Parhaat tilastot erityiseen hyötykäyttöön?

Tilasto-orava tutkimassa
Krea-tekoälyn luomaa käppyrää

Suomi on ollut vuosien saatossa monissa vertailuissa maailman valtioiden kärjessä. Koulutusta mittaavissa PISA-tuloksissa sijoitus on valitettavasti kärsinyt, ja suunta olisi tärkeää saada käännettyä, mutta samalla voi saada pientä lohtua toisenlaisesta kärkisijoituksesta: Suomen kansalliset tilastointijärjestelmät on nyt todettu toista kertaa maailman parhaiksi (kts. World Bankin SPI-pisteytys). Jos meillä on poikkeuksellisen hyvät tilastointijärjestelmät, voisiko niitä myös hyödyntää aiempaa innovatiivisemmin?

Joku saattaa kysyä, kuinka tärkeitä hyvät tilastot ylipäätään ovat, tai jopa että käytetäänkö niihin jopa liikaakin resursseja, jos ne kerran ovat niin hyviä. En tiedä, minkälaisia budjetteja tilastointiin eri maissa käytetään eikä SPI-pisteytys taida tilastoinnin tehokkuutta sellaisenaan mitata, mutta uskon, että (toisin kuin ehkä jotkin muut julkiset palvelut) tilastointi toimii Suomessa tehokkaasti. Ja mikä ehkä sitäkin olennaisempaa, näen tilastoilla merkittävää arvoa. Omakohtaista kokemusta minulla on julkisten tilastojen hyödyntämisestä runsaan 6 vuoden takaisesta Varainsiirtoveron kalleutta käsittelevässä artikkelista, jota varten yhdistin Tilastokeskuksen tietoja vuosien 1997-2017 ansiotulokehityksestä, veroasteen muuttumisesta sekä asuntojen hintakehityksestä. Lisäksi kuten Helsingin Sanomat totesi keskiviikkoisessa pääkirjoituksessaan, tilastoja käytetään jatkuvasti poliittisen päätöksenteon pohjana.

Mitä tulee politiikkaan, yhteiskunnallisissa toimintamalleissa otetaan monesti mallia muista maista, oli kyse sitten verotuksesta, sosiaaliturvasta tai mistä tahansa. Aina joskus jonkin maan on kuitenkin toimittava suunnannäyttäjänä ja oltava ensimmäinen jonkinlaisen mallin käyttöönotossa. Jos Suomella on niin erinomaiset tilastot, voisiko se mahdollistaa jotain sellaista, mikä ei nykyään vielä monessa maassa onnistuisi? Voisiko se mahdollistaa esim. arvonnousuveron kaltaisen verotuksen neutraaliuteen, oikeudenmukaisuuteen ja haitalliset insentiivit poistavan mallin (kts. Arvonnousuverosta korvaaja varainsiirtoverolle)? Tai voisiko se auttaa luomaan dynaamisen vuokratason kaupungin vuokra-asuntoihin, jotta kovatuloinen ei voisi repiä hyötyä järjestelmästä matalatuloisempien kustannuksella (kts. dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin). Muitakin esimerkkejä on varmasti löydettävissä. 

Yksi asia, missä olen ainakin huomannut yhä parantamisen varaa, on joidenkin tietojen julkisuus. Tulotietojen julkisuus ja siihen liittyvä vuosittainen veropäivä edustaa kansainvälisesti poikkeuksellista avoimuutta, olkoonkin että Ruotsissa ja Norjassa ollaan joissain vastaavissa asioissa vieläkin avoimempia mahdollisesti liiallisuuksiinkin asti. Kuitenkin toisinaan välillä tunnutaan pantattavan julkisen toimijan keräämiä tietoja, jotka eivät edes paljastaisi mitään yksityishenkilöistä (kts. Yle, julkista kyselyittesti data). Tällaisten tietojen olisi hyvä olla helposti saatavilla, sillä sitä kautta syntyy myös helpommin positiivista innovatiivisuutta. Hyvien tilastojen ja innovatiivisuuden yhdistelmä voisi puolestaan tarjota Suomelle mahdollisuuden myös aitoon edelläkävijyyteen.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Entä jos Pekka Haavisto...?

