Kehitysaskeleita 6 - Ravintolatupakointi

Berliiniläisen baarin vessapeili
(14.12.2013)

Äskettäinen käynti Saksassa toi haisevan muistutuksen menneestä. Suomen ravintoloissa ei ole 1.6.2007 lähtien saanut tupakoida isompia ravintoloita koskevaa parin vuoden siirtymäaikaa lukuunottamatta kuin erillisessä tupakointitilassa. Saksassakin kielto on tullut vuotta myöhemmin voimaan, mutta se ei koske pieniä kapakoita, eikä käytännön valvonta taida muutenkaan olla samalla tasolla.

Vaikka tupakoimiseen onkin syytä antaa mahdollisuus, voi tässä asiassa mielestäni olla tyytyväinen Suomen Saksaa tiukemmasta holhouksesta, eikä sen suhteen paluuta vanhaan ole. Rajoitus antaa ennen kaikkea ravintolatyöntekijöille, mutta myös ravintolassa kävijöille mahdollisuuden välttää passiivinen tupakointi - eikä seuraavana päivänä ole myöskään tupakalta haisevia vaatteita muistutamassa ulkona vietetystä illasta.

Turhaa valvontaa lounasseteleille?

Lounasetelin takapuolella ei ole
 tähän asti ollut allekirjoituskohtaa.

Lounassetelien käyttöehdot tiukentuvat vuodenvaihteen jälkeen, sillä jatkossa lounassetelit pitää merkitä omalla nimellä (kts. Lounassetelillä ei enää makseta kaverin ateriaa). Onko tällaiselle valvonnalle oikeastaan tarvetta?

Ilmeisen vertailukohteen lounasseteleille muodostavat liikunta- ja virikesetelit, joihin on tähänkin asti pitänyt laittaa oma nimi, jotta voidaan seurata, että edun saaja itse käyttää setelinsä. Onko saman vaatimuksen asettaminen lounareille nyt siten perusteltu jo ihan johdonmukaisuuden nimissä? Ei mielestäni.

Lounasseteleillä eli lounareilla on liikunta- ja virikeseteleihin verrattuna joitakin keskeisiä eroja. Lounassetelit kohdistuvat kaikille yhteiseen välttämättömyyteen eli syömiseen, kun taas liikunta- ja virikesetelit vähemmän välttämättömiin palveluihin, joita jotkut saattavat kuluttaa runsaasti, kun taas toiset eivät juuri ollenkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä siinä missä lounarit vaikuttavat lähinnä siihen, missä ja miten ruokailu tapahtuu, liikunta- ja virikesetelit vaikuttavat myös siihen, tapahtuuko viriketoimintaa ollenkaan. Lounareilla on siis tavallaan vain kaksi tarkoitusta, kun taas liikunta- ja virikeseteleillä kolme. Jälkimmäiset edistävät paitsi palvelualojen toimintaedellytyksiä ja helpottavat työntekijän harrastusmahdollisuuksia, ne myös aktivoivat työntekijöitä pitämään fyysisestä ja henkisestä terveydestään huolta. Tämän ylimääräisen tarkoituksen ansiosta liikunta- ja virikesetelit ovat myös lounasseteleistä poiketen verottomia etuja.

Miksi seteleiden käyttöä sitten valvotaan? Liikunta- ja virikeseteleillä ilman valvontaa edunsaaja voisi helposti myydä setelit eteenpäin. Johtuen setelien verottomuudesta siitä tulisi käytännössä veroton palkanlisä. Se puolestaan saisi edun tarjoamisen suosion kasvamaan jokseenkin niin kauan kuin vain seteleille löytyy helposti saatavilla olevia jälkimarkkinoita. Järjestelmän työntekijöitä aktivoiva merkitys vesittyisi siis lähes täysin, eikä verottomuudelle olisi enää perusteita. Tässä tapauksessa valvonta on siis järkevää, vaikka se aiheuttaakin hieman ylimääräistä kitkaa niiden käyttöön.

Miten on lounasseteleiden laita? Ensinnäkin lounasseteleillä on nimellisarvoon suhteutettuna 75%:n verotusarvo. Se tarkoittaa, että niiden edelleenvälittämisestä saisi parhaimmillaankin vain 25%:n hyödyn (liikunta- ja virikeseteleiden 100%:n sijasta), ja tuokin vain työpäivien määrään rajoitetusta lukumäärästä lounasseteleitä. Toisekseen ainakin oman arvioni mukaan selvästi suurin osa lounasseteleistä kuluu joka tapauksessa nimenomaan lounasruokailuun. Lounasruokailun ulkopuoleisestakin ruokailusta menee varmasti merkittävä osa edunsaajan omaan, eikä edunsaajan tuttavien ateriointiin. Tästä edelleen yli jäävien lounasseteleiden käyttöön halutaan nyt sitten puuttua, mutta onko siitä hyötyä?

Varma seuraus lounasseteleiden valvonnasta on ainakin alkuun ylimääräinen allekirjoitussavotta. Joko työntekijä allekirjoittelee kuukausittain parisenkymmentä seteliä puuduttavana prosessina kerralla tai sitten hidastelee ravintolan jonoa lounasta maksaessa. Tähän kyllästyminen ja vähentyneet setelien käyttömahdollisuudet laskevat väistämättä setelien houkuttelevuutta. Monessa tapauksessa viikonloppuinen lounasseteleillä maksettu perheateria ei tällöin siirrykään puhtaasti käteisellä maksetuksi, vaan jää tekemättä kokonaan. Vaikka tällainen ei olekaan varsinaisesti lounaskäyttöä, se ajaa silti suurelta osin samaa tarkoitusta: ruoan valmistaa ammattilainen, mikä lienee kuitenkin yleensä laatuun suhteutettuna se tehokkain vaihtoehto.

Kokonaisuudessaan tuntuu, että lounassetelien valvonnalla saadaan aikaan siis vain lisäpäänvaivaa niin ravintoloitsijoille kuin lounastajillekin, kun muutama teoriassa säästetty veroeuro häviää ravintolapalvelujen madaltuneeseen kysyntään. Niin ollen lounassetelit saisi mielestäni pitää ennallaan - ainakin niin kauan kuin ei olla siirrytty täysin lounaskortin käyttöön.

Kova yhteiskunta?

Onko Suomessa vallalla kovat arvot? Tämä riippuu paljolti siitä, miten kova arvo määritellään. Yksilötasolla arvomaailma voi heijastaa koko elämäntapaa, mikä näkyy siinä, miten mielessään ja toimissaan painottaa perheen, lähiympäristön, yhteisön ja muun maailman suhteita, kuten myös siinä, minkälaisen painoarvon antaa työn määrälle ja sisällölle suhteessa muihin elämänalueisiin. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia kuten yksilö: se ei voi ryhtyä vain työnarkomaaniksi tai taiteilijaksi, alkaa downshiftata, siirtyä vapaaehtoistyöntekijäksi tai ryhtyä suurella riskillä yksityisyrittäjäksi. Yhteiskunnalla ei ole varaa olla niin pehmeä kuin mitä yksilölle voi olla mahdollista.

Lapsi ja vanhus parrasvaloissa.
(5.1.2013)

Merkkinä yhteiskunnan kovuudesta ihmiset saattavat mainita hyvin monenlaisia asioita liittyen mm. työelämän käytäntöihin (esim. sairauslomien suhteen), sairaiden, lasten ja vanhusten hoitoon, syrjäytyjiin, ympäristöystävällisyyteen ja ilmastonmuutokseen tai maahanmuuttoon, työmarkkinoiden toimintaan, tuloeroihin, tai jopa silkkaan rahan arvostukseen ja talouskasvun ihannointiin. Käytännössä kaikkien asioiden ylläpitoon tarvitaan sitä kovaa rahaa, vaikka välillä tuntuu, että kaikki eivät sitä halua myöntää. Toisaalta useimmat näennäisesti pehmeämmistäkin arvoista asioista palautuvat myös siihen, että niillä edistetään vaurauden ylläpitoa ja kasvua.

Monessa, toisinaan pehmeämmäksi arvoksi tulkitussa asiassa kyse on oikeastaan vain aikajänteestä. Lapsiin panostamista voidaan pitää pehmeänä arvona, mutta toisaalta yhteiskunnan kannalta se voi olla pidemmällä tähtäimellä kriittisen tärkeä investointi. Sama pätee myös luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen kuluttamiseen: jotkin asiat kuten liikakalastus voi vaikuttaa melko lyhyelläkin välillä, kun taas mahdollisesti etenevän ilmastonmuutoksen torjumisyrityksissä saatetaan puhua hyvinkin monen sukupolven aikajänteestä. Periaatteessa voisi ajatella, että mitä pidemmällä aikajänteellä johonkin asiaan panostus tuottaa yhteiskunnan kehitykselle positiivisen tuloksen, sitä pehmeämmästä arvosta on kyse.

On kuitenkin pehmeitä arvoja, joiden ei juuri voi nähdä edistävän puhtaasti taloudellisia arvoja edes pidemmällä tähtäimellä - ellei sitten niiden vaikutusvaltaa ihmisten mielenlaatuun laske niin suureksi, että niiden heikompi hoito lamaannuttaisi ihmisten toimeliaisuuden. Tällaiseksi asiaksi voidaan laskea esimerkiksi eläintensuojelu, mitä puhtaasti taloudelliset intressit eivät aja, mutta onneksi nykyään lähes joka paikkaan ulottuvat videokamerat ja maailman verkottuminen saavat ihmiset ainakin välillä reagoimaan eläinten oikeuksien puolesta. Näin kävi esimerkiksi muutama päivä sitten, kun kammottava angorakanien kohtelua esitellyt video levisi netissä, minkä seurauksena tuotteita vedettiin pois kaupoista ja tuotantoa keskeytettiin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ehkä merkittävimpänä yhteiskunnan arvojen kovuuden puntarina voinee tässä mielessä nähdä sen, miten vanhuksista pidetään huolta. Yksittäiselle hoitajalle monesti kasautuva liian suuri työtaakka näkyy väistämättä myös hoidon laadussa, ja nyt aiotut vanhusten laitoshoitoon kohdistuvat säästöt tuskin tilannetta ainakaan parantavat (kts. Hallitus hakee vanhusten hoidosta jättisäästöjä). Valtion nykyinen velkaantumistahti ei tietenkään saa jatkua pitkään, joten jotakin on tehtävä. Kyllä silti toivoisi, että löytyisi parempiakin säästökohteita. Jutta Urpilainen korosti, ettei kyse ole varsinaisesti leikkauksista, vaan rakenteellisista muutoksista (kts. Ylen artikkeli aiheesta), mutta elleivät nämä muutokset saa järjestettyä hyvää hoitoa aidosti aiempaa tehokkaammalla tavalla, näyttää siltä, että nämä taloudellisesti kovat ajat vievät siten yhteiskuntaammekin astetta kovempaan suuntaan.

Enemmistön tyranniasta vähemmistön tyranniaan

Täällä määrää kansa.
(Espanja 3.7.2011)

Kirjassaan Markkinat ja demokratia Björn "Nalle" Wahlroos kritisoi vahvasti demokratiaa leimaamalla sen enemmistön tyranniaksi. Näkemyksen voi halutessaan nähdä vain valituksena siitä, kuinka tavikset haluavat verottaa hänenkaltaistensa rikkaiden rahat yhteiseen kassaan, mutta taustalla on kuitenkin ihan valideja pointteja demokratian ongelmista. Wahlroos tietää takuulla paljon enemmän niin markkinoiden ja yhteiskuntien toiminnasta ja lainalaisuuksista kuin allekirjoittanut, mutta jotkin hänen perusteluistaan tuntuvat silti ontuvilta. Lisäksi tuntuu, että kutsuessaan valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välistä kilpailua muun muassa "vapauden ja edistyksen ylivertaiseksi takaajaksi kaikkialla" kirjalla on ylioptimistisen varaukseton näkemys kaikenlaisen kilpailun auvoisuudesta.

