keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Enemmistön tyranniasta vähemmistön tyranniaan

Täällä määrää kansa.
(Espanja 3.7.2011)
Kirjassaan Markkinat ja demokratia Björn "Nalle" Wahlroos kritisoi vahvasti demokratiaa leimaamalla sen enemmistön tyranniaksi. Näkemyksen voi halutessaan nähdä vain valituksena siitä, kuinka tavikset haluavat verottaa hänenkaltaistensa rikkaiden rahat yhteiseen kassaan, mutta taustalla on kuitenkin ihan valideja pointteja demokratian ongelmista. Wahlroos tietää takuulla paljon enemmän niin markkinoiden ja yhteiskuntien toiminnasta ja lainalaisuuksista kuin allekirjoittanut, mutta jotkin hänen perusteluistaan tuntuvat silti ontuvilta. Lisäksi tuntuu, että kutsuessaan valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välistä kilpailua muun muassa "vapauden ja edistyksen ylivertaiseksi takaajaksi kaikkialla" kirjalla on ylioptimistisen varaukseton näkemys kaikenlaisen kilpailun auvoisuudesta.

Yksi demokratian oikeista ongelmista on se, että tämä kansanvalta ei välttämättä pyri noudattamaan kansalaisten yhteistä kokonaistahtoa vaan kansalaisten enemmistön tahtoa. Poliitikko saa valtaa miellyttämällä enemmistöä, vaikka enemmistö voi haluta sitä, mikä on heille hyvä, mutta vähemmistölle huono. Ongelmallista ja yhteisen kokonaistahdon vastaista tämä on viimeistään siinä vaiheessa, kun vähemmistölle koituva haitta on kokonaisuudessaan suurempi kuin enemmistölle koituva hyöty. Täten vähemmistö joutuu lähtökohtaisesti sopeutumaan enemmistön tahtoon, mitä voi kutsua käytäntönä enemmistön tyranniaksi.

Wahlroos käsittelee kolmen hallintomuodon eli demokratian, hierarkian ja markkinoiden tasapainoa, ja toteaa, että demokratian soveltamista tulee sen ongelmallisuuden ja tehottomuuden vuoksi hillitä. Demokratian ongelmat ovat toki todellisia ja varsinkin EU:n vallankäytössä on mm. sen sekavuuden ja tehottomuuden suhteen varmasti todella paljon kehittämisen varaa. Erikoista on kuitenkin se, miten kritiikittömästi Wahlroos ihailee Kiinan kaltaisia idän hierarkioita melkeinpä ainoana perustelunaan niiden valtaisa talouskasvu lännen kangistellessa. Kyseiset maat ovat edelleen paljon köyhempiä kuin varakkaat länsimaat, joten onko todella ihme, että jos heidän yhteiskuntajärjestelmänsä on suhteellisen hyvin järjestäytynyt, myös talouskasvu on reipasta, kun kiinniotettavaa on edelleen paljon? Ei nopea kasvu kuitenkaan tarkoita sitä, että tällaisen hierarkisen järjestelmän talous ajaisi missään vaiheessa läntisen demokratian ohi - olkoonkin, että Kiinasta tullee hyvinkin pian valtavan väkilukunsa ansiosta absoluuttisessa tarkastelussa maailman suurin talous.

Pohjimmiltaan vastassa on joka tapauksessa se, mitä Winston Churchillkin on aikoinaan persoonallisella tavallaan todennut: demokratia on huonoin mahdollinen hallintojärjestelmä, jos ei lasketa kaikkia muita joskus kokeiltuja järjestelmiä. Ei Wahlrooskaan hae demokratiasta luopumista, mutta toteaa kuinka hallintojärjestelmät demokratiaa myöten on itsessään altistettava kilpailulle ja kuinka kansallisvaltioiden rajojen murtuessa näin on väistämättä jo tapahtumassakin.

