maanantai 30. elokuuta 2010

...kunnes toisin todistetaan?

Kairolainen talon katto, helmikuu 2010

Tuorein Helsingin sanomat uutisoi 29.8. Maahanmuuttoviraston ruuhkautuneen somalialaisten kasvattilapsihakemuksista. Ilman syvempää perehtymistä tilastoihin ja prosesseihin, on vaikea ottaa kantaa perheenyhdistämiskäytäntöihin tai niiden tiukkuuteen yleisellä tasolla, mutta jokin järjestelmässä vaikuttaisi kuitenkin olevan pahasti pielessä. Maahanmuuttoviraston johtajan Heikki Taskinen kuvailee nimittäin tilannetta seuraavasti:
"Kielteistä perheenyhdistämispäätöstä ei voi tehdä, jos sille ei löydy perustetta. Jos ei ole resursseja, myönteisten päätösten osuus lisääntyy merkittävästi. Silloin Suomeen saapuvien joukossa on väistämättä myös ihmisiä, joilla edellytykset eivät täyty."
Siis hetkinen? Eikö perhesidehakemusten käsittelyprosessissa noudateta ollenkaan samaa järkevää käytäntöä kuin oikeudenkäynneissä? Oikeudenkäynneissä käytetty syyttömyysolettama "Syytön kunnes toisin todistetaan" on tärkeä ihmisoikeuksiin kuuluva periaate, mutta vastaava perusajatus on sovellettavissa myös muuhun elämään. Laajemmin ajateltuna kyse on siitä, että kullekin toiminnalle pitää löytyä peruste, eikä niin, että toimimatta jättäminen pitäisi perustella. Esimerkiksi Kelan etuuksia haettaessa on perusteltava, miksi tarvitsee etuisuuksia - lähtökohtana ei siis ole se, että Kelan pitäisi perustella, miksi et ole oikeutettu etuisuuksiin.

Onko perheenyhdistämisasioissa todistustaakka siis päinvastainen normaaliin nähden, ja jos on, niin miksi? Totuus hakemusten käsittelyprosessista ei luultavasti ole ihan näin yksinkertainen, mutta jos resurssipula johtaa lepsumpiin päätöksiin, ollaan vaarallisella tiellä. Useammat myönteiset päätökset johtanevat entistä useampiin hakemuksiin ja sitä kautta pahimmassa tapauksessa entistä pahempaan resurssipulaan ja entistä useampiin (perusteettomasti) myönteisiin päätöksiin. Väärin perustein maahan tuodut taas voivat aiheuttaa ajan myötä vakaviakin ongelmia.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



sunnuntai 29. elokuuta 2010

Rantalomakohteen säännöt

Pulau Tioman, elokuu 2010En ole yleisesti ottaen erityisen kiinnostunut puhtaista rantakohteista, joissa melkeinpä keskeisin aktiviteetti on auringossa lojuminen ja itsensä grillaaminen eli ikävämmin sanottuna ihon tarkoitushakuinen vanhentaminen ja ihosyöpäriskin kasvattaminen. En kuitenkaan ole myöskään aivan rantaelämää vastaan, joten mikäli matkakohde tarjoaa jonkin muun ohella myös mahdollisuuden rannalla rentoutumiseen (ehkä kuitenkin mieluiten varjossa) ja uimiseen, on se toki vain plussaa.

Vähäisellä rantakohdekokemuksella olen saanut kuitenkin sen kuvan, että useammissakin paikoissa vallitsee erikoinen käytäntö: koska rantatuoleja on käytössä vain rajallinen määrä, ihmiset heräävät varhain aamulla, hakevat omat tai hotellin pyyhkeet ja käyvät varaamassa paikat rannalta tai uima-altaalta, minkä jälkeen he poistuvat pitkäksi ajaksi joko vielä nukkumaan, aamiaiselle tai tekemään molempia. Onko tässä loppujen lopuksi mieltä?


Koko matkailukohteen yleistä viihtyvyyttä ajatellen toimintamalli on kovin epähedelmällinen: penkit lojuvat pitkään tyhjinä ihmisistä, vaikka halukkaita penkin ottajia voisi löytyäkin, ja toisaalta järjestelmästä kaiken irtiottavat joutuvat heräämään aikaisin. Eikö yleisen viihtyvyyden parantamiseksi olisi parempi, jos rannalle asetettaisiin opasteita, joissa ilmoitettaisiin, etteivät tuolit ole ruuhkatilanteessa varattavissa uimassa käyntiä pidemmäksi ajaksi kuin käyttämällä niitä oikeasti? Tällöin säännön rikkojien tavarat olisivat helposti siirrettävissä sääntöjen nojalla sivuun ja tuolien todellinen käyttöaste paranisi lähemmäs optimitasoa.