Yksi demokratian oikeista ongelmista on se, että tämä kansanvalta ei välttämättä pyri noudattamaan kansalaisten yhteistä kokonaistahtoa vaan kansalaisten enemmistön tahtoa. Poliitikko saa valtaa miellyttämällä enemmistöä, vaikka enemmistö voi haluta sitä, mikä on heille hyvä, mutta vähemmistölle huono. Ongelmallista ja yhteisen kokonaistahdon vastaista tämä on viimeistään siinä vaiheessa, kun vähemmistölle koituva haitta on kokonaisuudessaan suurempi kuin enemmistölle koituva hyöty. Täten vähemmistö joutuu lähtökohtaisesti sopeutumaan enemmistön tahtoon, mitä voi kutsua käytäntönä enemmistön tyranniaksi.

Wahlroos käsittelee kolmen hallintomuodon eli demokratian, hierarkian ja markkinoiden tasapainoa, ja toteaa, että demokratian soveltamista tulee sen ongelmallisuuden ja tehottomuuden vuoksi hillitä. Demokratian ongelmat ovat toki todellisia ja varsinkin EU:n vallankäytössä on mm. sen sekavuuden ja tehottomuuden suhteen varmasti todella paljon kehittämisen varaa. Erikoista on kuitenkin se, miten kritiikittömästi Wahlroos ihailee Kiinan kaltaisia idän hierarkioita melkeinpä ainoana perustelunaan niiden valtaisa talouskasvu lännen kangistellessa. Kyseiset maat ovat edelleen paljon köyhempiä kuin varakkaat länsimaat, joten onko todella ihme, että jos heidän yhteiskuntajärjestelmänsä on suhteellisen hyvin järjestäytynyt, myös talouskasvu on reipasta, kun kiinniotettavaa on edelleen paljon? Ei nopea kasvu kuitenkaan tarkoita sitä, että tällaisen hierarkisen järjestelmän talous ajaisi missään vaiheessa läntisen demokratian ohi - olkoonkin, että Kiinasta tullee hyvinkin pian valtavan väkilukunsa ansiosta absoluuttisessa tarkastelussa maailman suurin talous.

Pohjimmiltaan vastassa on joka tapauksessa se, mitä Winston Churchillkin on aikoinaan persoonallisella tavallaan todennut: demokratia on huonoin mahdollinen hallintojärjestelmä, jos ei lasketa kaikkia muita joskus kokeiltuja järjestelmiä. Ei Wahlrooskaan hae demokratiasta luopumista, mutta toteaa kuinka hallintojärjestelmät demokratiaa myöten on itsessään altistettava kilpailulle ja kuinka kansallisvaltioiden rajojen murtuessa näin on väistämättä jo tapahtumassakin.

Kuinka hyvä asia sitten on, että kansallisvaltioiden hallintomallit altistuvat kilpailulle? Kirjassaan Wahlroos lähtee liikkeelle kaukaa historiasta, ja erilaisten hallintomallien historiallisen katsauksen yksi tarkoitus lieneekin osoittaa, kuinka hallintomallit ovat ajan mittaan kehittyneet paremmiksi - ja nimenomaan kilpailun kautta. Kilpailua voidaan nähdä jo siinä, jos yhden valtion sisällä opitaan toisenlaisen mallin toimivan paremmin kuin aiemmin käytetyn. Tällaiseen itsenäisemmän kehityksen varaan on vaikea kuitenkaan laskea mitään, sillä valtion sisällä voi olla ristiriitaisia intressejä, jos esim. pieni etuoikeutettu ryhmä nauttii paremmasta elintasosta koko kansakuntaa ajatellen heikommassa järjestelmässä. Kansainvälisessä katsannossa suorempaan ja tehokkaampaan kilpailuun päästään, kun väestö pääsee tarvittaessa äänestämään ns. jaloillaan eli siirtymällä ulkomaille. Mitä vähemmän valtioiden välistä ihmisten, resurssien ja työvoiman liikkuvuutta rajoitetaan, sekä mitä halvemmaksi liikkuminen muodostuu teknisen kehityksen sekä kulttuurillisten eroavaisuuksien suhteen, sitä alhaisemmaksi muuton transaktiokustannukset muodostuvat, ja sitä tehokkaammin tällainen kilpailu jyllää.

Wahlroos vaikuttaa näkevän tällaisen jaloillaan äänestämisen ja muun valtioiden välisen kilpailun vain ja ainoastaan hyvänä. Paljon hyvää siinä onkin. Pienen piirin etuihin keskittyvä hallintomalli saa paineita muutokseen, kun väestö pakenee naapurimaihin. Kun yksi valtio taas löytää toimivan rakenteen jonkin asian hoitamiseen, tästä kannattaa ottaa mallia, sekä tarvittaessa pyrkiä parantamaan sitä edelleen. Pikkuhiljaa valtiot pyrkivät kehittymään kohti parempaa, aivan kuten yritykset kilpailevat keskenään pyrkimällä tekemään houkuttelevampia tuotteita, kuin mitä toisilla yrityksillä on tarjota.

Valtioidenvälisessä ja yritystenvälisessä kilpailussa on paljon samaa. Molemmista voidaan erottaa kolme kilpailun tasoa:

1. Kilpailu paremmuudesta
2. Kilpailu inhimillisistä resursseista
3. Kilpailu muista resursseista

Siinä missä yritykset pyrkivät luomaan parhaita mahdollisia tuotteita, valtiot pyrkivät rakentamaan parhaan mahdollisen hallintomallin, mikä luo positiivista kehitystä. Valtiot ja yritykset voivat myös kilpailla parhaista työvoimaresursseista. Yritykset voivat markkinoida hyviä työolosuhteitaan ja valtiot voivat markkinoida omaa elinympäristöään ja yhteiskuntansa toimivuutta, mikä omalta osaltaan tukee positiivisen kehityksen tavoitetta.

Kolmannella eli muihin resursseihin pohjautuvan kilpailun tasolla Wahlroosin julistama kilpailun auvoisuus ei enää nähdäkseni toteudu. Esimerkiksi luonnonvaroista kilpailu voi johtaa moneen haitalliseen lopputulokseen. Joko niitä hyödynnetään tehottomalla tavalla tai sitten ne kulutetaan omaa etua ajaessa loppuun ellei sitten ajauduta jopa sotaan. Päästökaupankaltaisilla markkinamekanismeilla voidaan puolustautua tällaisilta ongelmilta, mutta ne ovat silti vain epätäydellisiä suojia ongelmaa vastaan. Yritystenvälisen kilpailun kannalta on sinänsä hyvä asia, että suuri osa yrityksistä ei tällaisista resursseista joudu kilpailemaan.

Valtioiden kohdalla näiksi kolmannen tason kilpailun kohteiksi voidaan lukea luonnonvarojen lisäksi pääoma eli käytännössä verotulot. Kuten sanotaan, pääomalla ei ole isänmaata. Sitä ei liioin juuri kiinnosta, miten hyvin yhteiskunta toimisi isossa mittakaavassa. Tärkeintä on, että pääoma on turvassa, mikä sisältää myös sen, ettei verottaja rankaise sitä kovin ankarasti.

Kilpailu pääomista kannustaa siten paljon muuhunkin kuin sisäisesti toimivan yhteiskunnan rakentamiseen. Mikäli saa houkuteltua Googlen tai Applen kaltaisia maailman menestyneimpiä yritysjättejä rajojensa sisäpuolelle, yrityksen valtavista voitoista saa merkittävät verotulot hyvinkin alhaisella veroprosentilla. Jos valtio on vielä hyvin pienikokoinen, kyse voi olla todellisesta lottovoitosta, jolla pyörittää jo merkittävää osaa yhteiskunnasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunnan rakenne olisi jotenkin itsessään loistelias ja menestyisi ilman ulkomaailmasta tulevia varakkaita kyläilijöitä.

Lopputulosta voidaan kutsua vähemmistön tyranniaksi. Tällaisia tyranneja löytyy niin yritysten ja valtioiden, kuin yksittäisten ihmistenkin joukosta. Riittävän pienet ja/tai muuten oikeanlaisen statuksen aiemmin saavuttaneille maille riittää suhteellinen vähä, kun se tulee absoluuttisesti isosta, jolloin tämä pieni vähemmistö sanelee, mihin muiden maiden tulisi sopeutua.

Suuryritykset taas voivat sanella enemmän tai vähemmän suorasti, mitä heidän läsnäolonsa vaatii. Suomesta tästä toimii tuoreena esimerkkinä käytännössä Googleen ja Microsoftiin kohdistuva konesalien veroale, josta pienemmät toimijat eivät pääse hyötymään (kts. Datakeskusten veroale). Pieni, vaikutusvaltainen ja rahakas vähemmistö siis jälleen sanelee, ja suuri, pienistä toimijoista koostuva vähemmistö vikisee. Vaikka alen toteaisi periaatteessa järjettömäksi, periaatteesta saattoi hyvinkin kannattaa työpaikkojen ja verotulojen toivossa luopua.

Yksittäisten ihmisten kohdalla tyrannia ilmenee samankaltaisesti. Varakkaat yksityishenkilöt (esim. Paulig ja Ehrnrooth) vievät varojaan "turvaan" ulkomaille, minkä takia voi syntyä paineita alentaa pääomaveroa. Toisaalta lainsäädännöstä löytyy myös erillisiä varakkaiden tai hyvätuloisten suosimispykäliä, kuten ulkomaisille avainhenkilöille asetettava kiinteä matalahko veroprosentti (kts. Verottajan kuvaus ulkomaisista avainhenkilöistä).

Ei tarvitse kauan miettiä, olisiko olemassa erillistä avainhenkilöverotusta tai suurten datakeskusten veroalea, jos maailmassa olisi vain yksi valtio. Ei liioin ole syytä ajatella, että jättiyritys maksaisi tällöin valtavista voitoistaan suhteessa huomattavasti pienemmän siivun kuin pieni yritys. Siten ei liene myöskään syytä olettaa, että kilpailu pääomista johtaisi itsessään mihinkään hyvään. Ainoa ikään kuin positiivinen lopputulos voi olla se, että päädytään luomaan yhteisiä kansainvälisiä sopimuksia tällaisen epärakentavan kilpailun torjumiseksi. Täytyy vain toivoa, että paremman vaihtoehdon puuttuessa se Wahlroosin enemmistön tyranniaksi moittima demokratia löytäisi keinon tämän vähemmistön tyrannian torjumiseksi. Tehtävä ei vaikuta helpolta.

Kaupunki haluaa lisää ongelmallisimpia hitaksia?

Ismo-paahdin ei oikein ymmärrä hitas-järjestelmän tarkoitusta, 

mutta häntä ei olekaan piirretty  hitas-talon kylkeen. 

Sama tuntuu toisinaan koskevan meitä ihmisiä. Hitas-osakkaalla

voi olla ymmärrystä halvalle ostohinnalle, mutta myyntihinnan sääntely 

kiusaa. Järjestelmän ulkopuolisia taas ei tyypillisesti kiinnosta 

riittävästi, jotta he välittäisivät järjestelmän ongelmista.

Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä haluaisi Helsingin Sanomien (1.11.) mukaan jatkossa hitas-asuntojen tuotantoa enemmän kalliille alueille, kun taas siellä, "missä hintaero verrattuna säätelemättömiin asuntoihin on pieni, kannattaisi luovuttaa tontteja vapaarahoitteisille asuntoyhtiöille". Mikähän lie tarkalleen ottaen järkeily tämän ajatuksen taustalla?

Onhan tietysti niin, että varsinkin mikäli säännelty hinta jää markkinahinnan yläpuolelle (minkä se monin paikoin tekeekin), sääntely menettää merkityksensä. Varsinkin mikäli säännelty hinta jää pysyvästi tavoittamattomiin, hitaksesta muodostuu tällaisilla alueilla harmiton, vain pientä lisäbyrokratiaa aiheuttava kuriositeetti, jolla saattaa olla hieman edullisempi tontinvuokra, mutta ei välttämättä sitäkään. Eli jos hitas-järjestelmässä muuten näkee jotain kannatettavaa, tällaisille alueille niitä ei kannattaisi rakentaa.

