torstai 23. marraskuuta 2017

Varainsiirtovero täytti 20 vuotta ja on nyt kalliimpi kuin koskaan

Nykymuotoinen varainsiirtovero täytti tämän vuoden alussa 20 vuotta. Tänä aikana veroon on tehty merkittäviä muutoksia vain kerran vuoden 2013 keväällä. Tuo muutos on kuitenkin on ollut vain osatekijänä siinä kehityksessä, jonka myötä varainsiirtosta on tullut käytännössä kalliimpi kuin koskaan. Tämä selviää, kun katsotaan, mitä Tilastokeskuksen tilastot meille kertovat vuosien 1997 - 2017 ajalta.

Yleisesti ottaen tilastoja katsoessa peruslähtökohta lienee selvä: inflaatio jyllää pikkuhiljaa eli raha menettää arvoaan. Tätä kuvastaa omalta osaltaan ansiotulojen kehitys:
Julkisen ja yksityisen sektorin mediaanitulojen kehitys
(Lähde: Tilastokeskus
ansiotasoindeksi 1995=100 kunkin vuoden toiset vuosineljännekset
sekä viimeisimmät julkistukset euromääräisistä ansiotuloista)
Paitsi palkat, tietysti myös asumisen hinta nousee nimellisesti. Sekään ei liene yllätys, että asuntojen hinnat ovat nousseet tässä parin vuosikymmenen ajan nopeammin kuin yleinen tulotaso. Asuntojen ostokykyyn vaikuttaa olennaisesti kuitenkin korkotaso, mistä johtuen asumisen hinnalle asuntojen vuokrataso on huomattavasti selkeämpi mittari. Jos koko maan vuokratasokehityksen suhteuttaa koko maan ansiotason kehitykseen, käyrä näyttää tältä:

Asuntojen neliövuokrien kehitys suhteessa keskimääräisen ansiotason kehitykseen 1997-2017.
(Lähde: Tilastokeskus
ansiotasoindeksi 1995=100 kunkin vuoden toiset vuosineljännekset
sekä keskimääräiset asuntojen vuokrat vuodesta 1962 lähtien)
 

Kuvaajista nähdään, että siinä missä ansiotaso(*) on noussut 20 vuodessa nimellisesti noin 80%, vuokrat ovat nousseet pyöreästi 100%. Ansiotaso on siis jäänyt viime vuosina hieman jälkeen vuokrien kehityksestä. Suuntaa voi pitää siinä mielessä yllättävänä, että muuten ostovoima on pääasiassa noussut, joskin noin 10%:n muutos suhdeluvussa ei ole erityisen dramaattinen. Dramaattisempi muutos on nähtävissä siinä, miten asuntojen hinnat ovat kehittyneet suhteessa tulotasoon:


Asuntojen neliöhintojen kehitys suhteessa keskimääräisen ansiotason kehitykseen 1997-2017.
(Lähde: Tilastokeskus
ansiotasoindeksi 1995=100 kunkin vuoden toiset vuosineljännekset
sekä Vanhojen osakeasuntojen hintaindeksit, 1970=100, 1983=100, 2000=100 ja 2005=10)
 

Asuntojen ansiotasoon suhteutettu hintataso on siis noussut 20 vuoden takaisesta noin 25% koko maassa, ja pääkaupunkiseudulla lähes 50%. Muutos kuulostaa räikeältä, mutta kuvaajasta puuttuu asuntojen ostamisen kannalta yksi olennainen tekijä: pääoman hinta eli korkotaso, joka taas on viime vuodet ollut hyvin matala. Kun asunnon myy, asuntoon sidotun pääoman saa lähtökohtaisesti takaisin, joten tämä sidotun pääoman kustannus on koko omistusasumisen kalleuden arvioinnin ytimessä.

Vaikka itse asunnon arvon (oli sille reaalisesti käynyt mitä tahansa) saakin asuntoa myytäessä takaisin, on kuitenkin kustannuksia, jotka asunnonvaihdossa käytännössä menettää. Yksi näistä on varainsiirtovero, joka on suorassa suhteessa itse asunnon arvoon. Korkotason mataluushan nostaa asuntojen hintoja, mutta toisaalta sama korkotason mataluus vastaavasti auttaa maksamaan näitä korkeita hintoja asunnoista. Korkotason mataluus ei kuitenkaan helpota samalla nousseen varainsiirtoveron maksamisessa, koska siinä missä asunnon hinnan maksaminen on oikeastaan vain pääomien sitomista yhteen kohteeseen, varainsiirtovero on vain puhdas kuluerä. Toisin kuin asunnon markkina-arvoa, varainsiirtoveroa ei siis saa takaisin asuntoa myytäessä!

Miten varainsiirtovero sitten on kehittynyt suhteessa ansiotasoon? Muilta osinhan käyrä on tietysti samankaltainen kuin asuntojen hintakehityksessäkin, mutta vuoden 2013 verouudistus aiheuttaa siihen asunto-osakkeiden osalta jyrkän harppauksen. Varainsiirtovero nousi asunto-osakkeiden osalta 1.3.2013 1,6%:sta 2%:iin, mikä yhdessä asuntojen yleisen hintakehityksen kanssa on saanut aikaan sen, että asunnoista maksettava neliökohtainen varainsiirtovero on noussut pääkaupunkiseudulla nimellisesti yli 230%. Vaikka tämän suhteuttaa ansiotason kehitykseen, nousua on silti tapahtunut todella tuntuvasti:

Osakehuoneistoista maksettavan neliökohtaisen varainsiirtoveron kehitys suhteessa ansiotason kehitykseen, kun otetaan huomioon varainsiirtoveron vuonna 2013 tehdyn prosenttikorotuksen vaikutus, mutta ei samalla kertaa tehtyä veron perusteen muutoksen verotusta entisestään kiristävää vaikutusta.
Kuvaajasta näkyy selkeästi vuoden 2013 muutoksen vaikutus sekä se, että varainsiirtovero on kallistunut suhteessa ansiotasoon yli 85%:lla. Todellisuudessa vuoden 2013 harppaus sekä siten myös koko 20 vuoden aikavälin kehitys on ollut jonkin verran tätäkin suurempi. Syynä on se, että vuodesta 2013 lähtien vero on määräytynyt asunnon velattoman hinnan eikä asunnon kauppahinnan perusteella. Suurin vaikutus tällä on sellaisten uudiskohteiden kaupassa, joissa kauppahinta on vain noin puolet velattomasta hinnasta, mutta tuntuvaa merkitystä on myös kohteissa, joissa on esimerkiksi putkiremontin seurauksena syntynyt velkaosuus. Tilastotietoa minulla ei kauppahintojen ja velattomien hintojen eroista ole, mutta arvio tuskin menee pahasti metsään, jos molempiin käyriin lisää vuodesta 2013 eteenpäin noin 15 %-yksikköä, jolloin pääkaupunkiseudulla varainsiirtoverosta maksetaan ansiotasoon suhteutettuna vuonna 2017 noin kaksinkertaista summaa verrattuna vuoteen 1997.