Kuinka hyvä asia sitten on, että kansallisvaltioiden hallintomallit altistuvat kilpailulle? Kirjassaan Wahlroos lähtee liikkeelle kaukaa historiasta, ja erilaisten hallintomallien historiallisen katsauksen yksi tarkoitus lieneekin osoittaa, kuinka hallintomallit ovat ajan mittaan kehittyneet paremmiksi - ja nimenomaan kilpailun kautta. Kilpailua voidaan nähdä jo siinä, jos yhden valtion sisällä opitaan toisenlaisen mallin toimivan paremmin kuin aiemmin käytetyn. Tällaiseen itsenäisemmän kehityksen varaan on vaikea kuitenkaan laskea mitään, sillä valtion sisällä voi olla ristiriitaisia intressejä, jos esim. pieni etuoikeutettu ryhmä nauttii paremmasta elintasosta koko kansakuntaa ajatellen heikommassa järjestelmässä. Kansainvälisessä katsannossa suorempaan ja tehokkaampaan kilpailuun päästään, kun väestö pääsee tarvittaessa äänestämään ns. jaloillaan eli siirtymällä ulkomaille. Mitä vähemmän valtioiden välistä ihmisten, resurssien ja työvoiman liikkuvuutta rajoitetaan, sekä mitä halvemmaksi liikkuminen muodostuu teknisen kehityksen sekä kulttuurillisten eroavaisuuksien suhteen, sitä alhaisemmaksi muuton transaktiokustannukset muodostuvat, ja sitä tehokkaammin tällainen kilpailu jyllää.

Wahlroos vaikuttaa näkevän tällaisen jaloillaan äänestämisen ja muun valtioiden välisen kilpailun vain ja ainoastaan hyvänä. Paljon hyvää siinä onkin. Pienen piirin etuihin keskittyvä hallintomalli saa paineita muutokseen, kun väestö pakenee naapurimaihin. Kun yksi valtio taas löytää toimivan rakenteen jonkin asian hoitamiseen, tästä kannattaa ottaa mallia, sekä tarvittaessa pyrkiä parantamaan sitä edelleen. Pikkuhiljaa valtiot pyrkivät kehittymään kohti parempaa, aivan kuten yritykset kilpailevat keskenään pyrkimällä tekemään houkuttelevampia tuotteita, kuin mitä toisilla yrityksillä on tarjota.

Valtioidenvälisessä ja yritystenvälisessä kilpailussa on paljon samaa. Molemmista voidaan erottaa kolme kilpailun tasoa:
  1. Kilpailu paremmuudesta
  2. Kilpailu inhimillisistä resursseista
  3. Kilpailu muista resursseista
Siinä missä yritykset pyrkivät luomaan parhaita mahdollisia tuotteita, valtiot pyrkivät rakentamaan parhaan mahdollisen hallintomallin, mikä luo positiivista kehitystä. Valtiot ja yritykset voivat myös kilpailla parhaista työvoimaresursseista. Yritykset voivat markkinoida hyviä työolosuhteitaan ja valtiot voivat markkinoida omaa elinympäristöään ja yhteiskuntansa toimivuutta, mikä omalta osaltaan tukee positiivisen kehityksen tavoitetta.

Kolmannella eli muihin resursseihin pohjautuvan kilpailun tasolla Wahlroosin julistama kilpailun auvoisuus ei enää nähdäkseni toteudu. Esimerkiksi luonnonvaroista kilpailu voi johtaa moneen haitalliseen lopputulokseen. Joko niitä hyödynnetään tehottomalla tavalla tai sitten ne kulutetaan omaa etua ajaessa loppuun ellei sitten ajauduta jopa sotaan. Päästökaupankaltaisilla markkinamekanismeilla voidaan puolustautua tällaisilta ongelmilta, mutta ne ovat silti vain epätäydellisiä suojia ongelmaa vastaan. Yritystenvälisen kilpailun kannalta on sinänsä hyvä asia, että suuri osa yrityksistä ei tällaisista resursseista joudu kilpailemaan.