Mutta tarkoittaako halvimpien alueiden hitas-tuotannon vähentäminen sitä, että niitä pitäisi rakentaa enemmän nimenomaan kalliille alueille? Jutussa on mainittu vapaarahoitteisten keskimääräiseksi hinnaksi 6700 euroa neliöltä (millä kaiketi tarkoitettiin näitä kalliimpia alueita), kun taas hitas-asunnon hinnaksi 4231 euroa neliöltä. Luvut ovat käytännössä vain suuntaa-antavia, mutta kuitenkin oikeata kokoluokkaa: ero on valtava. Onko Penttilällä jonkinlainen kuvitelma, että muiden asuntojen hinnat useampien säänneltyjen asuntojen myötä jotenkin maagisesti laskisivat, ikään kuin tarve asua jotenkin vähenisi, kun vieressä on halpoja asuntoja? Ei, kyllä seuraus olisi tarjolla olevien asuntojen määrän vähentyessä pikemminkin päinvastainen.

HS uutisoi 23.10., että vain harva hitas-osakas rikastuu sääntelyn päättyessä. Näin toki on toistaiseksi, mutta absurdimpien hintapoikkeamien harvinaisuus ei tee järjestelmästä yhtään sen järkevämpää: joillakin alueilla järjestelmällä ei ole käytännössä vaikutusta, kun taas toisessa ääripäässä jotkut ovat ensin asuntoloukussa, kunnes koittaa realisoitavassa omaisuudessa mitattu äkkirikastuminen (kts. asukkaalle voittoa 2913€ / neliö).

Haluaako apulaiskaupunginjohtaja Penttilä, että yhä useammalle voisi tulla mahdollisuus tällaiseen rikastumisloukkoon? Kyllä, sitoisihan se joitakin ihmisiä Helsinkiin, mikä lienee Penttilän tavoite. Mutta vaikka ajateltaisiin vain Helsingin etua naapurikuntien kustannuksella, ovatko nämä ihmiset niitä kaupungin janoamia hyviä veronmaksajia? Tai vaikka he olisivatkin tällaisia veronmaksajia asuntoa ostettaessa, ovatko he sitä vielä siinä vaiheessa, kun he haluaisivat muuttaa pois, mutta eivät käytännössä voi sääntelyn takia? Onko sekin kaupungin etu, että toiset, ehkä maksukykyisemmätkin veronmaksajat jäävät tulematta kaupunkiin, koska heille ei osunut arpa kohdalle eivätkä he pysty ostamaan asuntoa vanhalta ehkä eläkkeellekin jääneeltä hitas-osakkaalta, joka ei halua myydä asuntoaan alihintaan? Ja voiko sitä pitää kenenkään etuna, että ihmiset eivät pääse muuttamaan kaupungin sisällä elämäntilanteen tai työpaikan vaihtuessa asunnosta toiseen, koska asunnosta ei saa myytäessä järkevää hintaa, eikä joihinkin asuntoihin sen vuoksi pääse kiinni edes rahalla?

Monille ihmisille on selvää, että hitas tuottaa lähinnä vain ongelmia. Jos hitas-asuntoja on kuitenkin niin pakko rakentaa, eikö voisi edes pyrkiä siihen, että niiden vaikutus olisi maltillinen, ja niiden hinnat osuisivat lähitulevaisuuttakin arvioitaessa edes jokseenkin lähelle markkinahintoja? Nyt tuntuu, että Penttilä pyrkii päinvastaiseen eli luomaan nimenomaan enemmän sellaisia hitas-yhtiöitä, joissa järjestelmän ongelmat ovat kaikista suurimmat.

Tästä tulee ihan mieleen Akateemisen talousblogin parin vuodentakainen kirjoitus, joka käsitteli Penttilän HS:lle antamaa haastattelua, jossa hän totesi hitas-järjestelmän olevan hyvä sillä perusteella, että hitas-järjestelmän asunnoille on niin kova kysyntä. Ajatuksenjuoksu tuntuu olevan linjassa nyt esitetyn kanssa. Luomalla suosituille alueille entistä enemmän entistä alihintaisempia asuntoja, saadaan järjestelmästä entistä suositumpi, ja siten siis entistä parempi! Miksei siis rakennettaisi ydinkeskustaan oma Cirrus-kokoluokan tornitalo, ja myytäisi siitä asuntoja 100 euron neliöhintaan? Asuntoarpajaisiin tursuavat sadattuhannet hakemukset ja asuntoihin tämän jälkeen hintaloukkuun kymmeniksi vuosiksi jäävät onnekkaat olisivat täydellinen osoitus järjestelmän entistä suuremmasta erinomaisuudesta!

Älä ruoki veropakolaisuutta!

Kenenkäs rahat 
löytyivätkään veroparatiisista?
(HS 11.10.2013)

Finanssikriisin jälkimainingeissa veroparatiiseihin ja kansainvälisiin verotuksen pelisääntöihin on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota ja joitakin tuloksiakin on saatu, kuten äskettäisissä Casimir Ehrnroothin, Jorma Ollilan ja nyt Bertel Pauligin tapauksessa. Silti veropakolaisuuden torjuminen tuntuu välillä toivottomalta oli kyse sitten yritysten tai yksityishenkilöiden verotuksesta. Rahoja on vaikea jäljittää, suuryritykset voivat toimia siirtohinnoittelun epäreiluudesta riippumatta täysin lain kirjan mukaan, eikä veropakolaisuudesta kiinnijäämisestä välttämättä synny niin suurta riskiä, että se saisi maksamaan verot kiltisti. Jotkut ovat voineet päästä osittain pälkähästä myös ns. ne bis in idem -periaatteen ansiosta (kts. Vero.fi). Tämän suhteen on sääntöihin ja käytäntöihin varmasti tulossa periaatteen huomioonottavia parannuksia, mutta kansainvälinen talousympäristö tulee tarjoamaan houkuttelevia pakopaikkoja myös jatkossa, mikä näkyy sekä suorasti että epäsuorasti valtion budjetissa ja sitä kautta tavallisen veronmaksajan kukkarossa.

Siinä missä virkavallan keinot käyvät vähiin, voisiko apua löytyä sieltä, missä ongelmakin syntyy, eli markkinoilta? Jos kuluttajat alkaisivat kasvavissa määrin ottaa ympäristöystävällisyyden ja muiden eettisten arvojen lisäksi myös veroeettisyyden huomioon kulutusvalinnoissaan, varsinkin kulutustuote- ja palvelualoilla toimivien yritysten olisi pakko ottaa tämä paremmin huomioon. Starbucks ei maksanut vuosiin veroa Britanniassa, mutta on nyt taipunut maksamaan ainakin jotakin (kts. Starbucks maksoi ensimmäistä kertaa vuosiin yritysveroa Britanniaan). Syy tähän voi olla nimenomaan Starbucksin kuluttaja- ja palvelukeskeinen toimiala.

Veroeettisyyden merkitys lienee sinänsä vahvasti kansallisuussidonnaista. Suomalaista Starbucksissa kävijää ei luultavasti kovin paljon kiinnosta, maksaako Starbucks voitoistaan veroja Britanniaan vai ei. Suomessa pelibisneksen jättimenestyjät Supercell ja perässä myös Rovio (Talouselämä 18/2013) ovat kertoneet maksavansa veronsa kiltisti Suomeen. Tällä ei alan kansainvälisyydestä johtuen liene kuluttajiin juuri minkäänlaista vaikutusta, mutta ehkä juuri sen vuoksi olisi hienoa, jos tällaiset positiiviset ulostulot saisivat enemmän huomiota.

Jos yritysten ja niiden omistajien verotukseen kiinnitettäisiin huomiota myös kuluttajanäkökulmasta, yritysten olisi useammin katsottava veron maksua myös tästä näkökulmasta. Veroeettisyydestä pitäisi saada yrityksille markkinointivaltti ja veronkiertäjistä tulisi pitää kuluttajanäkökulmasta rakennettua mustaa listaa, joka pyrkisi mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon niin yrityksen verojärjestelyt, yritysjohdon henkilökohtaiset veronkierrot, sekä koko alihankintaketjun. Tälle pohjalle voisi jo rakentaa kuluttajien veroeettisyystietoisuutta herättelevän kampanjan. Jos kuluttaja herää, on yritysten ja niiden rikkaiden johtajienkin pakko herätä. Tällöin voittajia ovat paitsi veronmaksajat, myös yleinen moraali.

Suurjohtajien uskottavuus

Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa jatkaa vakuutteluaan (kts. Siilasmaa puolustaa johtajasopimusta). Hän kertoo, kuinka kolmen vuoden takainen johtajasopimus, nyt tehty myynti ja Elopin palkkiot ovat kaikki ajaneet osakkeenomistajien ja suomalaisten etua. Varmemmaksi vakuudeksi hän täsmentää vielä näiden asioiden olevan "äärimmäisen monimutkaisia, vaikeita sopimuksia ja monimutkaista kieltä", joita he eivät harmillisesti "ole osanneet selittää paremmin." Mutta onko kyse siitä, ettei ole osattu selittää, vai onko niin, että sitä järkevää selitystä ei itse asiassa olekaan?

Siilasmaa perustelee Helsingin Sanomien jutussa palkkioita kansainvälisillä palkkiokäytännöillä. Voi olla, että sopimus vastaa kansainvälisiä käytäntöjä, voi olla että ei. Joka tapauksessa kansainväliset käytännöt on sellaisenaan hyvin ohut, lähestulkoon "mutta kun muutkin"-tyylinen perustelu. Toki voi sanoa, että oikeiden johtajien houkutteluun tarvitaan riittävät palkkiot. Jokainen yritys ja palkkaus on kuitenkin erillinen tapaus ja Nokian tapauksessa olisi pitänyt ottaa huomioon se, että se todennäköisin ostajaehdokas on samasta osoitteesta kuin se omasta kotimaastaan kauas muuttava ja luultavasti jossain vaiheessa takaisin kotimantereelleen kaipaava johtajakin. Samaten on huomioitava, että lähtökohtaisesti Nokiaa ei ollut tai ei ainakaan olisi pitänyt olla tarkoitus vain saattaa myyntikuntoon vaan luoda bisnestä. Jos esimerkiksi verrataan Motorolan myyntiin, siinä suurten palkkioiden taustalla oli yrityksen pelastaminen myyntikuntoon, ei sen markkina-arvon tuhoaminen.

Järkevämpi perustelu suurelle yrityskauppakorvaukselle voisi olla se, että se motivoi suurjohtajan myymään yrityksen (tai sen osan) silloin, kun se on osakkeenomistajille parhaaksi, vaikka johtaja itse periaatteessa mielellään jatkaisikin tehtävässään. Mutta oliko tässä tapauksessa näin? Elop oli kaukana kotoa, ostajana oli se vanha tuttu työnantaja, tehtävä tulee siirtymäajan pysymään jokseenkin samana, minkä jälkeen siitä tulee vain entistä houkuttelevampi, ja taskussa on myös mittava kasa osakkeita, joten myynnistä on muutenkin varmasti mukava saada maksimaalinen summa.

Siilasmaa kertoo olevansa "jopa vähän ylpeä" siitä, että sai Microsoftin maksamaan 70% Elopin palkkiosta. Toisin sanoen puhuttaessa pyöreästi 5 miljardin sopimuksesta, ylpeys syntyy siitä, että 5 miljardin maksaja maksaa myös 10 miljoonaa? Eli siitä, että kauppasummaan saatiin kokonaiset 0,2% lisää!

Tehdäänpä pari asiaa selväksi. Yhden johtajan palkkiosumma on Nokian ja varsinkin Microsoftin kannalta itsessään mitätön. Yleisen työmoraalin ja suurjohtajiin suhtautumisen merkitystä kuitenkin löytyy. Ja erityisesti merkitystä voi syntyä johtajalle annettujen insentiivien suhteen: Elop saa suurimmat rahat nimenomaan tilanteessa, jossa puhelinliiketoiminta myydään, mikä tarkoittaa sitä, että ainakin puhtaasti taloudellisessa mielessä Elopin kannatti tähdätä juuri siihen. Tähän ei vaikuta se, maksaako Nokia palkkiosta 30% vai 100%.

Kun kokonaisuutta katsoo, ei Windows-strategiassa, sen täytäntöönpanossa, Elopin palkkauksen yksityiskohdissa tai juuri muissakaan viime vuosien päätöksissä tunnu olevan juuri mieltä. Kun virheitä ei juuri koskaan myönnetä, eikä ole sitä vakuuttavaa selitystä, minkä puutosta Siilasmaa harmittelee, jää vain mahdollinen sokea usko "huippujohtajien" vakuutteluun.