Yhden veron suhteellinen mittavakin nousu ei tietenkään automaattisesti tarkoita sitä, että vero olisi nousun jälkeen korkea, sillä alkuperäinen verotaso on voinut olla kohtuullinen. Mutta onko varainsiirtoveron kanssa ollut näin? Tarkastellaanpa asiaa euromääräisen esimerkin kautta.  Ensiasunto on usein pieni ja neliöhinnaltaan kallein, mutta ensiasunto on vapautettu varainsiirtoverosta, joten otetaan esimerkiksi nyt vaikkapa 90-neliöinen perheasunto Helsingistä, ja katsotaan mitä Tilastokeskuksen tietojen mukaan tällainen kolmesta tai useammasta huoneesta koostuva 90-neliöinen asunto on maksanut näiden 20 vuoden ajalta, ja kuinka monen kuukauden mediaaninettopalkan se on vaatinut. 

Mediaanitulo kasvoi vuosina 1997-2017 noin 80% noin 1660 eurosta noin 3000 euroon. Varainsiirtovero esimerkkimme asunnosta puolestaan kasvoi tänä aikana noin 240% noin 2350 eurosta noin 8040 euroon! Ansiotuloista kylläkin maksettiin vuonna 1997 hieman enemmän veroja kuin nyt (n. 35% vs. n. 30%), mikä lieventää varainsiirtoveron aiheuttaman rasituksen kehitystä, mutta muutos on silti paitsi suhteellisesti todella mittava, myös absoluuttisesti kotitalouden kannalta hyvin merkittävä:

Kuinka monen kuukauden nettopalkka menee mediaanituloiselta keskihintaisen asunto-osakkeen varainsiirtoveron maksamiseen.
(Lähteet: Veronmaksajain keskusliiton verotilastot sekä Tilastokeskuksen aineistot:
Ansiotasoindeksi 1995=100 kunkin vuoden toiset vuosineljännekset,
 Vanhojen osakeasuntojen hintaindeksit, 1970=100, 1983=100, 2000=100 ja 2005=10,
Vanhojen osakeasuntojen hintaindeksi 2010=100 ja kauppojen lukumäärät, neljännesvuosittain.)
Jos perhe ostaa siis uudeksi kodikseen tällaisen esimerkin 90-neliöisen asunnon Helsingissä, he joutuvat nykyään maksamaan siitä keskimäärin lähes neljän nettomääräisen mediaaniansion verran siinä missä 20 vuotta sitten samaan lystiin upposi asunnon velkaosuuden tuolloisesta verovapaudesta johtuen hieman yllä olevan kuvaajankin esittämää vähemmän eli "vain" noin kahden kuukauden nettoansio. On myös huomioitava, että nettoansio on vain palkasta käteen jäävä summa. Käytännössä perheelle jää muiden pakollisten kulujen jälkeen huomattavasti vähemmän, joten käytännössä kahden palkansaajan perheessäkin pelkkää varainsiirtoveron maksua varten voi helposti joutua säästämään pitkälti toista vuotta. 

Vaikka jo kerrostaloasujallekin syntyy näin mittava verorasite, omakotitalon ostajaa vasta verotetaankin, sillä kiinteistöistä kuten omakotitaloista on jo vuodesta 1997 lähtien maksettu 4%:n varainsiirtoveroa. Tämä rasite näkyy, kun edeltävään kuvaajaan lisätään 120-neliöinen keskineliöhintainen omakotitalo pk-seudulta. Toki pääkaupunkiseudun ulkopuolella taas päästään kohtuullisemmilla kustannuksilla myös varainsiirtoveron suhteen:


Kuinka monen kuukauden nettopalkka menee mediaanituloiselta keskihintaisen asunnon varainsiirtoveron maksamiseen.
(Lähteet: Veronmaksajain keskusliiton verotilastot sekä Tilastokeskuksen aineistot:
Ansiotasoindeksi 1995=100 kunkin vuoden toiset vuosineljännekset,
 Vanhojen osakeasuntojen hintaindeksit, 1970=100, 1983=100, 2000=100 ja 2005=10,
Vanhojen osakeasuntojen hintaindeksi 2010=100 ja kauppojen lukumäärät, neljännesvuosittain.
Omakotitalojen hintaindeksi 1985=100 muuttujina Vuosi, Neljännes, Alue ja Tiedot)

Kuvaajasta näkee, että omakotitalojen kohdalla varainsiirtovero ei ole kasvanut suhteessa läheskään niin paljon kuin osakeasunnoissa: kasvua suhteessa ansiotasoon on ollut "vain" noin 40%, kun osakeasunnoissa 100%:n luokkaa. Syitä tähän on kaksi: omakotitalojen hintakehitys on ollut maltillisempaa ja varainsiirtoveron prosentti ja perusteet eivät ole niiden osalta tällä välillä muuttuneet. Lisäksi vaikka omakotitalojen hinnatkin toki ovat nyt 10 vuoden takaisia hintoja korkeammat, ansiotasoon suhteutettuna varainsiirtovero oli tuolloin finanssikriisiä alla niiden osalta jopa nykyistä korkeammalla tasolla. Selvintä kuvaajassa on lähinnä se, että omakotitaloista varainsiirtoveroa on maksettu alusta lähtien todella paljon. Erityisen kuvaavaa on se, että esimerkin pääkaupunkiseudulla sijaitseva keskihintainen 120-neliöinen omakotitalo on itse asiassa hinnaltaan (370 000 €) halvempi kuin esimerkin helsinkiläinen keskihintainen 90-neliön asunto (400 000 €), mutta siitä huolimatta siit joutuu pulittamaan tällä hetkellä noin seitsemän mediaanituloisen nettokuukausiansiota, kun osakeasunnosta "vain" noin neljä.

Jos omakotitaloista kerran maksetaan nyt ansiotasoon suhteutettuna vähemmän veroa kuin tarkastelujakson puolivälissä kymmenen vuotta sitten, onko varainsiirtovero sitten kalliimpi kuin koskaan? Omakotitalojen osalta tosiaan ei, mutta osakeasuntojen osalta kyllä, mistä johtuen väitteelle on perustelunsa myös koko varainsiirtoveron osalta, sillä varainsiirtoveron maksut painottuvat suurelta osin osakeasuntojen kohdalle. Syitä tähän on kolme. Ensinnäkin osakeasuntoja on huomattavasti enemmän. Toisekseen osakeasuntojen yliedustus korostuu kalliimmilla alueilla (kuten pääkaupunkiseudulla). Kolmannekseen osakeasunnoista toiseen vaihdetaan suhteellisen usein, kun taas omakotitaloissa asutaan pitkään, ja kun ei asumus vaihda omistajaa, ei makseta varainsiirtoveroakaan.

Omakotitalojen ja asunto-osakkeiden verojen ja käyttötapojen vertailu herättääkin väkisin kysymyksen: mikäli omakotitaloista maksettava vero olisi samalla tasolla kuin osakeasunnoissa, missä määrin enemmän ihmiset itse asiassa muuttaisivatkin myös omakotitalojen välillä? Muutettaisiinko omakotitalojen välillä tällöin itse asiassa lähes yhtä usein kuin osakemuotoistenkin perheasuntojen välillä? Entä jos varainsiirtoveroa ei olisi lainkaan osakeasuntojen eikä omakotitalojen kohdalla? Kuinka paljon helpompi ihmisten olisikaan tällöin tarvittaessa vaihtaa asuntoa?

Onko asunnosta toiseen muuttamisen verottamisessa tällä tavalla mitään mieltä? Asunnon vaihto aiheuttaa muun päänvaivan ohella taloudellista rasitusta väistämättä muutenkin ihan jo uusien kalusteidenkin hankinnan muodossa. Mikäli asunnon myyntiin käytetään välittäjää, asunnon vaihtoon uppoaa tuhansia euroja lisää. 

