Yksipuolisen uutisoinnin puolesta?

Azov-pataljoonien tunnus

Helsingin Sanomat kirjoitti eilisessä artikkelissaan Ukrainan Azov-joukoista (kts. Ukrainan joukkojen Azov-rykmentillä uusnatsitaustaa). Ensimmäinen reaktioni oli, että kylläpä tällainen juttu tuli myöhään: Venäjän hyökkäyssodan alkamisestahan oli jo täysi kuukausi, ja Putinin puheissa denatsifikaatio ja uusnatsiryhmiin kytketyt kansanmurhaväitteet ovat olleet käytännössä merkittävimmässä roolissa hyökkäykselle esitetyistä perusteluista, mutta silti asia otetaan maan johtavassa sanomalehdessä esille vasta nyt!

Tehtäköön taas heti selväksi, että tarkoituksena ei ole todellakaan sanoa, että Putinin hyökkäys Ukrainaan olisi ollut perusteltu. Kolmisen viikkoa sitten kirjoittamassani tekstissähän (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?) totesin Azov-pataljoonista seuraavasti:

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

Kuten tuossa aiemmassa kirjoituksessanikin, tarkoituksenani on nytkin edistää laajempaan ymmärrykseen pyrkivää ajattelutapaa, sillä ymmärryksen lisääminen voi auttaa myös konfliktin päättämisessä. 

Eli mikä on sitten syy sille, että Azov-pataljoonista (tai -rykmentistä) kirjoitetaan  Hesarissa vasta nyt kuukausi sodan alkamisen jälkeen, eikä muissa Suomen näkyvimmissä medioissa tunnu olleen asia esillä sen enempää? Ainakaan kyse ei ole siitä, etteikö asia olisi merkityksellinen, sillä vaikka hyökkäyksen varsinainen syy olisikin lännen vaikutusvallan laajenemisen torjumisessa, "denatsifikaatio" ja väitetyn kansanmurhan estäminen on ollut keskeisessä roolissa hyökkäystä perustelevassa propagandassa. On myös vaikea uskoa, etteikö uutistoimituksissa olisi tullut mieleen se, että natsiväitteet pohjautuvat pitkälti juuri Azov-pataljoonien toimintaan.

Uskotaanko siis, etteivät ihmiset halua lukea tällaisista näkökulmista? Helsingin Sanomien Azov-juttuun tulleiden kommenttien ja reaktioiden perusteella osa ei tosiaan näyttäisi haluavan. Facebookin kommenttikentässä joku viittasi vain siihen, miten Putin se on se, joka hyökkää, ja HS:n omalla keskustelupalstalla joku sanoi, että nyt ei olisi tällaisen uutisoinnin aika, vaan pitäisi keskittyä Ukrainan kohtaloon. Muualla puolestaan joku jakoi HS:n uutisen väittäen samalla, että HS:n mukaan hyökkäys olisikin muka täysin perusteltu. Kaikki nämä kolme esimerkkiviestiä saivat merkittävän määrän tykkäyksiä (tai "hyvin argumentoitu"-klikkauksia), joten tällaiselle uutisoinnin yksipuolisuudelle löytyy tukea ainakin pikaisina some-reaktioina. Toisaalta reaktioiden pääpaino näyttää silti olleen kuitenkin päinvastainen, eli enemmistö näyttäisi haluavan laajempaan ymmärrykseen tähtäävää uutisointia.

Entä voiko ajatella että yksipuolisemmalla uutisoinnilla saavutetaan paremmin yhteistä hyvää? Eli jos Venäjällä ei ole sananvapautta ja uutiset on yhä vahvemmin valjastettu valtion propagandan ajamiseen, pitäisikö länsimedian yhtä lailla pysyä yksipuolisemmassa uutisoinnissa ja pidättäytyä antamasta mitään palstatilaa Putinin väitteiden taustatekijöille? Ajetaanko siis yksinkertaistuksilla ja yksipuolisuudella paremmin Ukrainan asiaa? Enpä usko.