Mutta jos tarkastellaan esim. viimeisimpien vuosien tapahtumia, onko näihin suurjohtajiin luottamista? Casimir Ehrnrooth ja Jorma Ollila piilottelevat rahojaan veroparatiiseissa sijaitstevilla tileillä. Kun asiasta kysytään, koko tilin tai vaihtoehtoisesti niillä olevien rahojen olemassaoloa ei muisteta. Mika Vehviläinen junailee omituisen henkilökohtaisen edun ja samalla sopivasti veroja välttelevän hyväveli-diilin, ja toteaa jälkikäteen, että olisi pitänyt myös miettiä, "miltä asiat näyttää". Olli-Pekka Kallasvuo sählää Nokian johdossa ollessaan ensitöikseen tullissa, Elop antaa tuon tuostakin melko selviksi valheiksi osoittautuneita lausuntoja (viimeisimpänä heinäkuun väite myyntiajatuksesta ), ja Siilasmaalta pääsi puolestaan Elopin sopimuksesta annettuun lausuntoon liittyen hänen omien sanojensa mukaan "työtapaturma".

On ymmärrettävää, että aina sanat eivät ehkä yllättävissäkin haastattelutilanteissa osu aivan kohdalleen, mutta tuollaisessa asemassa asiat ja sanojen asettelu tulisi vain yksinkertaisesti hallita paremmin. Monet tapaukset saavatkin koko "huippujohtaja"-termin kuulostamaan pikemminkin vitsiltä. Kun nämä johtajat kertovat jotain ilman, että samalla annetaan vakuuttavaa perustelua, tuntuuko siltä, että väitteeseen tulisi uskoa?

Ps. Elopille muuten tiedoksi, että vaikka ex-vaimo vaatisi puolikasta siitä noin 20 miljoonan loppukorvauksesta, ei se tarkoita sitä, että se oma puolikas olisi aivan pakko pitää kokonaan.

Stephen Elop ja myyräoptio

Stephen Elop - myyrä, vai jotakin muuta?
(kuva: JialiangGao)

Jotkut arvelivat Stephen Elopia myyräksi jo hänen Nokian johtoon astumisestaan lähtien kolme vuotta sitten. Teoria sai todellista tulta alleen ns. Palava lautta -muistion myötä 2,5 vuotta sitten, ja viime viikon uutinen toi tarinan ainakin jonkinlaiseen päätökseen.

Osoittuiko siis nyt, että Elop todella oli myyrä? Myyräteorian puolesta ja sitä vastaan on esitetty useita kommentteja, mutta ensin pitäisi määritellä, mitä myyrällä oikeastaan tässä yhteydessä tarkoitetaan tai ainakin kuinka täydellistä "myyryyttä" myyräteorian paikkansapitävyys oikeastaan vaatii.

Vakoojamaailmasta tutulla myyrän prototyypillä olisi vain yksi ainoa määränpää, johon ei millään tapaa kuuluisi soluttautumiskohteen etu. Tällainen myyrä Elop tuskin oli. Pitää kuitenkin kysyä, mikä Elopia henkilökohtaisella tasolla motivoi eniten. Menestystä hän varmasti tavoittelee, mutta mikä tie sinne tuntuu houkuttelevimmalta, onkin toinen kysymys.

Perjantain (13.9.2013) Tekniikka & Talous -lehden Perusinsinööri Veijo Miettinen toteaa myyräteoriaa vastaan:

"Hyvän bisneksen tuhoaminen valtausta varten on hullu strategia. Edes Steve Ballmer ei ole niin tyhmä, että yrittäisi sellaista."

Tokihan Microsoft haluaa jatkaa bisnestä Windows Phonen kanssa, joten ei sitä kannata tuhota. Sen sijaan tämä kiinnostus ei varmasti yltänyt Microsoftin osalta muiden käyttöjärjestelmien varaan rakennettujen kännyköiden suuntaan - pikemminkin päinvastoin. Microsoftin ensimmäinen prioriteetti lienee saada Windows Phone menestymään, ei niinkään myydä puhelimia, vaikka se toki tulee jatkossa hyvänä toissijaisena tavoitteena. Muihin käyttöjärjestelmiin pohjautuvan bisneksen tuhoaminen ei siis kuulosta Microsoftin kannalta yhtään hullulta, eikä myyräteoriaa voi siksi tällä perusteella kumota.

Microsoft haluaa Windows Phonen menestyvän ja Elop haluaa menestyä henkilökohtaisella tasolla. Elopin siirtyminen Nokian leipiin ja Nokian täydellinen naittaminen WP-järjestelmään ajoivat mainiosti molempia etuja. Elopille Windows-strategiassa ja Symbianin turhan tehokkaasti kommunikoidussa tappamisessa kyse oli epäsymmetrisestä riskistä: on helppo ottaa suuri riski, jos negatiivisemmasta skenaariosta ei juuri koidu harmia. Jos Nokia olisi menestynyt tällä kaikki munat yhteen koriin laittavalla strategialla, Elopia olisi voitu ylistää suureksi visionääriksi, joka uskalsi ohjata Nokian hallituksen rohkeisiin ja lyhyellä aikajänteellä kivuliaisiin päätöksiin. Jos (eli kun) näin ei käynyt, menetys ei ollut Elopille kummoinen. Windows Phoneahan saatiin kuitenkin entisen kännykkämaailman ykkösen voimin edistettyä huomattavasti, ja kuin bonuksena yritys saatiin yhden käyttöjärjestelmän strategialla näivetettyä halvaksi ostokohteeksi, ja kuin palkintona, Elop on nyt siirtymässä Microsoftin johtoon.

WP-strategiassa oli siis kaksi vaihtoehtoista skenaariota, jotka olivat Elopille molemmat varsin myönteisiä. Kävi sitten niin tai näin, hän luultavasti selviäisi ulos sankarina. Kysymys oli vain siitä, olisiko hän sekä Microsoftin että Nokian sankari, vai vain Microsoftin. Suomalaisten kannalta valitettavasti Nokia jäi tässä pelissä häviäjäksi.

Täydellinen sitoutuminen WP:hen irtautumalla Androidista käyttöjärjestelmävaihtoehtona ajoi varmasti Microsoftin etua, mutta tuskin Nokian. Samaten Symbianin täydellinen lyttääminen ennen korvaavan tuotteen saamista markkinoille edisti luultavasti Microsoftin asiaa, mutta tuskinpa vain Nokian. Nokian toimitusjohtajana Elopin olisi kuulunut ajaa vain ja ainoastaan Nokian etua, mutta ei siltä näiden tekijöiden valossa näytä. Syntyy kuva, että Elop ja Microsoftin väki osasivat amerikkalaisina applelandian supliikkimiehinä vetää oikeista naruista ja saivat epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen Nokian johdon näkemään Windows Phonen jonkinlaisena pelastajana.

Elämässä harva asia on täysin mustavalkoinen. Elopin myyräkysymyksessä kyse on lähinnä siitä, missä määrin hän oli Nokian toimitusjohtajaksi ryhtyessään ja toimitusjohtajana toimiessaan oikeasti Nokian mies ja missä määrin sympatiat liikkuivat suoremmin Microsoftin ja Windows Phonen puolella. Ajoiko hän 100-prosenttisesti vain Nokian etua? Mikäli ei, hänessä oli ainakin jonkin verran myyrää.

Lisääkö hallitus työttömyyttä?

Helsingin Sanomat kirjoitti 19.5. ja pääkirjoituksessa 21.5. kuinka "omistusasuminen lisää työttömyyttä". Mielestäni on erikoista, miten syypääksi asetetaan omistusasuminen itsessään. Jos verrataan omistusasumista ja vuokralla asumista sellaisenaan, voi oikeastaan tulla yhteiskunnallisilta seurauksiltaan päinvastaiseenkin päätelmään. Omistusasumiselle sellaisenaan on luontaista lähinnä se, ettei siitä tarvitse muuttaa pois, mutta hyvältä paikalta löydetystä vuokra-asunnosta voi joutua 6 kk:n irtisanomisajan puitteissa lähtemään. Tämä ei ehkä lisää varsinaisesti työttömyyttä, mutta voi pidentää työmatkaa, mikä muuttamispakon ohella lisää henkistä ja ehkä taloudellistakin rasitusta. Tämä taas voi vähentää työtehokkuutta, mistä omistusasumista syytettiin.

Mikä erottaakaan omistusasujan vuokralla asujasta?

Omistusasumisesta tulee yleisellä tasolla haitallista tavallaan päinvastaisella tavalla vuokralla asumiseen nähden eli silloin, kun muuttoa pyritään välttämään sen aiheuttaman taloudellisen rasitteen takia. Tämä johtuu kuitenkin enemmän muista tekijöistä kuin omistusasumisesta asumismuotona.

Ensinnäkin jos omistusasunnosta muutetaan työn perässä vuokralle ja jätetään oma asunto vuokralle, joutuu vuokratuloista maksamaan veroa, mikä aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia. Tämä on yksi tekijä omistusasumisen suosimisessa, mutta vaikuttanee suhteessa vähän muuttohalukkuuteen yleisellä tasolla, sillä moni ei halua eikä välttämättä edes pysty lähtemänä vuokranantajaksi tällaisessa tilanteessa. Lisäksi mikäli asunnon vaihto ei lähtökohtaisesti aiheuttaisi kustannuksia, olisi helpompi myydä vanha asunto ja ostaa uusi tilalle, jolloin tätä ongelmaa ei olisi.

Toisena tekijänä omistusasuntojenväliseen muuttamiseen liittyvistä asuntokaupoista syntyy sinänsä tyypillisesti kustannuksia jo välittäjäpalkkioiden muodossa. Asunnon voi kuitenkin välittää myös itse, mihin voisi haluttaessa kannustaa lainsäädännöllisin keinoin, mikä alentaisi tätä omistusasuntomuuttamiseen luontaisesti liittyvää kustannustekijää. Tällöin muuton kustannukset eivät kasvaisi juuri vuokra-asunnosta toiseen muuttamista suuremmaksi - jos verotusta ei siis oteta huomioon.

Kolmantena tekijänä tuleva verotus voikin sen väistämättömyyden takia nousta pahimmaksi muuttohalujen latistajaksi. Varainsiirtoveroprosenttia nostettiin tämän vuoden maaliskuussa asunto-osakkeiden osalta 25%:lla, minkä lisäksi sen veropohjaa laajennettiin, mikä nostaa uudistuotannosta maksettavaa varainsiirtoveroa melko helposti sadoillakin prosenteilla. Tätä veroa ei voi muuttaessa välttää, mikä johtaa tilanteeseen, jossa verotus kannustaa omistusasumiseen, mutta toisaalta olemaan muuttamatta. Tästä voisi tutkimuksen perusteella tulla siihen johtopäätökseen, että hallitus lisää toimillaan työttömyyttä tai ainakin työn tehokkuutta.

Koulukiusaamisen puolesta?

Yläkoulun opettaja Antti Korhosen potkut Alppilassa tuovat mieleen viime vuosina käydyn keskustelun koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Koulukiusauksen varsinaiset syyt ovat useimmiten kiusaavan oppilaan kotona, mutta avaimet sen jatkumisen estämiseen ovat kouluilla.

Monesti on ihmetelty, miksei kiusaamiseen kouluissa puututa. Korhosen potkut antavat siihen yhden vastauksen. Siihen ei puututa, koska ei ole valtuuksia tarvittaviin toimenpiteisiin. Toisaalta kun osa vanhemmistakin saattaa käydä kimppuun "liiallisesta" puuttumisesta, on vain helpompi olla tekemättä mitään. Korhosen potkut tekevätkin opettajista entistä varovaisempia ja antavat oppilaille entistä enemmän mahdollisuuksia toimia oman mielensä mukaan. Tämä tarkoittaa paitsi yleistä rauhattomuutta, myös koulukiusaamisen lisääntymistä, mikä voi jatkuessaan olla hyvin vahingollista hyvin monille. Tilanteesta kärsivät lopulta kaikki oppilaista opettajiin. Tästä näkökulmasta voisi oikeastaan sanoa, että Korhoselle annetut potkut olivat toimi koulukiusaamisen säilyttämisen puolesta.

Vaan voisiko Korhosen tapaus katkaista kamelin selän? Voisiko tapaus motivoida opettajien valtuuksia ja ehkä velvollisuuksiakin lisääviin muutoksiin, joilla kehitys olisi mahdollista saada käännettyä?