Edellä kuvattu ongelma on toki vähäpätöinen. Monet pienetkin säännöt - olivat ne sitten kirjoittamattomia tai kirjallisia - voivat kuitenkin lisätä yleistä viihtyvyyttä suhteessa huomattavastikin. Kuten tästäkin, useista vain pieniä yhteisöjä koskevista suhteellisen merkityksettömistäkin säännöistä voi olla myös vedettävissä analogioita yhteiskuntaan yleisemmällä tasolla: kuten rannallakin, myös yhteiskunnassa jotkut saattavat ottaa haltuunsa jonkin etuoikeuden, vaikka siitä olisi huomattavasti enemmän hyötyä joillekin muille.

Jos joku rantaelämästä erityisesti nauttiva ja aiheesta kokemusta omaava eksyy lukemaan tätä juttua, olisi mukava kuulla näkemyksiä aiheesta.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>



lauantai 28. elokuuta 2010

Miksi myyntivoitto on veroton juuri asunnoissa?

Yleisesti ottaen varallisuuden myymisestä saaduista voitoista joutuu maksamaan veroa, mutta jostain syystä tämä verotus ei ulotu oman asunnon myymiseen (2 vuoden asumisen jälkeen). Myyntivoiton verottomuutta perustellaan usein sillä, että myyntivoitto uppoaa kuitenkin kalliimman asunnon ostoon. Perustelu haisee kuitenkin mielestäni omiin intresseihin pohjautuvalta itsepetokselta! Voitto on täysin todellinen, meni voittorahat sitten uuteen asuntoon, hienoon autoon tai pitkään lomamatkaan - jos edeltävää asuntoa ei olisi omistanut, uuden aiempaa kalliimman asunnon osto olisi sitäkin raskaampi operaatio. Yhtä tyhjää täynnä on se usein nähtävä perustelu, että koti olisi vain koti, ei sijoitus.

Olen monessa kirjoituksessani käsitellyt jollain tavalla asuntomarkkinoihin liittyvää lainsäädäntöä, mutta vaikka tämäkin aihe on useasti käynyt mielessä, on siitä kirjoittaminen (vajaan vuoden takaista lyhyttä mainintaa lukuunottamatta) näköjään toistaiseksi jäänyt. Rehellisyyden nimissä osasyy tähän voi olla se, että tulen hyvin todennäköisesti itsekin ansaitsemaan voittoa nykyisen ensiasuntoni myynnistä, mutta eivät mahdolliset henkilökohtaiset voitot tee laista yhtään sen järkevämpää.

Tuoreimmassa Talouselämässä (27.8.) osakesäästäjäksi tunnustautuvan Timo Ruokolaisen puheenvuoro käsitteli itse asiassa samaa aihetta. Hänen motivaationsa kirjoittaa aiheesta yleisönosastolle saattaa liittyä juuri tuohon osakesäästäjyyteen, mutta sekään ei muuta itse asiaa. Mahdollisesti erilaisesta henkilökohtaisesta tilanteesta riippumatta olenkin Ruokolaisen kanssa täysin samaa mieltä, ettei siinä ole mitään järkeä, että asunnot ovat verotuskohtelussa muista poikkeavassa asemassa.

Mikä ratkaisuksi? Ruokolainen ehdotti, että karenssiaikaa voisi pidentää 5-10 vuoteen tai että veron voisi porrastaa omistusajan mukaan. Näiden ehdotusten suhteen en kuitenkaan ole samaa mieltä. Vaikka tuo vaikeuttaisi tai ehkä jopa estäisikin ammattimaista verovapaata asuntomuuttamista, karenssiajan pidennys tai porrastus ei muuttaisi sitä perusasiaa, ettei tuolle verottomuudelle ole kuitenkaan juuri mitään järkeviä yhteiskunnallisia perusteita. Samalla pitkät karenssiajat aiheuttaisivat keinotekoista ja (varsinkin ilman porrastusta) äärimmäisen epärakentavaa jähmeyttä asuntomarkkinoille ihmisten käytännön elämästä puhumattakaan, kun monet pysyisivät asunnossaan verotussyistä väkisin vielä sen viidennen vuoden, vaikka mieli tekisi jo muuttaa.

Ainoa oikea ratkaisu on mielestäni yksinkertaisesti se, että myyntivoittoja pitäisi alkaa verottaa täysipainoisesti tilanteesta riippumatta. Jo kerran saatuja etuja on toki väärin ottaa kertarysäyksellä pois, mistä johtuen verollisuuden palautus tulisi tapahtua portaittain periaatteena se, että vain lakimuutoksesta lähtien tapahtuva arvonnousu joutuisi verolle. Tuollaisen siirtymäajan käytännön toteutus vaatisi tietysti jonkin verran luovuutta. Verottaminen aiheuttaa tietysti myös hieman lisäbyrokratiaa asuntoon upotettujen kustannusten vähennysten selvittämisessä, mutta merkittävä verotulonlähde ja yleinen verotuksellinen oikeudenmukaisuus ja johdonmukaisuus painavat mielestäni vaakakupissa enemmän.


Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>