Viikon päästä on presidentinvaalien toinen kierros, jossa vastakkain ovat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Vaalitenteistä on voitu kaivella eroja presidenttien ajattelutavoista, arvomaailmoista, tietotasosta, sanavalmiudesta ja muusta vastaavasta. Ja näitä asioita sitten lehdistö arvioi esittäen samalla toisinaan omia spekulaatioitaan tulevasta äänestyskäyttäytymisestä. Yhteen näkökulmaan lehdistö ei ole käytännössä kuitenkaan juurikaan koskenut, ja siihen kytkeytyy tavallaan jonkinasteinen ristiriita. 

Presidentinlinna
(Wikipedia, käyttäjän Paasikivi kuva)

Presidentin varsinaisia tehtäviä ajatellen ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, mikä presidentin seksuaalinen suuntautuminen on, tai kenen kanssa hän on parisuhteessa. Sitä ajatellen on oikeastaan hienoa, että lehdistö ei ole juurikaan sitä aihetta presidentinvaaleja koskien käsitellyt. Ristiriita syntyy siitä, että käytännössä merkittävälle osalle äänestäjäkuntaa sillä on kuitenkin vähintäänkin jonkinlainen merkitys, ja osalle se merkitys on täysin ratkaiseva.

Miten Haaviston ja parisuhde sitten vaikuttaa? Näen tässä kolme tasoa. On ihmisiä, jotka avoimesti ilmaisevat, että eivät vain voi äänestää Haavistoa sen takia, tai että äänestävät Stubbia sen vuoksi. Toisekseen on varmasti myös paljon ihmisiä, jotka pyrkivät pohjaamaan äänestyspäätöksensä vain muihin presidentin rooliin liittyviin seikkoihin, mutta koska presidentinvaaleissa toimitaan eduskuntavaaleihin verrattuna enemmän henkilökuvan ja mielikuvien varassa, käytännössä myös Haaviston suuntautuminen vaikuttaa tavalla tai toisella. Kolmantena tulee se, että äänestäjä voi suhtautua neutraalisti seksuaalivähemmistöä edustavaan presidenttiin muuten ja kotimaan mittakaavassa, mutta miettii sitä, mitä se käytännössä tarkoittaisi Suomen kannalta kansainvälistä diplomatiaa ajatellen. Osalle nämä ovat nimenomaisesti syitä äänestää Haavistoa: Haavisto voi tuntua vähemmistöä itsekin edustavalle äänestäjälle vahvasti omalta ehdokkaalta, tai Haaviston valitseminen voi tuntua edistyksellisyydeltä positiivisessa mielessä. Luulenpa kuitenkin, että nettomääräisesti Haaviston suuntautuminen toimii häntä vastaan vaalimenestystä ajatellen.

Eli mikä on se jutun otsikossa alustamani kysymyksen loppuosa? Joku ehkä saattoi ajatella, että kysymys kuuluisi “Entä jos Pekka Haavisto olisi seuraava presidentti”, mutta ei, tarkoitukseni oli kysyä: “Entä jos Pekka Haavisto olisi heterosuhteessa elävä hetero?”. Mitä se tarkoittaisi Haaviston kannatukselle? Stubb on kyselyjen perusteella ollut selvästi edellä Haavistoa, ja on luultavaa, että Halla-ahon äänestäjien enemmistö kääntyy ennemmin Stubbin puolelle. Tällainen vaihtoehtoisten todellisuuksien maalailu menee tavallisia spekulaatioita pidemmälle, mutta siinä missä uskon Stubbin voittavan nämä presidentinvaalit, uskoisin, että hetero-Haavisto olisi puolestaan Stubbiakin suositumpi. Toivon olevani tässä väärässä seksuaalisen suuntautumisen painoarvon suhteen, mutta koen, että Helsingin yliopiston kansalaisbarometrin tulokset tukevat tätä näkökulmaa: barometrin mukaan kolmannes ei halua äänestää Haavistoa homoseksuaalisuuden takia, mutta toisaalta Haavisto koetaan Stubbia empaattisemmaksi (kts. Ilta-Sanomien juttu).