Tyhjältä pöydältä 3 - Osinkoverotus

Yhteinen hyvä
hukassa?

Hallituksen osinkoveroremontti on mittava ja on sen vuoksi ymmärrettävästi nostattanut vahvoja mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Vaikka Jan Vapaavuori viikko sitten totesi, että "Hallitus ei tule muuttamaan kehysriihessä tekemiään päätöksiä. Piste.", nyt tuoreimpana käänteenä myös Jyrki Katainen on todennut, että suuromistajien veronkevennykseen puututaan. Vaikuttaa yleisesti ottaen siltä, että koko päätöksentekoprosessi olisi sujunut enemmän lobbari- kuin virkamiesvetoisesti, ja nyt pyritään siivoamaan pahimmat virhearviot.

Mutta mitä tavoitteita hyvällä osinkoverotuksella tulisi olla? Katsotaanpa. Hyvin suunniteltu pääoma- ja osinkoverotus:

1. Kannustaa kasvuun.
2. Kannustaa yrittämään.
3. Kannustaa varojen tehokkaaseen allokaatioon.
4. Minimoi kannustimet veropakolaisuuteen.
5. Ei suosi ulkomaista sijoittajaa kotimaisen sijoittajan kustannuksella.
6. Kannustaa kuitenkin ulkomaisia investointeja.
7. On oikeudenmukainen.
8. Minimoi kannustimet kaikenlaiseen myös maan rajojen sisällä tapahtuvaan epämielekkääseen verokikkailuun kuten voittojen kierrättämiseen holdingyhtiöiden kautta.
9. Kerää riittävästi verotuloja, kun muiden tekijöiden kannustinvaikutukset on otettu huomioon.
10. On mahdollisimman yksinkertainen muiden kriteerien sallimissa puitteissa.

Hyviä tavoitteita on myös muita, kuten kannustaminen ajattelevaan ja osallistuvaan suoraan osakeomistamiseen. Itsessään hyvät tavoitteet ovat kuitenkin monesti keskenään ristiriidassa, joten ratkaisu on väistämättä jonkinlainen kompromissi. Esimerkkeinä:

• Alempi yhteisövero yhdistettynä korkeampaan osinkoveroon voi esimerkiksi kannustaa investoimaan, mutta toisaalta suosii ulkomaista sijoittajaa kotimaisen kustannuksella sekä kannustaa veropakolaisuuteen ja muuhun verokikkailuun.
• Suuri pääomavero kerää periaatteessa paljon verotuloja, mutta toisaalta latistaa halukkuutta yrittäjyyteen ja sijoittamiseen sekä heikentää myös varojen tehokasta allokaatiota muun muassa voittojen realisointiin sidotun verotuksen takia.
• Yrityksen osinkojen verottomuuden sitominen oman pääoman määrään voi periaatteessa kannustaa kasvuun ja liiketoiminnan vakauteen, mutta toisaalta pykälä ei ota huomioon erilaisten toimialojen erilaisia vaatimuksia ja voi muun muassa tästä johtuen painostaa rahojen perusteettomaan paikalleen sitomiseen.
• Rikkaiden yksityisihmisten tai suurten yritysten suosiminen veroparatiisihenkeä muistuttavilla verotuksellisilla erityiseduilla voi joskus olla verokertymämielessä kannattavaa kotimaata tunnistamattoman pääoman maailmassa, mutta sotii erittäin pahasti kaikkea oikeudenmukaisuutta vastaan niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.

Nyt, kun osinkoverotusta remontoidaan selvästikin joka tapauksessa merkittävästi ja kehysriihen muutoksiin ollaan tekemässä tarkennuksia ainakin suuromistajien perusteettoman kevyen veron välttämiseksi, olisiko syytä pohtia myös laajemmin, miten osinkoverotus olisi syytä rakentaa? Jos lähtökohdaksi ottaisi esimerkiksi Timo Rothoviuksen tuoreen ehdotuksen (kts. Osakesäästäjien Rothoviukselta radikaali veroehdotus), nykykäytännöstä poiketen myös rahastot ja muut kapitalisaatiosopimuksen kautta sijoittavat joutuisivat maksamaan osingoistaan veroa. Tällöin kannustettaisiin aktiiviseen suoraan osakesijoittamiseen, veroparatiiseihin viedyillä sijoitusyhtiöillä ei pääsisi kiertämään veroa,  mahdollisuudet sekä tarve myös muuhun verokikkailuun vähenisi, ulkomaisia sijoittajia ei suosittaisi muttei myöskään syrjittäisi, ja veromalli yksinkertaistuisi nykyisestä. Koska veropohja laajenisi samalla huomattavasti, veroprosenttia voisi vähentää hyvin tuntuvasti ilman, että valtion verotulot vähenisivät.

Mallissa tuntuisi olevan paljon hyviä puolia, mutta on siinä Rothoviuksen ehdotuksen mukaisesti kuvattuna ongelmiakin. Jos kaikkia osinkotuloja oikeasti laskettaisiin niin paljon kuin Rothovius osakesäästäjien edunajajana ehdottaisi, 20%:iin lasketun yhteisöveron myötä kokonaisveroasteeksi muodostuisi 3%:n osinkoverolla vaivaiset 22,4%. Tämä ei olisi kovin reilua tavallisia palkansaajia eikä listaamattomien yritysten omistajia kohtaan. Samalla se aiheuttaisi perusteettoman suuret kannustimet ohjata pörssiyritysten palkkiojärjestelmiä palkkatuloista erilaisten palkitsemisjärjestelmien suuntaan, sekä voisi synnyttää epämielekkäitä kannustimia ja uudenlaisia instrumentteja verojen minimoimiseksi myös listaamattomien yritysten omistajille. Tämä taas voisi tarkoittaa myös tarvetta listaamattomien yritysten verotuksen entistä mittavampaan remonttiin. Lisäksi rahastojen saamien osinkojen verottaminen voisi johtaa moninkertaiseen verotukseen, missä yhdistyvät omistetun yhtiön yhteisövero, rahaston maksama osinkovero sekä rahaston realisoinnista maksettu pääomavero.

Vaikka vallitsevia rakenteita on mielestäni tervettä kyseenalaistaa kokonaisuudessaan, suuret muutokset voivat olla käytännön tasolla vaarallisia. Voisiko seuraavanlainen ehdotus toimia kompromissina? Laajennettaisiin osinkoveropohjaa Rothoviuksen ehdotuksen mukaisesti, ja veroprosentiksi asetettaisiin rahastoille ja säätiöille nykyisen 0%:n sijasta esimerkiksi tuo 3%. Tällä saataisiin aikaan se, että nykyistä 21-22,4% listattujen yritysten osinkoveroa ei yhteisöveron laskemisesta huolimatta tarvitsisi kiristää kehysriihen suunnitelman mukaiselle 30-32%:n tasolle. Rahastojen ja säätiöiden moninkertaisen verotuksen välttämiseksi näiden maksamat osinkoverot voisi vähentää aikanaan mahdollisesti syntyvistä luovutusvoitoista maksettavista pääomaveroista. Rahastosijoittajat eivät tällöin menettäisi muuta kuin 3% korkoa korolle -efektistä, mikä tarkoittaisi 5%:n osinkotuotolla ja kasvulla vain 0,008%:n vuotuista osuutta sijoitetusta pääomasta (siis 8 senttiä 1000 eurosta), mikä on alle sadasosa tyypillisistä rahastonhoitokuluista. Lopputuloksena verokertymä kasvaisi, veronkierto vähenisi, tavallisten osakesijoittajien asema säilyisi nykyisellään, eikä verojärjestelmän oikeudenmukaisuudesta jouduttaisi tinkimään.

Osingot aidosti samalle linjalle luovutusvoittojen kanssa

Hallitus on poistamassa listattujen yritysten osinkojen 30-prosenttisen verovapauden vuoden 2014 alusta lähtien. Tämän seurauksena osinkojen verotus nousee noin 43 prosenttia, mikä on suhteellisesti valtava muutos. Pankit voivat olla tässä kuitenkin voittajia. Syy on siinä, että rahastoissa osinkojen verotuksesta ei tarvitse kantaa huolta, mikä voimistaa pankkien kauppaamien rahastojen suhteellista houkuttelevuutta. Voittajia ovat myös ulkomaiset sijoittajat, jotka saavat hyödyn yhteisöveron tuntuvasta 18 prosentin laskusta joutumatta kärsimään osinkoveron noususta. Tavallisen suomalaisen osakesijoittajan asemaa muutos heikentää yhteisöveron laskemisesta huolimatta.

Suomalaisen sijoittajan kannalta voi toki todeta, että verotus myös yksinkertaistuu, sillä muutos asettaa osingot veroprosentin osalta samaan luokkaan luovutusvoitoista maksettavan veron kanssa. Eikö samalla voisi kuitenkin asettaa osingot samalle linjalle luovutusvoittojen kanssa myös muilta osin? Luovutusvoitoista voi nimittäin verotuksessa vähentää aiemmin syntyneet luovutustappiot, mutta sama vähennysoikeus ei nykylainsäädännöllä koske osinkoja. Tämä voi aiheuttaa tilanteen, jossa joutuu maksamaan sijoituksistaan pääomatuloveroa, vaikka sijoitukset olisivat tappiolla, eikä mitään tuloa siis olisi kokonaisuutta katsoen edes syntynyt. Tämä on paitsi epäoikeudenmukaista, se myös laskee tavallisen suomalaisen intoa ryhtyä osakesäästäjäksi.

"Jos ministerikään ei viitsi..."

Heidi Hautalan oviremontista on noussut meteli - ja ihan aiheesta. Hautala ei ole ainoastaan ministeri, vaan myös harmaan talouden ministerityöryhmän jäsen, mistä johtuen hänen pitäisi tietää miten työtä teettäessä tulisi toimia.

Työn teettäminen - liikaa yksityiskohtia?

Hautalalla ja remontoijalla on omat näkemyksensä siitä, miten asiat ovat tapahtuneet. Kumpikaan versioista ei liene kovin täsmällinen, mutta totuuden täytyy löytyä jostain versioiden välimaastosta. Hautalan omista kommenteistakin selviää, ettei tässä ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olla edetty. Blogissaan hän esimerkiksi myöntää seuraavaa: "Minä tein virheen siinä, että en pyytänyt kuittia käteismaksusta."

Oliko remontin hinta sitten lähempänä Hautalan väitettä 100 eurosta vai remontoijan väitettä 600-650 eurosta? Suhteellinen ero on järjetön, mutta osoittaa lähinnä vain sen, miten kaukana tarinat ovat toisistaan.  Monimiljonääri Niklas Herlinin esimerkki jos jokin osoittaa, että raha ei ole ainoa motivaattori jättää verovelvollisuuksia hoitamatta. Hän kirjoittaa blogissaan, kuinka vasta kotitalousvähennys teki mahdolliseksi teettää työtä laillisesti. Vaikka Hautalalla ei olekaan Herlinin rikkauksia, hänelläkään on oviremontissa tuskin ollut kyse rahasta, vaan viitsimisestä.

Ydinkysymys kuuluukin: jos harmaan talouden työryhmässä työskentelevä ministeri ei jaksa hoitaa verovelvollisuuksia oikeaoppisesti, miksi tavallinen mattimeikäläinen jaksaisi? Ja jos Hautalan asemassa oleva selviäisi verovelvollisuuksien kiertämisestä säikähdyksellä, miksi tavallisen kansalaisenkaan tarvitsisi asialla päätään vaivata? Vaikka oviremontti olisi ollut vain 100 euron hintainen, se heikentää pahasti tavallisen kansalaisen veronmaksumoraalia, ja sitä kautta oven hinta saattaa menetettyjen verotulojen myötä nousta 10 miljoonaan euroon.

Voisiko tapauksesta kuitenkin seurata jotakin hyvääkin? Jos ministeritason ihminen ei jaksa, viitsi tai pahimmassa tapauksessa edes osaa hoitaa työn teettämistä oikeaoppisesti, se on signaali, joka pitäisi ottaa vakavissaan. Paitsi että kotitalousvähennyksen tason vuodentakainen heikennys voisi olla syytä perua ainakin osittain, verovelvollisuuksien hoitamisesta olisi syytä tehdä huomattavasti helpompaa. Ei riitä, että verojen hoitaminen on taloudellisesti siedettävää. Sen pitää olla myös helppoa. Tässä on yksi keskeisistä haasteista, mihin harmaan talouden työryhmän tulisi puuttua.

