Yhteiskunnan rooli alakoululaisten älypuhelinten käyttöönotossa

Esimerkin ja ryhmäpaineen voima
(Krea-ai)

Monet alakouluikäisten vanhemmat kokevat, että olisi hyvä, jos älypuhelimia ei annettaisi lapsille niin aikaisin kuin Suomessa yleensä annetaan. Älypuhelinten käyttöä voi toki mitata monin tavoin, enkä ole ainakaan itse törmännyt kunnollisiin vertailukelpoisiin kansainvälisiin tilastoihin aiheesta, mutta ulkomailla asuvien tai aiemmin asuneiden kokemuksiin pohjautuvista kirjoituksista on maalautunut kuva, jossa nimenomaan Suomessa lapset saavat älypuhelimen varhain, kun taas esim. Keski-Euroopassa lapset saavat yleensä selvästi myöhemmin älypuhelimen. 

Jos älypuhelimet heikentävät lasten keskittymiskykyä, ja haittaavat siten mm. koulussa oppimista, miten niiden käyttöönottoa voisi saada myöhemmäksi tai miten niiden käyttöä voisi vähentää? Älypuhelinten käyttöönoton myöhästyttämisen osalta vaihtoehto olisi ainakin periaatteessa perinteisen peruspuhelimen tai kellopuhelimen hankkiminen. Niiden avulla lapsi voi soittaa ja kellopuhelimen avulla lapsen liikkumista voi seurata, mutta mitään koukuttavia applikaatioita ei löydy, joten laitetta käytetään vain yhteydenpitoon. Tämän periaatteessa yksinkertaisen ratkaisun käyttöä voi kuitenkin käytännössä jarruttaa lastenkeskinen sosiaalinen vertailu: jos kavereilla on älypuhelin, kuuluuko kunnolla joukkoon, jos itsellä ei ole? Toki älypuhelimen omaavankin ruutuaikaa voi rajata ohjelmallisesti esimerkiksi Googlen Family Linkin avulla, mutta siihen liittyy omat tasapainoilukysymyksensä, ja lähiympäristön vallitseva kulttuuri ratkaisee paljon.

Mitä ympäröivän kulttuurin osalta on sitten tehtävissä? Kirjoitin runsas vuosi sitten, miten Nokian myötä Suomesta kasvoi matkapuhelinmaa, ja miten tämä tausta saattaa edelleen vaikuttaa myös siihen, miten kännyköitä annetaan lapsille (kts. Nokian oppimista rapauttava perintö). Jonkinlaista vastaliikettäkin on alkanut olla havaittavissa (ainakin tämän tuoreen Hesarin kolumnin perusteella), mutta toki monet näkisivät mielellään myös julkisen puolen eli koululaitoksen rajoittavan enemmän puhelinten käyttöä.

Koko ongelmaa vanhemmat eivät tietenkään voi ulkoistaa yhteiskunnalle, mutta toisaalta vanhemmat eivät myöskään vastaavasti voi kontrolloida sitä, mitä koulun puolella tapahtuu. Järjellinen matkapuhelinkulttuuri vaatii siis roolia sekä vanhemmilta että ympäröivältä yhteiskunnalta. Monissa kouluissa puhelinten käyttöä rajataan merkittävästi, mutta aivan kuten eri perheiden välillä, myös koulujen välillä on eroja käytännöissä, joten lainsäädännöllisillekin muutoksille voisi olla tilausta (mistä esimerkkinä Ruotsin kaavailema kännyköiden käyttökielto). 

Käytön rajoittamisen lisäksi kyse on kuitenkin myös siitä, missä iässä älypuhelimet otetaan käyttöön, ja siinäkin julkisen sektorin toimintamalleilla voi olla roolinsa. Näkisin, että vähintä, mitä voisi odottaa, olisi se, että yhteiskunnan ylläpitämät rakenteet eivät ainakaan edistäisi älypuhelinten varhaista käyttöönottoa. Kun esikoisemme meni Helsingin kaupungin järjestämään koulupäivän jälkeen pidettävään iltapäiväkerhoon, siellä oli tapana pitää peliperjantai. Erityisen ongelmalliselta käytännössä tuntui se, että mukaan sai tuoda oman laitteen, jolla pelata. Kun tähän vielä yhdistetään lastenvälinen ryhmäpaine, tällainen peliperjantai tuntuu mekanismilta, jolla lähestulkoon varmistetaan, että se älypuhelin tulisi viimeistään tokaluokkalaiselle. Pelit kyllä houkuttavat riittävästi muutenkin, joten onko tässä mieltä? Vai olisiko kuitenkin toivottavaa, ettei yhteiskunnan kannattaisi järjestää tällaisia ylimääräisiä ajureita varhaiseen älypuhelinten maailmaan siirtymiseen enää lukuvuonna 2024-2025?

Klikkaa tästä lukeaksesi koko jutun >>