Asumisoikeusasunnot eivät ole omistusasuntoja

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (18.4.) oli kaksi kirjoitusta, joissa perättiin parempia oikeuksia ASO-asunnoissa asuville. Läpinäkyvyyden ajatuksen ymmärrän, mutta muuten vaatimukset koskevat lähinnä tavalliseen vuokralaisuuteen itsestäänselvästi liittyviä asioita, ja kuulostavat sen vuoksi oudoilta. Tarkastellaanpa näitä ehdotuksia hieman lähemmin:

1. Asunto omaksi?

Asumisoikeusjärjestelmää torpparilaitokseen verrannut kolmikko ehdotti, että vastikkeen tulisi pienentyä ajan myötä, ja että asunto pitäisi olla lunastettavissa omaksi jossain vaiheessa. Jos näin olisi, miten tämä poikkeaisi omistusasumisesta? Tämä kuulostaa pahasti siltä, että halutaan ostaa oma asunto ja saavuttaa sen tarjoamat hyödyt ilman omistusasunnon ostamiseen liittyviä riskejä ja joustamattomuutta. Toisin sanoen riski sosialisoitaisiin ja mahdollinen hyöty kerättäisiin itselle. Jos ASO-asuminen tuntuu huonolta, miksei ASO-asuja sitten säästä riittävää summaa, ja osta sitten omaa asuntoa?

2. Vastikkeiden suhde vuokriin

Suomen Asumisoikeusasukkaat ry:n puheenjohtaja Eric Hällström puolestaan antoi ymmärtää, että on väärin, että vastike nousee sillä perusteella, että ympäristön vuokrat nousevat. Onko se väärin? Asumisoikeusasunnosta maksettavaa asumisoikeusmaksua, joka on tyypillisesti 15% asunnon hankintahinnasta, voidaan tavallaan pitää 15%:n osuutena asunnosta. Tämä taas tarkoittaa sitä, että loppu 85% on vuokrasuhteeseen verrattavissa. Mielestäni on siksi selvää, että vastike nousee, mikäli vuokrat alueella yleisesti ottaen nousevat. Itse asiassa laskennallisesti 15%:n omistusosuudella on perusteltavissa vain noin 10-12% yleistä vuokratasoa alhaisempi käyttövastike. Kuitenkin ASO-asunnoissa vastikkeet lienevät yleisesti ottaen tätä alhaisempia (kommentoikaa hintatasoa paremmin tuntevat, jos näin ei ole).

Paitsi että vastikkeiden suhteuttaminen vuokratasoon on loogista, se myös estää Hitas-järjestelmästä tuttujen haitallisten lieveilmiöiden leviämisen myös ASO-järjestelmään. Olettaen, että vuokrataso nousisi alueella kaksinkertaiseksi, mutta ASO-asuntojen vastiketaso jäisi selvästi yleisestä vuokrakehityksestä, syntyisi Hitasista tuttu pattitilanne, jossa asumisoikeutta ei missään tapauksessa kannattaisi myydä pois, sillä asunnosta saatava vuokratulo ylittäisi kaikilla mittapuilla käyttövastikkeen ja sidotun pääoman kustannuksen. Tällöin ASO-asunnoista pois muuttamaan haluaville iskee halu tulla ikuisiksi täyteen markkinahintaan vuokraaviksi vuokranantajiksi, mikä taas vesittäisi ASO-asumisen varsinaisen tarkoituksen. Toki ASO-asuntojen vuokraamista pyritään yleisesti ottaen rajoittamaan ainakin jossain määrin, mutta miksi varta vasten luoda sääntöjä, jotka pakottaisivat luomaan ja vahvistamaan muita hallittavia ja lisäbyrokratiaa vaativia sääntöjä, varsinkaan kun Hitasista saatujen opetusten myötä on selvää, että valvontaa on hyvin vaikea saada edes toimimaan. Ja vaikka vuokran perimiseen saataisiinkin luotua käytännössäkin toimiva rajoitus, laskevat vastikkeet voisivat joka tapauksessa luoda valtavan paikalleen jäämiseen houkuttelevan kannustinloukun, koska vuokratuloon verrattava asumistulo olisi yhtä lailla täysin suhteeton verrattuna asuntoon sidottuun 15%:n osuuteen.

Asuntomarkkinoille ei kaivata toista mätäpaisetta

Nykyisellään ASO-järjestelmä on varteenotettava vuokra-asumisen ja omistusasumisen välimaastoon asettuva vaihtoehto muun muassa niille, jotka vielä säästävät oman asunnon hankintaa varten. Järjestelmässä saattaa olla vielä kehitettävää, mutta HS:n mielipidekirjoituksissa mainitut edelläkuvatut asiat eivät tällaisia epäkohtia ole. Asumisoikeusasuminen ei ole omistusasumista, vaan lähempänä vuokralaisuutta, ja sellaisena se myös tulee pitää. Mikäli järjestelmää lähdettäisiin kehittämään liian pitkälle edelläkuvattujen mielipidekirjoitusten suuntaan, olisi vaarana, että toistaiseksi vielä toimivasta ja nykyiselläänkin kysytystä ASO-järjestelmästä kasvaisi Hitas-järjestelmän kaltainen etujärjestelmä ja yhteiskunnallinen mätäpaise.