Järjestelmän kierteet 18 - Luovutustappion kierrätys

Tämä kierre liittyy samaan peruslähtökohtaan kuin edellinenkin: mikäli osakkeiden luovutuksesta syntyy tappioita, nämä tappiot ovat vähennettävissä tulevista voitoista. Syy käytäntöön on selvä: eihän siinä olisi tolkkua, jos 100 euron menettämisen ja 100 euron saamisen yhdessä aiheuttamasta nollasummatilanteesta pitäisi maksaa 30 euroa veroa ja joutua siten verojen takia vain menettämään kokonaisuudesta rahaa. Säännölle on kuitenkin kaksi poikkeustilannetta, joissa veroa joutuu maksamaan tappioista huolimatta: edellisessä osassa mainitsemani osinkojen pakkoverotus, sekä tappioiden vanheneminen.

Yleisesti ottaen edellisessä kierteessä kuvattuun osinkojen välttelyyn ei ole kannattavaa ryhtyä, mikäli uskoo siihen, että  aluksi tappiolla olevat sijoitukset tulevat nousemaan voitollisiksi. Syy tähän on se, että tällöin aiemmin syntyneet tappiot voi vähentää kuitenkin myöhemmistä voitoista täysimääräisesti, jolloin siitä ei ole pidemmällä aikavälillä käytännössä haittaa, että joutuu välissä maksamaan hetkellisesti perusteettomia osingoista lankeavia veroja. Tilannetta muuttaa kuitenkin se, että lainsäädäntö asettaa aikarajan tappioiden vähentämiselle. Vuonna 2011 tappioiden vanhenemisaikaa kasvatettiin kolmesta vuodesta viiteen vuoteen, mikä oli selvä kehitysaskel, mutta tappioiden vanheneminen voi silti tulla vastaan.  Tämä synnyttää oman kierteensä, jonka taloudellinen merkitys voi helposti olla huomattavasti osingoista maksettavaa veroa suurempi.

Tappio odottamassa uudelleenjäädytystä.
(13.1.2013)

Kierre syntyy siitä, että tappioita voi pyrkiä kierrättämään, jotta tappioiden käyttämiselle saisi jatkoaikaa. Tarkastellaanpa asiaa esimerkin kautta. Edellisestä kierteestä tutulla esimerkkisijoittaja Niemisellä on seuraavanlainen lähtötilanne:

• Hänellä on huonosta sijoituksesta A syntynyt 3000 euron tappio, joka on verotuksellisesti vanhenemassa vuoden päästä.
• Hänellä on hyvästä sijoituksesta B jäljellä osakkeita, jotka myymällä hän saisi 1000 euron myyntivoiton.
• Hänellä on toisesta heikosta sijoituksesta C jäljellä osakkeita, jotka myymällä hän saisi 1000 euron tappion.
• Nieminen kokee, että sekä B ja C ovat yhä hinnaltaan aliarvostettuja, eikä hän halua luopua niistä.

Niemisellä on kaksi keinoa, jotka hänen kannattaa tässä tilanteessa hyödyntää. 

1. Ilmeisimpänä keinona hänen kannattaa tietysti luopua ainakin hetkellisesti voitollisista osakkeista B. Näin hän saa hyödynnettyä 1000 euroa 3000 euron voimassa olevista tappioista. Ostamalla osakkeet takaisin, hän saa säilytettyä sijoituksensa, ja mikäli jatkossa tulee lisää luovutusvoittoja, niistä jää vähemmän veroja maksettavaksi.
2. Koska tappioiden vanhenemiseen on vielä jonkin verran aikaa, hänen kannattaa myydä ja ostaa myös tappiolliset osakkeet C. Syy tähän on yksinkertaisesti, että mikäli C:n osakekurssi nousee, niistä tulee myynti-osto-operaation ansiosta voitollisia. Näin päästään tilanteeseen, jossa osakkeet C voi kannattaa myydä ja ostaa samasta syystä kuin kokonaisuudessaankin voitolliset osakkeet B. Vaikka toiminnasta syntyy voiton lisäksi myös tappio, tämän uuden tappion vanhenemiseen menee vuosia. Käymällä kauppaa, on siis ostettu lisäaikaa todellisten voittojen saavuttamiseksi.

Käyttämällä molemmat keinot, hän varmistaa, että ainakin 1000 euroa tappioista tulee käytettyä, sekä kasvattaa selvästi todennäköisyyttä sille, että saisi tasattua tappioista myös enemmän. Kaupankäynnistä koituu tietysti osinkojen välttelyn tapaan kaupankäyntikustannuksia. On kuitenkin kolme syytä, mitkä tekevät tämän kierteen käyttämisestä potentiaalisesti huomattavasti osinkojen välttelykierrettä kannattavampaa.

1. Siinä missä osingoista maksetaan vain 21-22,4 % veroa, luovutusvoitoista maksetaan 30-32% veroa. Potentiaalinen säästö on siis jo prosentuaalisesti merkittävämpi.
2. Osinkojen suuruus yksittäisenä vuotena on yleensä vain joitakin prosentteja osakkeen kaupankäyntiarvosta. Esimerkiksi  Helsingin pörssissä keväällä 2013 osinkotuotto on keskimäärin noin 4% ja korkeimmillaan vajaat 9%, mikä asettaa rajat sille, kuinka paljon yksittäisestä osinkojen välttämisoperaatiosta voi sellaisenaan hyötyä. Luovutustappion säästymisen osalta säästetylle summalle asettaa rajan vain säästyneen tappion suuruus (eli yllä olevassa esimerkissä enimmillään 3000 euroa).
3. Riski sille, ettei saa osakkeita toivomaansa hintaan takaisin on pienempi, sillä osto- ja myyntiajankohdat voi valita paljon vapaammin, kun kauppojen ajankohta ei ole sidottu muutenkin helposti turbulenttiin osakkeiden irtoamisaikaan. Teoriassa osakkeet voisi jopa myydä itselleen, jolloin hintariski eliminoituu.

Riippuu paljon ennen kaikkea tappioiden ja voittojen suhteellisesta suuruudesta, kuinka kannattavaa operaatioihin on ryhtyä, mutta parhaimmillaan vältettävän veron suuruus voi olla jopa 25% koko sijoitusomaisuudesta. Tilanne voi siis olla esimerkiksi se, että verotuksen takia yli 10% tappiolliseksi muuttumassa oleva sijoitusvarallisuus muuttuukin operaation avulla yli 10% voitolliseksi. Ja tämä vain siksi, että tekee näennäisesti järjettömät edestakaiset kaupat. 

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvaus	Myydään ja ostetaan osakkeita, jotka ovat tuntuvasti tappiolla tai tuntuvasti voitolla.
Aukko	Ei ole - Kierteen käytöllä vain säilytetään se tappioidenvähennysoikeus, jonka menettämiselle ei ole järkeenkäypiä perusteita. Aukosta ei siis ole kyse, koska menettelyllä ei saavuteta tilaa, joka sotisi lain perustarkoitusta vastaan.
Mutka	Melko suuri - Vaiva kaupankäyntiin ei ole suuri, mutta kaupankäyntikustannukset ja kurssiriskin huomioiden toimenpiteestä voi syntyä merkittäviä kuluja. Kymmenien prosenttien perusteettoman veron välttämiseksi se voi kuitenkin kannattaa.
Merkitys yksilölle	Melko suuri - Perusteettoman veron suuruus voi korkeimmillaan olla jopa 25,6% koko sijoitusvarallisuudesta - vero, joka siis syntyy, vaikka olisi tehnyt vain tappiota! Vaikka tuo on teoreettinen luku, joka ei ehkä kenelläkään täysimääräisesti toteudu, luku antaa osviittaa siitä, miten merkittävistä summista on kyse.
Merkitys yhteiskunnalle	Melko pieni - pieni - Haitallisena voi pitää periaatteessa jo sitä, että kierre ohjaa tekemään päätöksiä kaupoista sellaiselta pohjalta, mikä ei liity mitenkään itse sijoituskohteisiin. Tämän merkitys yhteiskunnallisella tasolla on niin olematon, että käytännössä yhteiskunnallinen merkitys rajoittuu samaan kuin edellisenkin kierteen osalta, eli siihen kuinka houkuttelevana sijoitustoimintaa pidetään. Se, että veroja voi joutua maksamaan jopa tappioista kasvattaa riskin epätasapainoa: ei ole ainoastaan niin, että voitoista menee osa valtiolle ja että tappiot kannetaan 100-prosenttisesti itse, vaan verottaja voi kasvattaa tappioita tuosta 100 prosentista entisestään - teoriassa ad infinitum. Yleisesti ottaen sijoittamiseen lienee hyvä kannustaa, joten käytäntöä voi pitää yhteiskunnalle haitallisena. Toisaalta vähennysoikeuden pitkittäminen kolmesta viiteen vuoteen vähentää kierteen merkitystä.
Korjattavuus	Helppo - Tappioiden ei tarvitsisi vanheta lainkaan.
Kokonaisälyttömyys	Melko korkea. Ainoa syy, minkä tappioiden vanhenemiselle voi nähdä on byrokratian keventäminen: vanhoista tappioista ei haluta pitää kirjaa ikuisesti. Nykyaikana muutaman luvun säilyttäminen verotiedoissa ei pitäisi kuitenkaan olla mikään ongelma.
Tuomio	Luovutustappioiden vähennysoikeudesta ikuinen. Tappioiden vähennysaikaa on jo pidennetty kolmesta vuodesta viiteen vuoteen, mikä riittää jo pitkälle. Ei ole kuitenkaan nähtävissä syitä, miksei tuota vähennysaikaa voisi jatkaa pidemmällekin.

Luovutustappioiden vanhenemisessa ja kierrätyksessä on kyse jälleen yhteiskunnallisesti vähäpätöisestä, mutta yksilötason oikeudenmukaisuuden kannalta ikävästä asiasta. Kuten osinkojen pakkoverotuskin, myös luovutustappioiden vanheneminen ja sen synnyttämä kierre:

• Voi aiheuttaa tilanteen, jossa joudutaan maksamaan "tuloveroa" toiminnasta, joka on jo ennen veroja aiheuttanut vain tappiota.
• Voi ajaa tekemään kauppoja pelkän verotuksen pohjalta, mikä aiheuttaa kuluja ja voi periaatteessa olla myös pois koko suomalaisesta sijoitusvarallisuudesta.
• Laskee sijoittamisen houkuttelevuutta.

Yhteisiä tekijöitä näiden kahden kierteen väliltä siis löytyy. Luovutustappioiden vanheneminen on vain luonteeltaan kertaluontoisempi ja taloudelliselta merkitykseltään potentiaalisesti suurempi kuin osinkojen pakkoverotus. Tappioiden vanhenemiskäytännölle ei ole mielestäni mitään perusteita, joten se tulisi poistaa.

Järjestelmän kierteet 17 - Osinkojen välttely

Osinkopudotus.

Mikäli sijoitukset eivät ole olleet kokonaisuudessaan voitollisia (edellisen kierteen tilanteesta poiketen), voi syntyä toisenlainen kierre, mikä on tyypillisesti ajankohtainen juuri näin keväisin. Jos arvopaperien luovutuksesta on syntynyt tappiota, tämän tappion voi vähentää muiden arvopaperien luovutuksesta tulevista voitoista. Osingoista maksettavista veroista samaa vähennystä ei kuitenkaan voi tehdä. Tämä tarkoittaa sitä, että voi joutua maksamaan veroa vaikka olisi vain tehnyt tappiota. Mihin tämä lainsäädäntö ajaakaan sijoittajaa?

