Aamulehden julkaisemasta Jussi Halla-ahoa esittävästä kuvasta on syntynyt eriskummallinen jupakka (kts. Aamulehden juttu), mistä on väännetty lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla jo 1,5 viikon ajan. Jotkut toteavat Halla-ahon olevan herkkähipiäinen, kun taas toiset toimittajien olevan Halla-ahoa tarkoituksella mustamaalaavia opportunisteja, jotka tarkoituksella kiusaavat kuvilla. Jotkut päivittelevät toimittajien keskittyvän tällaisten kuvajuttujen kaltaisiin turhuuksiin ja toteavat Halla-ahon ravistelevan mediaa virkistävällä tavalla, kun taas toisten mielestä Halla-aho voisi keskittyä itse asiaan kiukuttelun sijasta.
Mitkä kannanotot ovat lähimpänä totuutta? Kumpi kaipaa enemmän ravistelua, media vai Halla-aho? Ja mikä siinä kuvassa siis oli oikeastaan vialla? Katsotaanpa.
Mitkä kannanotot ovat lähimpänä totuutta? Kumpi kaipaa enemmän ravistelua, media vai Halla-aho? Ja mikä siinä kuvassa siis oli oikeastaan vialla? Katsotaanpa.
Halla-aho itse ei ole käsittääkseni vieläkään maininnut, mikä kuvassa varsinaisesti on vikana, mutta nettikeskusteluiden perusteella kyse ei niinkään ole kuvan varsinaisesta sisällöstä, vaan siitä, että Aamulehden julkaisemassa muodossa (oikeanpuoleinen versio yllänäkyvästä kuvaparista) kuva on laadultaan kelvoton. Toisin kuin osa Halla-ahoa puolustavista tuntuu ajattelevan, en usko tässä kuitenkaan olleen tarkoituksena saada Halla-aho näyttämään jotenkin erityisen epäedustavalta valkonaamalta, vaan syy on todennäköisemmin siinä, että Aamulehti on käyttämällään julkaisujärjestelmällä muokannut kuvaa tavalla, joka ehkä jotenkuten sopii painotuotteeseen, mutta heikosti verkkoon. On toki ehkä hieman erikoista, että vaikka aiheesta on väännetty jo näinkin kauan, Helsingin Sanomien tämänaamuisessakin jutussa edelleen esitettiin Halla-ahon kimpaantumisen syyksi tämä paremmannäköinen versio kuvasta ilman mainintaa siitä mahdollisuudesta, että suuttumus olisikin johtunut kuvanlaadusta. Toimittajien taustatyössä, tyylitajussa tai molemmissa on siis ehkä petraamisen varaa, mutta kyllä Halla-ahon käytös tuntuu silti omituisemmalta.
Jos katsotaan, minkälaisia kuvia muista poliitikoista on mediassa esiintynyt, Halla-aholla olisi syytä olla kuviinsa hyvin tyytyväinen. Esimerkiksi tämän Jutta Urpilaisesta julkaistun kuvan ja muiden vastaavien perusteella on ihan oikeasti perusteltua epäillä, että toisinaan toimittajat julkaisevat poliitikoista tarkoituksella kiusallisia kuvia, ja sellaista voi olla jossain määrin perusteltuakin kritisoida asian pinnallisuudesta huolimatta. Halla-ahon kuvan kohdalla on kuitenkaan vaikea nähdä mitään syytä tällaiselle kiukuttelulle, jossa ei edes suostuta kertomaan, mikä kuvassa on vialla.
Itse kuva nyt on sinänsä sivuseikka. Kyse on tuoreesta kansanedustajasta, joten varsinaisesti kysymys on siitä, miten hän hoitaa kansanedustajan tehtävänsä sekä siitä, miten kommunikaatio toimii kansan ja tämän valitseman edustajan välillä. Jotkut ovat kritisoineet sitä, että lehdet tekevät juttuja tällaisista yhdentekevistä asioista (mistä käy esimerkkinä myös kuukauden takainen kina Helsingin Sanomien kanssa). Niin yhdentekevästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse kuin yksi kuva, sen aiheuttama harmistus tai epäonnistunut puhelinhaastattelu, sillä kyllähän se on huomattavaa, jos kansanedustaja pistää tällä tavalla lehdistölle kampoihin: se tuntuu poikkeukselliselta ja nostaa yleisemmällä tasolla kysymyksen poliitikon velvollisuudesta kommunikoida ajatuksiaan kansalle.