Venäjällä ei ole sananvapautta, kun taas Suomi kuuluu mm. Press Freedom Indexin mittauksissa vuodesta toiseen maailman kirkkaimpaan kärkeen lehdistön vapaudessa. Suomessa on siis kyllä vapaus kirjoittaa, mistä näkökulmasta haluaa, ja jo sen itsessään luulisi takaavan, että meillä ja lännessä muutenkin on uutisointi lähempänä kokonaistotuutta kuin Venäjällä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös täkäläisessä mediassa voisi syntyä välillä erikoiseltakin tuntuvia sokeita pisteitä. Osin tämä tapahtuu varmasti vahingossa, mutta osin tuntuu, että tietynlaisista aiheista ei vain haluta kirjoittaa tai muuten raportoida oli syynä sitten yksittäisten toimittajien valinnat, muut toimitukselliset linjaukset, kansainvälisten uutistoimistojen tiedonhankintaan liittyvät toimintatavat tai näiden kolmen tekijän yhdistelmä. 

En ole ainakaan itse esim. huomannut, että YLE, MTV Uutiset tai jokin suurimmista sanomalehdistä olisi tänä vuonna kirjoittanut lainkaan taustalla vaikuttavasta Itä-Ukrainan sisällissodasta. En ole myöskään huomannut raportointia Venäjän kielen asemasta Ukrainasta (esim. lähde), mikä on yksi tekijöistä, mitä Venäjä hyödyntää oman agendansa ajamiseen (kts. lähde). Voi pitää myös kyseenalaisena tai ainakin mainitsemisen arvoisena, että Ukraina kielsi venäjämielisten puolueiden toiminnan (lähde), mutta en ole huomannut tästä uutisoidun. Oma lukunsa on, että EU-maat ovat myyneet Venäjälle aseita vuosikaudet vielä Krimin miehityksen jälkeisten pakotteiden voimaan astumisen jälkeen (lähde), mikä on osaltaan voinut auttaa Venäjää hyökkäyksessään. 

Samalla kun erilaiset sokeat pisteet jäävät käsittelemättä, vaihtoehtoisempia lähteitä seuraavat saavat polttoainetta väitteilleen, että ns. valtamedia valehtelisi. Samalla ihmisiltä jää myös saamatta osa siitä ymmärryksestä, mikä voisi auttaa kaikenlaisten vastakkainasettelujen ja konfliktien käsittelyssä. 

Venäjällä ei ole vapaata mediaa, mutta meillä on. Voisimme osoittaa olevamme kunnolla tiedonvälitysspektrin toisessa päässä hakemalla tietoisesti käsittelyyn myös sellaisia asioita ja näkökulmia, jotka eivät ole osa totuttuja lähtöolettamuksiamme. Tällainen varmasti kognitiivista dissonanssiakin aiheuttava lähestymistapa voi helposti olla raskas, mutta tietynasteinen epämukavuusalueillekin suuntaava laaja uteliaisuus olisi arvokas ominaisuus toimittajan työssä.

Trumpismi, koronadenialismi ja putinismi

Trumputin -
Time-lehden kansikuva vuodelta 2018

Mitä yhteistä on Trumpilla, Putinilla ja koronapandemialla? Kaikkiin kolmeen liittyen löytyy ihmisiä, joiden näkemyksen mukaan yleinen mielipide on pahasti vääristynyt johtuen ns. valtamedian yksipuolisuudesta tai suoranaisesta valheellisuudesta. Tällaiseen ajatteluun liittyy usein myös kuvitelma jonkinlaisesta yleisestä salaliitosta, ja että suuri yleisö on vain sokea, eivätkä ihmiset näe, miten heille valehdellaan. Mielenkiintoista on se, että näitä kolmea eli Trumpia, Putinia ja koronapandemiaa koskeva “vaihtoehtoajattelu” tuntuu kulkevan usein käsi kädessä. Toisin sanoen ihminen, joka uskoo Trumpin puheita, uskoo usein myös Putinin sanoja eikä luota yleiseen koronauutisointiin. 

Toki näillä kolmella on myös eroja. Trumpin kannattaminen ei välttämättä tarkoita koronadenialismia tai koronadenialismi Putinin ymmärtämistä. Koronakriisiin liittyy paljon tasapainottelua erilaisten arvojen välillä, ja kriisi on iskenyt eri ihmisiin hyvin eri tavoin, joten on luonnollista, että vahvojakin näkemyseroja syntyy varsinkin sen suhteen, miten kriisiä tulisi käsitellä. Samalla on sitten syntynyt ajattelua siitä, miten media tai valtaapitävät valehtelevat. Trumpille ja Putinille on yhteistä se, että heitä molempia pidetään (ainakin lännessä) laajasti valehtelijoina. Erona on kuitenkin se, että Trumpin kohdalla valheisiin uskomisen ajurina on ehkä enemmänkin halu uskoa Trumpin agendaan ja tyytymättömyys yhteiskunnan yleiseen kehitykseen, kun taas Putinin kohdalla uskomukset pohjautuvat Venäjän propagandakoneistoon ja kriittiset äänet hiljentävään hallintoon. 