Tarkastellaanpa tilannetta esimerkin kautta. Sijoittaja Nieminen on ostanut 200 kpl osakkeita 12 euron kappalehintaan eli yhteensä 2400 eurolla. Osakkeiden arvo on laskenut 11 euroon, ja yrityksen heikentyneistä näkymistä johtuen Nieminen on päättänyt vähentää omistuksiaan yhtiössä puoleen. Hän siis myy 100 kpl 11 euron hintaan, mistä syntyy 100 euron tappio. Yhtiön osakekurssi kuitenkin jatkaa laskuaan. Osakkeen ollessa 10 euron hintainen, yhtiö päättää kuitenkin maksaa joko tuoreista tai aiemmista voitoistaan avokätisen 1 euron osingon. Tämä tarkoittaa ainakin teoriassa odotusarvoisesti sitä, että myös osakkeen kurssi laskee tuon samaisen euron verran. Mikäli Nieminen ei halua pysyvästi luopua jäljellä olevista 100 osakkeestaan (eikä toisaalta kasvattaa positiotaan), tämän kierteen mukaiset vaihtoehdot ovat odotusarvoisine seurauksineen siis seuraavat:

1. Nieminen voi pitää osakkeet, jolloin
• Nieminen maksaa saamistaan 100 euron osingoista 21 prosenttia veroa, jolloin käteen jää 79 euroa käteistä.
• Niemisen 1000 euron laskennallinen osakevarallisuus muuttuu odotusarvoisesti 900 euron osakevarallisuudeksi.
• Nieminen on siis menettänyt 100 euroa luovutustappioina ja 300 euroa jäljellä olevien osakkeiden arvonalentumisena, mistä johtuen hän on 400 euroa tappiolla. Tämän lisäksi verottaja syventää tappiota 21 euron verolla. Mikäli kyseisen osakeomistuksen tai muiden sijoitusten arvo ei nouse jatkossa tuntuvasti, osingoista oli siis Niemiselle vain haittaa. Mikäli sama toistuu useana vuonna tai mikäli sama menetys tulee useasta yhtiöstä, menetys voi nousta huomattavan korkeaksi.
2. Nieminen voi myydä osakkeet ennen osingon irtoamista, ja ostaa ne sen jälkeen takaisin, jolloin
• Niemisen tilanne on odotusarvoisesti muuten kuten yllä, mutta 21 prosentin verojen sijasta maksettavaksi tuleekin osakkeiden kaupankäynnistä syntyneet välityspalkkiot.

Elleivät välityspalkkiot ole kohtuuttoman suuret, vaihtoehto kaksi on teoriassa kannattavampi. Jos Nieminen myisi lopuksi jäljellä olevat osakkeet, vaihtoehdossa 1 hänelle jäisi 979 euroa ja vaihtoehdossa 2 hänelle jäisi 1000 euroa vähennettynä välityspalkkioilla. Mitä suurempiin summiin liikutaan, sitä todennäköisemmin vaihtoehto 2 kannattaa. Syy tähän on se, että välityspalkkiot koostuvat tyypillisesti prosenttiosuudesta sekä minimipalkkiosta. Niemisen 1000 euroa ei prosenttiosuuden puolesta välittäjän hinnastosta riippuen välttämättä täytä minimiehtoa, mikä vähentää hänen kohdallaan vaihtoehdon 2 houkuttelevuutta. Nieminen saattaisi tempulla lähtökohtaisesti säästää ehkä 15 euroa tai pysyä nollilla, mutta 10 000 euron kaupoilla säästö voisi olla jopa 200 euroa.

Summista riippumatta vaihtoehdossa 2 on ongelmansa. Ensinnäkin se aiheuttaa tietysti ylimääräistä vaivaa, mikä voi varsinkin pienien veroseuraamuksien välttämisessä olla turhan suuri. Toisekseen se sisältää käytännössä merkittävän riskin siitä, että osakkeita ei saakaan siihen hintaan takaisin, kuin on odottanut, vaikka toisaalta riski toimii myös toiseen suuntaan: osakkeet saattavat menettää arvostaan myös osinkojen suuruutta enemmän, jolloin Nieminen voisi voittaa operaatiossa myös perusteettomien veroseuraamuksien välttämistä suuremmankin summan. Välityspalkkioitakin tärkeämpää voi siis olla miettiä yhtiön arvostustasoa, arvioida, kumpaan suuntaan riski on suurempi ja toimia sen mukaan.

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvaus	Myydään osakkeet ennen osinkojen irtoamista verojen välttämiseksi, ja ostetaan ne tarvittaessa osinkojen irtoamisen jälkeen takaisin.
Aukko	Ei ole - Kyse ei ole siinä mielessä aukosta, että on vaikea nähdä, miksi järjestelmä olisi tarkoituksella rakennettu rankaisemaan tappiollistakin toimintaa verolla, joka on vieläpä yksi tuloveron lajeista. Kokonaisuutta katsoenhan tuloa ei tässä tapauksessa ole tullut.
Mutka	Melko suuri - Julkisesti noteerattujen yhtiöiden osingoista maksettava 21-22,4 prosentin vero on sen verran suuri, että välityspalkkioista riippumatta osake voi kannattaa myydä ja ostaa takaisin osingon irtoamisen yhteydessä. Toisaalta toimenpide maksaa kuitenkin pienen vaivan lisäksi myös selvää rahaa välityspalkkioiden muodossa sekä sisältää merkittävän riskin siitä, ettei osaketta saakaan toivomaansa hintaan takaisin. Lisäksi vaikka 21-22,4 on prosentuaalisesti suhteellisen merkittävä luku, sen vuosikohtainen merkitys on pieni, sillä vuosittaisen osingon suuruus on yleensä vain viitisen prosenttia osakkeen arvostustasosta. Operaatio pitäisikin toistaa joka vuosi, mikäli osingoista maksettavat verot halutaan välttää myös jatkossa. Nämä tekijät tekee mutkan käyttämisestä helposti turhan raskasta, ja hyvin harva siihen käytännössä ryhtyy. Toisaalta ne tekevät myös sijoittamiseen ryhtymisestä astetta vähemmän houkuttelevaa.
Merkitys yksilölle	Kohtalainen - Verotuskäytäntö voi syventää sijoittajan tappioita, eikä kyse välttämättä ole ihan pienistä rahamääristä.
Merkitys yhteiskunnalle	Pieni - Yhteiskunnan kannalta kysymys on lähinnä kahdesta asiasta: siitä, miten houkuttelevana sijoittamista ylipäätään pidetään siitä, miten tehokkaasti sijoittajien varat kohdistuvat.  Yleisesti ottaen lienee koko yhteiskunnan etu, mitä useampi on kiinnostunut sijoitustoiminnasta, joten siinä mielessä asialla voi olla merkitystä myös yksittäisiä sijoittajia laajemmassa mittakaavassa. Tappiollisten sijoitusten verottaminen osinkojen kautta lienee kuitenkin melko vähäpätöinen tekijä sijoittamisen houkuttelevuuden kannalta, eikä useimmat tule edes tällaista asiaa ajatelleeksi.
Korjattavuus	Melko helppo - Puolihankala - Julkisesti noteerattujen yhtiöiden kohdalla ratkaisu olisi periaatteessa helppo: tappioiden verovähennysoikeuden laajentaminen myös osinkotuloja koskevaksi. Potentiaaliseksi ongelmaksi voidaan nähdä kuitenkin se, että se voisi helpottaa välttämään veroja myös silloin, kun sijoitukset ovat todellisuudessa kokonaisuutta ajatellen voitolla. Jos esimerkiksi on tehty suhteellisen tuntuva tappio yhtiön X osakkeilla, mutta tätä vielä selvästi suurempi voitto yhtiön Y osakkeilla, joita ei vain ole realisoitu, voi syntyä mahdollisuus pitkittää veronmaksua kierteen 16 hengessä. Toisaalta nykyisellään tuo veroilta välttyminen koskee joka tapauksessa osakkeiden arvonnousua, joten ei tuota välttämättä tarvitsisi nähdä ainakaan sitä suurempana ongelmana. Lisäksi arvonnousuvero poistaisi tämän ongelman.
Kokonaisälyttömyys	Kohtalainen. Monen kohdalla tilanne on älytön: joutuu maksamaan tuloveroa tulosta, jota ei kokonaisuutta katsoen ole olemassakaan. Toisaalta osinkojen vähennyskelpoisuus voisi avata menestyville sijoittajille turhankin hyvän keinon viivästyttää verojen maksua edellisen kierteen hengessä. Molemmat ongelmat ratkaisisi vain maailailemani arvonnousuvero, mitä olen ehdottanut kierteen 16 lisäksi ratkaisuksi myös asumisaiheisiin kierteisiin 9, 10  .
Tuomio	Tappiot vähennyskelpoisiksi myös osingoista. Nähdäkseni osingot voisi ainakin julkisesti noteeratuista yhtiöistä hyvin asettaa tappioista vähennyskelpoisiksi. Jos on osoitettavissa, että tämä aiheuttaisi jonkin pahanlaatuisen veronkierron mahdollistavan porsaanreiän, vähennysoikeudelle voisi osinkojen osalta asettaa vuosittaisen ylärajan, mikä suosisi piensijoittajia.

Se, että osingoista maksettavista veroista ei voi vähentää arvopapereiden luovutuksesta syntyneitä tappioita ei ole yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Se voi kuitenkin asettaa monet epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen, missä joudutaan maksamaan tuloveroa, vaikka todellisuudessa tuloa ei ole tullut. Samalla se voi joskus houkutella tekemään kauppoja osinkojen välttämiseksi sekä vähentää hieman osakesijoittamisen houkuttelevuutta. Siksi tappioiden vähennyskelpoisuus olisi mielestäni syytä laajentaa myös osinkoja koskevaksi.

Järjestelmän kierteet 16 - Luovutusvoiton viivytys

Mikäli sijoitustoiminta on ollut menestyksekästä, tuottoja saa osinkojen lisäksi myös omistusten arvon noususta. Julkisesti noteerattujen yritysten osingoista poiketen osakkeiden arvonnoususta syntyneen tuoton realisoinnin ajankohdan voi päättää itse. Tämä muodostaa samalla järjestelmän kierteen, sillä realisointiajankohdan valitsemisella voi tulla samalla valituksi myös verotusajankohta, mikä on tietysti kuluerä.

Laiskan varallisuuden säiliö?
(19.1.2013)

Verotuksen realisoituminen myyntihetkellä ei tietenkään poista sitä, että kalliilta vaikuttava osake voi kannattaa myydä. Haitallisena jarruna se voi silti toimia. Jos omasta salkusta löytyvä osake A tuntuisi oman analyysin perusteella esimerkiksi 10% ylihintaiselta suhteessa osakkeeseen B, osaketta A ei kuitenkaan kannata myydä vaihtaakseen sen osakkeeseen B, mikäli osake A:sta olisi realisoitumassa yli 33,3%:n voitto. Syy tähän on se, että 30%:n pääomavero luovutusvoitosta ylittäisi tällöin tuon 10%:n. Se, että voiton verotus realisoituu vasta muutettaessa voitto rahaksi, aiheuttaa siis jäykkyyttä, kun raha ei ohjaudu tehokkaasti ihanteellisimpiin kohteisiin.

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvaus	Viivytetään voittojen realisointia ja jätetään houkuttelevampi sijoitus- tai kulutuskohde käyttämättä, koska realisointi maksaa rahaa.
Aukko	Ei ole / kohtalainen - Kyse ei varsinaisesti ole aukosta, koska järjestelmä vain on rakennettu niin, että vasta realisoidusta voitosta maksetaan. Toisaalta veronmaksua voi viivyttää niin kauan kuin on myös tappiollisia sijoituksia realisoitavana, mikä voi tietyin edellytyksin saada myös aukon piirteitä.
Mutka	Kohtalainen - 30-32 %:n vero, joka realisoituu vasta myytäessä kannustaa olemaan tekemättä valintoja, jotka tulisi kuitenkin valittua ilman verotusvaikutusta.
Merkitys yksilölle	Kohtalainen - Realisointikynnystä verotuskäytäntö nostaa. Pahimmassa tapauksessa realisointia voi tulla viivytettyä verouhkan takia liian pitkään siten, että sijoitus päätyy lopulta tappiolle.
Merkitys yhteiskunnalle	Melko pieni - Kysymys koskee vain niitä, joilla on muita kuin omasta asunnosta realisoitavia luovutusvoittoja. Heitäkin tämä koskee vain rajallisesti. Pieni merkitys voi tulla kuitenkin yhteiskunnalle sitä kautta, että yksityisvarallisuus ei kohdistu tehokkaasti.
Korjattavuus	Melko hankala - Luovutusvoittoja on syytä verottaa niin sen fiskaalisen merkityksen kuin oikeudenmukaisuudenkin perusteella ja realisointi on käytännössä se luontevin ja helpoin tilanne suorittaa verotus. Vajaa vuosi sitten hahmottelemani arvonnousuveron kaltainen järjestelmä ei pitäisi olla kuitenkaan mitenkään mahdoton ajatus.
Kokonaisälyttömyys	Melko pieni. Varsinkin aiemmin on ollut ymmärrettävää, että verotus tapahtuu vasta realisoinnin yhteydessä. Tietotekniikan kehitys voisi periaatteessa tarjota kuitenkin tarkempiakin välineitä tuottojen seurantaan ja sitä kautta verotukseen.
Tuomio	Tutkimisen arvoinen. Vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on tutkimisen arvoinen asia, joskin tärkeämpää olisi löytää vaihtoehtoinen ratkaisu paljon suurempaa ihmisjoukkoa paljon ankarammin koskettavalle varainsiirtoverolle. Ainakin aiemmin kuvaamani arvonnousuvero voisi olla molempiin tepsivä ratkaisu.

