, jolla on lakisääteinen palkan lisä työaikalaissa. Jos mietitään sitä, miten työtä järjestetään, onko tälle perusteluita?

Viikonloppuna tehtävät työt voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään:
  1. Työt, joita pitää olla jonkun tekemässä koko ajan, ja joissa viikonloppulisien aiheuttama korkeampi palkkakustannus ei juuri vaikuta työntekijöiden määrään, ja joita tyypillisesti tehdään julkisen sektorin puolella.
  2. Työt, joissa viikonloppulisien suuruus vaikuttaa viikonloppuna tehtävien tuntien määrään palkkakustannuksen nousun seurauksena, ja joita tyypillisesti tehdään yksityisen sektorin puolella.

Jos puhutaan siitä, mikä on sopiva painoarvo sunnuntaitöille suhteessa lauantaihin tai muuhun osaan viikosta, ryhmän 1 töiden kohdalla työnantajan näkökulma on ainakin ryhmän puhtaimmissa tapauksissa merkityksetön. Kyse on lähinnä vain siitä, millaisilla korvaustasoilla työvuorot saadaan helpoiten järjestettyä. Toisin sanoen, jos joku tarvitsee saada jonkin päivän vapaaksi, kuinka helppo siihen on löytää korvaaja, ja joudutaanko vuorojen vaihdossa erikoisiin lehmänkauppoihin. Olen esimerkiksi kuullut, että toisinaan on sunnuntaivuoron saamisen ehtona saattanut olla se, että ottaa myös lauantaivuoron. Tämä ei yllätä, sillä molemmat ovat viikonloppupäivinä epätoivottuja ajankohtia olla töissä, mutta toisesta saa lähtökohtaisesti tuplapalkkaa, ja toisesta tavallista palkkaa (vaikka toki monella alalla ainakin lauantai-illasta lähtien lauantaistakin saa jo jonkin verran lisiä joita keskellä viikkoa ei saisi).

Ryhmän 1 osalta järkevimmältä tuntuisi siis, että viikonloppulisät jaettaisiin 50-50 lauantain ja sunnuntain kesken, eli ei niin, että sunnuntaista vain tulisi 100%, vaan että molemmista tulisi 50%:n lisät. Mutta olisiko tämä ongelmallinen lähtökohta ryhmän 2 kannalta? Esimerkiksi moni kauppa ja ravintola on sunnuntaisin lyhyempään auki kuin lauantaisin, ja jotkut ovat myös sunnuntaisin kiinni. Jos lauantain ja sunnuntain lisistä tulisi samansuuruiset, nykyisillä aukioloajoilla liikkeiden kustannustasot nousisivat. Käytännössä lauantain ja sunnuntain aukioloajat muokkautuisivat entistä lähemmäksi toisiaan. Tämä aiheuttaisi suurimman muutoksen yrittäjillä, jotka tällä hetkellä pitävät liikkeitään auki lauantaisin, mutta eivät sunnuntaisin, eivätkö nuo muutokset välttämättä olisi kovin kivuttomia.

Johtopäätös: 
Pääosin vakiomiehityksellä tehtävien töiden osalta olisi luontevinta, että lisät jakautuisivat tasan lauantain ja sunnuntain kesken. Työn tarjonnan suhteen joustavammilla aloilla kysymys on astetta monimutkaisempi, mutta pohjimmiltaan niidenkin osalta voi kysyä, kuuluuko lauantain ja sunnuntain todella poiketa toisistaan niin selvästi? Työntekijän näkökulmasta viikonloppupäivä on tyypillisesti epämieluisa työpäiväksi, ja toisaalta viikonloppuna riittää luultavasti enemmän asiakkaita kuin muina päivinä, joten myös yrittäjä saa todennäköisesti viikonlopuista enemmän liikevaihtoa, mikä koskee sekä lauantaita että sunnuntaita. Lisäksi työehtosopimuksen ei ole pakko seurata laissa määriteltyä tasoa.