Vaikka Trumpin pääyleisö onkin Yhdysvalloissa ja Putinin propaganda vaikuttaa vahvimmin tietysti kotimaassaan Venäjällä, molemmille löytyy kannattajansa myös kotimaidensa ulkopuolelta. Trumpin osalta kirjoitin asiasta runsas vuosi sitten (kts. Trumpistien argumentit ja QAnon-liike), mutta sittemmin on tullut huomattua, että samoissa piireissä on ymmärretty Putinin pyrkimyksiä tai jopa hyväksytään Putinin käynnistämä sota. Viikontakaisessa kirjoituksessani kävin läpi Putinin ajamaa ajatusmaailmaa (kts. Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?), mutta siinä lähtökohta oli enemmänkin se, miten Venäjän omat kansalaiset omaksuvat Venäjän hallinnon eli käytännössä Putinin ajaman ajatusmallin. Putinin ymmärtäjät ovat Ukrainan sodan alettua olleet toki huomattavasti pienemmässä marginaalissa kuin mitä Trumpin kannattajat, mutta heitäkin silti löytyy myös Venäjän ulkopuolelta.

Miksi jotkut sitten ajattelevat niin selvästi valtavirrasta poikkeavasti? Onko kyseessä henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu? Trumpin yhdysvaltalaisten kannattajien kohdalla tällaista pragmatismia on varmasti esiintynyt paljonkin: moni on saattanut äänestää Trumpia, vaikkei hänestä ihmisenä pidäkään, koska on kokenut Trumpin ajavan äänestäjää hyödyttävää politiikkaa. Korona taas iskee ihmisryhmiin hyvin epätasaisesti, mistä johtuen monilla voi olla vahvat ja perustellutkin syyt vastustaa koronaan liittyviä rajoitustoimia esim. työnsä vuoksi, joskaan tämä ei välttämättä ole merkki siitä, että varsinaisesti epäilisi koronaan liittyvää uutisointia. Mutta Trumpin eurooppalaisten kannattajien, suoranaisten koronadenialistien tai ei-venäläisten putinistien kohdalla ajurit tuntuvat olevan jossain muualla kuin jonkinlaisiin järkisyihin perustuvasta oman edun tavoittelusta. 

Tuntuu, että yhteisenä nimittäjänä näissä on se, että valtavirtauutisoinnin ja -maailmankatsomuksen vastustamisesta on tullut näille ihmisille jotenkin itseisarvoista. Mikään uutislähdehän ei ole aina täydellisen objektiivinen saati kattava kaikessa uutisoinnissaan, joten terve kriittisyys on sinänsä hyvästä, mutta mikä saa ihmiset uskomaan vaikkapa epämääräisen YouTube-videon sisältöä enemmän kuin vakiintuneita, yleisesti luotettuja uutislähteitä? Keittiöpsykologisoin tuossa aiemmassa Trumpistien argumentit -blogijutussani vertaamalla salaliittoteoriauskoa syömishäiriöön: molemmissa voi syntyä todellisuudesta vieraantunut ajattelutapa, joka on kuitenkin houkutteleva siksi, että se on näennäisesti omassa hallinnassa. Toisaalta koronapandemia on saanut monet ahdistumaan tavalla, joka saa kaipaamaan suurempaa hallintaa elämästä, ja salaliittoteoriat voivat tarjota houkuttelevan yksinkertaisia malleja hahmottaa pandemian kaltaisia monimutkaisia kokonaisuuksia. 

Salaliittoteorioiden psykologiasta on sinänsä lukuisia tutkimuksia, joten ehkä tässä kohtaa taustalla olevia syitä olennaisempaa voi olla kysyä, miten reagoida näkemiinsä omituisilta tuntuviin näkemyksiin, tulivat näkemykset sitten läheisiltä, tutuilta, puolitutuilta tai tuntemattomilta. Tuntuu, että tyypillisesti nämä näkemykset elävät hyvin pitkälti omissa kuplissaan: keskustelu tapahtuu esim. omissa sosiaalisen median yhteisöissä ja salaliitoista paasaavien videoiden viestiketjuissa, joihin osallistujat ovat pääosin pitkälti samanhenkisiä ja saattavat esim. väittää "valtamedian" valehtelevan. Keskusteluja käydään sinänsä myös Facebookissa ihmisten henkilökohtaisten profiilien seinillä, missä moni "valtamediaa" vastustaviin piireihin kuulumaton Facebook-kaveri myös näkee viestit, mutta tuntuu, että näihin piireihin kuulumaton tyypillisesti vain ohittaa hämmentyneenä tällaiset viestit tohtimatta aktiivisesti omilla viesteillään kyseenalaistaa salaliittoteorioinnilta haiskahtavia viestejä. 

Vaikka erimielisten viestien ohittamisessa voi kyse olla toisinaan myös yksinkertaisesti konfliktin välttelemisestä, mielestäni pitäisi pyrkiä enemmän dialogiin. Keskustelu eri tavalla ajattelevien kanssa voi kasvattaa ymmärrystä erilaisia näkemyksiä kohtaan. Samalla molemmat osapuolet voivat oppia jotain: pääasiassa tavanomaisimpia uutislähteitä seuraava saattaa oppia salaliittoteoreetikolta jotain, mikä on oikeasti jäänyt tyypillisessä uutisoinnissa ehkä tarpeettoman vähälle tai jopa olemattomalle huomiolle, ja salaliittoteoreetikko saattaa ehkä oppia näkemään, että jokin salaliittoteoriassa esitetty väite ehkä onkin hölynpölyä. Ja vaikka selvästi uutta asiaa ei opittaisikaan, eri mieltä olevien keskusteluun osallistuminen voi silti olla hyödyllistä taistelua epärakentavaa kuplautumista vastaan. Jos ei pääse syntymään niin vahvoja kuplia, ei myöskään synny niin vahvaa polarisaatiota ihmisten välille, ja samalla katoaa osa niistä rakennuspalikoista, mistä kaikista omituisimmat tai vaarallisimmat salaliittoteoriat ehkä muuten rakentuisivat.

Mistä avaimet Ukrainan sodan päättymiseen?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on järkyttänyt koko läntistä maailmaa. Sotaa pidetään yleisesti Venäjän presidentin Vladimir Putinin sotana, ja näin ollen Putin lienee tavalla tai toisella myös avain sodan päättymiseen: joko Putin saa sellaisen ratkaisun, minkä kokee voivansa esitellä jonkinlaisena voittona kotimaassaan, tai Putin syöstään tavalla tai toisella vallasta.

Tätä ajatellen Putinin tavoitteita (niin niitä todellisia kuin kansalle kommunikoitujakin) on nähdäkseni käsitelty ja analysoitu mediassa suhteellisen vähän. Putinia pidetään laajalti vallanhimoisena hulluna, ja vaikka tämä näkemys on helppo jakaa, ja sen jakavat monet varsinkin lännessä asuvat venäläisetkin, on hyvä yrittää ymmärtää, mihin putinistinen ajattelu pohjautuu. Syy tälle on se, että mitä paremmin niin poliittiset päättäjät kuin rivikansalaisetkin ymmärtävät, millaiseen ajatteluun Putin pyrkii ohjaamaan omaa kansaansa, sitä paremmat edellytykset on vaikuttaa Venäjällä asuviin venäläisiin niin, että sodan vastustus nousisi riittävän korkealle myös oman kansan keskuudessa - siis siinä osassa kansaa, joka ei ole vielä paennut ulkomaille (kts. juttu kotimaansa kovenevaa hallintoa pakenevista venäläisistä). Putinin omaan ajatteluun tuskin pystyy enää vaikuttamaan, mutta moneen Putinin toimia vielä tähän asti kannattaneeseen kyllä voi.

Hyvä näkymä Putinin ajatteluun löytyy hänen sodanjulistuspuheestaan. Suosittelenkin lukemaan sen kokonaisuudessaan siitä irrallisia poimintoja tekevien uutisten sijaan. Juttu on luettavissa HS:n sivuilla (kts. Vladimir Putinin sodanjulistuspuhe sanasta sanaan ).