Halla-aho on itse todennut aiheesta seuraavasti: "Minä en tee Aamulehdellä yhtikäs mitään, joten voin sanella sille sellaisia reunaehtoja kuin haluan". Kommentti herättää oikeastaan kysymyksen siitä, kumpi oli ensin: onko Halla-ahon omituiselta vaikuttava fiksaatio hänen itsensä sanoin "tarkoituksellisen huonosta" kuvasta naamioitu tällaiseen itseä korokkeelle nostavaan periaatteeseen vai onko kuvaa vain käytetty eräänlaisena punaisena sillinä ja tekosyynä tuon periaatteen toteuttamiseksi. Kumpi tahansa on lähempänä totuutta, onhan Halla-aho tuossa kuitenkin tavallaan oikeassa. Perinteisesti kansanedustajaehdokas on käytännössä tarvinnut lehdistöä ja televisiota, jotta ehdokkaasta olisi riittävästi tietoa valinnan tekemiseksi. Nykyään internet tarjoaa aivan uudet keinot äänestäjäkunnan löytymiseksi. Koska vaaleissa mitataan vain suosiota, riittää periaatteessa, että tietty ihmisryhmä löytää tämän suosikkinsa äänestämisen kohteeksi. Jotkut näkevätkin Halla-ahon toiminnan nimenomaan virkistävänä poikkeuksena: hän näyttää perinteiselle medialle närhen munat ja kommunikoi suoraan kannattajiensa kanssa.
Vaikka poliitikon aktiivisuus netissä ja kommunikointi suoraan äänestäjien kanssa on erittäin kannatettava asia, kyllä perinteisellä medialla on politiikassa perusteltu rooli. Yksi syy tähän on se, että joskus poliitikon pitää pystyä ottamaan näkyvästi kantaa myös itselleen vähemmän miellyttäviin aiheisiin. Mikäli poliitikon kommunikaatio äänestäjäkunnan kanssa rajoittuu enimmäkseen vain nettikeskusteluihin ajatuksiltaan samanmielisten kanssa, voi syntyä illuusio siitä, miten suurta kannatusta omat ajatukset todellisuudessa nauttivat. Näin ollen tulee myös huomattava vaara siihen, että poliitikosta tulee entistä vahvemmin yhden asian puolesta puhuja. Tämän välttämiseksi ja äänestäjäkunnan tiedottamiseksi on mielestäni täysin perusteltua tuoda Halla-ahon yhteistyöhaluttomuus julki myös lehdistön uutisoinnissa.
Halla-ahon kärkevistä kirjoituksista on ehkä joskus kaiveltu turhankin tarkoitushakuisesti häijyltä kuuluvia lauseita kontekstistaan irrotettuina. Hän lienee myös tottuneempi ilmaisemaan itseään kirjallisesti, joten viimeaikainen mediaryöpytys voi ottaa koville. Niin ollen ei ehkä ole ihme, että hänelle on syntynyt jokseenkin penseä suhde tiedotusvälineiden edustajia kohtaan. Siitä huolimatta kyllä demokratia ja jopa Halla-aho itse tarvitsevat perinteistä mediaa. Uskoisin hänen pääsevän myös itse huomattavasti helpommalla olemalla vähemmän ehdoton tämän kuvajutun kaltaisten pikkuseikkojen suhteen. Jos joku lehtijuttu sitten sattuukin harrastamaan perusteetonta mustamaalausta irrottamalla tekstejä tai sanomisia asiayhteyksistään, Halla-aholla löytyy kyllä keinoja väärinkäsitysten oikaisemiseksi - mitä hän ei ole tässä kuvajupakassa kuitenkaan kunnolla tehnyt. Perinteisellä medialla on toki suurempi näkyvyys, jolloin negatiivinen julkisuus voi jäädä jossain määrin elämään oikaisuista huolimatta, mutta toisaalta sosiaalisella mediallakin on joitakin keinoja rangaista kaupallisia toimijoita ainakin pahimmista ylilyönneistä, mikä vahvistanee lehdistön itsekritiikkiä.
Jos katsotaan, minkälaisia kuvia muista poliitikoista on mediassa esiintynyt, Halla-aholla olisi syytä olla kuviinsa hyvin tyytyväinen. Esimerkiksi tämän Jutta Urpilaisesta julkaistun kuvan ja muiden vastaavien perusteella on ihan oikeasti perusteltua epäillä, että toisinaan toimittajat julkaisevat poliitikoista tarkoituksella kiusallisia kuvia, ja sellaista voi olla jossain määrin perusteltuakin kritisoida asian pinnallisuudesta huolimatta. Halla-ahon kuvan kohdalla on kuitenkaan vaikea nähdä mitään syytä tällaiselle kiukuttelulle, jossa ei edes suostuta kertomaan, mikä kuvassa on vialla.