Tuore, Duunitori Oy:n lokakuussa tekemä ja viime viikolla julkaistu tutkimus osoittaa, että suomalaiset ovat haluttomia muuttamaan työn perässä (kts. Työ houkuttelee vähiten naisia ja helsinkiläisiä vaihtamaan paikkakuntaa). Muuttohaluttomuus taas on luultavasti yksi merkittävä tekijä siinä, että Suomessa avointen työpaikkojen ja työttömien välillä vallitsee kansainvälisessä vertailussakin erityisen suuri kohtaanto-ongelma: avoimet työpaikat ja työttömät työnhakijat eivät kohtaa (kts. Muuttamisen vaikeus pitkittää työttömyttä). Tämä taas on jo kansantaloudellinenkin ongelma!

Suomessa verotus kannustaa omistusasumiseen, mutta toisaalta varainsiirtoveron kautta se kannustaa olemaan muuttamatta, ja tämä kannustin olla muuttamatta on nykyään voimakkaampi kuin koskaan ennen. Tämän seurauksena ihmiset jäävät paikoilleen aiempaa tiukemmin, eivätkä muuta niin helposti elämäntilanteiden muutosten tai työpaikkamahdollisuuksien perässä. Jos päättäjät haluaisivat, tähän muuttohaluttomuuten olisi ainakin yksi helppo lääke: varainsiirtoveron voisi laskea ansiotasoon suhteutettuna edes sen 20 vuoden takaiselle alkuperäiselle tasolleen, vaikka mieluiten toki reippaasti senkin alle.

[*Jutussa käytetyissä vertailuissa on käytetty kunkin vuoden toisen vuosineljänneksen lukuja, koska vuodelta 2017 ei luonnollisestikaan ole vielä koko vuoden tilastoja olemassa. Lisäksi keskimediaanitulo on approksimaatio, joka pohjautuu Tilastokeskuksen tietoihin tuoreimmista mediaanitulotiedoista verrattuna yleiseen ansiotulokehitykseen]


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hankintahintojen erikoistapaus - osakeannit

Kun osakkeita myydään, maksetaan lähtökohtaisesti osakkeen hankintahinnan ja luovutushinnan välisestä erotuksesta luovutusvoittoa (tai saadaan verotuksessa hyödynnettäviä luovutustappiota). Hankintahinta taas määritetään pääsääntöisesti ns. FIFO-periaatteella eli ensin hankitut osakkeet myydään ensin. Tähän pääsääntöön liittyy kuitenkin tietyssä mielessä poikkeus, nimittäin osakkeenomistukseen perustuvat osakeannit. Tähän poikkeukseen taas liittyy hyvin monia anteihin osallistujia periaatteessa koskeva erityistapaus, johon verottajalla ei varsinaisesti ole virallista erillisohjeistusta.

Otetaanpa esimerkiksi useita anteja järjestänyt Technopolis. Oletetaan, että osakkeita on ostettu alunperin kolmessa erässä. Osake-anteihin osallistumisen myötä nämä erät muuttuvat niin kappalemäärän kuin hankintahintojensakin osalta. Tämän lisäksi on syntynyt kummassakin osakeannissa yksi pienikokoinen lisäerä, mikäli antiin osallistuja on merkinnyt osakkeita myös ilman merkintäoikeuksia (erät 4 ja 5).

Hankinta-aikaKappalemääräHinta per osakeAnnin 12/2013 jälkeen
(merkintä 3,29€ / osake)
Hinta per osakeAnnin 9/2016 jälkeen
(merkintä 2,4€ / osake)
Hinta per osake
Erä12011 / 51003,20 €1403,23 €2102,95 €
Erä22012 / 3753,70 €1053,58 €157,53,19 €
Erä32012 / 4503,60 €703,51 €1053,14 €
Erä42013 / 12173,29 €25,52,99 €
Erä52016 / 982,40 €
Yhteensä225777,50 €3321 129,53 €5061 547,13 €


Kuten taulukosta näkee, hankintaerä saattaa muodostua kappalemäärältään laskennallisesti murto-osaiseksi. Kun molempiin anteihin on osallistuttu, on esimerkissä erän kaksi koko on 157,5 osaketta ja erän neljä koko 25,5 osaketta. Verottajan ohjeistuksessa ei erikseen mainita, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia.

Onko hankintaeriin kuuluvien osakkeiden murto-osilla sitten merkitystä? Hyvin vähän. Tyypillisesti kysymys lienee lähinnä veroilmoitustekninen: mikäli verovelvollinen myy molemmat osakkeen murto-osiin osalliset hankintaerät (eli esimerkissä käytännössä erät 2, 3 ja 4) kokonaisuudessaan, on verotettavan euromäärän kannalta yhdentekevää, mihin erään kahdelle erälle kohdistuva yksittäinen osake ajatellaan kuuluvaksi, mutta veroilmoitus ei sellaisenaan taida taipua puolikkaisiin osakkeisiin, joten on epäselvää, miten asia tulisi merkitä veroilmoitukseen. Veroilmoituksessa on kuitenkin myös mahdollisuus selittää tausta sanallisesti, joten ei jokaista erää ole pakko väkisin eritellä kaavamaisesti.


Puolikkaiden tai muiden murto-osien käsittelyllä voi olla kuitenkin merkitystä myös maksettavien verojen kannalta, olkoonkin että merkitys on käytännössä häviävän pieni. Jos yllä olevan esimerkin tapauksessa luovutettaisiin vain erän 2 osakkeita, luovutusvoiton määrä riippuu siitä, mihin erään osakkeen puolikkaista koostuva osake lasketaan kuuluvaksi. Lisäksi vielä siinä teoreettisessa tilanteessa, että yhden erän hankinta-ajasta on yli 10 vuotta ja toisen erän hankinta-ajasta alle 10 vuotta, verotus muuttuu hankintameno-olettaman käytön seurauksena hieman, mikäli osakkeiden nimellinen arvo on noussut huomattavasti.
Sinänsä voi kysyä, miksi anneissa vanhan omistuksen pohjalta merkityt osakkeet eivät voisi noudattaa FIFO-periaatetta samalla tavalla kuin jos osakkeet vain ostaisi markkinoilta, sillä olisihan se yksinkertaisempaa. Käytäntö lienee kuitenkin perusteltavissa useammallakin tavalla, joista yksi on se, että osakeantien eriyttäminen omiksi hankintaerikseen voisi tarjota perusteettoman tehokkaan työkalun vero-optimointiin. Pieni lisämonimutkaisuus taas ei ole yleensä ainakaan verovelvolliselle ongelma, sillä osakevälittäjät taitavat pääsääntöisesti hoitaa nämä asiat automaattisesti. Verovelvolliselle ylimääräistä päänvaivaa tulee siis yleensä kaiketi vain silloin, jos välittäjällä ei esim. arvo-osuustilin siirrosta johtuen olekaan kaikkia hankintoihin liittyviä tietoja hallussa.