Voitti vaalit kumpi ehdokas tahansa, olisi toivottavaa, että tulosta ei ratkaisisi ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen, vaan presidentin tehtävän kannalta keskeisemmät ominaisuudet.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Veikkaus normalisoi isojen summien tuhlausta rahapeleihin

Veikkauksen kaksijakoinen rooli tuli taas vastaan, kun täytin asiakkaiden tuntemiseen tähtäävän kyselyn. Mitäpä mieltä pitäisi alla esitetystä kysymyksestä ja sen valintavaihtoehdoista?

Onko esimerkiksi 190 euroa veikkauksen peleihin kuukaudessa jotenkin pieni summa? Tai pitäisikö 1000€ / kk olla vielä suhteellisen tavanomainen summa? Toki kysymyksen summan voi periaatteessa lukea kahdella tavalla: paljonko peleihin laittaa rahaa, tai paljonko peleihin uppoaa rahaa ottaen huomioon, että jotain sieltä tulee keskimäärin takaisinkin. Näin katsottuna riippuu todella paljon pelattavasta pelistä, paljonko pelaaja lähtökohtaisesti menettää suhteessa pelaamiseen käytettyyn summaan. Esimerkiksi lotossa palautusprosentti on vain noin 41%, kun taas automaattipeleissä yli 95%, ja vedonlyönneissä jotain näiden väliltä. 

Isompia summia pelaavat pelaavat melko varmasti ennen kaikkea muita kuin loton kaltaisia matalan palautusprosentin pelejä, mutta siitä huolimatta vaihtoehdot näyttävät todella korkeilta. Jos pelaa vaikkapa lottorivin viikossa, kuukaudessa käytetty summa on alle 5€, ja siihen nähden 0-199 € / kk haarukka on valtava. Siksi herääkin taas kysymys Veikkauksen vastuullisuudesta samaan tapaan kuin vajaa 5 vuotta sitten liittyen Veikkauksen markkinointikampanjaan. Tuo käyttäjäkysely oli nyt naamioitu käyttäjien tunnistamiseen pyrkivään vastuullisuuden kaapuun, mutta kyselyn luvut tuntuvat enemmänkin vain normalisoivan isojen summien tuhlausta rahapeleihin. Ei se kovin vastuulliselta tunnu.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Syntyperäisyyden merkitys politiikassa?

Arnold Schwarzenegger
Yhdysvaltain presidentiksi kuviteltuna

Ylen presidentinvaalien vaalikoneessa on yhtenä kohtana kysymys siitä, pitäisikö vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä poistaa. Halla-aho totesi tähän:

“Syntyperäisyysvaatimuksen voisi hyvin ulottaa myös ministereihin ja kansanedustajiin.”

Ajatus tuntuu monella tapaa tuhoisalta. Paitsi että se tarkoittaisi, etteivät esim. Nasima Razmyar tai vuosikymmeniä kansanedustajana toiminut Ben Zyskowicz voisikaan olla kansanedustajia, se antaisi tylyn viestin myös laajemmin. 

Kansanedustajanhan tulisi nimensä mukaisesti edustaa kansaa tai ainakin sitä kansanosaa, joka halusi äänestää kyseistä edustajaa eduskuntaan. Koko eduskunnan kansanedustajien joukon taas tulisi siten edustaa koko kansaa ja kansan tahtoa. Kun Suomen kansalaisiin kuuluu äänioikeutettuja ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet Suomessa, miten pelkästään syntyperäisille suomalaisille rajattu kansanedustajien joukko voisi kunnolla edustaa myös heitä? Jos Suomen kansalaiset jaettaisiin tällä tapaa näin selvästi kahteen kastiin, mitä hyvää siitä voisi seurata? Ja mikä järki olisi rajata politiikasta kiinnostuneet, Suomessa syntymättömät, mutta mahdollisesti hyvinkin lahjakkaat ihmiset pois siitä tehtävästä, joka heille mahdollisesti parhaiten sopisi? Luulen sinänsä, että Halla-aho on selvässä vähemmistössä ajatuksineen tämän suhteen, mutta on mielestäni ihan aiheellista todeta, miksi tuo Halla-ahon kanta tuntuu niin väärältä.

