Yhteiskuntakelpoisuus testattavaksi avovankilassa

Avovankiloista pakeneminen eli "luvaton poistuminen" näyttää olevan melko yleistä huvia Suomessa. Tämän päivän Helsingin Sanomien mukaan tahti on viime vuosina ollut yli vangin verran viikossa, ja tämän vuoden alkupuoliskolla tahti on kiihtynyt tätäkin tiiviimmäksi. Nyt Tervashongan tapauksen seurauksena ongelma on nostettu ihan aiheellisesti mediassa esille.Avovankiloilla on sinänsä ongelmistaan huolimatta perusteltu tehtävänsä. Puhtaasti taloudellisesti ajateltuna ne ovat suljettuja vankiloita edullisempia, mikä sekin tietysti vaikuttaa. Tätä hyväksyttävämpi pääsyy avovankiloiden käytölle on kuitenkin se, että vangille tarjoutuu tilaisuus sopeutua takaisin osaksi yhteiskuntaa. Tämä on tärkeää, mutta avovankilaa voisi hyödyntää myös toisella tapaa.

Portti vapauteen? (kuva tammikuulta 2006)

Avovankilan merkitys syntyy siitä, minkälaisilla käytännöillä sinne sijoitetaan vankeja, sekä miten sieltä vapautetaan vankeja. Tämän päivän Helsingin Sanomat esitti jutussaan aiheeseen liittyen itse asiassa saman perusajatuksen sisältävän kysymyksen kuin mitä itse toin esille keskiviikkoisessa jutussani:

"Miksi avovankilasta karkaamista ei ole määritetty laissa rikokseksi, kuten karkaamista suljetusta vankilasta?"

Tähän kriminaalipoliittisen osaston päällikkö vastasi haastattelussa jotain täysin käsittämätöntä:

"Avovankeus perustuu luottamukseen, ja se toimii hyvin. Jos lähteminen tehtäisiin helpoksi ja säädettäisiin rangaistus päälle, järjestelmä olisi tietyllä tavalla epäjohdonmukainen."

Kommentin älyvapauden alleviivaaminen lienee turhaa, mutta tässä kuitenkin muutamia esimerkkejä, mihin samalla logiikalla päädyttäisiin:

• Rahapajalta 160 000 euron edestä kolikkoja varastanutta Rahapajan tuotantopäällikköä (kts. MTV3:n juttu) ei olisi ollut syytä tuomita rikoksesta, koska varastamisesta oli tehty luottamusaseman myötä niin helppoa.
• Oli kohtuutonta rangaista Sanna Sillanpäätä, kun hän kuitenkin ampui paikassa, jossa ampumisesta on tehty niin helppoa.
• Olisi epäjohdonmukaista pitää vääränä varastaa tikkari lapselta, koska se on niin helppoa.
• Pahoinpitely nyrkeillä on aseella tehtyä pahoinpitelyä vakavampi rikos, koska ase tekee pahoinpitelystä helpompaa.
• Vanhuksen ryöstäminen on enemmän ok kuin kolmekymppisen ryöstäminen, koska nuori pistää todennäköisemmin hanttiin.

Jos samaa logiikkaa siis käytettäisiin muissa asioissa, Suomesta saataisiin hetkessä täysi helvetti. Avovankeus perustuu tosiaan luottamukseen, mutta juuri sen vuoksi tuon luottamuksen rikkomisesta tulisikin rangaista!

Nykyinen käytäntö avovankilasta pakenemisesta eli ns. "luvattomasta poistumisesta" rankaisemisessa on käsittääkseni se, että vanki siirretään takaisin suljettuun vankilaan, mutta jäljellä oleva vankeusaika ei pitene päivälläkään. Vapautumispäivämäärä toki siirtyy lusimatta jääneiden päivien vuoksi pakoretken pituuden verran, mutta sitä nyt ei voi millään mittapuulla voi pitää rangaistuksena. Ilmeisesti tätä voi seurata se, että vanki pääsee vielä uudestaan avovankilaan ennen lopullista vankilasta vapautumista tai että vanki vapautetaan suoraan suljetusta vankilasta.

Oletetaan esimerkin vuoksi vanki, jolla on kymmenen vuoden tuomio, josta hän joutuisi lähtökohtaisesti istumaan ensikertalaisena vain viisi vuotta. Neljän vuoden istumisen jälkeen vanki päästetään avovankilaan opettelemaan vuodeksi yhteiskunnan tavoille. Tuon vuoden aikana hän kuitenkin karkaa avovankilasta ja joutuu takaisin suljettuun vankilaan. Nykykäytännöllä hän käsittääkseni vapautuisi kuitenkin jo tuon viiden vuoden kohdalla - oli hän siinä vaiheessa sitten suljetussa tai avovankilassa.