Miten osakkeen murto-osia sitten tulisi käsitellä? Vaihtoehtoja on periaatteessa kolme:
  1. Murto-osainen osake lasketaan kuuluvaksi kokonoisuudessaan murto-osaan osallisista eristä ensimmäiseen.
  2. Murto-osainen osake lasketaan kuuluvaksi kokonoisuudessaan murto-osaan osallisista eristä viimeiseen.
  3. Osakkeet käsitellään laskennallisesti murto-osina. 
Näistä viimeinen eli C on ohjeistuksen mukaisesti tietysti kirjaimellisin, mutta murto-osien käyttö tekee siitä potentiaalisesti ongelmallisen. Veroilmoitus ei taida hyväksyä ainakaan verkossa täytettynä sellaisenaan murto-osaosakkeita, ja arveluttaa, mahtaako osakevälittäjien järjestelmistäkään tyypillisesti löytyä tälle tukea: kun luultavasti yli 99,99% luovutustapauksista menee ilman tällaisia laskennallisia murto-osia, onkohan murto-osien tukea lisätty tällaisia hyvin harvinaisia erikoistapauksia varten? Tästä johtuen heräsi kysymys olisiko vaihtoehdoista keskimmäinen eli B kuitenkin sopivin kompromissiratkaisu: osake kuuluisi siihen erään, jonka myötä osakkeesta tulee kokonainen.

Pilkunviilaajan luonteeni ei halunnut jättää asiaa tähän, joten otinpa yhteyttä verottajaan kysyäkseni onko asiaan virallista kantaa, ja olisiko se A:n, B:n vai C:n mukainen. Muutaman päivän jälkeen soitostani sain asiaan vastaussoiton, joka vahvisti epäilykseni: virallista erillistä ohjeistusta tälle poikkeustilanteelle ei suoranaisesti ole. Verottajan edustajakin piti tilannetta mielenkiintoisena reunatapauksena, mutta päätyi tukemaan vaihtoehtoa C, joka on kirjaimellisin tapa noudattaa verolakia, vaikka se aiheuttaakin sen, ettei veroilmoituksen kaava siihen suoraan ilman lisätietoselityksiä taida taipua.

Koska osakeanteja koskevassa perussäännössä ei sellaisenaan ole siis mitään vikaa, esittäisinkin oikeastaan Vero.fi:lle vain kaksi pientä parannusehdotusta:
  • Määrittäkää virallisesti ja myös esimerkkien tasolla, miten laskennallisesti murto-osaiset hankintaerät tulee käsitellä.
  • Havainnollistakaa esimerkkejä taulukoilla (samaan tapaan kuin tein tässä blogijutussa) sellaisissa tapauksissa, joissa se auttaa selkeyttämään esimerkkejä.
Tätä blogijuttua lukemaan eksyville puolestaan esittäisin kysymyksen: jos itselläsi on tullut tällainen tilanne vastaan, miten välittäjäsi on asian käsitellyt? Tai jos olet töissä jonkin välittäjän leivissä, miten teillä käsitellään tällainen poikkeustapaus? Onko menettelytapa jokin vaihtoehdoista A, B tai C vai edetäänkö osakevälittäjälle mahdollisella D-vaihtoehdolla eli jättämällä yksinkertaisesti asia verovelvolliselle itselleen selvitettäväksi?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 23. syyskuuta 2017

Järjestelmän kierteet 20 - Kahden vuoden asumissäännön varjopuoli

Kirjoitin Järjestelmän kierteet -juttusarjani 10. osassa omistusasuntoihin liittyvästä kahden vuoden säännöstä, jonka mukaan asunnon myynnistä saatava luovutusvoitto on verotonta, kunhan myyjä on asunut asunnot yhtäjaksoisesti vähintään kaksi vuotta. Tämä on asunnonomistajien keskuudessa hyvin laajalti tiedetty sääntö. Harva taitaa kuitenkaan kiinnittää huomiota saman säännön varjopuoleen, minkä seurauksena kahden vuoden asumisaikakriteerin täyttymisestä voikin olla asunnon myyjälle pelkkää haittaa.

Mikä se säännön varjopuoli sitten on? No, jos asunnon arvo onkin laskenut tai asunto on muuten remontointikustannusten, varainsiirtoveron ja/tai välityspalkkioiden seurauksena tuottanut tappiota, verolainsäädännön mukaan tällöin kahden vuoden sääntö toimii asunnon omistajaa vastaan. Siinä missä omistajan itse alle kaksi vuotta yhtäjaksoisesti asuttamasta asunnosta syntyneestä tappiosta saa verotuksessa hyödynnettävissä olevia luovutustappioita, kahden vuoden asumisen jälkeen tätä luovutustappiota ei enää saakaan.

Miksi näin on? Syy kahden vuoden asumissäännön olemassaololle myyntivoiton verottomuuden osaltahan on sinänsä melko selvä. Jos asunnon myymisestä mahdollisesti syntyvästä luovutusvoitosta joutuisi maksamaan asunnosta toiseen muutettaessa veroa samaan tapaan kuin muista esim. pörssiosakkeista saatavista luovutusvoitoista, se voisi pahimmillaan muodostaa niin järjettömän suuren asunnon myymisestä syntyvän kustannuksen, että se saisi asunnon omistajan luopumaan kokonaan muuttoaikeista. Vai miltä kuulostaisi se, jos asunnon arvon noustua nimellisesti 300 000 eurosta 400 000 euroon, ja asunnon myymisestä saadusta 100 000 euron luovutusvoitosta pitäisi maksaa 32 800 euroa veroja? Kun tähän päälle vielä lisätään uudesta asunnosta maksettava n. 10 000 euron (tai omakotitalon tapauksessa n. 20 000 euron) varainsiirtovero ja muutosta syntyvä kustannus siten nousisi ehkä jopa yli 50 000 euroon, niin vieläkö muutto kuulostaisi houkuttelevalta? Koska sijoitustarkoitukseen hankituista asunnoista saatavia voittoja valtio kuitenkin haluaa verottaa, tällaisten asuntoloukkujen poistamiseksi tai ainakin pienentämiseksi on syntynyt tämä kahden vuoden sääntö.

Joku voi tähän todeta, että verovähennyskelpoisen luovutustappion puuttuminen on vastaavasti luonteva vastine sille, että myös luovutusvoiton verotettavuus häviää. Näissä on kuitenkin se ero, että luovutustappion syntyminen ei aiheuttaisi samanlaisia haitallisia insentiivejä: ei luovutustappion verovähennyskelpoisuus olisi minkäänlainen hidaste muuttamiselle, ja on vaikea nähdä, miten se erityisesti kannustaisi minkäänlaiseen kikkailuunkaan. 

Kuvitellaanpa jokin jostakin teollisuudenalasta vahvasti riippuvainen paikkakunta, joka joutuu kärsimään teknologisesta, yhteiskunnallisesta tai alueelle tärkeän yrityksen ongelmiin liittyvästä murroksesta, minkä seurauksena alueelle muuttaneen asunnon arvo putoaisi huomattavasti. Jos muutos tapahtuu erityisen äkillisesti voi yhtäkkiä olla hyvä asia, jos asunnon ostamisesta onkin alle kaksi vuotta, sillä se voisi pehmentää huomattavasti henkilökohtaiselle taloudelle syntyvää vahinkoa. Joissain tilanteissa asunnon omistaja voisi jopa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin välttääkseen kahden vuoden yhtäjaksoisen asumisen toteutumisen - eli välttääkseen sitä, mitä tyypillisesti pidetään tavoiteltavana määränpäänä. 