Lauantai ja sunnuntai vs. pyhäpäivät


Kun puhutaan lauantain ja sunnuntain asemasta, on syytä kysyä myös, mihin juhlapyhät tässä kuviossa asettuvat. Vaikka työntekoa ajatellen lauantai ja sunnuntai tuntuisivat lähtökohtaisesti suurinpiirtein samanveroisilta, on pyhäpäiviä, jotka ovat useimmille tavallisia viikonloppupäiviä epämieluisampia ajankohtia olla töissä. Vaikka lauantaista ja sunnuntaista tulisi 50%:n lisä, esimerkiksi joulusta se voi olla monelle hyvin vaatimattomalta tuntuva lisäkorvaus.

Johtopäätös:
Ehkä lainsäädäntö voisi olla perusteltua päivittää vastaamaan paremmin sitä, miten ihmiset tyypillisesti työajankohtien mieluisuuden kokevat, mikä voisi tarkoittaa paitsi korkeampia korvauksia viikonlopuilta, myös tavallisia viikonloppukorvauksia suurempia, esimerkiksi nykyisen sunnuntaikorvauksen kaltaisia korvauksia erityisiltä pyhäpäiviltä, olivat ne kirkollisia pyhiä tai ei. Eli lauantaista 50% ja sunnuntaista 50%, mutta esimerkiksi joulusta 100% lisää. Yrityksiin ja työehtosopimuksiin voisi jäädä nykyiseen tapaan mahdollisuus määritellä muunkinlaisia lisäkorvauskäytäntöjä.



Eri viikonpäivien rooli osana tavallista arkea


Aiempien kohtien osalta tuntuisi, että olisi luontevaa, että lauantain asema olisi sama kuin sunnuntainkin: lauantai ei kuluttaisi lomapäiviä ja se olisi yhtä hyvin tai heikosti työskentelyyn sopiva päivä kuin sunnuntaikin. Viime kädessä tullaan arvoihin, eli siihen, miten yhteiselo halutaan yhteiskunnassa järjestää.

Halutaanko, että ihmiset ovat enemmän vapaalla lauantaisin kuin sunnuntaisin? Halutaanko, että ihmiset hoitavat shoppailujaan enemmän lauantaisin kuin sunnuntaisin? Halutaanko, että ihmisten samanaikaiset vapaat keskittyvät enemmän sunnuntaille kuin lauantaille? Halutaanko, että ihmiset käyvät mieluummin ravintolassa syömässä lauantaina, mutta syövät kotona sunnuntaina? Miten yhteiskunnan halutaan pyörivän arkipyhinä?

Tuntuisi, että sekularisoituneeseen yhteiskuntaan mielekkäimmältä sopisi se, että ainakin lauantai ja sunnuntai olisivat luonteeltaan mahdollisimman samankaltaisia. Tietysti sunnuntain jälkeen seuraa tavallinen arkipäivä, mikä erottaa varsinkin sunnuntai-illan selvästi lauantai-illasta, mutta onko lauantain ja sunnuntain soveltuvuudessa kaupoissa tai esimerkiksi Linnanmäellä käymiseen loppujen lopuksi juuri eroa? Onko niiden aseman erilaisuudelle siis enää tänä päivänä kunnollisia perusteluja?

Johtopäätös:
Lauantaista ja sunnuntaista voisi pyrkiä tekemään lainsäädännön näkökulmasta mahdollisimman pitkälti toistensakaltaiset. Muiden pyhäpäivien osalta kysymys nousee helposti arvolatautuneemmaksi, mutta niillä on lainsäädännössä joka tapauksessa paikkansa, joten miksei ne voisi myös työaikalaissa nostaa omaan tavallisesta sunnuntaista poikkeavaan asemaansa? Näin sunnuntai menettäisi erikoisroolinsa, ja päivät jakautuisivat yksinkertaisemmin kolmeen ryhmään: tavalliset arkipäivät, tavalliset viikonloppupäivät, pyhäpäivät.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Sunnuntailisien oletusarvo nykyaikaan