Eikö käytäntöä voisi muuttaa niin, että tuo esimerkin vanki joutuisi pakonsa takia suljetussa vankilassa vietetyn jäähyn jälkeen uudelleen avovankilakierrokselle, josta on pakko selvitä ilman luvattomia poistumisia, tai muuten ei vapaudu. Luvattomien poistumisten jatkuessa avovankilan ja suljetun vankilan kiertäminen voisi jatkua ainakin tuomion täyteen mittaan eli tuohon kymmeneen vuoteen asti.

Näin luvattomasta poistumisesta tulisi teko, jota vangit todella pyrkisivät välttämään. Luvattomaan poistumiseen sortuminen olisi vahva merkki itsekontrollin puutteesta, joten samalla avovankila saisi uuden merkityksen. Se ei olisi enää ainoastaan keino opettaa vankia takaisin osaksi yhteiskuntaa, vaan myös tapa testata, onko vanki valmis palautettavaksi siviiliin.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kehitysaskeleita 2 - Pikavipit kuriin

Niin sanotut pikavipit ovat hyvin uusi, vasta muutaman vuoden vanha ilmiö. Siksi on luonnollista, että niiden pelisäännöissä on vielä kehitettävää. Pikavippien tai yleisemmin pikalainojen ottamisessahan ei järkyttävän suurien korkoprosenttien takia ole lähtökohtaisesti mitään järkeä. Voikin esittää kysymyksen, onko pikalainojen tyypillinen käyttäjä sellainen, joka olisi nuorempana "reputtanut" Walter Mischelin klassisessa vaahtokarkkitestissä (ks. video alla). Joka tapauksessa pienlainat perustuvat taloudellisessa ahdingossa olevien tai muuten rahankäyttöään surkeasti hallitsevien hyväksikäyttöön.

Walter Mischelin klassinen vaahtokarkkikoe - tapa tunnistaa potentiaalinen pikavippiin takertuja?

Pikalainayrityksiä on ollut vasta kuutisen vuotta. Tästä huolimatta niiden toimintaan on viime hallituskaudella syystäkin jo jonkin verran puututtu. 1.2.2010 astui voimaan uusi laki (844/2009), jonka myötä markkinoinnissa on ilmoitettava lainojen todelliset vuosikorot, asiakas on tunnistettava aiempaa tarkemmin, ja - mikä ainakin tietyntyyppisiä vippauksia ajatellen ehkä käytännössä merkityksellisintä - kello 23 ja kello 7:n välillä myönnettyjä lainoja ei saa ennen aamuseitsemää nostaa. En sinänsä näe syytä, miksi kello 23:n ja 7:n välillä pitää ylipäätään saada edes haettua tai myönnettyä lainoja, mutta hyödyllinen lisäys tuo on siitä huolimatta.

Käytännössä nykytilanteen voi nähdä kilparallina lainsäädännön ja pienlainayritysten välillä: pienlainayritykset yrittävät kiskoa mahdollisimman suuret tuotot sillä välin, kun lainsäädäntö vielä laahaa perässä. Tästä näkökulmasta onkin tavallaan irvokasta, miten Pikavippi.fi mainostaa itseään alkuperäisenä. Käytännössähän tuon voi tulkita muodossa:

"Me olemme rahastaneet ihmisten ahdingolla pisimpään!"

Edellä mainitut 1.2.2010 voimaan astuneet muutokset ovat mielestäni ilmiselviä parannuksia, jotka edistävät yksilötasolla järkevämpää taloudenpitoa ja talouden pysymistä hallinnassa. Myös nykyinen hallitus on ilmeisesti aikeissa kiristää pikalainalakeja (ks. Taloussanomien juttu). Tämä onkin toivottavaa, sillä pikalainayritystoiminnan kyseenalaisen luonteen vuoksi tietynasteinen kuluttajien holhoaminenkin on tässä asiassa yhteiskunnallisesti hyvinkin järkevää.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Lupa tappaa

Terhi Tervashonka oli kakkostekijänä Suomen rikoshistorian ehkä käsittämättömimmässä väkivaltarikoksessa eli Hyvinkään paloittelumurhassa vuonna 1998 (kts. uutinen vuodelta 1999). Hän vapautui nuorena tekijänä ehdonalaiseen kuitenkin jo 2003 ja syyllistyi uuteen tappoon vesurilla 2007. Sieltä hän on jo päässyt avovankilaan, mistä hän nyt sitten karkasi (kts. eilinen uutinen aiheesta). Nainen ei ole ehtinyt vielä täyttää edes 30, mutta on jo kahdesta tappamisesta tuomittuna jälleen kerran vapaalla jalalla. Tapauksesta on perustellusti herännyt kysymys siitä, päästetäänkö väkivaltaiset rikolliset liian nopeasti ja liian helpolla vapaalle.