Jos kahden vuoden asumissäännöllä ei olisi sen varjopuolta, tuon kahden vuoden ajanjakson ylittymisestä ei olisi tällaisessa tilanteessa kuitenkaan haittaa asunnon omistajalle, ja laki toimisi siten reilummin ilman, että kyseessä olisi minkään perusteettoman edun antamisesta, hyväntekeväisyydestä tai valtion kannalta fiskaalisesti kovin merkittävästä tekijästä.

Kierteen kuvaus
Kahta vuotta pidempi yhtäjaksoinen asuminen omassa asunnossa voikin osoittautua huomattavan haitalliseksi, kun luovutustappion verovähennyskelpoisuus häviää.
Aukko (kts. selitys)
Ei ole - Kyseinen verotuslainsäädännön yksityiskohta on veronmaksajalle vain haitallinen.
Mutka (kts. selitys
)Suuri - Mikäli veronmaksaja näkee hyödylliseksi välttää kahden vuoden yhtäjaksoisen asumisen, se voi vaatia huomattavia järjestelyjä tai suunnitelmanmuutoksia. Käytännössä tilanteet, joissa tempun hyödyllisyys on käynyt ilmeiseksi, eikä ole vielä liian myöhäistä sen tekemiseksi ovat kuitenkin luultavasti hyvin harvinaisia.
Merkitys yksilölle
Potentiaalisesti melko suuri - Asunnoista puhuttaessa varsinkin laskennalliset voitot, mutta huonommissa tilanteissa myös tappiot ovat käytännössä helposti viisilukuisia summia. Esimerkiksi 20 000 euron tappion verohyöty olisi 6000 tai suurilla pääomatuloilla 6800 euroa.
Merkitys yhteiskunnalle
Hyvin pieni - Edellytyksinä on, että asunnolla on paitsi asunnon luovutuksesta syntynyt tappio, myös se, että asunnon myyjällä olisi tai tulisi olemaan pääomatuloja. Tappiota voi sinänsä varsinkin lyhyemmillä omistusjaksoilla olla syntynyt kohtalaisen helposti, kun otetaan varainsiirtoveron ja mahdollisten välityspalkkioiden sekä toisaalta myös remontointikulujen vaikutus huomioon. Mutta harvalla tuo yhdistyy siihen, että olisi ainakaan kovin merkittävää määrää pääomatuloja. Ja vaikka asia vaikuttaisikin jossain määrin merkittävästi, se tuskin juuri koskaan aiheuttaa riittävää insentiiviä erikoisiin, verohyötyjä lukuunottamatta järjettömiin järjestelyihin.
KorjattavuusHelppo - Sääntö olisi melko helppo muokata niin, että oikeus luovutustappioon syntyisi, vaikka asunnossa olisi asunut yli 2 vuotta.
Kokonaisälyttömyys
Melko matala - Kohtalainen - Veroviraston edustaja todennäköisesesti asiasta kysyttäessä toteaisi todennäköisesti käytännöstä, että se on vain suora vastine 2 vuoden asumisella saavutettavaan luovutusvoiton verovapauteen. Tämä on kuitenkin mielestäni huono perustelu: luovutusvoiton verovapaudella halutaan poistaa haitalliset insentiivit jumiutua yhteen asuntoon, kun taas luovutustappion osalta tällaista insentiiviä ei ole.

Toisaalta omasta asunnosta syntyvästä ns. asuntotulosta (tai asumissäästöstä) ei makseta veroa, mistä johtuen luovutuksesta syntyvä laskennallinen tappio voi monessa tilanteessa tulla tietyssä mielessä kokonaisuutta katsoen kyseenalaiseksi, jolloin joku voisi todeta luovutustappion vahvistamisen olevan tarpeeton ylimääräinen kädenojennus. Byrokratiahan siinä myös lisääntyisi, kun aiempaa useampi lisäisi veroilmoitukseen asuntoon liittyviä investointeija.

Mutta miksi luovutustappio-oikeus on olemassa, jos on asunut vain alle kaksi vuotta yhtäjaksoisesti, mutta ei muuten? Voidaan myös kysyä, tarvitaanko ylipäätään kahden vuoden sääntöä. Kuten totesin Kierteessä 10, kahden vuoden säännön (ja varainsiirtoveron) voisi myös korvata arvonnousuverolla, joka kutistaisi muuttamisesta aiheutuvan transaktiokustannuksen sen verran pieneksi, ettei kahden vuoden säännölle olisi enää tarvetta. Tällöin luovutuksesta syntyisi aina joko verotettavaa voittoa tai vähennettävää tappiota, mikä tasattaisiin suhteessa jo mahdollisesti maksettuihin arvonnousuveroihin.
Tuomio
Uudistamista hyvä harkita - Niin kauan kuin kahden vuoden sääntö halutaan säilyttää, kyllä näkisin enemmän perusteita sille, että siitä tehtäisiin verovelvolliselle puhtaasti vain hyötyä aiheuttava pykälä ilman luovutustappio-oikeuden poistamista. Toisena, luonnollisesti huomattavasti isompia muutoksia tarkoittavana vaihtoehtona olisi koko kahden vuoden säännön korvaaminen arvonnousuverolla.

Kahden vuoden säännön omistajaa hyödyttävä puoli on yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä tekijä, eikä sitä voisi sen toisinaan aiheuttamista omituisista ja haitallisistakin insentiiveistä huolimatta poistaa ilman, että poiston aiheuttama asuntoon lukittumisvaikutus ehkäistäisiin jollain muulla keinolla (kuten arvonnousuverolla).

Kahden vuoden säännön omistajalle haitallinen puoli on tässäkin mielessä sen hyötypuolen vastakohta: se on yhteiskunnallisesti hyvin vähäpätöinen asia, mutta toisaalta tekijä, jonka voisi jokseenkin huoletta poistaa ilman, että sitä korvattaisiin millään uusilla arvonnousuveron kaltaisilla lakipykälillä. Ilman korvaavia pykäliä se toki alentaisi hieman verotuloja, mutta luultavasti varsin marginaalisesti. Suuremmaksi haitaksi voisi itse asiassa muodostua tappiolaskelmien hyväksymisen vaatima byrokratia, mikä voisi potentiaalisesti olla suurempikin syy olla poistamatta tätä asunnon omistajalle haitallista puolta säännöstä. Toisaalta kyse ei olisi varsinaisesti täysin uudesta byrokratiasta: kyllä verottajalle tulee myös varmasti paljon myös luovutusvoiton vuoksi verotettavia tapauksia asunnoista, joissa omistaja ei ole itse asunut vaadittavia kahta vuotta. Säännön muuttaminen voisi lieventää yksittäisten ihmisten taloudellisia menetyksiä, pienentäisi asunnon omistamiseen liittyviä riskejä, poistaisi omituisen järjenvastaisen tavan rankaista yhtäjaksoisesta asumisesta, sekä tekisi laista yleisesti ottaen reilumman. 


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



maanantai 8. toukokuuta 2017

Kirkko leikkii Robin Hoodia, mutta erehtyy uhreista

Kirkon edustajat Teemu Laajasalo ja Juha Rintamäki pyörittelivät kirjoituksessaan (HS mielipide 7.5.) asioita jälleen siten, että lehtisaarelaisilta vaadittavat kaupunkiin nähden moninkertaiset tonttivuokrat olisivatkin itse asiassa hyväntekeväisyyttä. 

Keinot tähän ovat heidän kirjoituksessaan monet: 

  • Halutessaan osoittaa lehtisaarelaiset hyvätuloisiksi, he kutsuvat "lehtisaarelaisiksi" joukkoa, johon kuuluu myös todella paljon vauraampi Kaskisaari, joka nostaa koko joukon keskimääräistä suhteellista ansiotulotasoa 35 prosenttiyksikköä. Samalla unohtuu, että alueella ei asu esim. keskimääräistä tulotasoa laskevia opiskelijoita juuri lainkaan.
  • He väittävät, että maan käyvän arvon arviota olisi pyydetty "useilta" asiantuntijoilta, mutta "useat" tarkoittaa tässä yhteydessä kahta. "Alin arvio" taas on siis kahdesta vaihtoehtoisesta, kirkon itse tilaamasta arviosta se alempi.
  • He tekevät myös populistisen heiton, että hiemankin kohtuullisempi vuokrataso tapahtuisi mm. Itä-Helsingin kustannuksella. Tämä on todella outo viittaus, sillä ei kirkko itä-helsinkiläisiltä ole minkäänlaisia kiskurivuokria vaatimassa. 
  • Jutussa annetaan ymmärtää vaadittujen summien olevan matalampia kuin ne ovatkaan:
    • Ovelin sanankääntein jutussa annetaan vaikutelma, että korotuksen suuruus olisikin lopullinen neliökohtainen vuokrataso, mikä saa summat näyttämään 100 euroa pienemmiltä kuukaudessa. 
    • Jutussa käytetyissä summissa jätetään tuon 100 euron lisäksi huomioimatta, että kirkko haluaa sälyttää myös kiinteistöveron vuokralaisten harteille, vaikka normaalisti se on aina tontin omistajalle kuuluva asia.
    • Lisäksi jätetään mainitsematta että kyse on kuukausittaisesta maksusta, mikä on jo saanut jotkut luulemaan kyseessä olevan vain vuosittainen maksu!
  • Jutussa väitetään, että summat "eivät poikkea muiden merellisten kaupunginosien kustannustasosta", vaikka kaupungin keskeisempienkin alueiden Munkkiniemestä Kamppiin uusien vuokrasopimuksien vuokrataso on vain murto-osa kirkon nyt vaatimista, ja 2 vuotta sitten vuonna 2015 kirkko itsekin vaati yhtä lailla merellisessä ja keskeisemmällä sijainnilla olevassa Lauttasaaressa vain vajaata puolta (eli 2,5 € / kem^2 / kk) nyt esitetyistä tonttivuokravaatimuksista.
  • Outo on myös väite, ettei kaupungin ja seurakuntien maanvuokria voisi verrata. Kaupungilla on tosiaan oikeus kaavoittaa, mutta Lehtisaareenkin on kaavoitettu rakennusoikeutta, joka olisi kohtuullisemmilla tonttivuokrilla hyvinkin käytettävissä, mikä taas olisi kirkonkin etu! 
  • He tuovat kirjoituksessaan esille varhaiskasvatuksen, diakonian ja nuorisotyön ikään kuin selityksenä sille, että rahaa nyt vain tarvitaan, ja kuinka tässä meillä nyt sitten on käsillä luonteva ihmisryhmä, jonka selkänahasta noita rahoja on mahdollista kiskoa.

Kaiken kaikkiaan kirkko virittelee tässä kuvaa, jossa he toimivat ikään kuin Robin Hoodina, joka jakaa rahaa yhteiseen hyvään, kun kirkon toiminta täytyy rahoittaa. Totuus on kuitenkin se, että samalla kun kirkko ehkä onnistuisikin "robinina" ryöstämään jonkun suhteellisen varakkaan (mikä sekin moraalisesti hyvin arveluttavaa), kirkko vie myös ison asuntolainan kanssa taistelevia tavallisia kerrostaloissa asuvia lapsiperheitä ja muita tavallisia ihmisiä syvään taloudelliseen ahdinkoon. Näinkö toimii "kohtuullinen ja tasapuolinen vuokranantaja", jollainen kirkko Laajasalon ja Rintamäen mukaan haluaa olla?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 6. toukokuuta 2017

Anniskeluilmasilta™ - vaihtoehtoratkaisu Döner Harjun dilemmaan

Döner Harjun terassi
Suomalainen alkoholipolitiikka on osoittanut taas koukerojensa hienot käytännön seuraamukset Döner Harjun terassin tapauksessa (kts. jako Facebookissa ). Ilmeisesti syy kuvan paperissa kuvattuun kömpelöön käytäntöön johtuu kahdesta asiasta:
  1. Terassia ei voi vetää yli jalkakäytävän, jotta ohikulkijoille jää kulkuväylä.
  2. Alkoholilaissa sanotaan näin: ”Anniskeltu alkoholijuoma on nautittava anniskelualueella. Anniskellun tai anniskelua varten ravintolaan toimitetun alkoholijuoman vähittäismyynti tai muu pois kuljettaminen anniskelupaikasta on kielletty.”
Ehkä perustavanlaatuisin kysymys on, miksi Suomessa anniskelupaikasta pois kuljettaminen ei ylipäätään ole sallittua, mutta unohdettakoon se nyt tässä yhteydessä. Toinen, tätä tapausta ajatellen olennaisempi kysymys kuuluu: miksi viranomaisen on pakko tulkita parin askeleen ottaminen anniskelualueen ulkopuolella "pois kuljettamiseksi", kun varsinainen tarkoitus ei ole viedä juomaa pois vaan vain kuljettaa se omaan pöytään? Onko sekin "pois kuljettamista", jos juomaa läikkyy anniskelualueen ulkopuolelle? Eikö tarkoituksen eli päämäärän pitäisi ratkaista, onko kyse "pois kuljettamisesta"? Ja kolmantena kysymyksenä: kyllähän tästä kaiketi täsmälleen samasta höperöstä alkoholilainsäädännön kukkasesta on puhuttu jo aiempinakin vuosina, joten kuinka vaikeaa olisi oikeasti tehdä lakipykäliin tältä osin pieni korjaus?

Itsepalveluanniskelulaite
No, kun tilanne nyt ilmeisesti on, mitä on, kas tässä seuraa Döner Harjulle ratkaisuehdotus, jolla asukkaat voivat ottaa pykälien absurdiuden itsepalveluhengessä omiin käsiinsä. Ongelmanahan on, että jalkakäytävän pitää päästä anniskelualueen läpi. No, entä jos anniskelualuetta ei tarvitsisikaan tämän takia jakaa kahteen osaan, vaan siihen vain tehtäisiin keskelle ihmisen mentävä aukko? Sopisikohan virkamiehille siis se, jos jalankulkualue rajoitettaisiin 2,5 metrin korkuiseksi? Tällöin "anniskelujuomien siirtopisteen" vaihtoehtona voisi tarjota jalankulkualueen yläpuolella jätettävän esim. 50 senttiä korkean anniskeluilmasillan! Nyt ei tarvittaisi enää kuin 
  1. pari jakkaraa, joilla tuonne 2,5 metrin korkeuteen ylettää
  2. yksi korkea jalusta, jolle juomat voi hetkellisesti asettaa jalkakäytävän toisella puolella.
  3. itsepalveluanniskelulaite (esim. oheisessa kuvassa näkyvä malli!)
Näin jalkakulkuväylä pysyisi vapaana ja asiakkaat voisivat itse siirtää juomansa pöytään ilman, että juoma kävisi anniskelualueen ulkopuolella! Ah, kuinka käytännöllistä ja jalankulkijatkin huomioon ottavaa! Mitäs aluehallintovirasto tästä tuumaisi? 