Lonnan takana siintävä Suomenlinna on Suomen kuuluisimpia turistikohteita,
mutta miten on sen ravintoloiden sunnuntaiaukiolojen laita?
(sunnuntai 14.7.2019)
Muutaman päivän takainen Jukka Rahkon mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa ( kts. Monien ulkomaalaisten on vaikea ymmärtää, miksi ravintolat ovat Suomessa kiinni sunnuntai-iltaisin) palautti mieleeni muutaman vuoden takaiset ns. kiky-suunnitelmat, eli Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi kaavaillut toimet. Näissä oli suunnitteluvaiheessa mukana myös 100 prosentin sunnuntailisien jonkinasteinen leikkaaminen, mistä kirjoitin blogissani vuonna 2015 ( Kehitysaskeleita 8 -  Sunnuntain ja lauantain ero pienemmäksi), mutta muutoksia ei tuolloin tähän liittyen tainnut syntyä - isoa kuvaa ajatellen valitettavasti.

Huomattavasti sunnuntaityötä tekevät tietysti luultavasti enimmäkseen huokaisivat helpotuksesta, kun sunnuntailisät säilyivät entisellään, mutta tähän liittyen on huomioitava muutama asia:
  • Vaikka lakia muutettaisiin, käytännössä suurimmalla osalla lisät pysyisivät luultavasti ennallaan, sillä työehtosopimuksissa voisi edelleen olla 100%:n lisä.
  • Mikäli sunnuntailisiä leikattaisiin, tämä leikkaus kompensoituisi ajan myötä keskimäärin kunkin alan peruspalkassa - korostetusti sunnuntaityötä tekevät toki olisivat muutoksessa jonkinasteisia häviäjiä, mutta muut samalla alalla työskentelevät luultavasti vastaavasti käytännössä hyötyisivät.
  • Itse asiassa jo nykyinen laki sallii työehtosopimuksen poikkeavan laissa määritetystä sunnuntailisästä myös siten, että se olisi laissa määriteltyä heikompi ( kts.  Työaikalaki ).
Joku voisi kysyä, mitä merkitystä lailla tai siihen tehtävällä muutoksella ylipäätään olisi, jos työehtosopimus kerran voi joka tapauksessa määrittää sunnuntailisän laissa määriteltyä pienemmäksi tai suuremmaksi. Ensinnäkin sillä on merkitystä töissä, joissa ei ole voimassa olevaa yleistä työehtosopimusta tai mikäli työehtosopimuksessa ei ole muuta määritelty. Toisekseen työsopimuksella voi ainoastaan parantaa sunnuntailisien ehtoja, ei heikentää niitä. Lisäksi laki määrittää sen henkisen pohjan, joihin työehtosopimuksissakin käytännössä usein nojataan. Toisin sanoen, vaikka lain muutos ei ehkä vaikuttaisi monella alalla välittömästi mitenkään, ajan myötä muutoksia luultavasti olisi tiedossa.

Ja miksikö olisi hyvä, että sunnuntaityöstä saatava lisäkorvaus olisi pienempi kuin 100 prosenttia? Yksi syy on tuo aiemmassa jutussani mainittu mahdollisuus järjestää töitä joustavammin, mikä voi helposti olla niin työntekijän kuin työnantajankin etu. Tuo Rahkon mielipidekirjoitus taas muistuttaa toisenlaisestakin konkreettisesta hyödystä: sen vaikutuksesta turismiin! 

Kymmenisen vuotta sitten Jorma Ollilan luotsaama maabrändityöryhmä kiteytti Suomen brändin "Finland - it works" (kts. Tehtävä Suomessa ). Mutta toimiiko se hyvin? Edustaako se toimivuutta, että syömään haluava porukka (oli kyse sitten turisteista tai paikallisista) ei pääse syömään, koska ravintolan ei kannata pitää oviaan auki 100 prosentin sunnuntailisien takia, vaikka työntekijä olisi halukas tekemään sunnuntaivuoron jo 50 prosentinkin sunnuntailisällä, jolla ravintolan aukipitäminen yhä kannattaisi? 

Ei sunnuntailisiä ole tarvetta täysin poistaa, mutta eikö laissa määritettäväksi oletusarvoksi riittäisi pienempikin kuin tuplapalkka?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



Aiheeseen liittyviä tekstejä...