Yksilötason kiusan lisäksi realisointiin sidottu verotus voi aiheuttaa osakemarkkinoiden globaalin luonteen vuoksi epäsuotuisampaa kehitystä jopa koko suomalaiselle yksityisvarallisuudelle. Kansantalouden kannalta merkitys lienee pieni, mutta henkilökohtaisella tasolla kysymys voi joskus olla suurikin. Ongelma on siinä, että myyntivoittoa on kyllä syytä verottaa, mutta sen tekeminen "reaaliaikaisesti" ei ole ongelmatonta. Tekniikan ja sitä myöten seurantamahdollisuuksien parannuttua tulisi kuitenkin pitää silmät auki myös vaihtoehtoisille malleille. Verotusmalli, joka olisi ollut tieteiskirjallisuutta kymmeniä vuosia sitten, ei välttämättä ole mahdottomuus enää nykyaikana.

Järjestelmän kierteet 15 - Sunnuntaityö vanhempainvapaalla

Vanhempainpäivärahan väkinäisen maksimoinnin (kts. Järjestelmän kierteet 14) lisäksi oma erikoinen piirteensä äitiysrahassa on se, että sitä maksetaan arkipäivien perusteella. Tämä kääntää työelämän tavallisen asetelman päälaelleen: paljon pyhäpäiviä sisältävänä kuukautena saa palkkatyössä työpäiviin nähden enemmän rahaa, mutta vanhempainvapaalla rahaa saa tällaisina kuukausina vähemmän. Tällä ei sinänsä ole kokonaisuuden kannalta merkitystä, sillä myös vapaan pituus määritetään samoissa arkipäivissä. Järjestelmä muodostuu kuitenkin ongelmalliseksi, mikäli on aikomus tehdä työtä vanhempainvapaan aikana.

Pyhätyö äippävapaalla on jees, mutta muu työ nounou.

Alla on lainaus Kelan sivuilta:

Voit työskennellä äitiysvapaasi aikana ja saada Kelasta äitiysrahaa, mutta työskentelypäiviltäsi äitiysraha maksetaan vähimmäismääräisenä (ks. Määrä). Muilta päiviltä saat täysimääräisen äitiysrahan. Työskentely sunnuntaisin ei vaikuta äitiysrahaasi, sillä äitiysrahaa maksetaan vain arkipäiviltä.

Tällä on varsin erikoisia seurauksia. Otetaan esimerkiksi mediaanituloinen nainen, joka saa palkkaa noin 130 euroa työpäivässä. Muutoin hänen päivärahansa on äitiysvapaajaksosta riippuen joko 81, 87 tai 104 euroa. Arkipäivänä tehdyn työn seurauksena kyseisen päivän äitiysraha laskee minimiin eli 23,77 euroon. Kun ansaitusta palkasta vähennetään tämä äitiysrahan lasku, lisätuloa kertyy siis vain noin 50-70 euroa, mistä maksetaan luonnollisesti vielä verot.

Siinä missä ennen äitiyslomaa kaikki tulot olivat siis ajankohdasta, työehtosopimuksesta ja tuloista riippuen käytännössä pyöreästi kaksinkertaisia (kts. Kierre 14), äitiysvapaiden aikana tehdyistä ylimääräisistä arkitöistä saa itselle alle puolet, eli verojen jälkeen ehkä vain noin neljänneksen. Tietysti voi sanoa, että näin ohjataan äidit olemaan äitejä, mutta miksi tuo logiikka sitten koskee vain näitä ns. arkipäiviä, ei sunnuntai- tai pyhäpäiviä? Ei sunnuntai ole sen vähempää äitiyttä vaativa kuin muukaan päivä. Vaikka perheeseen kuuluisi myös isä, sunnuntai tuskin poikkeaa esimerkiksi lauantaista isän paikallaolon suhteen. Vuorotöitä tekevän isän kohdalla ei tilannetta muuta edes tavallisimmat työpäivät maanantaista perjantaihin - isä saattaa olla arkipäivänä vapaalla, jolloin perheelle saattaisi olla luontevampaa, että äiti kävisi tuolloin töissä.

Näytä/piilota kierretaulukko

Kierteen kuvaus	Mikäli vanhempainvapaalla haluaa tehdä töitä, se on käytännössä pakko keskittää sunnuntaihin tai erityisiin pyhäpäiviin.
Aukko	Ei ole - Kyse on vain erikoisesta vanhempainpäivärahojen yksityiskohdasta.
Mutka	Kohtalainen - Mikäli vanhempainvapaalla oleva haluaa tehdä töitä, on erikoista, ettei päiviä voi käytännössä itse valita.
Merkitys yksilölle	Kohtalainen - Useimmiten äidit ovat mielellään puhtaasti äitiysvapaalla tekemättä töitä. Jos taas halutaan tehdä töitä, onnistuu kuitenkin sunnuntaityö. Joillekin mahdollisuus tehdä arkityötä voi kuitenkin olla tärkeä.
Merkitys yhteiskunnalle	Pieni - hyvin pieni - Aihe ei koskene käytännössä monia, eikä heitäkään kovin pitkään, eikä merkitys liene heillekään tyypillisesti tavattoman suuri.
Korjattavuus	Melko helppo - Yksi vaihtoehto on matemaattisesti yksinkertaisesti vähentää päivärahan määrää esimerkiksi tietyllä prosentilla tienatuista lisäeuroista. Tämä voi olla kuitenkin hallinnollisesti hankala vaihtoehto, joten toinen tapa voisi olla esimerkiksi niin, että laskettaisiin kuukaudessa tehtyjen työpäivien määrä, ja laskettaisiin päivärahan suuruutta yhtä monelta päivältä kuin on tehty töitä. Päivärahan määrän lasku saisi tällöin tietysti olla nykyistä pienempi, jotta kokonaisvaikutus olisi suurinpiirtein sama kuin nyt.
Kokonaisälyttömyys	Kohtalainen. Ongelma on merkitykseltään pieni, mutta voi synnyttää järjenvastaisen pattitilanteen niille, jotka haluavat tehdä äitiysvapaalla töitä.
Tuomio	Voisi korjata. Vaikka merkitys onkin pieni, tällaisen erikoisuuden voisi hyvin poistaa.

Äitiysloman ja vanhempainvapaan toimeentuloon liittyy siis tavallaan kaksi kierrettä: äitiysvapaita edeltävän ajan keinotekoinen äitiyspäivärahan maksimointi sekä vanhempainvapaalla ollessa vaikuttava puolittainen pakote tehdä mahdolliset lisätoimeentuloon tähtäävät työt vain ja ainoastaan sunnuntaisin tai juhlapyhinä. Näistä kierteistä jälkimmäinen on merkitykseltään pieni, mutta yhdistettynä näistä tekijöistä muodostuu mielenkiintoinen, erikoisia ja taloudellisesti varsin merkittäviäkin kannustimia sisältävä soppa, jonka koostumusta voi hyvinkin olla perusteltua kehittää.

Kolme huonoa perustelua hitasille

Blogisti kuvassa.
(10.7.2008)

Helsingin Sanomat haastatteli minua Hitas-järjestelmään liittyen 9.1. ilmestyneeseen numeroonsa (sarjassaan toinen tabloidimuotoisista julkaisuista). Haluan hieman täsmentää haastattelustani mahdollisesti syntynyttä kuvaa.  Ensisijainen tavoitteeni ei ole nylkeä kaikin keinoin hyötyä irti järjestelmästä, vaan että järjestelmä tuotaisiin alas. Järjestelmästä luopumisen puolesta olen kirjoittanut blogissani useampaan otteeseen jo lähes kolmen vuoden ajan, mutta arpajaisiin on tullut osallistuttua vasta selvästi myöhemmin (kts. Jos et voi voittaa heitä, liity heihin).

Sinänsä kuulun kyllä hyvin pitkälti järjestelmän kohderyhmään: vaikka HS:n jutusta mahdollisesti välittyikin toisenlainen kuva, olemme keskituloisia asuntovelallisia, minkä lisäksi arpajaisiin osallistumisen tarkoituksena on ollut myös muuttaa asuntoon, ei vain jättää sitä vuokralle. Välttämätöntä tarvetta asunnon saamiselle ei toki ole, mutta vielä vähemmän sitä on niillä asunnon saaneilla, jotka tienaavat moninkertaisesti oman tulotasoni verran tai jotka ovat ostaneet jonkin niistä ylimpien kerroksien kaksikerroksista luksusasunnoista, joita emme itse edes hakeneet. Lopputulema on selvä: järjestelmä ei tarjoa sosiaalisin perustein määritettyä mahdollisuutta asuntoon, vaan arpajaisilla määritetyn mahdollisuuden ylimääräiseen hyötyyn.

Mielenkiintoista hitasissa on se, miten sen olemassaoloa perustellaan kolmella tavalla tilanteesta riippuen. Kun poliitikko puhuu äänestäjäkunnalle, muistetaan monesti mainita sanayhdistelmä "kohtuuhintainen asuminen". Hitas-järjestelmän ulkopuolisiin asuntoihin järjestelmän vaikutus on kuitenkin ennemminkin hintoja nostava kuin niitä laskeva, joten kyse on koko kaupunkia ajatellen lähinnä populistisesta sanahelinästä.

Alueellisen segregaation välttäminen on jo huomattavasti järkevämpi, joskin harvemmin käytetty perustelu. Siihen on kuitenkin hitasia selvästi parempikin keino eli sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto. Se kohdistuu keskituloisten sijasta matalatuloisiin, sen kohdalla ei tarvita arpajaisia, sillä tarveharkintaisuuden määrittämiselle on paljon paremmat edellytykset, eikä se liioin ole hitasin kaltainen asukkaita paikoilleen lukitseva ja likaisiin kytkykauppoihin motivoiva ongelmapesäke.

Sitten on vielä kolmas jokseenkin yhtä heikko, mutta ehkä kuitenkin se todellisin perustelu. Apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä iloitsee (HS 8.1.), miten järjestelmä hillitsee "tavoiteltujen veronmaksajien muuttovirtaa kehyskuntiin", ja HS:n pääkirjoituksessa vastaavasti 10.1. muistutetaan, ettei hitas-järjestelmän tarkoitus olekaan tukea yhteiskunnan vähäosaisimpia, vaan että kyse on "aseesta taistelussa keskiluokkaisista perheistä". Tästä herää kuitenkin pari kysymystä. Toteutuuko tämäkään tavoite, vai käykö yhtä usein niin, että joku paremmin tienaava veronmaksaja jää esimerkiksi Espoon puolelle, kun esimerkiksi eläkkeelle jäänyt hitas-osakas ei voi myydä houkuttelevaa asuntoaan järkevään hintaan eteenpäin tai että hitas-asunnon arpajaisista saanut vie paikan enemmän veroa maksavalta? Toisekseen perustelu haiskahtaa valtakunnan tasolla hyvinvointitappiota tuottavalle "kuntaprotektionismille": miksi muutenkin vetovoimaisen Helsingin on sallittua käyttää tällaista vippaskonstia ja vieläpä kiusaamalla omia asukkaitaan kankeaan sääntelyyn jumiutuvilla asuntomarkkinoilla?