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Rikos ja seuraamusten perusteet

Mitä yhteistä on Axl Smithin tapauksella ja esimerkiksi miljonääri Reima Kuislan ajamalla ylinopeudella? Molemmissa tapauksissa rikoksesta saatuun rangaistukseen on vaikuttanut teon (ja seurausten) lisäksi myös rangaistuksen vaikuttavuuden sovittaminen muihin tekijöihin eli näissä tapauksissa käytännössä rikoksen tekijään liittyviin ominaisuuksiin. Smithin tapauksessa tuomio on uutisoinnin perusteella ilmeisesti hieman lievempi tapauksen saaman laajan julkisuuden vuoksi, kun taas Kuislan tapauksessa sakot olivat todella korkeat hänen suurien tulojensa vuoksi. Toisessa rangaistusta kevennetään, kun taas toisessa sitä kovennetaan keskivertotapaukseen verrattuna, mutta käytäntöjen taustalla oleva periaate on sama: rikoksesta syntyvä seuraamus pyritään asettamaan kokonaisuudessaan sopivalle tasolle.

Yleinen suhtautuminen näihin kahteen käytäntöön vaikuttaa jakavan mielipiteitä vahvasti. Nettifoorumien ja sosiaalisen median kannanotoissa tietysti helposti korostuvat mielipiteiden ääripäät, mutta vaikuttaisi joka tapauksessa siltä, että tulotasoon pohjautuva päiväsakko nauttii näistä kahdesta huomattavasti laajempaa kannatusta. Tälle voi nähdä useampia syitä: 
  • Yksi, joskaan tässä yhteydessä ei ehkä se keskeisin syy on käytännöllinen: tulot ovat helposti mitattavissa. Vaikka tuloja voi periaatteessa jäädä myös piiloon, mittari on kuitenkin sellaisenaan absoluuttinen ja selkeä, ja kaikille sama. Julkisuutta tai sen tapauksen aikaansaaman julkisuuden haitallisuutta on sen sijaan hyvin vaikea mitata tai määritellä. 
  • Toisena syynä voi nähdä tekojen tuomittavuuden. Ylinopeus on Suomen yleisin rikos, mistä johtuen sen tekijään voi moni helposti samaistua. Esimerkiksi raiskaus on sen sijaan rikoksena täysin toista luokkaa. Koska teko itsessään on niin vahvasti tuomittava, voi olla vaikeampaa hyväksyä tuomiota lieventäviä tekijöitä. Ja toisaalta hätäisimmät voivat nähdä lievennysten puolustamisen itse teon puolustamisena - tätä on näkynyt myös Smithin tapausta kommentoineiden joukossa.
  • Kolmas syy voi olla se, että julkisuutta voisi teoriassa luoda tapaukselleen tarkoituksella, kun taas varsinkaan vahvistunutta verotusta on vaikea jälkikäteen rukata "köyhemmäksi". Tätä julkisuudenluomisargumenttia olen nähnyt käytettävän, kun taas köyhäksitekeytymisargumenttia en niinkään - olkoonkin, että "rikkaudesta rankaiseminen" on kyllä esiintynyt päiväsakkokäytäntöä vastustavissa argumenteissa.
  • Neljäs syy saattaa olla aika: päiväsakkokäytännön aiheuttamat tavallisen ihmisen arkeen absurdin suurilta vaikuttavat summat ovat olleet tuttu juttu jo 90-luvun puolelta, kun taas julkisuus tuomiota lieventävänä asianhaarana on tainnut tulla tuomiokäytäntöihin vasta viime vuosina, joten siihen ei ole vielä samalla tapaa totuttu.

Syistä ensimmäinen on perusteluna sinällään paikkansapitävä, mutta kuitenkin hieman kyseenalainen, sillä eivät tuomiot muutenkaan ole absoluuttista tiedettä: aina tarvitaan tulkintaa ja tapauskohtaista arviointia. Syistä toisen uskoisinkin oikeastaan olevan painavin tekijä siinä, ettei julkisuutta moni haluaisi hyväksyä tuomiota lieventävänä tekijänä. Mutta onko tuokaan syy pätevä? Vakavammista rikoksista kuuluu totta kai saada kunnollinen tuomio, mutta eikö poikkeuksellinen julkisuus voi ainakin periaatteessa olla vaikuttava tekijä siinä missä lievemmässäkin rikoksessa? Kolmas kohta on myöskin kyseenalainen: julkisuus lieventää tuomiota harvoin, joten ei kyse ole mistään automaatista, jota voisi helposti manipuloida. Vaikea myöskään nähdä, että kukaan tieten tahtoen hankkisi julkisuuttakaan tapaukselleen tuomion lieventämisen saavuttamiseksi, ja vaikka joku niin tekisikin, tuomioistuin näkisi luultavasti näiden aikeiden läpi.  Ja toisaalta tapauksissa, joissa julkisuus on lieventänyt tuomiota, lievennyksen merkitys lienee aina huomattavasti pienempi kuin tapauksen saaman julkisuuden aiheuttama taakka. Neljäs syy taas ei ole edes argumentiksi sopiva.

Ottamatta kantaa mihinkään yksittäisiin tapauksiin mielestäni sekä mahdollisesti valtaviinkin ylinopeussakkoihin johtava päiväsakkokäytäntö että mahdollisuus lieventää tuomioita julkisuuden perusteella ovat molemmat perusteltuja käytäntöjä. Päiväsakkomalli saa aikaan sen, että sakko tuntuu tuloista riippumatta. Julkisuuden mahdollinen lieventävä vaikutus taas perustuu Rikoslain 6 luvun 7 §:ään, jonka mukaan on "lieventävänä seikkana otettava huomioon myös tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen." Tämä on myös järkeenkäypää, sillä tavoite kai on kuitenkin, että rikoksesta saa kokonaisuudessaan sellaisen seuraamuksen, jota voi pitää oikeudenmukaisena ja perusteltuna.

Julkisuuden merkityksen huomioiminen voi toisaalta olla myös ongelmallista. Jos kyse on ennestään julkisuuden henkilöstä, on väistämätöntä, että myös rikostapaus saa itse rikokseen nähden poikkeuksellista huomiota osakseen. Muun muassa tällaisissa tilanteissa voi helposti olla, että julkisuus on itsessään paljon vahingollisempi seuraus kuin mitä varsinainen rikosoikeudellinen rangaistus vastaavasta rikoksesta olisi tavalliselle pulliaiselle. Ei rikosta silti ole syytä jättää ainakaan kokonaan ilman rikosoikeudellista rangaistusta. Kaikista vakavimpiin rikoksiin (kuten esim. tuoreeseen sarjahukuttajan tapaukseen) taas liittyy jo teon luonteen vuoksi käytännössä automaattinen laaja mediahuomio, eikä sitä voi tällöin pitää syynä tuomion lieventämiselle. Julkisuuden poikkeuksellisuus siis käytännössä mittautuu suhteessa teon vakavuuteen.