Vaan mitenkäs on tuon samaisen vaatimuksen osalta presidentin kohdalla? Katsotaanpa ensin, mitä muutkin presidenttiehdokkaat ovat vaalikoneessa väitteeseen “Vaatimus presidentin suomalaisesta syntyperästä pitää poistaa.” vastanneet:

• Kyllä: Li Andersson, Pekka Haavisto, Jutta Urpilainen

• Ei: Mika Aaltola, Sari Essayah, Jussi Halla-aho, Harry Harkimo, Olli Rehn, Alexander Stubb

Kuusi yhdeksästä siis kannattaa nykymallia. Kantaansa perusteli tai täsmensi kommentilla kaikki muut paitsi Harry Harkimo ja Olli Rehn.

En tiedä, missä määrin presidenttiehdokkaiden kannat vastaavat kansan näkemyksiä. Toisaalta en myöskään tiedä, onko osa ehdokkaista ehkä muovannut vastaustaan siihen suuntaan, minkä arvelisi miellyttävän oikeaa äänestäjäkunnan osaa. Joka tapauksessa presidentin kohdalla syntyperäisyysvaatimuksessa on enemmän järkeä kuin mitä siinä olisi kansanedustajan kohdalla: kansanedustaja ei edusta kansaa yksin vaan 199 muun kansanedustajan kanssa, mutta presidentti tietyssä mielessä edustaa Suomea myös yksin. Ja tästä syystä ymmärrän presidentin roolin osalta molempia kantoja. 

Suomi ei ole yksin siinä, että kansanedustajuus vaatii käytännössä lähinnä kansalaisuuden, mutta presidentiksi pääsee vain syntyperäinen kansalainen. Suunnilleen näin on myös Yhdysvalloissa. Jos Yhdysvalloissa ei olisi presidentin syntyperäisyysrajoitusta, ties vaikka Arnold Schwarzenegger olisi jossain vaiheessa ollut ehdolla ja päässytkin presidentiksi! Olisiko se ollut huonompi vaihtoehto kuin mitä Yhdysvalloissa on nyt nähty?

Oli yhdysvaltojen viimeisimmistä presidenteistä tai Suomen ei-syntyperäisistä kansanedustajista mitä mieltä tahansa, olennaisinta kriteereissä lienee, että kansanedustajan tai presidentin voi todeta olevan tiukasti sitoutunut maahan. Moni ei-syntyperäinen voi olla sitoutuneempikin maahan kuin syntyperäinen, joka on vaikkapa syntyperäisyydestään huolimatta asunut ison osan elämästään muualla. Yhdysvalloissa kongressiin on itse asiassa tiukemmat kriteerit kuin Suomessa: edustajainhuoneeseen vaaditaan kansalaisuuden lisäksi vähintään 25 vuoden ikä ja vähintään 7 vuoden kansalaisuus, ja senaattiin 30 vuoden ikä ja 9 vuoden kansalaisuus. Siinä missä Suomessa kansanedustajan tai ministerinkin rooliin riittää pelkkä kansalaisuus, ehkäpä presidentin asemaan voisi soveltaa syntyperäisyysvaatimusta kevyempää, mutta kansanedustajavaatimusta tiukempaa kriteeristöä, jossa liian lyhyen aikaa kansalaisena olleet rajattaisiin pois. 