On sinänsä sivistyneen yhteiskunnan merkki ja periaatteessa hyvä asia, että myös kovan luokan rikolliset pyritään integroimaan takaisin toimivaksi osaksi yhteiskuntaa. Tämä ei kuitenkaan saisi tapahtua siten, että se aiheuttaisi liian suurta muuhun väestöön kohdistuvaa riskiä. Kuten totesin vuoden takaisessa jutussani ( Kuinka harvoin on harvoin tappamisesta puhuttaessa?) henkirikoksen tehneiden kohdalla on mielestäni aivan liian suuri riski siihen, että he uusivat rikoksensa. Yhteiskuntaan sopeuttaminen ei siis selvästi toimi riittävän hyvin, mistä yksi pahimpia esimerkkejä on viimevuotinen Porvoon autokaistasurma. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta tuntuisi selvältä, että seulaa, jonka läpi väkivaltarikoksen tehneet päästetään avovankilaan tai ehdonalaiseen, tulisi tiukentaa.

Maallikkona ja lainsäädännön ja vankeinhoidon ulkopuolisena voi toisinaan toki olla turhankin taipuvainen arvosteluun. Yksittäinen tapaushan tämäkin on periaatteessa, mutta toisaalta samansuuntaisia tapauksia tuntuu toisinaan olevan huomattavankin paljon, ja riittävä määrä yksittäistapauksiahan muodostaa jo säännön. Siksipä tästä herää useampia kysymyksiä:

• Onko vajaa neljä vuotta riittävä aika toista kertaa väkivaltaisesti tappaneen päästämiseksi avovankilaan?
  
• Eikö yhteiskunnan osana toimimista ja työntekoa pystyisi nykyistä paremmin harjoitella suljetussakin vankilassa?
  
• Rangaistaanko avovankilasta pakenemisesta riittävästi? Olen saanut kuvan, että tyypillisesti rangaistus on vain se, että siirretään tuomion loppuajaksi takaisin suljettuun vankilaan. Olisiko tästä syytä kirjata vangeillekin selvästi kommunikoitu ja nykyistä ankarampi rangaistus, joka myös pitkittäisi lopputuomion istumisaikaa?
• Onko oikein, että jo aiemmin henkirikoksen tehnyttä käsitellään ensikertalaisena, kunhan vankilasta vapautumisesta vain on kulunut vähintään kolme vuotta uuden rikoksen tapahtuessa? Jopa ehdonalaisessa rikoksensa tekevä saattaa siis olla "ensikertalainen"!
  

Näistä viimeinen ihmetyttää erityisesti. Koko ensikertalaisen statuksen takaisin saaminen tuolla kolmen vuoden säännöllä on mielestäni kyseenalainen käytäntö, mutta erityisen kyseenalaiseksi se muodostuu henkirikosten kohdalla. Vaikka ei edes ajateltaisi itse tekojen luonnetta, onko järkevää, että kolmen kuukauden vankeustuomion istunut saavuttaa "ensikertalaiskortin" samassa ajassa kuin kolmentoista vuoden vankeustuomion istunut? Entä onko järkeä, että aiemmin vähäpätöisen rikoksen tehnyt ei olekaan ensikertalainen saadessaan tuomion vakavasta rikoksesta, jos tuosta aiemmasta vähäpätöisemmän rikoksen tuomiosta selviämisestä on alle kolme vuotta? Koska ensikertalaisuutta ei ilmeisesti ole olemassa erillistä tasoa koville rikoksille, yksi taposta tuomittava voi siis toisin sanoen olla "ensikertalainen", vaikka hän olisi tappanut ennenkin, kun taas toinen taposta tuomittava ei välttämättä ole ensikertalainen, vaikka hän ei olisikaan tappanut ennen! Ei tunnu kovin oikeudenmukaiselta tai järkevältä.

Järjettömältä tuntuu myös se, että kolmen vuoden jonkinasteisen lainkuuliaisuuden jälkeen rikosten tekemisestä tulee jälleen ikään kuin hyväksyttävämpää, sillä "ensikertalaisena" tuomiosta joutuu käytännössä istumaan vähemmän. Henkirikoksen tehneen kohdalla tätä voi käytännössä tulkita puolittaiseksi luvaksi tappaa: ole kiltisti kolme vuotta, niin sitten tappaminen on taas yhtä ok kuin ennen ensimmäistä tuomiotasi.

Miksei ensikertalaisuus voisi olla ainutkertaista niin kuin se varsinkin itse tekoja ajatellen väistämättä onkin? Jos kerran tulisi tuomituksi henkirikoksesta, ei enää ikinä voisi olla millään tavalla ensikertalainen, eikä siten saisi enää kevennettyjä tuomioita.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>