Oma asioita monimutkaistava lukunsa on, että toimeenpantava rangaistus pohjautuu itse teon lisäksi myös teon seurauksiin varsinkin silloin, jos rikoksella on uhri tai useampia. Mikäli rikoksella on uhri, kysymykseen tulee usein myös vahingonkorvaukset. Pitäisikö tältä osin katsoa myös julkisuuskolikon kääntöpuolelle? Siinä missä rikoksen tekijä voi saada ikään kuin osan tuomiotaan poikkeuksellisen negatiivisen julkisuuden muodossa, eivätkö toisaalta myös uhrit saata joskus kärsiä enemmän ylimääräisen julkisuuden takia? Uhrit eivät onneksi sinänsä ole yleensä samalla tavalla esillä kuin rikoksen tekijä, eivätkä varsinkaan negatiivisessa valossa, ja tekijän saama negatiivinen julkisuus voi jopa tyydyttää uhrin oikeudenmukaisuuden tunnetta. Voisiko kuitenkin joissain tapauksissa olla niin, että siinä missä tekijän saamaa mahdollista vankeustuomiota ehkä lievennettäisiin, uhrille maksettavaa korvaussummaa tulisi vastaavasti nostaa julkisuuden vuoksi? Otettiinko tätä näkökulmaa huomioon esimerkiksi Tapanilan raiskaustapauksessa? Jos ei, olisiko ehkä ollut syytä? Oliko mediahuomio ja julkisuuden tavallaan antama tuki uhrille helpottava vai pikemminkin vain lisäahdistusta aiheuttava tekijä? Asiaa on ulkopuolisena vaikeata arvioida, mutta tästä huolimatta on syytä kysyä: mahdollistavatko lakipykälät tapauksen julkisuuden merkityksen huomioonottamisen myös uhrin näkökulmasta? Ja jos mahdollistavat, pidetäänkö tämän aspektin arvioiminen myös käytännössä osana oikeusprosesseja?


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



tiistai 24. tammikuuta 2017

Kaupungin ja seurakunnan tonttien vertailukelpoisuudesta

Vantaan seurakuntien kiinteistöjohtaja Sari Turusen mukaan (HS.fi/mielipide 22.1.) seurakuntia ja kaupunkia ei voi verrata maanomistajina keskenään, ja tästä johtuen ei olisi ilmeisesti hänen mielestään syytä kritisoida seurakuntien kaupunkiin verrattuna yli kaksinkertaisia tonttivuokravaatimuksia. Perusteluksi hän sanoi kaupungin saamat kiinteistö- ja kunnallisverotuotot, joita kirkko ei saa. Lisäksi hän kirjoittaa asukkaiden nauttineen alhaisesta tonttivuokratasosta aiempina vuosina.

Turusen perustelut ovat onttoja. Jos puhutaan tontin omistamisesta saatavasta tuotosta, kaupunki on käytännössä täysin samassa tilanteessa kuin kirkko. Jos jo rakennettu tontti ei olisi kaupungin omistuksessa, kaupunki saisi tontista kiinteistöveroa, joten ylimääräinen tulo, jonka kaupunki saa omistamalla tontin on täsmälleen sama kuin kirkolla eli tonttivuokran ja kiinteistöveron välinen erotus. Kunnallisveroa taas kaupunki voi periä tontin asukkailta täysin riippumatta siitä, millaisilla vuokraehdoilla tontilla asutaan.

Aiempi vuokrataso taas ei ole pätevä perustelu vuokravaatimusten korkeudelle, sillä aiemman vuokratason mataluus on suurelta osin seurausta alussa tehdystä sopimuksesta, jossa seurakunta miljoonien kynnysrahoja vastaan luopui korotuksista. Kirkko siis sai rahansa tavallaan etukäteen, ja alkuperäiset asukkaat maksoivat käytännössä siten ikään kuin vuokraa etukäteen. Tuoreita asukkaita taas aiempien vuosikymmenten taso ei kosketa.

Sen sijaan kaavoituskysymyksessä Turunen osuu asian ytimeen: kaupunki tosiaan saa kaavoituksella lisää asukkaita eli veronmaksajia. Samaan tapaan myös kirkko voisi saada lisää tonttivuokranmaksajia edistämällä sitä, että heidän tonteilleen voisi ja kannattaisi rakentaa.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kirkko sahaa kohtuuttomilla tonttivuokrankorotussuunnitelmilla omaakin oksaansa

Helsingin tuomiokirkko lumimyrskyssä
(7.1.2011)
Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymät ovat osoittaneet huomattavaa ahneutta tonttivuokrien korotussuunnitelmissaan. Voi kysyä, miksi kirkko vaatii tonteilleen yli kaksinkertaista tuottoa suhteessa siihen, mitä kaupunki vaatii omille vuokratonteilleen, vaikka ei kaupungin tonttejakaan vuokrata sosiaalisin perustein. Lisäksi kirkon tapaa arvottaa tonttinsa mitä ilmeisimmin parhaiden tonttipaikkojen perusteella voi pitää kyseenalaisena. Toisin kuin kaupunki tai muut institutionaaliset tontinvuokraajat, kirkko ei myöskään tarjoa mahdollisuutta tontin lunastamiseen, mikä omalta osaltaan toimii osoituksena tällaiselle riskitöntä tuottoa tekevälle omaisuudelle asetetun tuottovaatimuksen korkeudesta. Kirkon esittämät vuokrankorotukset ajaisivat monet tavalliset perheet todelliseen taloudelliseen ahdinkoon, mikä saa kysymään: noudattaako kirkko todella omia vastuullisen sijoittamisen ohjeitaan, joiden mukaan "sijoitus, joka saa aikaan epäoikeudenmukaisuutta -- on kirkolle käymätön"? Vastaako tällainen toiminta kirkon käsitystä kristillisyydestä? 

Toivoisin, että kirkko katsoisi enemmän paitsi oikeudenmukaisuutta myös isompaa kuvaa koko oman instituutionsa kannalta. On selvää, että kohtuuttomien vuokravaatimusten seurauksena moni tulee eroamaan kirkosta - osa kannanottona, osa taloudellisesta pakosta. Kirkko saattaa laskea, että korkeat vuokravaatimukset ovat tästä huolimatta kannattava veto, mutta on syytä huomioida, että tällaisten vuokrankorotusten ja niistä mahdollisesti seuraavien oikeusprosessien seurauksena syntyvä badwill ei rajoitu vain tonttivuokralaisiin ja heidän välittömään lähipiiriinsä vaan myös laajemmin koko kirkon maineeseen. 

Ihmisiä ongelmiin ajavien vuokrankorotusten sijasta kirkko voisi valita etenemistavan, joka vastaisi paremmin kaikkien osapuolten etuja. Kirkko voisi nostaa vuokria tavalla, joka olisi linjassa kaupungin vuokratonttien kanssa sekä tarjota tonttivuokralaisille myös mahdollisuuden lunastaa tontit itselleen, jolloin se välttyisi mainekolhuilta ja kirkosta eroamisilta. Samalla kirkko voisi aktivoitua niin tonttiomaisuutensa kuin asuntojen heikkokuntoisuuteen nähden korkeista asuntovuokrapyynnöistä johtuen tyhjänä seisovan asunto-omaisuutensakin suhteen. Kirkon mailla riittää rakentamattomia alueita, ja pitämällä tonttivuokrankorotukset kohtuullisina alueet säilyvät houkuttelevampina myös rakennuttajille. Uudet asunnot taas tarkoittaisivat uusia tuottoja myös seurakuntayhtymille. Kun alueet ja asunnot ovat tehokkaammin käytössä, kaikki voittavat.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>