On sinänsä vaikea nähdä, että kukaan vasta muutama vuosi aiemmin Suomeen muuttanut ja vasta kansalaisuuden saanut tulisi valituksi presidenttiehdokkaaksi ja vieläpä saisi riittävän ison kannatuksen päästäkseen presidentiksi, joten siinä mielessä merkittävää suoraa käytännön merkitystä erityisemmillä rajoituksilla ei kovin helposti ole. Kyse voikin olla enemmän mielikuvista. Presidentin asema on sen verran erityinen, että jonkinlaiset kansalaisuutta erityisemmät kriteerit tuntuvat perustelluilta. Mutta on toinen asia, tarvitseeko sen tarkoittaa sitä, että esim. yli 50 vuotta Suomen kansalaisena ollut ja Suomessa koko tuon ajan asunut ei voisi olla ehdolla presidentiksi vain siksi, ettei ole syntyperäinen kansalainen. Uskoisin, että tästä vaatimuksesta vielä joskus luovutaan, mutta se päivä on luultavasti hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>

Kun skaalaetu tulee rikkaan luo

Apina ihailee halpaa hinnastoa
rahakasan päällä
(Dall-e)

Skaala- eli mittakaavaetu toimii monenlaisissa asioissa. Teollisuudessa ja yritysmaailmassa yksinkertainen esimerkki on esim. siinä, ettei autotehdas voi olla kannattava, jos sieltä tuotetaan vain pari autoa vuodessa, mutta isommalla massalla suuruuden ekonomian ansiosta toiminta voikin olla kannattavaa. Ohjelmistoalalla skaalaa taas kaivataan usein tuotantopään sijasta erityisesti asiakaskunnan puolelle, jotta toiminta kannattaa. Skaalaetu pätee myös kotitalouksien osalta: tyypillisesti isompi kotitalous voi toimia kustannustehokkaammin mm. siksi, ettei jokainen samassa asunnossa asuva tarvitse omaa wc:tä ja suihkua.

Mutta entä miten tämä toimii kuluttajan näkökulmasta? Välittyykö yritysten tuotantoskaalan tuoma etu asiakkaalle? Käytännössä kyllä: halvemmalla valmistettuja tuotteita saa ainakin kilpailun vallitessa myös ostettua halvemmalla, ja isompi mittakaava mahdollistaa olemassaolon monille tuotteille, joita ei muuten olisi kannattavaa valmistaa. 

Entä nauttiiko asiakas skaalaetua myös oman asiakkuutensa mittakaavan myötä? Osittain kyllä. Tarkastellaanpa esimerkkejä.

Pienimmässä mittakaavassa kyse on arkisista paljousalennuksista, joissa ihan vain vaikka ottamalla isomman kahvikupin voi saada suhteessa enemmän, tai ostamalla kaksi vaatekappaletta saa kolmannen ilmaiseksi. Osin tällaiset voivat olla silkkaa myynnin edistämistä, osin ne voivat pohjautua myös suoraan siihen, että on kustannustehokkaampaa, kun asiakas ottaa kerralla enemmän, jolloin skaalaedun hyötyä voidaan tuoda myös asiakkaalle.

Hieman isomman mittakaavan kysymyksiin tullaan, kun laajemmista ostokokonaisuuksista tai asiakkuuksista palkitaan keskittämisbonuksilla. Näissä on osin kyse siitä, että ketjut saavat tietoa asiakkaistaan, mutta osin myös siitä, että sitoutetaan asiakkaat keskittämään ostoksensa saman ryhmän asiakkaiksi tai esimerkiksi ottamaan vakuutuksensa samalta vakuutusyhtiöltä. Kanta-asiakaskortin käytöllä ja mahdollisesti keskittämisellä asiakas siis käytännössä maksaa osan tuotteistaan, joskin tasavertaisuuden kannalta sitä voi jossain määrin nihkeänä, että pienen kulutuksen taloudet eli käytännössä yksin asuvat jäävät myös suhteellisesti katsottuna yleensä pienemmille bonuksille.