Itse kuva nyt on sinänsä sivuseikka. Kyse on tuoreesta kansanedustajasta, joten varsinaisesti kysymys on siitä, miten hän hoitaa kansanedustajan tehtävänsä sekä siitä, miten kommunikaatio toimii kansan ja tämän valitseman edustajan välillä. Jotkut ovat kritisoineet sitä, että lehdet tekevät juttuja tällaisista yhdentekevistä asioista (mistä käy esimerkkinä myös kuukauden takainen kina Helsingin Sanomien kanssa). Niin yhdentekevästä asiasta ei kuitenkaan ole kyse kuin yksi kuva, sen aiheuttama harmistus tai epäonnistunut puhelinhaastattelu, sillä kyllähän se on huomattavaa, jos kansanedustaja pistää tällä tavalla lehdistölle kampoihin: se tuntuu poikkeukselliselta ja nostaa yleisemmällä tasolla kysymyksen poliitikon velvollisuudesta kommunikoida ajatuksiaan kansalle.
Halla-aho on itse todennut aiheesta seuraavasti: "Minä en tee Aamulehdellä yhtikäs mitään, joten voin sanella sille sellaisia reunaehtoja kuin haluan". Kommentti herättää oikeastaan kysymyksen siitä, kumpi oli ensin: onko Halla-ahon omituiselta vaikuttava fiksaatio hänen itsensä sanoin "tarkoituksellisen huonosta" kuvasta naamioitu tällaiseen itseä korokkeelle nostavaan periaatteeseen vai onko kuvaa vain käytetty eräänlaisena punaisena sillinä ja tekosyynä tuon periaatteen toteuttamiseksi. Kumpi tahansa on lähempänä totuutta, onhan Halla-aho tuossa kuitenkin tavallaan oikeassa. Perinteisesti kansanedustajaehdokas on käytännössä tarvinnut lehdistöä ja televisiota, jotta ehdokkaasta olisi riittävästi tietoa valinnan tekemiseksi. Nykyään internet tarjoaa aivan uudet keinot äänestäjäkunnan löytymiseksi. Koska vaaleissa mitataan vain suosiota, riittää periaatteessa, että tietty ihmisryhmä löytää tämän suosikkinsa äänestämisen kohteeksi. Jotkut näkevätkin Halla-ahon toiminnan nimenomaan virkistävänä poikkeuksena: hän näyttää perinteiselle medialle närhen munat ja kommunikoi suoraan kannattajiensa kanssa.
Vaikka poliitikon aktiivisuus netissä ja kommunikointi suoraan äänestäjien kanssa on erittäin kannatettava asia, kyllä perinteisellä medialla on politiikassa perusteltu rooli. Yksi syy tähän on se, että joskus poliitikon pitää pystyä ottamaan näkyvästi kantaa myös itselleen vähemmän miellyttäviin aiheisiin. Mikäli poliitikon kommunikaatio äänestäjäkunnan kanssa rajoittuu enimmäkseen vain nettikeskusteluihin ajatuksiltaan samanmielisten kanssa, voi syntyä illuusio siitä, miten suurta kannatusta omat ajatukset todellisuudessa nauttivat. Näin ollen tulee myös huomattava vaara siihen, että poliitikosta tulee entistä vahvemmin yhden asian puolesta puhuja. Tämän välttämiseksi ja äänestäjäkunnan tiedottamiseksi on mielestäni täysin perusteltua tuoda Halla-ahon yhteistyöhaluttomuus julki myös lehdistön uutisoinnissa.
Halla-ahon kärkevistä kirjoituksista on ehkä joskus kaiveltu turhankin tarkoitushakuisesti häijyltä kuuluvia lauseita kontekstistaan irrotettuina. Hän lienee myös tottuneempi ilmaisemaan itseään kirjallisesti, joten viimeaikainen mediaryöpytys voi ottaa koville. Niin ollen ei ehkä ole ihme, että hänelle on syntynyt jokseenkin penseä suhde tiedotusvälineiden edustajia kohtaan. Siitä huolimatta kyllä demokratia ja jopa Halla-aho itse tarvitsevat perinteistä mediaa. Uskoisin hänen pääsevän myös itse huomattavasti helpommalla olemalla vähemmän ehdoton tämän kuvajutun kaltaisten pikkuseikkojen suhteen. Jos joku lehtijuttu sitten sattuukin harrastamaan perusteetonta mustamaalausta irrottamalla tekstejä tai sanomisia asiayhteyksistään, Halla-aholla löytyy kyllä keinoja väärinkäsitysten oikaisemiseksi - mitä hän ei ole tässä kuvajupakassa kuitenkaan kunnolla tehnyt. Perinteisellä medialla on toki suurempi näkyvyys, jolloin negatiivinen julkisuus voi jäädä jossain määrin elämään oikaisuista huolimatta, mutta toisaalta sosiaalisella mediallakin on joitakin keinoja rangaista kaupallisia toimijoita ainakin pahimmista ylilyönneistä, mikä vahvistanee lehdistön itsekritiikkiä.
Halla-aho on nyt kansanedustaja, eikä kansanedustajan vain kannata aloittaa omaa jihadiaan mediaa kohtaan, vaikka joskus niin tekisikin mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti