Dynaaminen vuokrataso kaupungin vuokra-asuntoihin

Silloin tällöin julkisuudessa käydään keskustelua kaupungin vuokra-asuntojen edullisuudesta ja siitä, miten hyvätuloisetkin voivat jäädä niihin asumaan pitkiksi ajoiksi. Näin on ollut myös viime viikkoina, ja samalla on tuntunut toistuvan pari kommenttia järjestelmään liittyen:

1. Tulorajat ylittäviä asuntokuntia on todettu olleen vain noin 5%.
2. Tulojen tarkastelu jo järjestelmässä olevilta johtaisi haitallisiin kannustimiin, kun ihmiset eivät haluaisikaan ottaa töitä vastaan.

Ensimmäinen lausuma on luultavasti totta, mutta myös samalla harhaanjohtava osatotuus. Toinen taas pätee kunnolla vain tietyin olettamuksin. 

Näitä puolia on nimittäin asiaa käsittelevissä jutuissa nähty harvemmin:

1. Tulorajat ylittäviä asuntokuntia on ylipäätään vain noin 40% asuntokunnista (eikä tulorajat olleet käytössä kuin vain hyvin lyhyen kokeilun ajan) (lähde). 
2. Ei asukkaiden irtisanominen ole ainoa vaihtoehto, jos halutaan välttää halvemman asumisen säilymistä "liian maksukykyisillä". 

Taideteos valjastettuna
esittämään vuokran perusosaa.
(Lux Helsinki, 26.1.2013)

Ensimmäinen kohta muuttaa mielikuvaa huomattavasti siitä, kuinka hyvätuloisia asunnoissa asuu. Nuo aiemmin mainitut 5% eivät siis ole vain ihmisiä, jotka tulisivat toimeen myös ilman tukea, vaan kuuluvat parhaiten toimeentulevaan vähemmistöön. Edullisissa asunnoissa asuu siis varmasti myös huomattavasti ihmisiä, jotka ovat tulorajojen alapuolella, mutta tulisivat hyvin toimeen myös kalliimmissa asunnoissa. Jos tähän yhdistää sen faktan, että vain runsas 10% asuntoa hakevista saa asunnon (lähde tämän viikon maanantain Helsingin Sanomat 7.10.2019), isolta osalta heikosti toimeentulevia jää siis asunto saamatta osittain siksi, että parhaiten toimeentuleva 40% asuttaa tuota 5%:a, ja paremmin toimeentuleva 50% talouksista luultavasti yli 10%:a kaupungin edullisia vuokra-asuntoja. Kun vain noin runsas 10% saa hakijoista saa asunnon, löytyy tapauksia, joissa ollaan haettu tuloksetta kaupungin asuntoa toistakymmentä vuotta, vaikka todellista tarvetta olisi ollut (kts. esimerkiksi mielipidekirjoitus eilisissä Helsingin Sanomissa nimimerkiltä Asunto on ihmisoikeus : Olen hakenut kaupungilta asuntoa neljäntoista vuoden ajan saamatta ainuttakaan tarjousta).

Jos toinen jutun alussa esitetyistä kommenteista pitäisi aina paikkaansa, se voisi silti hyvinkin olla riittävä syy olla välittämättä kaupungin asunnoissa asuvista hyvätuloisista. Mutta eikö esim. tänä vuonna käyttöön otettu tulorekisteri toisi uuden työkalun tehokkaampaan tulojen seurantaan? Ja jos tuloja pystytään seuraamaan tehokkaasti, ei kai asunnon irtisanomisen tarvitsisi koskaan olla seuraus tulorajojen ylittämiselle? Eikö kaupungin asuntojen vuokratason voisi määrittää niin, että se koostuisi kahdesta komponentista: perusosasta, mikä vastaisi nykyisiä vuokria, sekä dynaamisesta osasta, joka pohjautuisi tuloihin. Näin asunnon vuokra voisi koostua esim. 600 euron pohjatasosta, ja 400 euron dynaamisesta osasta, jonka suuruus tarkistettaisiin esim. kaksi kertaa vuodessa siten, että osat voisivat yhteensä olla enimmillään noin markkinavuokran tasolla. Kun dynaaminen osa olisi mitoitettu oikein, työn teko kannattaisi aina, eikä kenenkään tarvitsisi muuttaa pois asunnostaan tahtomattaan, mutta samalla yhteiskunta saisi enemmän vuokratuloja, suurempi osa paremmin toimeentulevista luopuisi vapaaehtoisesti asunnoistaan, ja asunnot päätyisivät niitä enemmän tarvitseville.