Näen kolme pääteemaa Putinin perusteluissa sodalle.

1. Itä-Ukrainan suojelu ja Ukrainan vapauttaminen "natseista"

Yksi tekijä on väitetty itä-ukrainalaisten tai laajemmin koko Ukrainan suojelu. Venäjä kuitenkin miehitti Krimin ja tuki separatistitaistelijoita Luhanskin ja Donetskin alueilla, ja on siten ollut liikkeelle paneva voima konfliktissa ja siihen liittyvässä väkivallassa. 

Putin myös väittää uusnatsien napanneen vallan Ukrainassa ja  maassa olevan käynnissä kansanmurhan. Azov-pataljoonien mahdollisesti idän konfliktialueilla tekemät vääryydet eivät tee sisällissodasta kansanmurhaa, eikä se liioin tee Ukrainan valtion johdosta saati Ukrainan juutalaisesta (!) presidentistä natseja.

On ylipäätään mielipuolista perustella laajamittaista hyökkäystä koko maahan Itä-Ukrainan konfliktilla. Mutta ehkäpä se, että Putin kutsuu sotaa "erityisoperaatioksi" ei ole pelkästään esimerkki siitä, miten hän maalaa Venäjän tekemiä asioita valkoiseksi propagandatarkoituksessa, vaan se voi olla merkki myös siitä, että Putin uskoi "operaation" olevan nopeammin ohi, jolloin erityisoperaatio olisi voinut terminä upota hyvin suureen osaan Venäjän väestöä yksipuolisen propagandan hallitsemassa mediaympäristössä.

2. Naton laajentuminen

Toinen Putinin ajattelussa vuosikausia näkynyt näkemys on se, että Naton laajeneminen itsessään olisi suorastaan eksistentiaalinen uhka koko Venäjälle. Vaikutelma on, että tämän uhkan maalaaminen myös uppoaa "Itä-Ukrainan suojelu"-ajattelun tavoin moneen venäläiseen. Suomalaisesta näkökulmasta tilannetta kuvaa synkällä tavalla oheinen meemi: Natoon halutaan liittyä Venäjän pelossa, mutta siihen ei myöskään uskalleta liittyä Venäjän pelossa. Venäjän ja venäläisten olisi syytä kuitenkin nähdä, ettei Natolla ole mitään syytä hyökätä Venäjää vastaan. Venäjän laajamittainen hyökkäys jonkinlaisena “itsepuolustuksena” on ennemmin osoitus Naton kaltaisen yhteisen puolustuksen tarpeellisuudesta kuin sen perusteettomuudesta.

 

3. Historia

Kolmas Putinin puheista esille tuleva teema on Venäjän ja Neuvostoliiton historia mukaanlukien se, miten Ukraina on ennen kuulunut Venäjään, mutta Leninin päätösten seurauksena päätyi lopulta itsenäiseksi. Paitsi, että tämä on suomalaisesta näkökulmasta hyvin kuumottava perustelu, se on myöskin perustelu, jota ei propagandalla tai Nato-uhkakuvien maalaamisella voi maalata oikein miksikään muuksi kuin vaaralliseksi megalomaniaksi.

Lopuksi

Merkittävä osa venäläisistä on kannattanut Putinin erityisoperaatiota, mutta tämä johtuu varmasti suurelta osin siitä, ettei ole tiedetty, mistä oikeastaan on kyse. Missä määrin Putin sitten itse uskoo omaa propagandaansa ja missä määrin kyse on vain häikäilemättömästä työkalusta tavoitteiden saavuttamiseksi? Sitä on vaikea tietää, mutta olennaisempaa saattaakin olla, miten tavallisen kansan päät saisi näkemään "erityisoperaation" sinä, mitä se todellisuudessa on: järjetön Venäjän käynnistämä täysimittainen sota, jossa Venäjällä itselläänkään ei ole mitään voitettavaa. Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta näkisin sen silti olevan kysymys, joka ansaitsisi enemmän huomiota. Pakotteet ovat tehokas tavalliseen kansaankin vahvasti vaikuttava työkalu, mutta on tärkeää, että ahdinkoon ajautuneen kansalaisen syyttävä sormi löytää oikean kohteensa eli Venäjän hallinnon.