Valtioiden kohdalla näiksi kolmannen tason kilpailun kohteiksi voidaan lukea luonnonvarojen lisäksi pääoma eli käytännössä verotulot. Kuten sanotaan, pääomalla ei ole isänmaata. Sitä ei liioin juuri kiinnosta, miten hyvin yhteiskunta toimisi isossa mittakaavassa. Tärkeintä on, että pääoma on turvassa, mikä sisältää myös sen, ettei verottaja rankaise sitä kovin ankarasti.

Kilpailu pääomista kannustaa siten paljon muuhunkin kuin sisäisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen. Mikäli saa houkuteltua Googlen tai Applen kaltaisia maailman menestyneimpiä yritysjättejä rajojensa sisäpuolelle, yrityksen valtavista voitoista saa merkittävät verotulot hyvinkin alhaisella veroprosentilla. Jos valtio on vielä hyvin pienikokoinen, kyse voi olla todellisesta lottovoitosta, jolla pyörittää jo merkittävää osaa yhteiskunnasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunnan rakenne olisi jotenkin itsessään loistelias ja menestyisi ilman ulkomaailmasta tulevia varakkaita kyläilijöitä.

Lopputulosta voidaan kutsua vähemmistön tyranniaksi. Tällaisia tyranneja löytyy niin yritysten ja valtioiden, kuin yksittäisten ihmistenkin joukosta. Riittävän pienet ja/tai muuten oikeanlaisen statuksen aiemmin saavuttaneille maille riittää suhteellinen vähä, kun se tulee absoluuttisesti isosta, jolloin tämä pieni vähemmistö sanelee, mihin muiden maiden tulisi sopeutua.

Suuryritykset taas voivat sanella enemmän tai vähemmän suorasti, mitä heidän läsnäolonsa vaatii. Suomesta tästä toimii tuoreena esimerkkinä käytännössä Googleen ja Microsoftiin kohdistuva konesalien veroale, josta pienemmät toimijat eivät pääse hyötymään (kts. Datakeskusten veroale). Pieni, vaikutusvaltainen ja rahakas vähemmistö siis jälleen sanelee, ja suuri, pienistä toimijoista koostuva vähemmistö vikisee. Vaikka alen toteaisi periaatteessa järjettömäksi, periaatteesta saattoi hyvinkin kannattaa työpaikkojen ja verotulojen toivossa luopua.

Yksittäisten ihmisten kohdalla tyrannia ilmenee samankaltaisesti. Varakkaat yksityishenkilöt (esim. Paulig ja Ehrnrooth) vievät varojaan "turvaan" ulkomaille, minkä takia voi syntyä paineita alentaa pääomaveroa. Toisaalta lainsäädännöstä löytyy myös erillisiä varakkaiden tai hyvätuloisten suosimispykäliä, kuten ulkomaisille avainhenkilöille asetettava kiinteä matalahko veroprosentti (kts. Verottajan kuvaus ulkomaisista avainhenkilöistä).

Ei tarvitse kauan miettiä, olisiko olemassa erillistä avainhenkilöverotusta tai suurten datakeskusten veroalea, jos maailmassa olisi vain yksi valtio. Ei liioin ole syytä ajatella, että jättiyritys maksaisi tällöin valtavista voitoistaan suhteessa huomattavasti pienemmän siivun kuin pieni yritys. Siten ei liene myöskään syytä olettaa, että kilpailu pääomista johtaisi itsessään mihinkään hyvään. Ainoa ikään kuin positiivinen lopputulos voi olla se, että päädytään luomaan yhteisiä kansainvälisiä sopimuksia tällaisen epärakentavan kilpailun torjumiseksi. Täytyy vain toivoa, että paremman vaihtoehdon puuttuessa se Wahlroosin enemmistön tyranniaksi moittima demokratia löytäisi keinon tämän vähemmistön tyrannian torjumiseksi. Tehtävä ei vaikuta helpolta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aiheeseen liittyviä tekstejä...