Sijoitusmaailma näyttäytyy tässä kuitenkin ehkä erikoisimmalta. On ymmärrettävää, että joitain palveluja kuten yksityistä varainhoitoa ei tarjota, ellei varallisuutta löydy merkittävästi. Voi pitää myös ymmärrettävänä, että esimerkiksi osakekaupoissa voi olla jonkinlaiset euromääräiset minimitaksat prosentuaalisen taksan lisäksi, minkä seurauksena useilla tuhansilla euroilla kerralla kauppaa käyvät pääsevät suhteessa halvemmalla - tässäkin tosin on taviksen näkökulmasta pakko ihmetellä, miksi Nordnetin hinnoittelussa löytyy aidosti hyvin pieni minimitaksa ruotsalaisille (1 kruunu eli n. 11 eurosenttiä!), kun taas suomalaisille tarjotaan halvimmillaankin vain 3 euron minimitaksaa (kts. suomalaiset paarialuokkaa?).  Eriskummalliselta tuntuu kuitenkin erityisesti se, että ei vain saatavilla olevien palvelujen, vaan myös hinnoittelun pohjana saattaa olla ei niinkään pelkät ostetut palvelut, vaan asiakkaan varallisuus palvelussa. Näin on erityisesti esimerkiksi Mandatum Traderin hinnoittelussa, jossa minimitaksat kutistuvat lähipörsseissä 10 eurosta 5 euroon 50 000 euron varallisuudella ja 500 000 euron varallisuuden ylittyessä ne kutistuvat 3 euroon per kauppa. Varakas saa siis ilmankin suuria kaupankäyntimääriä kauppansa halvemmalla ei ainoastaan suhteellisesti, vaan myös absoluuttisesti, mikä käytännössä tarkoittaa todennäköisimmin sitä, että varakas maksaa suhteellisesti todennäköisesti vain hyvin pientä murto-osaa siitä, mitä vähävaraisempi maksaisi.

Siinä missä monessa muussa asiassa asiakas saa hyötyä lähinnä tunnollisesta asiakkuudesta, sijoitusasioissa saatetaan siis palkita käytännössä puhtaasti jo varallisuuden pohjalta. Onko se perusteltua? Jokin syy välittäjillä on tällaisen hinnoittelun määrittämisessä, joten ehkä se on heidän kannaltaan perusteltua. Mutta onko se reilua? Eipä siltä tunnu. Edistääkö tuollainen hinnoittelu kansankapitalismia ja mahdollisuuksien tasa-arvoa? Eipä oikein. Pitäisikö tällaisen hinnoittelun siis olla kiellettyä? Tämä on monisyisempi kysymys, jonka kohdalla moni saattaa mielessään todeta, että totta kai yrityksillä on lupa asettaa hinnoittelulleen sellaiset ehdot kuin haluavat. Mutta toisaalta kyllä liiketoimintaa ja sopimisen vapautta säännellään monin muinkin tavoin, ja monesti nimenomaan asiakkaan asemaa puolustaen. Jopa hinnoittelun suhteen on rajoituksia, mikä ilmenee esim. siinä, että ns. saalistushinnoittelu on kiellettyä. Miksei lähes suoraan varallisuuteen pohjautuvakin hinnoittelu voisi siis olla tietyin ehdoin kiellettyä? Se tekisi hinnoittelusta sosiaalisesti reilumpaa, ja ei kai sellainen kielto oikein asetettuna mitenkään ratkaisevalla tavalla häiritsisi liiketoiminnan edellytyksiä, vai häiritsisikö? 

Kuten Thomas Piketty on osoittanut, kirjassaaan Pääoma 2000-luvulla, viimeaikainen kehitys on vienyt ensimmäistä kertaa 100 vuoteen siihen suuntaan, että tuloerojen kutistumisen sijaan varallisuus onkin taas keskittymässä. Yksi tapa torjua tuota kehitystä on lainsäädäntö. Jos jokin rakenne edistää vain sitä, että raha tulee rahan luokse ilman, että se tuottaa samalla jotain yhteistä hyvää kuten työpaikkoja tai verotuloja, se ei ole yhteiskunnallisesti hedelmällistä, ja silloin se tulee voida kyseenalaistaa.

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>